Categories
Yleinen

Kortit kertoo kohtalomme

Kaikki alkaa siitä, kun olen sairastanut kuukauden. Kotona kykkiminen alkaa uuvuttaa, joten raahaudun Ibumaxin voimalla lasten kanssa kirjakauppaan lahjakortteja tuhlaamaan. Jokin voima johdattaa minut kirjakaupan takaosaan ja pyöreän pöydän ympärille. Alan lukea kyltin tekstiä: “Joskus sisäiset syyt estävät meitä oivaltamasta totuutta… Tämä korttipakka ja kirja paketoivat vuosisatoja vanhan tiedon helposti lähestyttävään nykyaikaiseen muotoon… Löydä itsesi, Tarotin taika on meissä jokaisessa…”

Vau, kukapa nyt ei haluaisi oivaltaa oman elämänsä oikkuja? Ostan kirjan ja korttipakan ja tunnen kuinka voima sisälläni alkaa kasvaa.

Kotimatkalla poikkeamme äidin luona syömässä, enkä voi olla kertomatta uudesta harrastuksestani, vaikka tiedän jo valmiiksi emoni reaktion.

– ET SITTEN MITÄÄN JÄRKEVÄMPÄÄ KEKSINY??!! äiti alkaa huutaa.

– No itse asiassa en. Kun sohvanpohjalla makaaminen näemmä jatkuu, niin tää on sopivan viihdyttävää ja haasteellista. Kato tää on itsensä tutkiskelua ja oman kasvun tukemista.

– Mutta sehän on ihan SATTUMAA, mitkä kortit sieltä tulee!! äiti jatkaa.

– Elämässä moni asia on sattumaa.

– I don’t understand, äiti punoo päätään ja paiskaa juuston jääkaappiin.

Kun pääsen kotiin, voima sisälläni alkaa laskea ja kuume nousta. Pian makaan äksänä sohvalla. (Tai siis ässänä, sillä ostin torista heräteostoksena liian pienen sohvan. Näytti kuvassa isommalta, mutta ei mennä nyt siihen.) Nostan Tarot-kirjan kassistani ja alan opiskella houreisilla aivoillani Tarotin historiaa ja symbolien merkityksiä. Otan itselleni pikaluennan – tahdon tietää menneisyyteni painolastin. Nostan kortin, jossa lukee Narri. “Narri osaa olla oma itsensä ja suhtautuu asioihin lapsen kaltaisella uteliaisuudella. Osaatko katsoa itseäsi ja elämääsi narrin tavoin?” kirja kysyy. 

No ei tämä sohvan ostaminen saati sitä edeltäneet käänteet neljän vuosikymmenen ajalta ihan ole menneet kuin Downton Abbeyssa, pikemminkin kuin Bridget Jonesissa, joten kyllä! Kyllä tälle elämälle mieluummin nauraa kuin itkee. Mutta ihan tämä ei vastannut kysymykseeni. Kysyin korteilta mistä pitää luopua, joten miksi helvetissä minun pitäisi päästää irti tästä narrin luonteesta? Eli tulkintani mukaan pitäisi elää rajoitusten mukaan ja riskittä, olla joku muu kuin oma itsensä ja elää sydämen sijaan järjellä? Kuulostaa helvetin tylsältä. 

Next!

Tykkäätkö elää reunalla? Kyllä!

Seuraavaksi kirja kehottaa etsimään Kuoleman kortin (mistä se tiesi olotilani?) ja nostamaan kortin ennen ja jälkeen. Pakasta nousee kortti Hirtetty ja Rakastavaiset.

Hirtetty-kortti kertoo, mitä minun tulee jättää taakseni. “Hirtetty katselee maailmaa ylösalaisin. Joskus on tärkeää vaihtaa näkökulmaa, jotta voimme nähdä asiat uusin silmin ja löytää syvemmän ymmärryksen…” Ja tämä pitäisi jättää taakseni? Ajatella mustavalkoisesti? Ei tule kauppoja.

Ehkä tulkintani kaipaa hieman harjoittelua. 

Päätän lukea kortin käänteisen merkityksen. Ja siinä se on! “Ajatteletko usein, että tauko olisi hyvä idea mutta nyt ei vain ole sille aikaa, ja hetken kuluttua oletkin flunssassa? Universumi saattaa astua peliin ja luoda pysähtymisen puolestasi. Luovuus syntyy usein joutilaisuudessa, kokeile tylsyyttä.”

Nyt alkaa pelottaa, tylsyyttä tässä on harjoitettu viimeiset neljä viikkoa, kun pää on ollut repeämispisteessä ja olo kuin hirsipuussa roikkuneella.

Juuri nyt en kyllä taivu tähän.

Rakastavaiset-kortti kertoo, mihin minun pitää elämässä keskittyä. “On tullut aika kuunnella omaa sydäntä ja olla auki uusille yhteyksille. Luoksesi on tulossa energiaa, joka on samalla aaltopituudella sydämesi kanssa. Oletko valmis vastaanottamaan sen? Vai ovatko älysi ja sydämesi ristiriidassa? So check yo self, babe.” 

Nyt menee vähän liian henkilökohtaiseksi. Panen kortit pois ja makaan hetken kattoa katsellen ja sydäntäni kuunnellen. Se taitaa olla rikki, kun ei vastaa ärsykkeisiin.

Pian kortit huutelevat jälleen nimeäni, enkä voi olla ottamatta kolmatta luentoa itselleni. Tahdon tietää vähän lisää rakkaudesta. Kohta huudan siipalleni, joka ahertaa keittiössä:

– Kortit kertoo, että sie tuot vakautta miun elämään!

– Ja tuonko tiedon takia piti kortit ostaa??!!

Seuraavana iltana saan kaipaamaani harjoittelua, kun Aikku ilmoittaa yllättäen tulevansa kylään Villen kanssa. Eipä aikaakaan, kun keitämme kahvit ja ukko kaivaa esiin konjakkipullon. Minä kaivan esiin Tarot-kortit.

– Sulla pitäs olla sellanen musta huivi, kynttilä ja vähän savua ympärillä, niin olisit uskottavampi, Aikku aloittaa.

– Kato Aikku kun tää ei oo ennustamista. Tää on niinku itserefluksia… itsereakt… itsereflektointia, ja kortit auttaa saamaan yhteyden omaan sisimpään ja sisäiseen tietoon. Tää voi korvata jopa terapian.

– Meinasitko viedä nää töihin?

– Joo näitähän vois käyttää ammatinvalinnassa! Ei mitään vanhanaikaisia ammatinvalintatestejä, eikun Tarot-kortit kehiin! Jarkkokin saattas tykätä, se kun ei ole yhtään skeptikko, repeän viitaten työpariini.

Päätän ottaa Aikulle syntymäpäiväluennan, ja pian iskemme seitsemän korttia keittiön pöydälle kakun muotoon.

– Miks Aikulla on noin paljon sauvoja? Ville ja Ari kiinnostuvat.

– Mitähän se on vailla?

– Sehän on fallos, siis fallatiivinen symboli. Siis fallinen. Siis maskuliininen. Ootas… Joo sauva kuvastaa toimintaa, seikkailua ja kasvua. Aikku kaipaa kato vähän äksöniä, vink vink.

Aikku saa pääkortikseen Narri-kortin. Miksi narri vainoaa meitä molempia?

Narri on vapaa normeista ja elämän rajoituksista. NYT on aika ottaa riski ja seurata sydäntä, ottaa uusi alku. Narri kutsuu leikkimään. Frolicking is your birthright, luen kirjasta.

– Sammakon nuoleminen? Ari heittää väliin.

– Lopetan työt, sitä se merkkaa, Aikku sanoo totisena.

Seuraavaksi selvitämme, mikä on Aikun suurin lahja. Kortista paljastuu Hallitsijatar.

– En kestä. Edustaa raskautta ja synnyttämistä…!

– EI EI EI, Aikku alkaa panikoida ja työntää korvia sormiinsa.

– Teetkö sie VAUVAN? pienimmäinen kysyy silmät tuikkien Aikun kainalosta.

– EN!

– Hei myöhän voitas yrittää tehdä yhtä aikaa, sie oot vielä nuorempi kun mie!

– EI jumalauta, mie en tee etkä sie! Aikku nostaa volyymia.

– Älähän hätäile, tällähän on tietysti myös kuvaannollinen merkitys. Kortti voidaan tulkita jonkin luomisena. Hallitsijatar kannustaa luomaan…

– Lunta. Voit luoda huomenna lunta, Ville keskeyttää.

– Selvä, mennään eteenpäin.

Aikku kertoo odottavansa korteista tummaa muukalaista. Eipä aikaakaan kun katson seuraavaa korttia ja henkäisen:

– No tässä se on, tää on mustaihoinen ihminen! Kortti kertoo, kuinka voit löytää ilon.

– Tummasta muukalaisesta ja sen sauvasta? miehet tirskuvat.

– Sauvojen seitsemän, joka kertoo että siun pitäs päästää irti ULKOPUOLISTEN arvostelusta, korotan ääntäni ja vilkuilen miehiä.

– Sie oot keskellä jotakin prosessia. On hyvä löytää iloa ja tyydytystä itse työn tekemisestä ja tästä hetkestä, tulkitsen.

– Eli ÄLÄ LOPETA työntekoa, miehet neuvovat.

Kortit kertoo kohtalomme, onnemme ja ahdinkomme.

Miehet janoavat paitsi konjakkia, yllättäen myös luentaa itselleen. Ville haluaa tietää tiedostamattomista ja tietoisista haluistaan, joten valitsemme kuuluennan.

– Miten selviän tästä kaikesta, haluan faktaa! Ville huokailee teatraalisesti ja levittelee käsiään.

– Saattaa olla, että jo lähdössä on väärät kortit, Ari heittää.

– Nyt hiljaa, keskitytään!

Ville alkaa sekoittaa pakkaa ja kehotan valitsemaan pakasta viisi korttia. Hän ottaa ensimmäiset viisi.

– Ei ehkä kannata järjestyksessä ottaa… Valitse sieltä ne kortit, jotka puhuttelee, yritän kannustaa.

Ville jatkaa korttien latomista pöytään järjestyksessä eikä tunnu kuulevan kehotustani.

– Etkö kuule, kun just tuo kortti huutaa sulle? Ari virnistää.

– Tää kertoo Villen loogisuudesta. Ja se suhtautuu kortteihin kuin vaimoonsa – ei niitä kannata kuunnella, Aikku lataa.

– No näillä mennään. Katsotaan ensin Villen tiedostamaton halu. Se on Maljojen ykkönen.

– Alkoholi maistuu kyllä!

– Näyttää maistuvan, mutta tää kertoo, että siun pitää olla auki ja avoinna. Ja taas tulee malja. Kortti Maljojen nelonen.

– Kippis.

– Nyt olet vetäytynyt yksinäiseen energiaasi. On vaikea olla avoin, kun olet apaattinen.

– Tää käy kyllä Villeen. Tulisit ulos sieltä kolostasi, kommunikoi minun kanssa, Ari ravistelee miestä.

– Hui, tämä kortti kertoo mitä pitäisi jättää taakse. Tuomio-kortti. On aika elää omaa potentiaaliasi to the max. Pitää tehdä isoja päätöksiä, mutta muistaa menneisyyden läksyt.

– Ja tää piti jättää taakse? Eli mitään ei opittu? Aikku ihmettelee.

– Voi olla että miun tulkinta kaipaa vielä harjoitusta. Ja nyt asiat, jotka ovat tukenasi. Oi täältä paljastuu Sauvojen nelonen – perhesuhteet ja läheiset.

– Minä! Aikku kiljuu.

– Täällä lukee, että pitää juhlia ja järjestää vaikka illanistujaiset.

– Suoraan ennustusten kirjasta! Ville kohottaa maljaansa.

– Ja sitten vielä tavoite Villelle. Sait Miekkojen ritarin. Haasteesi on suunnittelemattomuus.

– Osui ja upposi.

Juokaamme maljasta ja käyttäkäämme sauvaa.

Kaikkien yllätykseksi Arikin vaatii kuuluentaa ja saa pääkortikseen Ylipapin. Se ei yllätä yhtään.

– Ylipappi on johtajahahmo, tiedon ja vakaumuksen ylläpitäjä. Kortti kuvastaa myös oppimista. Mutta on myös aika tarkastella mentorointisuhteita. Osaatko antaa ja palvella vai oletko käskyttäjä? Mietipä sitä, kehoitan. 

– Käskyttäjän rooli meni äsken vituiksi. Käskin poikaa lämmittämään saunan. Lämmittihän se, mutta kaikki kolme ovea saunaan oli auki. 

Seuraavaksi tutkailemme Arin tietoista halua, joka on Aurinko-kortti.

– Arihan ei ole varsinaisesti mikään Mister Sunshine, joten tää kortti kuvastaa selvästi minua! Aurinko! Ihanaa että sie vieläkin tietoisesti haluat minua. Eikös se oo se meidän biisikin, Mokoman Kuu saa valtansa auringolta! Ja tää on vielä kuuluenta! En kestä. On tullut aika elää ilon kautta. Vaikeuksien jälkeen olet itsevarmempi, anna sisäisen lapsesi nauttia. Adulting will always wait for you anyway.

– Aikuistuminen odottaa?

– Just niin. Voidaan leikkiä aikuisten leikkejä! Ja tää kertoo, että pitää juhlia saavutuksia ennen seuraavia haasteita.

-Haasteita tässä ei ole ollutkaan viime aikoina, Ari sanoo ja vilkaisee minua merkitsevästi.

– Sitten onkin seuraavan kortin aika, se kertoo, että anna mennä! Olet valmis toimimaan ja aloittamaan uuden projektin. Voi luoja, niitä projektejahan meillä ei olekaan… huokaan.

– Ja viimeinen kortti kertoo siun tavoitteen. Olemuksesi pysyy harmonisena ja hengittävänä. Eli vaikka mie sekoilen, tasapaino säilyy, päätän luennan.

– Viimeinen kohta meni nappiin.

Noukin kortit ja mietiskelen ääneen:

– Onkohan tää ihan paskaa?

– Vaikka kertoisin mielipiteeni niin et välttämättä haluaisi kuulla sitä, Ari vastaa.

Siirrymme Aikun kanssa sohvalle ja kuuntelemme toisella korvalla miesten juttuja. Vaikuttaa siltä, että Tarot-kortit laukaisivat itsereflektion. Vai oliko se alkoholi? Joka tapauksessa pöydässä on menossa tavallista syvällisemmät ja kiivaammat keskustelut.

– Älä jännitä, sulla on niin paljon annettavaa. Sie oot niin älykäs ja sulla on helvetisti teknillistä tietämystä. Näät ittes eri tavalla kuin myö muut. Montako miestä näiltä kyliltä tunnet, jotka on purkaneet kaivinkoneen vaihdelaatikon?

– Mites ne vaihtolavan lyhennystalkoot?

Kun Aikku ja Ville tekevät lähtöä, miehet halailevat toisiaan eteisessä hieman liian kauan ja vannovat, että näkisivät jatkossa useammin. Poika katselee kiinnostuneena äijien touhuja kiikkustuolista käsin eikä pysty pidättelemään nauruaan. Menen pojan viereen ja kuiskaan korvaan:

– Poikani, muista että naisia tulee ja menee. Mutta ystävät on ja pysyy. Pidä niistä kiinni, vaikka muu maailma murenisi ympäriltä ja kuuset kaatuisi kintuille. Ja poikani – tähän viisauteen ei tarvita kortteja.

Categories
Yleinen

Ne kaikista pa(r)h(a)immat joulumuistot

Jouluiset muistot eivät varmasti jätä ketään kylmäksi. Omani suorastaan kuumottavat vielä vuosienkin päästä. Alla koottuna ne kaikken pa(r)h(a)immat joulumuistot:

  • Perinteiset joulunajan häirikkösoitot alkoivat joka vuosi joulukuun ensimmäisen päivän jälkeen: ”Isin tyttökö se siellä, kultapieni? Kuule vilikasetko sieltä Forecasta, että mikä se sen Leppäsen Laurin osoite on? Se joka istu viereisessä pulupetissa kansakoulussa. Pittää ehottomasti kortti laittaa. Ja voisitko kahtoo, että löytyskö sieltä Turusen Veikon osoite, assuu nykysellään Iisalamessa vai Imatrako se oli?”
  • Isäni rakasti lahjoja, joten niitä piti olla joka joulu PALJON – enemmän kuin lapsilla. Meillä olikin äitin kanssa tapana panna pakettiin kaikki kaapin perältä löytyneet edellisen vuoden joululahjat – ne tohvelit ja sukat, joissa roikkuu hintalappu. Meni joka vuosi täydestä.
  • Melkein paskoin lapsena housuuni, kun joulupukki koputti aavemaisen hitaasti mummolan ikkunaan karmea kuminaamari ja musta turkki päällä. Juoksin äitin kainaloon enkä suostunut vilkaisemaankaan kuminaamaan päin.
  • Vielä pahemmin traumatisoiduin 7-vuotiaana, kun paras kaverini kertoi minulle puhelimessa, ettei joulupukkia oikeasti ole olemassa.
  • Pahinta oli, ettei pukki lopettanut tulemistaan, vaikka vuodet vierivät. Parina jouluna pukki haisi lietelannalle ja keskiketterälle, sössötti ja kaatui portaisiin. Isä pakotti minut ja siskoni pukin polvelle istumaan, vaikka haukoimme henkeämme.
  • Seuraavana jouluna isäni yllytti äitiäni menemään pukin polvelle ja jatkoi jankuttamistaan. Lopulta äiti tuskastui: “Mene ite homo!”
  • Kerran isä kävi hakemassa pukin moottorikelkalla ja ajoi punaniska kyydissään pimppistä ympäri mökkiä. Äiti huusi paniikissa, että pukki jäätyy nahkapenkkiin kiinni. Isä jatkoi kierroksiaan.
  • Eräänä aattona meillä oli kunnon sukujoulu. Yksi serkuistani riehui ja oksensi mökin sohvalle, mutta isänsä jatkoi muina miehinä jouluruokailuaan kehuen kinkun koostumusta ja rosollin rapsakkuutta. Tätini sai kohtauksen ja huusi miehelleen naama punaisena: “Eikö se perse jo nouse siitä penkistä saatana!!” Sen jälkeen vietettiinkin aattoillan hiljaista hetkeä.
  • Yhden jouluaaton vietin eläkkeellä olevien mökkinaapurien muutaman neliön pikkumökissä. Pelasimme koko illan paskahousua ja ristiseiskaa, söimme vetistä kääretorttua ja otimme napsua. Puitteet eivät olleet hienot ja kaikki oli riisuttua, mutta nauru, lämpö ja läsnäolo – ne olivat aitoja. Tunnelmaa ei latistanut edes pöydän alla jalkaa nylkyttävä labradori.
  • Parikymppisenä olin jouluaaton töissä hoitokodissa. Olin haalinut hoitokodin kymmenelle asukille itse lahjat kirpputoreilta ja karkkikaupoista, sillä pelkäsin heidän jäävän ilman paketteja. Eräs mummo seisoikin aamusta asti nenä kiinni ikkunassa ja rankutti, milloin pukki tulee. Kun pukkia ei vielä iltakuudeltakaan kuulunut ja kun oli kuullut kysymyksen sen sadannetta kertaa, alkoi loppua usko ja toivo ja rakkaus pomoa kohtaan, ja niinpä vedin itse pukin vermeet päälle Golfin takakontista. (Olin tietyissä asioissa askeleen edellä jo tytönhupakkona, vaikkette ehkä uskoisikaan.) Lahjoja jakaessani toinen pukki koputti ikkunaan.
  • Hämmentelin kaikessa rauhassa jouluglögiä anoppilassa. Appiukko pläräsi vieressä pornahtavaa tyttökalenteria, jonka isäni hänelle joka joulu perinteisesti lahjoitti. Kesäkuun tytön kohdalla appiuko tokaisi, että “Tämähän näyttää ihan Tinskulta”. Purskautin glögin suustani.
  • Mieheni ja siskoni siippa menivät erään joulupäivän aamuna mökin kuistille hakemaan piirakan päälle särvintä, mutta kinkku oli hävinnyt yön aikana viimeistä murua myöten. Äiti epäili ilvestä, mutta syyllinen palasi rikospaikalle kotvasen kuluttua ja totesin sen näyttävän enemmän mökkinaapurin ajokoiralta.
  • Isälläni oli tapana lahjoa joulupukki tyttökalenterilla, keskiketterällä ja brandyllä. Kun pukki sitten lähti pihastamme, hänellä oli syli niin täynnä syntisisiä kantamuksia, että hän pystyi juuri ja juuri lyllertämään autolleen. Kuinka ollakaan, naapurin lapsiperhe ajoi juuri sillä sinisellä hetkellä Toyotallaan pukin ohi ja vilkutti iloisesti punaniskalle. Pukki ei pystynyt kuin tumputtamaan etukannen tyttöä tervehdyksenä.
  • Viime joulu oli ensimmäinen ilman isää. Sinnittelin pukin tuloon asti itkemättä. Kun sitten lähdin saattamaan lahjojen jaon jälkeen pukkia autolle, purskahdin pihalla itkuun. Pukki otti karhunhalaukseen ja itki hänkin omia surujaan. Siinä me sitten tihrustettiin keskellä kinoksia pukki ja minä, kunnes pyyhin kyyneleeni pukin valkoiseen partaan. Kun menin sisään, mies ihmetteli mikä kesti. Hän epäili, että olin aikeissa lähteä pukin matkaan.
  • Kun naapurit kantoivat kuusta aatonaattona sisään, niin minä kannoin omani ulos. Unohdin kastella.
Kun muistin, että kuusikin tarvitsee elääkseen vettä, oli jo liian myöhäistä.

Oikein muistorikasta joulua blogimme lukijoille!

Categories
teinit Yleinen

Harjaa hampaat, huuhdo suu, äitipeikko rauhoittuu – 3 näkökulmaa hammashygieniaan

Luulisi, että lapsiperheen aamutohinat ovat kymmenessä vuodessa helpottaneet melkoisesti. Voisi jopa olettaa, että teini-ikäiset kykenevät selviytymään sängystä ylös ja opinahjoihinsa omatoimisesti. Ja niinhän ne suoriutuvatkin, kun vaan hyväksyy, että jälkeläiset ovat jokainen omia persooniaan ja jokaisen siirtymä valvetilaan on henkilökohtainen ja ottaa oman aikansa. 

Yksi pitää herättää kukon pierun aikaan, sillä myttynen haluaa nuokkua sohvalla puolitoista tuntia ennen kuin kykenee edes hellimään kännykkäänsä. Yhtään lyhyempi heräytymisaika aiheuttaa helvetillisen huutokonsertin. Se tulee todistettua kerran viikkoon, kun itse nukun pommiin. 

Toisen herääminen vaatii asteittaisen valoaltistuksen, mutta lopulta menninkäinen selviytyy aamiaiselle valmiiksi pestynä, puettuna ja kammattuna yllättävän nopeasti. 

Kolmas horrostaa luolassaan eikä liikahdakaan ennen kuin on aivan pakko. Mutta sitten alkaa tapahtua sen verran livakasti, ettei aikaa perinteisille aamutoimille jää. Kun bussin saapumiseen on viisi minuuttia, kuuluu kirosana, jonkinlaista rivakan pehmeää viuhtomista ja muutamalla harppauksella teini onkin jo eteisessä.

Vaikka kuinka ymmärrän lasteni ainutlaatuisia persoonallisuuksia ja arvostan heidän yksilöllisyyttään, välilä koen pakottavaa tarvetta puuttua tällaiseen holtittomaan käytökseen. Ei pidä paikkaansa, että olisin kontrollifriikki, päsmäri tai neuroottinen besserwisser. Olen ainoastaan lastensa tulevaisuudesta huolissaan oleva äiti, joka ottaa kasvatusvelvollisuutensa vakavasti. Erityisesti silloin kun huomaan puutteen hygieniassa, sillä teinin ajolähtötilanteissa aikaa säästetään hampaiden pesusta.

Ikävä kyllä ainoa keino puuttua siihen on nalkuttaminen, sillä pojan hampaita en yletä enää pesemään kuin jakkaralta ja polvellekaan ei kloppi taivu kuin kolmeenosaan taittelemalla.

“Pesitko hampaat?”

“Pesin.”

“Pesitkö?”

“Joojoo. Elä valita!”

“Tänään?”

“Joojoo en.”

“Sitten pesemään!”

“En ehdi!”

“Se on ehdittävä!”

“En.”

“Oisit jo pessy tässä ajassa ku väität vastaan.”

“Elä sitte väittele!”

Teini sohi purukalustoaan harjalla. Voin vaikka vannoa, että yhtään ylimääräistä kertaa ei yksikään harjas hampaan pintaa hellinyt. 

Kun poika sitoi kenkiä jalkaansa, oli pakko antaa vinkki.

“Auttaisko jos nousisit viis minuuttia aiemmin?”

“Ei.”

Yllättäen lohtua äitiyden riittämättömyyteen ja uskoa tulevaan sain odottamattomalta taholta, nimittäin työpaikkani armoitetulta asiakaskunnalta.

Aloitettuani jälleen mielenkiintoisen luennon eräänä marraskuisena aamuna parille tusinalle tuikkivasilmäisille teineille, luokkaan kipitti nuori, joka pahoitteli huomaavaisesti myöhästymistään. Nukkui pommiin. Eikä tule toistumaan. Kohta opiskelija kaivoi repustaan hammasharjan ja tahnatuubin. 

“Voinko käydä pesemässä hampaat?”

Sydämeeni tulvi valoa ja lämpöä. 

Lapsi, joka haluaa pestä hampaat! 

Lapsi, joka ymmärtää hammasterveyden merkityksen yleiselle hyvinvoinnille ja sosiaalisille suhteille. 

Lapsi, joka ei tule aikuisena maksamaan itseään kipeäksi juurihoidosta.

“Tottakai…”

Mutta kyseessähän on siis tärkeä luento vaikuttamisen keinoista!

“…mutta jos kuuntelet tän kolme minuuttia ja peset sitten, kun tehdään tehtäviä?”

Monologini venyi kuten tavallista lähemmäksi varttituntia, jonka jälkeen opiskelijat alkoivat naputtaa tehtäviään. Onni sulatti suupielet hymyyn. Kyllä, tekeviä opiskelijoita oli sittenkin olemassa!

Sitten geenit ottivat vallan ja äidinvaisto kuohautti pedagogin onnen pohjaan, kun havaitsin välittömän uhan.

“Hei, nyt sinne hampaanpesulle!”

Eikä tarvittu opiskelijan sarkastista vastausta ymmärtämään, kuinka olin luiskahtanut työrekisteristä kotirintamalle. 

“Kyllä äiti!”

Tunnin loputtua en ollut läheskään varma, että luokka hallitsi argumentointitavat, mutta siitä olin iloinen, että elämän perusperiaatteista hampaiden pesu oli itsestäänselvyys. Lohduttavinta havainnossa oli, että omillani oli vielä muutamia vuosia aikaa kasvaa ja sisäistää harjaaminen luontevaksi osaksi omaa elämäänsä, aamuin ja illoin. 

Kun vaan jaksaisin nalkuttaa säännöllisesti! 

Käytävällä vastaan käveli kollega, joka näyttää jotenkin pahoinvoivalta. 

“Onko sulla purkkaa?”

“Joo…”, aloin kaivella reppuani ja toivoin, että tällä kertaa pussi ei ollut levinnyt taskun pohjalle.

“Sain jo Jonnelta mynthoneita. Mutta ihan kamala tunne suussa, mä unohdin pestä aamulla hampaat!”

Tirskahdin.

“Noku piti hoitaa myyjäiskamat vielä ennen töihin lähtöä niin kaikki meni sekaisin ja unohdin. Tajusin vasta äsken tuossa ulko-ovella!”

Kyllä. Ehkä keski-ikäisen elämässä rutiinit ovat niin luontevia, että jokainen poikkeama on potentiaalinen katastrofin alku.

Categories
Yleinen

Datailua dorkille

Kaikki alkoi siitä, kun suutuspäissäni halusin vaihtaa tietokoneelleni salasanan. Päätös ei ollut helppo, sillä olin käyttänyt samaa salasanaa viimeiset 13 vuotta. Päätin kuitenkin panna tuulemaan, koska salasana oli muidenkin perheenjäsenteni tiedossa.

Koska minulla ei ollut hajuakaan, miten salasana vaihdetaan, kysyin Aikulta apua. Aikun avustuksella pääsin käsiksi asetuksiin ja kohtaan salasana. Salasana vaihtui ja pian valtakunnassa oli näennäisesti kaikki hyvin.

Kunnes Aikku alkoi parin päivän päästä whatsappailemaan.

– Ehit sie kirjottamaan blogia? Oliko sulta tulossa se 40-vee monologi?

Kun kirjoituskiima sitten hetkeä myöhemmin iski, yritin kirjautua koneelleni tavalliseen tapaan. Syötin kenttään sata versiota uudesta salasanastani ja hakkasin loppuun eri numeroyhdistelmiä, mutta yksikään ei tärpännyt. Ensimmäinen kirjain isolla, sitten pienellä, vai oliko se toisin päin? Huutomerkki loppuun vai oliko se kysymysmerkki? En kuollaksenikaan muistanut uutta salasanaani. Kirjoituskiima laantui samassa tahdissa kun kierrokset nousivat.

Koska perheemme oli äitini nurkissa evakossa vesivahingon tieltä, huikkasin äidilleni lähteväni käymään kotona. Ajoin kotiin ja käänsin työhuoneeni ympäri. Uumoilin kirjoittaneeni salasanan jollekin post it-lapulle, mutta muistikuvani oli väärä. Hetken kuluttua äkkäsin, että olin angsteissani päättänyt olla kirjoittamatta salasanaa tositteeksi yhtään mihinkään paitsi pääni sisälle.

Virhe.

Mummolassa tartuin puhelimeen ja tekstasin Aikulle.

– Oisin kirjottanu blogia mutta en pääse omalle koneelle sisälle, kun vaihdoin sen salasanan 😭😭

– Käytä työkonetta?

– Mietin samaa, en vaan pääse sinne tinskuaikku driveen. Vittu mie oon käsi.

– Muistatko sen sähköpostin?

– Siis työkoneella en pääse sinne google driveen enkä blogin adminiin. Niin joo jos sen lisää gmailiin sen blogin tilin…

– Salasana on ******* , Aikku muistuttaa.

– Kiitti, pitää yrittää.

– Saahan sen uuden salasanan tilattua siihen blogiin, Aikku lisäsi.

En tiennyt enää mistä puhuttiin, joten illalla oli pakko turvautua miehen apuun. Hän ystävällisesti resetoi unohtamani salasanan ja tuota pikaa keksin uuden. Vahingosta viisastuneena kirjoitin salasanan ylös lehtiöön ja työnsin lehtiön läppärilaukkuuni.

Virhe (jota tosin en tiedostanut vielä tässä vaiheessa).

Edistysaskeleesta oli pakko raportoida Aikulle.

– Joo sain koneen toimimaan, Ari resetoi salasanan.

– Jee!

Neljä tuntia myöhemmin tykitin jälleen Aikkua viesteillä. Jostain syystä myös kaikki salasanai eri sivustoille oli resetoitu. Ainut salasana, jonka olin laittanut muistiin wordiin, oli päiväkodin Daisy-järjestelmään, jota ei oltu tarvittu vuosiin ja ukko.fi.hin, jota en ollut tarvinnut koskaan.

– Mulla menee totaalisesti hermo. En pääse enää sinne driveen omaltakaan koneelta, vaikka yritän lisätä accountin gmailiin. Ei enää anna sitä tinskuaikkua, tykitin Aikulle.

Hetken kuluttua häiriköin Aikkua jälleen.

– Nyt yritin vaihtaa salasanan sinne blogin adminiin, mutta ne vahvistuskoodit menee vissiin siun puhelimeen? En vittu tajua #¤%?!### Parempi kun ei edes yritä enää mitään. Pitänee turvautua Ariin illalla.

Aikku vastasi parin tunnin päästä.

– Ei oo helppoa siulla🤭 Kokeile nyt. Oon nyt puhelimella. Pitäshän siun blogiin saada vaihdettua uus salasana, vaikka et tinskuaikkuun pääsiskään. Eikös siinä ole siulla oma sähköposti kirjautumiseen? On se siun henk.koht. Mieki saan sen nollattua, joten sen saat sieki siitä blogin kirjautumissivulta.

Olin siinä mielentilassa, että katsoin parhaaksi jättää homman sikseen. 

Seuraavana päivänä istuin koneelle ja yritin jälleen kirjautua sisään. Katsoin tyhmänä näppäimistöä – en kuolemaksenikaan muistanut uuden salasanan tilalle keksimääni uutta salasanaa. Ei jumalauta ollut todellista. Syötin kenttään eri sanoja ja numeroyhdistelmiä, mutta mikään ei tuonut jackpottia.

Mikä polttaa? kysyi salasanan vihje näytöllä.

Aurinko? Liekki? Rakkaus? Rakkaus polttaa olisi liian kliseistä minulle.

– Kohta polttaa liekit rovion!!! huusin ja kokeilin sitä.

Ei toiminut.

Sitten muistin, että tällä kertaa olin kirjoittanut salasanan fiksuna ylös lapulle! Ei hätää, hymyilin.

Paitsi että mille lapulle ja minne olin sen tunkenut?

Käänsin läppärilaukun ympäri, mutta en löytänyt muistilappua. Tai muistilappuja riitti kyllä, mutta ei juuri sitä oikeaa. Tongin toisenkin läppärilaukun, mutta vedin käteeni kaikkea muuta mielenkiintoista.

Marjatta Pennasen puhelinnumero – kuka se oli?

Jumalaton pino paperia ja A4:sia.

Neljän oppitunnin tuntisuunnitelmat pinkeillä ja keltaisilla post it -lapuilla.

Kampaamon hinnasto.

Kuivattuja mustikoita, joista osa oli valunut laukun pohjalle.

Kolumnia varten kirjoitetut muistiinpanot, jotka kuulostivat varsin epäilyttäviltä: sähköturbiini pöntössä, jotta voi kusemalla generoida sähköä, paskaa tuulettimessa, puuro turpoo mahassa, paplarit vastaan kiharrin, läheisyys versus sähköiset hierontalaitteet – hmm.

Terveyssiteitä, tussi, teepussi, villasukkien hoito-ohje, jonka sisällä teepussi.

Käsidesipyyhe, purkkaa, meikkisuti, opiskelijan palauttama etätehtävä rutussa.

Viimekesäinen lomamatkasuunnitelma ruttuisella kirjekuorella: Taavetti Lappeenranta, Svinhufvud ja korsumuseo. Sinne siis.

Mies katseli touhujani ja muistiinpanojani epäuskoisena.

– On tuossa yksi hyvä puoli. Kukaan ei voi kopioida sinun suunnitelmia eikä pölliä salasanoja, koska ne ei ole millään tasolla ymmärrettävässä muodossa.

Pusuileva läppärilaukkuni, jota mies kutsuu kotoisasti “suolistamista vailla olevaksi siaksi”.

Lopulta löysin salasanan ruttuisen ruutupaperin nurkasta, kun olin penkonut molemmat laukut kahteen kertaan.

– Heureka!

Kun kone armollisesti päästi minut sisään, oli pakko turvautua miehen apuun, jotta pääsisin blogiin sisälle. Otimme puhelun Aikulle. Aikku vastasi heti.

– Helou, oot sie puhelimen äärellä? kysyin ensitöikseni.

– Aa joo oot varmaan kun vastasit! repesin perään.

– Hihhiihh hiihhi, Aikku hajoili toisessa päässä.

Mies näytti siltä, että tulossa oli pitkä puhelu.

– Mie yritin nyt kirjautua tonne blogin driveen ja se huutaa koodia, joka on lähetetty Galaxy 51:stä, lienee siun puhelin? kyselin.

– Oota laitan kaiuttimeen, Aikku vastasi ja jatkoi pian:

– Joo koodi on 576 342.

– Mutta tässä lukee ”tapahtui virhe”.

Mies pudisteli päätään ja alkoi avautua:

– Hyvin ootte kyllä ryssineet tän jutun. Eli toinen on antanut sähköpostinsa ja toinen puhelinnumeronsa kaksivaiheiseen tunnistautumiseen.

– Aateltiin että voi valita, että helpompi silleen, Aikku toteaa.

– Olis parempiakin tapoja, mies totesi.

– Epäilemättä. Voisitko olla meidän atk-tukihenkilö? Aikku lirkutteli puhelimeen.

– Se tarkoittaa, että draama vähenee oleellisesti.

– Totta, sit meillä ei olis jutunjuurta, Aikku mietti pettyneenä.

– Mut Aikkuhan on töissäkin joku it-vastaava, kommentoin väliin.

– Olin. Ne siirsi miut syrjään.

– Hihhiiihh.

Kun mieheni sai hommat rullaamaan, hän kehotti laittamaan salasanat visusti talteen puhelimeen.

Eipä aikaakaan, kun minulla oli taas ongelma. Koska olin hätäpäissäni kirjoittanut kolumnin työkoneellani, en löytänyt sitä omalta koneeltani.

– Miksi se ei näy täällä drivessä?? Missä se on??! Nyt se on hävinny jumalauta!! Pitääkö alottaa alusta!?

– Se on työpaikan verkossa, mies totesi rauhallisesti.

– Miksi täällä sitten näkyy se PowerPoint, jota tein eilen työkoneella?? Aa joo se onkin tehty alun perin kotikoneella. Miksi kaikki on niin helvetin vaikeeta??

– Ja miksi muuten miun puhelin ei soi, vaikka siekin väitit soittaneesi? Eikä viestitkään jostain syystä näy eikä kuulu. Ilmestyvät yhtäkkiä tunteja myöhemmin, kun avaan whatsapin.

– Oisko sulla jostain syystä päällä älä häiritse -tila? Näytäpä tänne sitä puhelinta. Joo titta här. Oot painanu sen päälle.

– Katos. Oonki aina miettiny, että mikä se sellanen toiminto on.

Categories
teinit

Teenagers´ (Winter) Fashion 2022

Muutamia viikkoja sitten talven ensimmäiset pakkaset piristivät jälleen perheensisäistä vuorovaikutusta. Näkemyserot sopivasta pukeutumisesta sukupolvien välillä olivat nimittäin jälleen tapetilla. Vaikka edelleen pidän omaa mielipidettäni oikeana totuutena, en täysin tuomitse kehittyvien jälkeläisteni vaatevalintoja, sillä niissä taitaa piillä survivalismin siemen. (Muista teinien elintärkeistä taidoista voi käydä lukemassa täältä.)

Kun jää ritisi rapakoissa ja kuuran vaalentamat ruohonkorret kaartuivat pihamaalla, kymmenvuotias suuntasi innokkaana kouluun. Ei hattua. Ei hanskoja. 

Collegepaita kuitenkin, jalassa läpikuultaviksi hituneet trikoot ja auringon haalistamat kesäavokkaat. 

Karjahdus tavoitti kuopuksen pihatieltä ja pakotti palaamaan puhuteltavaksi. 

“Missä hattu?”

“Tässä on huppu.”

“Hanskat?”

Omia sormia pakotti jo 10 asteen tuntumassa ja tämä juoksenteli ilman lapasia!

Kuopus katsoi minua kummissaan ja työnsi sitten kätensä taskuihin esitelläkseen minulle ilmeisen tuntemattoman tekstiili-innovaation. 

“Tässä on taskut.”

“Pitää olla paksummat housut. Ja takki.”

“Ei ole takkia.”

“Siellä se on naulakossa.”

“Ei ole.”

Ojensin takin naulakosta lapsen käteen. 

“Ulkohousut?”

“Ne on liian pienet.”

Jätin innokkaan esiteinin alkion hivuttamaan takkia päälleen ja lähdin kaivamaan vaatehuoneen syövereihin varaamiani ulkovaatteita.

“Sopisikohan nämä?”

“Joo, sopii”, lapsi vinkaisi ja tunki housut reppuunsa. 

“Ne pitäis laittaa jalkaan…”

“Laitan koulussa. Myöhästyn. Heippa!”

Vilkaisin ikkunasta maantiekiitäjää ja totesin, että lämpimät asusteet puuttuivat edelleen. Mutta takki oli ainakin päällä.

Varttia myöhemmin katselin teinin lähtöä. Tällä oli jalassa farkut. Ainakin nimellisesti. Aivan varmasti nuoruudessani oli ollut kangastakin reikien ympärillä. 

“Eikö siulla ole ehjiä housuja!”

“Ei. Nää on ihan hyvät.”

“No ei ole!”

Deja vú. Tämä keskustelu oli käyty aiemminkin. Noin 25 vuotta sitten… Mutta äitin argumentit olivat olleet ihan perseestä. Rikkinäiset housut olivat siistit. Kaikilla muillakin oli. Kaupasta ostetut ja oikealla tavalla, polven kohdalta revityt. Ei silleen vahingossa vaurioituneet, kun lahje jää pyörän ketjun väliin, myhjäytyy mustaksi ja repeää pystysuuntaan.

“Takki?!”

“Ei ole.”

Haroin naulakosta takin, jonka tytär itse oli edellisenä iltana varastosta hakenut.

“En tarttee.”

“Tarvitset. Siellä on pakkasta!”

“En.”

“Sie palellut!” 

“En.”

“Senpä huomaat sitten miun ikäisenä!”

Hengitin syvään. Teinille tulevaisuus, jossa tällainen puolipukeutuminen tulisi kostautumaan pakottavina polvina ja särkevinä sormina, oli yhtä kaukainen ja vaikeasti hahmotettava kuin scifi-leffojen mielikuvituksellinen maailma.

Ehkä olinkin itse syypää teinieni itseriittoiseen lämmönsäätelyyn. Modernin kotimme lämpötilaa nimittäin säädetään villasukilla ja vilteillä, ja etelänlomat hoidetaan sukulaisissa, joissa lämpötila nousee 20 asteen paremmalle puolelle. (Ei kuitenkaan liian paljon.) Appiukkokin tulee kylään yleensä kesäaikaan ja toppahaalarissa. Jo vauvana lapset mönkivät villahaalareissa vetoisilla lattioilla. Liekö siksi alkoivat niin varhain pyrkiä kahdelle jalalle ja sen jälkeen eivät paikallaan pysyneetkään. Jatkuva kylmäaltistus oli ilmeisesti karaissut lapset selviämään pienistä pakkasista kevyemmällä varustuksella.

Kolmas lapsista mönki kammiostaan minuuttia vaille bussin lähtö. Päässä pikkusiskon lippis, lapaset ja ohkainen takki. Ulkovaatteita kuitenkin. Jalkaan sankari veti hikisiltä varpailta tuoksahtavat kosteat lenkkarit. Nuo ympärivuotisesti käytössä olevat monitoimijalkineet, joiden alkuperäistä väriä oli enää hankala arvata.

“Eikö palele varpaita?”

Kysymys kimposi takaisin suljetusta ovesta. 

Niin, jos varpaita ei palellut, miksi vaivautua lämpimämpiä kenkiä hankkimaan turhan takia? Varsin järkevää oli olla tuhlaamatta jonninjoutaviin hyödykkeisiin, kun vähemmälläkin selvisi. Alla olevaan taulukkoon on koottu lenkkareiden käyttökohteet.

SäätilaTeiniÄitiIsä
+30 °Clenkkaritei kenkiätyökengät
-30 °Clenkkarit
(villasukat, varrettomat)
toppakengät ja villasukattyökengät
sukujuhlatlenkkaritavokkaattyökengät
(jos vaimo ei ennätä puuttua asiaan)
veneen nostolenkkaritkumpparittyökengät
lenkkeilyno v****u lenkkeilelenkkaritei harrasta
koulu/työlenkkarithengittävät, elvyttävät, verenkiertoa virkistävät sisäkengättyökengät
Teini lienee perinyt kulutusgeeninsä isältään.

Itse asiassa vaikuttaa siltä, että käyttöprosentti teinin lenkkareilla on huimasti suurempi kuin omillani.

Vaikka näin vanhempana teinien epämääräinen pukeutuminen tuntuu käsittämättömän typerältä, laajemmassa mittakaavassa ja vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa se ei välttämättä sitä ole. 

Vastuullinen kuluttaminen ja kylmänsietokyky ovat oikeastaan erinomaisia piirteitä teineille. Selviävät hyvin ensi talvena, kun inflaatio syö verottajalta jääneet tähteet ja sähköä säästetään lämmitystä pienentämällä tässäkin torpassa. 

Tai niin me luulimme. Anoppi soitti välittömästi, kun radiomainoksessa kehotettiin alentamaan huonelämpötilaa asteella. Kielto oli jyrkkä: “ Te ehdottomasti ette!” Asteenkin pudotus olisi kuulemma kohtalokasta talon rakenteille. Saisimme toteuttaa kansallisvelvollisuuttamme sanomalla hyvästi pitkille, kuumille suihkuille. 

En tiedä kenelle se tulee olemaan vaikeinta. Teineille?

Vai minulle…

Categories
Yleinen

Päivä ilman sinua

On viimeinen tavallinen sunnuntai. Heräämme kaikki yhdessä kesämökillä. Isoimmat lapset kinastelevat kaukosäätimestä, pienimmäinen kömpii ukin ja mummin sänkyyn kellimään. Radio Suomessa Tapani Kansa laulaa Kesän lapsesta. Mieleen muistuvat lapsuuden hikiset automatkat mökille, kun isän Volvossa soi yksi ja sama C-kasetti ja lämpöpuhallin paahtoi täysillä taustoja. Isi kuuuuuuma! huusimme kuorossa, mutta isä ei raaskinut laskea lämpöjä.

Nytkin on lämmin. Höytiäinen on rasvatyyni, pihapuut seisovat värähtämättä paikallaan, elokuun aurinko panee parastaan. Sunnuntai-ilma, hymähdämme. Silloin ei tee mieli lähteä maalta kaupunkiin.

Luen Sunnuntaisuomalaista ja otan kolmannen kupin kahvia. Huomaan ettei isäni juo enää kahvia entiseen tapaansa. Tuskin saa alas kupillistakaan.

Silloin tiedän.

Luen kuolinilmoitukset ja niiden värssyjen kuluneet lauseet läpi. On siellä ikuinen kesän maa, sydän uupunut levätä saa. Sydän seisahtuu. Ei, ei, ei minun isälläni ole uupunutta sydäntä. Ottakaa joku, joka on oikeasti uupunut ja elämään kyllästynyt! Ei tämä näin voi mennä, helvetin epäreilua!

Aamupalan jälkeen alamme touhuta ja laittaa mökkiä talviteloille. Isäni lompsii puupinolle ja alkaa halkoa pöllejä halkomakoneella puoliksi. Huomaan että raskaimmat jäävät pinoon. Minä otan rautaharavan ja alan levittää multakuormaa, jonka isäni on kipannut jo alkukesästä kuorma-autolla keskelle pihamaata ja joka kasvaa jo heinää ja horsmaa.

Kasvaa heinää. Kasvaako isäkin heinää ensi kesänä? Minun villi ja pitelemätön isäni?

Isä huilaa halonteon välissä, istahtaa pöllille ja katselee pitkään järvelle. Nostaa likaisen lippahatun lippaa, kääntää katseensa minuun ja sanoo ensi kesänä pannaan tuplasti perunaa. Sen jälkeen olemme pitkään hiljaa. Aavistamme molemmat, että seuraavaa kesää ei ehkä tule. Kyyneleet kätkeäkseni käännän isälle selkäni ja alan levittää multakuormaa yhä kiivaammin liikkein. Isä tulee pian viereeni, ottaa otteen haravasta ja neuvoo hellästi ”Katso kulta pieni – isi näyttää, tällä tavalla.”

Kävelen rantaan kerätäkseni uimalelut talveksi talteen. Yksinäinen kalatiira kaartaa rantaan ja kohoaa kohti aurinkoa niin, etten enää kärsi katsoa sen lentoa. Raahaan lötteröiksi vajuneet uimarenkaat ja ilmapatjat kuistille ja alan tyhjentää niitä. Puristan sormet venttiilin ympärille ja kuuntelen kun hiljainen suhina karkaa ilmoille. Isäni istuu kuistin keinuun ja katselee touhujani vaitonaisena.

Tällä tavallako ilma pakenee isästänikin? Tuosta noin vaan? Niin kuin elämää ei olisi koskaan ollutkaan? 

”En minä vielä täältä haluaisi lähteä. Näin kun saisi olla ja elää”, isä sanoo ääni väristen kuin aavistaen ajatukseni.

Päiväruuan jälkeen teemme vielä retken soramontulle. Isäni uusi kuorma-auto seisoo hiekkaharjujen edessä täysi sorakuorma päällään kuin huutaen kohtalon ivaansa. Montako vuotta sitä etsittiin ja montako kuormaa isä sillä ehtii ajaa? Entä jos kuormia tulee vähemmän kuin etsintään käytettyjä vuosia?

Poika haluaa harjoitella auton ajamista sorateillä. Poika kääntää virrat päälle vanhaan Peugeotiin, ja isäni nousee apukuskin paikalle. Katson kun auto kiemurtelee soraharjujen väliin ja katoaa näkyvistä jälkiä jättämättä.

Kävelen metsään. Huomaan että kangas on täynnä haaparouskuja ja karvarouskuja. Niitä löytyy aina vain lisää ja lisää. Kumarrun kuusien alle ja kerään saalista koriini nelinkontin. Oksat repivät poskiani, mutta sienet eivät lopu. 

Tällä tavallako syöpäkin leviää? Kuin sienirihmasto. Niin ettei jaksa enää kurkottaa, niin että lopulta ote höltyy ja käsiin jää enää nihkeä ja kalvava kylmyys. 

Seitsemän viikkoa myöhemmin seison isäni kuolinvuoteen äärellä. Kun kuuntelen viimeistä pitkää hengenvetoa ja pidän hiljalleen kylmenevästä kädestä kiinni, en voi ymmärtää, miten joku niin elävä voi yhtäkkiä olla niin poissa.

”Siinä oli yksi ihmiselämä”, sanon ääneen.  

”Mutta eli kolmen edestä”, siskoni kuiskaa lohdullisesti nyyhkytyksensä lomasta.

Niin – yhtenä päivänä kuolemme, kaikkina muina päivinä saamme elää.

Kun menen ensimmäistä kertaa mökille isäni kuoleman jälkeen, löydän isäni vihreät saappaat mökin kuistilta. Ne ovat samassa paikassa, johon isäni ne viimeisenä tavallisena sunnuntaina jaloistaan riisui. Kärjet järvelle päin, kuinkas muutenkaan? Kuistin naulassa roikkuu kalaverkko, jossa ammottaa iso reikä. Isällä ei riittänyt hermo päästellä kuhia verkosta ilman saksia. 

Mökin vieressä seisoo tutulla paikallaan isän verstas. Se persoonallisesti pintalaudasta rakennettu kyhäelmä, jonka keltaiseen liukuoveen on naulattu hirventalja. Pihamännystä katsoo hymyilevä kuu, josta äiti sai sätkyn. Se jota varten isä varasti liinavaatekaapista keltaisen lakanan, päällysti sillä autonvanteen, piirsi tussilla lakanaan silmät ja suun ja ripusti täysikuun puuhun.

Tontin vasemmassa laidassa seisoo sauna, jossa isä sai parhaimmat ideansa. Ne joille muut pudistelivat päätään. Vaatehuoneessa roikkuu isän villatakki. Nuuhkin sitä varovasti ja suljen silmäni. Tuttu tuoksu – Axe Africaa, hiekkakenttien lämpöä ja auringonpaahtamaa moottoriöljyä. 

Tulee ensimmäinen isänpäivä ilman isää. Kesäkin tulee, mutta isä pysyy poissa. Tulee toinen isänpäivä ilman isää. Silti hän on jossakin. Jossakin lähelläni, vierelläni, sisälläni, sielussani – minussa. Aina kun innostun lapsen lailla, tunnen että isäni on läsnä. Kun saan idean, joka lähtee laukalle enkä pysy nahoissani, hän elää minussa. Kun pelleilen ja nauratan lapsiani tikahtumisen partaalle, hän kulkee kanssani. Kun hermostun ja ärähtelen ympärilleni, isäni luonne puskee esiin. Kun kysyn mutten malta kuunnella vastausta, hän on rinnallani. Kun olen surullinen, hän vie minut kujeillaan varjosta valoon. Kun lähden tien päälle ja viivyn reissullani luvattua kauemmin, koska maailmassa on niin paljon mielenkiintoista nähtävää, tulee kotoisa olo. Silloin hän on lähelläni.

Categories
Yleinen

Kolmen A:n lomamatka, osa 2

Olet jo varmaan odottanut perheemme lomamatkan jatko-osaa jännityksensekaisin tuntein! Jos et ole lukenut osaa 1, tee se tästä.

Armoa!

Aamulla heräämme Mikkelin hotellista. Pienin sanoo olevansa nälkäinen ja hamuaa eväshedelmiä kassistani.

– Otan tän banaanin mukaan!

– Äitin tyttö. Mutta nyt rakas jätä se banaani siihen, nyt ei syödä banaania. Myö mennään aamupalalle tuonne saliin.

Hotellin ravintolassa on järkyttävä ryysis, sillä osa pöydistä on käyttökiellossa koronarajoitusten takia. Joudumme odottamaan ikuisuudelta tuntuvan ajan nälkäisten lasten kanssa aulassa. Tarjoilija sinkoilee sinne tänne ja pahoittelee joka käänteessä.

– Eipä meillä kiirettä, myö ollaan lomalla, poika vastaa verkkaisesti ja hymyilee tarjoilijalle rennosti.

Hämmennyn. Ehkei ne ihan vinoon kasvaneita ole?

Ruokapöydässä pienin alkaa laulaa. Viereisen pöydän täti ei saa pikkuisesta silmiään irti.

Kun aamiaisen jälkeen pakkaamme kamat ja teemme lähtöä hotellihuoneesta, kaivan vielä puhelimeni esille. Sanon miehelle, että on pakko ottaa muistoksi kuva sängyn päädyssä lojuvasta Hitler-tyynystä.

On sillä viikset.

– Siis älä vaan jumalauta sano, että luulet tuon olevan Hitler!!

– Siltä se näyttää. Viikset ja kaikki.

– Ei jumalauta. Se on Marsalkka Mannerheim. Myö ollaan Mikkelissä ja Mannerheim on Mikkelissä vaikuttaneita suurmiehiä. Ylipäällikkö Mannerheim siirsi päämajansa Pohjanmaalta Mikkeliin, ja se päämaja sijoittui tähän Hotelli Seurahuoneeseen. Hämmentää tuo musta aukko siun historian tietämyksessä.

– Jos se on minun mielestä Hitlerin näköinen mies, niin sillä ei ole mitään tekemistä miun historian tietämyksen kanssa!! Ei sillä että sillä voisi kehuskella, mutta anyway, puolustaudun.

Hotellin käytävällä keskustelu jatkuu.

– Okei kyllä mie vähän ihmettelin, että se oli vähän erinäköinen Hitler kuin yleensä, totean.

– Elä vaan lausu ääneen sitä nimeä!! mies kuiskaa kovaäänisesti ja vilkuilee ympärilleen.

– Vittu ootko tosissas?

– Ei ole korrektia sanoa sitä nimeä ääneen yhtään missään.

– Trust me, I know. Oon saksan ope. Mutta nyt ollaan Suomessa.

– Ei edes Suomessa!!

– Olkaa hiljaa, hävettää!!! poika karjuu.

– Isäs on sotajalalla niin kuin Aatu aikoinaan. 

Siinä me sitten riidellään keskellä kauneinta lomamatkaa eteläsavolaisen hotellin käytävällä Natsi-Saksan johtajasta. Mutta lienee niitä turhempiakin riidanaiheita – kuten tiskikoneen täyttäminen ja loogisessa järjestyksessä etenevä ruohonleikkuu.

Autossa pienin aloittaa kyselytuntinsa, kun suuntaamme auton nokan kohti Visulahtea.

– Minne me mennään? Hoplopppin mennään, Ilolahteen!                  

– Mie haluun Tykkimäelle! keskimmäinen huutaa.

– Tykkimäkeen! Nyt mennään Tykkimäkeen. Tykkimäellä kiva päivä vietetään!! alan laulaa.

– Lapset, muistakaa. Ei tätä sanaa tai äiti laulaa. Kiellettyjen sanojen listalla Tykkimäki, Visulahti, Tässäkö tää oli, mies luettelee.

– Oikeesti mennään Visulahteen, kertaan.

– Vivulahteen jee! pienin huutaa.

Visulahdessa sodimme konkreettisesti pallopyssyillä. Mies tähtää minua pyllyyn, osuu ja näyttää nauttivan. Isoimmat puhaltavat kerrankin yhteen hiileen huvipuistolaitteisiin rynniessään ja pienin nukahtaa vetokärriin. Pian lapset hinkuvat vesimaahan, vaikka on kesän kylmin päivä eikä meillä ole pyyhkeitä. Tyypillistä. Tyypillistä on myös, että vessasta on hädän hetkellä paperi loppu. Käytän pyyhkimiseen kasvomaskia ja myhäilen tyytyväisenä luovuudelleni. Toimisikohan maski pyyhkeenäkin?

Seuraava sota alkaa vahakabinetissa. Olen askeleen edellä lapsiani enkä malta vastustaa kiusausta. Tekeydyn vahanukeksi vankien joukkoon. Kun perhe saapuu nukkien eteen, hyppään esiin ölisten ja mölisten. Lapset melkein paskovat alleen ja mies alkaa huutaa.

– Onko pakko?!! Tässä vaiheessa päivää ei enää huumori riitä!!

– Olisko kannattanut miettiä riittääkö huumori vai ei jo 16 vuotta sitten?

Mies alkaa mököttää. Kaiken lisäksi törmäämme Marsalkka Mannerheimiin. En uskalla sanoa ääneen, ketä hän mielestäni muistuttaa.

En sano mitään.

Illalla syömme Imatran hotellilla buffetpöydästä. Pienin suostuu vain maistelemaan kurkkua ennen kuin menee pöydän alle potkiutumaan.

– Mie himoitsen tuota jälkipöytää, sanon ja repeän pian lapsukselle.

– Jälkipöytä? Meillä on alkupöytä, pääpöytä ja jälkipöytä tiramisupinnoitteella. Kotiinko halajat? Syökäähän lapset niin jaksetaan kantaa, painaa aika paljon, mies vitsailee.

Pienin on jo siepannut jälkipöydästä vaahtokarkit molempiin käsiinsä ja alkaa leikkiä.

– Minä olen Illi, kuka sinä olet? Mennään piiloon!

Kun nousemme pöydästä, mies saa kuningasajatuksen.

– Pannaanko äiti navigoimaan takaisin hotellihuoneeseen?

– Joo, se ei varppina osaa perille! lapset nauravat.

– Onko tää teille suurtakin hupia? kyselen.

– Empiirinen koe kontrolloidussa testiympäristössä.

Perhe jättäytyy jälkeeni ja minä yritän tsempata ravintolan edessä. Käännyn vasemmalle, ja tällä kertaa onni suosii rohkeaa, mutta tänka på tulee heti seuraavassa käytävähaarassa. Käännyn eri suuntaan kuin muu perhe.

– Isi, äiti katosi! keskimmäinen huutaa.

– Äiti hävisi ekan kokeen.

Aamulla kävelen jälleen itsetietoisena pitkin hotellin käytäviä kohti samaa ravintolaa, mutta lähden jo lähdössä eri suuntaan kuin muu perhe.

– Darwinismi toimii, mies toteaa.

Aamiaista popsiessamme pähkäilemme, kumpi ottaa pienimmän vastuulleen kylpylässä.

– Onks sulla piilarit päässä? Viimeksi lähdit vieraan miehen matkaan, kun niitä ei ollu, mies muistelee.

– On piilarit, en kai mie kolmeveen kanssa uskalla uimaan ilman silmiä.

– Mutta minun kanssa lähdet mielelläsi?

Viereisessä pöydässä istuu niin ikään kolmilapsinen perhe ja mummo. Äidillä näyttää olevan hermo pinkeällä, kun lapset kinastelevat milloin mistäkin. Syönnin jälkeen mummo ryhtyy siivoamaan pöytää ja latomaan lautasia päällekkäin.

– Äiti anna olla! Ne siivoo kyllä! Kohta on haarukka jonkun silimässä, kun siinä reuhdot.

Jotenkin lohdullista, ettei muillakaan menee kuten elokuvissa.

Kylpylässä lillun paikallani ja katselen ikkunasta ulos, sillä ei tee mieli uida ihmiskeitossa. Populaa on liikaa, kuka tästä oikeasti nauttii? Yhtäkkiä olen varma, että läheisen männyn latvassa istuu valkoinen kakadu. Reppana on karannut joltakin huolestuneelta omistajalta, joka etsii siipiveikkoaan hermorauniona ympäri pitäjiä. Päätän jakaa huomioni Kadonneet lemmikit -ryhmään heti kun pääsen hotellihuoneeseen. Pian lintu lähtee lentoon ja huomaan että se onkin naakka. Hotellihuoneessa kerron nauraen harhoistani miehelle.

– Onneksi et kertonut kellekään. Oltais jouduttu neljästään kotiin, kun olisit joutunu suljetulle. Tosin itse en erota edes naakkaa ja korppia toisistaan.

– Oikeesti?? ihmettelen.

– No samalla tavalla kaikki kakspyöräset on sulle mopoja.

Hotellihuoneessa alan meikata päivän seikkailuja varten. Lapset ovat jo lähtökuopissaan.

– Äiti naamioituu, saattaa kestää vielä hetkisen, mies varoittelee lapsia.

– Katotaan kenellä kestää, kun isänne pääsee vessaan.

– Tämä on isin aamurukous – drop and go! ukko huutaa pöntöltä.

– Voisitte sillä välin kerätä roskat. Pöydän alla on karkkipapereita. Muistakaa kolme a:ta. Tässä kohtaa Avuliaisuus!

– Anna Armoo, mie vein jo tuon roskat roskiin! keskimmäinen kommentoi ja osoittaa veljeään.

Päätän meikata itseni loppuun autossa, porukka käy sen verran kuumana.

– Nyt mennään sinne Ahvenanmaalle! poika julistaa.

– Eikun Lappeenrantaan, korjaan.

Autossa huomaan, että Elinan nukke on jäänyt kyydistä. Mies peruuttaa ja juoksen hakemaan Babybornia leikkipaikalta. Onneksi lelu löytyy ja matka voi jatkua.

– Äitille piste Avuliaisuudesta, kun muisti nuken.

Kolmevuotias alkaa höpöttää. 

– Pinkkiin luolaan ei saa mennä. Äiti, miten meidän päät pysyy?

Alan käydä läpi selkärankaa ja muita kehonosia ja annan selonteon, miksi pää pysyy paikoillaan samalla kun ehostan nahkaani. Kohta käännyn poikani puoleen.

– Onks miun pää nyt hyvä? Onko kulmat hyvin vai piirsinkö ohi?

– Otsassa on kikkeli.

– Hihihihih.

Kun pääsemme Lappeenrantaan, etsimme ensimmäiseksi vatsantäytettä. Ihmisiä on liikenteessä kuin meressä monneja ja ruokajonossa alkaa mennä hermo. Kun odotamme yläterassilla apetta pöytään, tunnelma on suorastaan hilpeä. Isoin ja keskimmäinen mököttävät hattujensa uumenissa ja yrittävät vuorotellen käydä käsiksi toisiinsa. Pienin konttaa pöydän alla ja kymmenen lokkia kärkkyy roskiksen vieressä. 

– No jo on lokkeja, mies huokailee.

– Lokki, lokin päällä lokki, alan laulaa.

– Ei jumalauta. Ei jaksa.

Kun syön pitaleipää, salaatti ja nyhtökaura valuvat pitkin poskia, tippuvat syliin ja siitä terassin laudoitukselle. Lokit aktivoituvat ja sieppaavat murusia jalkojen välistä. Ärsyttää ihan kaikki. Mies katsoo pinkeää ilmettäni eikä voi olla kommentoimatta.

– Äiti muistaa nyt ne kolme a:ta. Asenne, Avuliaisuus ja Armo. Ja varo kakaduita.

– Buaahhahha.

Kun vatsat on ravittu, alamme etsiä Lappeenrannan kuuluisia hiekkaveistoksia. Taivallamme helteessä pitkin rantaa ja kannamme vuorotellen pienintä milloin sylissä, milloin reppuselässä, milloin reidessä. Ranta jatkuu loputtomiin. Lapset valittelevat jalkojaan enkä ihmettele. Omanikin ovat jo tohjoina. Veistokset kierrettyämme lapset alkavat kärttää tivoliin. Kun kiellämme moisen huvin, alkaa huuto ja mökötys. Jätskikojukaan ei viilennä tunteita, sillä jäljellä ei ole kuin yhtä makua. Kun yritämme löytää mukulakatua pitkin autolle, mies ehdottaa museokäyntiä.

– Ootko niinku tosissas? 

Ite tekisin paremman.

Kotiin päästyäni huokaisen ja säntään ensitöikseni mustikkametsään.

Tästä alkaa loma.

Mättäällä alan jo haaveilla töihin pääsystä, eikö tässä jo lomailtu ihan omiksi tarpeiksi. Töihin pääsy jää haaveeksi, sillä mustikkareissun jälkeen ihmettelen outoja vatsakramppeja ja pian alan harrastaa drop and go:ta sen verran tehokkaasti useamman päivän ajan, että alan muistuttaa kuivan kesän oravaa.

Töitä edeltävänä viikonloppuna käyn hakemassa vauhtia sairaalasta. Kun makaan tipassa ja kuuntelen hoosiannaa huutavaa suolistoani, luulen kuolevani. Tosin se ei ole mitään verrattuna siihen kärsimysnäytelmään, jonka koin ennen petiin pääsyä, kun yöllä haahuilin ja harhailin aution lasaretin käytävillä yksin ja tuskissani. “Seuraa sinistä viivaa, jos olet menossa osastolle 4G, seuraa punaista linjaa niin pääset 3EKG:lle, seuraa vihreää vanaa niin pääset päivystykseen” tai jotain. Ellei ystävällinen hoitaja olisi taluttanut minua oikeaan osoitteeseen, voin kertoa että seuraava potilas olisi seurannut paskavanaa.

Lomani jatkuu sairaslomalla. Kun pysyn tolpillani ja saan diagnoosiksi Ehec-bakteerin, joudun antamaan terveysviranomaisille tarkan selostuksen niin suullisesti kuin kirjallisesti lomani käänteistä ja kaikesta, mitä olin pannut suuhuni niin pää- kuin jälkipöydässä. Joudun listaamaan myös kaikki kontaktini eläinkunnan edustajiin. Yhteen kohtaan kirjoitan “Juvalla nuohosin pässipojan kanssa.” Tehkööt omat päätelmänsä lomani kohokohdista. Melikuvituskakadua en katso aiheelliseksi mainita.

Categories
Yleinen

Anopit ja vaarallinen teknologia

Esikoisella on tapana viettää syysloma anoppilassa. Korpien keskellä on paremmat harrastusmahdollisuudet, ja kilometrejä äitiin on kuulemma tarpeeksi paljon. Ei sillä, ilmasto isovanhempien luona tekee teineistä yhteistyökykyisempiä.

Kannoimme pojan kapsäkit sisälle ja suuntasimme suoraan karkkikaapin kautta sohvalle. Werther’s Originalia imeskellessäni kiinnitin huomiota anopin käytökseen. Vaikutti aavistuksen tavallista oudommalta… jotenkin hermostuneelta. Pyöritteli sormiaan ja vilkuili vuoroin minua ja miestä, sitten poikaa. Ei siitä ihan niin pitkä aika ollut kun viimeksi käytiin, etteikö olisi tunnistanut. Välillä mummon katse harhaili sohvapöydälle. Ihan meidän mittapuulla siisti pöytä, ei sitä olisi kannattanut hävetä. Neule levällään, kirja ja päivän lehdet. Vai oliko siellä jotain luvattomia lehtiä…?

Sitten anopin pokka petti. Hän istahti sohvalle ja kaivoi siistin lehtipinon alta piilosta mustan pitkulaisen esineen, joka näytti polttelevan sormissa.

”Onko tämä se sellanen….sähkötupakka?”

Viimeinen sana kuiskattiin nopeasti.

”Mistä sie sellasen löysit?”

Anoppi kertoi käyneensä tekemässä vapaaehtoissiivouskeikkaa läheisessä majoituksessa ja löytäneensä mystisen putkilon sängyn alta. Kieltämättä sängyn alunen oli hyvä paikka säilyttää nikotiinituotteita, mutta ehkä niitä ei väliaikaismajoitukseen mielellään jättäisi säilöön.

”Tää on nyt varmaan sellainen…sähkötupakka.”

Jälleen viimeinen sana kuiskattiin, ja kapistus heitettiin mieheni syliin iljetystä ja inhoa huokuvalla käden liikkeellä. Kurkistelin mieheni olan yli kiinnostuneena. Itsekin olin vastikään löytänyt sähkötupakan takkini taskusta. Yhtä häkeltyneenä olin kantanut esineen miehelleni tunnistettavaksi.

”Eikös tämä ole ripsiväri?” mieheni tietämys kosmetiikasta oli yhtä syvällinen kuin minun ymmärrykseni tupakkatuotteista.

”Kun ei se auk…” anoppi vaikeni, kun mieheni ruuvasi putkilon auki ja veti ulos ripsiharjan.

”Mutta kun siinä lukee kill…”

”Ripsiväriltä tää silti näyttää.”

”Mutta…. Kill! Tappaa!

”Mitä muuta siinä lukee?” mies ojensi putkilon takaisin äidilleen.

”Ööö.. Lashes to kill. Tappavat liekit?!!”

Toisikohan joulupukki anopille kosmetiikkaa lahjaksi? Tulisi actionia aattoiltaan, kun pommiryhmä porhaltaisi paikalle purkamaan poskipunarasiaa.

Miehen anoppi on puolestaan aivan yhtä pihalla kauneudenhoitotuotteista kuin oma anoppini, mutta harvinaisen tietoinen autoon liittyvistä kilinöistä, kalinoista ja varoitusvaloista. Niitä kun tuppaa ilmenemään säännöllisin väliajoin.

Nyt auto oli ollut jo pitkään vaiti, mutta kutostietä körötellessä, mummo kuuli jotain. Jokin nakutti. Ääni oli aivan uusi. Tikitys jatkui tasaisesti, huolimatta siitä painoiko kaasua tai hidastiko. Mitä nyt? Miksi auton piti taas levitä?! Pitäisi soittaa vävylle. Mutta ehkä voisi olla parempi, jos kyytiin tuleva pojanpoika kuuntelisi kuulisiko se saman äänen. Saattoihan se olla, että tikitys lähti omasta päästä.

Mummo pysähtyi pihamaahan odottamaan kyytiläistä ja kaivoi samalla puhelinta. Ehkäpä sitten kuitenkin soittaisi vävypojalle. Se oli monta kertaa maininnut, että olisi hyvä ilmoittaa erikosista äänistä heti eikä sitten myöhemmin, kun auto ei enää käynnistynyt. Kännykkää kassista kaivaessaan mummo vilkaisi takapenkille.

Rattaat alkoivat liikkua kirskahdellen myssyn alla.

Takapenkillä oli pussi. Pussi, jonka mummo oli löytänyt auton sivupeilistä roikkumasta lähtiessään taksikeikalle. Pussi, jonka ystävä oli tuonut lahjaksi ja ripustanut peiliin ohikulkiessaan. Pussi, jonka sisällä oli ystävän rakkaudella valitsema kello,  raksuttava kello.

Anoppi perui puhelun.

 Ei tarvinnut tällekään mummolle tilata pommiryhmää. Ei edes mekaanikkoa.

Näsäviisas navigaattori

Mutta kyllä moderniteknologia hämmentää myös tätä nuorempaa sukupolvea. Lomaviikolla vietimme mieheni kanssa laatuaikaa ja pikainen oli tällä kertaa kahdenkeskinen piipahdus Lappeenrannassa, tuossa Etelä-Karjalan helmessä. Siis miehellä oli pakollinen tentti ja itse olin lomaillut lasten kanssa jo monta päivää, joten olin joutava lähtemään mukaan. Käytännössä haukottelimme aamuyön autossa, mies teki pari tuntia tenttiä ja minä tapoin aikaa kylmillä kaduilla.

Tentti järjestettiin Lappeenrannan keskustassa, virastotalossa, jonka osoitteen tyrkkäsimme navigaattoriin. Navigaattorin ohjeilla selvisin hienosti keskustaan, mutta sitten aloin kyseenalaistaa ohjeistusta. Navigaattorin mukaan olisimme perillä seuraavan risteyksen jälkeen, mutta tie jatkuikin tunneliin. Googlemapsin kuvassa virastotalo kuitenkin oli selkeästi ulkoilmassa eikä maan alla.

Tie jatkui eteenpäin betonibunkkerissa, jossa jokatoinen liikennemerkki kielsi kääntymästä, pysäköimästä tai ajamasta eteenpäin. Lopulta katu haarautui risteykseen, mutta oliko tämä nyt oikea? Lasketaanko maanalaiset risteykset risteyksiksi vai oliko tämä joku parkkihalli? Katoista roikkuvissa kylteissä luki pelottavan virallisia nimiä: puolustusvoimat, oikeustalo, poliisi, sokos hotel…

Mikä salainen tukikohta paikka oli? Samalla navigaattori huusi meidän olevan kohteessa. Seuraavan kyltin kohdalla hiljensin hieman ja käskin miehen hypätä kyydistä. En ollut varma selviäisikö hän elävänä kivihallista ulos tai joutuisiko hän valtion virkamiesten vangiksi, mutta jos erkaantuisimme, ainakin toisella meillä olisi mahdollisuus selviytyä.

Ajettuani varttitunnin löysin vihdoin ulos betonikaton alta. Ah, miten ihana olikaan sininen taivas! Ajoin auton parkkiin, sillä en todellakaan halunnut ajaa enää yhdenkään parkkitalon uumeniin.

Takaisin keskustaan kävellessäni tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan minkä kadun varteen autoni olin jättänyt. Mies viestitti, että oli vastoin kaikkia odotuksiani löytänyt kivilinnoituksesta tenttipaikalle. Itse asiassa ovi, lukittu tosin, oli ollut aivan siinä, mihin olin mieheni onnistunut jättämään. Nappisuoritus navigaattorilta.

Vajaan tunnin harhailtuani löysin autoni ja lähetin miehelle koordinaatit. Kohta mies uupuneena koesuorituksestaan istahti apukuskin paikalle.

”Ihan ku…haisisit oksennukselta.”

”En ole oksentanut. ”

Nuuhkaisin hieman ilmaan, mutta päätin olla ärsyttämättä. Mies ei jostain syystä arvosta raporttejani hajuhavainnoista, joten lähdin suunnistamaan kohti kotia. Kohta imelän etikkainen haju luikerteli jälleen sieraimiin.

”Kyllä täällä joku haisee! Mie pysähdyn…”

En todellakaan aikonut istua kolmea tuntia eritteiden löyhkässä.

”Et pysähdy ainakaan tähän. En mie haista mitään…”, mies tuhahti, mutta muutti mielensä nopeasti. ”Ei, kyllä miekin nyt haistan. Mutta en mie oo oksentanu. Enkä mie oo istunu missään…”

”Oonkohan mie …” hillitsin itseni, jotten olisi kurkkinut motarin rampilla kengänpohjiani.

”No jos se haju alkoi sillon vasta ku mie tulin kyytiin…”

”Ei tää kyllä oksennus ole…” nuuhkin ilmaa analyyttisesti. ” Tää on kuule koiranpaska! Missä sie oot astunut koiranpaskaan””

Mies ei ehtinyt vastaamaan, kun navigaattori ehti ensin.

”Ikävä kyllä näillä tiedoilla en voi vastata tähän kysymykseen.”

Categories
Yleinen

Kolmen A:n lomamatka, osa 1

Ennen perhelomaa on syytä ajaa nurmikko.

Syyslomalla on mukava muistella kesälomaa. Tämä tarina on toissakesäinen.

On kesäisen perheloman ensimmäinen päivä. Pientä innokkuutta on selvästi havaittavissa jo aamuvarhaisella.

– Minne mennään? Minne mennään? Hoplopppiin. Vivulahteen. Haluan heppamaahan! Heppoja, niillä on häntät! pienin rallattelee.

– Myö syötiin jo aamupala, ollaan niin hyviä! isommat lapset hihkuvat keittiöstä.

Laitan kahvin tippumaan ja alan avata into piukeana yön päässäni hautuneita nystyröitä. Löysin illalla Annan sivuilta ohjeen geelikiharoista, jotka lupasivat salaperäisen Curly girl -ilmeen helposti ja hallitusti. 

Valitettavasti sana hallittu ei ole koskaan koreillut topten-sanojeni listalla, eikä varsinaisesti pitäisi yllättyä lopputuloksesta. Mutta vituttaa se silti, kun luulee saavansa keskiaukeman kamaa, ja lopputulos näyttää puoliksi päähän palaneelta permikseltä.

– Hyvin alkaa tämä aamu. Kolme tuntia sain unta ja nyt näytän Pelle Hermannin äidiltä!! parahdan vessasta.

– Menninkäiseltä, lapset toteavat.

– Ei, enemmänkin Babylonin Londo -hahmolta, mies kommentoi.

– Kuka se on?

– Googlaa.

Otan puhelimen ja kirjoitan Googlen hakukenttään Londo. Ei paljon lohduta, että näytän Pelle Hermannin kauan kadoksissa olleelta isältä.

Seuraavaksi kyselen mieheltäni, näyttääkö mekko oudolta ylläni. Mies ei ennätä vastata, kun poika tarttuu kysymykseen.

– Hyvä se on. Rinnat on vaan aika isot. Mutta eikös miehet tykkää.

– Mistä se repii noita juttujaan? kauhistelen mieheltäni.

– Elävästä elämästä. Niinku sinäkin.

– Äiti, hammaskeiju ei taaskaan muistanu tulla!!! keskimmäinen keskeyttää yläkerrasta ärjyen.

– Jospa se oli se hammaskeijo, huudan ja otan vaivihkaa kaksieuroisen kouraani ja hiivin portaat ylös keskimmäisen huoneeseen.

– Hei onhan täällä kolikko! Et vaan ollu huomannu! huutelen samalla, kun tungen kolikkoa tyynyn alle.

– Äiti sie oot se hammaskeijo!! Elä yritä!

– Minä mikään Keijo ole! Ei mulla ole munia!

– Eikä niitä ole olemassakaan!

– Munia vai keijoja?

Kun olemme survoutuneet autoon ja päässeet tien päälle, ensimmäinen kysymys singahtaa ilmoille kymmenen kilometrin jälkeen.

– Miten pitkään vielä?

Kysymys alkaa toistua kymmenen kilometrin välein, sitten viiden. Tekee mieli työntää pumpulia korviin.

Karvion kanavalla ensimmäisellä on nälkä. Toisella on Pop it kateissa ja kolmannella tylsää.

– Ota nokoset, kehotan.

– No anna!

– Nokoset tarkottaa unia.

– Tuleekohan meille kiva loma? isoin miettii.

– Siitä voitaskin puhua. Kaikki lähtee asenteesta. Voitas tehdä nyt sellanen kolmen sanan ohjenuora tälle perhelomalle. Vähän niinku usko, uni ja unelmat. Kolme a:ta. Asenne, avuliaisuus  ja…. Angstittomuus? Auvo? Avarakatseisuus… Ei…. Armo. Se on hyvä. Asenne, avuliaisuus ja armo, latelen.

– Just. Kun äitistä on kyse, niin vois sopia paremmin Arvaamattomuus, mies kommentoi. 

– Ja sulle Ankeus. Mulla on ainakin asenne kohdillaan. Kerrankin suunnittelin jotain loman eteen enkä eläny hetkessä! kehuskelen.

Pikkasen oli tosin kylmä hiki valunut, sillä kaikki jäi viime tippaan. Mikkelistä olin onnistunut varaamaan hotellihuoneen ensimmäiseksi yöksi, mutta Lappeenrannassa oli jokikinen kohtuuhintainen yösija ja -soppi buukattu. Toiseksi yöksi olisi pakko suunnata Imatralle, josta olin löytänyt viimeisen vapaan huoneen.

Varkaudessa pysähdymme Morton-ravintolaan lounaalle. Ravintola sijaitsee joen rannalla eikä aikaakaan, kun kylmyys hiipii luihin ja ytimiin. Koko kesän on pitänyt seksihellettä, mutta kun meidän perhe lähtee lomalle, selkärankakin jäätyy nahkaan kiinni.

– Ihanan näköistä, kattokaa nyt, osoitan rantaa ja hytisen ankarasti.

– Tuo sellutehdas? mies kysyy.

– Asennetta, ei ankeutta kiitos! muistutan.

Kun olemme ahtaneet burgerit kupuihimme ja löntystelemme autolle päin, löydämme kävelykadulle piirretyn tehtäväradan. Hypimme lasten kanssa rataa pitkin, mutta touhu keskeytyy äkillisesti. Julmannäköinen ruohonleikkaaja hiljentää kohdallamme vauhtia ja jää tuijottamaan meitä paheksuvasti moottori käyden. Pinta-alaa olisi vaikka kuinka ajeltavaksi, mutta ei, Jamppa haluaa välttämättä ajaa jalkakäytävän viereisen pätkän ja kieltää turisteilta kaikki huvit.

– Joillain ei ole kyllä tilannetajua ollenkaan. Eikö voinu mennä tonne rantaan ajelemaan? sihisen miehelle, kun pääsemme autolle.

– Hänellä on oma reittinsä ja rutiininsa.

– Minkä helvetin takia siun pitää aina puolustaa toisia? Et vittu koskaan ole minun puolella! huudan.

– Järki vastaan tunteet. Siinä oli kyse logiikasta.

Minun logiikalla tämä oli tarkoitettu hypittäväksi, ei väisteltäväksi.

Kun saamme Volvon liikkeelle ja ajamme Varkauden keskustan läpi, kehotan lapsia laittamaan puhelimet pois.

– Tämä on katsokaas logiikkaa! Kun emme katso puhelinta, katsomme ympärillemme. Maailma jääpi näkemättä, kun ootte puhelimella, opastan.

– Mitä nähtävää täällä on? Helvetin kuollut paikka, isoin tuhahtaa.

– No esim tuolla vasemmalla on hyvännäkönen mies auton ratissa!! hihkaisen.

– Minkä auton? Tuo on ympäripyörivä pyöräalustainen kaivinkone. Pitäs autoalan ammattilaisen tyttärenä tietää, mies huomauttaa.

– Just se.

– Ja tuolla on sähköpyörä. Täysjousitus. 2600 euroa, mies ihailee.

Joroisten kohdilla ajamme liikenneasema Jari-Pekan ohi. Valistan perhettäni, että tuolla ei myydä alkoholia eikä tupakkaa.

– Oot sie polttanu tupakkaa?? isoin innostuu.

– En. Kerran kokeilin, kun pikkusisko pakotti. Mutta en osannu sitten millään. Maikki yritti neuvoa, mutta vedin joka sauhulla poskeen.

– Äidillä on taas too much information, mies huomauttaa välin.

– Mutta tuolla ei siis myydä tupakkaa. Alkoholin juominen ja tupakoiminen on huoltoaseman yrittäjän mielestä syntiä.

– Alkoholihan on jumalten juoma! Ja mikä on synti? Oonko minä synti? isoin kyselee.

– Syntinen, isi korjaa.

– Hei nyt keskustellaan, isillä on hyvä hetki! iloitsen ja jatkan:

– Synti tarkoittaa, että on tehnyt jotakin pahaa tai moraalisesti arveluttavaa. Äidillä on paljon pidempi syntilista kuin sinulla.

– Minne me mennään? isoin jatkaa kyselyään.

– Mikkeliin rakas.

– Eiku me mennään lomalle! Hoploppiin! Vivulahteen! kaksi vee ilmoittaa.

– Visulahteen, keskimmäinen valistaa.

– Visulahti, visulahti, siinä on kesäloman mahti, ota suunnaksi Visulahti! alan laulaa.

– Lapset, muistakaa, ei sanaa Visulahti, mies ärähtää.

Juvalla pysähdymme kotieläinpiha Taikaniemen Farmille. Kiertelemme ensin kanat ja sorsat ja ihmettelemme hassun näköistä laumanvartijakoiraa. Keskimmäinen alkaa mököttää heti lähdössä eikä tule lähellekään lampaita. Itse nuohoudun pässipojan kanssa, sillä rakastan kaikkia elollisia, joilla on sorkat. Mieleen tulvii muistoja mummon pässeistä Jesperistä, Ridgestä ja Timoteistä. Suljen silmäni ja vedän lampaanvillan tuoksua sieraimiini. 

– Tule nyt, aina saa odottaa! Lähetään, ei jaksa!! Paska haisee! isoin alkaa karjua.

– Armoa! Antakaa nyt minunkin nauttia elämästä.

Kumpi näistä on laama?
Päkäpää.

Kaneja on lupa mennä likistelemään kaniaitaukseen. Kun lähdemme aitauksesta ihmisten ilmoille, pienin jää häkkiin eikä suostu tulemaan pois vaikka kuinka houkuttelemme.

– Karoliina jääkin eläinpihan uudeksi vetonaulaksi!

– ÄÄÄÄÄÄ, uuuuuuuu, alkaa kolmaskin ulista.

– Tässäkö tää oli? isoin äkäilee ja katselee myrtsinä ympärilleen.

– Tässäkö tää oli, levii nelostielle lasten monopoli… alan laulaa.

– Hiljaa!! 

– Lapset, muistakaa! Ei tätä lausetta, isi määrää.

– Hei muistakaa asenne! Nyt jätskille! hihkaisen.

Mikkelissä yritämme epätoivoisesti etsiä jotakin nähtävyyttä ja niinpä päädymme Mikkelinpuistoon. Puisto kattaa ainoastaan kukkaistutuksia ja lasten leikkipaikan. Pian alkaa tappelu. Kun kirjaudumme Mikkelin keskustassa hotelliin ja pääsemme huoneeseen, alkaa puolestaan vinkuminen. Keskimmäinen on unohtanut kuulokkeet autoon. Sanon että voin hakea ne, mutten tiedä osaanko takaisin. Mies antaa ohjeet ja poika kehottaa ottamaan puhelimen mukaan, jos eksyn. (Käy mielessä ettei eksyminen olisi lainkaan hullumpi vaihtoehto…) Yhtäkkiä mies alkaa sihtailla minua kamerallaan.

– Otetaas lapset äidistä kuva muistoksi.

– Very funny.

Illalla kävelemme Mikkelin keskustassa ja bongaamme tivolin. Mies menee lastenlaitteeseen tyttäriensa kanssa ja näyttää naurettavalta survoutuessaan kahvikuppiin, mutta saa pisteet asenteesta. Tivolin ulkomaalainen työntekijä viittoo pojalleni, onko hänkin kenties menossa laitteeseen.

– I don’t have a ticket! poikani huutaa ja pudistelee päätään.

Minä katson epäuskoisena. Mistä lähtien se on puhunut englantia? Epämääräinen artikkeli ja kaikki. Äitinsä poika.

Tivolin jälkeen menemme syömään westerntyyliseen ravintolaan. Rakastun paikan välittömään ja aitoon tarjoilijaan. Hän on kuin suoraan jenkkileffasta, jossa pikkupaikkakunnan nuhjuisen saluunan takahuoneesta ilmestyy käsiänsä essuun pyyhkivä huolittelematon mutta sievä nainen, joka vetää essun taskusta pienen muistivihon ja kysyy paksulla teksasin murteella, mitä saisi olla. Nyt tosin mikkelin murteella, mutta väliäkö sillä – olen haltioitunut. Elämäni on yhtä elokuvaa! Melkein suostun kasvissyöjänä tilaamaan päivän pihvin.

Matka jatkuu seuraavassa jaksossa. Siinä kuulet, kuinka voi saada aikaiseksi aviokriisin hotellin koristetyynystä ja Marsalkka Mannerheimistä.

Categories
Yleinen

Aarteidenetsintää – yhteisiä harrastuksia

Monissa pitkissä parisuhteissa tuntuu puuttuvan yhteistä tekemistä, leikkimielisyyttä ja jännitystä. Ei meillä. 

Pari viikkoa sitten järjestin piilotusleikin. Vähän haastetta, kun kumpikaan ei tiennyt missä piilo oli. Leikkikin oli toiminnasta jo hyvin kaukana, kun vuorokauden etsintojen jälkeen kohteesta ei ollut edelleenkään yhtään havaintoa.

Tällä kertaa jäljitimme metsäkenkiäni. Eivät olleet varastossa, eivät kuistilla, terassilla tai komerossa. Mies oli yrittänyt kysellä, milloin olin viimeksi niitä käyttänyt. En osannut sanoa. Elokuussa? Vuosi sitten? 

“Miksi me aina etitään miun tavaroita!?” vaikeroin ja vääntelehdin dramaattisesti käsilläni kattoa kohti. Lähtöön oli alle 10 tuntia.

“Kulta, me etsitään lähinnä siun kenkiä.” 

Kieltämättä itselläkin oli jonkin sortin deja vu -olo. 

Mutta siinä mies oli väärässä, etteikö me muita asusteita etsitä! 

Heinäkuun lopulla leikimme arteenetsijöitä, kun kylvin omaisuuttani mustikkametsään. Olin kampeutunut lähimetsään lepuuttamaan hermojani mustikkamättäällä, kun se tapahtui. 

Kurotin kohti jättimäisiä mustikoita notkuvia varpuja. Sormet takertuivat kaulastani roikkuvaan ketjuun, joka ei edes hidastanut ylimaallisen voimakkaan käteni määrätietoista liikettä.

Kuten aina katastrofin (Tiedät varmaan? Kun maito putoaa lattialle, koira oksentaa matolle, kuskiton auto alkaa valua ojaa kohti…) hetkellä, aika tuntui hidastuvan. Näin ketjun lentävän eteenpäin, riipusten pyörähtävän ilmassa ja putoavan.

Ketjun ehdin pelastamaan, riipukset katosivat sammaleen sekaan.

Joskus kuvittelin olevani hyvä kriisitilanteissa, mutta elämä on opettanut, että rationalisuuteni ja loogisuuteni rippeet karisevat kriisin yllättäessä varsin rivakasti ja keskityn täysin epäolennaisiin asioihin. Mutta nyt aivoni toimivat kirkkaasti. Käden nopeus, liikerata, riipusten paino, ilmanvastus… Päättelin nopeasti mihin asti mummojen perintökorut olisivat voineet päätyä. Ja kas. Kaksi kolmesta löytyi samoin tein varpujen välistä.

Löydätkö korun?

Kolmatta en löytänyt, joten merkitsin kohteen valtavalla puuristillä. En aikonut hätääntyä tai luovuttaa, sillä tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun hukkasin kalliita korujani. Ja joka kerta onnistuin ne löytämään, tavalla tai toisella. 

Lapsena Muumimaailmasta ostamani muumikorvis oli kadoksissa koko talven, kunnes löytyi kevään tultua parkkipaikan nietosten alta. Kymmenen vuotta sitten sormuksen muotoon pakattu kuukauden puskurirahasto taas löytyi takin vuorin sisältä. Tuoreimpana tapauksena olin edellisellä viikolla kadottanut korvakoruni pihatöissä. Muistikuvissani raivaussahan hihna oli tarttunut korvaan ja hiuksiin, joten päättelin sahan olevan syypää katoamiseen. Onneksi olin sahannut vain tienvarsia, joten todennäköisyys korun löytymiseen oli suuri. Parin päivän kuluttua keskimmäinen paikansi korun keittiön pöydän alle karanneiden mustikoiden seasta.

Ihmeellisintä oli, että olin kuitenkin imuroinut välipäivänä…

Kotona riisuunnuin varovasti, jos koru olisi laskutoimituksistani huolimatta pudonnut paidan sisään tai housuihin. Tyhjensin saappaatkin, jos riipus olisi valunut lahjetta pitkin kenkään. Samalla selitin nakuiluani kummasteleville tytöilleni, mitä oli tapahtunut. 

“Äiti oikeesti?! Taas!? Voitko olla laittamatta koruja metsään?”

“Oliko se arvokas?”

“Ei varmaan, mutta tunnearvoa sillä on.”

“Niinpä. Kaikilla siun koruilla on.”

Tytöt kampeutuivat mukaani metsään etsimään pikkurillin kynnen kokoista laattaa. 

“Se ei varmaan magneettiin tartu?”

“Ei se on kultaa.”

“Ootko varma?”

“Hei, ja jos se ei löydy, mie voin sitten teidän lapsille pitää aina aarteenetsintää! Miettikää miten siistiä, ne etsii mummolan kadonnutta kulta-aarretta!”

Korua ei löytynyt.

Illalla mieheni innostui kuultuaan, että olin hukannut koruni. Hänellä nimittäin oli tuttava, joka omisti metallinpaljastimen. Täysin tarpeellinen väline, jonka lainaamisen oli nyt syy. 

Kun lapset sitten olivat riennoillaan, käytimme mieheni kanssa kahdenkeskisen ajan yhteiseen harrastamiseen. Olihan molempien toiveammatti ollut arkeologi, joten nyt päästiin toteuttamaan lapsuuden unelmia! 

Mies puki kuulokkeet ja käynnisti laitteen keskellä pihamaata.

“Tää piippaa.”

“Kaivetaanko?”

“No tässä on varmaan nauloja ja ruuveja rakennusajalta. Lähetään kattomaan se koru eka.”

Mies käveli edellä ja heilutteli sauvaa maata vasten.

“Tää piipittää ku joku kumiankka koko ajan.”

“Mitä siellä on?”

“En tiedä. Ei täällä pitäs mitään olla…”

Vinkuminen jatkui koko matkan lähimetsään. 

“Tää on joko sekasin tai mie en osaa käyttää tätä!”

“Tiiätkö, ne on nuo siun teräskärkikengät.”

“Perkele.”

Neula heinäsuovasta vai koru mustikkametsästä?

Johdatin mieheni merkitylle pisteelle. Mitään ääntä ei kuulunut, vaikka mies suti sauvalla edestakaisin pöpelikössä. Ainoastaan satunnaisia vingahduksia, jotka johtuivat niistä turvakengistä. 

“Ootko nyt ihan varma tästä paikasta.”

“Kyllä. Tässä on tämä toteemi.”

Tuijottelin maata ja yritin miettiä oliko koru kierinyt kakkiaisten pesäkoloon… Meinasin kastella pöksyni, kun musta häkkyrä työntyi naamaani vasten. 

“Testaan tunnistaako tää siun korviksen.”

Tunnisti. Vihkisormukseenkin kone reagoi. Mutta maasta ei laite löytänyt mitään merkittävää.

Ei mitään. 

“Tässä se oli!” Aloin kammeta varpuja systemaattisesti, oikealle ja vasemmalle, kuin tytön tukkaa täikammalla. 

Ja kas, siinähän kulta kimmelsi. Aavistuksen uponneena rahkasammaleeseen.

Mies tökki metallinpaljastintaan riipusta kohti, mutta laite ei inahtanutkaan. En kertonut, mitä mieltä olin tekniikan ylivertaisuudesta.

Arkeologiset kaivaukset pihamaassa tuottivat tulokseksi  putken pätkän, rautalankaa, vanhan naulan, tuoreen naulan, laatan, kolikon (joka paljastui euroajan viisisenttiseksi) sekä kuusiokoloavaimen. Opimme myös, että naulasta irronnut ruoste saa maaperän muuttumaan metalliseksi. Käytännössä koko pihamaamme piippailee.
Categories
teinit vuorovaikutus Yleinen

Hieroglyfejä ja selkeitä savumerkkejä – viestintää teinin kanssa

?

Jos jotain kaipaan vanhoista hyvistä ajoista, niin kokonaisia virkkeitä, isoja alkukirjaimia ja tulkintaa ohjaavia välimerkkejä. Ai mistä tällainen ajatus? No…koeviikko, ylioppilaskokeet ja helvetisti tekstejä luettavana.

Ja niin, oman jälkikasvun kommunikaatio. Ei pysty ymmärtämään, vaikka huomioisi viestintäväylän vaikutuksen viestintään. 

Eräänä torstaina Whatsappiin pamahti suttuinen kuva limaisesta, vaaleasta teinin päästä. Miksi poika laittoi kuvan jonkun päästä? Miksi poika ylipäätään laittoi viestiä? Teinille, jonka pääasiallinen viestintäkeino on murahtelu huoneen oven läpi, tällainen lähestyminen vaikutti jotakuinkin epäilyttävältä. Arvelin viestin tulleen väärään paikkaan, mutta muinainen viestintäkanava oli varattu lähinnä äitiä ja mummoa varten.

Tarkasteltuani lähemmin kuvaa, taustalta hahmottui peili, peilistä tutunoloinen reppu ja huppari… Tyttö kuvassa oli tuntematon…

“Ei helkkari…” Blondi kuvassa saattoi olla oma jälkeläiseni! Se niistä, jonka ominaisväri oli pähkinäisen tummanruskea. Tai oli ollut tähän asti. Mutta kuvan tyypin tukka oli selkeästi lyhyempi kuin poikani mulletti.

“Tuota…Kuka?”

“Sie?”

“Joo”

“Mitä hel…”

“Värjäsit sie tukan?”

“Sain 5 €”

“Kuka makso värin”

“Johan se maksaa enemmän”

“Piia ja Tiina”

“Tykkäätkö?”

“Joo”

“Onhan se uus looj”

“Looj”

“look”

Hiton nakkisormet! Vakuuttavaa toimintaa äikänopelta.

“Nojoo”

Hieman myöhemmin viestiforumi vaihtui virallisempaan, kun Wilma-viesti kilahti puhelimeen. Viestin otsikko oli kuvaavasti tukka, lähettäjänä rakas esikoispoikani. Vastaanottajana oli itseni lisäksi myös rehtori sekä luokanvalvoja. Se ei yllättänyt. En ollut hetkeäkään luullut peruskoulun opetussuunnitelman sisältävän hiustenvärjäystä.

“Leikattii tukka ja värjättiinse”

Hei, kiitos tiedosta.

Rakkaudella, äiti

Ps. Pystyisitkö muodostamaan kokonaisia virkkeitä?

Hetkinen… pistettä lukuunottamatta poika oli onnistunut luomaan virkkeen! Eikä välimerkkejä vaaditaan kuin vasta ylemmillä koulutustasoilla. Tsekkaa vaikka Amisopen Insta-postaus alta.

Seuraavalla tunnilla, välimerkkejä sillä seuraavalla koulutusportaalla hinkatessamme, yllätyin innokkaasta viittaajasta:

“Hei ope, sun poikako värjäs tukkansa koulussa?”

Mistä se sen tiesi?!

Viikkoa myöhemmin vilkaisin aamun ensimmäisellä välitunnilla puhelinta.

“En pääse tänää töihi”

“Jouduin taas päivystykseen”

Edellisestä reissusta olikin jo monta kuukautta. Silloin poika oli päätynyt rippileiriltä omalle henkilökohtaiselle opintoretkelle yhteispäivystykseen tutustumaan tikkien ompeluun.

Lievä paniikki alkoi hiipiä rintaan. Soitin pojalle. Mitä hittoa oli tapahtunut! Puhelin hälytti pitkään, sitten puhelu katesi.

Se oli lääkärissä! Leikattavana! Verisenä ja vammautuneena! Samassa Whatsappiin napsahti ytimekäs viesti. Oli noloa puhua äidin kanssa puhelimessa.

“Mitä”

Eikö osannut päätellä kontekstista, mitä asiaa minulla oli.

“Miyä on käyny”

“Ei miää”

“Ohaa”

“Mitä si sekoilet”

“Ootko päivystyksessä vai et”

“Koululla oleb”

“Käytiin vaa liimaamsaa”

“Ja mikä juttu tää o”

Liimaa? Oliko se kässäntunnilla askartelemassa makaroneista vai imppaamassa liimaa?!

“Ja tehtii joku oaketti”

“Mihin”

“Lue eilmaata”

Oliko se doupattu noin pahasti? Vai aivotärähdyskö sen sanat sekoitti? Halusin selkeitä vastauksia! Vastaisi puhelimeen pirulainen!

“eilmasta”

Mistä? Ilmasta?

“Wilmasta”

Ihan yhtä informatiivista olisi ollut lukea ilmasta. Wilma oli tyhjä. 

Liimaa ja paketti? Yritin kuvitella liimaa ja sideharsoa erinäisiin ruumiinosiin ja jokainen niistä vaikutti vaaralliselta. Mutta näpyttelihän se viestejä, joten ehkei se ollut kuitenkaan kovin vakavaa. Kädet toimivat ainakin osittain. Tai ainakin toinen.

“Ei oo mitää1”

“Kerro”

“Se laittaa kohta kotaki”

Tässä vaiheessa kiirehdin omalle tunnille taistelemaan HDMI1-2-3-järjestelmän kanssa. Etupenkistä tiedusteltiin eikö laitteistojen hallinta kuulunut opettajan toimenkuvaan. Ja nämä viisastelijat olivat vasta ekaluokkalaisia…

Tunnin jälkeen Whatsappi ja ilma-Wilma olivat yhtä täynnä näkymätöntä tietoa. Hetken harkitsin utelevani, olisiko opiskelijoiden someverkostossa sisäpiirin tietoa, mutta epäilin sen heikentävän arvovaltaani ja ennen kaikkea valottavan liikaa poikani perhesuhteita.

“No kerro mitä kävi vai huijaat sie”

“Jotain kävi”

MITÄ?!?!? Eikö voinut kertoa? Oliko sillä menny muisti vai liittyikö tapahtumiin laittomuuksia…?

Sitten keksin ajatella kuin teini.

“Laita vammoista kuva”

Kaverit olivat varmasti saaneet Snäpissä reaaliajassa päivityksen tapahtumista.

Kuvaa ei kuulunut koko päivänä. Kakara osasi kasvattaa jännitystä ja taivuttaa draaman kaarta katkeamispisteeseen. Koska koululta ei soitettu, arvelin pojan kuitenkin olevan elossa ja suhteellisen toimintakykyinen.

Arvoitus ratkesi vasta iltapäivällä, kun poika linkutti kotiin sukka veressä. Liimaa ja harsopaketin vaatinut sulkapallo-onnettomuus.

Ps. Aloin vakavasti harkita Snapchätin hankkimista. Jos vaikka jatkossa ehtisi snäppäämään, mikä ruumiinosa oli paketoitavana.

Categories
Yleinen

Somettava sorsa ja medialukutaito

Saan iltapäivällä tekstiviestin lapseni kaverin äidiltä.

– Moikka, onko sulla tarkempaa tietoa, mikä koe pojilla on huomenna? Wilmassa lukee, että huomenna olisi historian koe, mutta nyt Aatu sanoi, että se olisikin yhteiskuntaopin koe. Aatu ei nyt tiedä onko hänellä mennyt jotain oleellista tunneilla ohi korvien. Tietäisi mihin kokeeseen sitä lukee… 😵‍💫😅

Lupaan tiedustella pojalta asiaa heti kun pääsen kotiin. Kotiin kurvattuani bongaan jälkikasvuni puskasta, jossa hän tähtäilee jousipyssyllä hiekkalaatikkoon.

– Onks sulla huomenna joku koe?

– Joo vissiin.

– Mikä koe?

– Olikohan se ympän. Eiku se taisi olla hissan koe. En oo varma. 

– Että yhtä hyvin ootte kaikki perillä?

Syönnin jälkeen poika yrittää oma-aloitteisesti plärätä wilmaa.

– No en tiiä mikä koe, ei näistä ota selvää!

Poika ottaa repun ja turvautuu manuaalisiin merkintöihin. Löydämme vihon ja sinne liimatun yhteiskuntaopin koealueen ja kokeen päivämäärän, joka on selkeästi huomenna. Sivut 4-17.

– Eihän tässä kirjassa edes ole sivua 4! Miks mie sen oon merkannu?!

Joka tapauksessa aihe on loistava – mediankäyttö. Mahtavaa, sopii opettaja- ja toimittajaäidille!

Poika alkaa lukea oppikirjaansa, mutta tuskastuu viiden minuutin kuluttua.

– Ei jaksa lukea näin pitkää tekstiä.

Jotenkin ei yllätä yhtään.

– Minä kuulustelen, sanon ja kaadan kahvia kuppiin.

– Kenen nuo suklaat on? poika hönkäisee ja osoittelee keittiönpöydällä lojuvia suklaapatukoita sokerihiiren himo silmissään.

– Isäs osti. Saat palan aina kun vastaat oikein. Kysymys yksi: mitä on media?

– Se on niinku tiedon välittämistä, ihmiset keskustelee.

– Tarkenna, mitä median muotoja on olemassa? kysyn, käytän suklaapalaa pojan huulilla ja vedän härnäten takaisin.

– TV, radio, sanomalehti, poika luettelee ja saa palkinnoksi Fazerin sinistä kielen alle.

– Kuka on vastuussa sanomalehden sisällöstä?

– Toimittaja.

– Mikä toimittaja?

– Turvallisuustoimittaja.

– No melkein. Päätoimittaja. Ja kun äiti kirjoittaa blogia, äiti on vastuussa blogin sisällöstä.

Seuraavaksi keskustelemme viestien sisällöistä.

– Millaisia kuvia ei kannata julkaista?

– No ei kannata julkaista pippelikuvia.

– Aivan. Et kai oo lähetelly kellekään?

– En oo lähettäny.

– Ei kai kaverit oo lähetelly?

– Ei tietääkseni.

– Hyvä. 

Seuraava kappale käsittelee sosiaalista mediaa ja sinne luotuja yhteisöjä.

– Mikä on yhteisö? kysyn.

– Salaliitto tai kultti, poika vastaa itsevarmasti.

Mies tyrskähtelee kahvinsa takaa.

Tuota pikaa pääsemme ikärajoihin ja käyttäjäprofiiliin.

– Monissa sovelluksissa on käyttäjäprofiili. Mikä se on?

– No jos niinku kuvassa on uuni tori.fissä ja ihmiset klikkaa sitä uunin kuvaa niin tulee profiili. Ne näkee missä asut ja missä se uuni on. Kaikkee tämmöstä tosi yksinkertaista.

– Uuni? Tota miten tää nyt liittyy… no joo.

– Kannattaako kaikkea tietoa itsestä julkaista netissä? jatkan.

– Eiks tää käyty jo? Niitä pippelikuvia ei kannata laittaa.

– Ja mitä muuta?

– Feikkikuvia tai loukkaavia kuvia.

– Hyvä. Kannattaako kaikkia osoitetietoja tai henkilötunnuksia antaa?

– Kyllähän tyhmäkin tietää että ei.

– Niin no. Mie annoin kaikki henkilötietoni ja pankkikortin tunnuksetkin, kun mulle luvattiin puhelin eurolla, tunnustan.

– Millon?? poika innostuu.

– Jokunen vuosi sitten.

– Mitä sitten tapahtui?

– Soitin pankkiin ja ne kuoletti kortin.

– LOL. Naurokohan ne sulle siellä?

– Varmaan. Mutta tästä opimme jotakin. Jos joku on liian hyvää ollakseen totta, se ei todennäköisesti ole totta. Älä höyrähdä huijauksiin.

Siirrymme feikkiprofiileihin.

– Voiko somessa esiintyä jonakin toisena tai muuna henkilönä?

– Mitä niinku tarkoitat? poika kysyy.

– Että voitko identifoitua kiikkutuolin jalaksi, mies tarkentaa.

– Nii no voit olla vaikka tuhkakuppi, jos se tekee siusta onnellisen, poika kommentoi.

Mistä se repii näitä?

Seuraavaksi pähkäilemme, miten nopeasti ja helposti tieto leviää somessa. 

– Kerropa sitten, mitä on vaikuttaminen.

– Jos haluaa puutarhatontun pihalle, voi kerätä ihmisjoukon kasaan ja vaikuttaa siihen, tuleeko se tonttu pihalle vai ei. Okei tää oli vähän outo esimerkki. Mutta vois laittaa vaikka ilmoitustaululle, että “Täällä Pirkko 30 vee, haluaisin puutarhatontun kansallispuistoon.” 

– Mitä? Ööö okei. Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat.

On aika puhua sosiaalisen median säännöistä.

– Mitä tarkoittaa netiketti?

– Jos taco maksaa viisi euroa ja meet kauppaan, ja siellä se maksaakin seittämän euroa.

– Ööö. Aika loogista. Eli ajattelit että netissä tuotteella on etiketti, joka on eri kuin kaupassa.

– Joo, mutta taisin sekoittaa.

– Joo netiketti tarkoittaa hyvän käytöksen sääntöjä internetissä. Että ei huudella rumasti toiselle eikä loukata ketään.

Seuraava sivu käsittelee mainontaa ja mainoksia.

– Mihin mainokset vetoavat?

– Kuluttajiin.

– Ja niiden…..?

– Koiriin.

– Koiriin?

– Ja kissoihin.

– Aivan.

– Koirille ja kissoille on olemassa ruokaa ja sitä ruokaakin mainostetaan.

– Okei joo. Hain sanaa tunteet. Eli mainokset vetoaa yleensä tunteisiin. Että vau, pakko saada tuo! Vaikka tuo ihana mies!

– Mainostetaanko sellasiakin? poika miettii.

– Kyllä joskus.

– Ainakin niillä kanavilla, joita äiti katsoo, mies heittää.

Sitten tenttaan, mitä tarkoittaa piilomainonta. Poika nousee ylös ja alkaa kävellä edestakaisin olohuoneen matolla.

– Kävelen täällä ja otan instakuvan yläkulmasta. Rintataskussa välähtää tupakka-aski, olkoon vaikka merkkiä Kameli. Tupakat näkyy kuvassa, se on piilomainontaa.

– Mistä sie tiedät Kameli-merkin?

– Tiiänpähän vaan. Mut en oo käyttäny mitään.

– Uskoskohan?

– Äiti toi oli sarkasmia.

Lopuksi kertaamme vielä somelyhenteitä. 

– LOL olikin tuttu ja hashtag. Tiedätkö muita?

– Korpe. Se on lyhenne Korpedictuksesta.

– Että mistä?

– Se on tubettaja.

– Okei no mikä on selfie? Tai tää on ehkä liian helppo.

– No otetaan itsestä kuvia ja yritetään näyttää mahdollisimman seksikkäältä. Ärsyttää kun naisilla on tällasia ilmeitä kuvissa, poika selittää, avaa silmiään isoiksi ja mallaa huuliaan mutrulle.

– Joo yks miun kaveri ottaa koko ajan tollasen ilmeen kuvissa, keskimmäinen tarttuu keskusteluun.

– Sille on nimi, se on duckface, totean.

– Dickface! Tuli vaan mieleen… poika hihittelee.

Kummastelen seuraavaksi kirjan erikoista kuvitustehtävää.

“Suunnittele ja piirrä some-sorsa. Valitkaa sorsista yksi, jonka voitte halutessanne julkaista netissä. Seuratkaa, kuinka pitkälle sorsa lentää.“ Miks just sorsa? kummastelen.

– Sorsa joka somettaa? keskimmäinen yhtyy ihmettelyyn.

– Voikohan sorsalle suunnitella duckfacen? mietin ja bongaan jo seuraavan tehtävän.

– Hei täällä on seuraavana tehtävänä tehdä räppi mainonnan säännöistä. No antaa tulla! heitän haasteen lapsilleni.

Sisarukset puhaltavat kerrankin yhteen hiileen ja pallottelevat riimejä. Hetken kuluttua pieni räppi on valmis, mutta sanoitusta ei ilkeä julkaista edes blogissa. Tai varsinkaan siellä. Varsinkaan kun aihe on somenkäyttö.

– Onko tuo nyt fiksua? Pystytte varmaan johonkin siistimpään versioon, kannustan.

– Muista ettei mainos saa, loukata tai satuttaa. Älä luvatta kuvaa muita, kuvaa mieluummin metsän puita, lapset räppäävät.

– Tää olikin hyvä harjoitus. Näitte konkreettisesti, että vaikka ajattelee jotakin, niin kaikkea ei tarvitse julkaista julkisesti.

– Sinähän näitä niinku julkaiset. Nytkin on muistiinpanot esissä!! keskimmäinen huomauttaa.

– Aivan.

Keskustelemme vielä nopean tiedonkulun haitoista, muun muassa virheellisen tiedon leviämisestä.

– Voiko netissä jakaa sellaista tietoa tai kuvia, joita ei ole tarkoitettu koko maailmalle?

– No niitä pippelikuvia.

– Luonnollisesti. Eikö tule mitään muuta esimerkkiä?

– Ei.

– Minäpä kerron yhden. Kerran tein yhden kaverin lapselle kaksi täytekakkua rippijuhliin. Seuraavana päivänä tämä kaveri kiitteli Facebook-seinälläni ihan julkisesti, että olipa maittavia kakkuja. Vastasin, että hyvä jos maistui, kun ei ole aina helppo tietää, onko torttu kostunut tarpeeksi. Tähän Tatu vastasi, että kuule tässä talossa ei ole kosteaa torttua nähty vuosiin. En tiiä oisko tätä keskustelua kannattanut käydä ihan julkisesti, vaikka avautuminen varmasti helpottikin. Se kaveri kyllä eros aika äkkiä niitten rippijuhlien jälkeen.

Lapset miettivät hetken.

– Eli tortun kuviakaan ei kannata julkaista?

*******

PS. On sitä kokeisiin luettu ennenkin, lue Kartalla ollaan!

Categories
perhe teinit Yleinen

Kohtuuttomia vaatimuksia – teinit ja kotityöt

Keksin idean. Viikon ruokalista. Ruokalista, jossa jokaiselle perheenjäsenelle oli määrätty oma kokkauspäivä. Voi olla, että joku muukin on joskus kokeillut, mutta nyt idea siirtyi käytäntöön perheessä, jonka suunnitelmallisuus on olematonta ja rutiinit kirosana. 

Ruokalista tehtiin demokraattisesti perhepalaverissa. Jokainen sai valita mitä teki ja milloin, kunhan suhteellisen tervellisesti ja edullisesti, kerran viikkoon oli oltava kalaa, vähintään kerran kasvisateria ja mielellään leivinuunissa kypsytettyä. Mutta muuten melko vapaat kädet. Säilytin veto-oikeuden, jolla tyrmäsin ehdotukset Hesen drive-inistä, pakastepitsoista ja einesletuista. Ja minulta oli kielletty sieniruuat. Wonder why…

Viikko 1

Kuopuksen kanssa kokkailimme yhdessä. Keskimmäisen jätin turvallisuussyistä rauhaan. Vanhemman teinin kokkausvuoroon kuului myös taustaruikutus. 

“En mie haluu tehä.”

“Siun vuoro.”

“Ei oo nälkä.”

“Kohta on.” Eikö ne vieläkään tajunnut, että nälkä tuli loppujen lopuksi jossain välissä. 

“En haluu tätä.”

Ei oikeesti…

“Ite valitsit.”

“Niinku pakotit.”

Valitus jatkui, mutta teini liikkui luolastaan keittiöön. Jääkaapin ovi kävi, kattila kolahti. Ruuanlaitto eteni, vaikka teini tuntui taantuneen kyselyikään.

“Millä mie tätä..?  Missä on…? Miten paljon pitää laittaa…?”

Veden keittäminen ja hellan toiminta palautui kuitenkin suhteellisen nopeasti mieleen ja kohta kutsu ruokapöytään kävi. 

“Ja jos ei kelpaa, olkaa syömättä.”

Viikko 2

Koska stressitasoni nauttivat vastuunjaosta, jaoimme seuraavan viikon työnajossa myös siivouksen. Taktisesti pilkoimme miehen kanssa siivouksen kolmeen osaan, meille jäisi vain laadunvalvonta. Matemaattisilta taidoiltaan lapsemme ovat keskitasoa, mutta havainnointi- ja keskittymiskyvyn epätasaisuus johti siihen, ettei jälkikasvu vielä ole tajunnut huijausta tai katsonut tarpeelliseksi kyseenalaistaa jossain määrin epäreilua työnajakoa.

Viikon ruuanlaitto sujui liki kivuttomasti, yksi palovamma sormessa ja toinen lasagnessa. Ja sekin sattui omalle vuorolleni. Siivous sen sijaan venyi kolmipäiväiseksi, koska vessojen olemassaolo pääsi teiniltä unohtumaan. Kun pikkusisko jalat ristissä kysyi, saiko vessaa jo käyttää, kun pesuaineet valuvat pöntössä, oli vessanpesijä ollut jo useamman tovin naapurikylän mopomiitissä. 

* Tässä vaiheessa meinasin kirjottaa omahyväisen postauksen, miten täydellistä teininkasvatusta tässä torpassa harrastetaan. Teinitkin hoitavat kivuttomasti omat osuutensa kotitöistä. Ja kuten elämässä yleensä, ylimielisyys kostautui napakoilla potkuilla omaan nilkkaan.

Viikko 3

Perheneuvotteluun saapui vain 80% äänestysoikeutetuista. Teiniä ei näkyny missään. Suljetun oven läpi kuului kieltäytymistä muistuttavia älähdyksiä. Varttitunnin odottelun jälkeen lohjake suvaitsi saapua,

“Mitä haluat tehdä?”

“En mitään.”

“Pakko on keksiä jotain.”

“En tiiä.”

“Mitä haluat syödä?”

“En mitään.”

Keskustelu jatkui samansisältöisesti muutaman minuutin. Kunnes poika katosi sillä hetkellä kun vähän vaan vilkaisin somea. 

“Sitten teet hernekeittoa!” karjuin talon läpi.

Luulin, että uhkaus järkyttäisi lapsen järkiinsä.

“Ihan sama.”

Kun hernekeittopäivä tuli, olin varannut tölkin einestä kokkia varten. Hernerokan teko kuivista herneistä oli liian raaka rangaistus lapselle, joka oli vihannut hernekeittoa koko ikänsä. Toki lapsi oli päässyt teini-iässä yli oksennusrefleksistä ja oli oppinut muutenkin ruokailun sosiaalisen luonteen. Kaukaisemmissa sukulaisissa inhokkiruuatkin katosivat kitusiin, mutta kotona poika pyysi kohteliaasti saisiko jättää välistä. Oli edellisellä viikolla syönyt kaalikääryleitä jo kolmena päivänä erinäisissä kyläpaikoissa. 

Eikä siinä. Teinin taistelua seuratessani tajusin, että einesten käyttökin on kansalaistaito, joka olisi syytä hallita. 

“Miten tää aukeaa?!”

Tunsin mietoa mielihyvää pystyessäni voittamaan ylivoimaisen vaikean ja teknisen lukitusjärjestelmän. Voimalla avattavat perinteiset kierrä auki -purkit aukeavat nykyään teinin kourissa paremmin. 

Mutta ei peli vielä ollut selvä.

“Miten tän saa pois täältä?”

“Lusikalla?”

Lusikan poika löysi melko nopeasti ilman vinkkejä.

“Mistä mie tiiän milloin tää on kypsää?”
“Kun se on lämmintä.”

“Millon se on lämmintä?”

“Kun se kiehahtaa.”

“Tulkaa sanomaan ku se kiehuu.”

“Ei se saa kiehua, sen pitää kiehahtaa..”

“Mitä vittua. eihän tässä ole mitään logiikkaa!”

Vastoinkäymisten jälkeen pöydässä oli laadukasta einesruokaa, jota poika itse kieltäytyi maistamasta.

Viikko 4

Teinillä ei edelleenkään ollut ideaa ruokalajista. Muutakin perhekuntaa alkoi kiristää kokouksen viruminen, oli muutakin tekemistä kuin tapella ruuasta.

“Hernekeittoa?” ehdotti kuopus eikä lainkaan viattomasti.

Perhemiitinki päättyi osittain tuloksetta. Teinille lukittiin vastuupäivä ja ruokalaji, koska se nyt vaan oli “ihan sama.”

Lapsen viikkoraha jäätyi välittömästi. Tai no parin tunnin viiveellä, sillä kesti hetkisen tajuta kuinka suoraveloituksen sai keskeytettyä. 

Nyt odotamme jännityksellä, milloin teini huomaa rahahanojen tyrehtyneen ja ymmärtää käsitteen “vastikkeellinen viikkoraha” merkityksen. 

Categories
Yleinen

Päivä elämästäni – Tilanne vaatii taikinaa

Nukahda illalla ajatukseen, että aamulla ei tarvitse säntäillä mihinkään. Ukko on Norjassa, mummot poissa pelistä ja kaksi kolmesta lapsesta sairaana, joten et pysty menemään sorvin ääreen. Tai niin luulet. Vartin yli seitsemän heräät umpiunesta, kun poika tuo naamasi eteen oppimislomakkeen ja huutaa ”Tän piti olla tänään täytetty!” Et voisi kuvitella parempaa tapaa herätä kuin miettiä, mitä tavoitteita jälkikasvusi asettaa omalle oppimiselleen ja miten hän aikoo tavoitteensa seuraavan vuoden kuluessa saavuttaa. Sano ettei pysty. Ainut, mitä tässä hetkessä pystyt tavoittelemaan, on kahvikuppi.

Kissa tunkee kainaloon ja suuhun. Laita lasten opettajille viestiä, laita päiväkotiin viestiä, laita kollegoille ja sijaisille viestiä, laita esimiehelle viestiä, vastaa omien opiskelijoiden ja heidän vanhempiensa tekstiviesteihin. Muista myös ne viestit, joihin et ole muistanut vastata, ja tunne kuinka kylmä hiki alkaa puskea ohimon läpi. Kuuntele keskimmäisen puolesta viisi ääniviestiä repeetillä kolme kertaa ja ota ylös, mitä on tullut läksyksi. Muistuta poikaa ennen kouluunlähtöä, että tulet hakemaan häntä hammaslääkäriin koulun parkkipaikalta kello 10.45.

Syö mustikoita. Pienin konttaa pöydän yli, siirtyy pylly edellä syliisi ja alkaa harjoitella kirjoittamista. Paperiin piirtyy IAEA – mutta sehän on kansainvälinen atomienergiajärjestö! Mieti että kannatti lisääntyä, sillä lapsesi ovat aina olleet aikaansa edellä. Katso suloisia nuhaneniä ja hihkaise ”Tehdään tästä ihana päivä!” Päässäsi alkaa vilistä ideoita. Googlaa leivontaohjeita ja kaivele akryylivärit esiin. Muista sitten, että jääkaappi on tyhjä ja että olet luvannut hoitaa osan hommista etänä.

Erinäisten käänteiden jälkeen ryystät aamukahvin loppuun ja teet lähtöä kauppaan. Tyttäresi muistuttaa olemaan valppaana kellon kanssa, jotta muistat hakea poikasi. Hän kyselee myös, pitäisikö ostaa uusi kuumemittari. Nykyinen mittari joutui empiirisen kokeen uhriksi, kun eräs lapsistasi tunki sen sinne, minne ei päivä paista. Virka että tuskin sitä kukaan suuhunkaan työntää – varsinkaan nyt.

Kaupassa tulee onnellinen ailahdus. Onpa kiva tehdä ruokaostoksia yksin keskellä päivää. Elämän pieniä iloja! Onnentunti loppuu siihen, kun muistat vilkaista kelloa ja juokset kassalle. Kaasuta viimetipassa koululle hakemaan poikaa. Kun poikaa ei näy koulun pihassa vielä neljää vaille yhtätoistakaan, lähde etsimään. Kierrä koulua sen verran hämärästi, että tuttu eskariope huutelee mitä siellä miihailet. Siirry sisätiloihin ja aloita ristiretkesi koulun ruokalasta.

Poikaa ei näy ruokalassa eikä käytävillä, siirry etsimään luokkia. Löydät kyltit 1A, 2B, 3A, 4A, 4B ja 6A ja AA ja aakkoset kaikissa sateenkaaren väreissään, mutta et jumalauta vahingossakaan 5A:ta. Kun vihdoin löydät lapun, jossa lukee 5A, se johdattaa sinut ulko-ovesta ulos. Luovuta ja syöksy pihalle. Mieti minkä ikäisenä tämä saman koulun kiertäminen loppuu??!! Hoksaa samalla mistä sana kehäraakki tulee. Tuttu eskariope Else huutelee pihalla, että poika on autolla. ”HOPI HOPI juokse juokse, sie juoksit Norjassakin!!” Mieti että vetää vertoja norskien kannustukselle ja ota loppukiri.

Olette tyylikkäästi myöhässä lääkäristä, mutta onneksi aikakin on puoli tuntia myöhässä. Parempi se kuin ei aikaa ollenkaan. Viimeksi eivät uskoneet, että aika on, vaikka se selvällä suomen kielellä luki puhelimessasi. Terveyskeskuksen käytävällä harhaileva nainen tulee kyselemään, mistä löytäisi palvelua. Neuvo oikealle ovelle ja hämmästy itsekin, miksi pystyt auttamaan muita sen oikean löytämisessä, mutta itse olet aina hukassa. Vilkuile kelloa ja mieti, että puolen tunnin päästä pitäisi olla etäopettamassa.

Kun tulet kotiin, et tiedä ovatko sairaalloiset lapsesi enää elossa. Suureksi yllätykseksesi tyttäresi ovat imuroineet talon, luutunneet pöydän ja tehneet kuppikakkuja mikrossa. ”Haluttiin yllättää siut!” Lämmitä lounas ja avaa samalla Teams. Olet linjoilla juuri kun kello lyö 12.15. Dags att undervisa i svenska! Kun yrität opettaa, pienin tulee syliin laulamaan. Etäopetus ja äänten kakofonia ovat verrattavissa kiinalaiseen vesikidutukseen. Pian et ole varma seikkailetko oppitunnilla vai rikosdokkarissa. Äänet hidastuvat ja kuulostaa siltä kuin kollegasi puhuisi peruna suussa. Alkaa pelottaa. Laita Blooket-peli pyörimään. Kuuntele kun luokasta kaikuu Paska peli! Ihan perseestä, Tatu vei kullan! Vittu taas 25 pinnaa miinuksella! Anna pelin aikana vinkkejä ruotsalaisista kirosanoista. Suosittele sanoja Fy fan ja pissapa.

Valmistele seuraava päivä, innostu tekemään PowerPoint-esitys kantaaottavasta taiteesta ja jaa tehtävät kollegoille. Säikähdä, kun olohuoneen rakenteet alkavat ottaa kantaa ja katosta tippuu lista. Muista että se on normal katastrof, sillä seinää ja lattiaa on purettu. Koska vesivahinko.

Tekaise ruoka ja leipätaikina ja taiteile kohonneesta taikinasta cheddarilla ja mozzarella täytetty kukkafoccacia, sillä tilanne vaatii taikinaa. Käy taikinaterapian jälkeen hengähtämässä lähimetsässä kahvikupin kanssa. Eipä aikaakaan, kun puhelin soi ja kuulet pienimmäisen äänen ”Pyyhkimään!” Keskimmäinen selostaa, että sisko on istunut pöntöllä jo vartin prinsessamekko päällä. Ja että HÄN ei todellakaan aio ottaa tilannetta haltuun.

Juokse metsästä kotiin, pyyhi pylly, paista leipä ja maista ihanan juustoista foccaciaa. Kun hörppäät iltateetä, keskimmäinen syöksyy itkien yläkerrasta alas. Tyttäresi sopertaa hädissään, että hän soitti vahingossa ukille ja ukki oli soittanut hänelle takaisin. Että eikö ukin pitänyt olla kuollut? Mieti ettei ole enää todellista. Eikö tälle päivälle ole tullut tarpeeksi viestiä tämänpuoleisesta, pitääkö niitä ottaa vastaan vielä tuonpuoleisestakin?!! Selitä lapsellesi rauhallisesti, että ukin numero on varmaankin annettu jollekin toiselle. Lisää sääliväsi uuden numeron haltijaa, sillä hän on takuulla ehtinyt ottaa vastaan jo useamman soratilauksen muista mielenkiintoisista tiedusteluista puhumattakaan. Suuri persoona tuskin jättää ketään kylmäksi, vaikka on itse kylmennyt.

Istu kiikkustuoliin ja mieti, että olipa harvinaisen elämänmakuinen päivä kalmankatkuista huolimatta. Tuskin maltat odottaa, mitä viestejä pääset huomenna välittämään ja vastaanottamaan. Päätä lähettää pari savumerkkiä ilmoille jo heti aamusta. Koska kylmä. Ja koska pitää säästää sähköä.

Kukkafoccacia.

On sitä kehää kierretty ennenkin, lue Koronapäiväkirja osa 9: Kirkonrottaa ja kyyneleitä ja Tanssii tulenliekin kanssa

Categories
Yleinen

Pieni punainen paholainen

By Pirre
“Se hetki, kun vikoinesi kaikkinesi tunnet kuuluvasi joukkoon.”

Auto. Toisille on tärkeää, että se kiiltää ja näyttää selvästi kalliimmalta kuin naapurilla. Itselleni ulkonäköseikat ovat aina olleet toisarvoisia (kunhan vain on kivan värinen) ja auto on merkinnyt lähinnä välinettä päästä paikasta A paikkaan B. Ehkäpä hinnasta säästäminen on vaikuttanut siihen, ettei tämä tavoite ole aina kulkupelini kohdalla toteutunut. 

No, kenelläpä meistä menee auton kanssa aina kuin Strömsössä? Ei kannata turhaan nostaa kättä ylös. Tinsku kulkee tarvittaessa sujuvasti peräluukusta, eksyy reitiltä (toisinaan myös vääriin autoihin) ja kypsyttelee banaaneja auton katolla. Eikä Aikullakaan pala aina valot tai toimi ilmastointi – tai sitten toimii, mutta Aikku ei huomaa.

Mutta ei se päämäärä, vaan se matka. Kaikki eivät ehkä ymmärrä, miten syvä suhde voi syntyä paskaan autoon, kun matkan varrella kertyy niin paljon yhteisiä kokemuksia. Tästä kertoo tarina pieni punainen paholainen.

Tuli avioero ja edessä oli tilanne, kun täytyi hankkia oma kuljetin. Miespuolinen ystäväni lähti mukaan koeajamaan uutta uljasta menopeliä. Testasipa hän samalla minutkin huijaamalla auton sammuneen risteykseen. Todellisuudessa ajokki olikin vain niin ihanan hiljainen. Kaupat tuli! 

Pian ajopelistä olikin jo takajousi katkennut, mutta eipä hätää – se korjattiin vielä kaupanpäällisiksi. Hyvä palvelu, ajattelin, mutta eipä tiennyt tyttö mitä kulman takana odotti.

Eräänä päivänä sitten kiehui yli niin autolla kuin omistajallaankin. Autoihin paremmin perehtynyt tutun tuttu kiirehti arvioimaan tilannetta. Uutiset eivät olleet hyviä, vaikka en heti niitä sisäistänytkään. Kaveri alkoi puhumaan mahdollisesta kansiremontista, joka blondin korvaan kuulosti vain pieneltä pintaremontilta. Harvinaista kyllä, olin väärässä – euroissa puhuttiin kuulemma tuhannesta tai parista. 

Sain hätäohjeita ensiavuksi, jäähdytysnestettä piti lisätä mahdollisimman usein. Opin siis itse aktiivisesti huolehtimaan ajokkini nesteytyksestä – ei ole varmasti joka naiselle itsestään selvää, mihin reikään jäähdytysnestettä laitetaan. Olin salaa hieman ylpeä.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan. Eipä aikaakaan, kun löysin itseni jälleen tien poskesta. Selasin auton ohjekirjaa, jossa käskettiin soittamaan lähimpään merkkihuoltoon. Siispä soitin omalle isälleni. Siinä räntäsateessa isukkia odotellessani selasin puhelinta ja näin sivupeilistä, kun perääni kurvasi ambulanssi valot vilkkuen. Kohta ikkunaan koputti ensihoitaja ja kysyi, onko kaikki kunnossa. Hämmentyneenä ja hieman nolona selvitin hänelle, että elvytystä tarvitsi lähinnä autoni. Joku aktiivinen kansalainen oli kuulemma hälyttänyt heidät paikalle, kun kuski oli nuokkunut ratissa tien poskessa. Well done! Ehkä nyt on viimein aika esittää julkiset kiitokset tälle henkilölle siitä, että olen edelleen (ja olisin myös ilman häntä) hengissä.

Lopulta pääsin hinattavaksi ja sain tilaisuuden harjoitella prinsessavilkutusta sivusta seuraajille ja luoda kontakteja ammatillisen oppilaitoksen autopuolelle, jonne kotteroni kärrättiin korjattavaksi. Oli vuorossa tuo tähtiin kirjoitettu kansiremontti. Loppusumma ei opiskelijatyönä onneksi ollut aivan niin tähtitieteellinen kuin povattiin.

Punainen paholainen kulki jälleen! Suunnitteilla oli vaatimattomasti reissu Saksaan eli autolla Helsinki-Vantaalle, mutta ensin piti hakea kaveri kyytiin matkan varrelta. Kaverin luo kaasuttaessani alkoi auton alta yhtäkkiä kuulua korvia huumaava KRRRIIIIIIIIÄÄÄHHHHHHH, joka pakotti ajamaan kiireesti tien sivuun. Nousin autosta ja kurkistin varovasti sen alle. Maata vasten lepäsi musta, höyryävä muovilevy, joka roikkui puoliksi irti auton pohjasta. Pohjapanssari, kuten myöhemmin opin.

Panssari onkin hyvin osuva termi, sillä se ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka revin ja riuhdoin. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ajaa hieman huomiota herättävän KRRRIIIIIIIIÄÄÄHHHHHHH-äänen saattelemana lähimmälle huoltoasemalle. Parkkipaikalta paniikkipuhelu kaverille, että MITVITNYT!!? Ikään kuin hän olisi sieltä omalta paikkakunnaltaan käsin voinut auttaa. Mutta sitten tapahtui jotain taivaalliseen ihmepelastumiseen verrattavaa. Juhlavaatteisiin pukeutunut iäkäs pariskunta tuli tiedustelemaan, tarvitsinko apua. Herrasmies kävi autostaan muovialustan, levitti sen tyynesti kotteroni eteen ja könysi juhlavermeissään tarkistamaan tilanteen. Hetken päästä hän kysyi, löytyisikö minulta saksia ja narua. Vähemmän tyynenä (lue: edelleen aivan paniikissa) etsin hänelle kaivatut tarvikkeet ja seurasin sormi suussa vierestä, kun mies solmi pohjapanssarin kiinni puskuriin somalla rusetilla.

Aloin jälleen uskoa ihmisten hyvyyteen.

Rusetti kesti hienosti koko matkan Joensuusta Helsinkiin ja takaisin. Koslani tosin esitteli muita erityispiirteitään. Joskus se tuppasi tekemään sellaiset tepposet, että avain vain iloisesti pyöri ympyrää lukossa, mutta lukko ei auennut. Saksasta palattuamme ja parkkipaikalle vihdoin ja viimein päästyämme (nousimme ensin vahingossa hotelleja kiertävään bussiin ja kiersimme kaikki hotellit ihan vain päästäksemme takaisin lähtöpisteeseen odottamaan oikeaa PARKKIPAIKALLE kulkevaa bussia – olisitte nähneet sen hotelleja kiertävän bussikuskin ilmeen, kun jatkettiin vielä viimeisen hotellin jälkeen ainoina matkustajina kyydissä), oli totta kai oikea aika pienelle avainjumpalle. Mikäpäs sen mukavampaa muutaman junamatkan, lentomatkan ja parin bussiseikkailun jälkeen kuin istua kotoisasti oman auton VIERESSÄ matkalaukkujen päällä odottamassa, milloin se päättäisi antautua, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa vielä viimeiset viisisataa kilometriä. Muutaman sesam aukenen ja vittu saatanan jälkeen aika koitti ja päästiin vihdoin lähtemään kotia kohti. Ja kyllä, päästiin todella kotiin asti.

Käänteisen pakopeliominaisuuden lisäksi autoni tyyppivika oli ahkera polttimoiden käräyttäminen, joten opin sekä ostamaan oikeanlaisia polttimoja että vaihtamaan sellaisen autooni. Isäni tarjosi minulle tästä hyvästä oluen – tunnen vieläkin ylpeyttä ja epäuskoa tätä muistellessa. Hyötyä oli niin pienistä käsistä kuin näppäristä sormista. Minusta olisi aivan hyvin voinut tulla myös taitava gynekologi!

Sitten kuvioihin astui nykyinen mieheni. Hän ei ollut järin vaikuttunut menopelistäni eikä myöskään siihen tekemistäni McGyver-ratkaisuista. Ensimmäisenä rakkauden tekonaan hän vaihtoi rautalangalla korjatut pyyhkijäsulat uusiin. Ei aikaakaan, kun hän jo kutsui kotteroani tuttavallisesti pölynimuriksi – kieltämättä se muistutti hieman punaista siivousvälinettäni. Onnekseni mieheni repertuaariin kuului taito korjata autoja. Pääsihän hän vielä tekemään koslaani remonttia ja pelastamaan minua myös tien varresta, johon tyssäsi matka hiihtoreissulle. (Oli muuten viimeinen kerta, kun lähdin ajamaan autoa monot jalassa.)

Lopulta aika (ja mieheni) alkoi olla kypsä auton vaihtamiselle. Kaikesta huolimatta hyvästit olivat hieman haikeat – paljon oli kertynyt yhteisiä kilometrejä seikkailuista ja muistoista puhumattakaan. Ja miten paljon pieni punainen paholaiseni oli opettanut minulle uutta! Ei käynyt elämä koskaan tylsäksi. Uusi menopelinikin on punainen, mutta paholaista siitä ei saa tekemälläkään. Sanotaan että suuret persoonat ovat usein hankalia. Joskus kaipaan sitä hankalaa tasaisen sijaan…

Categories
Yleinen

Sou sou soudetaan, matka jatkuu vaan

Tapahtui reilu vuosi sitten mökillä:

Lähdet isäsi, äitisi ja lastesi kanssa verkoille. Päivä panee parastaan, Höytiäinen on rasvatyyyni ja lapset lerkettelevät kilpaa kalalokkien kanssa. Kun verkot on koettu ja Pietarin kalansaalis nostettu veneeseen, isäsi ohjaa puksuttavan moottoriveneen kohti mökkirantaa ja höyryää tuttuun tapaansa: 

– Voi jummi miten hieno päivä ja mikä saalis! Näätkö Tinsku miten isillä on homma hallussa! 

– Kyllä isi.

Koska aurinko helottaa herkeämättä, ehdotat pojalle pientä seikkailua.

– Hei tehdään eväät ja soudetaan niemeen retkelle!

Poikasi katsoo sinua hiljaa ennen kuin avaa sanaisen arkkunsa:

– Minä en lähe SINUN KANSSA yhtään mihinkään! Äitin kanssa kun lähtee niin ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Metsä palaa, jalka katkee, vene karkaa ja mie joudun uimaan takasin!!!

Hetken päästä jälkeläiseni lisää:

– Eläkä yritä näyttää söpöltä. Ei auta.

Eipä siinä – unohdat retket ja seikkailut ja mietit, että kuluuhan se kesäinen päivä pirtissäkin peukaloita pyöritellessä.

Tapahtui viikko sitten mökillä:

Hiivit sunnuntaiaamuna unisena kohti huussia ja olet näkevinäsi vilauksen pojastasi ja hänen kaveristaan. Säikähdät silti, kun poika hyökkää huussin takaa ritsapyssy kädessään ja uhkaa ampua ellet anna lupaa veneretkeen. Kello näyttää häthätää yli seitsemää. Virka ettei kukaan lähde veneeseen ilman aikuista, eikä yksikään mela riko yhdenkään vesiläntin pintajännitystä ennen aamukahvia.

Kun ryystät aamukahviasi, äitisi alkaa ihmetellä, kuka on varastanut hänen autonsa. Muista että ajoit ja unohdit Volkkarin illalla siskosi pihaan, kun hyppäsit sieltä lankomiehen kyytiin ja suuntasitte samalla autolla kylätapahtumaan orjatyöhön. Kuuntele kun miehesi vittuilee, että tarvitset holhoojan. Sano ettei se muistanut enää lankomieskään, kun heitti yöllä suoraan mökille eikä omaan pihaansa äitisi autoa hakemaan. Että hankkikaa meille yhteinen holhooja.

Niele ruispala loppuun ja valmistaudu vesille. Kun pääset veneelle, toteat sen olevan täynnä vettä. Etsi kumikenkiä varastosta, eteisestä ja kuistilta. Pyöri pihalla kuin kimpoileva kuula kevätjäillä, sillä et muista missä saappaasi ovat. Kun muistat että ne ovat autossa ja pääset takakontille, huomaat että auto on kerrankin lukossa. Etsi autonavaimia. Etsi pelastusliivejä varastosta, ala etsiä äyskäriä. Kun menet keittiöön, et muista enää mitä etsit. Mene takaisin ulos ja muista että etsit äyskäriä.

Kun äyskärin virkaa toimittava hillopurkki on hyppysissäsi, alat viskoa vettä järveen veneen pohjasta. Kuulet päässäsi isäsi äänen ”Voi kultapieni, minkä ihmeen tautta piti se venekatos mennä purkamaan? Veneen paikka on katoksessa, ei taivasalla. Kato nyt miten on vettä ja roskaa, voi että kun työ ette tajua!” Käännä kasvosi taivaaseen ja huikkaa isällesi, että tämä tehdään nyt minun tavallani.

Pian saat muistutuksen, että sinun tapasi toimia on tuskin koskaan se kaikkein kivuttomin. Kun heität toista hillopurkillista vettä järveen, lentää myös äyskäri kauniissa kaaressa Höytiäiseen. Kiroa ja kampea rantaan kurkottamaan muovipikaria. Astu kumpparilla kovalta näyttävän kokkareen päälle, uppoa veteen ja tunne kuinka kumppari hörppää itsensä täyteen vettä. Huuda vittu ei onnistu mikään. Naapurin sakemanni vastaa haukulla. 

Katso kun poikasi tulee kavereineen veneelle raahaten perässään isoa oksista kyhättyä lauttaa. Huikkaa pojille että etsikää liivit päälle, onkikaa äyskäri järvestä ja tyhjentäkää vene. Ala nilkuttaa saapas vasemmassa jalassa ja litimärkä sukka oikeassa jalassa sisälle. Kun käännät katseesi ikkunaan, huomaat miehesi pudistelevan päätään. 

The lautta.

Kun olet löytänyt jalkaasi mummon saappaat ja vene on tyhjennetty, yrität miettiä miten vinssi toimii. Veneessä kiinni oleva vaijeri ei liiku mihinkään, vaikka yrität pyörittää masiinaa. Töki ja tuupi tappia ja todista kun vinssi lähtee pyörimään yhtä vinhasti kuin hulavanne heikkomielisen helmoissa. Ota osuma sormeen ja huuda perkele. Vaijeri on löystynyt, joten irrotat koukun ja työnnät veneen vesille. Todista kun vene alkaa saman tien täyttyä vedellä. Hyppää veneeseen ja etsi tulppaa. Kun löydät sen penkiltä, työnnät tulppaa reikään, mutta vettä tulvii aina vain lisää. Havahdu siihen että runkutat väärää reikää. Miehesi tulee boksereissa kyselemään onko haasteita. Huuda ettei normaalia enempää. Tuki oikea reikä ja ala tyhjentää venettä uudestaan. Ala laulaa: Seuduilla näillä oon tunnettu kalamies…..

– Joo, mies huokaisee ja lähtee paikalta päätään punoen.

Ala soutaa, pojat uittavat ylpeinä lauttaa perässään. Kysele lautan funktiota. 

– Myö tuodaan tuolta niemestä risuja tän lautan päällä uittamalla.

– Ja niitäkö ei mantereella ole tarpeeksi?

– Ei samanlaisia.

Pian poikasi huutelee cowboyhattunsa alta, etkö pääse kovempaa. Anna melalle kyytiä ja hikoile kuin sambialainen savannihyppymyyrä seksihelteessä. Yrität kärvistellä paksussa hupparissa, mutta kohta on pakko luovuttaa. Nouse seisomaan veneessä, sano pojille, että näin ei saa tehdä ja ala riisua itseäsi keskellä järveä. 

– Tai siis riisua saa, mutta ei seisoa veneessä. 

– Mitä hel…? poikasi aloittaa, mutta kääntää katseensa pois ja alkaa punoa päätään kuten isänsä.

Kaverinsa ei uskalla sanoa mitään.

Jatka soutamista kahdet liivit päällä – rintaliivit alla ja pelastusliivit päällä. Ala laulaa: “Seuduilla näillä oon tunnettu kalamies…..” 

– Et sie oo mies, poika tarttuu.

– No Seuduilla näillä oon tunnettu kalahenkilö…..

Rantaudu niemeen onnistuneesti ja pue huppari päälle, ettet näytä liian pervolta. Mieti samalla miksi on sopivaa hillua bikineissä ihmispaljoudessa, muttei rintaliiveissä autiolla saarella.

Pojat hyppäävät veneestä kuin indiana jonesit, koppaavat aseensa kainaloon ja kyselevät intopiukeina, voivatko jäädä niemeen koko päiväksi.

– Ilman eväitä? Ilman puhelimia? Ööööö ehkä joku toinen kerta.

Kun kaksikko lähtee valloittamaan villiä luontoa kepit kädessään, otat vastakkaisen suunnan. Kun olet kävellyt muutaman sata metriä, alat panikoida. Entä jos ne hukkuu tai tippuu kelopuusta? Ei niillä ole puhelimiakaan. Käänny takaisin ja huhuile poikia. Löydä etsimäsi niemennokasta puun takaa.

– No ei olla niin tyhmiä että hukuttaisiin! Sinusta olisin enemmän huolissani!

Mieti että saattavat olla oikeassa, mutta käänny takaisin ja aloita oma ristiretkesi. Kun olet kulkenut kotvasen matkaa, pysähdyt hiekkarannalle ja piirrät sydämen rantahiekkaan. Katso kun aalto lyö sydämesi rikki. Mieti eikö ihminen keksi piirtää mitään mielikuvituksellisempaa kuin sydän. Ala kävellä pitkin rantahiekkaa ja tehdä kumpparilla harkittuja jälkiä rantaan. Kuvittele näytteleväsi pääroolia romanttisessa leffassa. Pian juokset Meryl Streepinä rantaviivaa pitkin kohti armaasi syliä. Et kuitenkaan pääse kunnolla tunnelmaan, sillä olet harvinaisen tietoinen jaloissasi lonksuvista kumisaappaista. Mielesi pysyy rantamalla Likolahden ja päässäsi soi vain Hilma ja Onni. Hajanaisten kenkies lotinaa navetalta kuule nyt en….

Jälkemme hiekalla aallot on huuhtoneet pois…
Rantamalla Likolahden…

Luovu roolileikistä ja ala etsiä sieniä. Kurki korpikuusten ja kitukasvuisten koivujen alle. Ainut mitä löydät on puoliksi madonsyömä rousku ja kolme pikkurillin kokoista kantarellia. Naapurin Pauli on ilmiselvästi ehtinyt apajille ensin.

Onko koolla väliä?

Ala hikoilla ja tunne kuinka pakottava tarve riisuutua kasvaa. Jatka matkaa rintsikoissa. Nojaa puuhun ja mieti pitäisikö riisua liivitkin. Vilkuile ympärillesi ja avaa hakaset. Tunne itsesi alkukantaiseksi ja jatka matkaa eteenpäin. Mieti miten voikin olla voimaannuttavaa pyllistellä puolialastomana metsässä! Jotenkin tulee luonto enemmän liki.

Kun olet kolunnut niemen päästä päähän, käännyt takaisin ja puet vastahakoisesti liivit päällesi ennen jälkikasvun kohtaamista. Pojat odottelevat jo veneen lähettyvillä aavistuksen tylsistyneen oloisina.

– Ettekö työ jääkään tänne koko päiväksi?

– Ehkä joku toinen kerta.

– Eli kyyti kelpaa?

– Joo mutta minä soudan! poikasi ilmoittaa.

Työnnä vene vesille ja ala laulaa: Sou sou soudetaan, matka jatkuu vaan! Iloiten, iloiten, iloiten, iloiten kotisatamaan!

– Elä jaksa, poika virkkoo.

– Mutta hei, tämä reissu todisti, että äitin kanssa voi lähteä! Ei katkennu jalka – mitä nyt vähän kastui ja mitä nyt vähän lähti lihaa sormesta. Ei palanut metsä – mitä nyt vaan vähän hermo. Vene ei karannut – mitä nyt meinasi upota. Ja kukaan ei joutunut uimaan – mutta riisuuntui silti!

Categories
Yleinen

Olen orava – eläimellistä itsetutkiskelua (ja potentiaalinen parisuhdekriisi)

“Sisilisko”, tyttäreni kertoi minulle, kun nautiskelimme elokuun lämmöstä ja kuopuksen tekemistä jääkahveista terassilla. “Mie kuulemma muistutan sisiliskoa. Silja sanoi.”

Hmm. Parhaan kaverin luonnehdinta oli varmaan osuva. Suomupeite puuttui, mutta livakat liikkeet löytyivät.

Mitähän eläintä minä muistutin? Sellaisen voimaeläimen voisi tatuoida ranteeseen.

Kissa. Lempieläimeni. Ainakin silloin,  kun ei tuhonnut tuoleja tai levittänyt eritteitään yleisiin oleskelutiloihin. Tuollainen notkea, itsenäinen ja mukavuudenhaluinen aatelinen. Halutessaan verenhimoinen ja julma. Taisi kosahtaa jo tuohon notkeuteen…

Entäs pöllö, viisauden jumalattaren ystävä? Tiedon symboli toisaalla, toisaalla tyhmyyden tunnus. Täydellinen opettajalle! Suuret silmät ja 270 astetta kääntyvä pää. Tarpeellisia piirteitä äidille (tai opettajalle).

Mutta kuinka muut minut näkivät?

Ensimmäinen eläimellinen viittaus, jonka muistin mieheni tehneen ajoittui aikaan, jolloin esikoisemme laskettuun aikaan oli vain viikkoja. 

“Mursuseni, auttaisitko vähän.”

“Tarkoitat varmaan muruseni.”

“En… tai siis joo, murs…muruseni.”

Henkisestikin suurena ihmisenä autoin kuitenkin. Mies pyysi kiipeämään remontissa olevan auton konepellille. Ei, eroottinen poseeraus ei ollut tarpeellinen, eikä keulakoristettakaan kaivattu. Tarvittiin paino, jotta runko kallistui oikeaan asentoon ja mies ylsi öljymontusta ropeltamaan asiaa X paikalleen. 

Mutta olihan mies viitannut aivan vastikään toiseenkin eläimeen. Olin kaivanut elämän kaltoinkohtelemalle miehelleni kaljan jemmanimisestä paikasta. 

“Miten paljon siulla on näitä jemmoja?!”

“En tiedä, mutta kun tätä  jemmasin, mie löysin suklaapatukan! En ollut ollenkaan muistanut. Oisin tarvinnu viime viikolla.”

“Sie oot kuin orava, piilottelet herkkuja etkä muista mihin piilotit.”

“Etköhän tuota nyt liiottele…” lause katkesi, sillä muistin etsineeni suklaalevyä pari viikkoa aikaisemmin. Mies oli aikansa seurannut sykyilyäni, mutta kun olin alkanut syytellä lapsia suklaan katoamisesta, oli sitten kertonut levyn olevan astiapyyhekaapissa. 

Ehkäpä minussa asui pieni orava. Ja ehkäpä siksi, että nuorempi tyttäreni on sokerimuurahainen, jolla on yliluonnollinen kyky vaistota taloon hankittu sokeripitoinen vierasvara, löytää ja tuhota se.

Herkkujemmoja on aikojen saatossa ollut vaatekaapissa, kahvipurkissa, siivouskomerossa (tämä kesti pitkään, sillä komeroon ei kellään ollut asiaa), sohvan alla ja koiranruokapaketissa. Joka kerta tyttö lopulta paikansi sokerin kuin paraskin vihikoira. Jäljelle jäi vain avaamattomilta näyttäviä tyhjiä pakkauksia.

Vihikoira! Minultahan tyttö oli tarkan hajuaistinsa perinyt. Pystyin haistamaan, yleensä epämiellyttäviä, asioita, joita kukaan muu ei haistanut tai halunnut haistaa. Hajujälkeä seuraamalla olin paikantanut pehmenneen banaanin repusta, kaalikeiton toisesta repusta, homeisen pyyhkeen kaapin alta, erinäisiä kissanpissoja ja kesän kuistilla kypsyneen kalakassin. Siinä kesti kyllä yllättävän kauan ja meinattiin jo purkaa koko seinä, kun syytä ei löytynyt.

Mutta orava…jo reilu kymmenen vuotta sitten oli työkaveri liimannut työhuoneeni oveeni oravan kuvan. Muistutin kuulemma niin tuota pörröistä jyrsijää. Kieltämättä punaruskea tukka, kehittyneet etuhampaat ja kuumeisena kiiltävät silmät. Vilkas ja älykäs ja mielettömän söpö, jonka poskiin mahtuu häkellyttävän paljon pähkinää ja siementä.

Mutta olihan oravassa muutakin tuttua kuin söpö ulkonäkö, vaikka oravahan on vain karvainen rotta.

Latinankielinen nimi Sciurus vulgaris. Vulgaari, totta sekin! Vaikka kuinka haluaisinkin olla sivistynyt, korkeakulttuurista nautiskeleva viiniasiantuntija, niin kyllä se on mieluummin kalja. Menee taskulämpöisenäkin.

Vituttaa kuin pientä oravaa. Ihan tuttu tunne Aikku-oravalla. Samaistun vahvasti myös Ice Agen tammenterhoa epätoivoisesti jahtavaan sapelihammasoravaan. Yli aidan elokuvan energiajuomaa lipittävä orava näyttää, miltä minun elämäni useimmiten tuntuu. Aikku nopea, muu maailma hidas. Hiiiidaaaas…

Jep, samalta näyttää Aikunkin lounaan jäljiltä.

Ja entäpä orava Malmsténin Jänöjussin mäenlaskusta? Siellä se orava höynäyttää höpsön mäenlaskuun.  Holtittomasti hankeen tuiskahtaneelle pupulle kaikkitietävä kurre lällättelee: “– Sä usko vaan, kun neuvotaan tai koita uudestaan!” Siinä on kyllä oravalla tutunoloista positiivista pedagogiikkaa. (Toki samaistun myös yli-itsevarmaan yllytyshulluun jänöpupuun, joka mätkähtää kinokseen.)

Mutta onhan orava myös kansantaloudellisesti merkittävä! Sen konkurssiin menneen pankin tunnushan oli orava. Ja oravannahoilla sitä on ennenkin maksettu… Peruutetaanpa tuo… Oman nahan myyminen ei nyt rinnastu ihan toivotunlaiseen ammatinharjoittamiseen.

Orava. Selkeästi. Lisääntyy holtittomasti appivanhempien kattorakenteissa, säksättää kiukkuisesti, raatelee rakenteet eikä siitä pääse millään eroon.

Categories
Yleinen

Näin sivistät villi-ihmisen eli kuinka teini ( ja teinin äiti) rauhoittuu

Kyllähän minä tiedän, että mikäli joku arvioisi perheemme sivistystasoa yksiulotteisella sivistys vs. villi luonto -janalla, olisimme neutraalisti metsäläisiä, romanttisesti luonnonlapsia, kaupunkilaisista juntteja… 

Sivistykseksi meillä päin siis riittää luku-, kirjoitus- ja laskutaidon lisäksi, että tervehtii kylätiellä kulkevia, kiittää ja osaa pyytää anteeksi sekä pukeutuu suht siististi julkisilla paikoilla. Sivistystä on toimia yleisesti hyväksyttävällä tavalla muiden seurassa.

Ja aina ei voi onnistua.

Viime viikolla olin kotona pojan saapuessa koulusta. Järkytyin. Meni ainakin kolme sekuntia ennen kuin sain sanaa suustani. Jätkän verkkarit olivat yltä päältä öljyssä, toinen lahje revennyt, lippis likaisen harmaa, kengissä maalia. Paita oli sentään puhdas. 

“Olitko sie noissa vehkeissä koulussa!?”

“Olin.”

“Eikö siulla ollut puhtaita?”
“Ei ole.”

“Siulla piti olla vaatteita tarpeeksi! Mie kysyin tartteeko ostaa uusia”

“Oli, ei oo enää.”

“Enkö sanonut, että moporemonttiin ei laiteta siistejä vaatteita! Eikä ainakaan vaaleita!”

“Is…”

“Ei isäskään julkisilla paikoilla likasissa kulje!”

Kohta lapseni isä saapui. Aikanaan valkoinen t-paita harmaana hiekasta ja läikikäs öljystä. 

Vaatekauppaanhan poikaa ei saanut. Ei vaikka lupasin shoppailureissun yhden pysähdyksen taktiikalla. Verkkokauppa oli onnistunut kompromissi, sillä kaupunkiin joutuminen rinnastui pojalla rangaistukseen eikä Wilmakaan vielä loimottanut punaisena. Enkä minä geeneille mitä mahtanut, itsehän olin isän lapsilleni valinnut. Kaupunkiympäristö ihmispaljouksineen aiheuttaa nimittäin ihottumaa myös maalaisuggelillenikin. 

Kuinka sitten saa sivistettyä sisarusparven, jonka keskinäinen replikointi saisi merimiehetkin punastelemaan, kaikenlainen yhteistoiminta on mahdotonta ja oma-aloitteisuus taloustöihin on olematonta?

Vie ne metsään. Syvälle erämaan siimekseen, missä ainoa toimiva verkko on kalaverkko.

Matka oli kuitenkin arkista musiikkia korville. Erinäisten syiden takia suuntasimme retkelle kahdella autolla. Jostain syystä mies valitsi kuopuksen ja minä sain nauttia teinieni vivahteikkaasta, monipuolisesta ja ennenkaikkea kriittisestä suhtatumisesta perheenkeskeiseen illanviettoon.

“Miks pitää mennä?”

“Ei siellä mitään voi tehdä!”

“Miks pitää lähteä?”

“Mie oon kipee!”

“Et niin kipee. Jos kärsit mopolla ajaa, kärsit lähteä mökille.”

“Mie en halua!”

“MIKS sie pakotat?!”

Onneksi ajomatka ei kestänyt kauan, sivistyksen rajamailla kun asutaan muutenkin.

Mies viritteli hirvipaistin nuotiolle, mitään pitsaperjantain pikaevästä ei ollut tarjolla. Neljän tunnin päästä olisi ruokaa. Tällä kertaa minä en ollut uhka, sillä olin nauttinut tukevan välipalan. Ilta-aurinko paistoi alaviistosta ja nautimme jonkinlaisesta hiljaisuudesta.

Kuopus pomppi trampoliinilla, käveli käsillään ja lauloi väliin kookospähkinän avaamisesta, keskimmäinen piirteli luurit korvilla ja välillä käski kipakkaan sävyyn sisaruksiaan kauemmas. Esikoinen pyöri tontilla ympyrää ja etsi kenttää. Havaittuaan yrityksen turhaksi, viritteli itselleen lokoisan paikan nuotiolle ja teki sitten ihmeellisen ehdotuksen. 

“Tuolla oli viime kesänä kantarelleja. Haluutko että näytän?” 

“Mikä ettei.” 

Ei se tainnut ihan terve olla.

“Tuosta voitas mennä….”

“Mutta siinä on se puro.”

“Nii, mie putosin siihen.”

“Niin mieki.”

Poika johdatti aukolle, osoitteli mistä oli kävellyt viimeksi. Keräsin kiireesti kypsimpiä puolukoita suuhuni. Pitkäkoipinen vesani harppoi kuin hirvenä aukon läpi, enkä uskaltanut jättäytyä liian kauas. Jos vaikka ohittaisi sienet kiusallaan. Aukolta poika ohjasi metsätieltä ryteikköön ja sen läpi mäntymetsään. Jalan vierestä pompanneen metson painavat siiveniskut saivat sydämen kierroksille. Kyllä varmasti syyskuussa lähtisi noin läheltä… Männyt vaihtuivat kuusiin, kantarelleja ei näkynyt, mutta varvut nuokkuivat mustikoista painavina. Poika odotti, kun keräsin vain isoimmat. Esitteli samalla puiden latvoja, joissa oli ollut metsoja edellisenä syksynä. Kuusikon latvoissa kahahteli, siellä ne olivat taas. 

Paisti poreili padassa, kun palasimme metsäretkeltämme. Tyttäretkin olivat akkujen loputtua kokoontunut nuotiolle. Koirakin oli ryöminyt niin liki nuotiota kuin uskalsi. Kuopus etsi kohtaa, josta näkisi tulen. Hah! 

En tiedä oliko se netittömyys, luonnollinen pimeys vai elävän tulen tuijottaminen viehätys, joka tapauksessa lapset alkoivat keskustella toisilleen pehmeämmillä äänenpainoilla. Esikoinen ja kuopus onnistuivat heittämään tikkaa ilman verinaarmuja. Toki keskimmäiselle oli piirretty otsaan hiiilellä sotamaalaus ja säännöllisin väliajoin joku uhattiin heittää puroon. Ainoastaan kuopuksen jatkuva kookoslaulu aiheutti lämpimiä tunteita ja pari miekkailuottelua.

Illan hämärtyessä paistikin valmistui. Parasta ruokaa kuulemma ikinä. Ruuan jälkeen rohkenin suostua kuopuksen ehdottamaan lautapeliin. (Ai, miksi se vaati rohkeutta? Vilkaise täältä.) Ja pimeän syventyessa kaikki sujahtivat sänkyihinsä ja suuntasivat unten maille. Koira oli maannut vällyjen välissä jo jonkin aikaa.

Jos oikein tarkkaan katsoo, kamera myöntyi tallentamaan yhden tähden.

Aamulla unen lävisti nakuttava ääni. Mitä? Ihan kuin? Mutta eihän…? Aivan kuin joku pilkkoisi puita. Kuka oli hereillä… mitä?  Seitsemältä lauantaina? Esikoinen se siellä käsitteli kirvestä ja herätteli kahvitulia, vaikkei itse edes juo kahvia. 

Lähdön lähestyessä tyttäret petasivat sängyt, keräsivät mukaan lähtevän omaisuuden ja lakaisivat lattiat. Väittämättä vastaan tai anomatta tehtävien uudelleen järjestämistä. En uskaltanut nipistää itseäni.

Mikä parasta, sain ennen lähtöä tehdä ihan pienen lenkin sienimetsään. Ja koska perheellä oli kiihkeä tikkamatsi menossa, päätin koettaa onneani…

“No nyt se Rouva Kantarelli lähti takasi metsään.”

“Äiti! Väärä suunta!” 

“Ottakaa se kiinni ennen ku se taas häviää!”

Categories
Yleinen

Töihin paluun sietämätön helppous – ensimmäinen päivä töissä (ikinä?)

Ei pitäisi kymmenen vuoden työkokemuksella tulla yllätyksenä, että kesäloman jälkeen tulee elokuu ja koulut alkavat niin äidillä kuin lapsillakin. 

Lasten kohdalla olin jotakuinkin tilanteen tasalla. Unirytmi oli palautettu suurinpiirtein arkeen sopivaksi ja julkisille paikoille sopivaa vaatetusta oli hankittu jokaiselle. Ensimmäisen koulupäivän aattona kaksi kolmasosaa murusistani varasi ohjeistukseni mukaisesti vaatteet, reput ja muut tykötarpeet valmiiksi. Viimeinen halusi actionia aamuun. Tästä huolimatta kaikki kolme kuitenkin selviytyivät koulutielle.

Sen sijaan ensimmäisenä omana kouluaamunani säntäilin puolialasti taloa ympäri. Joululomalla olin kadottanut rintsikat, nyt olivat housut hukassa. Kerran kengät. Ainoat sivistykseen sopivat housut, joita kesä ei ollut onnistunut kutistamaan, olivat poissa. Hukassa. Kadonneet.

Tyttäret jatkoivat rauhallisina aamiaisen syöntiä, vaikka koetin värvätä heitä etsintäpartioon. Byysiä ei näkynyt kaapissa, ei pyykissä, ei narulla, ei kodinhoitohuoneen läjässä, ei naulakossa eikä pakastimen takana hävinneiden vaatteiden haudassa.

Pakastin. Pakastin? Pakastin!

Siellähän pöksyni olivat! Edellisellä viikolla olin onnistunut liiskaamaan purkan polveen ja levittämään tahman molempiin lahkeisiin, tasaisesti ja joka puolelle. Totesin nopeasti, että pakastinniksi ei toiminut seitinohueen purkkarihmastoon. Myth busted. 

Puoli kahdeksalta hörpin ruuttuisessa mekossa kolmatta kahvikupillista ja huhuilin esikoista hereille, vaikka tiesin menninkäisen kömpivän luolastaan vasta viittä vaille bussin lähtö. Mutta mihin aikaan minun piti lähteä, että ehdin tunnille? Monelta tunnit ylipäätään olivat? 

Tunnukset Wilmaan ja muihin työn edellyttämiin sovelluksiin ja ohjelmiin olin aukaissut hyvissä ajoin edellisellä viikolla kärsivällisten it- ja helpdesk-ihmisten kanssa, joten pystyin tarkistamaan Wilmasta tarkan ajan. Edellisenä talvena käyttöön otetut uudet aloitusajat eivät olleet jääneet pitkäkestoiseen työmuistiin, josta sen sijaan sain helposti palautettua kolme vuotta vanhan salasanan ja lapsuuden parhaan kaverin puhelinnumeron.

Aivan soitellen sotaan en ollut lähdössä. Edellisellä viikolla olin valmistellut kurssipohjan ja sieltä saatoin nyt katsoa, mistä aiheesta sivistystyöni aloittaisin. Tunnin alkuun olin varannut ryhmäyttävän tehtävän, jonka tehtyään opiskelijat saivat kurssiavaimen. Mutta vain yhteistyöllä!

Vilkaisin varuilta lukkarista, että suunnittelemani kurssi varmasti vastasi työjärjestykseeni merkittyä kurssia. Kerran oli sattunut pikkumoka. Tällä kertaa kaikki oli täydellistä.

Ai hitto! Eihän minulla ollut tavaroitakaan pakattuna. Läppäri ainakin, kirja. Tarkastin kurssipohjasta, että kirja vastasi kurssia. Varakirja niille, joilla sitä ei ollut… Epäilin, että tarvitsijoita olisi useampia, mutta en minä nyt kirjaksi voi muuttua. Penaali, penaaliin kyniä… Yksi löytyi pöydän alta ja kolme yöpöydältä. 

Mutta missä miun reppu?!

Talon ympäri ravattuani paikansin repun naulakon alle. Olin paheksunut lattialla lojuvaa reppua jo jonkin aikaa, nalkuttanut ja ihmetellyt, miksi omistaja ei vaivautunut sitä laittamaan paikalleen. Tälleenkö omista tavaroista pidettiin huolta? Eikä varmasti löytyisi sitten, kun sitä tarvittaisiin! Kissakin kusisi siihen kiusatakseen!

En todellakaan aikonut tunnustaa, että reppu oli ollut minun.

Tarkemmin reppuun tutustuttuani totesin kassin lojuneen lattialla pari viikkoa, kesäreissustani lähtien. Tyhjensin sisällön kodinhoitohuoneen pöydälle paita, pikkarit, reissuhammasharja, pyyhe. Huulipunaa ja käsipyyhkeitä arvelin tarvitsevani kustannuspaikallani. Toki hammasharja ja varavaatteet saattaisi olla ihan järkevä pitää mukana.

Hätisteltyäni lapset koulutaipaleelle päätin suunnata töihin itsekin, sillä levottomuuteni ahdisti jo lemmikkejäkin. Minua jännitti! Osa opiskelijoista oli vanhoja ja tuttuja, osa oli täysin uusia. Entä jos ne uudet tajuaisivat, etten tajunnut mistään mitään!? Todennäköisintä oli, että asiakaskuntani ei huomaisi vaikka alkaisin kirjallisuushistorian sijasta ratkomaan toisen asteen yhtälöitä. 

Avain pakoon

Lähdin aivan liian ajoissa. Onneksi, sillä pari päivää punaista välkyttänyt auton polttoainevalo oli kehittynyt ääniraidalla. En kyllä uskaltaisi lähteä… Pyörällä en ehtisi enää, prätkällä olisi mahdollisuus. 

Heiluttelin pyörää kuullakseni oliko tankissa mitään. En tiedä miksi, sillä en osannut tehdä kuuloaistilla minkäänlaisia päätelmiä polttoaineen riittävyydestä. Otin avaimet ja yritin kurkata tankkiin. Ei, ei, ei…. Avain ei kääntynyt lukossa. Olisi varmaan pitänyt leikkiä enemmän prätkähiirtä kesän aikana. 

Soitin miehelle, joka 30 kilometrin päästä työmaalta pystyisi luonnollisesti ratkaisemaan ongelmani. Onneksi mies ei vastannut, sillä kohta naputtelin viestin: “Ei mitään enää. Bensatankki aukeaa oikealla avaimella.” Pohjalla välkkyi jotain, joten päätin lisätä bensaa. Ikävä kyllä taloudessamme on sen seitsemän kulkupeliä, joihin menee erilaista polttoainetta. Kultani vastasi puhelimeen ja vinkkasi, että pojan mopon vierestä saattaisi löytyä sopiva kanisteri.

Onnekasta oli, että ajovarusteet olivat jotakuinkin siellä missä niiden ajattelin olevan. Olin edelleen aikataulua edellä. Ja hyvä niin, sillä ensimmäisestä risteyksestä piti palata hakemaan lounas, jonka olin pöydälle unohtanut. 

Toisen kerran käännyin noutamaan työavaimia, jotka löytyivät loppujen lopuksi sivutaskusta, omalta paikaltaan.

Työpaikalla seisoin jälleen avain kädessä, valmiina avaamaan opettajainhuoneen oven. En tiennyt, miten pääsisin sisälle. Avainta ei voinut vaan laittaa lukkoon… Olo oli kuin reittiä etsivillä kääpiöillä Ereborilla Durinin päivänä. Toki kääpiöt tiesivät odottaa ohjaavia auringonsäteitä, itselläni oli vain haalistunut muisto ohjeesta sähköpostissa.

Avaimet olivat mukana, joten olin jo voiton puolella. Heristelin avainta nenäni edessä aktivoidakseni aivotoimintaani. Jotain piti… Aah! Avaimet piti päivittää! Mutta missä ne päivitettiin? Aivan kuin olisin ollut vuosikymmenen poissa… 

Vilkuilin ympärilleni. Opiskelijoita parveili siellä täällä, mutta oliko täällä ketään, joka osaisi auttaa. Tai keneltä kehtaisin kysyä.

“Aikku!”

Opettajainhuoneen ovi oli auennut ja Tinsku seisoi kynnyksellä. Samalla tajusin, että päivityslaite oli siinä oven vieressä, Tinskun naamasta aavistus oikealla. 

Toisella yrityksellä onnistuin saamaan oikean avaimen reikään, kolmannella kokeilulla oikein päin. 

Oppitunti alkoi vallan mainiosti, sillä edellinen ope oli jättänyt luokan oven auki. Ryhmäyttävä kurssiavaimen ratkaisutehtävä oli menestys, kunnes eräs vihmerä veijari totesi, että kurssipohjalle ei edes tarvittu avainta. Olin unohtanut klikata yhden olennaisen täpän asetuksista. 

Pikkuvikoja. Ryhmäytymistä ainakin tapahtui, kun nauroivat mokalleni.

Siirryin esittelemään yleisiä käytänteitä. 

“Sitten toivon, että tekin osallistutte, saatte enemmän irti ja tämä on miellyttävämpää meille kaikille. En oikein tykkää yksinpuhelusta…”

“Kyllä se nyt siltä vaikuttaa, kun oot kohta vartin puhunut.”

“Opettajana pidätän oikeuden monologeihin. Mutta joo, nyt saatte osallistua. Saatte valita pidetäänkö teoriakoe yhdessä vai kahdessa vai kolmessa osassa?”

Hiljaisuus. 

“No?”

“On hyvä.”

“Niin mikä on hyvä?”

“Tuo on hyvä.”

“Mikä tuo?”

“Kahdessa osassa.”

“Onko kaikille ok?”

Hiljaisuus. 

“Nyt on sanottava tai vaiettava iäksi.”

Hiljaisuus.

“Tässä olisi tämä arvioitava tehtävä. Ja täältä löytyy aineistot….”

Paasamisen keskeytti luokan puhehenkilö, joka huomautti, että näyttö oli freezellä. Luokka oli tuijottanut etusivun kissakuvaa viimeiset viisi minuuttia. Epäilin, että kysymyksiä arvioinnista ja tehtävänannosta tulisi lisää deadlinea edeltävänä päivänä.

Tunnin jälkeen tuntui, että en ollut koskaan lomalla ollutkaan. Päässä suhisi ja silmät tuntuivat kuivilta. Käytävällä vastaan tulevista opettajista ja avustajista erotti, ketkä olivat jo aloittaneet työvuotensa. Näivettyneimmillä oli ensimmäinen päivä, pirteästi säteilevät suuntasivat vasta ensimmäisille tunneilleen ja henkisesti tasapainoisimman näköiset olivat palanneet töihin jo kaksi viikkoa sitten. Työhuonekaveri paljasti, että ne esittivät.

Sekavasta olotilastani huolimatta päätin kopioida tehtävän seuraavalle tunnille. Hyvin suunniteltu, kun on puoliksi tehty. Ei vara venettä kaada. Parempi moniste valmiina ku kriisi just ennen tuntia.

Kopiokoneeseen piti syöttää pitkä tunnus ja pitkä salasana. Väärä salasana. Väärä salasana. Ihan vittu varmasti oli oikea salasana. Alkoi tympiä. Hiki virtasi ahtaassa kopissa, jossa ilma ei ollut vaihtunut sitten 70-luvun. Väärä salasana. Kosketusnäyttö oli varmaan paskana. Väärä salasana.

Haa! Lopulta vaihtelua! Käyttö estetty.

Jälleen pelastava enkeli saapui Tinskun hahmossa. Tinsku kirjasi itsensä koneelle ja otti kaipaamani kopion, toki avuliaasti syötin paperit väärältä syöttöalustalta ja kaksipuoleisiksi tarkoittamani paperit olivat edelleen yksipuoleisia.


Aika yksipuoleiseksi tunsin itsenikin…

Elokuu…
Categories
Yleinen

Tanssii tulenliekin kanssa

Olenko hullu? mietin kun pakkaan laukkuani Savonlinnan vatsatanssileiriä varten. Siitä on kymmenen vuotta, kun viimeksi aktiivisesti harjoittelin kamelikävelyä, vatsarullausta ja arabeskia. 

Miten minulla on ollut pokkaa esiintyä strasseja pursuilevissa rintaliiveissä? mietin, kun yritän survoa esiintymisasuja ylleni. Siitä on kymmenen kiloa, kun ne viimeksi mahtuivat päälle. 

En ole ainut, jota touhuni epäilyttävät. Mies katselee kulmiensa alta, kun laitan Ya Habibin soimaan ja yritän kiskoa piukkaa paljettitoppia kiinni. 

– Voisitko vetää tän vetoketjun kiinni? kysyn.

– Onks tää joskus menny kiinni asti? mies ähkää ja kiskoo.

– Japen kanssa mietittiin, että piilotetaan Baileys-pullo siun ja Pirren vatsatanssikassiin. Sunnuntaina sit tiedetään, ootteko oikeesti ollu leirillä, ukko jatkaa ja luovuttaa vetoketjun suhteen.

– Just. Ollaan kyllä vähän pettyneitä, jos sitä pulloa ei löydykään! totean ja työnnän kassiini naruilla kiinnitettävän yläosan, jossa lukee one size fits all.

Soitan paniikkipuhelun Pirrelle ja kysyn, aikooko hän tanssia hameessa vai housuissa.

– Housuissa meinasin.

– Aivan, housut voi olla parempi, jos siellä on jotain hyppyjä? Jos vaikka virtsa karkaa. Tässä on kuitenkin kolme lasta alateitse ponnistettu.

Pirre jää nauramaan linjoille.

Yöllä näen painajaisia. Olen jo kotiutunut vatsatanssileiriltä, mutta en muista reissusta mitään, sillä olen niin traumatisoitunut. 

Kun perjantaina istun Pirren kanssa jännityksen sekaisin tuntein Tanhuvaaran urheiluopiston aulassa, muita eteerisen oloisia tanssijattaria alkaa ilmestyä ympärillemme. Pirre vaipuu transsiin keskustellessaan vanhojen tuttujensa kanssa eikä selvästi malta pysyä housuissaan. Selviää että suurin osa kurssilaisista on tanssinopettajia. Jotenkin tuntuu etten kuulu joukkoon.

Pähkäilen kuitenkin päässäni, että joskus on hyvä mennä altavastaajana joukkoon tummaan hipomaan epämukavuusaluettaan. Silloin oppii eniten itsestään. Ja tuntee elävänsä! Sitä paitsi tuleva leiri ohjelmineen on hyvää harjoitusta työkseen opettavalle. Tanssitaitoni ovat varmasti ruostuneet ja jos turhauttaa, pystyn samaistumaan angstisiin teineihini. Ja jos menee metsään potenssiin kaksi, voi aina ottaa taksin ja lähteä kaljalle. Niin ne tekee opiskelijatkin.

Kuuntelen tanssin jumalattarien keskustelua ja kuulen sanat nerfi ja undulaatti. Päättelen, että ne ovat tanssiliikkeiden nimiä. Koskaan kuullutkaan.

– Mikä on nerfi ja undulaatti? kuiskaan Pirrelle.

– Nefertiti. Siitä en ole varma, mutta undulaatio on vatsarullaus. 

Seuraavaksi kiinnitän huomioni respan pöydällä lojuviin päähineisiin. Viikonlopun ohjelman on määrä huipentua kynttiläkruunutanssiin. Olin kyllä lukenut ohjelman sähköpostistani, mutta jotenkin en ollut uskonut todeksi, millainen koreografia meitä odotti.

– Mihin mie oon taas pääni työntänyt? tuskailen Pirrelle.

– Kohta ainakin tuohon kynttiläkruunuun. 

– Sopii toivoa, että Tanhuvaarassa on palovakuutukset kunnossa.

Perjantai-iltana olemme jo rullaamassa vatsojamme ja treenaamassa lonkanpudotuksia. Askel askel isku. Ja toiseen suuntaan. Terävä kierto, käärmekädet, olkapäiden värinää. Minähän osaan ja muistan! Porukka on mukava ja tanssin riemu yhdistää. Mikä fiilis.

Mä tahtoo veivaa veivaa.

Illalla treenien jälkeen pulahdamme Saimaaseen. Tutustun ihanaan tanssitaituri Suviin ja tanssivaan taidevalaja Karitaan. Suvi säätää niin paljon, että kemiamme kohtaavat välittömästi.

Ennen nukkumaanmenoa asettelen koruvalikoimani ja huivikavalkadini huolellisesti minun ja Pirren huoneen pöydälle. Minähän en lähde soitellen sotaan. Jos ei lonkka nouse niin ainakin olisin tanssijan näköinen. Ei sellaista synnytystä tai supistusta, etten olisi ehtinyt koristautua!

Aamulla heräämme Pirren kanssa hyvissä ajoin. Vedän Pirren punaiset vatsatanssihousut jalkaan, Pirre päättää lähteä hameessa. Itsemme ehostamisen jälkeen suuntaamme opiston pääovelle aamiaisen toivossa. Ovi on kuitenkin lukossa.

– Mitä se respan nainen sanokaan? Että tuonne kulman taakse ja eka ovi.

– Tuonneko se neuvoi?

– Ei se tuo pääoven viereinen ovi ainakaan voi olla.

Alamme kiertää opistoa Pirren kanssa. Löydämme montakin ovea, mutta kaikki ovat lukossa. Löydämme ruokasalin ja rynkytämme lukittua ovea muiden istuessa rauhassa aamiaisella. Hävettää. Minkä ikäisenä tämä rakennusten kiertäminen loppuu?

– Jospa se respa tarkoitti tuota pääoven viereistä ovea?

– Mutta kun se sanoi että vasemmalle kulman taakse, Pirre inttää ja jatkamme kierrosta. 

Kierrettyämme koko opiston ja viereisetkin rakennukset päädymme kellarin ovelle.

– Tuolla ei varmaan ole tarjolla kuin rotanmyrkkyä.

Onneksi näköpiiriin ilmestyy tutun näköisiä naisia. 

– Seurataan noita!

Katsomme kuinka naiset menevät pääoven viereisestä ovesta sisään ja seuraamme muina naisina perässä.

Seuraava haaste on ovikortilla toimiva portti ruokalan ovella. Katson kun Suvi hinkkaa korttiaan väärään porttiin ja törmää puomiin, joka ei aukenekaan. Itse onnistun keskittymään ja pääsen sisään.

Suuntaamme aamupalalle, jossa kivannäköiset junnujen valmentajat lappavat puuroa napaansa. Kahdella on selvästi pelisilmää, monessakin mielessä.

– Nuo valkut kattelee tännepäin.

– Sie kyllä rekisteröit kaiken. Mie en huomaa mitään, Pirre manailee.

Suvi tulee pöytään aamukahvin kanssa ja ottaa käsidesiä. Se lentää suoraan kahviin.

Tanssisalissa venyttelemme ensimmäiset puolitoista tuntia. Alkaa naurattaa, sillä Pirre yrittää venytellä hameessa ja jotain vilahtaa. Sitten alkaa itkettää. Katson itseäni peilistä, sillä niitä on tanssisali täynnä. 

Tässä minä olen. Täsä mää oon. Täs mie oon. Edestä ja takaa, Tinsku seisoo ja Tinsku makaa. Tässä on koko rankani, vartaloni, ruumiini. Käteni, vatsani, lantioni, reiteni, sääreni, varpaani. Korvatkin. Niiden välissä alkaa soida Eppu Nuotion runo.

Ai että olet ihana,

reipas niin ja mahtava.

Suloinen ja tomera,

vakava ja naurava.

Silmä, silmä, nenä, suu,

otsa, korva, olkaluu.

Nilkka, polvi, peppu hassu,

leuka, rinta sekä massu.

Käymme koko vartalon hitaasti läpi. Tästä rungosta olen työntänyt kolme lasta, näillä rinnoilla heidät ruokkinut. Katson itseäni oikein kunnolla enkä käännä katsettani pois. Nielen kyyneleitä. Miksi pitää aina ruoskia itseään? Minä riitän. Olen kaunis. Tanssiva nainen on aina kaunis. Mutta sitä en tiedä olenko normaali. Olenko normaali, kun tunteet menevät vuoristorataa? Pian olen euforiassa, kun vedämme perusliikkeitä ja itämainen musiikki vie mennessään.

Lounaan jälkeen alamme harjoitella koreografiaa. Siihen se hyvänolontunne sitten tyssääkin. Koreografia menee aivan liian nopeasti. En näe opettajaa enkä saa liikkeistä kiinni. Pitikö pyörähtää vai tehdä kahdeksikko? Tanssinopettajat omaksuvat liikkeet saman tien ja oikovat jäseniään yhtä pehmeästi kuin itseään lipovat leopardit. Minä teen iskut joka kerta väärässä kohdassa ja puoliympyrän silloin kun pitäisi tehdä kokonainen. Kun leopardit pyörähtävät sulavasti tanssisalin vasempaan nurkkaan, tömähdän norsuna kohti oikeaa nurkkaa.

On helvetin kuumakin. Mieli alkaa vaellella. Sitten alkaa vituttaa.

Milloin on ruoka? Saako lähteä? Joko voi tilata taksin?

Tekee mieli pelleillä. Kiivetä katosta roikkuvaan köyteen. Katson Pirreä, se vetää helvetin hyvin. Kun muut tekevät itämaisia käsiliikkeitä ja käärmekäsiä, teen kurkunleikkaajan liikkeen ihan vain itseäni sparratakseni. Alkaa naurattaa.

Samalla puistattaa, minähän muistutan omia opiskelijoitani! Käyttäydyn tismalleen samalla tavalla kuin teinit, kun turhauttaa enkä osaa. Pelleilen, kiukuttelen ja etsin sijaistoimintoja. Enkä ilkeä kysyä neuvoa.

Yritän keskittyä ja vedän kiltisti vatsarullaukset, terävät kierrot ja pyörähdykset, vaikka pyörin joka kerta eri suuntaan kuin muut. Ei vittu voi mennä vahingossakaan oikeaan suuntaan.

– Otetaan musiikin kanssa nämä viisi sarjaa tähän asti. Onhan tähän asti kaikille selvä? opettaja kysyy.

– Kyllä! vastaan vähän liian kovaa ja yrmynä.

Pirre kääntyy katsomaan kauhuissaan äänenpainoani ja ilmettäni. 

Kun opettaja päästää meidät päivän päätteeksi pahasta, olen kypsä iltapalalle ja löylyihin. Tosin kuivia pyyhkeitä meillä ei ole, vaikka laitoimme ne hurisemaan kuivauskaappiin.

– Ei hitto mie oon laittanu tän pakastukselle! Pirre kikattaa kylppäristä.

Märät pyyheet käsivarsilla lähdemme etsimään saunaaa. Pian löydämme taas itsemme runkuttamassa lukittua ovea. Isäni tapasi sanoa, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Minulle ei tunnu avautuvan yksikään. Onneksi Suvi huomaa hätämme ikkunasta ja avaa meille oikean oven. Kun riisuunnun pukuhuoneessa, Suvi esittää yllättävän kysymyksen.

– Onks noi aidot? 

Katson Suvia kummissani ja huomaan hänen katselevan ripsiäni. 

– Aaa joo. Aidot on. Et oo ensimmäinen joka kysyy.

– Sulla on tosi kauniit silmät.

– Kiitos. Ja sulla on tosi kauniit rinnat, totean.

Kai sen saa sanoa ääneen?

Suihku osoittautuu palikkatestiksi. En saa vettä tippumaan mistään namiskasta. Yhtäkkiä suihku hyökkää ja koko teline jää käteeni. Sitten alkaa ruiskuta hallitsemattomasti. Naurun saattelemina istuudumme lauteille. Siinä me istumme alasti suomalaiset tanssin tainnuttamat naiset. Tanssivat naiset ovat kauniita paikallaankin. Tulen jotenkin tietoiseksi kehostani ja tästä hetkestä. Mutta nyt en kyllä jumalauta ala pillittää.

Sunnuntaina huokaisen helpotuksesta – viimeinen päivä veivaamista! Keski-ikäisen pakaroissa alkaa jo tuntua. Aamu alkaa perusliikkeiden haltuunotolla, opettaja kehuu että minulla on hyvät pohjataidot ja liikkeet hallussa. Koreografian hallinnasta hän ei mainitse mitään. Ehkä hyvä niin. Pirreä opettaja ripittää ryhdistä. Pirre ottaa neuvosta vaarin ja nostaa tissinsä kohti taivaita.

Kun alamme jälleen hinkata koreografiaa, tipun täysin. Pää on sekaisin ja vitutus valtaa alaa. Liikaa suuntia ja päässälaskua! Kun olen yrittänyt onnistumatta, päätän ottaa omaa lomaa ja häivyn vähin äänin tanssisalista. Hiivin laiturille, riisuudun ja hyppään Saimaaseen. Vesi huuhtelee mukavasti nihkeää kehoa ja angstisia ajatuksia. Uin syvälle ja lillun selälläni, lokit ja tiirat kirkuvat ympärillä. Täydellistä.

Syvissä vesissä.

Pian olen rauhoittunut ja valmis menemään loppunäytökseen. Tanssisaliin astuessani huomaan, että menossa on kruunajaiset. Minäkin saan sovittaa kruunua päähän. Viimeinen näytös alkakoon…

Kotimatkalla fiilis vaihtelee. Päällimmäisenä on tanssin ilo, vaikka vitutuskin puskee läpi. Luovutinko vai oliko suurta viisautta lähteä vetämään henkeä ennen kuin räjähti?

Mitä opin? 

Sen että tanssiva nainen on kaunis. Jokainen ihminen on kaunis silloin kun tekee sitä, mistä tykkää.

Sain muistutuksen, että tanssi on lääkettä. Mielelle ja keholle. 

Opin armoa itselleni ja muille. Ihmiset oppivat eri tahtiin. Tiedän ennen pitkää oppivani tanssimaan kahdeksan minuuttia kynttiläkruunu päässä, mutta se ei jumalauta tapahdu päivässä.

Ja on välillä ihan ok ottaa aikalisä ja poistua hengittämään, jos seinät kaatuvat niskaan. Ehkä jopa suotavaa.

Ehkä nyt olen valmis syksyn koitoksiin ja kohtaamisiin- angstisten teinien opettamiseen.

Kotimatkalla pohdimme Pirren kanssa autossa, että pitäisi alkaa tanssia aktiivisesti kimpassa ja perustaa tanssiryhmä.

 – Kyllähän tästä kutka jäi kaikesta huolimatta. Ja mie haluisin kokeilla joskus flamingoa, totean.

– Millä tavalla? Pirre tiedustelee ja räjähtää nauruun.

– Tarkotat varmaan flamencoa.

*********************************

Savonlinnassa voi tehdä muutakin kuin tanssia. Vuoden takainen seikkailu luettavissa täältä.

Categories
Yleinen

Vanhenemisen salaisuus: 40 is the new 20!

Kukkaset kypsässä iässä.

“Ja paskat, eihän siulla vielä hermoja olekkaan. Ne alkaa kehittyä vasta nelikymppisenä!”

Totesi ukkini, kun nuorena äitinä valitin, että lapset koettelevat hermojani. 

Miten ukki voi noin halveksia minua? Mitätöidä minun tunteeni ja minun ainutlaatuisen kokemukseni!? 

Vaikka ihminen on 19-vuotiaana fiksuimmillaan, alkoi minustakin, kypsästä kaksvitosesta, tuntua, että vanhat ihmiset ovat totaalisesti vieraantuneet lapsiperhe-elämästä, elämästä ylipäätään.

Nyt luulen ymmärtäväni, mitä ukki kommentillaan oikein tarkoitti. Kaukaisessa nuoruudessa (= viime vuonna) leimahtelin joka asiasta, kaikki oli maailman kamalinta tai ihaninta, tunteet järisyttäviä ja kaikki piti saada heti. (Hetkinen, tämähän kuulostaa aavistuksen teinieni elämältä…Mutta murrosikähän voi kestää nykytiedon mukaan jopa 26-vuotiaaksi…) Mutta nyt, kypsässä 38 vuoden iässä, havahdun yhä useammin ja aina yhtä yllätyksenä huomaamaan, että osaan odottaa asioita jo suhteellisen kauan. Tai kauemmin kuin aiemmin. Kunhan en ole väsynyt. Tai nälkäinen. Tai stressaantunut. Tai vittuuntunut.

En uskalla väittää ymmärtäväni täydellisesti, siihen malliin 90-vuotias ukkini sängystään hymyili, kun kehuskelin oivaltaneeni teorian hermojen kehittymisestä. Luulen sen kuitenkin liittyvän suhteellisuudentajuun ja perspektiiviin. Asioihin, joita ei voi ymmärtää kuin elämällä.

Vanheneminen ei siis olekaan ihan paskaa. Miksi ihmeessä halusin olla nuoren näköinen? Eihän siinä ole mitään järkeä. Naururypyt silmien ympärillähän ovat huippuseksikkäät, kertovat huumorintajusta, arvet ovat merkkejä eletystä elämästä ja painovoiman pehmittämää vartaloa on miellyttävä pitää hyvänä. 

Eikö se ole epäluonnollistakin, jos keski-ikäisenä näyttää vielä nuorelta? Jossain on oltava doriangray-maalaus, joka kärsii ikääntymisen iskut ja (paheellisen) elämän seuraukset.

Ei, en minä halunnut näyttää nuorelta, vaan nuoruuden tavoittelussani oli kyse optisen harhan ja itsepetoksen risteytyksestä. Kuvittelin olevani nuori, jos näyttäisin nuorelta. Olisin itsevarma, nopeaälyinen, vahva ja notkea. Olisin taas täynnä energiaa, vailla turhia realiteetteja painolastina, valmiina valloittamaan maailman. Säilyisin toimintakykyisenä aivan liian lyhyillä yöunilla ja heräisin ilman jumeja ja kolotuksia.

Unohdin, että nuorena on myös helvetin itsekeskeinen, itsetietoinen ja – paradoksaalista kyllä – epävarma. (Mutta se ei ole teinin vika, vaan kehittymättömien aivojen. Ihan vaan itselle muistutuksena.) Enää ei nenään ilmestynyt finni tee toimintakyvyttömäksi tai väärät vaatteet estä liikkumista julkisilla paikoilla. Oikeastaan on ihan kiva olla jo boomeri-iässä.

Eksyin itsellenikin yllätyksenä Ilosaarirockiin teini-ikäisen tyttäreni kanssa. Sunnuntaina neiti kuitenkin päätti, että ratsastus lempparihevosella voittaa rokkailun, ja saatoin hetkeksi sukeltaa todellisuudesta irralliseen rokkikuplaan. Kuplaan, jossa Einsteinin aika-avaruus venyy, paukkuu ja lomittuu voitaikinan tavoin kerroksiksi. Hetken sain hillua kavereiden kanssa ja kuvitella olevani vastuista vapaa kaksvitonen, jutella tuntemattomille ja valvoa liian pitkään.

Tuntemattomat olivat tässä tapauksessa turvallisesti kaverin kavereita, veljekset kuin kivekset, heitä itseään lainatakseni. Ihan miellyttäviä nuoria miehiä – Ketä minä huijaan, ihan itseni ikäisiä!  – siksi varmaan pääsimme Varpun ja veljesten kanssa nopeasti keskusteluissa syvällisille tasoille eli töihin, lapsiin, leikkauksiin ja eri tavoin ilmeneviin ikäkriiseihin.

Nuorempi veljeksistä sanoitti toiveeni ja ajatukseni: 

“Jos olisi kolmekymppisen kroppa, mutta nelikymppisen mieli. Rauhallinen.”

“Rauhallisempi”, totesi isoveli. Jokin äänensävyssä paljasti, että nelikymppiseltäkin löytyisi tarvittaessa virtaa vähemmän harkittuihinkin ideoihin.

Sydämeni suli hetkessä. Siitähän nuoruudessa on kyse, ettei mieti syitä ja seurauksia liiemmin. Sitä on vastuuttomuus! Juuri tällaista seuraa kaipasinkin rokkikuplaani, jossa ei tarvinnut miettiä pyykkejä, laskuja tai hammaslääkäreitä. 

Ja kyllä, veljekset vetivät vertoja parikymppiselle. Lievät laittomuudet ja auktoriteettien uhmaaminen vetosivat teineihin sisällämme, mutta kokemuksen hioma, tyylikäs ja hienovarainen toteutus hurmasi kokonaisvaltaisemmin.

Vaikka ruumiini väsyy nopeammin, on paikoitellen löysä ja vähemmän kimmoisa, henkisen puolen kehitys voittaa kepoisasti kiinteät tissit ja timmin vatsan. Ainakin useampina päivinä. 

Osaan olla armollinen itselleni ja tehdä asioita, jotka tekevät hyvää minulle. Nukun kunnon yöunet (tämä parantaa myös perheen elämänlaatua), enkä todellakaan rankaise itseäni yli kolmen sentin koroilla paitsi jos aion olla kovin tuhma. 

Ymmärrän hetkittäin, ettei maailma ole mustavalkoinen ja asiat tarkkarajaisia, vaan maailma liukuvärjäytyy harmaan eri sävyihin.  Välähdyksen omaisesti hyväksyn, ettei ole olemassa ainoaa, ultimaattisesti ja ikuisesti oikeaa totuutta, on vain parhaita mahdollisia valintoja tietyssä tilanteessa. Niin kansainvälisessä politiikassa kuin kyläyhteisöissä.

Hyväksyn toisinaan, että myös muut voivat olla oikeassa. Eikä minun tarvitse aina saada viimeistä sanaa. (Veikkaan, että mieheni tikahtuu tässä vaiheessa koelukua). Oikeassa voi olla, vaikkei saisikaan sitä viimeistä sanaa. 

Ilosaarirockin uudet tuttavuudet viihtyivät kanssamme yllättävän kauan, vaikka yhteinen ystävämme joutuikin lähtemään. Surffailimme samoilla aallonpituuksilla ja ajankulkua rytmitti ainoastaan rokin aikataulu. 

Tehosekoittimen keikalla huomasin kuinka aika oli koskettanut sekä esiintyjiä että yleisöä. Mutta eipä se oikeastaan haitannut. 

“Mieluummin mie oon tässä teidän kanssa kuin joittenkin parikymppisten pimujen.” 

Päättelimme sen olevan kohteliaisuus, vaikka epäilimme miehen nauttivan varmasti myös nuoremmasta naisseurasta.

“Eihän niitten kanssa vois mistään puhua.”

Ja meidän kanssamme tätä ongelmaa ei todellakaan ollut. Syy ei ollut syvälliset aiheet (niitä ei voi tässä kertoa, koska se saattaa heikentää uskottavuuttamme sivistysalan ihmisinä), vaan se, että emme suotta karttaneet mitään aiheita. Eli pysyimme inhimillisten asioiden ytimessä. Eikä kenenkään tarvinnut esittää mitään.

Sitä alkaa vähitellen ymmärtää, että vaikka jokainen on ainutlaatuinen ei kukaan kuitenkaan ole täysin ihmeellisen erikoinen. Kaikki kärvistelevät pelkojen, angstien, toiveiden ja tarpeiden ristiaallokossa. Rakastuvat, vihaavat ja selviytyvät. Syyt ja voimasuhteet vaan muuttuvat yksilökohtaisesti. 

Ja juuri nämä asiat tekevät ihmisistä ainutlaatuisia ja kiinnostavia! 

Nuoremmille pimuille olisimme pärjänneet, mutta Nightwishin Floorille emme mahtaneet mitään. Taiteilijan ilmestyessä  nahka-asussaan estradille veljesten huomio siirtyi syvän huokauksen saattelemana lavalle. Annettakoon se Floorille anteeksi. Onhan hän jo neljänkymmenen.

Maanantaiaamuna yhteinen ystävämme tiedusteli, miten olimme veljesten kanssa selvinneet. Sama viesti oli lähtenyt veljeksille, hieman eri sanoin tosin. En tiedä, oliko hän enemmän huolissaan meidän vai veljesten selviytymisestä…

Toivon totisesti, että tapaamme jälleen. Enkä malta odottaa keskustelujamme kahdenkymmenen vuoden kuluttua.