Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 3

Tämä on koronapäiväkirjan osa 3. Ensimmäinen osa luettavissa tästä: Koronan kynsissä, päivä 1 ja toinen osa tästä: Koronan kynsissä, päivä 2

Päivä 3

– Isi meidän kaukosäädin ei toimi!

– Tiedän, oli illalla äidilläs elämä siitä kiinni. Käyn ostamassa uuden.

– Kuule elän ilmankin, mutta oopa itse tässä tilanteessa sohvanpohjalla! karjun päin mieheni naamaa aamunalkajaisiksi.

Ärsyttää ja aivan kaikki. Keittiö on kuin sikolätti, ruokaa ei tee mieli ja kahvi maistuu kissanpissiltä. Kun hetken päästä huhuilen, kuka kävisi päivän lehden laatikosta, kellään ei evä liiku. Miehellä on korvanapit.

Ärsyttää potenssiin kolme. 

Tulee ärähdettyä lapsillekin, mies alkaa mököttää. Vedän yöpaidan päälle puseron, otan keittöön kertyneet biojätteet ja ulostaudun sivuovesta. Möyhin apinanraivolla kompostia, johon ei mahdu enää mitään. Sitten lampsin postilaatikolle ja vedän puolessa välin henkeä. Keittössä jatkan raivosiivouksella ja alan tehdä lasagnea, kunnes en enää jaksa. Mikäkin marttyyriäiti. 

Kohta mies tulee selän taakse ja sanoo, että hän meinasi käydä noutoruokaa.

– Nyt sitten sanot, kun kohta menee ruoka uuniin.

– No eihän sulle uskalla puhua!

Aikku laittaa viestiä. Avaudun.

– Se on yksi koronan oire, että vituttaa, Aikku tietää.

Kun olen rauhoittunut, alan piirtää. Piirrän illalla aloittamani alastoman miehen loppuun. Neiti kolmevee tulee katselemaan, virnistää ja alkaa punoa teatraalisena päätään. Neiti 9vee miettii taideteokselle sopivaa nimeä.

– Se vois olla Jorma.

– Meillä on jo yksi Jorma, vastaan viitaten robotti-imuriimme.

– Jaakko ja pavunvarsi!

– Se on loistava.

Katselen omaa piirustustani ehkä hieman liian kauan.

– Isi! Äiti rakastuu tuohon mieheen! neiti 9vee huutaa.

– Tekee itselleen sielunkumppania, mies heittää happamasti.

Ei hassumpi ajatus, kivannäköinen mutta mykkä. Ei turisisi turhia tai inisisi inhottavia.

Pian alkaa puhelin laulaa. Anoppi ja ystävät kyselevät vointiani. Laitan vastaukseksi kuvan Jaakosta.

– Joo jäät henkiin, Raisa hirnuu WhatsAppissa.

– Äiti tuottaa jo selvästi merkkejä paranemisesta, anoppi iloitsee.

Mies käy asioilla ja ostaa samalla uuden kaukosäätimen. Tuo ruokaakin tullessaan. Pian kuulen työhuoneeseen, kun mies kyselee lapsilta ilmiselvästikin minun sijaintiani.

– Missä Raivo? 

– Meni raivoamaan jonnekin, lapset vastaavat.

– Kuulin!

Mistä näitä uusia perheenjäseniä putkahtelee? Meillä asuu jo Jaakko, Jorma, Pekka, Prinsessa ja nyt Raivo. (Pekka on hierontavasara ja prinsessa ilmafriteerauskeitin.)

Ruuan jälkeen mies yrittää taivuttaa kiukkuavaa kolmeveetä kurapukuun ja pihalle. Lopputuloksena pienin nukahtaa kurapuku ja kumisaappaat jalassa keittiöön.

Asento kuvaa omaa olotilaani kolmen päivän ajan.

Itse tökin itselleni Teams-yhteyden, sillä suunnitelmissa on suunnitella tyttöjen kanssa reissua Norjaan. Kohta huomaan tuijottavani naapurin tonttia ja pihalla käyskentelevää naapurin miestä.

– Aika kivannäkönen tuo naapurin aita, kommentoin tytöille kesken majoitusten vertailun.

– Onko vähän tylsää? sisko huutelee naureskellen linjoilla.

Puhelun jälkeen päätän lähteä ulos, edes istumaan. Käyskentelen hetken etupihalla ja päädyn takapihan keinuun. Pylly viistää melkein maata, sillä kiikku on valunut talven aikana alas. Ilmeisesti solmu on antanut periksi. En anna sen haitata. Enemmän haittaa ahdistava tunne rinnan päällä. Kuin joku takoisi nyrkillä keuhkoihin. Tuntuu hiukan oudolta vetää henkeä.

Pihakoivuun lentää harakka. Olen aina tykännyt harakoista, niissä on leikkimielistä vakavuutta ja surumielistä naurua. Katselen lintua, jolla ei ole kiire mihinkään, mutta tavallaan on. Pyrstö keikkuu ja katse on valpas, mutta lintu on sinut olemuksensa ja ympäröivän harjumaiseman kanssa. Varmasti sama lintu, jota valokuvasin talvella. Leikitteli silloinkin kanssani.

– Mitä mietit, hepsankeikka? Jutellaan, huutelen.

Harakka säkättää, sulautuu koivun värimaailmaan. Mustaa ja valkoista, aavistus siniharmaata välissä. Miettiiköhän se mitään? Tulevaa suupalaa, elämänsä rakkautta, koivunoksalla poreilevaa kevättä? 

Entä jos sillä on isäni sielu? Pienin katselee usein taivaalle ja sanoo, että ukki on kuollut ja muuttunut linnuksi. Isänikö siellä katselee? 

– Kaikki hyvin, vähän vaan risoo, vaikkei oikeastaan ole aihettakaan, sanon harakalle.

Siivekäs lentää kohti, katselen ohitseni kiitäviä harittavia siipiä. Kuin auki revitty viuhka. Miten voikin olla kaunis lintu. Kiire jonnekin, tietääkö itsekään minne?

Itse suuntaan harittavat askeleeni ja ajatukseni sisälle, sillä pää huutaa hoosiannaa. Mies ei puhu mitään. Vasta saunan jälkeen sanainen arkku aukenee ja käsi silittää selkääni. Pyydän anteeksi raivoani.

Saunan jälkeen huomaan, että haju ja maku ovat poissa. Ja melkein taju, sillä päähän koskee.

Otan oluen ja etsin akryllivärit. Tilanne vaatii sutimista. Puristan tuubista mustaa ja valkoista rasiaan ja alan luonnostella lintua. Kun laji on tunnistettavissa ja maalaus viimeistelyä vaille valmis, hihkaisen kolmeveelle:

– Äiti maalasi harakan!

– Ei niitä saa maalata! kolmevee vastaa kauhuissaan.

– Paperille, rakas, paperille.

Harakka – sieluni lintu – ikuistettuna akvarellityöhön.

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

2 replies on “Koronan kynsissä, päivä 3”

Comments are closed.