Categories
Yleinen

Pieni punainen paholainen

By Pirre
“Se hetki, kun vikoinesi kaikkinesi tunnet kuuluvasi joukkoon.”

Auto. Toisille on tärkeää, että se kiiltää ja näyttää selvästi kalliimmalta kuin naapurilla. Itselleni ulkonäköseikat ovat aina olleet toisarvoisia (kunhan vain on kivan värinen) ja auto on merkinnyt lähinnä välinettä päästä paikasta A paikkaan B. Ehkäpä hinnasta säästäminen on vaikuttanut siihen, ettei tämä tavoite ole aina kulkupelini kohdalla toteutunut. 

No, kenelläpä meistä menee auton kanssa aina kuin Strömsössä? Ei kannata turhaan nostaa kättä ylös. Tinsku kulkee tarvittaessa sujuvasti peräluukusta, eksyy reitiltä (toisinaan myös vääriin autoihin) ja kypsyttelee banaaneja auton katolla. Eikä Aikullakaan pala aina valot tai toimi ilmastointi – tai sitten toimii, mutta Aikku ei huomaa.

Mutta ei se päämäärä, vaan se matka. Kaikki eivät ehkä ymmärrä, miten syvä suhde voi syntyä paskaan autoon, kun matkan varrella kertyy niin paljon yhteisiä kokemuksia. Tästä kertoo tarina pieni punainen paholainen.

Tuli avioero ja edessä oli tilanne, kun täytyi hankkia oma kuljetin. Miespuolinen ystäväni lähti mukaan koeajamaan uutta uljasta menopeliä. Testasipa hän samalla minutkin huijaamalla auton sammuneen risteykseen. Todellisuudessa ajokki olikin vain niin ihanan hiljainen. Kaupat tuli! 

Pian ajopelistä olikin jo takajousi katkennut, mutta eipä hätää – se korjattiin vielä kaupanpäällisiksi. Hyvä palvelu, ajattelin, mutta eipä tiennyt tyttö mitä kulman takana odotti.

Eräänä päivänä sitten kiehui yli niin autolla kuin omistajallaankin. Autoihin paremmin perehtynyt tutun tuttu kiirehti arvioimaan tilannetta. Uutiset eivät olleet hyviä, vaikka en heti niitä sisäistänytkään. Kaveri alkoi puhumaan mahdollisesta kansiremontista, joka blondin korvaan kuulosti vain pieneltä pintaremontilta. Harvinaista kyllä, olin väärässä – euroissa puhuttiin kuulemma tuhannesta tai parista. 

Sain hätäohjeita ensiavuksi, jäähdytysnestettä piti lisätä mahdollisimman usein. Opin siis itse aktiivisesti huolehtimaan ajokkini nesteytyksestä – ei ole varmasti joka naiselle itsestään selvää, mihin reikään jäähdytysnestettä laitetaan. Olin salaa hieman ylpeä.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan. Eipä aikaakaan, kun löysin itseni jälleen tien poskesta. Selasin auton ohjekirjaa, jossa käskettiin soittamaan lähimpään merkkihuoltoon. Siispä soitin omalle isälleni. Siinä räntäsateessa isukkia odotellessani selasin puhelinta ja näin sivupeilistä, kun perääni kurvasi ambulanssi valot vilkkuen. Kohta ikkunaan koputti ensihoitaja ja kysyi, onko kaikki kunnossa. Hämmentyneenä ja hieman nolona selvitin hänelle, että elvytystä tarvitsi lähinnä autoni. Joku aktiivinen kansalainen oli kuulemma hälyttänyt heidät paikalle, kun kuski oli nuokkunut ratissa tien poskessa. Well done! Ehkä nyt on viimein aika esittää julkiset kiitokset tälle henkilölle siitä, että olen edelleen (ja olisin myös ilman häntä) hengissä.

Lopulta pääsin hinattavaksi ja sain tilaisuuden harjoitella prinsessavilkutusta sivusta seuraajille ja luoda kontakteja ammatillisen oppilaitoksen autopuolelle, jonne kotteroni kärrättiin korjattavaksi. Oli vuorossa tuo tähtiin kirjoitettu kansiremontti. Loppusumma ei opiskelijatyönä onneksi ollut aivan niin tähtitieteellinen kuin povattiin.

Punainen paholainen kulki jälleen! Suunnitteilla oli vaatimattomasti reissu Saksaan eli autolla Helsinki-Vantaalle, mutta ensin piti hakea kaveri kyytiin matkan varrelta. Kaverin luo kaasuttaessani alkoi auton alta yhtäkkiä kuulua korvia huumaava KRRRIIIIIIIIÄÄÄHHHHHHH, joka pakotti ajamaan kiireesti tien sivuun. Nousin autosta ja kurkistin varovasti sen alle. Maata vasten lepäsi musta, höyryävä muovilevy, joka roikkui puoliksi irti auton pohjasta. Pohjapanssari, kuten myöhemmin opin.

Panssari onkin hyvin osuva termi, sillä se ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka revin ja riuhdoin. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ajaa hieman huomiota herättävän KRRRIIIIIIIIÄÄÄHHHHHHH-äänen saattelemana lähimmälle huoltoasemalle. Parkkipaikalta paniikkipuhelu kaverille, että MITVITNYT!!? Ikään kuin hän olisi sieltä omalta paikkakunnaltaan käsin voinut auttaa. Mutta sitten tapahtui jotain taivaalliseen ihmepelastumiseen verrattavaa. Juhlavaatteisiin pukeutunut iäkäs pariskunta tuli tiedustelemaan, tarvitsinko apua. Herrasmies kävi autostaan muovialustan, levitti sen tyynesti kotteroni eteen ja könysi juhlavermeissään tarkistamaan tilanteen. Hetken päästä hän kysyi, löytyisikö minulta saksia ja narua. Vähemmän tyynenä (lue: edelleen aivan paniikissa) etsin hänelle kaivatut tarvikkeet ja seurasin sormi suussa vierestä, kun mies solmi pohjapanssarin kiinni puskuriin somalla rusetilla.

Aloin jälleen uskoa ihmisten hyvyyteen.

Rusetti kesti hienosti koko matkan Joensuusta Helsinkiin ja takaisin. Koslani tosin esitteli muita erityispiirteitään. Joskus se tuppasi tekemään sellaiset tepposet, että avain vain iloisesti pyöri ympyrää lukossa, mutta lukko ei auennut. Saksasta palattuamme ja parkkipaikalle vihdoin ja viimein päästyämme (nousimme ensin vahingossa hotelleja kiertävään bussiin ja kiersimme kaikki hotellit ihan vain päästäksemme takaisin lähtöpisteeseen odottamaan oikeaa PARKKIPAIKALLE kulkevaa bussia – olisitte nähneet sen hotelleja kiertävän bussikuskin ilmeen, kun jatkettiin vielä viimeisen hotellin jälkeen ainoina matkustajina kyydissä), oli totta kai oikea aika pienelle avainjumpalle. Mikäpäs sen mukavampaa muutaman junamatkan, lentomatkan ja parin bussiseikkailun jälkeen kuin istua kotoisasti oman auton VIERESSÄ matkalaukkujen päällä odottamassa, milloin se päättäisi antautua, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa vielä viimeiset viisisataa kilometriä. Muutaman sesam aukenen ja vittu saatanan jälkeen aika koitti ja päästiin vihdoin lähtemään kotia kohti. Ja kyllä, päästiin todella kotiin asti.

Käänteisen pakopeliominaisuuden lisäksi autoni tyyppivika oli ahkera polttimoiden käräyttäminen, joten opin sekä ostamaan oikeanlaisia polttimoja että vaihtamaan sellaisen autooni. Isäni tarjosi minulle tästä hyvästä oluen – tunnen vieläkin ylpeyttä ja epäuskoa tätä muistellessa. Hyötyä oli niin pienistä käsistä kuin näppäristä sormista. Minusta olisi aivan hyvin voinut tulla myös taitava gynekologi!

Sitten kuvioihin astui nykyinen mieheni. Hän ei ollut järin vaikuttunut menopelistäni eikä myöskään siihen tekemistäni McGyver-ratkaisuista. Ensimmäisenä rakkauden tekonaan hän vaihtoi rautalangalla korjatut pyyhkijäsulat uusiin. Ei aikaakaan, kun hän jo kutsui kotteroani tuttavallisesti pölynimuriksi – kieltämättä se muistutti hieman punaista siivousvälinettäni. Onnekseni mieheni repertuaariin kuului taito korjata autoja. Pääsihän hän vielä tekemään koslaani remonttia ja pelastamaan minua myös tien varresta, johon tyssäsi matka hiihtoreissulle. (Oli muuten viimeinen kerta, kun lähdin ajamaan autoa monot jalassa.)

Lopulta aika (ja mieheni) alkoi olla kypsä auton vaihtamiselle. Kaikesta huolimatta hyvästit olivat hieman haikeat – paljon oli kertynyt yhteisiä kilometrejä seikkailuista ja muistoista puhumattakaan. Ja miten paljon pieni punainen paholaiseni oli opettanut minulle uutta! Ei käynyt elämä koskaan tylsäksi. Uusi menopelinikin on punainen, mutta paholaista siitä ei saa tekemälläkään. Sanotaan että suuret persoonat ovat usein hankalia. Joskus kaipaan sitä hankalaa tasaisen sijaan…

Categories
Yleinen

Sou sou soudetaan, matka jatkuu vaan

Tapahtui reilu vuosi sitten mökillä:

Lähdet isäsi, äitisi ja lastesi kanssa verkoille. Päivä panee parastaan, Höytiäinen on rasvatyyyni ja lapset lerkettelevät kilpaa kalalokkien kanssa. Kun verkot on koettu ja Pietarin kalansaalis nostettu veneeseen, isäsi ohjaa puksuttavan moottoriveneen kohti mökkirantaa ja höyryää tuttuun tapaansa: 

– Voi jummi miten hieno päivä ja mikä saalis! Näätkö Tinsku miten isillä on homma hallussa! 

– Kyllä isi.

Koska aurinko helottaa herkeämättä, ehdotat pojalle pientä seikkailua.

– Hei tehdään eväät ja soudetaan niemeen retkelle!

Poikasi katsoo sinua hiljaa ennen kuin avaa sanaisen arkkunsa:

– Minä en lähe SINUN KANSSA yhtään mihinkään! Äitin kanssa kun lähtee niin ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Metsä palaa, jalka katkee, vene karkaa ja mie joudun uimaan takasin!!!

Hetken päästä jälkeläiseni lisää:

– Eläkä yritä näyttää söpöltä. Ei auta.

Eipä siinä – unohdat retket ja seikkailut ja mietit, että kuluuhan se kesäinen päivä pirtissäkin peukaloita pyöritellessä.

Tapahtui viikko sitten mökillä:

Hiivit sunnuntaiaamuna unisena kohti huussia ja olet näkevinäsi vilauksen pojastasi ja hänen kaveristaan. Säikähdät silti, kun poika hyökkää huussin takaa ritsapyssy kädessään ja uhkaa ampua ellet anna lupaa veneretkeen. Kello näyttää häthätää yli seitsemää. Virka ettei kukaan lähde veneeseen ilman aikuista, eikä yksikään mela riko yhdenkään vesiläntin pintajännitystä ennen aamukahvia.

Kun ryystät aamukahviasi, äitisi alkaa ihmetellä, kuka on varastanut hänen autonsa. Muista että ajoit ja unohdit Volkkarin illalla siskosi pihaan, kun hyppäsit sieltä lankomiehen kyytiin ja suuntasitte samalla autolla kylätapahtumaan orjatyöhön. Kuuntele kun miehesi vittuilee, että tarvitset holhoojan. Sano ettei se muistanut enää lankomieskään, kun heitti yöllä suoraan mökille eikä omaan pihaansa äitisi autoa hakemaan. Että hankkikaa meille yhteinen holhooja.

Niele ruispala loppuun ja valmistaudu vesille. Kun pääset veneelle, toteat sen olevan täynnä vettä. Etsi kumikenkiä varastosta, eteisestä ja kuistilta. Pyöri pihalla kuin kimpoileva kuula kevätjäillä, sillä et muista missä saappaasi ovat. Kun muistat että ne ovat autossa ja pääset takakontille, huomaat että auto on kerrankin lukossa. Etsi autonavaimia. Etsi pelastusliivejä varastosta, ala etsiä äyskäriä. Kun menet keittiöön, et muista enää mitä etsit. Mene takaisin ulos ja muista että etsit äyskäriä.

Kun äyskärin virkaa toimittava hillopurkki on hyppysissäsi, alat viskoa vettä järveen veneen pohjasta. Kuulet päässäsi isäsi äänen ”Voi kultapieni, minkä ihmeen tautta piti se venekatos mennä purkamaan? Veneen paikka on katoksessa, ei taivasalla. Kato nyt miten on vettä ja roskaa, voi että kun työ ette tajua!” Käännä kasvosi taivaaseen ja huikkaa isällesi, että tämä tehdään nyt minun tavallani.

Pian saat muistutuksen, että sinun tapasi toimia on tuskin koskaan se kaikkein kivuttomin. Kun heität toista hillopurkillista vettä järveen, lentää myös äyskäri kauniissa kaaressa Höytiäiseen. Kiroa ja kampea rantaan kurkottamaan muovipikaria. Astu kumpparilla kovalta näyttävän kokkareen päälle, uppoa veteen ja tunne kuinka kumppari hörppää itsensä täyteen vettä. Huuda vittu ei onnistu mikään. Naapurin sakemanni vastaa haukulla. 

Katso kun poikasi tulee kavereineen veneelle raahaten perässään isoa oksista kyhättyä lauttaa. Huikkaa pojille että etsikää liivit päälle, onkikaa äyskäri järvestä ja tyhjentäkää vene. Ala nilkuttaa saapas vasemmassa jalassa ja litimärkä sukka oikeassa jalassa sisälle. Kun käännät katseesi ikkunaan, huomaat miehesi pudistelevan päätään. 

The lautta.

Kun olet löytänyt jalkaasi mummon saappaat ja vene on tyhjennetty, yrität miettiä miten vinssi toimii. Veneessä kiinni oleva vaijeri ei liiku mihinkään, vaikka yrität pyörittää masiinaa. Töki ja tuupi tappia ja todista kun vinssi lähtee pyörimään yhtä vinhasti kuin hulavanne heikkomielisen helmoissa. Ota osuma sormeen ja huuda perkele. Vaijeri on löystynyt, joten irrotat koukun ja työnnät veneen vesille. Todista kun vene alkaa saman tien täyttyä vedellä. Hyppää veneeseen ja etsi tulppaa. Kun löydät sen penkiltä, työnnät tulppaa reikään, mutta vettä tulvii aina vain lisää. Havahdu siihen että runkutat väärää reikää. Miehesi tulee boksereissa kyselemään onko haasteita. Huuda ettei normaalia enempää. Tuki oikea reikä ja ala tyhjentää venettä uudestaan. Ala laulaa: Seuduilla näillä oon tunnettu kalamies…..

– Joo, mies huokaisee ja lähtee paikalta päätään punoen.

Ala soutaa, pojat uittavat ylpeinä lauttaa perässään. Kysele lautan funktiota. 

– Myö tuodaan tuolta niemestä risuja tän lautan päällä uittamalla.

– Ja niitäkö ei mantereella ole tarpeeksi?

– Ei samanlaisia.

Pian poikasi huutelee cowboyhattunsa alta, etkö pääse kovempaa. Anna melalle kyytiä ja hikoile kuin sambialainen savannihyppymyyrä seksihelteessä. Yrität kärvistellä paksussa hupparissa, mutta kohta on pakko luovuttaa. Nouse seisomaan veneessä, sano pojille, että näin ei saa tehdä ja ala riisua itseäsi keskellä järveä. 

– Tai siis riisua saa, mutta ei seisoa veneessä. 

– Mitä hel…? poikasi aloittaa, mutta kääntää katseensa pois ja alkaa punoa päätään kuten isänsä.

Kaverinsa ei uskalla sanoa mitään.

Jatka soutamista kahdet liivit päällä – rintaliivit alla ja pelastusliivit päällä. Ala laulaa: “Seuduilla näillä oon tunnettu kalamies…..” 

– Et sie oo mies, poika tarttuu.

– No Seuduilla näillä oon tunnettu kalahenkilö…..

Rantaudu niemeen onnistuneesti ja pue huppari päälle, ettet näytä liian pervolta. Mieti samalla miksi on sopivaa hillua bikineissä ihmispaljoudessa, muttei rintaliiveissä autiolla saarella.

Pojat hyppäävät veneestä kuin indiana jonesit, koppaavat aseensa kainaloon ja kyselevät intopiukeina, voivatko jäädä niemeen koko päiväksi.

– Ilman eväitä? Ilman puhelimia? Ööööö ehkä joku toinen kerta.

Kun kaksikko lähtee valloittamaan villiä luontoa kepit kädessään, otat vastakkaisen suunnan. Kun olet kävellyt muutaman sata metriä, alat panikoida. Entä jos ne hukkuu tai tippuu kelopuusta? Ei niillä ole puhelimiakaan. Käänny takaisin ja huhuile poikia. Löydä etsimäsi niemennokasta puun takaa.

– No ei olla niin tyhmiä että hukuttaisiin! Sinusta olisin enemmän huolissani!

Mieti että saattavat olla oikeassa, mutta käänny takaisin ja aloita oma ristiretkesi. Kun olet kulkenut kotvasen matkaa, pysähdyt hiekkarannalle ja piirrät sydämen rantahiekkaan. Katso kun aalto lyö sydämesi rikki. Mieti eikö ihminen keksi piirtää mitään mielikuvituksellisempaa kuin sydän. Ala kävellä pitkin rantahiekkaa ja tehdä kumpparilla harkittuja jälkiä rantaan. Kuvittele näytteleväsi pääroolia romanttisessa leffassa. Pian juokset Meryl Streepinä rantaviivaa pitkin kohti armaasi syliä. Et kuitenkaan pääse kunnolla tunnelmaan, sillä olet harvinaisen tietoinen jaloissasi lonksuvista kumisaappaista. Mielesi pysyy rantamalla Likolahden ja päässäsi soi vain Hilma ja Onni. Hajanaisten kenkies lotinaa navetalta kuule nyt en….

Jälkemme hiekalla aallot on huuhtoneet pois…
Rantamalla Likolahden…

Luovu roolileikistä ja ala etsiä sieniä. Kurki korpikuusten ja kitukasvuisten koivujen alle. Ainut mitä löydät on puoliksi madonsyömä rousku ja kolme pikkurillin kokoista kantarellia. Naapurin Pauli on ilmiselvästi ehtinyt apajille ensin.

Onko koolla väliä?

Ala hikoilla ja tunne kuinka pakottava tarve riisuutua kasvaa. Jatka matkaa rintsikoissa. Nojaa puuhun ja mieti pitäisikö riisua liivitkin. Vilkuile ympärillesi ja avaa hakaset. Tunne itsesi alkukantaiseksi ja jatka matkaa eteenpäin. Mieti miten voikin olla voimaannuttavaa pyllistellä puolialastomana metsässä! Jotenkin tulee luonto enemmän liki.

Kun olet kolunnut niemen päästä päähän, käännyt takaisin ja puet vastahakoisesti liivit päällesi ennen jälkikasvun kohtaamista. Pojat odottelevat jo veneen lähettyvillä aavistuksen tylsistyneen oloisina.

– Ettekö työ jääkään tänne koko päiväksi?

– Ehkä joku toinen kerta.

– Eli kyyti kelpaa?

– Joo mutta minä soudan! poikasi ilmoittaa.

Työnnä vene vesille ja ala laulaa: Sou sou soudetaan, matka jatkuu vaan! Iloiten, iloiten, iloiten, iloiten kotisatamaan!

– Elä jaksa, poika virkkoo.

– Mutta hei, tämä reissu todisti, että äitin kanssa voi lähteä! Ei katkennu jalka – mitä nyt vähän kastui ja mitä nyt vähän lähti lihaa sormesta. Ei palanut metsä – mitä nyt vaan vähän hermo. Vene ei karannut – mitä nyt meinasi upota. Ja kukaan ei joutunut uimaan – mutta riisuuntui silti!

Categories
Yleinen

Olen orava – eläimellistä itsetutkiskelua (ja potentiaalinen parisuhdekriisi)

“Sisilisko”, tyttäreni kertoi minulle, kun nautiskelimme elokuun lämmöstä ja kuopuksen tekemistä jääkahveista terassilla. “Mie kuulemma muistutan sisiliskoa. Silja sanoi.”

Hmm. Parhaan kaverin luonnehdinta oli varmaan osuva. Suomupeite puuttui, mutta livakat liikkeet löytyivät.

Mitähän eläintä minä muistutin? Sellaisen voimaeläimen voisi tatuoida ranteeseen.

Kissa. Lempieläimeni. Ainakin silloin,  kun ei tuhonnut tuoleja tai levittänyt eritteitään yleisiin oleskelutiloihin. Tuollainen notkea, itsenäinen ja mukavuudenhaluinen aatelinen. Halutessaan verenhimoinen ja julma. Taisi kosahtaa jo tuohon notkeuteen…

Entäs pöllö, viisauden jumalattaren ystävä? Tiedon symboli toisaalla, toisaalla tyhmyyden tunnus. Täydellinen opettajalle! Suuret silmät ja 270 astetta kääntyvä pää. Tarpeellisia piirteitä äidille (tai opettajalle).

Mutta kuinka muut minut näkivät?

Ensimmäinen eläimellinen viittaus, jonka muistin mieheni tehneen ajoittui aikaan, jolloin esikoisemme laskettuun aikaan oli vain viikkoja. 

“Mursuseni, auttaisitko vähän.”

“Tarkoitat varmaan muruseni.”

“En… tai siis joo, murs…muruseni.”

Henkisestikin suurena ihmisenä autoin kuitenkin. Mies pyysi kiipeämään remontissa olevan auton konepellille. Ei, eroottinen poseeraus ei ollut tarpeellinen, eikä keulakoristettakaan kaivattu. Tarvittiin paino, jotta runko kallistui oikeaan asentoon ja mies ylsi öljymontusta ropeltamaan asiaa X paikalleen. 

Mutta olihan mies viitannut aivan vastikään toiseenkin eläimeen. Olin kaivanut elämän kaltoinkohtelemalle miehelleni kaljan jemmanimisestä paikasta. 

“Miten paljon siulla on näitä jemmoja?!”

“En tiedä, mutta kun tätä  jemmasin, mie löysin suklaapatukan! En ollut ollenkaan muistanut. Oisin tarvinnu viime viikolla.”

“Sie oot kuin orava, piilottelet herkkuja etkä muista mihin piilotit.”

“Etköhän tuota nyt liiottele…” lause katkesi, sillä muistin etsineeni suklaalevyä pari viikkoa aikaisemmin. Mies oli aikansa seurannut sykyilyäni, mutta kun olin alkanut syytellä lapsia suklaan katoamisesta, oli sitten kertonut levyn olevan astiapyyhekaapissa. 

Ehkäpä minussa asui pieni orava. Ja ehkäpä siksi, että nuorempi tyttäreni on sokerimuurahainen, jolla on yliluonnollinen kyky vaistota taloon hankittu sokeripitoinen vierasvara, löytää ja tuhota se.

Herkkujemmoja on aikojen saatossa ollut vaatekaapissa, kahvipurkissa, siivouskomerossa (tämä kesti pitkään, sillä komeroon ei kellään ollut asiaa), sohvan alla ja koiranruokapaketissa. Joka kerta tyttö lopulta paikansi sokerin kuin paraskin vihikoira. Jäljelle jäi vain avaamattomilta näyttäviä tyhjiä pakkauksia.

Vihikoira! Minultahan tyttö oli tarkan hajuaistinsa perinyt. Pystyin haistamaan, yleensä epämiellyttäviä, asioita, joita kukaan muu ei haistanut tai halunnut haistaa. Hajujälkeä seuraamalla olin paikantanut pehmenneen banaanin repusta, kaalikeiton toisesta repusta, homeisen pyyhkeen kaapin alta, erinäisiä kissanpissoja ja kesän kuistilla kypsyneen kalakassin. Siinä kesti kyllä yllättävän kauan ja meinattiin jo purkaa koko seinä, kun syytä ei löytynyt.

Mutta orava…jo reilu kymmenen vuotta sitten oli työkaveri liimannut työhuoneeni oveeni oravan kuvan. Muistutin kuulemma niin tuota pörröistä jyrsijää. Kieltämättä punaruskea tukka, kehittyneet etuhampaat ja kuumeisena kiiltävät silmät. Vilkas ja älykäs ja mielettömän söpö, jonka poskiin mahtuu häkellyttävän paljon pähkinää ja siementä.

Mutta olihan oravassa muutakin tuttua kuin söpö ulkonäkö, vaikka oravahan on vain karvainen rotta.

Latinankielinen nimi Sciurus vulgaris. Vulgaari, totta sekin! Vaikka kuinka haluaisinkin olla sivistynyt, korkeakulttuurista nautiskeleva viiniasiantuntija, niin kyllä se on mieluummin kalja. Menee taskulämpöisenäkin.

Vituttaa kuin pientä oravaa. Ihan tuttu tunne Aikku-oravalla. Samaistun vahvasti myös Ice Agen tammenterhoa epätoivoisesti jahtavaan sapelihammasoravaan. Yli aidan elokuvan energiajuomaa lipittävä orava näyttää, miltä minun elämäni useimmiten tuntuu. Aikku nopea, muu maailma hidas. Hiiiidaaaas…

Jep, samalta näyttää Aikunkin lounaan jäljiltä.

Ja entäpä orava Malmsténin Jänöjussin mäenlaskusta? Siellä se orava höynäyttää höpsön mäenlaskuun.  Holtittomasti hankeen tuiskahtaneelle pupulle kaikkitietävä kurre lällättelee: “– Sä usko vaan, kun neuvotaan tai koita uudestaan!” Siinä on kyllä oravalla tutunoloista positiivista pedagogiikkaa. (Toki samaistun myös yli-itsevarmaan yllytyshulluun jänöpupuun, joka mätkähtää kinokseen.)

Mutta onhan orava myös kansantaloudellisesti merkittävä! Sen konkurssiin menneen pankin tunnushan oli orava. Ja oravannahoilla sitä on ennenkin maksettu… Peruutetaanpa tuo… Oman nahan myyminen ei nyt rinnastu ihan toivotunlaiseen ammatinharjoittamiseen.

Orava. Selkeästi. Lisääntyy holtittomasti appivanhempien kattorakenteissa, säksättää kiukkuisesti, raatelee rakenteet eikä siitä pääse millään eroon.

Categories
Yleinen

Näin sivistät villi-ihmisen eli kuinka teini ( ja teinin äiti) rauhoittuu

Kyllähän minä tiedän, että mikäli joku arvioisi perheemme sivistystasoa yksiulotteisella sivistys vs. villi luonto -janalla, olisimme neutraalisti metsäläisiä, romanttisesti luonnonlapsia, kaupunkilaisista juntteja… 

Sivistykseksi meillä päin siis riittää luku-, kirjoitus- ja laskutaidon lisäksi, että tervehtii kylätiellä kulkevia, kiittää ja osaa pyytää anteeksi sekä pukeutuu suht siististi julkisilla paikoilla. Sivistystä on toimia yleisesti hyväksyttävällä tavalla muiden seurassa.

Ja aina ei voi onnistua.

Viime viikolla olin kotona pojan saapuessa koulusta. Järkytyin. Meni ainakin kolme sekuntia ennen kuin sain sanaa suustani. Jätkän verkkarit olivat yltä päältä öljyssä, toinen lahje revennyt, lippis likaisen harmaa, kengissä maalia. Paita oli sentään puhdas. 

“Olitko sie noissa vehkeissä koulussa!?”

“Olin.”

“Eikö siulla ollut puhtaita?”
“Ei ole.”

“Siulla piti olla vaatteita tarpeeksi! Mie kysyin tartteeko ostaa uusia”

“Oli, ei oo enää.”

“Enkö sanonut, että moporemonttiin ei laiteta siistejä vaatteita! Eikä ainakaan vaaleita!”

“Is…”

“Ei isäskään julkisilla paikoilla likasissa kulje!”

Kohta lapseni isä saapui. Aikanaan valkoinen t-paita harmaana hiekasta ja läikikäs öljystä. 

Vaatekauppaanhan poikaa ei saanut. Ei vaikka lupasin shoppailureissun yhden pysähdyksen taktiikalla. Verkkokauppa oli onnistunut kompromissi, sillä kaupunkiin joutuminen rinnastui pojalla rangaistukseen eikä Wilmakaan vielä loimottanut punaisena. Enkä minä geeneille mitä mahtanut, itsehän olin isän lapsilleni valinnut. Kaupunkiympäristö ihmispaljouksineen aiheuttaa nimittäin ihottumaa myös maalaisuggelillenikin. 

Kuinka sitten saa sivistettyä sisarusparven, jonka keskinäinen replikointi saisi merimiehetkin punastelemaan, kaikenlainen yhteistoiminta on mahdotonta ja oma-aloitteisuus taloustöihin on olematonta?

Vie ne metsään. Syvälle erämaan siimekseen, missä ainoa toimiva verkko on kalaverkko.

Matka oli kuitenkin arkista musiikkia korville. Erinäisten syiden takia suuntasimme retkelle kahdella autolla. Jostain syystä mies valitsi kuopuksen ja minä sain nauttia teinieni vivahteikkaasta, monipuolisesta ja ennenkaikkea kriittisestä suhtatumisesta perheenkeskeiseen illanviettoon.

“Miks pitää mennä?”

“Ei siellä mitään voi tehdä!”

“Miks pitää lähteä?”

“Mie oon kipee!”

“Et niin kipee. Jos kärsit mopolla ajaa, kärsit lähteä mökille.”

“Mie en halua!”

“MIKS sie pakotat?!”

Onneksi ajomatka ei kestänyt kauan, sivistyksen rajamailla kun asutaan muutenkin.

Mies viritteli hirvipaistin nuotiolle, mitään pitsaperjantain pikaevästä ei ollut tarjolla. Neljän tunnin päästä olisi ruokaa. Tällä kertaa minä en ollut uhka, sillä olin nauttinut tukevan välipalan. Ilta-aurinko paistoi alaviistosta ja nautimme jonkinlaisesta hiljaisuudesta.

Kuopus pomppi trampoliinilla, käveli käsillään ja lauloi väliin kookospähkinän avaamisesta, keskimmäinen piirteli luurit korvilla ja välillä käski kipakkaan sävyyn sisaruksiaan kauemmas. Esikoinen pyöri tontilla ympyrää ja etsi kenttää. Havaittuaan yrityksen turhaksi, viritteli itselleen lokoisan paikan nuotiolle ja teki sitten ihmeellisen ehdotuksen. 

“Tuolla oli viime kesänä kantarelleja. Haluutko että näytän?” 

“Mikä ettei.” 

Ei se tainnut ihan terve olla.

“Tuosta voitas mennä….”

“Mutta siinä on se puro.”

“Nii, mie putosin siihen.”

“Niin mieki.”

Poika johdatti aukolle, osoitteli mistä oli kävellyt viimeksi. Keräsin kiireesti kypsimpiä puolukoita suuhuni. Pitkäkoipinen vesani harppoi kuin hirvenä aukon läpi, enkä uskaltanut jättäytyä liian kauas. Jos vaikka ohittaisi sienet kiusallaan. Aukolta poika ohjasi metsätieltä ryteikköön ja sen läpi mäntymetsään. Jalan vierestä pompanneen metson painavat siiveniskut saivat sydämen kierroksille. Kyllä varmasti syyskuussa lähtisi noin läheltä… Männyt vaihtuivat kuusiin, kantarelleja ei näkynyt, mutta varvut nuokkuivat mustikoista painavina. Poika odotti, kun keräsin vain isoimmat. Esitteli samalla puiden latvoja, joissa oli ollut metsoja edellisenä syksynä. Kuusikon latvoissa kahahteli, siellä ne olivat taas. 

Paisti poreili padassa, kun palasimme metsäretkeltämme. Tyttäretkin olivat akkujen loputtua kokoontunut nuotiolle. Koirakin oli ryöminyt niin liki nuotiota kuin uskalsi. Kuopus etsi kohtaa, josta näkisi tulen. Hah! 

En tiedä oliko se netittömyys, luonnollinen pimeys vai elävän tulen tuijottaminen viehätys, joka tapauksessa lapset alkoivat keskustella toisilleen pehmeämmillä äänenpainoilla. Esikoinen ja kuopus onnistuivat heittämään tikkaa ilman verinaarmuja. Toki keskimmäiselle oli piirretty otsaan hiiilellä sotamaalaus ja säännöllisin väliajoin joku uhattiin heittää puroon. Ainoastaan kuopuksen jatkuva kookoslaulu aiheutti lämpimiä tunteita ja pari miekkailuottelua.

Illan hämärtyessä paistikin valmistui. Parasta ruokaa kuulemma ikinä. Ruuan jälkeen rohkenin suostua kuopuksen ehdottamaan lautapeliin. (Ai, miksi se vaati rohkeutta? Vilkaise täältä.) Ja pimeän syventyessa kaikki sujahtivat sänkyihinsä ja suuntasivat unten maille. Koira oli maannut vällyjen välissä jo jonkin aikaa.

Jos oikein tarkkaan katsoo, kamera myöntyi tallentamaan yhden tähden.

Aamulla unen lävisti nakuttava ääni. Mitä? Ihan kuin? Mutta eihän…? Aivan kuin joku pilkkoisi puita. Kuka oli hereillä… mitä?  Seitsemältä lauantaina? Esikoinen se siellä käsitteli kirvestä ja herätteli kahvitulia, vaikkei itse edes juo kahvia. 

Lähdön lähestyessä tyttäret petasivat sängyt, keräsivät mukaan lähtevän omaisuuden ja lakaisivat lattiat. Väittämättä vastaan tai anomatta tehtävien uudelleen järjestämistä. En uskaltanut nipistää itseäni.

Mikä parasta, sain ennen lähtöä tehdä ihan pienen lenkin sienimetsään. Ja koska perheellä oli kiihkeä tikkamatsi menossa, päätin koettaa onneani…

“No nyt se Rouva Kantarelli lähti takasi metsään.”

“Äiti! Väärä suunta!” 

“Ottakaa se kiinni ennen ku se taas häviää!”

Categories
Yleinen

Töihin paluun sietämätön helppous – ensimmäinen päivä töissä (ikinä?)

Ei pitäisi kymmenen vuoden työkokemuksella tulla yllätyksenä, että kesäloman jälkeen tulee elokuu ja koulut alkavat niin äidillä kuin lapsillakin. 

Lasten kohdalla olin jotakuinkin tilanteen tasalla. Unirytmi oli palautettu suurinpiirtein arkeen sopivaksi ja julkisille paikoille sopivaa vaatetusta oli hankittu jokaiselle. Ensimmäisen koulupäivän aattona kaksi kolmasosaa murusistani varasi ohjeistukseni mukaisesti vaatteet, reput ja muut tykötarpeet valmiiksi. Viimeinen halusi actionia aamuun. Tästä huolimatta kaikki kolme kuitenkin selviytyivät koulutielle.

Sen sijaan ensimmäisenä omana kouluaamunani säntäilin puolialasti taloa ympäri. Joululomalla olin kadottanut rintsikat, nyt olivat housut hukassa. Kerran kengät. Ainoat sivistykseen sopivat housut, joita kesä ei ollut onnistunut kutistamaan, olivat poissa. Hukassa. Kadonneet.

Tyttäret jatkoivat rauhallisina aamiaisen syöntiä, vaikka koetin värvätä heitä etsintäpartioon. Byysiä ei näkynyt kaapissa, ei pyykissä, ei narulla, ei kodinhoitohuoneen läjässä, ei naulakossa eikä pakastimen takana hävinneiden vaatteiden haudassa.

Pakastin. Pakastin? Pakastin!

Siellähän pöksyni olivat! Edellisellä viikolla olin onnistunut liiskaamaan purkan polveen ja levittämään tahman molempiin lahkeisiin, tasaisesti ja joka puolelle. Totesin nopeasti, että pakastinniksi ei toiminut seitinohueen purkkarihmastoon. Myth busted. 

Puoli kahdeksalta hörpin ruuttuisessa mekossa kolmatta kahvikupillista ja huhuilin esikoista hereille, vaikka tiesin menninkäisen kömpivän luolastaan vasta viittä vaille bussin lähtö. Mutta mihin aikaan minun piti lähteä, että ehdin tunnille? Monelta tunnit ylipäätään olivat? 

Tunnukset Wilmaan ja muihin työn edellyttämiin sovelluksiin ja ohjelmiin olin aukaissut hyvissä ajoin edellisellä viikolla kärsivällisten it- ja helpdesk-ihmisten kanssa, joten pystyin tarkistamaan Wilmasta tarkan ajan. Edellisenä talvena käyttöön otetut uudet aloitusajat eivät olleet jääneet pitkäkestoiseen työmuistiin, josta sen sijaan sain helposti palautettua kolme vuotta vanhan salasanan ja lapsuuden parhaan kaverin puhelinnumeron.

Aivan soitellen sotaan en ollut lähdössä. Edellisellä viikolla olin valmistellut kurssipohjan ja sieltä saatoin nyt katsoa, mistä aiheesta sivistystyöni aloittaisin. Tunnin alkuun olin varannut ryhmäyttävän tehtävän, jonka tehtyään opiskelijat saivat kurssiavaimen. Mutta vain yhteistyöllä!

Vilkaisin varuilta lukkarista, että suunnittelemani kurssi varmasti vastasi työjärjestykseeni merkittyä kurssia. Kerran oli sattunut pikkumoka. Tällä kertaa kaikki oli täydellistä.

Ai hitto! Eihän minulla ollut tavaroitakaan pakattuna. Läppäri ainakin, kirja. Tarkastin kurssipohjasta, että kirja vastasi kurssia. Varakirja niille, joilla sitä ei ollut… Epäilin, että tarvitsijoita olisi useampia, mutta en minä nyt kirjaksi voi muuttua. Penaali, penaaliin kyniä… Yksi löytyi pöydän alta ja kolme yöpöydältä. 

Mutta missä miun reppu?!

Talon ympäri ravattuani paikansin repun naulakon alle. Olin paheksunut lattialla lojuvaa reppua jo jonkin aikaa, nalkuttanut ja ihmetellyt, miksi omistaja ei vaivautunut sitä laittamaan paikalleen. Tälleenkö omista tavaroista pidettiin huolta? Eikä varmasti löytyisi sitten, kun sitä tarvittaisiin! Kissakin kusisi siihen kiusatakseen!

En todellakaan aikonut tunnustaa, että reppu oli ollut minun.

Tarkemmin reppuun tutustuttuani totesin kassin lojuneen lattialla pari viikkoa, kesäreissustani lähtien. Tyhjensin sisällön kodinhoitohuoneen pöydälle paita, pikkarit, reissuhammasharja, pyyhe. Huulipunaa ja käsipyyhkeitä arvelin tarvitsevani kustannuspaikallani. Toki hammasharja ja varavaatteet saattaisi olla ihan järkevä pitää mukana.

Hätisteltyäni lapset koulutaipaleelle päätin suunnata töihin itsekin, sillä levottomuuteni ahdisti jo lemmikkejäkin. Minua jännitti! Osa opiskelijoista oli vanhoja ja tuttuja, osa oli täysin uusia. Entä jos ne uudet tajuaisivat, etten tajunnut mistään mitään!? Todennäköisintä oli, että asiakaskuntani ei huomaisi vaikka alkaisin kirjallisuushistorian sijasta ratkomaan toisen asteen yhtälöitä. 

Avain pakoon

Lähdin aivan liian ajoissa. Onneksi, sillä pari päivää punaista välkyttänyt auton polttoainevalo oli kehittynyt ääniraidalla. En kyllä uskaltaisi lähteä… Pyörällä en ehtisi enää, prätkällä olisi mahdollisuus. 

Heiluttelin pyörää kuullakseni oliko tankissa mitään. En tiedä miksi, sillä en osannut tehdä kuuloaistilla minkäänlaisia päätelmiä polttoaineen riittävyydestä. Otin avaimet ja yritin kurkata tankkiin. Ei, ei, ei…. Avain ei kääntynyt lukossa. Olisi varmaan pitänyt leikkiä enemmän prätkähiirtä kesän aikana. 

Soitin miehelle, joka 30 kilometrin päästä työmaalta pystyisi luonnollisesti ratkaisemaan ongelmani. Onneksi mies ei vastannut, sillä kohta naputtelin viestin: “Ei mitään enää. Bensatankki aukeaa oikealla avaimella.” Pohjalla välkkyi jotain, joten päätin lisätä bensaa. Ikävä kyllä taloudessamme on sen seitsemän kulkupeliä, joihin menee erilaista polttoainetta. Kultani vastasi puhelimeen ja vinkkasi, että pojan mopon vierestä saattaisi löytyä sopiva kanisteri.

Onnekasta oli, että ajovarusteet olivat jotakuinkin siellä missä niiden ajattelin olevan. Olin edelleen aikataulua edellä. Ja hyvä niin, sillä ensimmäisestä risteyksestä piti palata hakemaan lounas, jonka olin pöydälle unohtanut. 

Toisen kerran käännyin noutamaan työavaimia, jotka löytyivät loppujen lopuksi sivutaskusta, omalta paikaltaan.

Työpaikalla seisoin jälleen avain kädessä, valmiina avaamaan opettajainhuoneen oven. En tiennyt, miten pääsisin sisälle. Avainta ei voinut vaan laittaa lukkoon… Olo oli kuin reittiä etsivillä kääpiöillä Ereborilla Durinin päivänä. Toki kääpiöt tiesivät odottaa ohjaavia auringonsäteitä, itselläni oli vain haalistunut muisto ohjeesta sähköpostissa.

Avaimet olivat mukana, joten olin jo voiton puolella. Heristelin avainta nenäni edessä aktivoidakseni aivotoimintaani. Jotain piti… Aah! Avaimet piti päivittää! Mutta missä ne päivitettiin? Aivan kuin olisin ollut vuosikymmenen poissa… 

Vilkuilin ympärilleni. Opiskelijoita parveili siellä täällä, mutta oliko täällä ketään, joka osaisi auttaa. Tai keneltä kehtaisin kysyä.

“Aikku!”

Opettajainhuoneen ovi oli auennut ja Tinsku seisoi kynnyksellä. Samalla tajusin, että päivityslaite oli siinä oven vieressä, Tinskun naamasta aavistus oikealla. 

Toisella yrityksellä onnistuin saamaan oikean avaimen reikään, kolmannella kokeilulla oikein päin. 

Oppitunti alkoi vallan mainiosti, sillä edellinen ope oli jättänyt luokan oven auki. Ryhmäyttävä kurssiavaimen ratkaisutehtävä oli menestys, kunnes eräs vihmerä veijari totesi, että kurssipohjalle ei edes tarvittu avainta. Olin unohtanut klikata yhden olennaisen täpän asetuksista. 

Pikkuvikoja. Ryhmäytymistä ainakin tapahtui, kun nauroivat mokalleni.

Siirryin esittelemään yleisiä käytänteitä. 

“Sitten toivon, että tekin osallistutte, saatte enemmän irti ja tämä on miellyttävämpää meille kaikille. En oikein tykkää yksinpuhelusta…”

“Kyllä se nyt siltä vaikuttaa, kun oot kohta vartin puhunut.”

“Opettajana pidätän oikeuden monologeihin. Mutta joo, nyt saatte osallistua. Saatte valita pidetäänkö teoriakoe yhdessä vai kahdessa vai kolmessa osassa?”

Hiljaisuus. 

“No?”

“On hyvä.”

“Niin mikä on hyvä?”

“Tuo on hyvä.”

“Mikä tuo?”

“Kahdessa osassa.”

“Onko kaikille ok?”

Hiljaisuus. 

“Nyt on sanottava tai vaiettava iäksi.”

Hiljaisuus.

“Tässä olisi tämä arvioitava tehtävä. Ja täältä löytyy aineistot….”

Paasamisen keskeytti luokan puhehenkilö, joka huomautti, että näyttö oli freezellä. Luokka oli tuijottanut etusivun kissakuvaa viimeiset viisi minuuttia. Epäilin, että kysymyksiä arvioinnista ja tehtävänannosta tulisi lisää deadlinea edeltävänä päivänä.

Tunnin jälkeen tuntui, että en ollut koskaan lomalla ollutkaan. Päässä suhisi ja silmät tuntuivat kuivilta. Käytävällä vastaan tulevista opettajista ja avustajista erotti, ketkä olivat jo aloittaneet työvuotensa. Näivettyneimmillä oli ensimmäinen päivä, pirteästi säteilevät suuntasivat vasta ensimmäisille tunneilleen ja henkisesti tasapainoisimman näköiset olivat palanneet töihin jo kaksi viikkoa sitten. Työhuonekaveri paljasti, että ne esittivät.

Sekavasta olotilastani huolimatta päätin kopioida tehtävän seuraavalle tunnille. Hyvin suunniteltu, kun on puoliksi tehty. Ei vara venettä kaada. Parempi moniste valmiina ku kriisi just ennen tuntia.

Kopiokoneeseen piti syöttää pitkä tunnus ja pitkä salasana. Väärä salasana. Väärä salasana. Ihan vittu varmasti oli oikea salasana. Alkoi tympiä. Hiki virtasi ahtaassa kopissa, jossa ilma ei ollut vaihtunut sitten 70-luvun. Väärä salasana. Kosketusnäyttö oli varmaan paskana. Väärä salasana.

Haa! Lopulta vaihtelua! Käyttö estetty.

Jälleen pelastava enkeli saapui Tinskun hahmossa. Tinsku kirjasi itsensä koneelle ja otti kaipaamani kopion, toki avuliaasti syötin paperit väärältä syöttöalustalta ja kaksipuoleisiksi tarkoittamani paperit olivat edelleen yksipuoleisia.


Aika yksipuoleiseksi tunsin itsenikin…

Elokuu…
Categories
Yleinen

Tanssii tulenliekin kanssa

Olenko hullu? mietin kun pakkaan laukkuani Savonlinnan vatsatanssileiriä varten. Siitä on kymmenen vuotta, kun viimeksi aktiivisesti harjoittelin kamelikävelyä, vatsarullausta ja arabeskia. 

Miten minulla on ollut pokkaa esiintyä strasseja pursuilevissa rintaliiveissä? mietin, kun yritän survoa esiintymisasuja ylleni. Siitä on kymmenen kiloa, kun ne viimeksi mahtuivat päälle. 

En ole ainut, jota touhuni epäilyttävät. Mies katselee kulmiensa alta, kun laitan Ya Habibin soimaan ja yritän kiskoa piukkaa paljettitoppia kiinni. 

– Voisitko vetää tän vetoketjun kiinni? kysyn.

– Onks tää joskus menny kiinni asti? mies ähkää ja kiskoo.

– Japen kanssa mietittiin, että piilotetaan Baileys-pullo siun ja Pirren vatsatanssikassiin. Sunnuntaina sit tiedetään, ootteko oikeesti ollu leirillä, ukko jatkaa ja luovuttaa vetoketjun suhteen.

– Just. Ollaan kyllä vähän pettyneitä, jos sitä pulloa ei löydykään! totean ja työnnän kassiini naruilla kiinnitettävän yläosan, jossa lukee one size fits all.

Soitan paniikkipuhelun Pirrelle ja kysyn, aikooko hän tanssia hameessa vai housuissa.

– Housuissa meinasin.

– Aivan, housut voi olla parempi, jos siellä on jotain hyppyjä? Jos vaikka virtsa karkaa. Tässä on kuitenkin kolme lasta alateitse ponnistettu.

Pirre jää nauramaan linjoille.

Yöllä näen painajaisia. Olen jo kotiutunut vatsatanssileiriltä, mutta en muista reissusta mitään, sillä olen niin traumatisoitunut. 

Kun perjantaina istun Pirren kanssa jännityksen sekaisin tuntein Tanhuvaaran urheiluopiston aulassa, muita eteerisen oloisia tanssijattaria alkaa ilmestyä ympärillemme. Pirre vaipuu transsiin keskustellessaan vanhojen tuttujensa kanssa eikä selvästi malta pysyä housuissaan. Selviää että suurin osa kurssilaisista on tanssinopettajia. Jotenkin tuntuu etten kuulu joukkoon.

Pähkäilen kuitenkin päässäni, että joskus on hyvä mennä altavastaajana joukkoon tummaan hipomaan epämukavuusaluettaan. Silloin oppii eniten itsestään. Ja tuntee elävänsä! Sitä paitsi tuleva leiri ohjelmineen on hyvää harjoitusta työkseen opettavalle. Tanssitaitoni ovat varmasti ruostuneet ja jos turhauttaa, pystyn samaistumaan angstisiin teineihini. Ja jos menee metsään potenssiin kaksi, voi aina ottaa taksin ja lähteä kaljalle. Niin ne tekee opiskelijatkin.

Kuuntelen tanssin jumalattarien keskustelua ja kuulen sanat nerfi ja undulaatti. Päättelen, että ne ovat tanssiliikkeiden nimiä. Koskaan kuullutkaan.

– Mikä on nerfi ja undulaatti? kuiskaan Pirrelle.

– Nefertiti. Siitä en ole varma, mutta undulaatio on vatsarullaus. 

Seuraavaksi kiinnitän huomioni respan pöydällä lojuviin päähineisiin. Viikonlopun ohjelman on määrä huipentua kynttiläkruunutanssiin. Olin kyllä lukenut ohjelman sähköpostistani, mutta jotenkin en ollut uskonut todeksi, millainen koreografia meitä odotti.

– Mihin mie oon taas pääni työntänyt? tuskailen Pirrelle.

– Kohta ainakin tuohon kynttiläkruunuun. 

– Sopii toivoa, että Tanhuvaarassa on palovakuutukset kunnossa.

Perjantai-iltana olemme jo rullaamassa vatsojamme ja treenaamassa lonkanpudotuksia. Askel askel isku. Ja toiseen suuntaan. Terävä kierto, käärmekädet, olkapäiden värinää. Minähän osaan ja muistan! Porukka on mukava ja tanssin riemu yhdistää. Mikä fiilis.

Mä tahtoo veivaa veivaa.

Illalla treenien jälkeen pulahdamme Saimaaseen. Tutustun ihanaan tanssitaituri Suviin ja tanssivaan taidevalaja Karitaan. Suvi säätää niin paljon, että kemiamme kohtaavat välittömästi.

Ennen nukkumaanmenoa asettelen koruvalikoimani ja huivikavalkadini huolellisesti minun ja Pirren huoneen pöydälle. Minähän en lähde soitellen sotaan. Jos ei lonkka nouse niin ainakin olisin tanssijan näköinen. Ei sellaista synnytystä tai supistusta, etten olisi ehtinyt koristautua!

Aamulla heräämme Pirren kanssa hyvissä ajoin. Vedän Pirren punaiset vatsatanssihousut jalkaan, Pirre päättää lähteä hameessa. Itsemme ehostamisen jälkeen suuntaamme opiston pääovelle aamiaisen toivossa. Ovi on kuitenkin lukossa.

– Mitä se respan nainen sanokaan? Että tuonne kulman taakse ja eka ovi.

– Tuonneko se neuvoi?

– Ei se tuo pääoven viereinen ovi ainakaan voi olla.

Alamme kiertää opistoa Pirren kanssa. Löydämme montakin ovea, mutta kaikki ovat lukossa. Löydämme ruokasalin ja rynkytämme lukittua ovea muiden istuessa rauhassa aamiaisella. Hävettää. Minkä ikäisenä tämä rakennusten kiertäminen loppuu?

– Jospa se respa tarkoitti tuota pääoven viereistä ovea?

– Mutta kun se sanoi että vasemmalle kulman taakse, Pirre inttää ja jatkamme kierrosta. 

Kierrettyämme koko opiston ja viereisetkin rakennukset päädymme kellarin ovelle.

– Tuolla ei varmaan ole tarjolla kuin rotanmyrkkyä.

Onneksi näköpiiriin ilmestyy tutun näköisiä naisia. 

– Seurataan noita!

Katsomme kuinka naiset menevät pääoven viereisestä ovesta sisään ja seuraamme muina naisina perässä.

Seuraava haaste on ovikortilla toimiva portti ruokalan ovella. Katson kun Suvi hinkkaa korttiaan väärään porttiin ja törmää puomiin, joka ei aukenekaan. Itse onnistun keskittymään ja pääsen sisään.

Suuntaamme aamupalalle, jossa kivannäköiset junnujen valmentajat lappavat puuroa napaansa. Kahdella on selvästi pelisilmää, monessakin mielessä.

– Nuo valkut kattelee tännepäin.

– Sie kyllä rekisteröit kaiken. Mie en huomaa mitään, Pirre manailee.

Suvi tulee pöytään aamukahvin kanssa ja ottaa käsidesiä. Se lentää suoraan kahviin.

Tanssisalissa venyttelemme ensimmäiset puolitoista tuntia. Alkaa naurattaa, sillä Pirre yrittää venytellä hameessa ja jotain vilahtaa. Sitten alkaa itkettää. Katson itseäni peilistä, sillä niitä on tanssisali täynnä. 

Tässä minä olen. Täsä mää oon. Täs mie oon. Edestä ja takaa, Tinsku seisoo ja Tinsku makaa. Tässä on koko rankani, vartaloni, ruumiini. Käteni, vatsani, lantioni, reiteni, sääreni, varpaani. Korvatkin. Niiden välissä alkaa soida Eppu Nuotion runo.

Ai että olet ihana,

reipas niin ja mahtava.

Suloinen ja tomera,

vakava ja naurava.

Silmä, silmä, nenä, suu,

otsa, korva, olkaluu.

Nilkka, polvi, peppu hassu,

leuka, rinta sekä massu.

Käymme koko vartalon hitaasti läpi. Tästä rungosta olen työntänyt kolme lasta, näillä rinnoilla heidät ruokkinut. Katson itseäni oikein kunnolla enkä käännä katsettani pois. Nielen kyyneleitä. Miksi pitää aina ruoskia itseään? Minä riitän. Olen kaunis. Tanssiva nainen on aina kaunis. Mutta sitä en tiedä olenko normaali. Olenko normaali, kun tunteet menevät vuoristorataa? Pian olen euforiassa, kun vedämme perusliikkeitä ja itämainen musiikki vie mennessään.

Lounaan jälkeen alamme harjoitella koreografiaa. Siihen se hyvänolontunne sitten tyssääkin. Koreografia menee aivan liian nopeasti. En näe opettajaa enkä saa liikkeistä kiinni. Pitikö pyörähtää vai tehdä kahdeksikko? Tanssinopettajat omaksuvat liikkeet saman tien ja oikovat jäseniään yhtä pehmeästi kuin itseään lipovat leopardit. Minä teen iskut joka kerta väärässä kohdassa ja puoliympyrän silloin kun pitäisi tehdä kokonainen. Kun leopardit pyörähtävät sulavasti tanssisalin vasempaan nurkkaan, tömähdän norsuna kohti oikeaa nurkkaa.

On helvetin kuumakin. Mieli alkaa vaellella. Sitten alkaa vituttaa.

Milloin on ruoka? Saako lähteä? Joko voi tilata taksin?

Tekee mieli pelleillä. Kiivetä katosta roikkuvaan köyteen. Katson Pirreä, se vetää helvetin hyvin. Kun muut tekevät itämaisia käsiliikkeitä ja käärmekäsiä, teen kurkunleikkaajan liikkeen ihan vain itseäni sparratakseni. Alkaa naurattaa.

Samalla puistattaa, minähän muistutan omia opiskelijoitani! Käyttäydyn tismalleen samalla tavalla kuin teinit, kun turhauttaa enkä osaa. Pelleilen, kiukuttelen ja etsin sijaistoimintoja. Enkä ilkeä kysyä neuvoa.

Yritän keskittyä ja vedän kiltisti vatsarullaukset, terävät kierrot ja pyörähdykset, vaikka pyörin joka kerta eri suuntaan kuin muut. Ei vittu voi mennä vahingossakaan oikeaan suuntaan.

– Otetaan musiikin kanssa nämä viisi sarjaa tähän asti. Onhan tähän asti kaikille selvä? opettaja kysyy.

– Kyllä! vastaan vähän liian kovaa ja yrmynä.

Pirre kääntyy katsomaan kauhuissaan äänenpainoani ja ilmettäni. 

Kun opettaja päästää meidät päivän päätteeksi pahasta, olen kypsä iltapalalle ja löylyihin. Tosin kuivia pyyhkeitä meillä ei ole, vaikka laitoimme ne hurisemaan kuivauskaappiin.

– Ei hitto mie oon laittanu tän pakastukselle! Pirre kikattaa kylppäristä.

Märät pyyheet käsivarsilla lähdemme etsimään saunaaa. Pian löydämme taas itsemme runkuttamassa lukittua ovea. Isäni tapasi sanoa, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Minulle ei tunnu avautuvan yksikään. Onneksi Suvi huomaa hätämme ikkunasta ja avaa meille oikean oven. Kun riisuunnun pukuhuoneessa, Suvi esittää yllättävän kysymyksen.

– Onks noi aidot? 

Katson Suvia kummissani ja huomaan hänen katselevan ripsiäni. 

– Aaa joo. Aidot on. Et oo ensimmäinen joka kysyy.

– Sulla on tosi kauniit silmät.

– Kiitos. Ja sulla on tosi kauniit rinnat, totean.

Kai sen saa sanoa ääneen?

Suihku osoittautuu palikkatestiksi. En saa vettä tippumaan mistään namiskasta. Yhtäkkiä suihku hyökkää ja koko teline jää käteeni. Sitten alkaa ruiskuta hallitsemattomasti. Naurun saattelemina istuudumme lauteille. Siinä me istumme alasti suomalaiset tanssin tainnuttamat naiset. Tanssivat naiset ovat kauniita paikallaankin. Tulen jotenkin tietoiseksi kehostani ja tästä hetkestä. Mutta nyt en kyllä jumalauta ala pillittää.

Sunnuntaina huokaisen helpotuksesta – viimeinen päivä veivaamista! Keski-ikäisen pakaroissa alkaa jo tuntua. Aamu alkaa perusliikkeiden haltuunotolla, opettaja kehuu että minulla on hyvät pohjataidot ja liikkeet hallussa. Koreografian hallinnasta hän ei mainitse mitään. Ehkä hyvä niin. Pirreä opettaja ripittää ryhdistä. Pirre ottaa neuvosta vaarin ja nostaa tissinsä kohti taivaita.

Kun alamme jälleen hinkata koreografiaa, tipun täysin. Pää on sekaisin ja vitutus valtaa alaa. Liikaa suuntia ja päässälaskua! Kun olen yrittänyt onnistumatta, päätän ottaa omaa lomaa ja häivyn vähin äänin tanssisalista. Hiivin laiturille, riisuudun ja hyppään Saimaaseen. Vesi huuhtelee mukavasti nihkeää kehoa ja angstisia ajatuksia. Uin syvälle ja lillun selälläni, lokit ja tiirat kirkuvat ympärillä. Täydellistä.

Syvissä vesissä.

Pian olen rauhoittunut ja valmis menemään loppunäytökseen. Tanssisaliin astuessani huomaan, että menossa on kruunajaiset. Minäkin saan sovittaa kruunua päähän. Viimeinen näytös alkakoon…

Kotimatkalla fiilis vaihtelee. Päällimmäisenä on tanssin ilo, vaikka vitutuskin puskee läpi. Luovutinko vai oliko suurta viisautta lähteä vetämään henkeä ennen kuin räjähti?

Mitä opin? 

Sen että tanssiva nainen on kaunis. Jokainen ihminen on kaunis silloin kun tekee sitä, mistä tykkää.

Sain muistutuksen, että tanssi on lääkettä. Mielelle ja keholle. 

Opin armoa itselleni ja muille. Ihmiset oppivat eri tahtiin. Tiedän ennen pitkää oppivani tanssimaan kahdeksan minuuttia kynttiläkruunu päässä, mutta se ei jumalauta tapahdu päivässä.

Ja on välillä ihan ok ottaa aikalisä ja poistua hengittämään, jos seinät kaatuvat niskaan. Ehkä jopa suotavaa.

Ehkä nyt olen valmis syksyn koitoksiin ja kohtaamisiin- angstisten teinien opettamiseen.

Kotimatkalla pohdimme Pirren kanssa autossa, että pitäisi alkaa tanssia aktiivisesti kimpassa ja perustaa tanssiryhmä.

 – Kyllähän tästä kutka jäi kaikesta huolimatta. Ja mie haluisin kokeilla joskus flamingoa, totean.

– Millä tavalla? Pirre tiedustelee ja räjähtää nauruun.

– Tarkotat varmaan flamencoa.

*********************************

Savonlinnassa voi tehdä muutakin kuin tanssia. Vuoden takainen seikkailu luettavissa täältä.

Categories
Yleinen

Vanhenemisen salaisuus: 40 is the new 20!

Kukkaset kypsässä iässä.

“Ja paskat, eihän siulla vielä hermoja olekkaan. Ne alkaa kehittyä vasta nelikymppisenä!”

Totesi ukkini, kun nuorena äitinä valitin, että lapset koettelevat hermojani. 

Miten ukki voi noin halveksia minua? Mitätöidä minun tunteeni ja minun ainutlaatuisen kokemukseni!? 

Vaikka ihminen on 19-vuotiaana fiksuimmillaan, alkoi minustakin, kypsästä kaksvitosesta, tuntua, että vanhat ihmiset ovat totaalisesti vieraantuneet lapsiperhe-elämästä, elämästä ylipäätään.

Nyt luulen ymmärtäväni, mitä ukki kommentillaan oikein tarkoitti. Kaukaisessa nuoruudessa (= viime vuonna) leimahtelin joka asiasta, kaikki oli maailman kamalinta tai ihaninta, tunteet järisyttäviä ja kaikki piti saada heti. (Hetkinen, tämähän kuulostaa aavistuksen teinieni elämältä…Mutta murrosikähän voi kestää nykytiedon mukaan jopa 26-vuotiaaksi…) Mutta nyt, kypsässä 38 vuoden iässä, havahdun yhä useammin ja aina yhtä yllätyksenä huomaamaan, että osaan odottaa asioita jo suhteellisen kauan. Tai kauemmin kuin aiemmin. Kunhan en ole väsynyt. Tai nälkäinen. Tai stressaantunut. Tai vittuuntunut.

En uskalla väittää ymmärtäväni täydellisesti, siihen malliin 90-vuotias ukkini sängystään hymyili, kun kehuskelin oivaltaneeni teorian hermojen kehittymisestä. Luulen sen kuitenkin liittyvän suhteellisuudentajuun ja perspektiiviin. Asioihin, joita ei voi ymmärtää kuin elämällä.

Vanheneminen ei siis olekaan ihan paskaa. Miksi ihmeessä halusin olla nuoren näköinen? Eihän siinä ole mitään järkeä. Naururypyt silmien ympärillähän ovat huippuseksikkäät, kertovat huumorintajusta, arvet ovat merkkejä eletystä elämästä ja painovoiman pehmittämää vartaloa on miellyttävä pitää hyvänä. 

Eikö se ole epäluonnollistakin, jos keski-ikäisenä näyttää vielä nuorelta? Jossain on oltava doriangray-maalaus, joka kärsii ikääntymisen iskut ja (paheellisen) elämän seuraukset.

Ei, en minä halunnut näyttää nuorelta, vaan nuoruuden tavoittelussani oli kyse optisen harhan ja itsepetoksen risteytyksestä. Kuvittelin olevani nuori, jos näyttäisin nuorelta. Olisin itsevarma, nopeaälyinen, vahva ja notkea. Olisin taas täynnä energiaa, vailla turhia realiteetteja painolastina, valmiina valloittamaan maailman. Säilyisin toimintakykyisenä aivan liian lyhyillä yöunilla ja heräisin ilman jumeja ja kolotuksia.

Unohdin, että nuorena on myös helvetin itsekeskeinen, itsetietoinen ja – paradoksaalista kyllä – epävarma. (Mutta se ei ole teinin vika, vaan kehittymättömien aivojen. Ihan vaan itselle muistutuksena.) Enää ei nenään ilmestynyt finni tee toimintakyvyttömäksi tai väärät vaatteet estä liikkumista julkisilla paikoilla. Oikeastaan on ihan kiva olla jo boomeri-iässä.

Eksyin itsellenikin yllätyksenä Ilosaarirockiin teini-ikäisen tyttäreni kanssa. Sunnuntaina neiti kuitenkin päätti, että ratsastus lempparihevosella voittaa rokkailun, ja saatoin hetkeksi sukeltaa todellisuudesta irralliseen rokkikuplaan. Kuplaan, jossa Einsteinin aika-avaruus venyy, paukkuu ja lomittuu voitaikinan tavoin kerroksiksi. Hetken sain hillua kavereiden kanssa ja kuvitella olevani vastuista vapaa kaksvitonen, jutella tuntemattomille ja valvoa liian pitkään.

Tuntemattomat olivat tässä tapauksessa turvallisesti kaverin kavereita, veljekset kuin kivekset, heitä itseään lainatakseni. Ihan miellyttäviä nuoria miehiä – Ketä minä huijaan, ihan itseni ikäisiä!  – siksi varmaan pääsimme Varpun ja veljesten kanssa nopeasti keskusteluissa syvällisille tasoille eli töihin, lapsiin, leikkauksiin ja eri tavoin ilmeneviin ikäkriiseihin.

Nuorempi veljeksistä sanoitti toiveeni ja ajatukseni: 

“Jos olisi kolmekymppisen kroppa, mutta nelikymppisen mieli. Rauhallinen.”

“Rauhallisempi”, totesi isoveli. Jokin äänensävyssä paljasti, että nelikymppiseltäkin löytyisi tarvittaessa virtaa vähemmän harkittuihinkin ideoihin.

Sydämeni suli hetkessä. Siitähän nuoruudessa on kyse, ettei mieti syitä ja seurauksia liiemmin. Sitä on vastuuttomuus! Juuri tällaista seuraa kaipasinkin rokkikuplaani, jossa ei tarvinnut miettiä pyykkejä, laskuja tai hammaslääkäreitä. 

Ja kyllä, veljekset vetivät vertoja parikymppiselle. Lievät laittomuudet ja auktoriteettien uhmaaminen vetosivat teineihin sisällämme, mutta kokemuksen hioma, tyylikäs ja hienovarainen toteutus hurmasi kokonaisvaltaisemmin.

Vaikka ruumiini väsyy nopeammin, on paikoitellen löysä ja vähemmän kimmoisa, henkisen puolen kehitys voittaa kepoisasti kiinteät tissit ja timmin vatsan. Ainakin useampina päivinä. 

Osaan olla armollinen itselleni ja tehdä asioita, jotka tekevät hyvää minulle. Nukun kunnon yöunet (tämä parantaa myös perheen elämänlaatua), enkä todellakaan rankaise itseäni yli kolmen sentin koroilla paitsi jos aion olla kovin tuhma. 

Ymmärrän hetkittäin, ettei maailma ole mustavalkoinen ja asiat tarkkarajaisia, vaan maailma liukuvärjäytyy harmaan eri sävyihin.  Välähdyksen omaisesti hyväksyn, ettei ole olemassa ainoaa, ultimaattisesti ja ikuisesti oikeaa totuutta, on vain parhaita mahdollisia valintoja tietyssä tilanteessa. Niin kansainvälisessä politiikassa kuin kyläyhteisöissä.

Hyväksyn toisinaan, että myös muut voivat olla oikeassa. Eikä minun tarvitse aina saada viimeistä sanaa. (Veikkaan, että mieheni tikahtuu tässä vaiheessa koelukua). Oikeassa voi olla, vaikkei saisikaan sitä viimeistä sanaa. 

Ilosaarirockin uudet tuttavuudet viihtyivät kanssamme yllättävän kauan, vaikka yhteinen ystävämme joutuikin lähtemään. Surffailimme samoilla aallonpituuksilla ja ajankulkua rytmitti ainoastaan rokin aikataulu. 

Tehosekoittimen keikalla huomasin kuinka aika oli koskettanut sekä esiintyjiä että yleisöä. Mutta eipä se oikeastaan haitannut. 

“Mieluummin mie oon tässä teidän kanssa kuin joittenkin parikymppisten pimujen.” 

Päättelimme sen olevan kohteliaisuus, vaikka epäilimme miehen nauttivan varmasti myös nuoremmasta naisseurasta.

“Eihän niitten kanssa vois mistään puhua.”

Ja meidän kanssamme tätä ongelmaa ei todellakaan ollut. Syy ei ollut syvälliset aiheet (niitä ei voi tässä kertoa, koska se saattaa heikentää uskottavuuttamme sivistysalan ihmisinä), vaan se, että emme suotta karttaneet mitään aiheita. Eli pysyimme inhimillisten asioiden ytimessä. Eikä kenenkään tarvinnut esittää mitään.

Sitä alkaa vähitellen ymmärtää, että vaikka jokainen on ainutlaatuinen ei kukaan kuitenkaan ole täysin ihmeellisen erikoinen. Kaikki kärvistelevät pelkojen, angstien, toiveiden ja tarpeiden ristiaallokossa. Rakastuvat, vihaavat ja selviytyvät. Syyt ja voimasuhteet vaan muuttuvat yksilökohtaisesti. 

Ja juuri nämä asiat tekevät ihmisistä ainutlaatuisia ja kiinnostavia! 

Nuoremmille pimuille olisimme pärjänneet, mutta Nightwishin Floorille emme mahtaneet mitään. Taiteilijan ilmestyessä  nahka-asussaan estradille veljesten huomio siirtyi syvän huokauksen saattelemana lavalle. Annettakoon se Floorille anteeksi. Onhan hän jo neljänkymmenen.

Maanantaiaamuna yhteinen ystävämme tiedusteli, miten olimme veljesten kanssa selvinneet. Sama viesti oli lähtenyt veljeksille, hieman eri sanoin tosin. En tiedä, oliko hän enemmän huolissaan meidän vai veljesten selviytymisestä…

Toivon totisesti, että tapaamme jälleen. Enkä malta odottaa keskustelujamme kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Categories
Yleinen

Opettajan rukous

Olen iso ja olen pikkuisen pieni,

on vanha ja tuttu koulutieni.

Muistan jo kadut ja tietyömaat,

talot ja raksamiehet raamikkaat.

Tänään ei reppuni paljon paina,

jaksankohan tuntini suunnitella aina?

Osaanko teinejä tarpeeksi tukea,

kannustaa ja kehua, rivien välistä lukea.

Haasteita riittää, mut kokemus on valttia,

päivä jokainen taatusti koettelee malttia.

Olen iso ja pikkuisen pieni,

on vanha ja tuttu koulutieni.

Löytyispä kollega koulun pihasta, 

voispa helpparia jo ovella vetää hihasta.

Onkohan paikalla vielä kukaan,

tuleekohan Jarkko tunnille mukaan?

Yritän oppia kellonajat,

oppilaiden nimet ja omat rajat.

Osaan jo paljon, silti jännittää vähän.

Lähetä enkeli lukuvuoteeni tähän.

Categories
kauneus & ulkonäkö keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Turhamaisuuden turuilla tuulee eli tositarina tekoripsistä

Siitä lähtien kun Tinsku todettiin 14-vuotiaan näköiseksi, on jonkinasteinen ikäkriisi kytenyt. No, ehkä se on kytenyt jo kauemmin, nyt vaan hiillos pääsi leimahtamaan ilmiliekkeihin. Kolme lasta synnyttäneenä liki nelikymppisenä järki jo sanoo, ettei teinistä ihan mene, mutta jotenkin nuorekas olemus houkuttelee. 

Yritin keskimmäiseltä udella, mikä tekee minusta vanhan näköisen.

“No, jos siulla ois kulmakarvat ja ripset, näyttäsit nuoremmalta.”

Tyttö oli oikeassa. Ripset löytyivät lähinnä tuntoaistin perusteella, vaikka Extra Long Volume Mascaraa oli tölvätty puolipurkkia. 

Ratkaisukeskeisenä ihmisenä kurvasin seuraavalla kauppareissulla kosmetiikkahyllylle. Jos ei ripsari auttanut, piti ottaa kovat keinot käyttöön eli itsekiinnitettävät tekoripset. Toki pieni pelkokerroin liimalla leikkimisen kanssa oli, mutta mitä siitä! 

Kymmenen vuotta sitten minulla oli pidennykset. Vaikka nykyään ne näyttävät vastaantulijoilla enemmänkin siivekkeiltä…? Ihanathan ne olivat. Aamuisin katsoi peilistä ihminen, eivätkä silmäpussit. Ongelma oli, että räpsyttimiä olisi pitänyt huoltaa jatkuvasti. Hampaiden harjaus kaksi kertaa päivässä on jotakuinkin säännöllisintä mihin kykenen, joten pian huoltotoimet jäivät. 

Kosmetiikkahyllyllä lärvintuunaustuotteiden huima tuotekehittely iski ilmat pihalle. Liima oli ilmeisesti jo so last season, ripsisuortuvia kiinnitettiin magneetilla. 

En tajunnut. Siis mihin ne ottivat kiinni? Liimattiinko magneetit ensin luomiin? Käyttöohjeessa kerrottiin nestemäisen eyelinerin toimivan vastaparina. Voi hitsi. Tussimaiset silmänrajaukset olin hyljännyt jo kaksikymmentä vuotta sitten, ei onnistunut ollenkaan… Mutta ehkäpä oli aika antaa eyelinerille uusi mahdollisuus.

Muutamaa päivää myöhemmin arvelin olevani henkisesti valmis kokeilemaan ripsiä. Kyllä, rajaaminen oli yhtä helvetillistä kuin muistelin. Käsi vapisi ja viivaa piti tarkentaa sen verran monta kertaa, että rajaus ylsi melkein kulmakarvaan. Päätin, että yksi silmä saisi välttää kokeiluun. Olisipahan vertailukohta. 

Rohkeasti räpsäisin ripset rajaukseen ja räpsyttelin. 

Nätiltä se näytti, mutta miellyttävä kokemus ei ollut. Karvat pistelivät ja magneetit painoivat silmämunaa. Musta kokkare ärsytti näkökentässä. Ripsien piti nuorentaa, ei riiputtaa ennestään löysiä luomia.

Revin karvatoukan silmästäni ja asettelin sen takaisin koteloonsa. Silloin kiinnitin huomiota koteloon kirjoitettuihin merkkeihin. Koteloon oli merkitty kumpaan silmään kumpikin ripsivana oli tarkoitus liimata. Ei ollut sattunut tuurillakaan oikeaan silmään. 

Ja kas, olo helpottui, kun lisäkkeen asetteli oikeaan kohteeseen. Koska ripset oli kuitenkin tarkoitettu magna-hahmoille, pienellä leikkausoperaatiolla sain varaosat tuunattua omiin silmiini sopiviksi. 

Jälki näytti sen verran, ei nyt voisi sanoa, että nätiltä, mutta välttävältä, joten päätin testata räpsyjen kestävyyttä seuraavalla kauppareissulla. Valmistautumisen aloitin hyvissä ajoin, sillä nyt aioin sutia molemmat silmät.

Toki ystävättäreni Pirre oli suoriutunut kauppareissusta vain toinen silmä meikattuna, että mahdollista se oli.

Kaupan 18-vuotias täti teki minut onnelliseksi.

“Saiskos henkkarit?”

Kyllä, se toimi! Näytin ainakin alle 30-vuotiaalta! Tai sitten suttuinen ja epävarma rajausjälki yhdistettynä hamuamaani ykköskaljaan herätti kassan epäilykset.  

Mutta varsinaisen ilopissan aiheutti Ilosaarirock. Olimme lupautuneet tyttäreni kanssa talkoilemaan välisiivousta rokkiaamuisin. Lauantaiaamuna, viiden tunnin yöunien jälkeen, meikittömänä ja muutenkin freshinä paperilautasia ja liiskaantuneita tölkkejä asfaltista raaputtaessamme pysäytti pyöräänsä taluttava herrasmies meidät. 

“Tähän on tullut aidat! Eilen ei vielä ollut.” 

Jutustelimme tovin. Saimme kuulla, että vaikka ikää miehellä oli jo 80 vuotta, polki hän joka aamu 20 kilometriä. Ja nyt nämä pirulliset metalliaidat katkaisivat rutiinilenkin. Lisäksi kävi ilmi, että hän oli Suistamon evakkoja. Sieltähän meidänkin suku oli kotoisin! Melkein tuttuja! Joensuussa hän oli asunut pitkään ja siellä asuivat kaikki hänen kolme poikaansakin.

Kello alkoi näyttää vuoron loppumista.

“Pitää meidän tytön kanssa jatkaa siivoomista…”

Miehen silmät laajenivat ja sitten katse siirtyi tyttäreeni.

“Tytön?”

Mies pudisteli päätään.

“Mie katoin, että te ootte siskoksia! Nätti on tyttös.”

Olin samaa mieltä. Puolet geeneistä oli minulta. Sitä paitsi minulle riitti olla nuori, nätti olisi ollut jo liikaa vaadittu. 

Miehen jatkettua pyörälenkkiään tajusin, että 80-vuotiaasta kaikki alle 60-vuotiaat näyttivät todennäköisesti yhtä nuorilta. 

Ja kuinkas ripsiräpsyttimille kävi? Eivät pysyneet paikoillaan, joten pääsivät hyötykäyttöön…

Selkeästi nuorentava vaikutus.
Categories
arki Yleinen

Se oli hairahdus

Ihminen on erehtyväinen, ja varsinkin minulla on ollut aina vaikeuksia erottaa oikea väärästä. Tässä pieniä kertomuksia ihmisen erehtyväisyydestä.

Olin pienenä äitiriippuvainen. Saattoi johtua siitä, ettei isäni ollut koskaan kotona. Äiti parka ei päässyt edes jumppaan ilman lapsiaan. Kun sitten jälleen kerran jouduimme siskon kanssa hytkyvän ja hikisen jumpparyhmän armoille, olin pahalla päällä enkä tyytynyt vain leikkimään nurkassa nukellani. Menin roikkumaan äitini jalkaan ja riipuin sitkeästi reidessä riippakivenä, vaikka kööri alkoi juosta ympyrää. Lienenkö mennyt päästäni sekaisin, mutta yhtäkkiä huomasin roikkuvani jonkun toisen naisen haarovälissä. Siitä se alkoi – elämänmittainen yritysten ja erehdysten sarja.

Kerran opiskeluaikoinani tein lähtöä yliopistolta. Kävelin parkkipaikalle ja avasin omilla autonavaimillani auton oven kuten normaalisti. Istuin ratin taakse ja ryhdyin käynnistämään pirssiä, mutta yhtäkkiä jähmetyin paikoilleni. Autossa haisi vieraalta ja penkitkin olivat oudon väriset. Lisäksi vieressäni oli Nirvanan cd-levyjä ja kummallinen putkikassi. Tajusin kauhukseni istuvani väärän Golfin ratin takana. Naamani venähti, sillä tunsin itseni varkaaksi. Juoksin ulos autostani niin nopeasti kuin pystyin. Tai siis siitä jonkun muun autosta. Mutta olen melkein syytön, mitäs tekevät yleisavaimia.

Reikään kuin reikään.

Siskoni seurusteli aikoinaan englantilaisen miehen kanssa. Kun siskoni ja Dave olivat käymässä Suomessa, päätimme viedä engelsmannin Joensuun yöhön. Jos ei grillijonosta elävänä selviytyisi niin ei olisi talvelle jätettävää! Sullouduimme etkojen jälkeen kaverin Toyotaan. Maikin oli pakko istua Daven syliin, sillä autossa oli ylilasti. Minä istuin kuin silli purkissa takapenkillä Daven ja toisen kaverini keskellä. Yhtäkkiä liikennevaloissa havahduin, kun jonkun sormet hivuttautuivat vihjailevasti reittäni pitkin. Dave! Eipä siinä, samaa sukua kuitenkin. Mitä siskompi, sen discompi? Mitä siskompi, sen liskompi yö? Katsoin kuitenkin parhaaksi huomauttaa: ”Dave, you’ve got the wrong sister!”

Pesin kerran isäni autokorjaamossa asiakkaan Golfin ja lähdin sen jälkeen viemään koslaa katsastusasemalle. Golf lähti käyntiin kuin palmun alta ja hurruuttelin ongelmitta Katekalle. Istuin odottamaan vuoroani, ja pian tuttu katsastusmies otti auton työn alle. Kymmenen minuutin kuluttua mies tuli takaisin hyvin häkeltyneen näköisenä päätään raapien:

”Kuule kerropa, että miten sinä sait tuon Golfin käyntiin?”

”Laitoin avaimet virtalukkoon ja käänsin oikealle”, vastasin kummastuneena oudosta kysymyksestä.

”Sen minäkin tein, mutta kun ei inahdakaan.”

Lähdin rehvakkaasti näyttämään mallia. Vaikeahan se on kattavammin peltilehmää tutkia, jos ei saa edes käyntiin! Istuin ratin taakse ja työnsin avainta reikään. Johan oli kumma. Vaikka kuinka runkutin, vehje ei työntynyt pesään. Soitin isälleni, joka vastasi heti:

”Ei se mikään ihme, jos ette saa käyntiin, kun ne oikeat avaimet on täällä hallin pöydällä. Otit väärän Golfin avaimet. Mutta kerropa, että miten sait ensimmäisellä kerralla käyntiin?”

Vuosi sitten menin toimittajana maalaispitäjään juttukeikalle. Navi ohjasi pihaan, jossa oli traktoria, puupinoa ja saunarakennusta. Ihan niin kuin pitikin. Parkkeerasin Volvon, otin kameralaukkuni olalle ja lähdin etsimään ulko-ovea. Koputtelin aikani ja menin sisään, sillä kukaan ei ilmeisesti kuullut nakutteluani. Tuvassa istui hämmästyneen näköinen pariskunta, mutta en antanut sen häiritä. Pudotin kameralaukun lattialle, sanoin hyvää päivää ja asetuin taloksi. Hetkisen päästä kävi ilmi, ettei kyseiseen osoitteeseen ainakaan toimittajaa oltu tilattu. Pariskunta ohjasi minut kuitenkin ystävällisesti oikeaan paikkaan. En kuulemma voisi erehtyä oikeasta pihasta. Enkö?

Männä viikolla olin lähdössä Aikun, Pirren ja Vapun kanssa muuttamaan ystäväämme Makea. Kun tein puoliltapäivin lähtöä, aviomieheni kyseli aikatauluani. Ilmoitin, että joutuisimme raahaamaan kamat kierreportaita pitkin viidenteen kerrokseen, joten saattaisi kestää. Kerrostalon pihassa selvisi, että kämppä olikin kolmannessa kerroksessa. Kun muuttorumba oli onnellisesti ohi, arvoimme tyttöjen kanssa lähteäkö syömään vai juomaan. Oliko jollakulla kiire kotiin? Sanoin että minulla on erehdykseni ansiosta ainakin pari tuntia peliaikaa, sillä mies oletti edelleen kämpän sijaitsevan viidennessä kerroksessa. Kun olimme ravinneet keskustassa kupumme, suuntasimme parkkihalliin autojemme luo. Vilkutin Aikulle hyvästiksi, käännyin kannoillani ja avasin Pirren punaisen Audin oven. Ovea aukaistaessani hieman ihmettelin Pirren nopeita liikkeitä. Miten helvetissä se kerkesi kuskin paikalle ennen minua, vaikka sillä oli pidempi matka autolle? Kun olin survoutunut puolittain Audin sisälle, huomasin kauhukseni, että kuskin paikalla istui vähän vanhempi painos Pirrestä. Vieras nainen häkeltyi niin paljon, ettei saanut sanaa suustaan. Koska menin itsekin mykäksi, pystyin vain painamaan vähin äänin oven kiinni ja ottamaan ritolat. Mutta kun auto oli punainen!

Miksi näissä erehdyksissä muuten aina seikkailee auto?

Viime keväänä kävin mieheni ja neiti kolmeveen kanssa kirjastossa. Maskisuositus oli voimassa, joten vedimme kuuliaisesti maskit naamalle. Jossain vaiheessa huomasin, että neiti kolmevee meni hakemaan turvaa vieraasta isästä ja yritti ottaa tätä kädestä kiinni. Harvahiuksinen, mustatakkinen ja maskin peittoama mies muistutti kieltämättä omaani. Lapsi häkeltyi huomattuaan erehdyksensä ja meni mykäksi. Miestä hymyilytti. Koska tilanne huvitti, en voinut olla hiljaa vaan sanoin vieraalle miehelle ja hänen vieressä seisovalle vaimolleen:

”Menisköhän läpi, jos äitikin lähtisi kirjastossa väärän miehen matkaan?”

Miehen mielestä heitto oli hyvä ja hän alkoi nauraa. Vaimo sen sijaan katsoi minua päästä varpaisiin eikä jostain syystä hymyillyt vitsilleni ollenkaan. Otin lapseni syliin ja hiivin vähin äänin hyllyn taakse selailemaan dekkareita.

Muutama vuosi sitten mies poti kunnon miesflunssaa sohvan pohjalla – näytti siltä kuin noutaja tulisi minä hetkenä hyvänsä. Kotvasen kuluttua ukko pihisi peittonsa alta, että olisi pieni pyyntö.  

”Kävisitkö rakas vaimo apteekista sitä Canesten Kombia? Nenä on niin tautisen tukossa.”

Lähdin matkaan. Apteekissa oli vastassa tuttu kivikasvoinen ja kylmänviileä mies, joka kyseli miten voisi olla avuksi. Toistin kiltisti mieheni pyynnön.

”Mies tarvitsee nenäänsä Canesten Kombia.”

Apteekkarilta ei värähtänyt ilmekään, kun hän vastasi:

”Tarkoitat varmaan Otrivin Kombia.”

Purin huultani.

”Öööö. Joo, just sitä!”

Reikään kuin reikään.

Categories
Yleinen

Asioita yllättävissä paikoissa

Tällainen siitä olisi voinut tulla, jos olisi saanut kasvaa...
Tällainen siitä olisi voinut tulla…

Luen puoliksi pakotettuna Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Arg, miten tekisi mieli laittaa pilkku!) ja vältelläkseni lukemasta lisää intouduin tekemään oman listan.

Asioita yllättävissä paikoissa

Hammaslanka koiran ruokakupissa.

Hammaslanka oli käytetty. Koira on kovin tarkka hammashuollostaan. Ihan omatoimisesti kaivoi kaapista paketillisen hampaitahoitavia puruluita ja söi ne kaikki. (Hampaat voivat hyvin, ilmavaivoista kärsi koko talous.)

Onnekasta, että löysin langan ennen kuin joku söi sen. Siitä olisi voinut käydä taas näin ja juuri tällä hetkellä en kaipaa noin radikaalia boostia.

Tulitikut koiran vesikupissa.

Esimerkillistä paloturvallisuutta?

Kurkku haarukkalaatikossa.

Vihannes siis, ei kenenkään ruumiinosakurkku. Häiritsevästi lusikkaosiossa. Itse olisin laittanut haarukkalaatikkoon – haarUKKa ja kurKKU…

Lasivuoka keskellä olohuoneen lattiaa.

Olisin voinut vannoa, että kulho jäi tiskipöydälle… Erittäin onnistunut suoritus vanhalta ja raihnaiselta koiralta, sillä vuoka oli aivan ehjä ja paistinjämät oli nuoltu viimeistä pisaraa myöten.

Tomaatintaimi lattialistan välissä.

Kyllä, viherpeukalo, joka saa muovikasvitkin kuolemaan, onnistui kasvattamaan lattialle lentäneestä tomaatinsiemenestä kahden sentin taimen keittiön seinän ja lattialistan välissä.

Puutarhanhoidossa pätee uusvanha sananlasku: ei kannata edes yrittää.

Moottoripyörän runko saunan lauteilla.

Saunassa on kuulemma optimaalinen ilmankosteus ja lämpötila.

Kissa piirakkavuoassa

Onneksi huomattiin ennen taikinaa. Ja uunia.

Nuuskakiekko teinin sängyn alla.

Luojan kiitos se oli kuitenkin kaverin! Ei tarvinnut kuin vähän vaan valittaa. Viikon lähettelin kuvia nuuskan aiheuttamista tuhoista suun alueella ja pyysin toimittamaan kaverille.

Categories
arki perhe teinit Yleinen

Mission: Impossible – Teini ja pyykkihuolto

Se oli aivan tavallinen kesälomakeskiviikko, jolloin teinini törmäsi mahdottomaan tehtävään. 

Kyllä vaan ennen vanhaan olisi tällainen hoidettu ihan tuosta noin vaan! Ei tämän mahdottomuuden olisi pitänyt yllätyksenä tulla. Laiskan sutjakkaahan nykynuoriso on, näin luin somesta. Nämäkin kuumien kupeitteni hedelmät olivat pääasiassa lomailleet kesän. Vain pari viikkoa metsähommia, viisi mottia koivua haloiksi ja kuusi edelliskesäistä pinoiksi varastoon, nurmikonleikkuu kerran viikkoon, kuistin purkaminen, avustavat rakennustehtävät sekä jälkiraivaus. Lisäksi viikko lapsenvahtihommia jokaiselle. Jopa sille pienimmälle. 

Asenne. Se olisi tämän tehtävän muuttanut mahdolliseksi. 

Jälkikasvu oli edellisenä iltana tiedustellut voisimmeko mitenkään pitää ihan vaan löhöilypäivän. Mitä tämä tällainen!? Olimme koko päivän sahanneet, kantaneet ja pinonneet polttopuita, mutta talvi tulisi olemaan pitkä ja sähkönhinta korkealla. Ilmatieteenlaitos lupaili kuitenkin rankkoja ja laajoja sadealueita, joten pitkin hampain suostuimme lepopäivään. 

Teinit tuhisivat aamulla huoneissaan, kun suuntasimme miehen kanssa välipäivän puuhailuille; minä metsään ja mies hiplaamaan hitsipilliä.

Suunnitelmani alkoi muotoutua lounasaikaan. Vaikka suuntasin kotiin hyvissä ajoin, verensokeri oli jo syöksykierteessä. Nälkä kiristi leukaperiä ja kihelmöi kämmenissä. Veitsi kiukkusi leikkuulautaa vasten. Miten ruokahommat olivat taas minun harteillani? Salaattiin silppuamani tomaatti alkoi muuttua murskaksi. Kunhan arki alkaisi, jaettaisiin keittiövuorot tasan kaikille viidelle, perkele.  Minä mikään palvelija ole! Koneessakin puhtaat pyykit. 

Mutta tätä tehtävää minun ei tarvinnut itse suorittaa, sillä minulla oli lapsia.

Your mission, should you choose to accept it… Perkele! Mitään vaihtoehtoja!

TEHTÄVÄ: levitä pyykki.

“Levitä pyykki!” huusin alakerrassa majailevalle esikoiselleni. 

Ei vastausta, mutta tunsin jo teinin taktiikan. 

“Tiedän että oot hereillä. Levitä pyykki.”

“En.”

“Levität.”

“Miks ei tytöt?”

“Siskos just imuroi.”

“No entäs se toinen?”

“Se levittää sen toisen koneellisen.”

“Siinä on kuitenkin vähemmän.”

Soitin miehen lounaalle. Sen hommat olivat edenneet huomattavasti sujuvammin, kaksi hitsitäppiä ennen kuin kylän miehet olivat kaartaneet pajalle tarinoimaan.

“Kunhan oot syönyt, levität sen pyykin.”

“En.”

“Se alkaa se pyykki haisemaan, jos sitä ei levitä.”

“Senkun alkaa, ei ole miun pyykkiä.”

No ei varmaan ole, kun teinin huone tyhjenee likapyykistä neljännesvuosittain ja puhtaiden vaatteiden puoliintumisaika kodinhoitohuoneesta vetää vertoja jo uraanille. 

“Levität silti.”

“Miks aina minä?”

Mies vilkaisi minua ja antoi jatko-ohjeen.

“Sitten rimpsautat kunnolla ja laitat reunoihin ne pyykkipojat. Ei keskelle.”

Edellisellä viikolla pyykkipiika sai palautetta, kun uuden paitani rintamukseen oli kuivatettu pyykkipoikaruttu.

Lounaan jälkeen lapset katosivat keittiöstä. Pyykkikone vaikutti edelleen yksinäiseltä. 

“Tule laita astias koneeseen ennen ku levität sen pyykin!”

“Miks minä?”

“Sinun astiat!”

Poika laahusti keittiöön ja siirsi lautasensa koneeseen. Turhauttavan hitaasti.

“Eikö vois kerralla tehdä kunnolla?”

“Ei.”

Lurjus löntysteli pyykkikoneen luo ja aukaisi luukun verkkaisesti.

“Ei täällä ole miun pyykkiä!”

Nassikalla oli selkeästi röntgenkatse, kun ei tarvinnut kurkatakaan koneeseen.

Keskityimme mieheni kanssa päiväkahviin. Pyykkikoneen luona ei ollut havaittavaa liikehdintää. Tenava oli jälleen haihtunut ilmaan.

“Nyt levitä se pyykki!”

Tunkkaisesta teinikammiosta kuului ei niin yllättävä vastaus.

“En. Ei ole minun.”

“No, on kuule ne muutkin levittäneet siun pyykkejä.”

“En levitä.”

“Voi olla, että en lähde hakemaan mopon osia.”

Motivointi moponosilla oli melko toimivaa, ja Posti oli mahdollistanut sen jo viikon.

“Ei kiinnosta.”

Nautiskelimme kahvista ja kahviseurasta, kun silmäkulmasta erotin häivähdyksen, hitaan liikkeen. Kuin kangastus, optinen harha, joka katoaisi kun siihen kohdentaisi katseen. 

Ei, kyllä se oli totta. 

Hontelot raajat siirtyivät mielenosoituksellisen hitaasti kohti pyykkihuoltopistettä. Jos poika olisi liikkunut yhtään hitaampaa, olisi mennyt jo pakin puolelle. 

“Missä se kori on? Se on tuolla ulkona! Tämän takia minä en levitä pyykkiä, kun mitkään tavarat ei ole paikallaan, kun tytöt jättää ne minne sattuu!”

“Mutta eikös se oo siun ittes jäljillä, jos se on aina sie?”

“Heh heh.”

Kaadoin toiset kupit kahvia.

Ulko-ovi kolahti, pyykkikori napsahti lattialle. Syvään huokaisten poika alkoi tyhjentää märkää pyykkiä koriin. 

Kolme vaatetta, selän ojennus ja huokaisu. 

“Ei täällä ole miun pyykkejä!”

Kaksi myttyä, selän ojennus ja tuhahdus. 

“Siis miten paljon tätä on?!”

Kolme kouraisua, selän ojennus ja voihkaisu.

“En mie voi näitä levittää kun kohta sataa vettä!”

Ei kai se nyt ongelma voinut olla, oli meillä pyykkiä joskus liki viikko vesisateessa kuivatettu. 

“Ota sellanen pikkuteline ja laita ulos. Sitten voit siirtää sisälle, jos alkaa sataa.”

“Miks pitää laittaa ulos?”

“Kuivaa ulkona nopeempaa.”

“Ei oo todistettu.”

“Levitä nyt vaan se pyykki.”

“Muista rimpsauttaa!”

Jos Tom Cruisen juoksutyylin tunnistaa jo kaukaa, myös tällä actionsankarilla oli hyvinkin persoonallinen tapa laahustaa.

Maalattuani vähän kuistia ja paljon itseäni ja kaivettuani keskimmäiselle ikivanhan lehmänkallon raunioista, kiersin sisälle pyykinkuivauksen kautta. Siellä pyykit olivat nätisti pihalla, suurin osa telineellä. Oikaistukin ne selkeästi oli. 

“Kulta! Ne pyykit kuivais paremmin, jos ne ei olis päällekkäin.”

Categories
Yleinen

Hei me mökkeillään! Armottomia aikatauluja ja liian nokkelia naperoita.

Kesäkuun alussa Tinsku kutsui Whatsappi-ryhmämme mökkeilemään. Yhdellä oli mahatauti, toisella töitä ja kolmas jättäytyi pois koska “liian pitkä matka yhden illan takia”.

Meni perinteisesti. Oli sovittu treffit kahdeksi. Kymmentä vaille kaksi yksi ilmoittaa, ettei ole päässyt lähtemään. Ensimmäiset pääsevät lähtemään kello 14.20 ja kolmelta emäntä kertoo kääntyvänsä takaisin hakemaan vettä ja bensaa. 

Itse en panikoi saapumisaikaa, sillä mukaani lähtevän perilliseni työaika loppuu vasta neljältä, vaan viemisiä. Viestiketju on täyttynyt kuvista kätevien emäntien leipomisorgioista: pullaa, piirakkaa, pitsaa, toisenlaista piirakkaa, salaattia, kolmatta piirakkaa, toista salaattia… 

Ahdistavaa. Mitä helvettiä minä sinne veisin? Leipominen tässä vaiheessa kesää ei ole vaihtoehto (täältä voi katsoa miksi) ja Mervi on ehtinyt jo ostaa hedelmiä ja juotavia ja ilmeisesti lähikauppansa tyhjäksi. Jotain pitäisi viedä, mutta tulossa olevilla eväillä järjestäisi jo pienen raksan työmaaruokailun. Lisäksi viemisten pitäisi mielellään olla sellaista, että mukulat eivät sihisisi sokerihumalassa koko iltaa ja linjojaan vahtaavat mammat olisivat myös tyytyväisiä.

Kotoa lähtiessäni vilkaisen viestit. Paula epäilee ajaneensa ohi ja kyselee ajo-ohjeita. Perille ensimmäisenä ehtineet tiimiläiset kertovat, että pitää kääntyä maitolaiturin kohdalta. Niitähän ei matkalla olekaan kuin viisi. Vaikka Paulan suunnistustaito on huimasti parempi kuin Tinskun, joka eksyy Lieksan kiertoliittymään, useamman kerran peräkkäin, katsoo Varpu parhaaksi aloittaa alusta: “Millä tiellä sie olet?”

Kajaanintielle kääntyessäni puhelin hälyttää. Paula. 

“Moi Paula! Haloo? Kuuluuko? Kuuluuko mitään? Huhuu!?!?”

Päätän puhelun ja kohta Paula soittaa uudelleen. 

“Moi”

“Moi, nyt siekin kuulet  miut. Mie siut yhdistin tuohon isoon kaiuttimeen. Menee hienosti!”

Ei Paula pelkkiä kuulumisia kysele, pyytää koukkaamaan kotiinsa unohtuneen salaatin.

“Joo, toki. Selvisitte perille? Tartteeko jotain vielä?”

“Joo, selvittiin, vaikka me oltiin ihan varmoja, ettei täällä ennen näin paljon peltoja ole ollu! Ja joo, ei tarttee ku levitettä jos toisit.”

Löydän mökille ilman ylimääräisiä ajo-ohjeita ja ajamatta kertaakaan harhaan. Olenhan käynyt mökillä kerran jos toisenkin! Varmuuden vuoksi olen hiljentänyt kaikkien risteysten kohdalla lukemaan tienviittoja, vaikken muista edes osoitetta.

Sen sijaan jokaiseen monttuun en ole tajunnut hiljentää. 

Mökillä odottaa joukko huppareihinsa kääriytyneitä muumioita. Hyttysmyrkkyä olisi myös voinut kaupasta tuoda, mutta nyt saavat tyytyä salaattiin.

“Tässä tää salaatti. Ravistettuna, ei sekoitettuna.” 

Melkein kuin olisin itse jotain tuonut!

Pullaa?

Yltäkylläisen päivällisbuffetin jälkeen alamme elää todeksi suomalaista kesälomakuvastoa. Lapset räpiköivät rantavedessä, isommat hilaavat venettä kaislikkoon. Aikuiset laskevat laiturilta päitä, nostelevat sinihuulisimpia lämmittelemään, haaveilevat drinkistä. Alkoholilla tai ilman. Kofeiinikin riittäisi!

Yksi lapsista ei tiedä haluavansa uida, mutta ui sitten kuitenkin vaatteet päällä äitinsä suosiollisella avustuksella.

Tähän idylliin ilmestyy Lotan puoliso noutamaan perhettään. Mies istutettaan kahvipöytään ja tarjolle nostellaan sen seitsemän sorttia makeita. Kansia raotellessa käy ilmi, että jälkikasvu on jo käynyt tuhoamassa osan leivonnaisista. Eipä silti, jäljellä olevilla herkuilla saisi helposti pyöritettyä keskivertokahvilaa kokonaiset kolme päivää. 

Mies vaikuttaa häkeltyneenä silmäillessään tontilla viuhahtelevia pellavapäitä. Ei niitä tällä kertaa ole kuin kahdeksan, nuorin kaksi vee ja vanhin 14-vuotias. Mutta kun liikkuvat vaan niin sukkelasti ja hävittävät vaatteitaan matkan varrella!

Uimapuku on laitettu kuivumaan!

“Kenen kukakin näistä on?”

Olen salaa ylpeä, että osaan tällä kertaa sekä osoittaa omani sijaintipaikan että nimetä lapseni. Selityksemme pienokaisten sukulaisuussuhteista ja perhekunnista ei miehen ilmeestä päätellen juurikaan selkeytä, mutta keskustelu ajautuu perheenlisäykseen.

“Ei kestä kyllä miun kroppa enää.”

“Miulla kestäs kyllä kroppa, mutta ei ehkä pää.” 

Tinskun tarkkaavainen esikoinen iskee heti kiinni.

“Alapää?” 

“Eiku yläpää. Petralla ei kestä alapää.”

Lotan puoliso yskii raparperipiirakkaansa vahakankaalle. Onneksi sitä on vielä lisää.

Illan edetessä väki vähenee ja pidot… tuota noin… etenee. Teinit tuijottavat puhelimiaan ja kihertävät. En viitsi valittaa, sillä ovat uineet koko päivän ja vahtineen siinä sivussa myös pienempiään. Huomattavasi onnistuneemmin kuin minä, joka olen hukannut sisätiloissa vessareissun ajaksi vastuulleni sälytetyn taaperon. 

Tinskun esikoinen ei ole enää vahdittavissa, mutta veemäinen se oman vesselini mukaan on. 

“Se kiusas meitä koko ajan! Heitteli hiekkaa ja räiskytti vettä naamalle!”

“Jaa.” 

Ihan kuin tyttö ei olisi siihen kotona tottunut! 

Nukkumaanmenoaika alkaa olla ajankohtaista, mutta tällä kertaa en ahdistu vastaanhankaavista vekaroista tai pedeistään pakenevista palleroista, sillä olen virallisesti vastuussa vain siitä teinistä, jonka nukkumaanmeno sujuu itsestään. Liian myöhään, mutta itsestään.

Tinskun kuopus keikkuu tuolilla ja katselee minua veikeästi.

“Aikku, mikä sie oot miulle?”

“Kummitäti. Sellanen haltijakummi.”

“Aa, siulla on kolme toivomusta”, kummityttäreni sisko valistaa pikkusiskoaan.

“Voisit sie tehdä vielä vauvan?”

Ei kai tämä nyt ollut yksi toive!?

 “En oikeestaan, ku miulla on jo kolme.”

“Voisit sie vielä yhden.”

Mikä ihmeen krooninen vauvakuume näitä Tinskun pienokaisia koettelee? (Kts. mm. täältä ja täältä.)

 “Kun ei ne mahdu autoon sitten.”

 “Ostat isomman auton.”

Epäilen häviäväni keskustelun, vaikka vetoaisin finanssitilanteeseemme sekä lähikoulumme henkilökunnan mielenterveyteen, joten kehotan lasta etsimään hammasharjansa.

Samassa Tinsku tanssahtelee teinien makuuhuoneesta: 

“Haa! Ne sano, että mie näytän meistä nuorimmalta! Etten ole päivääkään vanhentunut tosta kasiluokan kuvasta!”

Yhdeksään mennessä aivan pienimmät ovat unessa. Tosin myös Paula on viipynyt taaperonsa nukuttamishommilla jo huolestuttavan pitkään. Niin tuppaa käymään yhä useammin illanvietoissamme…

Tinsku sen sijaan aloittaa käskytysvaiheen.

“Nyt mene nukkumaan.”

“En mie nyt ihan vielä. Juoma kesken. “

“Mikä juoma? Mitä sie juot?”

“Tonicia”

“Enkö minä sanonut, että sitä ei juua!”

“Otin jo kaks tuntia sitten! Mutta tämä on pahaa.”

“Niinpä! Nyt nukkumaan!”

“Eipä siinä.”

“Siun pitäs olla jo nukkumassa!”

Lapsi katsoi äitiään raivostuttavan rauhallisesti. Isänsä geenejä.

“Pitäskö avata lager?”

Epäselväksi jää kumman on tarkoitus avata lager, mutta kun nassikat vihdoin nukkuvat ja selviydyimme saunaan, sihahtaa jokaisen rouvan kädessä lager. 

Yksi mutsi ja kymmenen kakaraa. Vesillä. Respect.

Aamulla Tinskun lapset hiipivät hiljaa olohuoneeseen, mutta oven sulkeuduttua kersat viis veisaava volumitasoista tai haltijatarkummin kauneusunista. Kummityttö virnuilee veljensä kainalosta.

Sitten en tiedä mitä tapahtuu, mutta kohta minut on karkotettu patjaltani ja paikalleni on peitelty nukkevauva. 

Laitan kahvin tulemaan ja suuntaan huussiin kummityttö kannoillani. Arvelen tytöllä olevan vessahätä. 

“Mene vaan sie”, tyttö hymyilee. Aivan liian viattomasti.

Kannikat ehtivät tuskin koskettaa istuinta, kun tuo yliluonnollisen ystävällinen hymy muuttuu irvistykseksi, pirpana tempaisee huussin oven kiinni, haka kilahtaa ja räkätys loittonee mökille päin.

Sadasosasekunnissa palaan 12 vuoden takaiseen muistoon, jolloin oma taaperoni lukitsi meidät naapurin ulkosaunaan. Siellä pakoreittinä toimi sentään ikkuna. Ainoa aukko huussissa ei houkuttele. Tällä kertaa minut pelastaa se, ettei pikkulikan pituudella yletytä säppiin. 

Kotimatkalla yritän udella tyttäreltäni vanhentaako minua hiusten väri, uurteet silmien ympärillä vai lyhyeksi jääneet yöunet. Mikä on se taika, jolla Tinsku säilytttää nuorekkuutensa?

Tyttäreni pyörittelee silmiään luvattoman pitkien ja tummien ripsien takaa: “Joo, se sekos ihan täysin, kun sanottiin, että se näyttää nuorimmalta.”

Categories
matkailu rentoutuminen Yleinen ystävyys

Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3

Tämä on villin ja vapaan jatkokertomuksen kolmas ja viimeinen osa. Lue ensin osa 1 ja osa 2, niin tiedät mistä olet jäänyt paitsi.

Gliffhangerin norjalainen versio.

Sunnuntaina herään hiukan kankein jäsenin juostuani kylmiltäni kymmenen kilometriä Midnight Sun Marathonissa. Sipe kävelee kuin honkelo varsa kevätjäillä puolimaratoninsa jäljiltä, ja Mirkku puhisee kuin pumppuvikainen puudeli pahenevassa koronassaan. Keitän kahvit ja katselen rauhassa muumimukini takaa Tromssan heräilevää elämää, nonstoppina paistavaa aurinkoa ja puolikesytöntä maisemaa lumisine vuorenhuippuineen. 

Päätämme lähteä valloittamaan Norjan maaseutua. Peittelemme koronapotilaamme sänkyyn ja hyppäämme neljän hengen voimin autoon suunnataksemme Sommarøyhun. Se on saamiemme tietojen mukaan kesäparatiisi Jäämeren rannalla. 

Matka alkaa pelottavan pitkästä tunnelista, joka on täynnä liikenneympyröitä. Navi ei anna signaalia, joten Sipe ja Sandra arpovat suunnan jokaisen ympyrän neljästä mahdollisesta haarasta. Pian joudumme ajamaan tunneliin toista kertaa, sillä ensimmäinen ulostuloaukkomme on väärä. Maikin kanssa keskitymme kertomaan paskoja vitsejä, sillä luoja ei todistettavasti luonut meitä suunnistamaan.

Eipä aikaakaan kun olemme taas upeiden maisemien keskellä. Huokailen jokaisen pienen kalastajakylän kohdalla.

– A dream come true. Oon aina haaveillu pääseväni käymään tämmösessä kalastajakylässä! Saispa vielä lähteä paikallisen kalastajan matkaan!

– Niinku kalalle vai? Sipe kysyy ja muut hörähtävät nauramaan.

– Oleellinen tarkennus.

Sommarøy on kuin paratiisisaari, vesi on turkoosia ja vuorten siluetit kuultavat usvan takaa. Meriharakat pitävät mekkalaa. Pysähdymme hiekkarannalle ja keräämme lapsille tuliaisiksi sinisiä ja pinkkejä simpukankuoria. Kalastajakylässä kiipeämme vuorelle. Tosin itse jänistän puolivälissä, sillä kaulassa keikkuu liian kallis järkkäri ja henkikulta. Siirryn kuvaamaan lokkeja, herttaisia hökkeleitä ja paikallisten hevosten sukukalleuksia. Valloitamme vielä syrjäisen patikointikohteen ja tulemme harvinaisen tietoisiksi omasta pienuudestamme. Jopa Maikin ego kutistuu.

Kun pääsemme takaisin Tromssaan, ihmettelemme asuntomme pihaan ilmestynyttä pyörää.

– Mitä ihmettä, onkohan tässä talon päädyssä toinen asunto? Se selittäs sen hämärän miehen perjantailta ja ne yölliset koputukset. Outoa ettei meille kerrottu mitään, jos täällä asuu joku muukin.

Hetken päästä Sandra kertoo nähneensä miehen, joka meni sisään asuntoon.

– Sopi muuten aika lailla Tinskun kuvaukseen siitä kaljuhkosta ja vähän mahakkaasta miehestä.

– Jes!! Melkein epäilin itseäni, mutta toimittajan tarkkaavuus on todistettavasti tallella.

Rasittavan retkeilyn päätteeksi päätämme illalla molskahtaa luksusmajoituksemme paljuun. Menen suihkun jälkeen pyyhe peittonani altaan eteen. Sandra lilluu jo altaassa ja katselee olemustani jotenkin huolestuneesti.

– Mikä sulla on?

– Miten niin mikä on? Ei mulla mikään ole, ihmettelen.

– Siis mikä sulla on?

– Ei mulla mikään ole hätänä.

– Siis onks sulla uikkarit vai bikinit?

– Aaaaa, ei mulla mitään ole, alasti olen. Pitäskö olla jotain? kyselen.

– No täällä ei hirveenä ole suojaa naapureilta, Sandra sanoo ja nyökkää päällään viereisiin tontteihin päin. Samalla tajuan etten välttämättä halua nostaa reittäni altaan laidan yli ja kiiruhdan etsimään uikkaria.

Kun olemme vajonneet lämpimään veteen, alan kaataa skumppaa laseihin. 

– Olis varmaan Tinsku hyvä aukastakin se pullo!

– On taas tarkkaa!

Pian rekisteröimme, että naapuritalojen ikkunoihin ja takapihoille alkaa ilmestyä kummasti miehiä.

– Että vasarointia yhdentoista aikaan sunnuntai-iltana?

Maanantaina alamme hyvin nukutun yön jälkeen hyvästellä haikeina majapaikkaamme ja katsomme viimeisen kerran aamupalamaisemaamme nälkäisine lokinpoikasineen. Mirkun olo on entistä kurjempi eikä ajomatka oikein houkuta.

– Hei laitetaan Mirkulle autossa kaksi maskia kasvoille ja yksi maski varuilta housuihin. Vai onko meillä vaippaa? Ja verhotaan se tuohon Sipen juoksukisasta saamaan lämpöpeittoon, ettei bakteerit leviä.

– Teidän pitäs antaa kaikki sympatiat mulle eikä miettii itteänne! Mirkku parahtaa.

Istutamme Mirkun etupenkille mahdollisimman mukavaan asentoon huivin alle ja sullomme Volkkarin täyteen tavaraa.

– Miten tätä nyt on enemmän kuin tullessa??!

– Varmaan ne simpukat!

En sano mitään painavasta kivestä, jonka raahasin patikointireitiltä mukaani ja työnsin auton jalkatilaan piiloon.

Reissun kohokohta koittaa sadan kilometrin päästä, kun ajamme keskelle tietyömaata ja hidastamme kolmeenkymppiin. Viikinkien viikinki ja maailman komein asvalttimies kävelee pölyn seassa kuin Dressmannin mainoksesta Volkkarimme ohi ja katsoo meistä jokaista silmiin muikeasti hymyillen.

– AARRRHHHHH näittekö???!!!

– En kestä!!

– Iiiiiikkkkkkkkk!

– Jumalauta miten hyvännäköinen!

– Ihana!!!!!!!!!! Iiiiiiiiiik!

– Voisko se rengas nyt puhjeta!??? Maikki huutaa ja yrittää epätoivoisesti etsiä kuoppia tiestä.

Käännymme katsomaan vielä taaksemme ja jatkamme epämääräistä voihkimista kuolan valuessa suupielistä. Kiljuminen kuuluu takuuvarmasti auton läpi – varmasti elämys myös itse viikingille.

Jossain Helligskogenin kohdilla Sipe katselee kaihoisasti metsikköön.

– Hei tuolla ollaan muuten exän kanssa vietetty yö teltassa! Sipe osoittaa kivikkoa.

– Eli sinne vois mennä seuraavan kerran, on möröt ajettu valmiiksi, kommentoin.

– Tarkoitat varmaan trollit, Maikki korjaa.

Kun ylitämme Suomen rajan, iskee masennus. Tähän asti päässä on soinut Junnu Vainion Matkalla pohjoiseen, JVG:n Vamos, vamos, vamos ja Alatalon Tytöt tahtoo pitää hauskaa, nyt soi Wiskarin mollivoittoinen Tässäkö tää oli?

– Pitäskö muuten sanoittaa uudelleen se Matkalla pohjoiseen? yritän.

Kun muija tulee tiettyyn ikään, niin sille kelpaa vaikka mikä….

Kukaan ei syty, joten panen muistiinpanovehkeeni huokaisten kassiin.

Kilpisjärvellä päädymme ravintola Haltinmaahan, jossa on loistava ruoka rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta. Yksi villiviisikon sankareista tuijottaa paikallista haalariasuista työmiestä suu auki.

– Ei tässä enää mitään norjalaista viikinkiä kaivata! Käypi ihan nää paikalliset poronnussijatkin!

– AHHHHAAAH.

– Vähän rankempaa huumoria.

Matka jatkuu ja ihmettelen ääneen, miten hyvin Volkkari on jaksanut kehrätä.

– Eikö kieleen koske? Tuuliko se huulia heiluttaa? Maikki huutelee.

– Ja miten vähän tää syö keittoa!

– Nii – minähän sanoin että vähemmän litkii kuin omistajansa!

Etsimme autossa Airbnb-majoituksen Rovaniemeltä ja alan tekstata ukolle olevani jo Suomen puolella. Katson parhaakseni ilmoittaa myös, että seurueessamme on kutsumaton vieras nimeltä korona.

– Mitä olet mieltä, pitäskö miun jäädä vapaaehtoiseen karanteeniin Leville loppuviikoksi? tekstaan.

– Ihan miten rouvasta vaan tuntuu, ukko kuittaa.

Ei tainnut mennä läpi.

Kun pääsemme Rovaniemen majoitukseen, alkaa tehdä mieli pizzaa. Ja kaljaa. Jätämme Mirkun sairastamaan ja lähdemme etsimään evästä.

Paikallisen baarin pitäjä on välitön höpöttäjä, joka sanoo että pizzat voi tilata suoraan baariin.

– Ei Joensuussa ole tämmöstä palvelua!

– Nyt ollaankin Rovaniemellä.

Reissu on mennyt niin kivasti, että teen somepäivityksen baarista.

”Päästiin jo Rovaniemelle. Ala Samppa opetella Eino Leinon Simo Hurtta -runosikermää ruotsiksi. Muillekin pirunmaalailijoille tiedoksi, että Volkkari kehrää edelleen ja vain yksi on tippunut matkalle, mutta melko suurella prosentilla ollaan hengissä ja melko lähellä kotia jo!!!

Tekstin kirjoittamisen jälkeen tekee mieli koputtaa puuta, eihän tässä vielä kuitenkaan kotona olla….

Ruokailun ja parin lonkeron jälkeen alkaa kihahdella ihanasti päässä. Pian alkaa tapahtua myös vatsassa. Ylävatsaa painaa ja kipu yltyy pahaenteisesti. Tytöt ovat vauhdissa ja kyselevät baarimestarilta, mistä löytyy parhaimmat bileet. Itse tekee mieli tiedustella, mistä löytyy parhaimmat pillerit.

– Nyt on maanantai, joten saattaa olla vähän hiljaista, mutta tuota yökerhoa suosittelen.

Kun astumme baarista ulos, kadulla kulkeva paikallinen kultakurkku pysähtyy niille sijoilleen ja jää tuijottamaan meitä.

– Mikä ihana näky! Neljä ihanaa naista! Ihan niinku Sinkkuelämästä! Hymy huulilla ja pilke silmissä. Mikä onnenpäivä! Missä noin ihania naisia kasvaa?!

– Pohjois-Karjalassa! hihkaisen ja lähetän ukolle lentosuukon.

– Pus pus. Ihania ootte! Charlien enkelit! mies huikkaa ja alkaa laulaa:

Ois jos oisit kultaseni sokerpalanen….

… pitäisin sun piilossa vain salaa suudellen, yhdymme Maikin kanssa lauluun.

– Joo mieli tekis bilettää, mutta miun pitää päästä kämpille. Koskee, parahdan seuraavaksi.

– Näytät ihan kalpealta.

Tytöt saattavat minut Mirkun luo sairastamaan, sipaisevat punaa huulille ja painuvat yöhön. Herätän Mirkun ja kyselen närästyslääkettä. Mirkku kaivelee sairaalloisen unenpöpperöisenä pienen pillerin arsenaalistaan. Mietin mahtaako silmät ummessa kaivettu pilleri olla närästyslääkettä, laksatiivia vai kenties jotakin rauhoittavaa. Päätän ettei ole vara urputtaa, joten työnnän pillerin suuhuni. Se jää kurkkuun. Kakistelen, yökin ja hieron kurkkuani keittiössä ja yritän juoda vettä. Sitten kaivan paniikissa ruisleipää, jotta saan tabun alas. Aika nolo tapa kuolla.

Seuraavaksi käyn vessassa ja sipaisen samalla pesukoneen päältä vessapaperimytyn pönttöön. Samoin tein kauhistun ja alan onkia myttyä sormillani pois pöntöstä, sillä tajuan kauhukseni, että ne voivat olla siskon tonnin arvoiset hampaat. Tai siis hammasmuotit. Kun saan märän tupon auki, totean, että se on vain paperia.

– Kohta on kolera, jupisen itsekseni.

Olo on tukala, uni ei meinaa tulla millään missään asennossa.

Neljältä herään, kun ovi käy ja kännisten naisten kikatus täyttää talon. Nousen ylös ja raahaudun eteiseen.

– Ei helvetti Maikki luuli painavansa valokatkaisijaa mutta painokin alakerran asukkaan ovikelloa!!! AHHAAHHHA!

– Hihhiihhiihhiii.

– Juostiin karkuun!

– Hihhiihhiihhiii.

– Mutta hitto miten hyvät bileet! Ihania nää rovaniemeläiset, tulivat estoitta juttelemaan. Jotenkin välitöntä meininkiä. Oli belgialaista ja motokuskia ja nuoria poikia. Laulettiin karaokeakin! Ja oltasi päästy saunalautallekin jatkoille! Miksei muuten menty??

– Ja yks junnu saatto meidät kotiovellekin ja kyseli miksei kelpaa kenenkään viereen. 

– Joo oltais voitu olla sen äitejä!

– Oisitte antanu tulla, parikymppisestä ois riittäny kaikille!

– Niin olis voinu juosta huoneesta toiseen.

– AHHHAAHH. Vähän rankempaa huumoria.

Nauraminen tuntuu vatsassa ja kännisen siskon viereen hilautuminen ei varsinaisesti paranna olotilaa. Kuudelta herään horroksesta ja mietin, että jos tulee tarve oksentaa niin homma käy helposti, kun menen lähemmäksi Maikkia ja hengitän vanhan viinan lemua.

Hieman myöhemmin herään ja katson kelloa, se näyttää kahdeksaa. Maikki käski panna herätyksen seiskaksi, mutta yksikään kännykkä ei soinut. Onkohan kännykkä Norjan vai Suomen ajassa? Seinäkello näyttää kymmentä. En tiedä enää mistään mitään. Mutta sen tiedän, että olen ehdottomasti selväpäisin kuski, jonka pitää olla ysin jälkeen käyttämässä Mirkkua virallisessa koronatestissä.

– Mitä kello on? huutelen.

Humalanhuuruiset neidit alkavat heräillä uuteen aamuun. Jotenkin on vähän hiljaista normaaliin verrattuna, mutta naiset alkavat hiljalleen toimia.

– Positiivista tässä on se, että vaikka ollaan miten kipeitä ja krapulassa, niin jaksetaan meikata ja kähertää tukkaa!

– Jep, meikä ei lähe soitellen sotaan. Kaikkiin synnytyksiinkin oon ehtiny meikata! kommentoin.

– Ootko tosissas?!

– Kyllä. Äiti haukkui bimboksi. Mutta mieti nyt kun pentu tulis maailmaan ja kattos että hyi hitto millanen äiti!

Sairaanhoitajat alkavat kysellä, onko minulta tullut kakka. Sanon ettei vielä.

– Kun tulee niin kato sitten millanen koostumus ja väri siinä on.

– Ei hele joutuuko tässä vielä näytettä antamaan! 

– Ihan vaan sillä, jos tuo mahakipu on jotain sappitulehdusta.

Ehdotan muille, että olisi järkevämpää jäädä Rovaniemelle vielä yhdeksi yöksi. Olen edelleen kipeä, vaikkakin fyysisesti ylivoimaisesti kykenevin kuski. Mirkku haluaa kuitenkin sinnikkäästi kotiin sairastamaan ja Maikki sanoo yltiöpositiivisena, että kaikki menee hyvin niin kuin aina ennenkin. Jotenkin ei vakuuta. Mietin myös, millaiset bileet tiistai tarjoaisi pohjoisen yössä, mutta en sano ajatustani ääneen vaan raahaudun ratin taakse.

Kun auto starttaa ja käännän Volkkarin maantielle, on pakko jauhaa purkkaa, että pysyn hereillä. Välillä syön lasten puuroja, juuri muuta elimistö ei ota vastaan. Yhtäkkiä tulee deja vu. Tie tuntuu yhtä pitkältä kuin Tromssan kaduilla kymppiä juostessa. Erona vain se, että jo paluumatkan ensimmäiset kilometrit tuntuvat yhtä pitkiltä kuin juoksukilpailun viimeiset kaksi kilometriä. Matka on myös huomattavasti hiljaisempi kuin tulomatka, kumma homma. 

Pian on pakko pysähtyä puskapissille. Yksi meistä kusee kintuilleen.

– Oliko tuo se poronkusema?

– Ei kun se oli horonkusema!

– AHHHAHHHHA.

– Vähän rankempaa huumoria!

Autossa Mirkku laittaa käsidesin kiertämään.

– Ampuu sormille tuo pistooli!

– Onneks ei reisille!

– Kun ampuskin reisille!

– AHHHAHHHHA.

Kohta Sandra alkaa kiemurrella paikallaan ja nostella pakaroitaan.

– Ai. Onkohan mulla murkku perseessä.

– Oispa mullakin mulkku perseessä! Oho äkillinen ällävika! yksi sankari hekottelee.

Onneksi nauru pitää hereillä ja jossain Vuokatin kohdilla Maikki alkaa selviämään sen verran, että haluaa kuskiksi. Matkan edetessä Sipe huomaa somessa mainoksen Burleski-kurssista. 

– Hei tää olis niin meidän juttu, kuka lähtee?!

– Minä! huudan.

Ennen kuin ehdin katua, olen ilmoittautunut ja maksanut tanssikurssin. (Tässä vaiheessa en vielä aavista, että Burleski-päivä tulee olemaan yksi kesän parhaimmista päivistä. Mutta se onkin jo toinen tarina se.)

Kotikonnuille selvittyämme pudottelemme neidit yksi toisensa jälkeen kotiin, kunnes olemme siskon kanssa kaksin.

– No ei mennyt paluumatka ihan niin Strömsössä, mutta meni niin kuin Tromssassa! totean.

– Olis varmaan iskäkin ylpee, kun selvittiin reissusta. Volkkarista puhumattakaan. Tarkkaileekohan se meitä pilven reunalta? Exä sanoi, että syytä olisi. Mitä luulet, onkohan iskän levoton sielu siirtyny meihin? kysyn pikkusiskolta.

– En tiiä, Maikki miettii vakavana.

– Tosin sulla on kyllä ollu tuli perseen alla aina. Ja anoppi ja rakas aviomieheni nauroivat tälle miun teorialle. En oo kuulemma muuttunu oleellisesti niiden vuosien aikana, kun ovat miut tunteneet, pähkäilen.

Kotikadulla iskee epätodellinen olo. 

– Nyt kun ollaan kotona niin tuntuu siltä kuin ei oltais missään oltukaan, Maikki huokaisee.

– Niin, miks pitää edes lähteä mihinkään?!

– Ihan sama olis ollu mennä sinne Sotkamoon niinku äiti sano. Kyllä äidit tietää.

Terveiset iskälle taivaaseen – tyttäresi pärjäävät aina.

Categories
Yleinen

Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 2

Tämä on villin ja vapaan jatkokertomuksen toinen osa. Ensimmäinen villi osa luettavissa täältä.

Villi ja vapaa lokki – sielumme lintu.

Olemme ohittaneet Norjan rajan ja kaasutamme kohti Tromssaa. Minä poljen kaasua ja kuuntelen kun siiderit sihahtelevat takapenkillä ja radio vaihtaa kanavaa mielensä mukaan. Tie mutkittelee ja maisemat paranevat kilometri kilometriltä. On niin kaunista, että koskee silmään. Meri ja pienet kalastajakylät aallokossa keinuvine puuveneineen aukenevat silmiemme eteen kuin suoraan viikinkien aikaisesta satukirjasta. Vuonot ja vuoret eivät pyytele anteeksi mahtailevaa olemustaan eivätkä vuonojen välistä pirskahtelevat vesiputoukset edes yritä pidätellä tulvaansa. 

Kyydissä matkustavat naisetkaan eivät osaa pidätellä sen paremmin vulvan välistä valuvaa tulvaa kuin puhetulvaakaan. Joudumme pysähtelemään puskapissille tuon tuosta ja juttujen laatu huononee metri metriltä.

– Mikä on Minni-hiiren lempiohjelma? Tartu Mikkiin! Mitä astronautti sanoi luurangolle kuussa? Mitä kuuluu? Mitä joulupukki pelkää eniten? Säkkipimeää.

– En minä saa tätä puhelinta heräämään, ei tässä ole nettiä! Lukee vaan OFFLINE. Ihanku meikän seksielämä! Ihan sama mistä painelee, yksi viisikosta tuskailee.

– Mutta tää meidän kombo toimii kyllä hyvin. Maikki ja Tinsku hoitavat kielillä puhumisen ja autolla ajamisen ja Sipe ja Sandra lukevat karttaa, suunnittelevat reitin ja aikataulut.

– Mitäs Mirkku tekee?

– Se on meidän maskotti.

– On se kyllä passeli siihen hommaan, kun on niin söpö!

Illalla saavumme uupuneina ja satumaisemien kyllästäminä Tromssaan Airbnb-majoitukseen. Ajan oikean talon ohi, sillä pihalla hääräävä hämärän oloinen mies hämää minua. Käyn hakemassa vauhtia naapurin pihalta. Naapurin mies katsoo rekkaria ja virnuilee. Saatan lukea huulilta ”jævla turister”.

Majapaikkamme (tai pikemminkin lukaalin) ovessa on ovikoodi. Yritämme lukea saamiamme ohjeita, mutta koodia ei löydy mistään. Kurkistan kynnysmaton alle ja hihkaisen riemusta. Siellä on kortti.

– Hei onks tää se vapaakortti?

– Ei kun se onkin tän maton hintalappu!

Maikki soittaa isännälle ja selvittää ovikoodia englanniksi. Eipä aikaakaan kun ovi aukenee ja kolmikerroksisen lukaalin koko komeus valkenee edessämme. Parempaa kuin osasimme odottaa. Maisemat eivät suinkaan pahene talomme yläterassilta. Huokailemme ja asetumme taloksi. Mirkku heittää housunsa.

Saan parisängyn kellarikerroksen ihanasta viileydestä, Maikki ja Mirkku valloittavat master bedroomin ja Sandra ja Sipe lastenhuoneet.

Kaupassa käynnin jälkeen otan kameran ja lähden kuvausretkelle tromssalaiseen miljööseen ja ihmettelen aurinkoa, joka ei laske ollenkaan. Ihastelen herttaisia postilaatikoita, tulppaaneja ja lumihuippuisia vuoria kesäisen maiseman edessä. Tarkkailen nälkäisiä lokinpoikasia, trampoliineilla pomppivia lapsia, vieri viereen ahdettuja taloja ja norjankielisiä graffiteja. Naapureita jotka vinkkaavat toisilleen grillausreseptejä aidan takaa. Arki – se on samanlaista kaikkialla.

Kämpillä kerron tytöille, että vain vähän hävetti zoomailla ihmisten pihoja.

– Yritin olla tosi huomaamaton ja maastoutua maisemaan.

– Se varmaan onnistu tosi hyvin tolla tautisella putkella! tytöt kikattavat.

Iltapalan jälkeen alan etsiä fööniä.

– Ei jumalauta taasko se rupee? Mirkku huokaa.

– No kun aina saan käydä vikana suihkussa!

– Mie piilotin sen föönin!

– Mie etin sen vaikka kiven alta! Vai patjanko alle työnsit?!

– Tinsku on kyllä herttasen huvittava tapaus, Mirkku nauraa.

Aamulla herään hyvin nukutun yön jälkeen ja nautin yläterassilla kiireettömästä aamupalasta Sipen ja Sandran kanssa.

– Ihanan raikas vuoristoilma. Miettikää jos joka aamu heräis tällasten maisemien keskeltä.

– Niin, kyllästysköhän tähän koskaan?

– Mie taidan juosta sen kympin. Rita laittoi aamulla tekstaria, että kerranhan täällä vaan eletään. Että saattaa kaduttaa, jos en nyt juokse. Rita on oikeassa. Mahtavaa että on ystäviä, jotka tietää mikä mulle on hyväksi, sanon ja hörppään kahvia.

– Sanoi se myös että näkee miut sielunsa silmin ryntäilemässä lähtöviivalla ja näkee jo lööpit edessään: Eksynyt Norjassa!

– Huippua saada juoksuseuraa! Sandra hihkaisee.

– Mutta päivän kunto on täysi arvoitus, saat mennä menojas jos en pysy perässä, lisään.

Juttelemme ihmissuhteiden kiemuroista, äitiyden haasteista ja tavoittelemisen arvoisista unelmista. Keskustele äityy syvälliseksi, kunnes maskotti ja pelle ilmestyvät auringon eteen. Pian selviää, että Mirkulla ja Maikilla on ollut yötön yö monessakin merkityksessä.

– Just kun olin nukahtanu niin Maikki herätti, että joku koputtaa ikkunaan. Meinasin saada slaagin. Kierrettiin sitten tätä taloa ikkuna ikkunalta ja etittiin murtovarkaita. Arvaa saatiinko unta moneen tuntiin, Mirkku tilittää unisena.

– Ahhahhha, Mirkun on turha haaveilla unesta meidän seurassa. Aina joku föönaa tukkaa tai koputtelee ikkunaan.

– Mutta aika spookia, onneksi en kuullut tonne kellariin mitään, totean.

Aamupalan jälkeen suuntaamme Sipen ja Sandra kanssa Tromssan keskustaan ja ilmoittaudun juoksemaan kympin. Kun saan kilpailunumeron kouraani, alkaa jännittää saman tien. Sipeä jännittää vielä enemmän, sillä hänellä on edessään puolimaratoni. Ilmassa väreilevä tunnelma ja suuren tapahtuman tuntu vievät meidät kuitenkin mukanaan. 

Vielä toistaiseksi hymyilyttää.
Lost in Norway.

Kun olemme kävelleet jalkamme muussiksi kahviloissa, vintageliikkeissä, ravintoloissa ja keskustan kaduilla, pitää vielä jaksaa kävellä kämpille. 

– Ei hele miten myö jaksetaan enää juosta??

Kämpillä alamme Sandran kanssa valmistautua seitsemältä starttaavaan juoksuun. Sipe käy hermona ja menee päikkäreille, mutta tulee saattamaan meidät kisan lähtöpaikalle.

Mikä tunnelma! Aloitamme norjankielisellä lämmittelyllä ja sadat juoksijat pyllistelevät hyväntuulisina ympärillä. Kannatti osallistua jo tämän spektaakkelin takia! Kun lähtölaukaus kuuluu, ampaisemme kadulle. Juoksemme Sandra kanssa ensimmäiset neljä kilometriä rinta rinnan. Jos suu ei olisi auki huohotuksesta, se olisi auki hämmästyksestä.

Norskit nimittäin osaavat tämän homman! Pitkin reittiä on hilpeitä ihmisiä vauvasta vaariin liehuttamassa lippuja, päristämässä rumpuja ja huutamassa kannustushuutoja.

– Heja, heja, veldig fint, bra jobbat!

– Keep going! You have paid for this!

Jossain soittaa DJ jytkettä kajareistaan, osa kannustajista grillaa jäämeren rannalla tai tissuttelee viiniä hienoista laseistaan. Ikimuistoisinta on maaliin juokseminen hurraahuutojen läpi – tunnen itseni kuninkaalliseksi. 

Unohtumaton on myös pikkusiskon soitto 500 metriä ennen maalia.

– Tere, etkö oo vielä maalissa?!!

– NO EN! (lääh puuh lääh puuh)

– Mitäs sie sitten vastaat puhelimeen?

– En tiiä huvikseni (lääh puuh lääh puuh LÄÄH PUUH)

– No onko rankkaa??!

– Mitä veikkaat vittu ON!!! (tuut tuut tuut tuut)

Täsmälleen saman keskustelun kävimme, kun työnsin esikoistani maailmaan. Mutta täytyy sanoa, että molempien suoritusten jälkeen olin yhtä ylpeä itsestäni.

Juoksuaikani on tunti ja rapiat, Sandra panee yhdeksän minuuttia minua paremmaksi. Otamme palautusjuomat ja lähdemme taivaltamaan kämpille. Kadulla huudan ruotsiksi kahdelle pulloja keräävälle pikkupojalle, että täällä on tyhjä tölkki. Pojat kääntyvät ja katsovat kaulassa roikkuvaa mitaliani.

– Har du sprunget?

– Ja, jag sprang tio kilometer, vastaan ruotsiksi.

– Veldig fint!

Nyt varsinkin hymyilyttää.

Illalla jomottaa, mutta alamme laittautua Tromssan yöelämää varten. Yritän kiriä kiinni kaksi päivää tissutelleita Mirkkua ja Maikkia, joita kiinnostaa juoksun osalta vain yöjuoksut. Yhtäkkiä Mirkku alkaa valitella kurjaa oloaan ja sanoo, ettei hänestä ole baariin lähtijäksi. 

Yhdeltätoista lähdemme suurin elein baariin ja tilaamme jumalattomat kolpakot. Joku mies kysyy norjaksi, saako hän ottaa meidän vierestä tyhjän tuolin omalle seurueelleen.

– Ja ja, du kan ta det, vi behöver inte det, vastaan.

Pian mies tulee ja kysyy, saako hän ottaa toisenkin tyhjän tuolin. Maikki on tapansa mukaan kärppänä askeleen edellä ja ojentaa miehelle kolmannenkin tuolin.

– You can take this as well!

Ja niin nauru yhdistää pohjoismaalaisia.

Emme malta kaljoitella pidempään, sillä haluamme todistaa Sipen maaliintuloa. Pian todistamme hurjaa mylvintää ja urheilujuhlan tuntua eikä aikaakaan kun Sipe suuntaa maalia kohti. Maikki huutaa äänensä käheäksi. Aikaa meni reilusti alle kaksi tuntia – ei mikään turha likka. 

Yhtäkkiä iskee väsy ja joka paikkaa kolottaa. Päätämme mennä nukkumaan. Se siitä hurjasta yöstä.

Kun pääsemme kämpille, käyn kurkkaamassa Mirkkua. Katson serkkuani, joka nostaa päätään sängystä.

– Oot sie alasti?!

– Mitä? Jumalauta kaikki muut on käyny kysymässä mikä olo ja Tinsku kysyy oonko mie alasti! Mirkku huutaa toisille.

– No kun näytti siltä. Se vointi olis ollu seuraava kysymys.

Luulen että uni tulisi pian, mutta käyn ylikierroksilla. Herään koiranunestani kello 03.18, kun joku koputtaa ikkunaan. Murtovaras? Pulloja hamstraava pikkupoika? Hämärähemmo jonka näimme perjantaina? Paikallinen trolli?? Nukun loppuyön katkonaisesti. Aamulla kauhistutan muita kertomalla kauhutarinani.

– Se on varmaan se hiipparimies perjantailta! Pitäskö meidän kertoa näille talon omistajille? tytöt pähkäilevät.

– Jos laitatte viestiä niin mies oli tukevahko ja kaljuhko, sivuilla lyhyt tumma tukka. Musta t-paita ja harmaat shortsit, kuvailen jäpikkää.

– Kyllä se oli hoikka ja tuuheatukkainen. Valkoinen t-paita ja mustat verkkarit, Sandra tulee väliin.

– Nyt en enää ihmettele miksi ihmiset menee poliisikuulusteluissa sekaisin! pyörittelen päätäni.

Aamulla Mirkun vointi on huonontunut, joten teemme koronatestin. Se näyttää saman tien plussaa.

– Sillä lailla, tämä tästä puuttuikin.

Pian järkytymme lisää, kun saamme sähköpostiin kuvia juoksutapahtumasta.

– AHHAHHAHH, aivan järkkyjä kuvia! Mikä hikinen pulla!!! Tuon näkösenäkö mie oon juossu kaikkien niitten viikinkien ohi! En kestä!! parahdan.

– Mie näytän trontosaurukselta! Sandra huutaa.

– Ens kerralla pitää olla tukka paremmin, voivottelen.

– Miun tukassa ei ollu vikaa, mutta pitäs vähän saada laihdutettua. Ja maaliin tuloa pitäs harjoitella enemmän, Sandra toteaa.

– Että näitä meinaatte parantaa seuraavaan kisaan! Millään muulla esim. juoksukunnolla ei ole väliä! Sipe tukehtuu omaan nauruunsa.

– Miten työ muut muuten ootte onnistunu tiputtamaan kiloja? Pitäs muutama saada veke, Sandra kyselee.

– Röökin poltolla, hyvin on lähteny!

– Suosittelen suolistosairautta.

– Yöjuoksuilla. Kun käy ylikierroksilla niin häviää nälkä ja unet.

– Että valihepa niistä!

Seikkailu (tai paremminkin sikailu) jatkuu seuraavassa jaksossa. Päätösjaksossa selviää, missä oli parhaat bileet ja miksi tulomatka oli hiljaisempi kuin menomatka.

Osa 3 luettavissa täältä.

Categories
Yleinen

Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 1

Päivät 1 ja 2

Torstaiaamu on odotusta täynnä. Tänään on SE PÄIVÄ, kun käännämme Volkkarin nokan kohti Norjaa. Tänään on myös SE PÄIVÄ, kun miehet ja äidit halkeavat huolesta.

– Siis kuusi päivääkö sie oot siellä? Hitto niinkö paljon minä annoin sulle lomaa? Meinasitko tulla kotiin ollenkaan? Tai menetkö Tromssasta suoraan toisen perheen luo? ukko kyselee.

Äidillä on hieman pidempi huolilista – varsinkin kun matkaan lähtisivät molemmat tuuliviirityttäret ja heidän huliviliserkkunsa.

– Millä työ siellä maksatte, ei oo eurot käytössä! Vettä pitäs ottoo, tien päälle kun jäätte niin on edes juomista. Onko teillä evästä, entäs kylmäkalleja?! Tuosta otat nuo piirakat matkaan. Mistä meette rajalle, ajatteko Ruotsin läpi? ET TIEDÄ?! KUKAS SEN TIETÄÄ?! Sinne auton hajotatte, maastoauto ois pitäny olla, onko öljyt ja lasinpesunesteet katottu? Ei oo ennee nykyisin huoltoasemapalveluitakaan. Nytkö se Maikki vasta renkaita kiristää?! Tankata pitäs aina ku mahollista, onko pohjosessa ees tankkauspisteitä. Mennessä etitte heti Norjan hätänumeron. Onko mitä järkeä istua autossa kaks päivää, sama ois ollu mennä Sotkamoon! Ja alushousuja voi pestä nyrkkipyykillä!

Kun olen vakuutellut äidille, että homma on hanskassa ainakin nyrkkipyykin osalta, lähdemme hakemaan Mirkku-serkkua Joensuusta. Mirkku yrittää rauhoitella autossa tätiään:

– Kaksi automiehen tytärtä, onhan ne jo hyvissä ajoissa kattoneet öljyt ja kaikki!

– VARMASTI, LUULE VAAN! äiti tuhahtaa.

Mirkku kertoo miehensä ja oman äitinsä olevan huolesta halvaantuneita.

– Santtu on huolissaan, kun lähen nimenomaan TEIDÄN kanssa. Äiti käski nostaa käteistä. Muuten oli puhekyvytön.

Seuraavaksi kyytiin nousee Sandra, jonka äiti on niin ikään muistuttanut nyrkkipyykin autuudesta.

– Ja käski ottaa pienimmät mahdolliset shampoopullot mukaan. Ja jouduin lupaamaan, että pidetään toisistamme huolta eikä hävitetä toisiamme. Ja en saa ajaa toisen autolla, en ainakaan Norjan puolella, enkä ainakaan mutkaisilla vuoristoteillä, Sandra luettelee naureskellen.

Äidit – nuo toivossa väkevät, kaiken näkevät.

Matkalla Maikin luo kyselemme Whatsapissa, onko Maikki edes siivonnut autoa vai onko extrana kaikkea mahdollista tavaraa sirkkelistä joulukuuseen.

– Tietty mulla on extrana kaikkee! Saatetaan matkalla tarvita esim. lastenrattaita, Maikki viestittää.

– Niitä tarvitaan vasta 9 kuukauden päästä reissusta!! Sipe kuittaa viestillä.

Puolen tunnin kuluttua saavumme Maikin pihaan ja vaihdamme matkatavarat äidin autosta Maikin Volkkariin. Tai siis survomme. 

Kun takakontti on isketty kiinni, Maikki rauhoittelee äitiään.

– On meillä juomista. Takakontissa on pullo giniä ja tonkka viiniä – tärkeimmät jos jäähään tien päälle!

Kysymme vielä Maikilta, onko öljyt tarkistettu ja onko öljyä mukana.

– Ei tarttee kattoa eikä tarvita mukaan. Ei tää syö öljyä! Audit syö öljyä. Vaikka teinit sanookin tätä Pirkka-Audiksi niin tää ei oo juoppo. Toisin kuin omistajansa.

Kun matka kohti pohjoista alkaa, sataa tihuuttaa ja olo on hieman levoton. Tai ehkei se eroa normaalista olotilasta mitenkään. Kohta soi puhelin. Rakas lankomieheni eli Maikin mies soittaa.

– Olokaahan ihmisiksi. Pysytte erossa kaiken maailman ulf-einareista ja björndahleneista!

– Totta kai.

Kun kerron Maikille miehen terveiset, hän hihkaisee:

– Mutta aslakeista ei puhunu mitään!! Nään tässä mahdollisuuden!

– vapaakortti.fi/lappland!

– Jakaakohan ne siellä rajalla niitä vapaakortteja?

Vuokatista otamme kyytiin viimeisen villahousun eli Sipen. 

– Ei meidän tavarat mahdu tänne mitenkään! valitan.

– Nyt nyt, eikö kieleen koske! Kylläpä on kova luotto meikäläisen takakonttiin! Maikki marisee.

Ihme kyllä saamme vielä Sipen tavarat survottua Volkkariin ja matka kohti pohjoista alkaa. Sipeä naurattaa autoon liittyvät epäilykset.

– Hei meillä kaikilla on kaksi toimivaa peukaloa. Meitä on viisi naista, luotan että apuja löytyy!

– Niin ja MINKÄLAISIA naisia! hihkaisen.

– Niin voidaan valita, että kenet huolitaan auttamaan! Ohi, ohi, ohi, kyllä! Vähän niin kuin Tinderissä.

– Hei voidaan muuten kaikki ladata Tinderit kun päästään Norjaan! Helpotetaan Sipen viikingin etsimistä. Kaikki mitä tapahtuu Norjassa, jää Norjaan.

Pissit on jo melkein housussa nauramisesta.

– Ennen on ollut parisuhdereissuja ja perhereissuja. On tää kyllä uudenlainen tulokulma lähteä naisten kanssa reissuun!

– Nimenomaan tulokulma!

– Hei unohdettiin ottaa lähtökuva!

– Käännytäänkö takaisin?

– Hei tuossa on nakkeja tiellä! Miten on mahdollista? Maikki huutaa.

– Hei tuolla on kaksi alastonta miestä! Hiljennä!!!

Kaikki kääntävät katseensa vasempaan. Ikkunaan jää märkä läntti.

– Niin oli! Olivat saunasta jäähyllä!

– Iik!! Miks mie en nähny???!!

– Käännytäänkö ja ollaan olevinaan eksyksissä?

Äidin eväät tuhlaajatyttärille.

– Vieläkö Ari muuten mököttää? tytöt kyselevät.

Kerron tarkemmin edellisyön episodista. Kotiuduin vasta iltakahdeksalta ja pakkaamiset oli pakkaamatta. Laitoin pyykkikoneen pyörimään yhdeksältä ja saunan lämpiämään kymmeneltä, jotta saisin pyykit kuiviksi ennen aamua. Ukko pyöritteli päätään.

– Jotenkin ei taas yllättänyt yhtään tämä rouvan ennakointi.

Puolenyön jälkeen rupesin föönaamaan tukkaani vessassa. Eipä aikaakaan kun ukko säntäsi vihaisena makuuhuoneesta.

– Ei vittu minä pesen aamulla hampaanikin kodinhoitohuoneessa, etten vaan rouvaa herätä ja sinä kuivaat tukkaasi yöllä seinän takana!! Arvaa heräsinkö täydestä unesta ja saanko enää unta!!

Kun ukko meni takaisin nukkumaan, jatkoin kuivaamista ja huusin huminan yli:

– En arvannu, että tämä kuuluu sinne!!!

– Huuda nyt vielä päälle!!

Tyttöjen sympatiat ovat mieheni puolella.

– Jumalauta jos joku alkaisi huudattaa fööniä yöllä niin heittäisin pihalle! Yöunet on pyhä asia, Mirkku toteaa.

– Aamulla löysin vielä rintsikat vedestä lillumasta, kun unohdin ne likoamaan pesuaineeseen. En tiedä missä Ari on pessyt hampaansa, ne kun jäi siihen sen hampaanpesulavuaariin kellumaan. Mutta hinkkasit sitten rintsikat puhtaaksi aamulla ja laitoin märkänä päälle. Kyllä muuten olis äiti ylypeä miun nyrkkipyykkitaidoista!

Teen joutessani somejulkaisun reissun ensimmäisestä päivästä. Pian Facebookiin alkaa sadella kommentteja ja käy selväksi, että miehet ja äidit eivät ole ainoita, jotka ovat huolissaan.

Maikki alkaa kertoa paskoja vitsejä, kun auto nielee tietä.

– Mikä on Titi-nallen syntymättömän siskon nimi? Laka-nalle! Mikä ero on kivellä ja kalliolla? Kivi oli kirjailija ja Kallio presidentti. Mikä on Maija Mehiläisen isän nimi? Faija Mehiläinen!

– Meinasitko Tinsku muuten juosta lauantaina? kysyy Sipe viitaten Tromssan Midnight Sun Marathoniin.

– Enpä oo vielä päättäny. Ehkä mie sen kympin juoksen, mutta eikös sinne voi ilmoittautua paikan päällä.

– Jos on vielä paikkoja jälellä.

– Riski se on pierastessakin. Mie elän hetkessä, katellaan. Mutta hirveenä ei viitti ainakaan tissutella, jos meinaan juosta, sanon.

– Tiiättekö mie oon juossu parhaat juoksuni pienessä krapulassa. Hyvin luistaa, kun tietää edellisenä iltana silleen vähän olleensa jossain. Liika treenaaminen on joskus yliarvostettua, Sandra tunnustaa.

– Seuraavana iltana on kato hyvä juosta morkkista karkuun! Kuunnelkaa vaan sairaanhoitajan neuvoa! Maikki hörähtää.

– Aijaa no sit mie korkkaan tän saman tien, sanon ja sihautan ensimmäisen siiderin auki takapenkin sikaosastolla.

– Hei tuolla on poro! Sipe huutaa.

Kukaan ei lotkauta korvaansa.

– Ei aiheuttanu poro yhtä suuria riemunkiljahduksia kuin alaston mies.

– Niin päättelepä siitä, että kumpi on harvinaisempi näky.

– Kelle on, kelle ei.

– Mutta aattelepa omalle kohalle!

Maikki saa idean.

– Hei pitäskö meidän ajaa Ruotsin läpi takaisin! Tuodaan kaikki nuuskaa niin paljon kuin saadaan tuoda. Jumalauta saadaan matkarahat takaisin ja vielä ylikin! Ne maksaa Suomessa ihan helvetisti yhdestä nuuskapurkista!

Alamme tykittää viestiä kavereille, jotka tietävät nuuskan katuarvon. Pian Maikki saa pettyä. Vaikuttaa siltä, ettemme välttämättä lähtisi voitolla yöhön. Ainakaan kovin montaa euroa ei jäisi viivan yli.

– Olisko muita bisnesideoita? kysyn.

– Mie myyn ne Osuuskaupparockin liput.

– Ne myydään yleensä halvemmalla, että saa ylipäätään kaupaksi.

– Mie kuulin että jotkut ostaa kynsiä ja karvoja, likaset pikkarit on so last season.

– Oikeesti?? Hyi hele.

– Hei voitas Sipestä myydä lomakuvia nyt kun sen koulu kärvistelee skandaalissa. Rehtori luksuslomalla! Katso rehtorin hilpeät lomakuvat! 

Pysähdymme pienelle huoltoasemalle. Kun avaamme takakontin, jonkun laukusta alkaa kuulua surinaa ja värinää.

– Kenen laukku?

– Pitikö taas ottaa kaikki lelut mukaan?

Maikki kaivaa kiivaasti laukkuaan muiden laukkujen seasta, availee veskansa taskuja ja vetää lopulta käteen tärisevän patukan. Ja sulkee sitten sähköhammasharjansa.

Lapista voi saada poronan.

Kun ostokset (lue siiderit ja kaljat) on ostettu, vaihdamme Mirkun kuskiksi – näkee nuoremmuuttaan väistellä paremmin poroja. Kun pääsemme matkaan, Sandra tarjoilee juustotikkuja tasapuolisesti kaikille.

– Nää on vapaata riistaa.

– Niinku myökin Norjassa!

– AHHAHHAAHHAH.

– Arvatkaa mitä tää yksi sankari ehotti tuolla kaupassa? Kun sanoin että pitää muistaa ostaa lapselle tuliainen tältä reissulta. Ja että tuliaisen pitää olla joku oikein norjalainen juttu.

– No?

– Se sanoi että vie uusi isi.

– AHHAHHAAHHAH.

Kolmannen oluen jälkeen Maikki alkaa hytkyä ja tanssia apukuskin paikalla. Basso jytkyttää ja soitto soi. Ihanaa olla nuori ja nosteessa!

– Ohituksissa ei sitten kannata hosua, tää auto ei oo nopee kiihtymään. Mie ite kiihyn paljon nopeemmin, Maikki opastaa Mirkkua.

Kun pääsemme Rovaniemelle Airbnb-majoitukseen, kello lähentelee yhtätoista. Maikki alkaa tarjoilla viiniä heti kun olemme asettuneet taloksi.

– Hyi helvetti miten pahaa!

– Yäk!

– Onks tää jotain kyykkyviiniä?

– No ollaan sitä nyt niin fiiniä.

– Ne jotka on lähteneet toiselle kierrokselle, sanovat että toinen kerta on aina parempi, sanon ja otan vähän lisää.

– Joo-o, kyllä tätä jo juo ennemmin kun selekäänsä ottaa, totean.

– Mutta Maikkia ei päästetä enää Alkoon.

Vähän paskaa viiniä, ettei olis liian fiiniä.

– Mie levittäydyn tähän, Sipe sanoo ja asettuu sohvalle.

– Kunhan et levittele! sanon ja alan etsiä fööniä, olenhan juuri pessyt tukkani.

– Tinsku täällä on hiljaisuus kello kymmenen.

– No en mie voi mennä märkänä nukkumaan, muuten ei tukka asetu sitten millään. Sitä paitsi tää on varmaan tosi hiljainen, sanon ja painan namiskuukkelista.

Kun olen jurruuttanut kylmää ilmaa hiljaisella teholla ikuisuudelta tuntuneen ajan, älyän vaihtaa isomman vaihteen ja lisätä lämpöä. Fööni hurahtaa täydelle teholle ja huutaa kuin vähämielinen. Kun lopetan, tytöt ovat sanattomia.

– En kyllä ihmettele, miks Arilla menee hermo. Teki mieli heittää teidät ulos, ensin fööni ja sitten sinut, Mirkku huutelee.

– Mietin että mietitkö muita, kun menit pitkään sillä pienellä volyymilla, mutta sitten alkoi tapahtua, Sipe kikattaa.

– Joo älysin että siinä on toinenkin nappula. Mut joskus tuntuu paremmalta mennä pienellä ja pitkään kuin isolla silleen että on nopeasti ohi, sanon ja isken silmää.

– Mie kerran föönasin tukkaa ja vasta viiden minsan päästä huomasin että pitelen sitä väärinpäin kädessäni! Maikki hirnuu.

– Et oot tosissas!

Aamulla menemme aamupalalle söpöön pieneen hotelliin Rovaniemen keskustaan.

– Tinsku sulla on muuten paidan napit auki.

– No niinhän nuo taas on. Mikä ihme tätä paitaa vaivaa? No Norjassa vedän kaikki napit auki!

Ja niin kikattavien keski-ikäisten aamupala menee jälleen kerran väärään kurkkuun.

Kun pakkaudumme autoon ja matkustuspäivä kaksi alkaa, ei tee enää mieli istua. Perse alkaa puutua, vatsa on kipeä nauramisesta ja mieli on levoton. Mirkku luulee, että porot antavat silittää, joten pysähdymme keskelle tietä levittäytyneen porotokan kohdalla. Mirkku menee käsi ojossa kohti poronvasaa ja katsoo hämmästyneenä, kun kaikki sarvipäät juoksevat livohkaan.

– Yllätyitkö??

Pysähdymme Kilpisjärvellä ravintolakahviossa. Menen viimeisenä kahvin kanssa pöytään ja totean että kaikilla muilla on edessään olutta tai siideriä. Näin minusta tehdään kuski ennen Norjan rajaa.

– Vitsi mitkä maisemat. Ai että tuntee ittensä tosi pieneksi vuorien rinnalla! Maikki huokaa katsoessaan ikkunasta Kilpisjärven maisemaa.

– Ego kutistuu, Sipe kuittaa.

Kahvilassa on kivannäköisiä kalastajia, yksi vilkuilee ja flirttailee.

– Muistakaa tytöt! Kaikki mitä tapahtuu Kilpisjärvellä…. jatkuu Tromssassa!

– Tuota et kirjoita mihinkään!

– Paljon puhetta, vähän tekoja.

Kilpisjärven jälkeen ei mene kauan, kun saavutamme Norjan rajan.

Joo joo varotaan varotaan.

– Mitä mie teen? Minne mie ajan!? huudan.

– Meet vaan suoraan, ne kutsuu tullista, jos näytetään epäilyttäviltä.

Maisemat alkavat muuttua pian rajan jälkeen. Alkaa kuulua huokailua, maiskutusta ja epämääräistä voihkimista.

– En kestä. Mitkä maisemat! Nipistäkää. Ihanaa että pääsin tänne, en voi uskoa että tää toteutui! Kattokaa tonne! Jos kohta kuolen niin kuolen onnellisena. Sanoinko jo miten hienot maisemat?

Seikkailu jatkuu seuraavassa jaksossa. Silloin kuulet pääsikö villiviisikko perille Tromssaan ilman suurempia kommelluksia. Kuulet myös kuka juoksi 21,0975 kilometriä, kuka 10 kilometriä ja kuka juoksi baarissa.

Osa 2 luettavissa täältä.

Categories
rentoutuminen ruoka teinit Yleinen ystävyys

Töhöt ja teinit telttaretkellä

Lämpötila löhnötti kolmenkympin hujakoilla ja karteltavia kotitöitä oli kertynyt jo kasoittain, kun ystävättäreni Paula ehdotti, että lähtisimme telttailemaan Kolille vanhempien tyttäriemme kanssa. Paula oli testannut ja hyväksi havainnut Rykiniemen telttailualueen Herajärven kierroksen varrelta. Helteestä hapertuneet aivoni yhdistelivät Urpojen reissun maisemia Paulan seuraan. Ihan mahtavaa! 

Maatessani lähtöä edeltävänä iltana ilmalämpöpumpun alla tajusin, etten tiennyt kuinka pitkää matkaa olimme vaeltamassa. Paula valaisi, että leirintäalue oli aivan parkkipaikan vieressä. Voisimme pystyttää leirin ja käydä siitä jonkin lenkin ilman kantamuksia. 

Totta hitossa! Urpojen kuvissa näköalat olivat huikeat! 

Retkeilyn aloitimme luonnollisesti Prisman ravintolamaailmasta klo 12. Kumpikaan perheyksikkö ei ollut tajunnut tankata, ja olimme kaikki yhtä mieltä, että lounas kansallispuistossa tulisi olemaan auttamatta liian myöhään. 

Ravittuamme itsemme suuntasimme kaupan puolelle. Ostoslistamme oli lyhyt, mutta sitäkin vaativampi: ruokaa – kenelläkään ei ollut enää nälkä, joten ruoka ei kiinnostanut ketään (mansikoita, makkaraa ja patonkia, sushi hylättiin), juomaa – vettä jo oli (kuohujuomaa siis, non-alcoholic), lautasia ja lusikat (koska muistin pakata ainoastaan kupit) sekä piknikviltti – joka halusi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

Hypermarketista löytyi nimittäin tasan yksi tarpeeksi iso viltti ja sekin oli levitelty nätisti pinottujen pyyhe- ja liinapinojen alle. Prisman kaltevat pyyhepinot huojuivat uhkaavasti, kun Paula koetti vetää vilttiä niiden alta. Tajutessaan, että käytäville leviävät liinavaatteet saattaisivat kerätä turhaa huomiota, Paula luovutti.

Tyydyttyneillä rasvoilla ravitut teiniaivot sen sijaan kehittivät toimivan taktiikan: Toinen piti pinoja pystyssä ja toinen hiisasi viltin esiin. Molemmat kikattivat hysteerisesti. Paulan kanssa päätimme sanattomalla sopimuksella esittää, ettemme tunteneet tyttöjä. Olimmehan jo ravintolassa joutuneet häpeämään lapsia, jotka tunkivat pilliä neniinsä julkisella paikalla.

Loppujen lopuksi pyyhepöydän esillepanokaan ei pahemmin kärsinyt teinien toiminnasta. Aivan hyvin neidit voisivat mainita kesätyöhakemuksissaan myymälän somistustyöt.

Toisella etapilla, eli mansikan myyntipisteellä alkoi allekirjoittanutta turhauttaa. Teinien tehokkuus oli hiipunut, ja tyttäret tuijottelivat mansikkarasioita osaamatta valita sopivaa. 

“Ottakaa nyt joku! Samanlaisia ne on!”

“Elähän nyt”, mansikoita myyvä mies myhäili. “Pittäähän sitä valihtemista harjotella, ossaavat sitte ukon valita.”

Kolmatta tuntia kestäneen kauppareissun jälkeen olimme aavistuksen huolissamme kuinka saisimme pakattua kaksi takakontillista kasseja, pusseja ja muita nyssäköitä yhteen takakonttiin. Mukana oli kaikkea tarpeellista mm. petankki, uimarengas, radio sekä puolenkymmentä naistenlehteä.

Ajatuksissani kutitellut ajatus erävaelluksesta hiipui hetki hetkeltä kauemmas.

Ja kumpaan autoon? Valinta oli lopulta käytännöllinen, joskaan ei lopullinen, sillä minun autossani oli tankki liki puolillaan ja Paulan autoa olisi tankattava. Ajettuani Paulan pihaan, (josta haimme unohtuneita tavaroita) päätin, että menisimme kuitenkin Paulan autolla. Siinä kun oli toimiva ilmastointi.

Tyhjentäessämme peräkontin sisältöä toiseen autoon Paulan mies ilmestyi portaille pyörittelemään päätään.

“Te ette taida tänään selvitä Kolille asti. Jos ei muuta, niin bensa teiltä loppuu.”

“Käydään Uurossa tankilla.”

Itse uhosin, että passikin oli mukana (ei aavistustakaan miksi), tiedä minne ajettaisiin!

“Ette te itärajan yli pääse ja muualle te ette mitenkään kerkee.”

Tungimme konttiin vielä lisää tyynyjä, sillä olin unohtanut omamme kotiin. Paula lainasi minulle myös aurinkolaseja, joissa Peten mukaan näytin “nopeelta kusipäältä”, joka ottaisi juoksukaljat marketista. 

Näyttäisin siis todella tyylikkäältä, ja nopeelta, vaeltajalta Herajärven rannoilla.

Kun bensavalo lopulta Paulan auton kojetaulussa syttyi, olimme jo liki kohteessa, joten se olisi seuraavan päivän murhe.

Leiripaikka oli luvatusti vain muutaman sadan metrin päässä parkkipaikasta. Koska teinien kantomaksimi oli kolme kiloa, saimme Paulan kanssa raahata telttoja, pusseja ja junttikasseja ainakin kilometrin verran. Olo oli kuin kyttyräselkäisellä kantomuulilla, mutta vaeltamistahan tämäkin oli.

Telttojen pystytys sen sijaan sujui helposti. Toisesta teltasta uupuneen tapin pystyimme korvaamaan toisen teltan pystytyksestä ylijääneellä tapilla. 

Hikoilimme vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Onneksi Paulalla oli kartta, sillä matkalla oli ainakin kaksi risteystä.

Pienen kävelyretken jälkeen oli aika kokata. Tytöt olivat soittaneet jo aikoja sitten kuolevansa nälkään, vaikka olivat jo paketillisen nakkeja vetäneet kitusiinsa.

Kylmä hiki alkoi pukata, kun Paula tyrkkäsi retkikeittimensä eteeni. Voisimmekohan mekin syödä päivällisen kylmänä. Mielessäni pyörivät mieheni sanat, jotka hän oli huikannut vielä lähtiessä. Polttoaine toimi erittäin voimakkaana makuaineena, mikäli sitä pääsisi tipan neljännestäkään mihinkään. Sen kanssa piti olla varovainen.

Varmuuden vuoksi pistin kaasukeittimeen tulet, kahden kattilan taktiikalla tuplasimme mahdollisuudet saada ruokaa. 

Katsoimme varuilta Youtubesta ohjevideon retkikeittimen käyttöön. Teoriassa homma oli hallussa, mutta jostain syystä Paulan kanssa epätodennäköisyydet tulivat todennäköisiksi ja muuttujia oli enemmän kuin normaalisti. Videosta ei ollut juurikaan apua, sillä olennaiset kohdat oli rajattu pois, mutta kaivattua itsevarmuutta se toi. Pidätin hengitystä ja uskaltauduin kaataamaan Sinolit kuppiin.

Samaan aikaan kaasukeitin alkoi yskiä ja sammui. Mitä hittoa? Kaasua siinä oli ja venttiilikin auki. Tuhlasin neljä tulitikkua uuteen yritykseen ennen kuin tajusin, että minkäänlaista suhinaa ei kuulunut. 

Purin kapineen osiin ja kokosin uudelleen. Rebootilla tietokoneetkin usein alkoivat toimia. Tämä toosa ei alkanut. Pyörittelin venttiiliä edestakaisin, manasin ja irvistelin. Yhtäkkiä sihinä alkoi uudelleen. En ollut aivan varma tuliko sihinä keittimestä vai katkenneesta aivoverisuonesta ennen kuin näin kaasun väreilevän hiekalle heijastuvassa varjossa.

Kaasun kanssa taistellessani tuli ruokakattilan alla oli sammunut, joten lorautin lisää spriitä polttimeen. Ilmeisesti aavistus lirahti ohi, sillä kohta leimahti liekki. Hei, hienoissa ravintoloissa on tapana liekittää annoksia.

Samalla Paula sekoitteli putinvarastoistaan kaivamansa pinaattipastan veteen. Kaasupoltin alkoi yskiä ja sammui jälleen. Enää en viitsinyt kokeillakaan. Vittuilkoon pytty rauhassa.

“Mites noi makkarat…Uskalletaanko me nuotio laittaa?” 

Vilkuilimme nuotiopaikkaa huolestuneina. Metsäpalovaroitus oli voimassa, joten pelasimme varman päälle. Tosin retkikeitin meidän käytössämme oli ehkä suurempi metsäpaloriski kuin virallinen nuotiopaikka.

Paula silppusi chorizomakkarat pastamössöön haarukalla, sillä puukothan olivat jääneet kotiin. Ikuisuus ja puolikas patonki myöhemmin pasta alkoi näyttää syötävältä. 

Kuinka voikaan ulkonäkö pettää!

Lähes liekitetty pinaattipasta chorizolla. Voi sisältää denaturoitua spriitä.

“Joku kitkerä maku tässä”, tyttäreni sanoi maisteltuaan ruokaa. 

“Mikään kitkerä oo!”

En maistanut mitään seuraaviin kolmeen lusikalliseen. Sitten se iski, kitkerä, pistävä maku kielen takaosassa. Makumuisti palautti mieleen ala-asteen kesäkurpitsaraasteen, kurpitsan kuoressa piilleen karvaan metallisen maun…

Paulakin yökki ruokaa. 

“Onkohan se se chorizo…? Eikös chilistä voi tulla tuollanen…?”

Toinen todennäköisempi vaihtoehto mausteisen makkaran lisäksi oli se, että olin onnistunut kuitenkin maustamaan sopan Sinolilla. 

Tilanne vaati olutta. Ensisijaisesti huuhtomaan maku pois suusta, toissijaisesti lievittämään vitutusta. Pullonavaaja meillä ei ollut, mutta onneksi oli google. 

Googlen vinkeistä spriikeittimen kahva oli ainut toimiva, muut olivat paskoja. Hampaiden käytöstä emme kuitenkaan voi varmasti tietää, sillä laskimme, että hammasremontti olisi tullut kalliimmaksi kuin olut tai kaksi.

Kippistimme tyytyväisinä toimintaamme. Hymy kuoli pian oluen kostuttamille huulillemme, sillä olut olikin ihanan kitkerää ja katkeraa souria. Kaupassa se oli tuntunut vielä hyvältä idealta.

Kesäyön hiljaisuutta rikkoi ainoastaan naapuriteltasta kantautuva supina ja kikatus. Teltakangas ei juurikaan ääniä vaimentanut, minkä ei olisi pitänyt yllättää.

Avasimme hiljaa kuohujuoman ja hihittelimme omassa majassamme.

Se oli virhe. Kuohujuoma siis, ei hihittely. Viheliäinen vessahätä iski melkein heti ja teki nukkumisesta mahdotonta. Mykelsin ja koetin etsiä asentoa, jossa rakkoon ei kohdistuisi ylimääräistä painetta. En millään olisi viitsinyt lähteä huussiin. Paula nukkui levollisesti kylkiasennossa.

Kolmelta asennonvaihtaminen ei enää auttanut, vaan oli pakko kömpiä pissalle itikoiden syötäväksi, jotta saisin edes vähän nukuttua. 

Paula makasi edelleen samassa asennossa. Oli pakko kuunnella hengittikö se. Sillä oli oltava jäätävän iso rakko!

Aamulla kaasukeittimelläni oli hyvä päivä, joten sain keiteltyä aamupuurot ja -kahvit ilman ylimääräisiä ohjelmanumeroita. Spriikeittimen kiersin kaukaa. Teinit pitäytyivät rinkeleissä, vaikka vakuutin puuron olevan aivan syötävää. Aivan ymmärrettävää.

Kahvia hörppiessäni ihmettelin, miten Paula oli nukkunut niin paikallaan. 

“Se oli ainoa asento, jossa ei pissittänyt.”

Myöhemmin kotona tarkistin vauriot. Reisissä oli kahden euron kolikon kokoisia mustelmia, ilmeisesti kävyistä ja pieniä punaisia paukamia itikoista. Näytin rokkotautiselta gebardilta. 


Mutta eläinkuosit on kai muodissa.

Categories
juhlapyhät Kriisit parisuhde teinit Yleinen

Parisuhdetesti: Viikonloppu kaksin – ensimmäistä kertaa 15 vuoteen!

En uskonut tämän päivän koittavan ihan vielä. Oikeastaan se oli vähän kuin joulupukki, epäilin oliko sitä oikeasti olemassakaan. Siksi yllätyin, kun kesken hellettä hönkivän maanantain varmistui, että olisimme mieheni kanssa viikonlopun käytännössä kaksin. Mökillä, jossa älypuhelin taantui kelloksi, sillä nettiyhteys toimi mielivaltaisesti tontilla siirtyvällä puolen neliön alueella.

Teinit aikoivat (ilmeisesti edellä mainitusta syystä) viettää viikonlopun kotona, huoneissaan ja mielellään vielä peiton alla, ja kuopus tilattiin serkkunsa seuraneidiksi. En kokenut suurta intohimoa raahata mököttäviä teinejä kesäiltani iloksi, joten harkitsin riskejä hetken. Omatoimisia lapset olivat, selviäisivät kyllä. Ehkäpä teinit jopa ansaitsisivat lomalla edes päivän ilman äitiä. Olisimme kuitenkin juoksumatkan päässä, joten voisin piipahtaa illanvilakoissa tarkistamaan tilanteen.

Ikäkriisi iski, kun tajusin, ettei siihen kovinkaan monta vuotta menisi, että tämä olisi arkea. Olisimme vain kahdestaan. Entä sitten eläkkeellä, kun töihinkään ei pääsisi karkuun?! Parisuhdekriisin välttääkseni aloitin syvälliseen parisuhdekeskusteluun. Nyt kun meillä oli aikaa.

“Kultsi, jos meillä on kaksi erilaista koiraa ja koirat muistuttaa omistajiaan, niin kumpaa me muistutetaan?”

Katsoimme koiria. Toinen, vanha ja lihava makasi silmät ummessa kuono ruokakipossa. Nuorempi makasi kaivamassaan kuopassa ja kävi tuijotuskilpailua mustarastaan kanssa, joka oli pomppinut muutaman metrin päähän säksättämään koiralle. “Fliiry tsi-tsi fliiry tsi-tsi”. Sitten koira kyllästyi ja säntäsi pörriäisten perään.

“Tuo pullero ehkä enemmän minuu, ja tää toinen ehkä enemmän sinuu…” 

“Mie muuten ostin sille dieettiruokaa…”

“Se ei tarttee sitä. Se on ihan liian vanha sellaseen kidutukseen!” 

Tulipas se vakuuttavalla äänenpainolla. Puhuiko se koirasta vai itsestään?

“Mie nyt muuten varoitan sinua, että kunhan sie alat vielä tuosta kasvattamaan tuota elintasokumpua, pistän siut dieetille. Tää oli siis ilmoitus, en tule varoittamaan asiasta enää.”

“Alat sie syöttämään miullekin FatDogSlimiä? ‘Tää on uutta lihankorviketta’.”

“Jos tuo koira ei sitä vieläkään huoli, niin erittäin varteenotettava ajatus.”

Kiikutin kännykän mieheltä salaa kuuluvuusalueelle. keskimmäinen oli ilmoittanut puolitoista tuntia sitten menevänsä uimaan ja kuopukselta oli tullut kuva. Poikaseni poseerasi Ruotsin rajalla! Olin melko varma, että laitoin sen Kuopion linja-autoon. Ilmankos se lauloi passi ja hammasharja -klassikkoa pakatessaan…

Naputtelin teineille viestin. Molemmille ja esikoiselle vielä tekstarin varmuuden vuoksi. 

“Ootko kotona? Onko jo tullu uimasta? Ootteko syöneet?”

“Oon on tillu ollaan suöty”

Koska oikeinkirjoitus oli normaalilla tasolla, en epäillyt alkoholin luvatonta käyttöä. 

Luonnon armoilla – paskovat pääskyt ja terroristimurkut

Mökillämme on heikon kuuluvuuden takia otolliset olosuhteet keskittyä olennaiseen. Olimme ihastelleet sammakonpoikasia, nuorta ukkometsoa lähietäisyydeltä sekä lammellamme kalastavaa sorsaa. (Sorsasta ja metsosta tuskin olisi havaintoa enää metsästyskauden alettua.) Sorsan lähdettyä ja vapautuskäskyn jälkeen ihastelimme myös lampea ympäri uivaa koiraa, joka koetti löytää sorsan. 

“Hei kato! Sillä mustarastaalla on pestä tuolla aitan räystään alla!”

“Ai on? Eikö ne oo jo lähteneet pesästä?”

“Siks se varmaan säksättää tässä koko ajan meille. Tiesitkö, että meillä on muuten pääskyn pesä kotona?”

“Missä?”

“Räystään alla.”

“Missä räystään alla?”

“No siinä päädyssä, korkeimmalla kohdalla keskellä.”

“Niin mutta aitan vai talon päädyssä?”

“Talon.”

“No voi vitun vitun vittu. Vittuako ne sinne!”

Mistä lie lapset oppineet kiroamaan…

“Mitä sie nyt? Yks pesä..”

“Ei me sille nyt enää mitään maheta, mutta tiiätsie miten paljon yks pesällinen pääskysiä paskoo?”

“No, en tiiä…”

“Ens syksynä tiiät.”

“…”

“Kun paskosivat yhestä reiästä, mutta ei, se pitää roiskaa koko seinä. Sitä saa pestyäkään millään sieltä ylhäältä. Voihan vitun vitun vittu.”

Yritin harhauttaa. 

“Kato miten paljon muurahaisia!”

“Ei jumalauta! Ne on hevosmuurahaisia! Ne syö meidän mökin! Pitää myrkyttää…”

“Ei myrkytetä, kun mehiläiset kuolee.”

“Niitä saa millään pois.”

“Etitään joku luonnonmukainen menetelmä. Otetaan kanoja? Mistä tuli mieleen, että pitää kysyä onko lapsilla kaikki ok.”

“Anna niitten olla rauhassa!”

Raksamies on rakasmies

Hankimme pienen erämaamökkimme paetaksemme pysyvän kotimme ylläpitotehtäviä. Mutta koska mies on kykenetön pelkkään oleiluun, alkoi mies suunnitella siltaa tontin läpi virtaavan puron yli.

Koska kotona, pihan perillä oli jemmassa sekä kavereilta haalittua runkotavaraa että kierrätettyä lautaa, mies suostui lähtemään tarkastuskäynnille kotiin. Mies lastasi kierrätysjätekuormansa ja hyödynsi toimivan netin, minä laskin, että teinejä oli sovittu määrä.

Vaarallisempi oli viivoitin varpaalle kuitenkin.

Mies uurasti helteestä välittämättä. Hikipisarat tippuivat nenän päästä ja lähes kuuli, miten hartiat alkoivat muistuttaa kärventynyttä kabanossia. 

Miehen väkertäessä runkoa rakentelin vanhasta vesisäiliöstä kylmäkaapin, tyhjensin toisen huussin ja suppailin lasten lautalla lammella.

“Nyt se on valmis. Pitänee soittaa poika kaveriksi nostamaan. Tässä tarvitaan lihaksia.”

Kohta poika viiletti paikalle ja kolmisin aloimme raahata rakenteita rantaa kohti. Minä ja poika otimme toisen pään, mies toisen. Lopulta saimme hitkutettua puolen tonnin painoiset palkit puron yli. 

“Pitää siirtää tuota toista viis senttiä…” 

Poika oli jo kadonnut, joten tartuin palkkiin.

“Kultsi, sitä toista.”

“Aa! Helpottaa, jos nostetaan samaa palkkia.”

“Äh, tää ei mihinkään liiku!”

Ihmettelin miehen tuskailua.

“Aa! Miulla liikku.”

“Kultsi, sitä piti siirtää tänne päin, ei sivulle.”

“Aa! Helpottaa, jos siirretään samaan suuntaan.”

Yllätykseksemme saimme rungon paikalleen ilman henkisiä tai fyysisiä vaurioita.

“Voinko mie vielä auttaa?”

“Osaatko sie käyttää sirkkeliä?”

“Riippuu miten millintarkkaa jälkeä pitäis olla.”

“Ei ole millistä kiinni.”

“No, sitten osaan.”

Jostain syystä rättikässässä millit ovat kohdallaan, mutta puutavaran kanssa mitta helposti heittää.

“Oot sie käyttäny käsisirkkeliä? Ootahan ku mie näytän…”

Mies otti työkalun käteensä ja katsoi tiukasti silmiin. 

“Tämä on se vehje millä Pete sahas sormensa irti.”

“Asia ymmärretty.”

Seurasi viiden minuutin luento ja demonstraatio, miten terä saattaisi tarttua ja lähteä omille reiteilleen.

“Ei sormia terän eteen. Ikinä.”

“Ei ikinä.”

Selvästikin olin lomamoodissa, sillä jaksoin ottaa ohjeita vastaan ja sisäistää ne.

Tuntia myöhemmin herkistelimme euforisilla ja metaforisilla tasoilla.

“Rakennettiin tulevaisuudelle silta!”

Mitä viikonloppuna opimme?

  • Valvomattomat teinit menevät nukkumaan samoihin aikoihin kuin keski-ikäiset heräävät. 
  • Energiajuomat (aspartaami) on hermomyrkkyä muurahaisille. Myös kahvinporot ja sitruuna toimivat. 
  • Muurahaiset voi myös hävittää polttamalla niiden pesä. Ei suositella metsäpalovaroituksen aikaan.
  • Bikinit eivät sovellu sirkkelöintiin, sillä sitten on sahanpurua joka paikassa…
  • Naulapyssystä lähtee viheltävä ääni.
  • Nurmikko olisi syytä leikata ennen kuin se on seitkytä senttistä.
  • Miehen hautajaisissa soitetaan Turmion kätilöiden Sinulle ja minun hautajaisissa Ramses II:n Villieläin. Toinen on romantikko, toinen haluaa kostaa jälkeen jääneelle.
  • On todennäköistä, että selviämme, kunhan lapset lähtevät kotoa. Vaikka ilman nettiä.
Categories
matkailu rentoutuminen Yleinen

Urheat Urpot Herajärven kierroksella

Tämä tarina kertoo pienen ja pullean apinasta polveutuvan sohvaperunan ja uljaan, sudesta polveutuvan valioyksilön seikkailusta. Matka suuntasi kansallismaisemiin Herajärven kierrokselle. Kyseinen kierroshan on tunnetusti yksi Suomen vaativimmista vaelluskohteista, josta on moni kokenut Lapin matkaaja lähtenyt kesken matkan taksilla pois (tämä on muuten fakta). Reitin varrelta löytyykin useampi paikka, mihin voit tilata itsellesi kyydin voimien loputtua. Vastaavaa maaston korkeuserojen vaihtelevuutta ei löydy juuri mistään päin Suomea. Atk:ta jos joku osaa selata, niin sieltä löytyy ohjeistusta kuinka kyseisen kierroksen voi suorittaa hengissä.

No mehän ei tunnetusti osata lukea, joten kamoja pakattiin reppuun edellisenä iltana ja samalla arvottiin Crocsien ja lenkkareiden soveltuvuutta reitille. Repulle tuli painoa vaatimattomat 26 kiloa, josta ainakin puolet oli tämän valioyksilön muonaa. Kuten suuret valloittajatkin (Kolumbus ja mitä näitä nyt on), myös Urpo valjasti orjan kantamaan kaiken.

Päivä 1

Matkaan startattiin perjantaiaamuna Kolin parkkipaikalta ja näin korona aikaa kun elämme, ei maisemahissikään ollut käytössä. Hintelä orja saikin esimakua tulevasta seikkailusta jo kiivetessään parkkipaikalta Ukko-Kolin huipulle. Tässä vaiheessa matkaa oli tullut 200 metriä ja nousua korkeussuunnassa 100 metriä. Ukko-Kolilta matka jatkui Ryläyksen vaarojen kautta aina Kiviniemeen. Kiviniemen luontotilan pehtoori osasi kertoa, ettei hänen 12 vuoden uransa aikana ainutkaan ranskanbulldoggi ole koko kierrosta kiertänyt, vaikkakin sen esi-isät ovat siellä aikoinaan eläneetkin. Kiviniemeen pystytimme teltan ja lepuutimme 22 kilometrin matkasta uupuneita tassuja.

Päivä 2

Aurinko nousee aikaisin aamulla, mutta me ei. Teltasta kömmittiin huonosti nukutun yön jälkeen 8 aikoihin aamulla ja yritettiin saada orjan kangistuneet jalat taas toiminta kuntoon. Ravitsevat aamupalat naamariin ja reppu selkään. Matka jatkui kohti eteläpään laavua, jonne saavuimmekin iltapäivällä. Tässä vaiheessa lippukuntamme oli saavuttanut puolivälin (30km). Eteläpäästä suuntasimme Pielisen rannoilla kulkevia harjuja pitkin kohti Rykinniemeä. Rykinniemen hiekkarannoille saavuttua matkaa oli päivälle kertynyt jälleen 22 kilometriä.

Ainainen valittaja, tuo reppua raahaava retkikuntamme vähemmän uljaita ulkomuotoja perinyt jäsen jatkoi valittamistaan väsymyksestä. Ei reppana uskaltanut sukkia heittää jalastaan, siinä pelossa että matka keskeytyisi rakkojen näkemisestä. Annettakoon anteeksi, saihan se teltan pystyyn (ei sen teltan, mitä te kuvittelette) ja valmisti maittavan ruuan ennen kuin kömmimme makuupussiin.

Päivä 3

Heräsimme neljän aikaan aamuyöstä joutsenten sulosointuihin. Retkikuntamme johtaja yritti haukkua nuo kovaääniset kaakattajat tiehensä teltan sisäpuolelta käsin. Orjan saatua suuren johtajan rauhoittamaan jatkoimme unia aamuseitsemään asti. Herättyämme työjuhta kiskoi kengät Buranan voimalla jalkoihinsa ja raahautui pihalle katsomaan aamun säätä. Sään ihmettely vaihtuikin äkkiä joutsenten ihmettelyyn, kun huomasimme pystyttäneemme pesämme 30 metrin päähän joutsenten pesästä. Se selventikin aamuöisen metelin (liekö bileitä pitivät).

Ravitsevan aamupalan, joutsenten haukkumisen ja leirin reppuun pakkaamisen jälkeen olikin aika siirtyä viimeiselle etapille. Rykinniemi-Koli. Reppua raahasi tuttuun tapaan laiska juhta ja tietä näytti tuo valtavalla itseluottamuksella varustettu Pariisin porsas. Siinä missä lippukuntamme johtaja juoksi vaarojen nousut ja laskut, repunkantaja laahusti keppejä apuna käyttäen hitaasti perästä. Iltapäivällä saavutimme tuon kukkulan, jota repunkantaja kutsuu Ukko-Koliksi, siis sen saman paikan mistä koko reissu alkoi. Johtajassako vika, kun ympyrää kierrämme?? Voiton merkiksi lippukuntamme johtaja nostettiin Leijonakuningasmaiseen tyyliin ja lausuttiin kuolemattomat sanat ”kaikki, mitä valo koskettaa on kuningaskuntaamme!”

Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti!

Tässä vielä pari faktaa reissulta:

  • Herajärven kierroksen merkityn reitin pituus 61 km. Meille kertyi kolmen päivän aikana matkaa kaikkiaan 67 kilometriä. Leirissä liikkumiset mukaan luettuna.
  • Askelia otettiin kolmen päivän aikana 106 600 kappaletta!
  • Nousua kertyi 3175 metriä ja jos oikein ymmärsin niin tämähän tarkoitaisi pystysuoraa ylöspäin reilun kolmen kilometrin korkeuteen. Viisaammat korjatkoon jos oon väärässä.
  • Keskimääräinen nopeus oli noin 25 minuuttia per kilometri. Ei ihme että johtaja meni edellä. Kertoo toki myös reitin vaativuudesta.
  • Ja todellakin retkikuntamme johtaja on kutsumanimeltään Urpo. Ette ikinä arvaa kuka sen keksi.

Categories
Yleinen

Jo joutui armas aika ja runo raflaava

Lapsi ilmoittaa kello 19.10 maanantai-iltana, että nyt tehdään opelle kortti kevätjuhlaan. Tai ei hän suoranaisesti ilmoita vaan käskee.

– Onko ihan pakko just nyt rättipoikkiväsyneenä, meillä on vielä neljä iltaa aikaa! Ja siskos lähti puistoon, pakko juosta perään.

– ON PAKKO! SE TEHDÄÄN TÄNÄÄN JA PISTE!!

Huoh.

– Äiti onko sulla mitään runokirjoja?!

Onhan mulla. Tosin Tommy Tabermanin eroottiset runot eivät välttämättä ole soveliaita kevätjuhlateemaan. (Tai ehkä olisivat, jos kortissa olisi äidin allekirjoitus, sillä lapseni opettaja on aika hottis.) Ja saattaisihan sieltä jotakin yhtäläisyyttä löytyä keväisiin iloitteluihin – mahla virtaa ja terälehdet aukeavat…

Karistan ajatuksen, otan kirjahyllystä teoksen Runoista rakkaimmat ja isken sen tyttäreni käteen.

– Etsi sisällysluettelosta jäähyväiset tai jotain, miun pitää nyt juosta.

– EI TÄÄLLÄ OLE SISÄLLLYSLUETTELOA MIKÄ SE ON BYÄÄÄ EI TÄÄLLÄ OLE MITÄÄN!!

Avaan kirjan randomilla ja luen esiin pompanneen runon:

Hampaasi ovat niin harvassa että kun hymyilet tuuli tekee minut mustasukkaiseksi. Pentti Saarikoskea.

– Ihan paska!

Jätän lapseni raivoamaan ja juoksen puistoon kalastamaan pienintä. Kun tulemme sisään, olkkarista kuuluu edelleen huuto. Otan runokirjan käteeni.

– Mites tää: Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan ja pidän sen avoimena. Mirkka Rekola.

– Tai hei tää kävis kouluteemaan: On monta viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään hullua puuta. Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen. Paavo Haavikko.

– EI!! MINÄ KIRJOTAN ITE! AUTA!

– Joo no sitten kannattaa ensin miettiä, mitä haluat sanoa.

– En minä tiedä mitä haluan sanoa!

– Ootko oppinu jotain vuoden aikana?

– Ehkä.

– Tykkäätkö opesta ihmisenä?

– Ai onks se ihminen?

– No ei se apinaltakaan näytä (tai sitten on harvinaisen kivannäköinen apinaksi). Jääkö sulla sitä ikävä?

– En tiedä. Se jää sinne töihin edelleen.

– No mitä jäät kaipaamaan teidän kouluvuodesta?

– EN MINÄ TIIÄÄ! BYÄÄ. KUN EN TIEDÄ! Kuuntele vähän lapsiasi!!!!

Kun loppuu tää, muisto vaan jää? Aika klisee, unohda.

– EI.

Tässäkö tää oli? Mitään en oppinu, sori.

– BYÄÄÄÄ.

Tästä alkaa loma, et oo enää ope oma.

– Byäääää.

– Hei nyt välähti! Kun lähtee mister Karhu, pääsee parku!

– Lopeta, hulluko sinä olet? ÄRSYTTÄÄ!

– No miksi sinä pyydät apua, jos en saa ehdotella mitään tai keksiä mitään?!

– EN TIEDÄ.

– Entäs tää: Olin pieni, imin sinusta tietoa kuin sieni. Olet oppaani, minne käykin tieni.

– Miks mie tommosia kakkarunoja laittasin!?

Alan kirjoittaa muistiinpanoja, sillä keskustelu on mielestäni hauska.

– Eihän sulle voi mitään sanoa, kun sie kirjotat kaiken ylös! Varmaan tuonkin laitoit ylös! tyttäreni huutaa.

– No en vielä, mutta nyt kun mainitsit niin laitetaas ylös. Kakkarunoja…

– Tyhmä!

– Hei mitäs myö laitettiin sille bussikuskille silloin eskarissa? Ootas kaivan sen kuvan kortista. Aa tässä: “Kiitos kun rattia mutkissa käänsit, höpöjä juttelit ja vitsiä väänsit. Kiitos kun olit läsnä ja huolta kannoit, turvallisen kyydin perille annoit. Nyt vaihda jo mopoksi menopeli, kurveista nauti – onhan kesäkeli!” Saiskohan näistä jotakin?

– Hihhhiih.

Kiitos kun huolta kannoit, jälki-istuntoa annoit…

– EI.

Mukava oli oppilaasi olla, erotaan nyt sovinnolla… 

– LOPETA!

Eikun nyt lähtee. Mukava oli olla oppilaasi, opin että Nasaretiin ratsasti aasi. Paitsi että Jeesushan se ratsasti eikä se aasi…

Tyttäreni katsoo minua murhaavasti ja väläyttää:

– Opin matikkaa ja äikkää ja et mul on hullu äippä!

– Hyvä! Mielenkiintoinen lähestymistapa. No mietitääs nyt tosissaan. Mukava oli oppilaasi olla, opin mitä on….. Mikä siihen rimmaa? Polla, sovinnolla, roviolla, oliolla… Nolla! Mukava oli oppilaasi olla, opin mitä on yksi plus nolla.

– Ok. Laitetaan se. 

– Mitäs sitten? Harmi et on vika kerta…

– Joo.

– Noniin Harmi et on vika kerta, onneks ei tarttee mennä edemmäs merta… Että sinut taas nään, komeita kasvojas kaipaamaan jään… Saat kääntymään äidin pään…

– EIIIII! Lopeta! Paska kakkapylly pieru pissi -runo!!!

Kieltämättä huono idea. Lapseni opettaja jatkaa toisen lapseni luokanopettajana ja joudun kohtaamaan hänet jatkossakin.

– No joku tuohon Että sinut taas nään…. Mitä kaipaamaan jään? Oppia, kuria, ohjeita, ilmeitä, vitsejä…. 

– Ei mitään noista!! Ei se kerro vitsejä eikä ilmeile.

– Onpa tylsää. Ei tartteis kuin yksi lause keksiä. Anna tulla nyt.

– No vaikka se oppia.

– Nonni. Harmi et on vika kerta, onneks ei tarttee mennä edemmäs merta, että sinut taas nään, sillä oppias kaipaamaan jään.

– Se on ihan hyvä. Kirjoita sinä! Miten mie tän nallen kuvan nyt saan tohon korttiin kun tää on ihan rutussa?!! BYÄÄÄÄ.

Yhtäkkiä se iskee tajuntaan. Miksei kukaan oppilas tee minulle tämmöisiä kortteja? 

– BYÄÄÄÄÄ. Miksen minä koskaan saa mitään, en edes omenaa! Teidän opet saa miljoona korttia, tikkaria ja ruusua, ulisen.

– Äiti se johtuu varmaan siitä, että sie opetat teinejä. Ne ei tajua. Myö ollaan alakoulussa, tyttäreni valistaa.

Niin – teinien kiitos pitää lukea rivien välistä. Yksi rupesi vasta itkemään, kun kurssi loppui. Toinen kysyi että miten olenkin kestänyt kaiken – kiukuttelut, murheet, selittelyt ja oharit. Kolmas sanoi kerran, että olen ainut ope, jolle ei tee mieli haistatella tai vittuilla. Neljäs sanoi että olen paras ope ikinä – tiukka mutta en mikään tiukkapillu. Voiko sitä enää kauniimmin sanoa?

Teinien sielunelämästä lisää täältä.

Categories
koulu teinit Yleinen

Me ansaitsemme kultaa! Sanoja stipendeistä

(Julkaistu 2021, päivitetty uusilla tiedoilla toukokuussa 2022.)

Tapanani on kiehahtaa usein ja vähän kaikesta, mutta yksi asia ärsyttää läpi vuoden, yhtenä viikonloppuna erityisesti. Tämä kyseinen viikonloppu on paradoksaalisesti myös mitä ihanin, sillä siitä alkaa opettajan kesäloma. Tällä autuaaksi tekevällä kevätjuhlalauantailla on siis myös kääntöpuolensa: todistusten ja stipendien jako. Siinä sitä punnitaan kenen kersalla on parhain tokari ja kuka saa himoitun kirjekuoren. Ja tämä suututtaa, ketuttaa ja suoraan sanottuna vi….ttaa. Stipendi. Tai sen jakoperusteet. 

Eräässä lähikoulussa samat lapset saavat aina stipendin. En halua mitätöidä heidän osaamistaan ja taitoaan. He menestyvät koulussa, käyttäytyvät (ainakin opettajien nähden) siivosti ja ovat sopivasti sosiaalisia, liikunnallisia ja älykkäitä. Tai kuten eräs äiti totesi “kakkivat sateenkaaria”. Koulumenestys on taattua laatua, kiitettäviä riittää tekemättä mitään.

Koulumenestys on hieno asia, mutta tarvitseeko siitä joka vuosi palkita, jos se sujuu kuin itsestään? Entäs ne, jotka taistelivat kutosensa oppimivaikeuksista tai vaikeasta perhetilanteesta huolimatta? Tai ne, jotka lopulta oppivat istumaan koko tunnin omalla paikallaan? Tiedän lapsia, joiden luokalla kaikki muut saivat vuosien varrella stipendin, paitsi tämä yksi.

Toukokuussa 2022 itkin koulun kevätjuhlassa. Kyyneleet alkoivat poltella luomien alla jo siinä vaiheessa, kun stipendin jaosta kerrottiin. Kuten kerroin, ketuttaa ihan periaatteesta.

Ja katkeruudesta. Omat lapset eivät nimittäin ole saaneet stipendejä niiden kahdeksan vuoden aikana, jona ovat peruskoulussa palloilleet. Äitinä olisin sitä mieltä, että ehdottomasti olisivat ansainneet. On sitä aherrettu niin kovasti!

Kun ensimmäinen stipendi jaettiin “energisimmälle ekaluokkalaiselle”, piti räpytellä ihan tosissaan ja silti kyynel karkasi poskelle. Kerrankin! Tämä tällainen stipendi olisi ollut syytä olla jo aiemmin. Mieheni epäili, että tokko stipendi olisi meidän mukuloille silti sattunut. Duracellpupujemme energiat kun tapasivat suuntautua epätoivottuihin ideoihin.

Siksipä yllätys oli suuri, kun kuopus, viimeinen toivomme, pokkasi stipendin. Yleisössä kohahti jo sukunimen kohdalla, toisen kerran kriteerien kohdalla. Ei se kirjekuori koulumenestyksestä tullut, mutta ystävällisyydestä ja hyvästä käytöksestä.

“Vuoden ärsyttävin pentu”, epäili sisko kriteereiksi. Kieltämättä kuopus osasi säästellä erityisominaisuuksiaan kotioloissa.

Tällaisilla perusteilla lapseni luovuttivat isälleen kourallisen kolikoita, koska isi ei koskaan stipendiä koulussa ansainnut.

Stipendin aina tarvitse olla rahaa. Riittää, että tulee huomatuksi. Kuten perusteet, myös stipendit voivat olla persoonallisia ja kohteelle sopivia. Esikoiseni palasi koulusta tukka nyrhittynä. Kaverit olivat palkinneet sankarin koulutoiminnan ilmaisella parturoinnilla koulun roskalavalta pöllityillä rikkinäisillä askartelusaksilla. 

Aivan varmasti, joka ikinen lapsi ansaitsee tulla kehutuksi ja jokaisen lapsen tulee tietää, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä riippumatta arvosanoista. Ja pelkkä somessa hehkuttaminen ei riitä, se pitää kertoa myös lapselle itselleen.

Kouluarvosanoilla ei loppujen lopuksi ole elämässä ihan mahdoton merkitys. Ylioppilaslakkikin napsahtaa yhtälailla niille, joilla on 11 ällää kuin niille, jotka kikkailevat kompensaation avulla tokarin kouraan. Yritysjohtajaksikin pääsee ammattikoulupohjalta. Tärkein todistus onkin mielestäni  Unicefin kympin tokari . Paras idea ikinä. 

Kokosin tähän stipendinantoperusteita meille, joiden lapset eivät stipendiä saaneet, mutta ovat sen ansainneet. Ehkä jokin näistä sopii muillekin. 

Itse en voinut olla ylpeämpi esikoisestani, joka kotiin tultuaan kaivoi taskustaan seitsenkertaisesti taitellun dokumentin.  Se oli tallessa ja käytännössä ehjänä! Olen kuullut todistuksesta, jota kuljetettiin vasemman jalan lenkkarissa. Koko kesä.

  1. Matikasta ei tullut vitosta vaan kutonen!
  2. Saavutit tavoitteena olleen musiikin vitosen toimivilla työskentelytavoilla!
  3. Löysit keinoja selättää hahmottamisen / lukivaikeuden ongelmat.
  4. Kestit ärsyttävää opettajaa/erkkaopea/kuraattoria/psykologia.
  5. Todistuksessasi oli monipuolisesti kaikenlaisia numeroita.
  6. Pääsit luokaltasi!
  7. Heräsit omatoimisesti kouluun!
  8. Teit itse aamupalasi. 
  9. Muistit repun /kirjat / hampaiden pesun.
  10. Toit todistuksen kotiin. 
  11. Olet vain hirmuisen ihana. 

Vanhemmillekin omat: 

  1. Selvisit tämänkin vuoden Wilma-viesteistä!
  2. Lapsi pääsi luokalta, vaikka  unohdit pakata mukaan sukset/monot/uikkarit/luistimet/kaikki edellä mainitut.
  3. Lapsi pääsi luokalta, vaikka et muistanut tarkistaa kotitehtäviä /kysellä kokeeseen koko vuonna. 
  4. Et vastannut veemäisesti opettajan toiseksi viimeisenä päivänä lähettämään viestiin, jossa epäiltiin kuumeessa olevan lapsen koulukirjojen kadonneen. 
  5. Muistit lopulta / jossain vaiheessa / kaikesta huolimatta laittaa lapset lauantaina kouluun. 
  6. Muistit halata ja kehua lapsia. Selvisitte tästäkin vuodesta.