Aloitin pääsiäisvalmistelut tänä vuonna jo hyvissä ajoin. Kolme viikkoa sitten minun piti vetää opiskelijoille kädentaitoja ja koska olen opettaja, taskussa pitää aina olla varasuunnitelman varasuunnitelma ja liukasliikkeisille lisätehtävä. Siispä suuntasin edellisenä iltana säkkipimeässä pajukkoon keskimmäisen lapseni kanssa. Tai siis luulin suuntaavani.
Joka tapauksessa kynsin ja konttasin umpihangessa ojanpohjaa, nitkutin tylsillä saksilla poikki 22 pajunoksaa, tungin ne S-Marketin muovikassiin ja raahauduin takaisin tielle joka toisella askeleella lumeen vajoten. Lahkeet ja kengät tursusivat lunta ja hampaat kalisivat kylmyydestä.
– Äiti näissä ei kyllä oo niitä kissoja….! tytär yritti sanoa pussiin katsoessaan.
Samaa hän oli yrittänyt huudella jo aikaisemmin ojan toiselta puolelta.
– Sieltä ne nousee, pienet on vielä kun ei oo kevätkään pitkällä! tokaisin takaisin ja noukin jääkokkareita kengistäni.
Kun kädentaitojen tunti aamulla koitti ja opiskelijat näkivät muovipussista pilkottavat oksat, sain osakseni murhaavia ja säälinsekaisen huvittuneita katseita.
– Ei jumalauta mitään virpomisjuttuja!
Onneksi sain myytyä heille toisen idean – selviytymisrannekkeen punomisen ja posliinin maalaamisen eikä ollut kuin paukutella menemään.
Työpäivän päätteeksi otin koskemattomat vitsat kainaloon, jos vaikka omat lapseni niitä osaisivat arvostaa. Kotiinlähtöä tehdessäni jäin työkaverini kanssa suusta kiinni, ja hän sattui vilkaisemaan vitsojani vähän tarkemmin:
– Näyttää kyllä vähän pihlajalta nuo sinun oksat.
– Jaaaaaaaaa…. Saattaahan se tietysti olla, kun pimeessä nää keräsin…
Lähempi tarkastelu tosiaan osoitti, että 22 oksan joukossa oli vain kaksi pajunoksaa, loput olivat pihlajaa. Kun kylillä voivottelin, ettei ihan putkeen mennyt tämäkään keissi, eräs tuttavani lohdutti sanoillaan:
– Ennen vanhaan uuden omakotitalon lähimmäksi puuksi istutettiin aina pihlaja. Sen uskottiin tuovan onnea ja uskottiinpa puun muutenkin sisältävän taikavoimia. Että virpomiseen saattaa pihlaja olla pajua tehokkaampi!
Vau, olinkin siis edelläkävijä!
Varsi se on pihlajallakin. hästäg uskallaollaerilainenJo vihertää!
Tänä pääsiäisenä ajattelin kokeilla muutakin erilaista. Tai siis en ajatellut, mutta ajauduin tilanteeseen kuten minulle usein käy. Lähdin viikko sitten perjantaina ravintolaan syömään mieheni, Aikun ja hänen siippansa kanssa. Jossain vaiheessa mietin pitäisikö olla huolissaan, kun ukot puhuivat enemmän hevosista ja ankoista kuin kaivinkoneista ja gyproccilevyistä.
Joka tapauksessa herkuttelun ja hevostelun jälkeen suuntasimme vielä nauttimaan vähän livemusiikkia Joensuun yöhön. Yöllä neljän aikaan heräsin siihen, että mahassa murahti. Pian koin täydellisen puhdistautumisen. Ainakin fyysisesti, sillä henkisesti tajusin olevani jo täysin turmeltunut. Sillä mitäpä miettii Tinsku 40 vee suoli solmussa ja vatsa ruikulilla, kun toinen pää on sankossa ja toinen pytyssä?
Että jos tämä ei helpota, niin en pääse ÄÄNESTÄMÄÄN sunnuntaina.
Keski-ikäisen kansalaisaktiivisuudessa on jotakin hellyttävää, mutta myös säälittävää.
Mitään hellyyttävää tai säälivää ei sen sijaan ollut äitini kommentissa, kun kerroin epäileväni puhdistumisen syyksi ruokamyrkytystä.
– Krapula sulla on!!
Näin alkoi pääsiäistä edeltävä paaston aika. Kahden päivän aikana sain pudotettua jo kolme kiloa! Eikä tehnyt mieli panna suuhun juuri mitään -loistava startti puhdistautumiseen ja nautintoaineista kieltäytymiseen. Vaalisunnuntaina olin jo kutakuinkin tolpillani, joten pääsin käyttämään ääntäni.
Ääntään käyttivät myös lapseni, jotka innostuivat virpomaan. Neiti neljä vee tuli tarmokkaana eteeni piiskaamaan kinttujani:
– Viivon vaavon sulle tissit,
viivon vaavon kellon kädet,
mulle vitsa, sulle palkka!
Seuraava runo oli hivenen painostavampi, sillä lapseni yrittävät alituiseen aivopestä minua lisääntymään. Myös neiti neljä vee:
– Viivon vaavon vauvan sulle,
hiili antaa pusun mulle!
Loruttelun jälkeen tyttö hihkaisi:
– Äiti mie keksin näitä ite!
– Aijaa, enpä olis arvannu!
Ukolle kuiskasin oksien viuhoessa oman loruni:
– Vitsa sulle, muna mulle!
Valitettavasti keskimmäinen ei ollut eilisen teeren tyttöjä:
– Hankkikaa huone!
Pian alkoi aktivoitua myös munannälkäinen esikoiseni.
– Miekin haluun virpoa! Mutta mulla ei ole virtsaa! Vai mikä se on.
– Rakas se on VITSA, ei VIRTSA. Virtsa on housussas. Tai siis toivottavasti ei sielläkään.
– Aaa joo, oli mikä oli, mie meen tekemään!
Vitsan valmistuksessa kesti viitisen minuuttia ja sanotaanko, että lopputulos oli varsin persoonaallinen kuten jo ehkä aiemmasta kuvasta huomasittekin.
Sain viikko sitten tekstiviestin parhaalta ystävältäni:
”Miusta on tullu keski-ikäinen: katon vaalien puheenjohtajatenttiä😆.”
Tunnustin itse tehneeni juuri MTV:n vaalikoneen ja saaneeni sopivaksi ehdokkaaksi reilusti keski-iän ylittäneen urospuolisen kristillisdemokraatin.
Tästäkö se alkoi? Alamäki.
Huolestunut olin myös konkreettisista alamäistä, joita olin ryhtynyt laskemaan tänä talvena suksilla. SUKSILLA. MINÄ. En tiedä pitäisikö kuitenkin olla enemmän huolissaan asu- kuin lajivalinnasta:
Viikko sitten piti lähteä hiihtoloman lopuksi bilettämään ja vetämään vähän vinkkua. Erehdyin kuitenkin vetämään ennen h-hetkeä kaksi koiranruualta näyttävää vegemakkaraa, jotka veivät ruokatorven ja suolen niin solmuun, että rintalastan ja selkärangan välissä tirisi tauotta 24 tuntia, enkä voinut kuvitellakaan hytkyväni Portion Boysin tahdissa. Sinänsä bändin sanoitukset kuvasivat hyvin olotilaani:
Oli Jacksonii, Toni Braxtonii
Vuodesta toiseen pelkkää äksonii
Kumpa oiskin voinut ymmärtää
Mikä on mun määränpää
Bon appetit ja perästä kuuluu!
Viime viikolla huomasin selailevani työpäivän päätteeksi instaa ja katsovani suu auki kaakeleiden puhdistusvideota. Ennen kuin huomasinkaan, olin tilannut nettikaupasta siivoussaippuaa ja imurointipuuteria. Oikeasti, what the fuck? Toisaalta, robotti-imurimme Jorma saattaa hyvinkin innostua tulevista jauhobileistä. Tuskin maltan odottaa!
Keski-iässä saattaa myös havahtua siihen, että edes rutiinit eivät pelasta kypsynyttä kohtaloltaan. Pari päivää sitten kävin saunassa ja lähdin jäähylle. Tuntia myöhemmin aloin hampaita pestessäni ihmetellä peilikuvaani. Miksi tukkani ei ollut märkä? Sitten välähti – olin unohtanut mennä takaisin saunaan ja pestä itseni. Sen sijaan olin vetänyt yökkärin päälleni, tehnyt vähän iltapalaa ja katsonut norjalaista kohusarjaa hikisine hiuksineni.
Pari päivää aikaisemmin olin päättänyt mainita muistiongelmistani ja tarkkaavaisuuden pulmistani työterveyshoitajalle, mutta hoitajan luo päästyäni en enää muistanut mitä piti ottaa puheeksi, sillä tarkkaavaisuuteni ei tähän enää riittänyt.
Ei riitä muuten enää sietokykykään. Kun ikää alkaa tulla, ei viitsi enää niellä kaikkea paskaa. Viime perjantaina marssin tomerana silmälasiliikkeeseen tekemään reklamaatiota. Oikeasti, milloin viimeksi olisin valittanut jostain tuotteesta? Eikö se ole joku pikkusieluisten puumien juttu?
Odotin liikkeessä vuoroani ainakin varttitunnin selässäni raskas reppu ja käsissäni nurkista repeytynyt biohajoava pussi, jossa kiikkui yhdeksän ruukkua juuri istutettuja ituja ja versoja (älkää kysykö miksi) ja joka valutti multaa liikkeen lattialle. Kun vuoroni vihdoin koitti, äänensävyni saattoi kuulostaa siltä kuin vaginassa olisi hiekkaa, vaikka oikeasti haarojen välissä olikin multaa.
– Nää lasit on ihan paskat. Maksoin näistä melkein viisisataa eikä nää pysy päässä. Piti kaivaa vanhat lasit käyttöön ja käytän yhä enemmän piilareita, joten ei ihan mennyt maalin tämä hankinta.
Myyjä nosteli hiukan kulmiaan sanan paska kohdalla, mutta ei ollut muuten moksiskaan – ehdotti pintasäätöä ja silikoonia extrahinnalla. Yritin pysyä ilmeettömänä, mutta myyjä arvatenkin luki kasvoiltani mietteeni “PITÄÄKÖ MINUN VIELÄ MAKSAA EXTRAA PASKASTA??!!”
Kun lähdin liikkeestä, vitutti valtavasti. Kotona avauduin aviomiehelleni huonosta palvelusta ja tuotteesta. Empatiaa ei juuri herunut.
– Itsehän sinä ne lasit valitsit. Ei se auta, jos menet haukkumaan myyjät lyttyyn. Ei minun saamassa palvelussa eikä laseissa ole mitään moitittavaa.
– Mutta minun laseissani on moitittavaa, enkä minä ketään ole haukkunu!! Saatoin aloittaa epäasiallisesti, mutta lasejani minä haukuin. Kai mullakin joku kuluttajansuoja on oltava, jos en voi käyttää maltaita maksavaa tuotetta! Olis sama ollu sytyttää pääsiäiskokko niillä rahoilla!!
– Aika vaikeeta tulee olemaan valittaminen.
– Jumalauta sie et koskaan ole minun puolella!! Oon valmis viemään tämän vaikka oikeuteen, jos nää ei edelleenkään pysy päässä!! Ihan periaatteesta, huusin itku kurkussa ja jatkoin:
– Sama asia jos rakastun johonkin ihanan tuntuiseen mieheen ja vedän sen päälleni, mutta se onkin ihan käyttökelvoton tai paljastuu viikon päästä narsistiksi.
– No tuo nyt ei ole millään tavalla verrattavissa silmälasien ostoon.
– TÄYSIN sama asia! Voi miehenkin palauttaa. Sama jos ostan viidentoista tonnin Audin ja pääsen sillä vaan sata metriä eteenpäin. Pitääkö vaan tyytyä siihen, että kosla seisoo koristeena pihassa??!!
Koska en saanut keski-iän ilmeeseeni päivitystä silmälaseilla, päätin siirtyä kohentamaan kuontaloani. Katsoin eräänä iltana kivan instavideon kauniista lainekiharoista ja päätin kokeilla samaa kotona ennen töihin lähtöä. Laitoin laineraudan lämpenemään ja jaoin odotellessa tukkani tasaisiin osioihin. Kun aloin kihartaa ensimmäistä suortuvaa, rauta osui oikeaan poskeen ja poltti ihooni punaisen läikän. AUTS! Jatkoin piippaamista kivusta huolimatta, mutta hetken kuluttua käänsin toisen posken ja iskin vielä isomman polttomerkin vasemman silmän alle. Jumalauta että KOSKI. Hain pakastimesta hernemaissipaprikat ja pitelin pussia poskellani juuri kun mies kömpi makuuhuoneesta vessan ovelle. Hän katsoi näkyä ja pudisteli päätään nauraen:
– Ei kyllä ikinä tiedä miten aamu sinun kanssa alkaa tässä residenssissä.
– Elä naura, menee siun piikkiin, kun mustelmat poskilla kuljen.
– Veikkaan että sympatiat on kuitenkin minun puolella, mies totesi ja kaiveli pian pakastimesta oikean kylmäpussin.
– Ootas mie etin vielä sideharson niin voidaan vetää se täältä korvan takaa tähän poskelle ja pussi sinne alle, niin pystyt opettamaan samalla, ukko visioi.
Otin kiitollisena vastaan pussin, mutta sideharson jätin kotiin.
Ei naurata. Kiharointiin liittyvät kokeilut jätän vastedes niille, joiden käsi ei vielä vapise.
Vaan on noilla keski-ikäisillä miehilläkin oikkunsa. Aikku pyysi pari viikkoa sitten arvuuttelemaan, mitä hänen rakas aviomiehensä oli tällä kertaa hankkimassa. Vinkiksi armas ystäväni antoi, että kyseessä ei ollut lentokone. Ehdotin resiinaa ja mies kuorma-autoa. Pian Aikku paljasti oikean vastauksen:
– Hevonen. Meille ei pitänyt tulla IKINÄ KOSKAAN YHTÄÄN MITÄÄN eläintä, mutta nyt alkaa tulla halvemmaks ostaa oma koni kuin ratsastuttaa vieraalla.🙈
Ihan tätä en olisi arvannut tulevaksi. Enkä sitä, että pari päivää myöhemmin oma miehenikin alkoi puhua pehmoisia eläinkunnan edustajista.
– Mie haluun ankan.
– Ankan?? Ootko tosissas?
– Ne on hirveen söpöjä. Kato nyt, mies sanoi ja näytti ankkavideon, jossa ankka taapersi kylpyhuoneessa pyrstö keikkuen.
– Tulee kissankin kanssa toimeen. Kato nyt nää nukkuu vierekkäin!! Tiesitkö että nää polveutuu sinisorsista? mies kysyi into piukeana.
Enpä tiennyt en.
Näköjään kun tarpeeksi pitkään elää, oppii joka päivä jotakin uutta. Niitä kuuluisia keski-iän etuja.
Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Se olisi hyvä muistaa kaikissa asioissa. Ennen kaikkea lasten kasvatuksessa. Viime aikoina olen havahtunut useita kertoja oivallukseen, että lapseni ovat melko helppohoitoisia ja omatoimisia. Ei tarvitse syöttää, ei vaihtaa vaippaa tai nukuttaa. Eikä aina ole oman mielenterveyden kannalta tarpeellista tietää sijaintiakaan.
Päinvastoin! Ruuanlaittovuoroja on jokaiselle, minkä lisäksi kuopus tienaa rahaa sämpylöitä leipomalla. Keskimmäinen siivoaa yökkimättä lemmikkieläinten eritteet ja selvittää keittiökaaoksen ohikulkiessaan. Iltavirkumman teinin iltapuhdetöihin taas kuuluu patistaa puolilta öin sohvalla kuorsaava isänsä omaan petiin.
Mutta annapa olla, kun lomaviikko koittaa. Taantuminen on taattu ja rentoutuminen suhteellista. Opettajan loma-ajoista olen kiitollinen, mutta joskus kadehdin vanhempia, joiden lomat sijoittuvat koulupäiville.
Itse heräsin lomamaanantaina ennen kuutta. Mikään ei ole nautinnollisempaa pitkän unettoman kauden jälkeen kuin herätä virkeänä! Täältä unettomuustestini. Juoksutin koirani, lämmitin uunin, aamupuuroa syödessäni lueskelin biogenetiikan saavutuksista ja päätin lähteä opiskelemaan kemiaa. Aina välillä kilautin puurokippoa vähän kovempaa, josko seinän takana horrostava teini havahtuisi. Yhdeksältä poistuin talkoilemaan paikalliseen jumppatilaan ja kymmeneltä olin maalaamassa olohuoneen kattoa.
Katto on kaltaisilleni hobiteille sen verran korkealla, että jouduin taiteilemaan keittiöjakkaralla. Teoriassa turvallinen teline, jollei retrotalomme lattia olisi vähän vinksallaan ja yliaktiivinen kissa olisi pysynyt uunin päällä. Mutta tottakai senkin piti osallistua. Katti puski vähän väliä jalkojen väliin kiehnäämään ja katsoi kaihoten maalikippoa. Virutti tassuillaan reittä vasten, haroi purkkia ja takertui kynsillä sortseihin. Mutta kun pirskatti koetti jatkaa kipuamistaan pitkin paljasta mahamakkaraani, ohjasin mirrin hellästi lattialle. Pirulainen hyppäsi takaisin, puri pohkeeseen ja jatkoi matkaansa kaapin päälle. Sieltä se väijyi pensseliä ja onnistui sohaisemaan käpällään sen verran, että iso tiplu maalia lävähti silmieni väliin.
Karjuin kuopusta auttamaan. Se oli ainoa lapsista, josta oli jonkin sortin havainto tämän päivän puolella. Puoli yhdeksältä lapsi oli vinkunut haluavansa hyvää aamupalaa. Sämpylän voiteleminen oli liian työlästä. Puuro kaipasi mansikoita, jotka olivat piilossa kaukaisessa pakastimessa. Munakas olisi vaatinut paistinpannua.
“Vie tämä kissa jonnekin!”
“Saanko laittaa Veljen huoneeseen?”
Kello oli jo yksitoista, joten annoin luvan. Kohta kuului kiroilua ja kissa palautettiin takaisin yleisiin tiloihin. Maalaamisesta ei tullut mitään, joten häkellyttävän sekavan dialogin jälkeen suuntasimme kuopuksen kanssa hiihtoretkelle.
Puolentoista tunnin ja kolmen kilometrin jälkeen palasimme kotiin keskelle kaaosta. Ei sillä, että lievä kaaos oli rempasta johtuen jo valmiiksi. Nyt keskellä olohuoneen lattiaa oli jätesäkki. Tai siis toinen, tuntematon säkki, jonka sisältä paljastui esikoisen vaatevarasto. Puolentoista metrin päässä lapsen huoneen oven eteen oli riisuttu housut ilmeisesti vauhdikkaasti.
Koska eteisestä oli päässyt sisätiloihin harppomatta jättimäisten monojen yli, päättelin lapsen lähteneen rinteeseen. Harmittelin, että lounas oli jäänyt välistä, kunnes pääsin keittiöön. Tarkkaamattomampikin rikospaikkatutkija olisi pystynyt selvittämään tapahtumat. Leivänmuruja, tonnikalan paloja ja kuivaneita juustosuikaleita, hillopurkki, lattialla puurohiutaleita, maito tiskipöydällä ja likaisia astioita kaikilla tasoilla. Olin liki varma, että lähtiessämme ainakin yksi tasoista oli ollut tyhjä…
Ilmeisesti kiire lähtö.
Teini on todistettavasti liikkunut yleisissä tiloissa.
Puhelin kilahti. Toinen teineistä viestitti yläkerrasta, että mikäli tekisimme jotain ruokaa, huonepalvelu voisi toimittaa annoksen hänen residenssiinsä.
Mitä hittoa?!
Jostain selittämättömästä syystä pienimmäinen totteli iloisena. Itse päätin nostaa omaa verensokeriani ennen kuin kommunikoisin huoneessaan marinoituvan lapseni kanssa. Kahvikupin jälkeen aloin pohtia, josko olinkin ymmärtänyt väärin hiihtoloman konseptin. Kokeilin siis heittäytyä sohvalle makaamaan ja katselemaan kissavideoita kuopuksen kanssa. Häkellyttävän suloisia!
Ryskis.
Voi, jos olisin videoinut omaa kissaa sen sijaan, että katselin toisten karvakasoja! Sivupöydälle siirtämäni viherkasvit olivat jääneet kattikolmikon ralliradalle. Siinä rönsylilja retkotti rentona sirpaleiden seassa. Kukan tappoon syyllistynyt mirri oli piiloutunut sohvan alle, mutta kaveri kipaisi innokkaasti piehtaroimaan multakasassa ennen kuin kykenin reagoimaan. Jos jotain positiivista niin olohuoneessa leijaileva kuiva multapöly muistutti kasvien kaipaavan satunnaisesti virvokkeita.
Päivän toinen uhri. Myöhemmin uhrien lukumäärä nousi.
Neljän aikaan iltapäivällä mieheni saapui kotiin. Silmäili ympärilleen. Huokaisi. Vaikka kunnon kotirouvalla oli lämmin ruoka odottamassa! Hellalla porisi eilisen soppa.
Säästövinkki! Kun ruokaan lisää palsternakkaa, kattilallinen kestää helposti kolmatta päivää.
Käymme harva se aamu keskustelua teille tietymättömille tarponeista tavaroista.
– Missä minun housut on?!?
– Ja mistähän minä voisin tietää?
– Mihin minä sen kahvikuppini jätin?
– Viimeksi kun näin, niin rouva joi sitä vessassa samalla kun meikkasi.
– Missä se puhelin nyt on?! Tähän minä sen jätin!!
– Ihan omilta jäliltäs.
– Ei jumalauta mie myöhästyn, onks joku nähny miun auton avaimia?
– Minä oon liian vanha tähän.
Aikani etsittyäni löydän housuni tyttäreni vaatekomerosta tai mytystä takkahuoneen sohvalta, kahvikuppini omasta vaatekaapistani tai lavuaarin reunalta, puhelimeni lehtipinon alta ja autoni avaimet ratista.
Siellähän se kofeiini lymyilee!
Kun pääsen töihin, sama rumba jatkuu ja sykyilen kuin suuntavaistonsa sotkenut sokerimuurahainen. Etsin vuoroin avaimia, vuoroin monistetta, sitten vahaliituja ja hiirtä. Viime viikolla yritin ratkaista kadonneen laturin mysteeriä. Loppuviikosta selvisi, että kollega oli pelastanut sen luokasta, mutta unohtanut viikoksi omaan reppuunsa. Myös kadonnut läppärilaukkuni löytyi kerran työkaverin olalta keikkumasta.
Viime aikoina Neiti Etsivän leikkiminen on alkanut tympäistä. Olen kauhukseni todennut, että kallisarvoisesta ajastani kuluu huomattavan suuri osa tavaroiden etsimiseen. Eikä vaiva näy helpottavan iän myötä. Millaistahan olisi elää ihmisenä, jolla on alushousutkin konmaritettu ja mausteet aakkosjärjestyksessä keittiön kaapissa?
Toisaalta etsimiseen liittyy aina löytämisen riemu. Isäni, joka etsi milloin ruuvimeisseliä, milloin kameraansa, milloin mopon avaimia, oli aidosti onnellisimmillaan löytäessään etsimänsä.
– Ai että kun on mukava, kun on tavara häveissä. Kun on niin mukava ettiä ja sitten löytää. Ymmärrätkö?
Ymmärsinhän minä.
Äitini yrittää aika ajoin saada järjestystä elämääni. Hän voisi kyllä hieman hioa lähestymistapaansa.
– SINULLA ON KOLME LASTA! Sinun on etsittävä ja laitettava kaikki illalla valmiiksi!! Omat vaatteet ja tavarat myös!
Kerran kommentoin uhmakkaasti äitini neuvoa:
– Kyllä kyllä ja tähän pyrin, mutta arvaapa kelpuuttaako pennut niitä edellisenä iltana valittuja vaatteita enää aamulla päälleensä. Enkä minä voi omalta osaltanikaan tietää, millanen fiilis on aamulla herätessä. Että onko oranssi päivä vai sininen. Ja että jos onkin punainen päivä, niin sitten menee korvistenkin valinta uusiksi ja…
– SE PITÄÄ TIETÄÄ ILLALLA!!! äiti rääkäisi.
Äitini pedagogiikka hämmensi myös erään toisen kerran, kun piti lähteä äidin kanssa kauppaan enkä löytänyt ripsaria mistään.
– Missä se on, en ilkee tän näkösenä lähteä! Tiedä vaikka tulee joku entinen poikaystävä leipähyllyllä vastaan, huusin etsiessäni mascaraa.
– Onpahan hyvillään, että oot entinen!! Bimbo!
Viime viikolla yritin olla itseäni askeleen edellä ja etsiä sukat aamuksi valmiiksi. Kaivelin ja tongin sukkalaatikkoa, mutta käsiin ei sattunut yhden yhtä samanlaista sukkaa. Lopulta laskin pilkullisten, tähdellisten ja sydämellisten löydösteni lukumäärän. Saaliini oli kuusi sukkaa, joille olin löytänyt kuin ihmeen kaupalla kaverin ja 26 paritonta sukkaa.
Mihin helvettiin voi kadota 26 sukkaa?
Laittaisiko toiseen jalkaan pinksua ja toiseen tähtiä?
Eikä tässä vielä kaikki – syksyllä kaivelin lasteni vaatekaapista yhden pahvilaatikollisen ja kaksi ämpärillistä parittomia sukkia. Osa löysi kaverin mökiltä ja mummolasta, mutta useampi kuin joka toinen kaipailee edelleen elämänkumppaniaan.
Kadonneiden sukkien mysteeriä en ole kerta kaikkiaan onnistunut ratkaisemaan. Meillä ei ole terrieriä, joka niitä piilottelisi. Eikä niitä löydy riekaleina pesukoneesta tai robotti-imurin kitusistakaan. Käsittääkseni reikäkään ei syö koko sukkaa? Harvemmin jätän sukkia auton katollekaan kuten käsineitä, lumiraappoja tai banaaneja. (Kun vielä asuimme sadan metrin päässä vanhemmistani, äitini palautteli harva se aamu kadun varrelta keräilemiään hanskoja ja lumiharjoja kotiovelleni.)
Banaani on muuten siitä hyvä löydettävä asia, että se ei lentele katolta edes 300 kilometrin jälkeen. Sushikin kestää hienosti 300 metriä – kokeiltu on.
Etelän hedelmä sai kyytiä.Kannattaa antaa sushin hengittää ennen nauttimista!
Koska en ole vielä onnistunut ratkaisemaan kadonneiden sukkien mysteeriä, olen päätynyt uskomaan lankomieheni teoriaa. Hän sanoo, että sukka muuttuu jossain välissä pakastusrasian kanneksi. Parhaan ystäväni mielestä tämä teoria on hyvä.
– Sukat ja pakasterasiat kuuluu varmaan hindulaisuudessa samaan kastiin, joten ne uudestisyntyy keskenään!
Loppuun vielä kollaasi kadonneista ja löytyneistä kahvikupeista:
Kahvikuppi on ollut joskus hyvä kaveri saunan lämmityksessä.Vuoden voitelijat löytyivät samalta hyllyltä – kahvi ja ketjuspray.Yön yli kannon nokassa levännyt aamukahvi.Kakankäryllä, hammastahnalla ja hiuslakalla maustettu kahvi – nam!Kahvi on hyvä apu vaatteiden etsimisessä, kunnes huomaa etsivänsä kahvikuppia.Kadonnut kahvi vituttaa, mutta kylmä kahvi kaunistaa.
Muutaman hyvin valvotun yön jälkeen arki on helppoa kuin umpihankihiihto plussakelissä. Mutta jonkun on tehtävä latua…
Kohtalon oikusta, tai etuajassa pysäkin ohi ajaneesta bussista johtuen, ajelimme teinien kanssa koululle. Radiossa soi nykymusiikki, nuorta ja imelää tunteenpaloa, valvottiin öitä ja rakastettiin kiihkeästi. Kyynisenä keski-ikäisenä oli pakko kommentoida.
“Nii, tiesitkö, että silloin 20 vuotta sitten me valvottiin isäs kanssa ja juteltiin aamuyölle. Ei nukuttu tuntiakaan.”
Lapseni hiljaisuus huokui tiivistynyttä kiinnostusta, joten jatkoin.
“Ja nyt isäs käskee miun olla hiljaa, jos yritän jutella.”
“Ihan varmasti alkaa vituttamaan pitemmän päälle”, tuumi lapseni. En epäillyt hetkeäkään, että teini olisi viitannut öiden valvomiseen, vaan todennäköisemmin taipumukseeni keskustella asioista. Märinään, kuten teini puheeseeni useimmiten viittaa.
Vaikka tässä vaiheessa elämääni valitsen 100 kertaa mieluummin nukkumisen kuin öisen rupattelun, viime aikoina olen kaivannut juttuseuraa. Jostain syystä sisäinen kelloni haluaa herättää minut kolmelta aamuyöllä, minkä jälkeen nukahtaminen onkin täysin mahdotonta. Ja muu perhe nukkuu. Poislukien tietysti matolle oksentava koira ja kukkaruukkuun kuseksiva kissaa. Aikani kuluksi raapustin varman testin, jolla voi testata tieteellisesti kuinka kauan on oikeasti on unessa.. eiku valvonut.
Oletko valvonut öitä? Tällä luotettavalla testillä selvität, onko unettomuutesi kertakokeilu, kausiluontoista vai toistaiseksi voimassa oleva?
Valitse sopiva vaihtoehto.
Kaverisi kertoo hulvattoman tarinan taistelustaan automaattiovien kanssa. Kuinka reagoit?
a) Käkätyksesi vaihtuu hysteeriseksi kikatukseksi ja lopulta äänettömäksi hytkynnäksi. Vedet valuvat silmistäsi ja lantionpohjalihaksesi työskentelevät äärirajoilla.
b) Vedät suupielet kuuliaisesti korviin. Alahuuli vaikuttaa kohtalaisen rennolta, mutta silmiin asti ei hymy yllä. Vilkaiset ikkunaan, jossa peilikuvasi paikalle heijastuu Jack Nicholson. Et ymmärrä, mitä hauskaa jutussa on, mutta tiedostat, että on sosiaalisesti fiksua reagoida.
c) Et jaksa nauraa, saati reagoida.
2. Olet poistumassa kotoasi roskista pidemmälle ja vilkaiset peiliin. Kuinka reagoit?
a) Roiskit kylmää vettä naamalle ja sipaiset vähän ripsaria. Kyllä se ehkä…ei niinku millään jaksa mitään luomivärejä.
b) Silmien alla on sinertävät ilmatyynyt, joka sopii kivasti heleän harmaan ihon värin kanssa. Kirkasta huulipunaa! Se kiinnittää huomion toisaalle. Vilkaisu peiliin paljastaa, että meikkivinkit on selkeästi saatu Jokerilta…
c) Et jaksa meikata, koska vituiks menee kuitenkin. Joku saattaa säikähtää, mutta et jaksa välittää.
3. Kuinka kuvailisit olotilaasi?
a) Silmien takana sirisee ja sydän hakkaa. Suustasi tulevat äänteet muistuttavat etäisesti puhetta, mutta tyypillisesti puheeseen kuuluva logiikka on hukassa.
b) Silmien takana tuntuu golfpallo, joka pullistaa silmiä. Havainnointikykysi rajoittuu liki optimaalisesti yhteen asiaan kerrallaan, mutta siirtymät ovat mahdottomia. Havahdut useita kertoja päivässä siihen, ettet tiedä mitä olit tekemässä tai minne menossa.
c) Ajatukset kimpoilevat kallon sisällä, mutta ne palaavat samaan pisteeseen. Arkiaskareiden välttely ei onnistu, koska et ymmärrä mitä pitäisi vältellä.
4. Millainen suhteesi on ruokaan juuri nyt?
a) Tekee mieli suklaata, limpparia, keksiä ja pullaa. Tiedostat itsekin, että se on vain väsymys, joka huutelee. Ohitat keksihyllyt, mutta kotona nuolet tomusokeripaketin pohjia.
b) Vetäiset puolikkaan suklaalevyn, pari keksiä ja hillomunkin, jonka jälkeen ryvet itsesäälissä ja tunnontuskissa. Syöt sitten toisen puolikkaan fazerista.
c) Kaupassa käynti ei ole koskaan ollut näin helppoa ja halpaa. Herkkuhyllyt eivät houkuttele.
5. Kuinka treeni sujuu?
a) Ei kiinnosta yhtään. Sohva kutsuu, mutta kukaan muu tässä talossa ei lenkitä koiraa, siivoa, kanna halkoja…
b) Postilaatikolla käynti ja Fitness-päiväkirjat suoratoistosta riittää treeniksi.
c) Tajuat luovuttaa treenin, kun kahvakuula lentää kädestä neljännen kerran ja salikamu käskee laittamaan kuulan pois.
6. Tulet väsyneenä töistä kotiin. Oven eteen ovat tipahtaneet kahdet kengät, loput on potkittu kasaksi sivummalle ja kuorrutettu takeilla ja pipoilla. Miten reagoit?
a) Saatana eikö kukaan tässä taloudessa voi laittaa tavaroitaan paikalleen?! Kiukkuilet keskenäsi ja järjestelet eteisen kenkäkaaoksen, jonka jälkeen palkitset itsesi palasokerilla.
b) Kiljut, karjut ja vahingoitat pikkuvarpaasi potkaistessasi eteisen lattialle jääneitä maihareita. Tämän jälkeen jälkikasvu siirtää tavaransa kasaan toisiin koordinaatteihin huomaamattomasti kuin vieraan vallan agentit. Itkeskelet syyllisyydentunnoissasi sohvalla, kunnes vitutus keittiön pöydälle kasatuista astioista voittaa. Here we go again…
c) Ai mikä koiranpaska oli eteisen lattialla? Varmaan sama joka haisee sukissasi… Kai joku sen paskan siivoaa…
7. Suhteesi kahviin ja muihin laillisiin piristeisiin?
a) Valvotun yön jälkeen ekstrakuppi kahvia käynnistää autopilotin. Katsellaan sitten tarvitaanko välikahvit ennen päiväkahveja.
b) Kahviin kuluu viikossa enemmän rahaa kuin bensaan, vaikket hienostelumokkaa juokaan vaan halvinta X-traa.
c) Oksettaa koko kahvi. Viimeksi silloin, kun oli yrjötauti ja kun… olin raskaana…. vittu.
8. Mikä seuraavista esimerkeistä vastaa suullisen ilmaisusi tasoa?
a) Tunnin alussa on hyvä toivottaa opiskelijoille “Hyvää yötä!” Tulipahan taas todistettua, etteivät ne kuitenkaan kuuntele…
b) Etsit elokuvalippua huoneesta 34, jossa ystävällinen henkilö ohjeistaa sinut rakennukseen 3A hakemaan etsimääsi parkkilupaa.
c) Se juttu, kun metsästetään eläimiä, jos niitä on liikaa.(=kannanhoito) Bändin äänet ei kaikki ollu tasapainossa (=miksaus) ja Se juttu, johon laitetaan ruokaa. Ei kattila, vaan missä on kylmä. (= jääkaappi). Tässä vaiheessa lounasseurasi vilkuilee kelloa paniikinomaisesti.
9. Kuinka reagoit perheenjäsentesi, kavereiden ja työkavereiden puheeseen?
a) Olet niin kiukkuinen, ettei kukaan edes puhu sinulle.
b) “Mitä?” Mitä sanoit?” “Mie en tajunnu?” “Sanotko uudelleen?”
c) “Mmm.” “—-”
10. Mikä seuraavista kuvailee muistiongelmiasi parhaiten?
a) Nimität eturivin Eetua Severiksi kuusi kertaa samalla tunnilla. Et edes tunne ketään Severiä.
b) “Monelta te olitte tulossa hakemaan?” Unohdat lapsesi seurakunnan kerhoon. Miten kiitollista, että se on teini eikä taapero.
c) Pahoittelet lapsen opettajalle, että unohdit tulla tapaamisen, joka on ensi viikolla.
11. Kaverit suunnittelevat illanviettoa. Miten toimit?
a) Väsyttää hitosti, mutta illasta tulee huippuhauska! Muistat laittaa miehelle viestiä 21.20 “Tuun viimestään puolille öin!” ja kello 2.49 “Menee vielä hetki… Tuutko hakemaan?”
b) Kamuat paikalle, mutta poistut kymmeneltä. Pakko päästä nukkumaan… Katso kohdat 1,3, 8 ja 9.
c) Jäät kotiin, koska et jaksa ihmisiä. Vietät aamuyösi liskojen kanssa joka tapauksessa.
12. Kuinka olet koettanut ratkaista ongelmaa?
a) Menet illalla ajoissa nukkumaan ja juot rauhoittavaa teetä villasukat jalassa. Riippumatto on hankinnassa.
b) Melatoniinia! Olet laskenut makuuhuoneen lämpötilan +13 asteeseen.
c) Toistelet keskellä yötä ja-sanaa. (Katso täältä miksi.) Muut konjunktiot ovat aivan liian latautuneita.
Eniten a-vastauksia.
Valvottuja öitä lienee vähemmän kuin lasten vauva-aikana. Ehkä yksi tai kaksi, ei enempää kuin neljä. Mene tänään ajoissa nukkumaan. Käy ulkona sopivasti ennen uniaikaa. Syö hyvin, ei liikaa. Piilota puhelimesi ja sulje telkkari hyvissä ajoin. Aamulla on päivä uusi!
Eniten b-vastauksia.
Viikko valvontaa takana. Todennäköisesti viinakaan ei auta, jos ei kamomillatee ja melatoniini. Suosi autolla ajaessasi tavanomaisia reittejä kodin ja työpaikan välillä. Asioi tutussa kaupassa. Älä tapaa uusia ihmisiä tai jos tapaat, älä puhu mitään.
Eniten c-vastauksia.
Olet valvonut todennäköisesti jo viikkoja, ellet kuukausia. Kognitiiviset taitosi ovat heikentyneet ja sinun ei kannata käyttää moottoroituja ajoneuvoja eikä liikkua ihmisten ilmoilla. Voit kärsiä myös keskivaikeasta masennuksesta, vaihdevuosista tai yllätysraskaudesta.
– Mie luin puoltoista tuntia äikän kokeeseen! poika hihkuu ylpeänä.
– Hienoa! Katotaan vielä yhdessä, kun pääsen kotiin.
Kun ruoka on syöty ja päivä on painumassa iltaan, poika paiskaa äidinkielen kirjat pöytään.
– Voitko nyt haastatella?
– Mikä on nimesi? sisko kysyy vierestä viattomana ja alkaa kikattaa.
– Joo haastatella ja kuulustella ovat kaksi eri asiaa, valistan.
– No voitko!!! poika huutaa.
– Joo, ei kait se auta. Ai että kun en pääse opettamisesta edes kotona, huokaan, kaadan kahvia ja valmistaudun koitokseen.
– Piuhojen kanssa minäkin joudun pelehtimään vapaa-aikana, ei riitä että töissä saa leikkiä! mies virkkoo ja katsoo minua paljonpuhuvasti.
Piuhoilla hän viittaa parin päivän takaiseen keissiin, kun olin jo ennättänyt työpaikalleni. Sain puhelimeeni tämän kuvan ja saatesanat:
“Kai sen lämmitysjohdon voi irrottaa näinkin.”
– Nyt asiaan! sanon ja pyydän poikaa kertomaan koealueen.
Poika antaa lapun, jossa lukee TK s. 33-18 ja LK s. 28–.
– Mitähän tää tarkottaa? Sivut 33-18? Menee vähän niinku isommasta pienempään ja tarkottaako tuo 28– että koko kirja siitä eteenpäin. Aika paljon matskua. Pitäskö olla vähän huolellisempi, ihmettelen.
– En minä tiiä, kato Wilmasta, poika vastaa.
Wilma kertoo koealueeksi sivut 18-33 ja lukukirjasta 28-44. Mitäs pienistä, mietin ja alan kysellä.
– Mitä tarkoittaa minäkertoja?
– Esimerkiksi Minä menin kauppaan ja ostin kaljaa.
– Entäs hänkertoja?
– Että Hän meni kauppaan ja osti kaljaa.
– Miks kaljaa? Ihanku minun oppilaat. Vaativat bingopalkinnoksi tikkarin sijaan keskaria, olis kuulemma paljon motivoivampaa.
– No mehua sitten.
Hän- ja minäkertoja tuntuvat olevan lapselleni selviä, joten katselen hieman pojan sepustuksia kirjasta. Ensimmäisenä pistää silmään erisnimiin ja yleisnimiin liittyvä tehtävä.
– Tässä lukee Venäjäläinen.
– Oho! Miks mie oon tolleen kirjottanu?
– Joo ja kansallisuudet on aina pienellä, venäläinen.
– Mie oon ihan paska, uskonnon kokeesta sain puol viis!
– Varmaan viis puol. Miks lapset sanoo nykyisin yhdyssanat väärin päin? Se on äitipuoli, ei puoliäiti. Ja koearvosanat on viisi puoli, ei puoli viisi. Se on kellonaika. Mutta oikeesti, saitko viis puol ussan kokeesta? En muistanutkaan, järkytyn.
– Joo joo, kirjotin, että ihmisten pitäisi elää jumalan kanssa sovussa. En muista enää kysymystä, mutta vastaus meni vähän väärin.
Kun pläräilen äidinkielen työkirjaa eteenpäin, repeän. Eräässä tehtävässä adjektiiveille pitää keksiä vastakohdat. Lapseni mielestä täpötäyden vastakohta on täpötyhjä ja pikimustan vastakohta likivalkoinen. Litimärkä ja rättikuiva. Rutiköyhä ja umpirikas.
– Joo miks hitossa mie oon kirjottanut tolleen, lapsi tukehtuu nauruunsa.
– Mutta mikä on ikivanhan vastakohta? Ei voi olla ikinuori, kun on vaan seitsemän kirjainta. En ihan oikeasti tiedä. Ikinuor?
Seuraavaksi päädyn lukemaan poikani tekemän tehtävän, jossa on pitänyt täydentää teksti yhdyssanoilla ja erisnimillä. Ei ihan tyypillisimpiä sanoja sielläkään.
…. Suosittelen kirjaa heikkohermoisille. Paras paikka lukemiseen on mörönkainalo….
– Mörönkainalo? On tuo ainakin kekseliästä.
– Niinkö mie oon kirjottanu? lapsi kikattaa.
– Hei tässä on läksy tekemättä! Nyt tehdään kertauksena.
– Ei varmana tehä!!
– Varmana tehdään. Tää on just hyvä harjoitus – erisnimiä, isoja kirjaimia ja yhdyssanoja.
Lapsi alkaa tehdä tehtävää hieman liian kiivain liikkein, vetelee suttua ja harakanvarpaita ja kyselee pian kumia. Löytää sinisen sekundakumin, joka tekee tehtävästä yhtä töhnää.
– Oon ostanu kumeja nurkat täyteen, miten voi olla yhtäkään ei ole hollilla? mies jyrähtää.
– Tää on ihan niinku oppitunnilla. Ei kyniä ei kumeja. Eilen pojat nyysi miun viimesen kumin. Ohjeistin että se on pojat silleen, että aina pitää olla yksi kumi taskussa.
– Mitäpä ne siihen? mies kysyy.
– Yksi kommentoi ettei käytä kumia.
– Eikös brittkirjailija oo yhdyssana? Ja luottokuvittaja? poika kysyy.
– On, vitsi sie tiiät ja osaat nää! My boy, hihkaisen ylpeänä.
– Elä kehu, mie oon ihan paska. Sie valehtelet.
– Mikä se on ettei saa kehua. Oppilaatkin sanoo aina, että älä kehu. Onko tää joku trendi? Mutta siehän tiiät että voimasanalla voi testata, onko sana yhdyssana vai ei. Jos kuulostaa paremmalta sanoa hiton lumiukko tai hiton vastaanotto niin sana on yhdyssana. Eli jos se ei voi olla lumi hiton ukko tai vastaan hiton otto niin se on yhdyssana.
– En siis ymmärrä yhtään mitä selität. Voin kertoo että menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, poika parahtaa.
– Mie laitan käden tän toisen korvan eteen, mies puuttuu ja vie käden pojan korvalle.
– Lopeta!
Päädyn ottamaan vielä käteeni äidinkielen lukukirjan, jossa puhutaan kertomuksesta. Kertaamme että kertomuksessa on aina päähenkilö ja mahdollisia sivuhenkilöitä. Lisäksi on aihe ja teema, jotka tuntuvat olevan lapselleni itsestäänselviä.
– Mitkä kolme asiaa kertomuksessa aina on? kysyn pojalta.
– Kolme asiaa?
– Niin.
– Kirjaimia, tavuja ja konsonantin supervaikutteisia mikronantteja, poika luettelee.
– Siis niinku mistä se kertomus koostuu? Että tulee hyvä tarina.
– Eikös siinä ollut kolme asiaa.
– Joo-o, mutta hain alkua, keskikohtaa ja loppua.
– Okei.
Yksi kirjan aukeama kertoo, miten tulla taitavaksi lukijaksi. Yritän kysellä pojalta, miten hän lähestyy tekstiä.
– No katon että tuossa on esimerkiksi hampurilaisen ja pirtelön kuva, mutta ne ei liity mitenkään tuohon tekstiin.
– Okei, siehän varmaan myös yhdistelet omia kokemuksia tekstin tietoihin. Luet vaikka koirasta ja muistelet samalla naapurin labradoria nimeltä Mosse, että se se on mukava hurtta.
– Koirat on rumia.
– Okei, mutta kai sie vähän silmäilet otsikoita ja sivuja ennen kuin luet?
– Miks pitäs? Katon vaan kuvat ja alan lukemaan. Lukeminen on tylsää.
Mistä asti lukeminen on ollut tylsää? Mistä lähtien nykyajan lapset ja nuoret eivät ole enää jaksaneet lukea edes tekstinpätkiä? Missä mättää? kysyy nimimerkki huolestunut ope. Tätä kyseli myös Aikku tekstissään.
– Tee niinku äiti, aloita lukemaan tekstin keskeltä, mies vinkkaa pojalle.
Poika höristää oitis korviaan ja silmät kirkastuvat.
– Mitä?
– Joo mie alotan joskus lukemaan lehtijutut lopusta tai keskeltä ja luen ne silleen sekasin lopusta alkuun, jos ei ole niin kiinnostava teksti, tunnustan.
– Miks ihmeessä? poika nauraa.
– En tiiä, joku häiriö. Ukkikin teki niin, se alotti aina lukemaan sanomalehden takakannesta etukanteen. Ja se luki lähinnä otsikot ja katseli kuvat. Tästä ei kannata sit ottaa mallia, vaikka toki se on ihan hyvä lähtökohta lähestyä tekstiä.
Lopuksi käymme läpi runoja ja eri runotyyppien esimerkkejä. On haikua, tankaa, limerikki- ja kyoka-runoa. Kertaamme että haikussa on kolme säettä ja limerikissä viisi.
– Miks pitää olla joku haiku tai tanka? Eikö voi olla vaan runo, jolla on kolme säettä?
– No asioilla nyt vaan sattuu olemaan nimiä. Et siekään varmaan haluis olla poika, jolla on kaksi jalkaa?
Pienin kiipeää tuolille ja tutkailee touhujamme uteliaana.
– Osaatko Karoliina sanoa runon? kysyn.
– Runo, neiti neljä vee sanoo topakasti.
– Hehheh.
– Pissalle ja pukemaan, auton alle lukemaan! tyttö alkaa rallatella iloisesti.
Päätämme tehdä pojan kanssa oman limerikki-runon, sillä kirjan tyhjä tehtävä suorastaan huutaa sanaleikkiä sivuilleen. Poika keksii runon alta aikayksikön. Katson tuotosta ja totean:
– On sulla ainakin mielikuvitusta vaikka muille jakaa, vaikka ei aina pilkut ja pisteet satukaan paikoilleen!
Hieroin hellästi ja esitin kolme toivomusta ennen toimenpidettä. Että kohtelisit kauniisti, ettet runtelisi reikiäni tai kastelisi kupeitani. Paljoa en mielestäni pyytänyt.
Teki mieli hyppiä, pomppia ja tuulettaa, vaikkei voimat riittäneetkään. Sain nimittäin viiden viikon sairastamisen jälkeen vihdoin ja viimein apua valkotakkisilta. Lääkäri suositteli antibioottikuuria, lepoa ja nenäkannua. Koska nenäkannu oli miehelleni ja parille ystävälleni jumalasta seuraava, päätin ottaa kannua sarvesta ja kokeilla röörien rassausta.
Kokeiluajankohta ei välttämättä ollut paras mahdollinen, sillä hermot olivat jo valmiiksi riekaleina. Viimeisen puoli tuntia olin noukkinut kahvinporoja tiskiaaltaasta ja sukanpohjista, sillä olin onnistunut keittämään kahvit pitkin pöytää.
Sitä ennen olin pyörittänyt punajuurishowta samalla kun olin vahtinut kahta nelivuotiasta ikkunasta. Kaikki alkoi siitä, kun ajattelin raastaa kuorimani punajuuret Tupperwaren kätevässä käsisilppurissa. Ensimmäinen erä meni supsakkaasti silpuksi, mutta toinen satsi alkoi kanittaa koneessa. Kävin nopeasti kurkkaamassa pihalla leikkiviä lapsia ja työnsin sitten masiinan haarojeni väliin -tekniikan voi aina korvata voimalla ja väkivallalla. Pyöritin ja paukutin, mutta kone oli ja pysyi jumissa. Ei auttanut kuin tökittää sormella terässä jumissa olevia palasia. Koska silppurissa oli liikaa matskua, päädyin nostelemaan punajuuret takaisin kulhoon. Ryttyilevä palanen irtosi, mutta kädet, pöytä ja lattia värjäytyivät punaisiksi. Sitten pitikin jo juosta ulko-ovelle tihulaisia tiiraamaan. Oven avattuani totesin, että myös kuisti oli saanut uutta väriä pintaan, sillä neidit olivat löytäneet jostakin katuliidut.
Pikkuvikoja, mietin rynnätessäni takaisin keittiöön ja ladatessani kolmannen satsin raastimeen. Kohta kanitti taas.
– Vittu! huusin kun mies käveli keittiöön.
Mies katsoi ilmettäni, keittiön lattiaa ja haarojeni välissä pilkottavaa masiinaa ja alkoi ottaa valokuvaa. Pian tajusin, että se oli video, joka pyöri.
– Voi jumalauta laita se pois!
– Saanko kysyä miksi rouva raastaa käsin, kun meillä olisi koneitakin tuohon tarkoitukseen.
– No rupeepa ettimään niitä tuolta ruokakomerosta, ei tiiä mikä osa kuuluu mihinkin. Nopeempaa käsin jyskyttää menemään kuin kaksi tuntia etsiä puuttuvaa palasta.
– Oisit kysyny! mies pudisteli päätään.
Samassa kävi ulko-ovi ja neidit neljä vee astelivat sisään.
– Mitä tuo on? kysyi siskon tyttö osoittaen punaista lattiaa.
– Onko se velta? kysyi toinen.
– Punajuurta.
Pian hinkkasin hiestä märkänä punertunutta lattiaa, sitten tuolia ja pöytää ja lopuksi punaisia käsiä. Ei välttämättä sitä lepoa, mitä lääkäri oli määrännyt.
– Pyyhkimään! kuului vessasta.
Ja sitten hinkkasinkin kakkaa.
Jotta saisin ruumiini kaipaamaa lepoa, yritin huilia hetken sohvalla. Asento kuitenkin oksetti eikä rentouttanut millään tasolla, sillä olin ostanut torista liian pienen sohvan. (Näytti kuvassa isommalta, mutta ei mennä vieläkään siihen.)
Päätin nousta sohvalta, selättää tautini ja kokeilla nenäkannua. Pyysin miestä näyttämään mallia kannun oikeaoppiseen käyttöön. Katsoin kun hän valutti oikean lämpöisen veden kannuun, mittasi ja sekoitti merisuolan veteen ja työnsi sitten kannun nätisti nenäänsä. Molemmat sieraimet puhdistuivat tuossa tuokiossa. Hän sai kaiken näyttämään helpolta – perhosenkevyeltä ja pumpulinpehmeältä puhdistumisriitiltä.
Sitten olikin minun vuoroni.
Tein kaiken kuten pitikin.
Mutta voin kertoa, ettei mennyt ihan niin kuin piti.
Kun kallistin päätäni ja aloin tunkea tavaraa nokkaani, osa kannun sisällöstä valui naamalle, osa suusta suoraan paidalle ja puolet suoraan nieluun. Osa vedestä soljui ulos siitä kannun reiästä mistä sitä täytetään niin että paita oli tisseihin asti umpimärkä. Tukka valui suolavettä, naama tursusi mustaa levinnyttä meikkiä ja erinäisiä erivärisiä eritteitä, silmässä kirveli suola ja kyyneleet.
Ainut reikä, mistä vettä ei virrannut, oli sierain.
Kun nostin katseeni peiliin, silmiini tuijotti tönkkösuolatun telkän ja kymmenen päivää dokanneen uivelon risteytys. Peili näytti siltä kuin siihen olisi ammuttu naakka.
Mies avasi vessan oven ja löysi minut itkevänä lavuaarin reunalta.
– Näyttää siltä, että tilanne on eskaloitunut, hän totesi hymyään pidätellen.
– Mikään ei onnistu!!! Mie en parane tästä koskaan, itkin ja uikutin.
– No niiiiiiin, rauhoitutaaaaanpas, mies lohdutteli puhumalla pitkillä sanoilla ja hieroen selkää pyörivin liikkein (siitä tulisi loistava hätäkeskuspäivystäjä yhdessä vietettyjen vuosien jälkeen).
– Ota tästäkin video! parahdin.
– No en ota.
– Seuraava, joka suosittelee nenäkannua, voi vetää kannun käteensä ja tehdä itselleen suolihuuhtelun!!! huusin.
Vessan ovelle alkoi muodostua jonoa. Isoin ja keskimmäinen kurkkivat uteliaina isänsä selän takaa äidin järjestämää ohjelmanumeroa, ja pienin vilahti vessaan.
– Miksi äiti on NIIN MÄLKÄ??
Illalla puimme kokemusta miehen kanssa saunan lauteilla.
– Sori kun nauroin, kun avasin vessan oven, ukko aloitti.
– No ei tälle voi kuin nauraa, vaikka aluksi itketti. Ja ehkä se punajuuriperformanssi ei ollu se kaikkein paras keissi siihen alle, virkoin.
– Joo asenne oli jo lähdössä vähän huono, mies pähkäili.
– Mutta tein lääkärin ohjeiden mukaan, otin ensin Duactia tukkoisuuden poistamiseen ja sitten käytin kannua. Apteekin täti muuten sano, että sitä Duactia ei kannata yötä vasten laittaa. Voi tulla painajaisia, mainitsin.
– Aika pitkäaikainen käyttö pitää nenäsuihkeella olla, että tulee painajaisia, mies virkkoi.
– Se Duact on nieltävä kapseli, huomautin.
– Ai, no mikset työntäny Canestenia nenään? mies kysyi.
– Emätinpuikkoa?
Räjähdimme nauramaan.
– Siis Otrivinia, miksköhän aina sekotan ne? mies hekotti punaisena.
Kun lähdin jäähylle, todistin kuinka pienin leikki ammeessa Pipsa Possulla ja työnsi sille kannua nenään.
Lapsi purkamassa traumojaan.
Seuraavana aamuna ajattelin kesyttää perkeleeni uudestaan, joten kääriydyin kauttaaltani isoon pyyhkeeseen ja suuntasin tarmokkaasti vessaan.
En tiedä mitä tein väärin, mutta pian olin taas umpimärkä. Enkä tiedä kumpi mätti – asenne vai asento.
Koska touhuni olivat jälleen herättäneet yleisön mielenkiinnon, kuulin pian selkäni takaa miehen virnuilevan äänen:
– Jotenkin puuttuu tuo draaman kaari minun tekemisestä.
Koska en aikonut luovuttaa, kokeilin kannua jälleen illalla. Kohta todistin peilistä, kun vesi virtasi kauniilla kaarella sieraimesta silmälasin sankaan ja siitä altaaseen.
– Tuu kattoo! Tää voi virrata näinkin!! hihkaisin ukolle ylpeänä.
Kun kannu alkoi jotenkuten pelittää ja tehdä yhteistyötä viidennentoista yrityksen jälkeen, olimmekin jo seuraavan kriisin äärellä. Mutta siitä lisää seuraavassa jaksossa.
Pari viikkoa sitten kutsuin kaverin kylään niin kuin tapana kuuluu: tule ihan millon vaan, kaikki käy. Tosiasiassahan kaikki ei todellakaan käy, pitää leipoa, tai ostaa marketista kääretorttu ja pahoitella, kun ei ole ehtinyt leipoa tai että “tästä tuli nyt vain tämmöstä”. Sitten pitää siivota, imuroida, harjata jarrutusjäljet pöntöstä ja kiillottaa tiskipöytä. Ja pahoitella, kun “täällä on vähän tämmöistä”.
Ja niinhän siinä kävi, että ystävättäreni ilmoitti illalla klo 22 tulevansa seuraavana aamuna kylään. En ollut valmistautunut lainkaan, peruskauppareissukin oli jäänyt välistä ja siivoaminenkin oli unohtunut. Koska olin jotakuinkin sippi, uupunut ja väsähtänyt, en jaksanut stressata. Kaveri oli oikeastaan ystävä, jonka uskoin hyväksyvän sotkun ja saastan. Opettelisin hellittämään neuroottisuutani ja hyväksymään, että aina ei voi kyetä täydelliseen menyyseen tai siivoukseen. Tai opettelisin hyväksymään, että minä en siihen pystynyt.
Tervetuloa! Kyllä käy!
Katsoin lattialla levittäytynyttä kissanhiekkaa, raadeltuja pahvilaatikoita ja nuhjuisia villalankamyttyjä. Olohuoneen nurkassa ratsastuskypärä, eteisessä metsästysreppu, sohvan alla kuopuksen kolme asukokonaisuutta. Kolmen kokoisia tassunjälkiä lattialla, raadellun vessapaperirullan jäänteitä. Kuuden kissanpennun, kolmen lapsen ja tee-se-itse-miehen taloudessa siivoaminen on turhempaa kuin lumenluonti lumisateessa. Ja siihen jos lisää wannabekäsityöintoilijan, peli on menetetty. Olikohan ystävättäreni valmis tähän? Pitäisikö varoittaa tai ainakin pehmentää järkytystä, en nimittäin mitenkään ehtisi siivota.
Kilisevä tonttuhattu ravasi olohuoneen halki häntä pystyssä. Kuusenpallot kopisivat portaissa ja kohta hopeinen koristenauha kirmasi pölisten perässä. Kulkusten kilkatus ei kuitenkaan luonut lokakuun hämärässä joulutunnelmaa.
“Varoitus, meillä ei ole sitten siivott…” Olin huomaamattani alkanut kirjoittaa viestiä. Mitä hittoa! Minähän päätin olla oma itseni ja seisoa sotkujeni takana ylpeästi. Olin juuri lukenut Hesarista Oona Laineen artikkelin kotihäpeästä ja olin päättänyt, etten siihen sortuisi. Varsinkin, kun en nyt jaksanut ja ehtinyt puunata, töitäkin piti yrittää tehdä aamulla. Pyyhin viestin pois. Kolme minuuttia myöhemmin aromaattinen kissankakan tuoksu leijaili nenääni. Tartuin puhelimeen: “Meillä on sitten kissanpentuja…” Kyllä kaverini sen tiesi, siksi hän oli tulossa. Pyyhin viestin pois. Kun on pieniä talossa, asiat eivät vaan luonnistu. Minulla ei kyllä luonnistunut muutenkaan.
Aamuyön levottomina tunteina suunnittelin tehokkaan pikasiivouksen, joten aamulla tyhjensin peikon raivolla tiskikoneen itse enkä valittanut siitä lapsille. Sitten lapioin eteisen kenkämereen kulkureitin ja imuroin hiekat lattialta ennen kuin ehdin aamupalalle.
Hampaita harjatessani havaitsin peilissä hammastahnaroiskeita. Mutta hei, kenelläpä ei? Rohkeasti nyt käsi ylös kenen peilissä on joskus ollut! Ja sitten käden voivat laskea ne, jotka eivät aina heti välittömästi tahnapisaroita pese pois. (Ne, jotka pyyhkivät, voivat pitää kättä edelleen ylhäällä. Teillä riittää voimaa hauiksessa ja muissa hinkkauslihaksissa.)
Hymyillessäni pilkulliselle peilille pohdin laittavani ystävättärelleni varoituksen, että täällä haisee kissanpissi. Ja pitäisi varmaan mainita, että en ole ehtinyt enkä jaksanut ja… Hammasharja jäi roikkumaan suupieleen, kun hapuilin puhelimen käteeni. Ei! Puhelin putosi kädestäni kuin tulikuuma kekäle.Tämä oli harjoitus!
Tilanne oli paha. Diagnosoin kärsiväni akuutista kotihäpeästä. HS:n artikkelissa sisustusarkkitehti ja tietokirjailija Maaretta Tukiainen kertoo, että kuvittelemme ihmisten määrittävän meitä kotimme perusteella ja että kodin siisteys, selkeys ja järjestelmällisyys kertovat elämänhallinnasta. Kyllä se ehkä aavistuksen kertookin, jaksaako sitä roskapussin viedä ulos tai viekö roskat ylipäätään roskikseen vai säilöökö lattioille. Mutta nyt, kättä sydämelle: kuka ei ole löytänyt homehtunutta elintarviketta esim. banaania, jääkaapista, hanskalokerosta tai repusta? Unohtanut kaalikeittoa joululoman ajaksi työlaukkuun? Pakannut kosteat vaatteet muovipussiin, jonka joku on potkinut kolmeksi kuukaudeksi auton penkin alle? No, ainakin minä ja Tinsku olemme nämä kaikki kokeilleet.
Lohduttavasti Tukiainen tiivistää: ”Todennäköisesti on kuitenkin niin, että pakonomaisesti kotiaan järjestävällä elämänhallinta on enemmän hukassa kuin sillä, joka sietää sotkua.”
Vaikka siisteyden tavoittelu tai sotkun sieto ei kertoisikaan haparoivasta elämänhallinnasta, aiheuttaa se muille ongelmia. Olen vieraillut kodeissa, joissa Ikean mainoskatalogin kodit tai askeettinen munkkiluostari jäävät kakkosiksi. Pinnat ovat tyhjät ja puhtaat, missään ei mitään, mikä kielisi ihmisasutuksesta. Ei likaisia astioita, ei viirua ikkunassa. Rikospaikkatutkijatkaan eivät löytäisi sormenjälkiä tai uv-valolla jäänteitä eritteistä. Eihän siellä uskalla edes hengittää.
Meillä sen sijaan ei haittaa, vaikka hengittää tai jos jotain tippuu lattialle tai sohvalle. Toki pyrin siihen, että kotiimme ennakkoluulottomasti uskaltautuvat oman elämänsä extreme-seikkailijat eivät likaa sukkiaan ainakaan pysyvästi. En tiedä onko minulla sitten tuplasti nimenomaan niitä elämänhallinnan ongelmia, koska haluaisin kotini olevan järjestelmällinen enkä siedä sotkua, mutta asun sotkussa ja epäjärjestyksessä?
Sen lisäksi, että minua arvostellaan kotini siisteystason perusteella, luulen ihmisten myös arvioivan tapaani elää sekä enemmän tai vähemmän aktiivisia sisutusratkaisujamme. Järki sanoo, että harva ihminen arvioi muita ainoastaan asumisen perusteella. Vielä harvempi asuu kuitenkaan samanlaisessa eläintarhassa tai maalaa seinänsä rautakaupan virhesävymaaleilla. Kotimme on jotakuinkin meidän näköisemme. Siksiköhän vai siitä huolimatta poden toisinaan kotihäpeää?
Kommentit kodista ovat lähes yhtä henkilökohtaisia kuin kommentit ulkonäöstä. “Teillä on kaunista”, totesi ystävä ensivisiitillä. Lämmitti, kunnes sama fraasi toistettiin toisen ystävän tupareissa, samalla äänenpainolla. Toinen ystävä sen sijaan oli arvioinneissaan konkreettisempi: “Tykkäsin enemmän siitä edellisestä seinän väristä.” Mutta tyttären luokkakaveri sai minusta elinikäisen ystävän kuvaillessaan kuopukseni varaston, kompostin ja kierrätyskeskuksen yhdistelmää aidosti ihaillen “kotoisaksi” ja “täyteläiseksi”.
Kuinka ystävättäreni vierailu sitten sujui tässä täyteläisessä taloudessa? Hän järsi sitkeästi kuivakkaa teeleipää, ei kommentoinut kissatalouden tuoksua ja rakastui sylissä kehräävään miukuun. Tulemme näkemään uudelleenkin.
Energiakriisin, talouskriisin, ilmastokriisin ja terveydenhuoltokriisin (vain muutamia mainitakseni) lisäksi käsillä on myös koulutuskriisi. Pisa-tulokset ovat kotimaamme kohdalla karua luettavaa. Lastemme taitotaso liukuu koko ajan alemmas. Vielä viisitoista vuotta sitten Suomi keikkui tuloslistan kärjessä.
Mitä on tapahtunut?!
Asiantuntijat toteavat asian olevan vaikea ja moniselitteinen. Ei ole rahaa, ei opettajia, ei motivaatiota, ei lapsilla eikä opettajilla. Koulupahoinvointia sen sijaan löytyy, lapsilla ja opettajilla… ja lista jatkuu.
Asiantuntijalausunnot ovat huomattavasti monisanaisemmat kuin kokemusasiantuntijani toteamus.
“Mitä koulussa tänään?”
“Ei mitään.”
“Kai te nyt jotain teitte?”
“Ei.”
“Kai teidän jotain piti tehdä?”
“En tiiä.”
Ongelma ei ole ehkä niinkään siinä, mitä koulussa on tapahtunut kuin siinä, mitä siellä ei tapahdu.
Yksi selittävä tekijä Suomen ohi Pisa-tuloksissa vilahtaneen Viron voittokulussa on nimittäin opettajavetoinen opetus (yleisen yhteiskunnallisen tilanteen lisäksi) kerrotaan selvityksessä. Varsin mahdollista, että opettajalla voisi olla tehokkaampi lähestymistapa oppimiseen kuin murrosikäisellä.
Eikös Virossa ollut muitakin innovatiivisia ratkaisuja? Kuten kännyköiden kieltäminen tunneilla…?
Toisessa artikkelissa mainitaan, että vähentynyt viihdelukeminen on linjassa heikentyneiden oppimisvalmiuksien kanssa. Täysin samaa mieltä! Lukemista harrastavilla arvosanat ovat järjestään korkeammat. Ulkoaopetteleminenkin kuulemma sujuvoittaisi tekemistä.
Kehittäisi se ainakin muistia, joka nykynuorilla on kovin lyhyt. Kun teiniltä kysyy, mitä ruokaa koulussa oli, ei lapsiraukka enää neljän aikaan sitä muista. Mutta annas olla, kun kuorit, pilkot, raastat, vatkaat, keität ja haudutat lapsille einestä päivän päätteeksi, niin eikös vaan uivelon muisti palaa siinä vaiheessa kun soppa on lautasella.
“Meillä oli tätä tänään koulussa.”
Itse kyllä aina muistan, mitä olen syönyt. Sen sijaan se, mitä olin juuri tekemässä ja minne menossa, voi olla hyvinkin hankala palauttaa mieleen.
Jotain tälle rapautuvalle koulutukselle pitäis tehdä, mutta mitä? Instagramissa käyttäjä kolmiportainentuki on avannut keskustelun mahdollisista ratkaisuehdotuksista, joihin suosittelen tutustumaan. Epäilen vahvasti, että kommenttien takana on ihan oikeita opettajia… Niitä, joilla on käytännön kokemusta sekä opettajien työhyvinvoinnista että oppilaiden koulupahoinvoinnista.
Onneksi omat lapseni eivät vaikuta uupuneilta tai ahdistuneilta koulun takia. Enemmän stressiä tuntuu aiheuttavan vittumainen mutsi, joka säännöllisesti kyselee, mitä yhteishakulomakkeeseen voisi kirjoitella. Koulunkäynnin vahtimisen olen luovuttanut ryhmänohjaajalle. On ne niin paljon pätevämpiä ja paremmissa väleissä teinin kanssa.
Nyt sain kuitenkin sätkyn, kun vilkaisin masokistisesti Wilmasta lapseni koulusuorituksia.
“Mitä helvettiä! 4+ ruotsista!”
“Elä nyt. Se oli luokan kolmanneks paras.”
Mitä?!?! Täysin vastaansanomaton argumentti…
Koska jotain oli tehtävä, aloin heti kuulustella lapseltani kaikkea sitä, mitä muistelin peruskoulun ruotsissa olleen. Jännä, että konsukiepret ja deglinaatiot ovat ikimuistissa, mutta jokapäiväisen suomen kielen perussanasto tuppaa katoamaan…
(Tässä myös pitäisi olla ruotsinkielinen lause ja lapseni käännös, mutta en enää kuolemaksenikaan muista sitä. Siksipä saatte tyytyä retroversioon kultaiselta kasarilta, kun anoppi kuulusteli lapseni isältä läksyjä hyvinkin samantyylisessä tilanteessa.)
“How many windows?”
“Koira meni ikkunasta?”
Ruotsia ei kuulemma kannattanut opiskella, koska A, sitä ei tarvita koskaan ja B, sitä on mahdotonta oppia.
Eikun perustelut paranee!
Vaikka lapseni oli selkeästi perinyt isältään koulunkäyntiin vaikuttavan geenin, koin aavistuksen syyllisyyttä. Sopivalla kannustuksella lapsen olisi ehkä saanut innostumaan koulunkäynnistä. Mutta senkin olin sössinyt. Hesarin artikkelissa En minä kuitenkaan osaa! (HS 10.1.2023) vihjattiin, että sopiva kannustus saa lapsen luottamaan itseensä ja siihen, että harjoittelemalla oppii. Liiat vaatimukset taas saavat pelkäämään epäonnistumista, joka on luonnollinen osa oppimisprosessia ja ylenpalttinen koulumenestyksen painottaminen saa tietyn temperamenttiset lapset yrittämään enemmän, mutta toiset taas lamaantuvat eivätkä viitsi edes yrittää.
Arvata saattaa kumpaa temperamenttia omat kupeitteni hedelmät ovat.
Jos jotain olen tehnyt oikein, olen ainakin näyttänyt mallia epäonnistumisista ja niistä selviämisestä. Ekasta mokasta ei kannattaa luovuttaa. Kymmenennen kohdalla voi jo harkita. Joten en luovuttanut nytkään teinin tenttaamista. Arvelin, että oli hyvä lopettaa onnistumisen kokemukseen.
“Osaatko ilmansuuntia?”
“Joo, joo. pohjonen, itä, etelä, lohja-”
“Lohja?!”
Teiniäkin nauratti, kun räimme isänsä kanssa kahveja rinnuksille.
“Niitä southwest ja northeast nii ne mie kyllä osaan. Oli Fortnitessa.”
“Entäs kuukaudet?”
“Tammi, helmi, maalis, huhti…touko?…kesä…elo, syys, loka, marras ja joulu.”
“Yks jäi. Heinä.”
“Sepä on turha kuukausi.”
“En edes uskalla kysyä osaatko enkuks.”
“Joo, ei kannata.”
“Osaatko viikonpäivät? Suomeks.”
“Tottakai: tammikuu….”
Eipä sillä. Ei täysi-ikäinen kaverikaan tunnistanut naapurimaan lippua. Sitä, jossa on keltainen risti sinisellä pohjalla.
“Siis, kyllä mie oon tän nähnyt… en mie muista?!”
Äitinä oloni on kahtiajakoinen. Olen enemmän kuin iloinen, että lapseni todennäköisesti eivät tule sairastumaan uupumukseen vaan osaavat ottaa rennosti. Mutta ei siitä varmaan haittaa olisi, jos yhteishakulomakkeessa olisi vaihtoehtona eskarin kertaus.
Vuoden vaihtumiseen ladataan jos jonkinlaisia odotuksia uusista aluista, elämänmuutoksista ja uudistumisista. Some ruokkii tätä mahdollisuutta parempaan elämään vaikuttajien fitness-vinkeillä, kuntosalimainoksilla, erinäisillä ruokavaliohaasteilla ja toki klassikoksi muodostuneella tipattomalla. Ihmiset lupaavat aloittaa kuntosaliharjoituksen, lopettaa tupakoinnin ja kävellä rappuset, hengittää syvempään, keskittyä positiiviseen…
Niin varmaan. Tällä iällä lupaukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Tietää, että elämä tulee muuttumaan halusi sitä tai ei ja todennäköisesti ei mitenkään positiiviseen suuntaan. Toki viime vuoden yhteiskunnallisten uutisten näkökulmasta vain parempaa voi olla tiedossa.
Ystävättäreni Pirren kanssa päätimme kuitenkin aloittaa vuoden parhaalla mahdollisella tavalla, joten jo tammikuun toisena päivänä Pirre saapui kylään lapsineen ja kasseineen.
“Ja näitä on sitten autossa lisää”, Pirren esikoinen tuumasi painokkaasti ja pudotti kaksi junttikassia eteisen lattialle. Oheismateriaalin lisäksi Pirrellä oli mukanaan muutama ostoskassi. Olin ehdottanut tekeväni lounaaksi soijamakaronilaatikkoa, mikä ei herättänyt riemunkiljahduksia jälkikasvussani. Pirreä taas oli ilahduttanut, kun olin kertonut kaapistani löytyvän hätätilassa myös pinaattipastaa (kts. täältä miksi). Kiihkeä viestinvaihto oli päätynyt lopulta tortillapitsoihin.
Pirren kasseista paljastuikin herkkuja jos jonkinlaista: chorizoa, meetwurstia, kinkkusuikaleita, salaneuvosta, fetaa, artisokkaa, mozzarellaa palana ja raasteena. Ai että!
“Joo, mie aloitin vegaanihaasteen.”
Selvästikin.
“Sitä kaksi litraa vettä päivässä en edes yritä. Eihän sitä ehtis tunneilla opettaa mitään kun juosta vessassa.”
Pirren pitsat. Epäilen, että piti juoda vettä se kaksi litraa.
Mutta ei se pelkkä ruokavalio toisi menestystä alkaneelle vuodelle. Syötyämme ravitsevaa vegaanipitsaa päätimme siirtyä liikunnan pariin. Olin ehdottanut, että Pirre ottaisi sukset mukaan ja kävisimme sivakoimassa pienen lenkin. Pirre oli vastannut ottavansa kahvakuulat mukaan. Niinpä Pirren autosta löytyi, ei lainkaan yllättävästi, suksien lisäksi kolme kahvakuulaa ja jumppamatto.
Turvallisuussyistä vaihdoimme sivakoinnin umpihankikävelyyn, sillä ladut olivat liki yhtä jäiset kuin kylätie. Mutta ei huolta rakkaat kanssakyläläiset, jos talvikunnossapito toimii vasta toukokuussa. Ei se toimi toisaallakaan. Naapurikylällä teini oli pukeutunut olosuhteiden mukaan ja luisteli hokkarit jalassa vastaan.
Koska vuoden alut on aloitettava tehokkaasti ja Pirre oli pakottanut lapsensa raahaamaan kaksikymmentä kiloa kuulia kotoa, päätimme lenkin jälkeen jatkaa pikkujumpalla. Kaivoimme youtubesta jumppavideon ja yritin virittää lähetyksen telkkariin. Telkkarin youtube-sovellushan ei ollut päivittynyt viiteen vuoteen, joten asettelin pikkunäyttöni telkkarin eteen.
Ja sitten alkaa!
Ennalta viisaina olimme sopineet tekevämme liikkeet samaan suuntaan ja samassa tahdissa, sillä olohuoneessa ei ollut tilaa kahdelle jumppakanalle.
“Te näytätte tosi tyhmiltä”, kuopus totesi kun teimme luistelukyykky-trusteria samassa tahdissa. Jouduin olemaan samaa mieltä. Telkkarin hämyinen pinta ei ollut meille sekään armollinen.
Mutta Tinskun Tarotit olivat käskeneet minun olla välittämättä muiden mielipiteistä. Ei se tyyli vaan se teho. Hiki virtasi, läski suli ja lihas kasvoi. Kuula nousi ja heilui varmasti.
Ainoa horjahdus sattui, kun kotiin palannut mieheni avasi jääkaapin oven.
“Miten hitossa meillä on näin paljon makkaraa?”
“Pirrellä on vegaanihaaste!” huohotin kasien välissä.
“Ai, että miten haastaa vegaanisuus?”
Kohta keittiöstä kuului keskustelua. Pirren kolmevuotias ja mieheni söivät vegaanitonta välipalaa pöydän ääressä.
Hikisen jumpan päätteeksi sihautimme Pirren kanssa auki palautusjuomat.
“Parempi tappaa tipaton heti alkuunsa, ettei tuu turhia paineita.”
Ei sillä, että olisimme tipatonta harkinneetkaan.
Pirren taapero oli siirtynyt olohuoneeseen istumaan mieheni mahan päällä silittämään paijaamista arvostavaa kissaa, joten saatoimme siirtyä syvällisten asioiden pariin. Selasimme siis somea ja kommentoimme feedissä välkkyviä vinkkejä ja haasteita. Nehän olivat tuhoon tuomittuja jo lähtiessään! Hesarikin uutisoi kuntosalien vuoden vaihteessa vilkastuvasta kuntoilubuumista, joka heti helmikuussa hyytyy.
Mutta me emme olisi mukana noissa tilastoissa! (Eikä ole Tinskukaan sillä kulttuuri- ja liikuntasetelin käyttäminen on melko monimutkainen prosessi. Siitä lisää myöhemmin.)
“En todellakaan aio mitään salikorttia! Käyttämättä jäis kuitenkin ja kotijumppa menee ihan hyvin!”
Muutosta liikunnan saralla ei ollut siis tulossa, mutta ehkä se olikin jo vakiintunut, pysyvä tapa kiireisessä elämässämme. Sen sijaan Pirren vegaanihaaste oli vielä totutteluvaiheessa.
“Siis en kai mie oikeesti ota paineita, että kokonaan vegaanina. Jos vaikka välillä joku uus resepti.”
Ei hitto! Nainen oli fiksu. Aivan turha oli yrittää muuttaa koko ruokavaliota, kun sen saattoi tehdä pienin askelin. Silloin muutoskin on kuulemma pysyvämpää. Elämäntapamuutos onnistuu, jos se on itselle tärkeiden arvojen mukainen, näin kertoo Petteri Kilpinen Oona Laineen artikkelissa Elämäsi tärkeysjärjestys (HS 5.1.2023).
Eikä tämä ollut Kilpisen ainoa oivallus. Hyvinvointiin liittyy Kilpisen mukaan myös muita asioita, vaikka usein elämäntapamuutokset keskittyvät nimenomaan fysiologisiin energialähteisiin: ruokaan ja liikuntaan. (Kuten Pirren kanssa todistimme!) Kilpisen epätieteelliseen energiajaotteluun kuuluvat myös emotionaalinen, sosiaalinen, mentaalinen ja henkinen energia. Järkevältä se kuulostaa, vaikkei tieteellinen olisikaan. Eikö?
Tunteiden säätelyn toivon oppivani viimeistään eläkkeellä, sosiaalista energiaa latasimme Pirren kanssa paraikaa. Mutta löysimme kuitenkin elämän osa-alueen, jonka kohdalla jonkinlainen muutos olisi paikallaan. Niin mentaalisesti (= keskittymiskyky) kuin henkisesti (= omat arvot ja niiden mukaan eläminen). Ehkä myös emotionaalisesti. Mahdollisesti myös sosiaalisesti.
“Vuoden alku on otollista aikaa työelämässä uusiutumiselle”, Pirre luki.
“Pitäskö vaihtaa työpaikkaa?”
“Voi olla, että uusiutuminen jää siihen, etten muista salasanaa työkoneelle. Se piti just ennen lomaa vaihtaa.”
“Mie toivon, että olisin sen verran uusiutunut tällä lomalla, ettei tartteis heti jäädä saikulle.”
Ja kohtalo kuuli toiveeni. Todennäköistä on, että maanantaina ollaan työkunnossa! Koko ruuansulatuskanava on uusittu trendikkäällä, ja täysin ilmaisella luomutyhjennyksellä ja paastolla. Aluksi syylliseksi epäilemäni soijamakaronilaatikko paljastui syyttömäksi, kun mies ryntäsi keskellä yötä alas, taisteli vessan oven eteen nukahtaneen koiran ohi ja oksensi vartin sappinesteitään pönttöön.
Kaikki alkaa siitä, kun olen sairastanut kuukauden. Kotona kykkiminen alkaa uuvuttaa, joten raahaudun Ibumaxin voimalla lasten kanssa kirjakauppaan lahjakortteja tuhlaamaan. Jokin voima johdattaa minut kirjakaupan takaosaan ja pyöreän pöydän ympärille. Alan lukea kyltin tekstiä: “Joskus sisäiset syyt estävät meitä oivaltamasta totuutta… Tämä korttipakka ja kirja paketoivat vuosisatoja vanhan tiedon helposti lähestyttävään nykyaikaiseen muotoon… Löydä itsesi, Tarotin taika on meissä jokaisessa…”
Vau, kukapa nyt ei haluaisi oivaltaa oman elämänsä oikkuja? Ostan kirjan ja korttipakan ja tunnen kuinka voima sisälläni alkaa kasvaa.
Kotimatkalla poikkeamme äidin luona syömässä, enkä voi olla kertomatta uudesta harrastuksestani, vaikka tiedän jo valmiiksi emoni reaktion.
– ET SITTEN MITÄÄN JÄRKEVÄMPÄÄ KEKSINY??!! äiti alkaa huutaa.
– No itse asiassa en. Kun sohvanpohjalla makaaminen näemmä jatkuu, niin tää on sopivan viihdyttävää ja haasteellista. Kato tää on itsensä tutkiskelua ja oman kasvun tukemista.
– Mutta sehän on ihan SATTUMAA, mitkä kortit sieltä tulee!! äiti jatkaa.
– Elämässä moni asia on sattumaa.
– I don’t understand, äiti punoo päätään ja paiskaa juuston jääkaappiin.
Kun pääsen kotiin, voima sisälläni alkaa laskea ja kuume nousta. Pian makaan äksänä sohvalla. (Tai siis ässänä, sillä ostin torista heräteostoksena liian pienen sohvan. Näytti kuvassa isommalta, mutta ei mennä nyt siihen.) Nostan Tarot-kirjan kassistani ja alan opiskella houreisilla aivoillani Tarotin historiaa ja symbolien merkityksiä. Otan itselleni pikaluennan – tahdon tietää menneisyyteni painolastin. Nostan kortin, jossa lukee Narri. “Narri osaa olla oma itsensä ja suhtautuu asioihin lapsen kaltaisella uteliaisuudella. Osaatko katsoa itseäsi ja elämääsi narrin tavoin?” kirja kysyy.
No ei tämä sohvan ostaminen saati sitä edeltäneet käänteet neljän vuosikymmenen ajalta ihan ole menneet kuin Downton Abbeyssa, pikemminkin kuin Bridget Jonesissa, joten kyllä! Kyllä tälle elämälle mieluummin nauraa kuin itkee. Mutta ihan tämä ei vastannut kysymykseeni. Kysyin korteilta mistä pitää luopua, joten miksi helvetissä minun pitäisi päästää irti tästä narrin luonteesta? Eli tulkintani mukaan pitäisi elää rajoitusten mukaan ja riskittä, olla joku muu kuin oma itsensä ja elää sydämen sijaan järjellä? Kuulostaa helvetin tylsältä.
Next!
Tykkäätkö elää reunalla? Kyllä!
Seuraavaksi kirja kehottaa etsimään Kuoleman kortin (mistä se tiesi olotilani?) ja nostamaan kortin ennen ja jälkeen. Pakasta nousee kortti Hirtetty ja Rakastavaiset.
Hirtetty-kortti kertoo, mitä minun tulee jättää taakseni. “Hirtetty katselee maailmaa ylösalaisin. Joskus on tärkeää vaihtaa näkökulmaa, jotta voimme nähdä asiat uusin silmin ja löytää syvemmän ymmärryksen…” Ja tämä pitäisi jättää taakseni? Ajatella mustavalkoisesti? Ei tule kauppoja.
Ehkä tulkintani kaipaa hieman harjoittelua.
Päätän lukea kortin käänteisen merkityksen. Ja siinä se on! “Ajatteletko usein, että tauko olisi hyvä idea mutta nyt ei vain ole sille aikaa, ja hetken kuluttua oletkin flunssassa? Universumi saattaa astua peliin ja luoda pysähtymisen puolestasi. Luovuus syntyy usein joutilaisuudessa, kokeile tylsyyttä.”
Nyt alkaa pelottaa, tylsyyttä tässä on harjoitettu viimeiset neljä viikkoa, kun pää on ollut repeämispisteessä ja olo kuin hirsipuussa roikkuneella.
Juuri nyt en kyllä taivu tähän.
Rakastavaiset-kortti kertoo, mihin minun pitää elämässä keskittyä. “On tullut aika kuunnella omaa sydäntä ja olla auki uusille yhteyksille. Luoksesi on tulossa energiaa, joka on samalla aaltopituudella sydämesi kanssa. Oletko valmis vastaanottamaan sen? Vai ovatko älysi ja sydämesi ristiriidassa? So check yo self, babe.”
Nyt menee vähän liian henkilökohtaiseksi. Panen kortit pois ja makaan hetken kattoa katsellen ja sydäntäni kuunnellen. Se taitaa olla rikki, kun ei vastaa ärsykkeisiin.
Pian kortit huutelevat jälleen nimeäni, enkä voi olla ottamatta kolmatta luentoa itselleni. Tahdon tietää vähän lisää rakkaudesta. Kohta huudan siipalleni, joka ahertaa keittiössä:
– Kortit kertoo, että sie tuot vakautta miun elämään!
– Ja tuonko tiedon takia piti kortit ostaa??!!
Seuraavana iltana saan kaipaamaani harjoittelua, kun Aikku ilmoittaa yllättäen tulevansa kylään Villen kanssa. Eipä aikaakaan, kun keitämme kahvit ja ukko kaivaa esiin konjakkipullon. Minä kaivan esiin Tarot-kortit.
– Sulla pitäs olla sellanen musta huivi, kynttilä ja vähän savua ympärillä, niin olisit uskottavampi, Aikku aloittaa.
– Kato Aikku kun tää ei oo ennustamista. Tää on niinku itserefluksia… itsereakt… itsereflektointia, ja kortit auttaa saamaan yhteyden omaan sisimpään ja sisäiseen tietoon. Tää voi korvata jopa terapian.
– Meinasitko viedä nää töihin?
– Joo näitähän vois käyttää ammatinvalinnassa! Ei mitään vanhanaikaisia ammatinvalintatestejä, eikun Tarot-kortit kehiin! Jarkkokin saattas tykätä, se kun ei ole yhtään skeptikko, repeän viitaten työpariini.
Päätän ottaa Aikulle syntymäpäiväluennan, ja pian iskemme seitsemän korttia keittiön pöydälle kakun muotoon.
– Miks Aikulla on noin paljon sauvoja? Ville ja Ari kiinnostuvat.
– Mitähän se on vailla?
– Sehän on fallos, siis fallatiivinen symboli. Siis fallinen. Siis maskuliininen. Ootas… Joo sauva kuvastaa toimintaa, seikkailua ja kasvua. Aikku kaipaa kato vähän äksöniä, vink vink.
Aikku saa pääkortikseen Narri-kortin. Miksi narri vainoaa meitä molempia?
– Narri on vapaa normeista ja elämän rajoituksista. NYT on aika ottaa riski ja seurata sydäntä, ottaa uusi alku. Narri kutsuu leikkimään. Frolicking is your birthright, luen kirjasta.
– Sammakon nuoleminen? Ari heittää väliin.
– Lopetan työt, sitä se merkkaa, Aikku sanoo totisena.
Seuraavaksi selvitämme, mikä on Aikun suurin lahja. Kortista paljastuu Hallitsijatar.
– En kestä. Edustaa raskautta ja synnyttämistä…!
– EI EI EI, Aikku alkaa panikoida ja työntää korvia sormiinsa.
– Teetkö sie VAUVAN? pienimmäinen kysyy silmät tuikkien Aikun kainalosta.
– EN!
– Hei myöhän voitas yrittää tehdä yhtä aikaa, sie oot vielä nuorempi kun mie!
– EI jumalauta, mie en tee etkä sie! Aikku nostaa volyymia.
– Älähän hätäile, tällähän on tietysti myös kuvaannollinen merkitys. Kortti voidaan tulkita jonkin luomisena. Hallitsijatar kannustaa luomaan…
– Lunta. Voit luoda huomenna lunta, Ville keskeyttää.
– Selvä, mennään eteenpäin.
Aikku kertoo odottavansa korteista tummaa muukalaista. Eipä aikaakaan kun katson seuraavaa korttia ja henkäisen:
– No tässä se on, tää on mustaihoinen ihminen! Kortti kertoo, kuinka voit löytää ilon.
– Tummasta muukalaisesta ja sen sauvasta? miehet tirskuvat.
– Sauvojen seitsemän, joka kertoo että siun pitäs päästää irti ULKOPUOLISTEN arvostelusta, korotan ääntäni ja vilkuilen miehiä.
– Sie oot keskellä jotakin prosessia. On hyvä löytää iloa ja tyydytystä itse työn tekemisestä ja tästä hetkestä, tulkitsen.
– Eli ÄLÄ LOPETA työntekoa, miehet neuvovat.
Kortit kertoo kohtalomme, onnemme ja ahdinkomme.
Miehet janoavat paitsi konjakkia, yllättäen myös luentaa itselleen. Ville haluaa tietää tiedostamattomista ja tietoisista haluistaan, joten valitsemme kuuluennan.
– Miten selviän tästä kaikesta, haluan faktaa! Ville huokailee teatraalisesti ja levittelee käsiään.
– Saattaa olla, että jo lähdössä on väärät kortit, Ari heittää.
– Nyt hiljaa, keskitytään!
Ville alkaa sekoittaa pakkaa ja kehotan valitsemaan pakasta viisi korttia. Hän ottaa ensimmäiset viisi.
– Ei ehkä kannata järjestyksessä ottaa… Valitse sieltä ne kortit, jotka puhuttelee, yritän kannustaa.
Ville jatkaa korttien latomista pöytään järjestyksessä eikä tunnu kuulevan kehotustani.
– Etkö kuule, kun just tuo kortti huutaa sulle? Ari virnistää.
– Tää kertoo Villen loogisuudesta. Ja se suhtautuu kortteihin kuin vaimoonsa – ei niitä kannata kuunnella, Aikku lataa.
– No näillä mennään. Katsotaan ensin Villen tiedostamaton halu. Se on Maljojen ykkönen.
– Alkoholi maistuu kyllä!
– Näyttää maistuvan, mutta tää kertoo, että siun pitää olla auki ja avoinna. Ja taas tulee malja. Kortti Maljojen nelonen.
– Kippis.
– Nyt olet vetäytynyt yksinäiseen energiaasi. On vaikea olla avoin, kun olet apaattinen.
– Tää käy kyllä Villeen. Tulisit ulos sieltä kolostasi, kommunikoi minun kanssa, Ari ravistelee miestä.
– Hui, tämä kortti kertoo mitä pitäisi jättää taakse. Tuomio-kortti. On aika elää omaa potentiaaliasi to the max. Pitää tehdä isoja päätöksiä, mutta muistaa menneisyyden läksyt.
– Ja tää piti jättää taakse? Eli mitään ei opittu? Aikku ihmettelee.
– Voi olla että miun tulkinta kaipaa vielä harjoitusta. Ja nyt asiat, jotka ovat tukenasi. Oi täältä paljastuu Sauvojen nelonen – perhesuhteet ja läheiset.
– Minä! Aikku kiljuu.
– Täällä lukee, että pitää juhlia ja järjestää vaikka illanistujaiset.
– Suoraan ennustusten kirjasta! Ville kohottaa maljaansa.
– Ja sitten vielä tavoite Villelle. Sait Miekkojen ritarin. Haasteesi on suunnittelemattomuus.
– Osui ja upposi.
Juokaamme maljasta ja käyttäkäämme sauvaa.
Kaikkien yllätykseksi Arikin vaatii kuuluentaa ja saa pääkortikseen Ylipapin. Se ei yllätä yhtään.
– Ylipappi on johtajahahmo, tiedon ja vakaumuksen ylläpitäjä. Kortti kuvastaa myös oppimista. Mutta on myös aika tarkastella mentorointisuhteita. Osaatko antaa ja palvella vai oletko käskyttäjä? Mietipä sitä, kehoitan.
– Käskyttäjän rooli meni äsken vituiksi. Käskin poikaa lämmittämään saunan. Lämmittihän se, mutta kaikki kolme ovea saunaan oli auki.
Seuraavaksi tutkailemme Arin tietoista halua, joka on Aurinko-kortti.
– Arihan ei ole varsinaisesti mikään Mister Sunshine, joten tää kortti kuvastaa selvästi minua! Aurinko! Ihanaa että sie vieläkin tietoisesti haluat minua. Eikös se oo se meidän biisikin, Mokoman Kuu saa valtansa auringolta! Ja tää on vielä kuuluenta! En kestä. On tullut aika elää ilon kautta. Vaikeuksien jälkeen olet itsevarmempi, anna sisäisen lapsesi nauttia. Adulting will always wait for you anyway.
– Aikuistuminen odottaa?
– Just niin. Voidaan leikkiä aikuisten leikkejä! Ja tää kertoo, että pitää juhlia saavutuksia ennen seuraavia haasteita.
-Haasteita tässä ei ole ollutkaan viime aikoina, Ari sanoo ja vilkaisee minua merkitsevästi.
– Sitten onkin seuraavan kortin aika, se kertoo, että anna mennä! Olet valmis toimimaan ja aloittamaan uuden projektin. Voi luoja, niitä projektejahan meillä ei olekaan… huokaan.
– Ja viimeinen kortti kertoo siun tavoitteen. Olemuksesi pysyy harmonisena ja hengittävänä. Eli vaikka mie sekoilen, tasapaino säilyy, päätän luennan.
– Viimeinen kohta meni nappiin.
Noukin kortit ja mietiskelen ääneen:
– Onkohan tää ihan paskaa?
– Vaikka kertoisin mielipiteeni niin et välttämättä haluaisi kuulla sitä, Ari vastaa.
Siirrymme Aikun kanssa sohvalle ja kuuntelemme toisella korvalla miesten juttuja. Vaikuttaa siltä, että Tarot-kortit laukaisivat itsereflektion. Vai oliko se alkoholi? Joka tapauksessa pöydässä on menossa tavallista syvällisemmät ja kiivaammat keskustelut.
– Älä jännitä, sulla on niin paljon annettavaa. Sie oot niin älykäs ja sulla on helvetisti teknillistä tietämystä. Näät ittes eri tavalla kuin myö muut. Montako miestä näiltä kyliltä tunnet, jotka on purkaneet kaivinkoneen vaihdelaatikon?
– Mites ne vaihtolavan lyhennystalkoot?
Kun Aikku ja Ville tekevät lähtöä, miehet halailevat toisiaan eteisessä hieman liian kauan ja vannovat, että näkisivät jatkossa useammin. Poika katselee kiinnostuneena äijien touhuja kiikkustuolista käsin eikä pysty pidättelemään nauruaan. Menen pojan viereen ja kuiskaan korvaan:
– Poikani, muista että naisia tulee ja menee. Mutta ystävät on ja pysyy. Pidä niistä kiinni, vaikka muu maailma murenisi ympäriltä ja kuuset kaatuisi kintuille. Ja poikani – tähän viisauteen ei tarvita kortteja.
Jouluiset muistot eivät varmasti jätä ketään kylmäksi. Omani suorastaan kuumottavat vielä vuosienkin päästä. Alla koottuna ne kaikken pa(r)h(a)immat joulumuistot:
Perinteiset joulunajan häirikkösoitot alkoivat joka vuosi joulukuun ensimmäisen päivän jälkeen: ”Isin tyttökö se siellä, kultapieni? Kuule vilikasetko sieltä Forecasta, että mikä se sen Leppäsen Laurin osoite on? Se joka istu viereisessä pulupetissa kansakoulussa. Pittää ehottomasti kortti laittaa. Ja voisitko kahtoo, että löytyskö sieltä Turusen Veikon osoite, assuu nykysellään Iisalamessa vai Imatrako se oli?”
Isäni rakasti lahjoja, joten niitä piti olla joka joulu PALJON – enemmän kuin lapsilla. Meillä olikin äitin kanssa tapana panna pakettiin kaikki kaapin perältä löytyneet edellisen vuoden joululahjat – ne tohvelit ja sukat, joissa roikkuu hintalappu. Meni joka vuosi täydestä.
Melkein paskoin lapsena housuuni, kun joulupukki koputti aavemaisen hitaasti mummolan ikkunaan karmea kuminaamari ja musta turkki päällä. Juoksin äitin kainaloon enkä suostunut vilkaisemaankaan kuminaamaan päin.
Vielä pahemmin traumatisoiduin 7-vuotiaana, kun paras kaverini kertoi minulle puhelimessa, ettei joulupukkia oikeasti ole olemassa.
Pahinta oli, ettei pukki lopettanut tulemistaan, vaikka vuodet vierivät. Parina jouluna pukki haisi lietelannalle ja keskiketterälle, sössötti ja kaatui portaisiin. Isä pakotti minut ja siskoni pukin polvelle istumaan, vaikka haukoimme henkeämme.
Seuraavana jouluna isäni yllytti äitiäni menemään pukin polvelle ja jatkoi jankuttamistaan. Lopulta äiti tuskastui: “Mene ite homo!”
Kerran isä kävi hakemassa pukin moottorikelkalla ja ajoi punaniska kyydissään pimppistä ympäri mökkiä. Äiti huusi paniikissa, että pukki jäätyy nahkapenkkiin kiinni. Isä jatkoi kierroksiaan.
Eräänä aattona meillä oli kunnon sukujoulu. Yksi serkuistani riehui ja oksensi mökin sohvalle, mutta isänsä jatkoi muina miehinä jouluruokailuaan kehuen kinkun koostumusta ja rosollin rapsakkuutta. Tätini sai kohtauksen ja huusi miehelleen naama punaisena: “Eikö se perse jo nouse siitä penkistä saatana!!” Sen jälkeen vietettiinkin aattoillan hiljaista hetkeä.
Yhden jouluaaton vietin eläkkeellä olevien mökkinaapurien muutaman neliön pikkumökissä. Pelasimme koko illan paskahousua ja ristiseiskaa, söimme vetistä kääretorttua ja otimme napsua. Puitteet eivät olleet hienot ja kaikki oli riisuttua, mutta nauru, lämpö ja läsnäolo – ne olivat aitoja. Tunnelmaa ei latistanut edes pöydän alla jalkaa nylkyttävä labradori.
Parikymppisenä olin jouluaaton töissä hoitokodissa. Olin haalinut hoitokodin kymmenelle asukille itse lahjat kirpputoreilta ja karkkikaupoista, sillä pelkäsin heidän jäävän ilman paketteja. Eräs mummo seisoikin aamusta asti nenä kiinni ikkunassa ja rankutti, milloin pukki tulee. Kun pukkia ei vielä iltakuudeltakaan kuulunut ja kun oli kuullut kysymyksen sen sadannetta kertaa, alkoi loppua usko ja toivo ja rakkaus pomoa kohtaan, ja niinpä vedin itse pukin vermeet päälle Golfin takakontista. (Olin tietyissä asioissa askeleen edellä jo tytönhupakkona, vaikkette ehkä uskoisikaan.) Lahjoja jakaessani toinen pukki koputti ikkunaan.
Hämmentelin kaikessa rauhassa jouluglögiä anoppilassa. Appiukko pläräsi vieressä pornahtavaa tyttökalenteria, jonka isäni hänelle joka joulu perinteisesti lahjoitti. Kesäkuun tytön kohdalla appiuko tokaisi, että “Tämähän näyttää ihan Tinskulta”. Purskautin glögin suustani.
Mieheni ja siskoni siippa menivät erään joulupäivän aamuna mökin kuistille hakemaan piirakan päälle särvintä, mutta kinkku oli hävinnyt yön aikana viimeistä murua myöten. Äiti epäili ilvestä, mutta syyllinen palasi rikospaikalle kotvasen kuluttua ja totesin sen näyttävän enemmän mökkinaapurin ajokoiralta.
Isälläni oli tapana lahjoa joulupukki tyttökalenterilla, keskiketterällä ja brandyllä. Kun pukki sitten lähti pihastamme, hänellä oli syli niin täynnä syntisisiä kantamuksia, että hän pystyi juuri ja juuri lyllertämään autolleen. Kuinka ollakaan, naapurin lapsiperhe ajoi juuri sillä sinisellä hetkellä Toyotallaan pukin ohi ja vilkutti iloisesti punaniskalle. Pukki ei pystynyt kuin tumputtamaan etukannen tyttöä tervehdyksenä.
Viime joulu oli ensimmäinen ilman isää. Sinnittelin pukin tuloon asti itkemättä. Kun sitten lähdin saattamaan lahjojen jaon jälkeen pukkia autolle, purskahdin pihalla itkuun. Pukki otti karhunhalaukseen ja itki hänkin omia surujaan. Siinä me sitten tihrustettiin keskellä kinoksia pukki ja minä, kunnes pyyhin kyyneleeni pukin valkoiseen partaan. Kun menin sisään, mies ihmetteli mikä kesti. Hän epäili, että olin aikeissa lähteä pukin matkaan.
Kun naapurit kantoivat kuusta aatonaattona sisään, niin minä kannoin omani ulos. Unohdin kastella.
Kun muistin, että kuusikin tarvitsee elääkseen vettä, oli jo liian myöhäistä.
Luulisi, että lapsiperheen aamutohinat ovat kymmenessä vuodessa helpottaneet melkoisesti. Voisi jopa olettaa, että teini-ikäiset kykenevät selviytymään sängystä ylös ja opinahjoihinsa omatoimisesti. Ja niinhän ne suoriutuvatkin, kun vaan hyväksyy, että jälkeläiset ovat jokainen omia persooniaan ja jokaisen siirtymä valvetilaan on henkilökohtainen ja ottaa oman aikansa.
Yksi pitää herättää kukon pierun aikaan, sillä myttynen haluaa nuokkua sohvalla puolitoista tuntia ennen kuin kykenee edes hellimään kännykkäänsä. Yhtään lyhyempi heräytymisaika aiheuttaa helvetillisen huutokonsertin. Se tulee todistettua kerran viikkoon, kun itse nukun pommiin.
Toisen herääminen vaatii asteittaisen valoaltistuksen, mutta lopulta menninkäinen selviytyy aamiaiselle valmiiksi pestynä, puettuna ja kammattuna yllättävän nopeasti.
Kolmas horrostaa luolassaan eikä liikahdakaan ennen kuin on aivan pakko. Mutta sitten alkaa tapahtua sen verran livakasti, ettei aikaa perinteisille aamutoimille jää. Kun bussin saapumiseen on viisi minuuttia, kuuluu kirosana, jonkinlaista rivakan pehmeää viuhtomista ja muutamalla harppauksella teini onkin jo eteisessä.
Vaikka kuinka ymmärrän lasteni ainutlaatuisia persoonallisuuksia ja arvostan heidän yksilöllisyyttään, välilä koen pakottavaa tarvetta puuttua tällaiseen holtittomaan käytökseen. Ei pidä paikkaansa, että olisin kontrollifriikki, päsmäri tai neuroottinen besserwisser. Olen ainoastaan lastensa tulevaisuudesta huolissaan oleva äiti, joka ottaa kasvatusvelvollisuutensa vakavasti. Erityisesti silloin kun huomaan puutteen hygieniassa, sillä teinin ajolähtötilanteissa aikaa säästetään hampaiden pesusta.
Ikävä kyllä ainoa keino puuttua siihen on nalkuttaminen, sillä pojan hampaita en yletä enää pesemään kuin jakkaralta ja polvellekaan ei kloppi taivu kuin kolmeenosaan taittelemalla.
“Pesitko hampaat?”
“Pesin.”
“Pesitkö?”
“Joojoo. Elä valita!”
“Tänään?”
“Joojoo en.”
“Sitten pesemään!”
“En ehdi!”
“Se on ehdittävä!”
“En.”
“Oisit jo pessy tässä ajassa ku väität vastaan.”
“Elä sitte väittele!”
Teini sohi purukalustoaan harjalla. Voin vaikka vannoa, että yhtään ylimääräistä kertaa ei yksikään harjas hampaan pintaa hellinyt.
Kun poika sitoi kenkiä jalkaansa, oli pakko antaa vinkki.
“Auttaisko jos nousisit viis minuuttia aiemmin?”
“Ei.”
Yllättäen lohtua äitiyden riittämättömyyteen ja uskoa tulevaan sain odottamattomalta taholta, nimittäin työpaikkani armoitetulta asiakaskunnalta.
Aloitettuani jälleen mielenkiintoisen luennon eräänä marraskuisena aamuna parille tusinalle tuikkivasilmäisille teineille, luokkaan kipitti nuori, joka pahoitteli huomaavaisesti myöhästymistään. Nukkui pommiin. Eikä tule toistumaan. Kohta opiskelija kaivoi repustaan hammasharjan ja tahnatuubin.
“Voinko käydä pesemässä hampaat?”
Sydämeeni tulvi valoa ja lämpöä.
Lapsi, joka haluaa pestä hampaat!
Lapsi, joka ymmärtää hammasterveyden merkityksen yleiselle hyvinvoinnille ja sosiaalisille suhteille.
Lapsi, joka ei tule aikuisena maksamaan itseään kipeäksi juurihoidosta.
“Tottakai…”
Mutta kyseessähän on siis tärkeä luento vaikuttamisen keinoista!
“…mutta jos kuuntelet tän kolme minuuttia ja peset sitten, kun tehdään tehtäviä?”
Monologini venyi kuten tavallista lähemmäksi varttituntia, jonka jälkeen opiskelijat alkoivat naputtaa tehtäviään. Onni sulatti suupielet hymyyn. Kyllä, tekeviä opiskelijoita oli sittenkin olemassa!
Sitten geenit ottivat vallan ja äidinvaisto kuohautti pedagogin onnen pohjaan, kun havaitsin välittömän uhan.
“Hei, nyt sinne hampaanpesulle!”
Eikä tarvittu opiskelijan sarkastista vastausta ymmärtämään, kuinka olin luiskahtanut työrekisteristä kotirintamalle.
“Kyllä äiti!”
Tunnin loputtua en ollut läheskään varma, että luokka hallitsi argumentointitavat, mutta siitä olin iloinen, että elämän perusperiaatteista hampaiden pesu oli itsestäänselvyys. Lohduttavinta havainnossa oli, että omillani oli vielä muutamia vuosia aikaa kasvaa ja sisäistää harjaaminen luontevaksi osaksi omaa elämäänsä, aamuin ja illoin.
Kun vaan jaksaisin nalkuttaa säännöllisesti!
Käytävällä vastaan käveli kollega, joka näyttää jotenkin pahoinvoivalta.
“Onko sulla purkkaa?”
“Joo…”, aloin kaivella reppuani ja toivoin, että tällä kertaa pussi ei ollut levinnyt taskun pohjalle.
“Sain jo Jonnelta mynthoneita. Mutta ihan kamala tunne suussa, mä unohdin pestä aamulla hampaat!”
Tirskahdin.
“Noku piti hoitaa myyjäiskamat vielä ennen töihin lähtöä niin kaikki meni sekaisin ja unohdin. Tajusin vasta äsken tuossa ulko-ovella!”
Kyllä. Ehkä keski-ikäisen elämässä rutiinit ovat niin luontevia, että jokainen poikkeama on potentiaalinen katastrofin alku.
Kaikki alkoi siitä, kun suutuspäissäni halusin vaihtaa tietokoneelleni salasanan. Päätös ei ollut helppo, sillä olin käyttänyt samaa salasanaa viimeiset 13 vuotta. Päätin kuitenkin panna tuulemaan, koska salasana oli muidenkin perheenjäsenteni tiedossa.
Koska minulla ei ollut hajuakaan, miten salasana vaihdetaan, kysyin Aikulta apua. Aikun avustuksella pääsin käsiksi asetuksiin ja kohtaan salasana. Salasana vaihtui ja pian valtakunnassa oli näennäisesti kaikki hyvin.
Kunnes Aikku alkoi parin päivän päästä whatsappailemaan.
– Ehit sie kirjottamaan blogia? Oliko sulta tulossa se 40-vee monologi?
Kun kirjoituskiima sitten hetkeä myöhemmin iski, yritin kirjautua koneelleni tavalliseen tapaan. Syötin kenttään sata versiota uudesta salasanastani ja hakkasin loppuun eri numeroyhdistelmiä, mutta yksikään ei tärpännyt. Ensimmäinen kirjain isolla, sitten pienellä, vai oliko se toisin päin? Huutomerkki loppuun vai oliko se kysymysmerkki? En kuollaksenikaan muistanut uutta salasanaani. Kirjoituskiima laantui samassa tahdissa kun kierrokset nousivat.
Koska perheemme oli äitini nurkissa evakossa vesivahingon tieltä, huikkasin äidilleni lähteväni käymään kotona. Ajoin kotiin ja käänsin työhuoneeni ympäri. Uumoilin kirjoittaneeni salasanan jollekin post it-lapulle, mutta muistikuvani oli väärä. Hetken kuluttua äkkäsin, että olin angsteissani päättänyt olla kirjoittamatta salasanaa tositteeksi yhtään mihinkään paitsi pääni sisälle.
Virhe.
Mummolassa tartuin puhelimeen ja tekstasin Aikulle.
– Oisin kirjottanu blogia mutta en pääse omalle koneelle sisälle, kun vaihdoin sen salasanan 😭😭
– Käytä työkonetta?
– Mietin samaa, en vaan pääse sinne tinskuaikku driveen. Vittu mie oon käsi.
– Muistatko sen sähköpostin?
– Siis työkoneella en pääse sinne google driveen enkä blogin adminiin. Niin joo jos sen lisää gmailiin sen blogin tilin…
– Salasana on ******* , Aikku muistuttaa.
– Kiitti, pitää yrittää.
– Saahan sen uuden salasanan tilattua siihen blogiin, Aikku lisäsi.
En tiennyt enää mistä puhuttiin, joten illalla oli pakko turvautua miehen apuun. Hän ystävällisesti resetoi unohtamani salasanan ja tuota pikaa keksin uuden. Vahingosta viisastuneena kirjoitin salasanan ylös lehtiöön ja työnsin lehtiön läppärilaukkuuni.
Virhe (jota tosin en tiedostanut vielä tässä vaiheessa).
Edistysaskeleesta oli pakko raportoida Aikulle.
– Joo sain koneen toimimaan, Ari resetoi salasanan.
– Jee!
Neljä tuntia myöhemmin tykitin jälleen Aikkua viesteillä. Jostain syystä myös kaikki salasanai eri sivustoille oli resetoitu. Ainut salasana, jonka olin laittanut muistiin wordiin, oli päiväkodin Daisy-järjestelmään, jota ei oltu tarvittu vuosiin ja ukko.fi.hin, jota en ollut tarvinnut koskaan.
– Mulla menee totaalisesti hermo. En pääse enää sinne driveen omaltakaan koneelta, vaikka yritän lisätä accountin gmailiin. Ei enää anna sitä tinskuaikkua, tykitin Aikulle.
Hetken kuluttua häiriköin Aikkua jälleen.
– Nyt yritin vaihtaa salasanan sinne blogin adminiin, mutta ne vahvistuskoodit menee vissiin siun puhelimeen? En vittu tajua #¤%?!### Parempi kun ei edes yritä enää mitään. Pitänee turvautua Ariin illalla.
Aikku vastasi parin tunnin päästä.
– Ei oo helppoa siulla🤭 Kokeile nyt. Oon nyt puhelimella. Pitäshän siun blogiin saada vaihdettua uus salasana, vaikka et tinskuaikkuun pääsiskään. Eikös siinä ole siulla oma sähköposti kirjautumiseen? On se siun henk.koht. Mieki saan sen nollattua, joten sen saat sieki siitä blogin kirjautumissivulta.
Olin siinä mielentilassa, että katsoin parhaaksi jättää homman sikseen.
Seuraavana päivänä istuin koneelle ja yritin jälleen kirjautua sisään. Katsoin tyhmänä näppäimistöä – en kuolemaksenikaan muistanut uuden salasanan tilalle keksimääni uutta salasanaa. Ei jumalauta ollut todellista. Syötin kenttään eri sanoja ja numeroyhdistelmiä, mutta mikään ei tuonut jackpottia.
Mikä polttaa? kysyi salasanan vihje näytöllä.
Aurinko? Liekki? Rakkaus? Rakkaus polttaa olisi liian kliseistä minulle.
– Kohta polttaa liekit rovion!!! huusin ja kokeilin sitä.
Ei toiminut.
Sitten muistin, että tällä kertaa olin kirjoittanut salasanan fiksuna ylös lapulle! Ei hätää, hymyilin.
Paitsi että mille lapulle ja minne olin sen tunkenut?
Käänsin läppärilaukun ympäri, mutta en löytänyt muistilappua. Tai muistilappuja riitti kyllä, mutta ei juuri sitä oikeaa. Tongin toisenkin läppärilaukun, mutta vedin käteeni kaikkea muuta mielenkiintoista.
Marjatta Pennasen puhelinnumero – kuka se oli?
Jumalaton pino paperia ja A4:sia.
Neljän oppitunnin tuntisuunnitelmat pinkeillä ja keltaisilla post it -lapuilla.
Kampaamon hinnasto.
Kuivattuja mustikoita, joista osa oli valunut laukun pohjalle.
Kolumnia varten kirjoitetut muistiinpanot, jotka kuulostivat varsin epäilyttäviltä: sähköturbiini pöntössä, jotta voi kusemalla generoida sähköä, paskaa tuulettimessa, puuro turpoo mahassa, paplarit vastaan kiharrin, läheisyys versus sähköiset hierontalaitteet – hmm.
Terveyssiteitä, tussi, teepussi, villasukkien hoito-ohje, jonka sisällä teepussi.
Viimekesäinen lomamatkasuunnitelma ruttuisella kirjekuorella: Taavetti Lappeenranta, Svinhufvud ja korsumuseo. Sinne siis.
Mies katseli touhujani ja muistiinpanojani epäuskoisena.
– On tuossa yksi hyvä puoli. Kukaan ei voi kopioida sinun suunnitelmia eikä pölliä salasanoja, koska ne ei ole millään tasolla ymmärrettävässä muodossa.
Puoliksi suunniteltu on puoliksi tehty.Pusuileva läppärilaukkuni, jota mies kutsuu kotoisasti “suolistamista vailla olevaksi siaksi”.
Lopulta löysin salasanan ruttuisen ruutupaperin nurkasta, kun olin penkonut molemmat laukut kahteen kertaan.
– Heureka!
Kun kone armollisesti päästi minut sisään, oli pakko turvautua miehen apuun, jotta pääsisin blogiin sisälle. Otimme puhelun Aikulle. Aikku vastasi heti.
– Helou, oot sie puhelimen äärellä? kysyin ensitöikseni.
– Aa joo oot varmaan kun vastasit! repesin perään.
– Hihhiihh hiihhi, Aikku hajoili toisessa päässä.
Mies näytti siltä, että tulossa oli pitkä puhelu.
– Mie yritin nyt kirjautua tonne blogin driveen ja se huutaa koodia, joka on lähetetty Galaxy 51:stä, lienee siun puhelin? kyselin.
– Oota laitan kaiuttimeen, Aikku vastasi ja jatkoi pian:
– Joo koodi on 576 342.
– Mutta tässä lukee ”tapahtui virhe”.
Mies pudisteli päätään ja alkoi avautua:
– Hyvin ootte kyllä ryssineet tän jutun. Eli toinen on antanut sähköpostinsa ja toinen puhelinnumeronsa kaksivaiheiseen tunnistautumiseen.
– Aateltiin että voi valita, että helpompi silleen, Aikku toteaa.
– Olis parempiakin tapoja, mies totesi.
– Epäilemättä. Voisitko olla meidän atk-tukihenkilö? Aikku lirkutteli puhelimeen.
– Se tarkoittaa, että draama vähenee oleellisesti.
– Totta, sit meillä ei olis jutunjuurta, Aikku mietti pettyneenä.
– Mut Aikkuhan on töissäkin joku it-vastaava, kommentoin väliin.
– Olin. Ne siirsi miut syrjään.
– Hihhiiihh.
Kun mieheni sai hommat rullaamaan, hän kehotti laittamaan salasanat visusti talteen puhelimeen.
Eipä aikaakaan, kun minulla oli taas ongelma. Koska olin hätäpäissäni kirjoittanut kolumnin työkoneellani, en löytänyt sitä omalta koneeltani.
– Miksi se ei näy täällä drivessä?? Missä se on??! Nyt se on hävinny jumalauta!! Pitääkö alottaa alusta!?
– Se on työpaikan verkossa, mies totesi rauhallisesti.
– Miksi täällä sitten näkyy se PowerPoint, jota tein eilen työkoneella?? Aa joo se onkin tehty alun perin kotikoneella. Miksi kaikki on niin helvetin vaikeeta??
– Ja miksi muuten miun puhelin ei soi, vaikka siekin väitit soittaneesi? Eikä viestitkään jostain syystä näy eikä kuulu. Ilmestyvät yhtäkkiä tunteja myöhemmin, kun avaan whatsapin.
– Oisko sulla jostain syystä päällä älä häiritse -tila? Näytäpä tänne sitä puhelinta. Joo titta här. Oot painanu sen päälle.
– Katos. Oonki aina miettiny, että mikä se sellanen toiminto on.
On viimeinen tavallinen sunnuntai. Heräämme kaikki yhdessä kesämökillä. Isoimmat lapset kinastelevat kaukosäätimestä, pienimmäinen kömpii ukin ja mummin sänkyyn kellimään. Radio Suomessa Tapani Kansa laulaa Kesän lapsesta. Mieleen muistuvat lapsuuden hikiset automatkat mökille, kun isän Volvossa soi yksi ja sama C-kasetti ja lämpöpuhallin paahtoi täysillä taustoja. Isi kuuuuuuma! huusimme kuorossa, mutta isä ei raaskinut laskea lämpöjä.
Nytkin on lämmin. Höytiäinen on rasvatyyni, pihapuut seisovat värähtämättä paikallaan, elokuun aurinko panee parastaan. Sunnuntai-ilma, hymähdämme. Silloin ei tee mieli lähteä maalta kaupunkiin.
Luen Sunnuntaisuomalaista ja otan kolmannen kupin kahvia. Huomaan ettei isäni juo enää kahvia entiseen tapaansa. Tuskin saa alas kupillistakaan.
Silloin tiedän.
Luen kuolinilmoitukset ja niiden värssyjen kuluneet lauseet läpi. On siellä ikuinen kesän maa, sydän uupunut levätä saa. Sydän seisahtuu. Ei, ei, ei minun isälläni ole uupunutta sydäntä. Ottakaa joku, joka on oikeasti uupunut ja elämään kyllästynyt! Ei tämä näin voi mennä, helvetin epäreilua!
Aamupalan jälkeen alamme touhuta ja laittaa mökkiä talviteloille. Isäni lompsii puupinolle ja alkaa halkoa pöllejä halkomakoneella puoliksi. Huomaan että raskaimmat jäävät pinoon. Minä otan rautaharavan ja alan levittää multakuormaa, jonka isäni on kipannut jo alkukesästä kuorma-autolla keskelle pihamaata ja joka kasvaa jo heinää ja horsmaa.
Kasvaa heinää. Kasvaako isäkin heinää ensi kesänä? Minun villi ja pitelemätön isäni?
Isä huilaa halonteon välissä, istahtaa pöllille ja katselee pitkään järvelle. Nostaa likaisen lippahatun lippaa, kääntää katseensa minuun ja sanoo ensi kesänä pannaan tuplasti perunaa. Sen jälkeen olemme pitkään hiljaa. Aavistamme molemmat, että seuraavaa kesää ei ehkä tule. Kyyneleet kätkeäkseni käännän isälle selkäni ja alan levittää multakuormaa yhä kiivaammin liikkein. Isä tulee pian viereeni, ottaa otteen haravasta ja neuvoo hellästi ”Katso kulta pieni – isi näyttää, tällä tavalla.”
Kävelen rantaan kerätäkseni uimalelut talveksi talteen. Yksinäinen kalatiira kaartaa rantaan ja kohoaa kohti aurinkoa niin, etten enää kärsi katsoa sen lentoa. Raahaan lötteröiksi vajuneet uimarenkaat ja ilmapatjat kuistille ja alan tyhjentää niitä. Puristan sormet venttiilin ympärille ja kuuntelen kun hiljainen suhina karkaa ilmoille. Isäni istuu kuistin keinuun ja katselee touhujani vaitonaisena.
Tällä tavallako ilma pakenee isästänikin? Tuosta noin vaan? Niin kuin elämää ei olisi koskaan ollutkaan?
”En minä vielä täältä haluaisi lähteä. Näin kun saisi olla ja elää”, isä sanoo ääni väristen kuin aavistaen ajatukseni.
Päiväruuan jälkeen teemme vielä retken soramontulle. Isäni uusi kuorma-auto seisoo hiekkaharjujen edessä täysi sorakuorma päällään kuin huutaen kohtalon ivaansa. Montako vuotta sitä etsittiin ja montako kuormaa isä sillä ehtii ajaa? Entä jos kuormia tulee vähemmän kuin etsintään käytettyjä vuosia?
Poika haluaa harjoitella auton ajamista sorateillä. Poika kääntää virrat päälle vanhaan Peugeotiin, ja isäni nousee apukuskin paikalle. Katson kun auto kiemurtelee soraharjujen väliin ja katoaa näkyvistä jälkiä jättämättä.
Kävelen metsään. Huomaan että kangas on täynnä haaparouskuja ja karvarouskuja. Niitä löytyy aina vain lisää ja lisää. Kumarrun kuusien alle ja kerään saalista koriini nelinkontin. Oksat repivät poskiani, mutta sienet eivät lopu.
Tällä tavallako syöpäkin leviää? Kuin sienirihmasto. Niin ettei jaksa enää kurkottaa, niin että lopulta ote höltyy ja käsiin jää enää nihkeä ja kalvava kylmyys.
Seitsemän viikkoa myöhemmin seison isäni kuolinvuoteen äärellä. Kun kuuntelen viimeistä pitkää hengenvetoa ja pidän hiljalleen kylmenevästä kädestä kiinni, en voi ymmärtää, miten joku niin elävä voi yhtäkkiä olla niin poissa.
”Siinä oli yksi ihmiselämä”, sanon ääneen.
”Mutta eli kolmen edestä”, siskoni kuiskaa lohdullisesti nyyhkytyksensä lomasta.
Niin – yhtenä päivänä kuolemme, kaikkina muina päivinä saamme elää.
Kun menen ensimmäistä kertaa mökille isäni kuoleman jälkeen, löydän isäni vihreät saappaat mökin kuistilta. Ne ovat samassa paikassa, johon isäni ne viimeisenä tavallisena sunnuntaina jaloistaan riisui. Kärjet järvelle päin, kuinkas muutenkaan? Kuistin naulassa roikkuu kalaverkko, jossa ammottaa iso reikä. Isällä ei riittänyt hermo päästellä kuhia verkosta ilman saksia.
Mökin vieressä seisoo tutulla paikallaan isän verstas. Se persoonallisesti pintalaudasta rakennettu kyhäelmä, jonka keltaiseen liukuoveen on naulattu hirventalja. Pihamännystä katsoo hymyilevä kuu, josta äiti sai sätkyn. Se jota varten isä varasti liinavaatekaapista keltaisen lakanan, päällysti sillä autonvanteen, piirsi tussilla lakanaan silmät ja suun ja ripusti täysikuun puuhun.
Tontin vasemmassa laidassa seisoo sauna, jossa isä sai parhaimmat ideansa. Ne joille muut pudistelivat päätään. Vaatehuoneessa roikkuu isän villatakki. Nuuhkin sitä varovasti ja suljen silmäni. Tuttu tuoksu – Axe Africaa, hiekkakenttien lämpöä ja auringonpaahtamaa moottoriöljyä.
Tulee ensimmäinen isänpäivä ilman isää. Kesäkin tulee, mutta isä pysyy poissa. Tulee toinen isänpäivä ilman isää. Silti hän on jossakin. Jossakin lähelläni, vierelläni, sisälläni, sielussani – minussa. Aina kun innostun lapsen lailla, tunnen että isäni on läsnä. Kun saan idean, joka lähtee laukalle enkä pysy nahoissani, hän elää minussa. Kun pelleilen ja nauratan lapsiani tikahtumisen partaalle, hän kulkee kanssani. Kun hermostun ja ärähtelen ympärilleni, isäni luonne puskee esiin. Kun kysyn mutten malta kuunnella vastausta, hän on rinnallani. Kun olen surullinen, hän vie minut kujeillaan varjosta valoon. Kun lähden tien päälle ja viivyn reissullani luvattua kauemmin, koska maailmassa on niin paljon mielenkiintoista nähtävää, tulee kotoisa olo. Silloin hän on lähelläni.
Olet jo varmaan odottanut perheemme lomamatkan jatko-osaa jännityksensekaisin tuntein! Jos et ole lukenut osaa 1, tee se tästä.
Armoa!
Aamulla heräämme Mikkelin hotellista. Pienin sanoo olevansa nälkäinen ja hamuaa eväshedelmiä kassistani.
– Otan tän banaanin mukaan!
– Äitin tyttö. Mutta nyt rakas jätä se banaani siihen, nyt ei syödä banaania. Myö mennään aamupalalle tuonne saliin.
Hotellin ravintolassa on järkyttävä ryysis, sillä osa pöydistä on käyttökiellossa koronarajoitusten takia. Joudumme odottamaan ikuisuudelta tuntuvan ajan nälkäisten lasten kanssa aulassa. Tarjoilija sinkoilee sinne tänne ja pahoittelee joka käänteessä.
– Eipä meillä kiirettä, myö ollaan lomalla, poika vastaa verkkaisesti ja hymyilee tarjoilijalle rennosti.
Hämmennyn. Ehkei ne ihan vinoon kasvaneita ole?
Ruokapöydässä pienin alkaa laulaa. Viereisen pöydän täti ei saa pikkuisesta silmiään irti.
Kun aamiaisen jälkeen pakkaamme kamat ja teemme lähtöä hotellihuoneesta, kaivan vielä puhelimeni esille. Sanon miehelle, että on pakko ottaa muistoksi kuva sängyn päädyssä lojuvasta Hitler-tyynystä.
On sillä viikset.
– Siis älä vaan jumalauta sano, että luulet tuon olevan Hitler!!
– Siltä se näyttää. Viikset ja kaikki.
– Ei jumalauta. Se on Marsalkka Mannerheim. Myö ollaan Mikkelissä ja Mannerheim on Mikkelissä vaikuttaneita suurmiehiä. Ylipäällikkö Mannerheim siirsi päämajansa Pohjanmaalta Mikkeliin, ja se päämaja sijoittui tähän Hotelli Seurahuoneeseen. Hämmentää tuo musta aukko siun historian tietämyksessä.
– Jos se on minun mielestä Hitlerin näköinen mies, niin sillä ei ole mitään tekemistä miun historian tietämyksen kanssa!! Ei sillä että sillä voisi kehuskella, mutta anyway, puolustaudun.
Hotellin käytävällä keskustelu jatkuu.
– Okei kyllä mie vähän ihmettelin, että se oli vähän erinäköinen Hitler kuin yleensä, totean.
– Elä vaan lausu ääneen sitä nimeä!! mies kuiskaa kovaäänisesti ja vilkuilee ympärilleen.
– Vittu ootko tosissas?
– Ei ole korrektia sanoa sitä nimeä ääneen yhtään missään.
– Trust me, I know. Oon saksan ope. Mutta nyt ollaan Suomessa.
– Ei edes Suomessa!!
– Olkaa hiljaa, hävettää!!! poika karjuu.
– Isäs on sotajalalla niin kuin Aatu aikoinaan.
Siinä me sitten riidellään keskellä kauneinta lomamatkaa eteläsavolaisen hotellin käytävällä Natsi-Saksan johtajasta. Mutta lienee niitä turhempiakin riidanaiheita – kuten tiskikoneen täyttäminen ja loogisessa järjestyksessä etenevä ruohonleikkuu.
Autossa pienin aloittaa kyselytuntinsa, kun suuntaamme auton nokan kohti Visulahtea.
– Minne me mennään? Hoplopppin mennään, Ilolahteen!
– Mie haluun Tykkimäelle! keskimmäinen huutaa.
– Tykkimäkeen! Nyt mennään Tykkimäkeen. Tykkimäellä kiva päivä vietetään!! alan laulaa.
– Lapset, muistakaa. Ei tätä sanaa tai äiti laulaa. Kiellettyjen sanojen listalla Tykkimäki, Visulahti, Tässäkö tää oli, mies luettelee.
– Oikeesti mennään Visulahteen, kertaan.
– Vivulahteen jee! pienin huutaa.
Visulahdessa sodimme konkreettisesti pallopyssyillä. Mies tähtää minua pyllyyn, osuu ja näyttää nauttivan. Isoimmat puhaltavat kerrankin yhteen hiileen huvipuistolaitteisiin rynniessään ja pienin nukahtaa vetokärriin. Pian lapset hinkuvat vesimaahan, vaikka on kesän kylmin päivä eikä meillä ole pyyhkeitä. Tyypillistä. Tyypillistä on myös, että vessasta on hädän hetkellä paperi loppu. Käytän pyyhkimiseen kasvomaskia ja myhäilen tyytyväisenä luovuudelleni. Toimisikohan maski pyyhkeenäkin?
Seuraava sota alkaa vahakabinetissa. Olen askeleen edellä lapsiani enkä malta vastustaa kiusausta. Tekeydyn vahanukeksi vankien joukkoon. Kun perhe saapuu nukkien eteen, hyppään esiin ölisten ja mölisten. Lapset melkein paskovat alleen ja mies alkaa huutaa.
– Onko pakko?!! Tässä vaiheessa päivää ei enää huumori riitä!!
– Olisko kannattanut miettiä riittääkö huumori vai ei jo 16 vuotta sitten?
Mies alkaa mököttää. Kaiken lisäksi törmäämme Marsalkka Mannerheimiin. En uskalla sanoa ääneen, ketä hän mielestäni muistuttaa.
En sano mitään.
Illalla syömme Imatran hotellilla buffetpöydästä. Pienin suostuu vain maistelemaan kurkkua ennen kuin menee pöydän alle potkiutumaan.
– Mie himoitsen tuota jälkipöytää, sanon ja repeän pian lapsukselle.
– Jälkipöytä? Meillä on alkupöytä, pääpöytä ja jälkipöytä tiramisupinnoitteella. Kotiinko halajat? Syökäähän lapset niin jaksetaan kantaa, painaa aika paljon, mies vitsailee.
Pienin on jo siepannut jälkipöydästä vaahtokarkit molempiin käsiinsä ja alkaa leikkiä.
– Minä olen Illi, kuka sinä olet? Mennään piiloon!
Kun nousemme pöydästä, mies saa kuningasajatuksen.
– Pannaanko äiti navigoimaan takaisin hotellihuoneeseen?
– Joo, se ei varppina osaa perille! lapset nauravat.
– Onko tää teille suurtakin hupia? kyselen.
– Empiirinen koe kontrolloidussa testiympäristössä.
Perhe jättäytyy jälkeeni ja minä yritän tsempata ravintolan edessä. Käännyn vasemmalle, ja tällä kertaa onni suosii rohkeaa, mutta tänka på tulee heti seuraavassa käytävähaarassa. Käännyn eri suuntaan kuin muu perhe.
– Isi, äiti katosi! keskimmäinen huutaa.
– Äiti hävisi ekan kokeen.
Aamulla kävelen jälleen itsetietoisena pitkin hotellin käytäviä kohti samaa ravintolaa, mutta lähden jo lähdössä eri suuntaan kuin muu perhe.
– Darwinismi toimii, mies toteaa.
Aamiaista popsiessamme pähkäilemme, kumpi ottaa pienimmän vastuulleen kylpylässä.
– Onks sulla piilarit päässä? Viimeksi lähdit vieraan miehen matkaan, kun niitä ei ollu, mies muistelee.
– On piilarit, en kai mie kolmeveen kanssa uskalla uimaan ilman silmiä.
– Mutta minun kanssa lähdet mielelläsi?
Viereisessä pöydässä istuu niin ikään kolmilapsinen perhe ja mummo. Äidillä näyttää olevan hermo pinkeällä, kun lapset kinastelevat milloin mistäkin. Syönnin jälkeen mummo ryhtyy siivoamaan pöytää ja latomaan lautasia päällekkäin.
– Äiti anna olla! Ne siivoo kyllä! Kohta on haarukka jonkun silimässä, kun siinä reuhdot.
Jotenkin lohdullista, ettei muillakaan menee kuten elokuvissa.
Kylpylässä lillun paikallani ja katselen ikkunasta ulos, sillä ei tee mieli uida ihmiskeitossa. Populaa on liikaa, kuka tästä oikeasti nauttii? Yhtäkkiä olen varma, että läheisen männyn latvassa istuu valkoinen kakadu. Reppana on karannut joltakin huolestuneelta omistajalta, joka etsii siipiveikkoaan hermorauniona ympäri pitäjiä. Päätän jakaa huomioni Kadonneet lemmikit -ryhmään heti kun pääsen hotellihuoneeseen. Pian lintu lähtee lentoon ja huomaan että se onkin naakka. Hotellihuoneessa kerron nauraen harhoistani miehelle.
– Onneksi et kertonut kellekään. Oltais jouduttu neljästään kotiin, kun olisit joutunu suljetulle. Tosin itse en erota edes naakkaa ja korppia toisistaan.
– Oikeesti?? ihmettelen.
– No samalla tavalla kaikki kakspyöräset on sulle mopoja.
Hotellihuoneessa alan meikata päivän seikkailuja varten. Lapset ovat jo lähtökuopissaan.
– Äiti naamioituu, saattaa kestää vielä hetkisen, mies varoittelee lapsia.
– Katotaan kenellä kestää, kun isänne pääsee vessaan.
– Tämä on isin aamurukous – drop and go! ukko huutaa pöntöltä.
– Voisitte sillä välin kerätä roskat. Pöydän alla on karkkipapereita. Muistakaa kolme a:ta. Tässä kohtaa Avuliaisuus!
– Anna Armoo, mie vein jo tuon roskat roskiin! keskimmäinen kommentoi ja osoittaa veljeään.
Päätän meikata itseni loppuun autossa, porukka käy sen verran kuumana.
– Nyt mennään sinne Ahvenanmaalle! poika julistaa.
– Eikun Lappeenrantaan, korjaan.
Autossa huomaan, että Elinan nukke on jäänyt kyydistä. Mies peruuttaa ja juoksen hakemaan Babybornia leikkipaikalta. Onneksi lelu löytyy ja matka voi jatkua.
– Äitille piste Avuliaisuudesta, kun muisti nuken.
Kolmevuotias alkaa höpöttää.
– Pinkkiin luolaan ei saa mennä. Äiti, miten meidän päät pysyy?
Alan käydä läpi selkärankaa ja muita kehonosia ja annan selonteon, miksi pää pysyy paikoillaan samalla kun ehostan nahkaani. Kohta käännyn poikani puoleen.
– Onks miun pää nyt hyvä? Onko kulmat hyvin vai piirsinkö ohi?
– Otsassa on kikkeli.
– Hihihihih.
Kun pääsemme Lappeenrantaan, etsimme ensimmäiseksi vatsantäytettä. Ihmisiä on liikenteessä kuin meressä monneja ja ruokajonossa alkaa mennä hermo. Kun odotamme yläterassilla apetta pöytään, tunnelma on suorastaan hilpeä. Isoin ja keskimmäinen mököttävät hattujensa uumenissa ja yrittävät vuorotellen käydä käsiksi toisiinsa. Pienin konttaa pöydän alla ja kymmenen lokkia kärkkyy roskiksen vieressä.
– No jo on lokkeja, mies huokailee.
– Lokki, lokin päällä lokki, alan laulaa.
– Ei jumalauta. Ei jaksa.
Kun syön pitaleipää, salaatti ja nyhtökaura valuvat pitkin poskia, tippuvat syliin ja siitä terassin laudoitukselle. Lokit aktivoituvat ja sieppaavat murusia jalkojen välistä. Ärsyttää ihan kaikki. Mies katsoo pinkeää ilmettäni eikä voi olla kommentoimatta.
– Äiti muistaa nyt ne kolme a:ta. Asenne, Avuliaisuus ja Armo. Ja varo kakaduita.
– Buaahhahha.
Kun vatsat on ravittu, alamme etsiä Lappeenrannan kuuluisia hiekkaveistoksia. Taivallamme helteessä pitkin rantaa ja kannamme vuorotellen pienintä milloin sylissä, milloin reppuselässä, milloin reidessä. Ranta jatkuu loputtomiin. Lapset valittelevat jalkojaan enkä ihmettele. Omanikin ovat jo tohjoina. Veistokset kierrettyämme lapset alkavat kärttää tivoliin. Kun kiellämme moisen huvin, alkaa huuto ja mökötys. Jätskikojukaan ei viilennä tunteita, sillä jäljellä ei ole kuin yhtä makua. Kun yritämme löytää mukulakatua pitkin autolle, mies ehdottaa museokäyntiä.
– Ootko niinku tosissas?
Ite tekisin paremman.
Kotiin päästyäni huokaisen ja säntään ensitöikseni mustikkametsään.
Tästä alkaa loma.
Mättäällä alan jo haaveilla töihin pääsystä, eikö tässä jo lomailtu ihan omiksi tarpeiksi. Töihin pääsy jää haaveeksi, sillä mustikkareissun jälkeen ihmettelen outoja vatsakramppeja ja pian alan harrastaa drop and go:ta sen verran tehokkaasti useamman päivän ajan, että alan muistuttaa kuivan kesän oravaa.
Töitä edeltävänä viikonloppuna käyn hakemassa vauhtia sairaalasta. Kun makaan tipassa ja kuuntelen hoosiannaa huutavaa suolistoani, luulen kuolevani. Tosin se ei ole mitään verrattuna siihen kärsimysnäytelmään, jonka koin ennen petiin pääsyä, kun yöllä haahuilin ja harhailin aution lasaretin käytävillä yksin ja tuskissani. “Seuraa sinistä viivaa, jos olet menossa osastolle 4G, seuraa punaista linjaa niin pääset 3EKG:lle, seuraa vihreää vanaa niin pääset päivystykseen” tai jotain. Ellei ystävällinen hoitaja olisi taluttanut minua oikeaan osoitteeseen, voin kertoa että seuraava potilas olisi seurannut paskavanaa.
Lomani jatkuu sairaslomalla. Kun pysyn tolpillani ja saan diagnoosiksi Ehec-bakteerin, joudun antamaan terveysviranomaisille tarkan selostuksen niin suullisesti kuin kirjallisesti lomani käänteistä ja kaikesta, mitä olin pannut suuhuni niin pää- kuin jälkipöydässä. Joudun listaamaan myös kaikki kontaktini eläinkunnan edustajiin. Yhteen kohtaan kirjoitan “Juvalla nuohosin pässipojan kanssa.” Tehkööt omat päätelmänsä lomani kohokohdista. Melikuvituskakadua en katso aiheelliseksi mainita.
Esikoisella on tapana viettää syysloma anoppilassa. Korpien keskellä on paremmat harrastusmahdollisuudet, ja kilometrejä äitiin on kuulemma tarpeeksi paljon. Ei sillä, ilmasto isovanhempien luona tekee teineistä yhteistyökykyisempiä.
Kannoimme pojan kapsäkit sisälle ja suuntasimme suoraan karkkikaapin kautta sohvalle. Werther’s Originalia imeskellessäni kiinnitin huomiota anopin käytökseen. Vaikutti aavistuksen tavallista oudommalta… jotenkin hermostuneelta. Pyöritteli sormiaan ja vilkuili vuoroin minua ja miestä, sitten poikaa. Ei siitä ihan niin pitkä aika ollut kun viimeksi käytiin, etteikö olisi tunnistanut. Välillä mummon katse harhaili sohvapöydälle. Ihan meidän mittapuulla siisti pöytä, ei sitä olisi kannattanut hävetä. Neule levällään, kirja ja päivän lehdet. Vai oliko siellä jotain luvattomia lehtiä…?
Sitten anopin pokka petti. Hän istahti sohvalle ja kaivoi siistin lehtipinon alta piilosta mustan pitkulaisen esineen, joka näytti polttelevan sormissa.
”Onko tämä se sellanen….sähkötupakka?”
Viimeinen sana kuiskattiin nopeasti.
”Mistä sie sellasen löysit?”
Anoppi kertoi käyneensä tekemässä vapaaehtoissiivouskeikkaa läheisessä majoituksessa ja löytäneensä mystisen putkilon sängyn alta. Kieltämättä sängyn alunen oli hyvä paikka säilyttää nikotiinituotteita, mutta ehkä niitä ei väliaikaismajoitukseen mielellään jättäisi säilöön.
”Tää on nyt varmaan sellainen…sähkötupakka.”
Jälleen viimeinen sana kuiskattiin, ja kapistus heitettiin mieheni syliin iljetystä ja inhoa huokuvalla käden liikkeellä. Kurkistelin mieheni olan yli kiinnostuneena. Itsekin olin vastikään löytänyt sähkötupakan takkini taskusta. Yhtä häkeltyneenä olin kantanut esineen miehelleni tunnistettavaksi.
”Eikös tämä ole ripsiväri?” mieheni tietämys kosmetiikasta oli yhtä syvällinen kuin minun ymmärrykseni tupakkatuotteista.
”Kun ei se auk…” anoppi vaikeni, kun mieheni ruuvasi putkilon auki ja veti ulos ripsiharjan.
”Mutta kun siinä lukee kill…”
”Ripsiväriltä tää silti näyttää.”
”Mutta…. Kill!Tappaa!”
”Mitä muuta siinä lukee?” mies ojensi putkilon takaisin äidilleen.
”Ööö.. Lashes to kill. Tappavat liekit?!!”
Toisikohan joulupukki anopille kosmetiikkaa lahjaksi? Tulisi actionia aattoiltaan, kun pommiryhmä porhaltaisi paikalle purkamaan poskipunarasiaa.
Miehen anoppi on puolestaan aivan yhtä pihalla kauneudenhoitotuotteista kuin oma anoppini, mutta harvinaisen tietoinen autoon liittyvistä kilinöistä, kalinoista ja varoitusvaloista. Niitä kun tuppaa ilmenemään säännöllisin väliajoin.
Nyt auto oli ollut jo pitkään vaiti, mutta kutostietä körötellessä, mummo kuuli jotain. Jokin nakutti. Ääni oli aivan uusi. Tikitys jatkui tasaisesti, huolimatta siitä painoiko kaasua tai hidastiko. Mitä nyt? Miksi auton piti taas levitä?! Pitäisi soittaa vävylle. Mutta ehkä voisi olla parempi, jos kyytiin tuleva pojanpoika kuuntelisi kuulisiko se saman äänen. Saattoihan se olla, että tikitys lähti omasta päästä.
Mummo pysähtyi pihamaahan odottamaan kyytiläistä ja kaivoi samalla puhelinta. Ehkäpä sitten kuitenkin soittaisi vävypojalle. Se oli monta kertaa maininnut, että olisi hyvä ilmoittaa erikosista äänistä heti eikä sitten myöhemmin, kun auto ei enää käynnistynyt. Kännykkää kassista kaivaessaan mummo vilkaisi takapenkille.
Rattaat alkoivat liikkua kirskahdellen myssyn alla.
Takapenkillä oli pussi. Pussi, jonka mummo oli löytänyt auton sivupeilistä roikkumasta lähtiessään taksikeikalle. Pussi, jonka ystävä oli tuonut lahjaksi ja ripustanut peiliin ohikulkiessaan. Pussi, jonka sisällä oli ystävän rakkaudella valitsema kello, raksuttava kello.
Anoppi perui puhelun.
Ei tarvinnut tällekään mummolle tilata pommiryhmää. Ei edes mekaanikkoa.
Näsäviisas navigaattori
Mutta kyllä moderniteknologia hämmentää myös tätä nuorempaa sukupolvea. Lomaviikolla vietimme mieheni kanssa laatuaikaa ja pikainen oli tällä kertaa kahdenkeskinen piipahdus Lappeenrannassa, tuossa Etelä-Karjalan helmessä. Siis miehellä oli pakollinen tentti ja itse olin lomaillut lasten kanssa jo monta päivää, joten olin joutava lähtemään mukaan. Käytännössä haukottelimme aamuyön autossa, mies teki pari tuntia tenttiä ja minä tapoin aikaa kylmillä kaduilla.
Tentti järjestettiin Lappeenrannan keskustassa, virastotalossa, jonka osoitteen tyrkkäsimme navigaattoriin. Navigaattorin ohjeilla selvisin hienosti keskustaan, mutta sitten aloin kyseenalaistaa ohjeistusta. Navigaattorin mukaan olisimme perillä seuraavan risteyksen jälkeen, mutta tie jatkuikin tunneliin. Googlemapsin kuvassa virastotalo kuitenkin oli selkeästi ulkoilmassa eikä maan alla.
Tie jatkui eteenpäin betonibunkkerissa, jossa jokatoinen liikennemerkki kielsi kääntymästä, pysäköimästä tai ajamasta eteenpäin. Lopulta katu haarautui risteykseen, mutta oliko tämä nyt oikea? Lasketaanko maanalaiset risteykset risteyksiksi vai oliko tämä joku parkkihalli? Katoista roikkuvissa kylteissä luki pelottavan virallisia nimiä: puolustusvoimat, oikeustalo, poliisi, sokos hotel…
Mikä salainen tukikohta paikka oli? Samalla navigaattori huusi meidän olevan kohteessa. Seuraavan kyltin kohdalla hiljensin hieman ja käskin miehen hypätä kyydistä. En ollut varma selviäisikö hän elävänä kivihallista ulos tai joutuisiko hän valtion virkamiesten vangiksi, mutta jos erkaantuisimme, ainakin toisella meillä olisi mahdollisuus selviytyä.
Ajettuani varttitunnin löysin vihdoin ulos betonikaton alta. Ah, miten ihana olikaan sininen taivas! Ajoin auton parkkiin, sillä en todellakaan halunnut ajaa enää yhdenkään parkkitalon uumeniin.
Takaisin keskustaan kävellessäni tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan minkä kadun varteen autoni olin jättänyt. Mies viestitti, että oli vastoin kaikkia odotuksiani löytänyt kivilinnoituksesta tenttipaikalle. Itse asiassa ovi, lukittu tosin, oli ollut aivan siinä, mihin olin mieheni onnistunut jättämään. Nappisuoritus navigaattorilta.
Vajaan tunnin harhailtuani löysin autoni ja lähetin miehelle koordinaatit. Kohta mies uupuneena koesuorituksestaan istahti apukuskin paikalle.
”Ihan ku…haisisit oksennukselta.”
”En ole oksentanut. ”
Nuuhkaisin hieman ilmaan, mutta päätin olla ärsyttämättä. Mies ei jostain syystä arvosta raporttejani hajuhavainnoista, joten lähdin suunnistamaan kohti kotia. Kohta imelän etikkainen haju luikerteli jälleen sieraimiin.
”Kyllä täällä joku haisee! Mie pysähdyn…”
En todellakaan aikonut istua kolmea tuntia eritteiden löyhkässä.
”Et pysähdy ainakaan tähän. En mie haista mitään…”, mies tuhahti, mutta muutti mielensä nopeasti. ”Ei, kyllä miekin nyt haistan. Mutta en mie oo oksentanu. Enkä mie oo istunu missään…”
Syyslomalla on mukava muistella kesälomaa. Tämä tarina on toissakesäinen.
On kesäisen perheloman ensimmäinen päivä. Pientä innokkuutta on selvästi havaittavissa jo aamuvarhaisella.
– Minne mennään? Minne mennään? Hoplopppiin. Vivulahteen. Haluan heppamaahan! Heppoja, niillä on häntät! pienin rallattelee.
– Myö syötiin jo aamupala, ollaan niin hyviä! isommat lapset hihkuvat keittiöstä.
Laitan kahvin tippumaan ja alan avata into piukeana yön päässäni hautuneita nystyröitä. Löysin illalla Annan sivuilta ohjeen geelikiharoista, jotka lupasivat salaperäisen Curly girl -ilmeen helposti ja hallitusti.
Valitettavasti sana hallittu ei ole koskaan koreillut topten-sanojeni listalla, eikä varsinaisesti pitäisi yllättyä lopputuloksesta. Mutta vituttaa se silti, kun luulee saavansa keskiaukeman kamaa, ja lopputulos näyttää puoliksi päähän palaneelta permikseltä.
– Hyvin alkaa tämä aamu. Kolme tuntia sain unta ja nyt näytän Pelle Hermannin äidiltä!! parahdan vessasta.
– Menninkäiseltä, lapset toteavat.
– Ei, enemmänkin Babylonin Londo -hahmolta, mies kommentoi.
– Kuka se on?
– Googlaa.
Otan puhelimen ja kirjoitan Googlen hakukenttään Londo. Ei paljon lohduta, että näytän Pelle Hermannin kauan kadoksissa olleelta isältä.
Seuraavaksi kyselen mieheltäni, näyttääkö mekko oudolta ylläni. Mies ei ennätä vastata, kun poika tarttuu kysymykseen.
– Hyvä se on. Rinnat on vaan aika isot. Mutta eikös miehet tykkää.
– Mistä se repii noita juttujaan? kauhistelen mieheltäni.
– Jospa se oli se hammaskeijo, huudan ja otan vaivihkaa kaksieuroisen kouraani ja hiivin portaat ylös keskimmäisen huoneeseen.
– Hei onhan täällä kolikko! Et vaan ollu huomannu! huutelen samalla, kun tungen kolikkoa tyynyn alle.
– Äiti sie oot se hammaskeijo!! Elä yritä!
– Minä mikään Keijo ole! Ei mulla ole munia!
– Eikä niitä ole olemassakaan!
– Munia vai keijoja?
Kun olemme survoutuneet autoon ja päässeet tien päälle, ensimmäinen kysymys singahtaa ilmoille kymmenen kilometrin jälkeen.
– Miten pitkään vielä?
Kysymys alkaa toistua kymmenen kilometrin välein, sitten viiden. Tekee mieli työntää pumpulia korviin.
Karvion kanavalla ensimmäisellä on nälkä. Toisella on Pop it kateissa ja kolmannella tylsää.
– Ota nokoset, kehotan.
– No anna!
– Nokoset tarkottaa unia.
– Tuleekohan meille kiva loma? isoin miettii.
– Siitä voitaskin puhua. Kaikki lähtee asenteesta. Voitas tehdä nyt sellanen kolmen sanan ohjenuora tälle perhelomalle. Vähän niinku usko, uni ja unelmat. Kolme a:ta. Asenne, avuliaisuus ja…. Angstittomuus? Auvo? Avarakatseisuus… Ei…. Armo. Se on hyvä. Asenne, avuliaisuus ja armo, latelen.
– Just. Kun äitistä on kyse, niin vois sopia paremmin Arvaamattomuus, mies kommentoi.
– Ja sulle Ankeus. Mulla on ainakin asenne kohdillaan. Kerrankin suunnittelin jotain loman eteen enkä eläny hetkessä! kehuskelen.
Pikkasen oli tosin kylmä hiki valunut, sillä kaikki jäi viime tippaan. Mikkelistä olin onnistunut varaamaan hotellihuoneen ensimmäiseksi yöksi, mutta Lappeenrannassa oli jokikinen kohtuuhintainen yösija ja -soppi buukattu. Toiseksi yöksi olisi pakko suunnata Imatralle, josta olin löytänyt viimeisen vapaan huoneen.
Varkaudessa pysähdymme Morton-ravintolaan lounaalle. Ravintola sijaitsee joen rannalla eikä aikaakaan, kun kylmyys hiipii luihin ja ytimiin. Koko kesän on pitänyt seksihellettä, mutta kun meidän perhe lähtee lomalle, selkärankakin jäätyy nahkaan kiinni.
– Ihanan näköistä, kattokaa nyt, osoitan rantaa ja hytisen ankarasti.
– Tuo sellutehdas? mies kysyy.
– Asennetta, ei ankeutta kiitos! muistutan.
Kun olemme ahtaneet burgerit kupuihimme ja löntystelemme autolle päin, löydämme kävelykadulle piirretyn tehtäväradan. Hypimme lasten kanssa rataa pitkin, mutta touhu keskeytyy äkillisesti. Julmannäköinen ruohonleikkaaja hiljentää kohdallamme vauhtia ja jää tuijottamaan meitä paheksuvasti moottori käyden. Pinta-alaa olisi vaikka kuinka ajeltavaksi, mutta ei, Jamppa haluaa välttämättä ajaa jalkakäytävän viereisen pätkän ja kieltää turisteilta kaikki huvit.
– Joillain ei ole kyllä tilannetajua ollenkaan. Eikö voinu mennä tonne rantaan ajelemaan? sihisen miehelle, kun pääsemme autolle.
– Hänellä on oma reittinsä ja rutiininsa.
– Minkä helvetin takia siun pitää aina puolustaa toisia? Et vittu koskaan ole minun puolella! huudan.
– Järki vastaan tunteet. Siinä oli kyse logiikasta.
Minun logiikalla tämä oli tarkoitettu hypittäväksi, ei väisteltäväksi.
Kun saamme Volvon liikkeelle ja ajamme Varkauden keskustan läpi, kehotan lapsia laittamaan puhelimet pois.
– Tämä on katsokaas logiikkaa! Kun emme katso puhelinta, katsomme ympärillemme. Maailma jääpi näkemättä, kun ootte puhelimella, opastan.
– Mitä nähtävää täällä on? Helvetin kuollut paikka, isoin tuhahtaa.
– No esim tuolla vasemmalla on hyvännäkönen mies auton ratissa!! hihkaisen.
– Minkä auton? Tuo on ympäripyörivä pyöräalustainen kaivinkone. Pitäs autoalan ammattilaisen tyttärenä tietää, mies huomauttaa.
– Just se.
– Ja tuolla on sähköpyörä. Täysjousitus. 2600 euroa, mies ihailee.
Joroisten kohdilla ajamme liikenneasema Jari-Pekan ohi. Valistan perhettäni, että tuolla ei myydä alkoholia eikä tupakkaa.
– Oot sie polttanu tupakkaa?? isoin innostuu.
– En. Kerran kokeilin, kun pikkusisko pakotti. Mutta en osannu sitten millään. Maikki yritti neuvoa, mutta vedin joka sauhulla poskeen.
– Äidillä on taas too much information, mies huomauttaa välin.
– Mutta tuolla ei siis myydä tupakkaa. Alkoholin juominen ja tupakoiminen on huoltoaseman yrittäjän mielestä syntiä.
– Alkoholihan on jumalten juoma! Ja mikä on synti? Oonko minä synti? isoin kyselee.
– Syntinen, isi korjaa.
– Hei nyt keskustellaan, isillä on hyvä hetki! iloitsen ja jatkan:
– Synti tarkoittaa, että on tehnyt jotakin pahaa tai moraalisesti arveluttavaa. Äidillä on paljon pidempi syntilista kuin sinulla.
– Minne me mennään? isoin jatkaa kyselyään.
– Mikkeliin rakas.
– Eiku me mennään lomalle! Hoploppiin! Vivulahteen! kaksi vee ilmoittaa.
– Visulahteen, keskimmäinen valistaa.
– Visulahti, visulahti, siinä on kesäloman mahti, ota suunnaksi Visulahti! alan laulaa.
– Lapset, muistakaa, ei sanaa Visulahti, mies ärähtää.
Juvalla pysähdymme kotieläinpiha Taikaniemen Farmille. Kiertelemme ensin kanat ja sorsat ja ihmettelemme hassun näköistä laumanvartijakoiraa. Keskimmäinen alkaa mököttää heti lähdössä eikä tule lähellekään lampaita. Itse nuohoudun pässipojan kanssa, sillä rakastan kaikkia elollisia, joilla on sorkat. Mieleen tulvii muistoja mummon pässeistä Jesperistä, Ridgestä ja Timoteistä. Suljen silmäni ja vedän lampaanvillan tuoksua sieraimiini.
– Tule nyt, aina saa odottaa! Lähetään, ei jaksa!! Paska haisee! isoin alkaa karjua.
– Armoa! Antakaa nyt minunkin nauttia elämästä.
Kumpi näistä on laama?Päkäpää.
Kaneja on lupa mennä likistelemään kaniaitaukseen. Kun lähdemme aitauksesta ihmisten ilmoille, pienin jää häkkiin eikä suostu tulemaan pois vaikka kuinka houkuttelemme.
– Karoliina jääkin eläinpihan uudeksi vetonaulaksi!
– ÄÄÄÄÄÄ, uuuuuuuu, alkaa kolmaskin ulista.
– Tässäkö tää oli? isoin äkäilee ja katselee myrtsinä ympärilleen.
– Tässäkö tää oli, levii nelostielle lasten monopoli… alan laulaa.
– Hiljaa!!
– Lapset, muistakaa! Ei tätä lausetta, isi määrää.
– Hei muistakaa asenne! Nyt jätskille! hihkaisen.
Mikkelissä yritämme epätoivoisesti etsiä jotakin nähtävyyttä ja niinpä päädymme Mikkelinpuistoon. Puisto kattaa ainoastaan kukkaistutuksia ja lasten leikkipaikan. Pian alkaa tappelu. Kun kirjaudumme Mikkelin keskustassa hotelliin ja pääsemme huoneeseen, alkaa puolestaan vinkuminen. Keskimmäinen on unohtanut kuulokkeet autoon. Sanon että voin hakea ne, mutten tiedä osaanko takaisin. Mies antaa ohjeet ja poika kehottaa ottamaan puhelimen mukaan, jos eksyn. (Käy mielessä ettei eksyminen olisi lainkaan hullumpi vaihtoehto…) Yhtäkkiä mies alkaa sihtailla minua kamerallaan.
– Otetaas lapset äidistä kuva muistoksi.
– Very funny.
Illalla kävelemme Mikkelin keskustassa ja bongaamme tivolin. Mies menee lastenlaitteeseen tyttäriensa kanssa ja näyttää naurettavalta survoutuessaan kahvikuppiin, mutta saa pisteet asenteesta. Tivolin ulkomaalainen työntekijä viittoo pojalleni, onko hänkin kenties menossa laitteeseen.
– I don’t have a ticket! poikani huutaa ja pudistelee päätään.
Minä katson epäuskoisena. Mistä lähtien se on puhunut englantia? Epämääräinen artikkeli ja kaikki. Äitinsä poika.
Tivolin jälkeen menemme syömään westerntyyliseen ravintolaan. Rakastun paikan välittömään ja aitoon tarjoilijaan. Hän on kuin suoraan jenkkileffasta, jossa pikkupaikkakunnan nuhjuisen saluunan takahuoneesta ilmestyy käsiänsä essuun pyyhkivä huolittelematon mutta sievä nainen, joka vetää essun taskusta pienen muistivihon ja kysyy paksulla teksasin murteella, mitä saisi olla. Nyt tosin mikkelin murteella, mutta väliäkö sillä – olen haltioitunut. Elämäni on yhtä elokuvaa! Melkein suostun kasvissyöjänä tilaamaan päivän pihvin.
Matka jatkuu seuraavassa jaksossa. Siinä kuulet, kuinka voi saada aikaiseksi aviokriisin hotellin koristetyynystä ja Marsalkka Mannerheimistä.
Monissa pitkissä parisuhteissa tuntuu puuttuvan yhteistä tekemistä, leikkimielisyyttä ja jännitystä. Ei meillä.
Pari viikkoa sitten järjestin piilotusleikin. Vähän haastetta, kun kumpikaan ei tiennyt missä piilo oli. Leikkikin oli toiminnasta jo hyvin kaukana, kun vuorokauden etsintojen jälkeen kohteesta ei ollut edelleenkään yhtään havaintoa.
Tällä kertaa jäljitimme metsäkenkiäni. Eivät olleet varastossa, eivät kuistilla, terassilla tai komerossa. Mies oli yrittänyt kysellä, milloin olin viimeksi niitä käyttänyt. En osannut sanoa. Elokuussa? Vuosi sitten?
“Miksi me aina etitään miun tavaroita!?” vaikeroin ja vääntelehdin dramaattisesti käsilläni kattoa kohti. Lähtöön oli alle 10 tuntia.
Mutta siinä mies oli väärässä, etteikö me muita asusteita etsitä!
Heinäkuun lopulla leikimme arteenetsijöitä, kun kylvin omaisuuttani mustikkametsään. Olin kampeutunut lähimetsään lepuuttamaan hermojani mustikkamättäällä, kun se tapahtui.
Kurotin kohti jättimäisiä mustikoita notkuvia varpuja. Sormet takertuivat kaulastani roikkuvaan ketjuun, joka ei edes hidastanut ylimaallisen voimakkaan käteni määrätietoista liikettä.
Kuten aina katastrofin (Tiedät varmaan? Kun maito putoaa lattialle, koira oksentaa matolle, kuskiton auto alkaa valua ojaa kohti…) hetkellä, aika tuntui hidastuvan. Näin ketjun lentävän eteenpäin, riipusten pyörähtävän ilmassa ja putoavan.
Joskus kuvittelin olevani hyvä kriisitilanteissa, mutta elämä on opettanut, että rationalisuuteni ja loogisuuteni rippeet karisevat kriisin yllättäessä varsin rivakasti ja keskityn täysin epäolennaisiin asioihin. Mutta nyt aivoni toimivat kirkkaasti. Käden nopeus, liikerata, riipusten paino, ilmanvastus… Päättelin nopeasti mihin asti mummojen perintökorut olisivat voineet päätyä. Ja kas. Kaksi kolmesta löytyi samoin tein varpujen välistä.
Löydätkö korun?
Kolmatta en löytänyt, joten merkitsin kohteen valtavalla puuristillä. En aikonut hätääntyä tai luovuttaa, sillä tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun hukkasin kalliita korujani. Ja joka kerta onnistuin ne löytämään, tavalla tai toisella.
Lapsena Muumimaailmasta ostamani muumikorvis oli kadoksissa koko talven, kunnes löytyi kevään tultua parkkipaikan nietosten alta. Kymmenen vuotta sitten sormuksen muotoon pakattu kuukauden puskurirahasto taas löytyi takin vuorin sisältä. Tuoreimpana tapauksena olin edellisellä viikolla kadottanut korvakoruni pihatöissä. Muistikuvissani raivaussahan hihna oli tarttunut korvaan ja hiuksiin, joten päättelin sahan olevan syypää katoamiseen. Onneksi olin sahannut vain tienvarsia, joten todennäköisyys korun löytymiseen oli suuri. Parin päivän kuluttua keskimmäinen paikansi korun keittiön pöydän alle karanneiden mustikoiden seasta.
Ihmeellisintä oli, että olin kuitenkin imuroinut välipäivänä…
Kotona riisuunnuin varovasti, jos koru olisi laskutoimituksistani huolimatta pudonnut paidan sisään tai housuihin. Tyhjensin saappaatkin, jos riipus olisi valunut lahjetta pitkin kenkään. Samalla selitin nakuiluani kummasteleville tytöilleni, mitä oli tapahtunut.
“Äiti oikeesti?! Taas!? Voitko olla laittamatta koruja metsään?”
“Oliko se arvokas?”
“Ei varmaan, mutta tunnearvoa sillä on.”
“Niinpä. Kaikilla siun koruilla on.”
Tytöt kampeutuivat mukaani metsään etsimään pikkurillin kynnen kokoista laattaa.
“Se ei varmaan magneettiin tartu?”
“Ei se on kultaa.”
“Ootko varma?”
“Hei, ja jos se ei löydy, mie voin sitten teidän lapsille pitää aina aarteenetsintää! Miettikää miten siistiä, ne etsii mummolan kadonnutta kulta-aarretta!”
Korua ei löytynyt.
Illalla mieheni innostui kuultuaan, että olin hukannut koruni. Hänellä nimittäin oli tuttava, joka omisti metallinpaljastimen. Täysin tarpeellinen väline, jonka lainaamisen oli nyt syy.
Kun lapset sitten olivat riennoillaan, käytimme mieheni kanssa kahdenkeskisen ajan yhteiseen harrastamiseen. Olihan molempien toiveammatti ollut arkeologi, joten nyt päästiin toteuttamaan lapsuuden unelmia!
Mies puki kuulokkeet ja käynnisti laitteen keskellä pihamaata.
“Tää piippaa.”
“Kaivetaanko?”
“No tässä on varmaan nauloja ja ruuveja rakennusajalta. Lähetään kattomaan se koru eka.”
Mies käveli edellä ja heilutteli sauvaa maata vasten.
“Tää piipittää ku joku kumiankka koko ajan.”
“Mitä siellä on?”
“En tiedä. Ei täällä pitäs mitään olla…”
Vinkuminen jatkui koko matkan lähimetsään.
“Tää on joko sekasin tai mie en osaa käyttää tätä!”
“Tiiätkö, ne on nuo siun teräskärkikengät.”
“Perkele.”
Neula heinäsuovasta vai koru mustikkametsästä?
Johdatin mieheni merkitylle pisteelle. Mitään ääntä ei kuulunut, vaikka mies suti sauvalla edestakaisin pöpelikössä. Ainoastaan satunnaisia vingahduksia, jotka johtuivat niistä turvakengistä.
“Ootko nyt ihan varma tästä paikasta.”
“Kyllä. Tässä on tämä toteemi.”
Tuijottelin maata ja yritin miettiä oliko koru kierinyt kakkiaisten pesäkoloon… Meinasin kastella pöksyni, kun musta häkkyrä työntyi naamaani vasten.
“Testaan tunnistaako tää siun korviksen.”
Tunnisti. Vihkisormukseenkin kone reagoi. Mutta maasta ei laite löytänyt mitään merkittävää.
Ei mitään.
“Tässä se oli!” Aloin kammeta varpuja systemaattisesti, oikealle ja vasemmalle, kuin tytön tukkaa täikammalla.
Ja kas, siinähän kulta kimmelsi. Aavistuksen uponneena rahkasammaleeseen.
Mies tökki metallinpaljastintaan riipusta kohti, mutta laite ei inahtanutkaan. En kertonut, mitä mieltä olin tekniikan ylivertaisuudesta.
Arkeologiset kaivaukset pihamaassa tuottivat tulokseksi putken pätkän, rautalankaa, vanhan naulan, tuoreen naulan, laatan, kolikon (joka paljastui euroajan viisisenttiseksi) sekä kuusiokoloavaimen. Opimme myös, että naulasta irronnut ruoste saa maaperän muuttumaan metalliseksi. Käytännössä koko pihamaamme piippailee.
Jos jotain kaipaan vanhoista hyvistä ajoista, niin kokonaisia virkkeitä, isoja alkukirjaimia ja tulkintaa ohjaavia välimerkkejä. Ai mistä tällainen ajatus? No…koeviikko, ylioppilaskokeet ja helvetisti tekstejä luettavana.
Ja niin, oman jälkikasvun kommunikaatio. Ei pysty ymmärtämään, vaikka huomioisi viestintäväylän vaikutuksen viestintään.
Eräänä torstaina Whatsappiin pamahti suttuinen kuva limaisesta, vaaleasta teinin päästä. Miksi poika laittoi kuvan jonkun päästä? Miksi poika ylipäätään laittoi viestiä? Teinille, jonka pääasiallinen viestintäkeino on murahtelu huoneen oven läpi, tällainen lähestyminen vaikutti jotakuinkin epäilyttävältä. Arvelin viestin tulleen väärään paikkaan, mutta muinainen viestintäkanava oli varattu lähinnä äitiä ja mummoa varten.
Tarkasteltuani lähemmin kuvaa, taustalta hahmottui peili, peilistä tutunoloinen reppu ja huppari… Tyttö kuvassa oli tuntematon…
“Ei helkkari…” Blondi kuvassa saattoi olla oma jälkeläiseni! Se niistä, jonka ominaisväri oli pähkinäisen tummanruskea. Tai oli ollut tähän asti. Mutta kuvan tyypin tukka oli selkeästi lyhyempi kuin poikani mulletti.
“Tuota…Kuka?”
“Sie?”
“Joo”
“Mitä hel…”
“Värjäsit sie tukan?”
“Sain 5 €”
“Kuka makso värin”
“Johan se maksaa enemmän”
“Piia ja Tiina”
“Tykkäätkö?”
“Joo”
“Onhan se uus looj”
“Looj”
“look”
Hiton nakkisormet! Vakuuttavaa toimintaa äikänopelta.
“Nojoo”
Hieman myöhemmin viestiforumi vaihtui virallisempaan, kun Wilma-viesti kilahti puhelimeen. Viestin otsikko oli kuvaavasti tukka, lähettäjänä rakas esikoispoikani. Vastaanottajana oli itseni lisäksi myös rehtori sekä luokanvalvoja. Se ei yllättänyt. En ollut hetkeäkään luullut peruskoulun opetussuunnitelman sisältävän hiustenvärjäystä.
“Leikattii tukka ja värjättiinse”
“Hei, kiitos tiedosta.
Rakkaudella, äiti
Ps. Pystyisitkö muodostamaan kokonaisia virkkeitä?“
Hetkinen… pistettä lukuunottamatta poika oli onnistunut luomaan virkkeen! Eikä välimerkkejä vaaditaan kuin vasta ylemmillä koulutustasoilla. Tsekkaa vaikka Amisopen Insta-postaus alta.
Seuraavalla tunnilla, välimerkkejä sillä seuraavalla koulutusportaalla hinkatessamme, yllätyin innokkaasta viittaajasta:
“Hei ope, sun poikako värjäs tukkansa koulussa?”
Mistä se sen tiesi?!
Viikkoa myöhemmin vilkaisin aamun ensimmäisellä välitunnilla puhelinta.
“En pääse tänää töihi”
“Jouduin taas päivystykseen”
Edellisestä reissusta olikin jo monta kuukautta. Silloin poika oli päätynyt rippileiriltä omalle henkilökohtaiselle opintoretkelle yhteispäivystykseen tutustumaan tikkien ompeluun.
Lievä paniikki alkoi hiipiä rintaan. Soitin pojalle. Mitä hittoa oli tapahtunut! Puhelin hälytti pitkään, sitten puhelu katesi.
Se oli lääkärissä! Leikattavana! Verisenä ja vammautuneena! Samassa Whatsappiin napsahti ytimekäs viesti. Oli noloa puhua äidin kanssa puhelimessa.
“Mitä”
Eikö osannut päätellä kontekstista, mitä asiaa minulla oli.
“Miyä on käyny”
“Ei miää”
“Ohaa”
“Mitä si sekoilet”
“Ootko päivystyksessä vai et”
“Koululla oleb”
“Käytiin vaa liimaamsaa”
“Ja mikä juttu tää o”
Liimaa? Oliko se kässäntunnilla askartelemassa makaroneista vai imppaamassa liimaa?!
“Ja tehtii joku oaketti”
“Mihin”
“Lue eilmaata”
Oliko se doupattu noin pahasti? Vai aivotärähdyskö sen sanat sekoitti? Halusin selkeitä vastauksia! Vastaisi puhelimeen pirulainen!
“eilmasta”
Mistä? Ilmasta?
“Wilmasta”
Ihan yhtä informatiivista olisi ollut lukea ilmasta. Wilma oli tyhjä.
Liimaa ja paketti? Yritin kuvitella liimaa ja sideharsoa erinäisiin ruumiinosiin ja jokainen niistä vaikutti vaaralliselta. Mutta näpyttelihän se viestejä, joten ehkei se ollut kuitenkaan kovin vakavaa. Kädet toimivat ainakin osittain. Tai ainakin toinen.
“Ei oo mitää1”
“Kerro”
“Se laittaa kohta kotaki”
Tässä vaiheessa kiirehdin omalle tunnille taistelemaan HDMI1-2-3-järjestelmän kanssa. Etupenkistä tiedusteltiin eikö laitteistojen hallinta kuulunut opettajan toimenkuvaan. Ja nämä viisastelijat olivat vasta ekaluokkalaisia…
Tunnin jälkeen Whatsappi ja ilma-Wilma olivat yhtä täynnä näkymätöntä tietoa. Hetken harkitsin utelevani, olisiko opiskelijoiden someverkostossa sisäpiirin tietoa, mutta epäilin sen heikentävän arvovaltaani ja ennen kaikkea valottavan liikaa poikani perhesuhteita.
“No kerro mitä kävi vai huijaat sie”
“Jotain kävi”
MITÄ?!?!? Eikö voinut kertoa? Oliko sillä menny muisti vai liittyikö tapahtumiin laittomuuksia…?
Sitten keksin ajatella kuin teini.
“Laita vammoista kuva”
Kaverit olivat varmasti saaneet Snäpissä reaaliajassa päivityksen tapahtumista.
Kuvaa ei kuulunut koko päivänä. Kakara osasi kasvattaa jännitystä ja taivuttaa draaman kaarta katkeamispisteeseen. Koska koululta ei soitettu, arvelin pojan kuitenkin olevan elossa ja suhteellisen toimintakykyinen.
Arvoitus ratkesi vasta iltapäivällä, kun poika linkutti kotiin sukka veressä. Liimaa ja harsopaketin vaatinut sulkapallo-onnettomuus.
Ps. Aloin vakavasti harkita Snapchätin hankkimista. Jos vaikka jatkossa ehtisi snäppäämään, mikä ruumiinosa oli paketoitavana.
Saan iltapäivällä tekstiviestin lapseni kaverin äidiltä.
– Moikka, onko sulla tarkempaa tietoa, mikä koe pojilla on huomenna? Wilmassa lukee, että huomenna olisi historian koe, mutta nyt Aatu sanoi, että se olisikin yhteiskuntaopin koe. Aatu ei nyt tiedä onko hänellä mennyt jotain oleellista tunneilla ohi korvien. Tietäisi mihin kokeeseen sitä lukee… 😵💫😅
Lupaan tiedustella pojalta asiaa heti kun pääsen kotiin. Kotiin kurvattuani bongaan jälkikasvuni puskasta, jossa hän tähtäilee jousipyssyllä hiekkalaatikkoon.
– Onks sulla huomenna joku koe?
– Joo vissiin.
– Mikä koe?
– Olikohan se ympän. Eiku se taisi olla hissan koe. En oo varma.
– Että yhtä hyvin ootte kaikki perillä?
Syönnin jälkeen poika yrittää oma-aloitteisesti plärätä wilmaa.
– No en tiiä mikä koe, ei näistä ota selvää!
Poika ottaa repun ja turvautuu manuaalisiin merkintöihin. Löydämme vihon ja sinne liimatun yhteiskuntaopin koealueen ja kokeen päivämäärän, joka on selkeästi huomenna. Sivut 4-17.
– Eihän tässä kirjassa edes ole sivua 4! Miks mie sen oon merkannu?!
Joka tapauksessa aihe on loistava – mediankäyttö. Mahtavaa, sopii opettaja- ja toimittajaäidille!
Poika alkaa lukea oppikirjaansa, mutta tuskastuu viiden minuutin kuluttua.
– Ei jaksa lukea näin pitkää tekstiä.
Jotenkin ei yllätä yhtään.
– Minä kuulustelen, sanon ja kaadan kahvia kuppiin.
– Kenen nuo suklaat on? poika hönkäisee ja osoittelee keittiönpöydällä lojuvia suklaapatukoita sokerihiiren himo silmissään.
– Isäs osti. Saat palan aina kun vastaat oikein. Kysymys yksi: mitä on media?
– Se on niinku tiedon välittämistä, ihmiset keskustelee.
– Tarkenna, mitä median muotoja on olemassa? kysyn, käytän suklaapalaa pojan huulilla ja vedän härnäten takaisin.
– TV, radio, sanomalehti, poika luettelee ja saa palkinnoksi Fazerin sinistä kielen alle.
– Kuka on vastuussa sanomalehden sisällöstä?
– Toimittaja.
– Mikä toimittaja?
– Turvallisuustoimittaja.
– No melkein. Päätoimittaja. Ja kun äiti kirjoittaa blogia, äiti on vastuussa blogin sisällöstä.
Seuraavaksi keskustelemme viestien sisällöistä.
– Millaisia kuvia ei kannata julkaista?
– No ei kannata julkaista pippelikuvia.
– Aivan. Et kai oo lähetelly kellekään?
– En oo lähettäny.
– Ei kai kaverit oo lähetelly?
– Ei tietääkseni.
– Hyvä.
Seuraava kappale käsittelee sosiaalista mediaa ja sinne luotuja yhteisöjä.
– Mikä on yhteisö? kysyn.
– Salaliitto tai kultti, poika vastaa itsevarmasti.
Mies tyrskähtelee kahvinsa takaa.
Tuota pikaa pääsemme ikärajoihin ja käyttäjäprofiiliin.
– Monissa sovelluksissa on käyttäjäprofiili. Mikä se on?
– No jos niinku kuvassa on uuni tori.fissä ja ihmiset klikkaa sitä uunin kuvaa niin tulee profiili. Ne näkee missä asut ja missä se uuni on. Kaikkee tämmöstä tosi yksinkertaista.
– Uuni? Tota miten tää nyt liittyy… no joo.
– Kannattaako kaikkea tietoa itsestä julkaista netissä? jatkan.
– Eiks tää käyty jo? Niitä pippelikuvia ei kannata laittaa.
– Ja mitä muuta?
– Feikkikuvia tai loukkaavia kuvia.
– Hyvä. Kannattaako kaikkia osoitetietoja tai henkilötunnuksia antaa?
– Kyllähän tyhmäkin tietää että ei.
– Niin no. Mie annoin kaikki henkilötietoni ja pankkikortin tunnuksetkin, kun mulle luvattiin puhelin eurolla, tunnustan.
– Millon?? poika innostuu.
– Jokunen vuosi sitten.
– Mitä sitten tapahtui?
– Soitin pankkiin ja ne kuoletti kortin.
– LOL. Naurokohan ne sulle siellä?
– Varmaan. Mutta tästä opimme jotakin. Jos joku on liian hyvää ollakseen totta, se ei todennäköisesti ole totta. Älä höyrähdä huijauksiin.
Siirrymme feikkiprofiileihin.
– Voiko somessa esiintyä jonakin toisena tai muuna henkilönä?
– Mitä niinku tarkoitat? poika kysyy.
– Että voitko identifoitua kiikkutuolin jalaksi, mies tarkentaa.
– Nii no voit olla vaikka tuhkakuppi, jos se tekee siusta onnellisen, poika kommentoi.
Mistä se repii näitä?
Seuraavaksi pähkäilemme, miten nopeasti ja helposti tieto leviää somessa.
– Kerropa sitten, mitä on vaikuttaminen.
– Jos haluaa puutarhatontun pihalle, voi kerätä ihmisjoukon kasaan ja vaikuttaa siihen, tuleeko se tonttu pihalle vai ei. Okei tää oli vähän outo esimerkki. Mutta vois laittaa vaikka ilmoitustaululle, että “Täällä Pirkko 30 vee, haluaisin puutarhatontun kansallispuistoon.”
– Mitä? Ööö okei. Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat.
On aika puhua sosiaalisen median säännöistä.
– Mitä tarkoittaa netiketti?
– Jos taco maksaa viisi euroa ja meet kauppaan, ja siellä se maksaakin seittämän euroa.
– Ööö. Aika loogista. Eli ajattelit että netissä tuotteella on etiketti, joka on eri kuin kaupassa.
– Joo, mutta taisin sekoittaa.
– Joo netiketti tarkoittaa hyvän käytöksen sääntöjä internetissä. Että ei huudella rumasti toiselle eikä loukata ketään.
Seuraava sivu käsittelee mainontaa ja mainoksia.
– Mihin mainokset vetoavat?
– Kuluttajiin.
– Ja niiden…..?
– Koiriin.
– Koiriin?
– Ja kissoihin.
– Aivan.
– Koirille ja kissoille on olemassa ruokaa ja sitä ruokaakin mainostetaan.
– Okei joo. Hain sanaa tunteet. Eli mainokset vetoaa yleensä tunteisiin. Että vau, pakko saada tuo! Vaikka tuo ihana mies!
– Mainostetaanko sellasiakin? poika miettii.
– Kyllä joskus.
– Ainakin niillä kanavilla, joita äiti katsoo, mies heittää.
Sitten tenttaan, mitä tarkoittaa piilomainonta. Poika nousee ylös ja alkaa kävellä edestakaisin olohuoneen matolla.
– Kävelen täällä ja otan instakuvan yläkulmasta. Rintataskussa välähtää tupakka-aski, olkoon vaikka merkkiä Kameli. Tupakat näkyy kuvassa, se on piilomainontaa.
– Mistä sie tiedät Kameli-merkin?
– Tiiänpähän vaan. Mut en oo käyttäny mitään.
– Uskoskohan?
– Äiti toi oli sarkasmia.
Lopuksi kertaamme vielä somelyhenteitä.
– LOL olikin tuttu ja hashtag. Tiedätkö muita?
– Korpe. Se on lyhenne Korpedictuksesta.
– Että mistä?
– Se on tubettaja.
– Okei no mikä on selfie? Tai tää on ehkä liian helppo.
– No otetaan itsestä kuvia ja yritetään näyttää mahdollisimman seksikkäältä. Ärsyttää kun naisilla on tällasia ilmeitä kuvissa, poika selittää, avaa silmiään isoiksi ja mallaa huuliaan mutrulle.
– Joo yks miun kaveri ottaa koko ajan tollasen ilmeen kuvissa, keskimmäinen tarttuu keskusteluun.
– Sille on nimi, se on duckface, totean.
– Dickface! Tuli vaan mieleen… poika hihittelee.
Kummastelen seuraavaksi kirjan erikoista kuvitustehtävää.
– “Suunnittele ja piirrä some-sorsa. Valitkaa sorsista yksi, jonka voitte halutessanne julkaista netissä. Seuratkaa, kuinka pitkälle sorsa lentää.“ Miks just sorsa? kummastelen.
– Sorsa joka somettaa? keskimmäinen yhtyy ihmettelyyn.
– Voikohan sorsalle suunnitella duckfacen? mietin ja bongaan jo seuraavan tehtävän.
– Hei täällä on seuraavana tehtävänä tehdä räppi mainonnan säännöistä. No antaa tulla! heitän haasteen lapsilleni.
Sisarukset puhaltavat kerrankin yhteen hiileen ja pallottelevat riimejä. Hetken kuluttua pieni räppi on valmis, mutta sanoitusta ei ilkeä julkaista edes blogissa. Tai varsinkaan siellä. Varsinkaan kun aihe on somenkäyttö.
– Onko tuo nyt fiksua? Pystytte varmaan johonkin siistimpään versioon, kannustan.
– Muista ettei mainos saa, loukata tai satuttaa. Älä luvatta kuvaa muita, kuvaa mieluummin metsän puita, lapset räppäävät.
– Tää olikin hyvä harjoitus. Näitte konkreettisesti, että vaikka ajattelee jotakin, niin kaikkea ei tarvitse julkaista julkisesti.
– Sinähän näitä niinku julkaiset. Nytkin on muistiinpanot esissä!! keskimmäinen huomauttaa.
– Aivan.
Keskustelemme vielä nopean tiedonkulun haitoista, muun muassa virheellisen tiedon leviämisestä.
– Voiko netissä jakaa sellaista tietoa tai kuvia, joita ei ole tarkoitettu koko maailmalle?
– No niitä pippelikuvia.
– Luonnollisesti. Eikö tule mitään muuta esimerkkiä?
– Ei.
– Minäpä kerron yhden. Kerran tein yhden kaverin lapselle kaksi täytekakkua rippijuhliin. Seuraavana päivänä tämä kaveri kiitteli Facebook-seinälläni ihan julkisesti, että olipa maittavia kakkuja. Vastasin, että hyvä jos maistui, kun ei ole aina helppo tietää, onko torttu kostunut tarpeeksi. Tähän Tatu vastasi, että kuule tässä talossa ei ole kosteaa torttua nähty vuosiin. En tiiä oisko tätä keskustelua kannattanut käydä ihan julkisesti, vaikka avautuminen varmasti helpottikin. Se kaveri kyllä eros aika äkkiä niitten rippijuhlien jälkeen.
