Sillä on 37 astetta “kuumetta” ja “narulla työnnettävä olo”. Aikoo saikuttaa, vaikka testi näyttää negaa. Itsekään en pysty vielä töihin, sillä olo on hutera ja päässä jyskyttää aika ajoin.
– Hyvä kun et mee. Siun pitää jäädä hoitamaan minnuu, ukko toteaa.
– Jep. Olisit ite hoitanu, kun minä sairastin.
– Kylläpä riittää rouvalla sympatiaa.
– Ja herralla riitti? Ootahan muistellaanpa vähäsen.
– Oura kertoi, että viime yönä ruumiinlämpö oli astetta korkeempi, (toim. huom. Oura on älysormus) mies jatkaa.
– Just. Oota käyn viulun ja vaikeroin.
– Ja syke oli korkeammalla. Saattoi kyllä johtua siitä, että nukuit minun käden päällä.
– Oiiiii, mie saan edelleen siun sykkeet nousemaan! huudahdan.
– Kyllä. Niin hyvässä kuin pahassa.
Vaikka jäämme isompien lasten kanssa kotiin, pienin on menossa hoitoon. Saapahan laadukasta varhaiskasvatusta ja arvokkaita aktiviteetteja.
– Sinä viet, minä en pysty, mies vaikeroi.
– Totta kai.
Neiti kolmevee ei kuitenkaan innostu asiasta vaan alkaa viskoa housua ja sukkaa pitkin poikin olohuonetta:
– YÄK EN MENE HOITOON! Saatte mennä ite!
– Puepa nyt reippaasti. Näet kaverit ja hoitotädit pitkästä aikaa! maanittelen.
– EI AIVOT KESTÄ! KAIKKI UUNIIN!!!
Kun työllä ja tuskalla saan itsepäisen ihmisenalun ovesta ulos, mies jää mittaamaan kuumetta. Mitenköhän tilanne muuttuu, jos edellinen lukema on otettu kymmenen minuuttia sitten?
Nyt SE todellakin alkaa.
Mieskorona.
Yksi niistä aamuista.
Aikku soittaa, kun kurvaan takaisin kotipihaani. Avaudun mieskoronasta, Aikulla on puolestaan stressi vanhojen tanssien aikatauluista. Vastuuopettajan vastuu painaa ja hän haluaa minut valokuvaajaksi paikalle. En yhtään ihmettele paineita, eihän se osaa aikatauluttaa itseäänkään ja nyt sen pitäisi vielä aikatauluttaa minut. Good luck.
Kun pääsen sisään, työparini Jarkko soittaa. Jo toinen lempi-ihmiseni! Teemme Jarkon kanssa to do -listan päivälle, sillä hän tuuraa minua livekontakteissa. Työasioiden jälkeen mainitsen Jarkolle, että olen siirtynyt maalaamaan päivieni ratoksi lintuja. Oli nimittäin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun julkaisin kuvia alastomista miehistä millään somealustalla. Kuvan julkaisun jälkeen sain pari privaattia yhteydenottoa kaksilahkeisilta, jotka halusivat tarjotella itseään mallikseni iltojensa iloksi. Rivien välistä sain sen käsityksen, että muitakin iloja olisi ollut tarjolla.
– No ehkä ne saattoi ne mittasuhteet herättää tiettyjä mielikuvia, Jarkko naureskelee.
Mies kuuntelee puhelua kiinnostuneena ja yrittää huudella Jarkolle, että hän ei sitten ollut muusana viimeisimmässä teoksessa. Ja että on enemmän huolissaan lastensa piirustusten aiheista kuin treffikutsuista.
– Mutta katotaan tuleeko anatomian huipentuma noistakin lintupiirustuksista. Kohta on kunnon keppinaakka kehissä, ukko manailee.
Puhelun lopuksi muistutan Jarkkoa, etten ole maisemissa keskiviikkonakaan vaan menen päihdekuntoutusyksikköön.
– Meetkö henkilökohtaisista syistä vai työasioissa?
– Ehheh.
Menisin suorittamaan päihdeyksikköön työelämäjaksoa. Luulen saavani kohtaamisista jotakin kättä pidempää myös omaan työhöni, sillä siellä tehdään työtä täydellä sydämellä ja kohdataan ihminen ihmisenä. Ilmoitan päihdeyksikön kontaktilleni, että tulisin seuraavana aamuna paikalle. Yritän varovaisesti tiedustella Ristolta päivän alkamisajankohtaa, sillä liikkeelle lähteminen ennen aamukahdeksaa ei oikein tunnu oikealta.
– Onko järkevää olla jo kasilta…?
– On Tule 7.50.
Ei tarttunut syöttiin. Näin sitä taas muistuttaa päivä päivältä enemmän omia opiskelijoitaan.
Käyn käsiksi päivän työhön – lokin maalaamiseen. Valkoista, mustaa, aavistus sinistä ja kullan hohdetta. Panisinko lokin sittenkin puupölkylle seisomaan kiven sijaan? Tulipa linnun ilmeestä jotenkin alakuloinen, teoksen nimi voisi viitata menetettyyn rakkauteen. Oi, en muistanutkaan että minulla oli myös okran väriä jäljellä! Sävy käy nokkaan ja jalkoihin. Sutisinko hennonsinistä taustaa myös taivaalle? Pian tipun todellisuuteen taivaanrannan maalaamiseltani.
– Haloo?! Ei se kyllä nää eikä kuule mitään, kun pensseliä pyörittää! mies vaikeroi.
– Mitä?
– Tyttärelläs on asiaa.
– Nälkä! Onko mitään ruokaa?
– Mummi tulee kohta, se lupasi tuoda meille pizzat tänään.
Ehkä siitä vielä valmista tulee.
Puolen tunnin kuluttua siunattu äitini tuo kaikille pizzat. Harmittaa kun ruokahalua ei oikein ole eikä makuaistiakaan. Mutta makuhan se on suolan makukin.
– Kauheeta jos ei koskaan enää olisi maku- eikä hajuaistia. Jäisi niin paljosta paitsi, maailma on hajuja ja makuja täynnä, mietiskelen ääneen.
– Niinku paskanhajua. Aattele jos ei haistas omaa paskaansa! lapset kommentoivat hihitellen.
– Hohhoijaa. Mulla ainakin liittyy moniin muistoihin ja ihmisiin tuoksuja. Koivuntuoksu tuo mieleen lapsuuden kesät. Muistan miten Elsa-mummin kanssa kylvettin mummolan pihasaunassa. Mummi otti vanhan piirongin laatikosta puhtaat laudeliinat ja levitti ne huolellisesti lauteille. Silitti käsillä suoriksi. Sitten mummi heitti löylyä kiukaalle ja rumpsutti vastalla selkään. Koivuntuoksu levisi saunaan ja viipyi iholla koko illan, muistelen kaihoisasti.
– Elä vaan rupee itkemään, poika kommentoi.
– Ja tietyistä hajuvesistä tulee siskon poikaystävät mieleen, jatkan.
– Ei omat kuitenkaan? mies kysyy.
– Jostain syystä ei. Olisko ne Maikin poikaystävät ollu paremman hajuisia. Tai sitten Axe on aina paremman tuoksuisempaa väliseinän toisella puolella.
****
Tähän päättyivät sairaalloiset ajatukseni tältä erää. Mutta ei hätiä mitiä! Tinskun sisko Maikki raapusti mietteitään omaan koronapäiväkirjaansa. Voin kertoa, että ratkiriemukkaita hetkiä koettiin sielläkin torpassa. Coming soon!
– Sulle sinulle rakkahin sulle, kaikkeni antaisin… Hei eka päivä kun laulattaa! Mie paranen! hihkaisen viidentenä korona-aamuna.
Mies näyttää siltä, ettei välttämättä halua minun paranevan, jos paranemisen oire on laulaminen.
Kauaa en ehdi pystyssä olla, kun jysäri alkaa ja laittaa istumaan. Lautasten kilinä käy päähän, television musiikki ottaa aivoon ja varsinkin lasten tappelu repii nuppia.
– Olkaa hiljaa, ei kestä pää!
Mieskin alkaa puolustaa.
– Lopettakaa tappelu, äidillänne koskee päähän!
– Nytkö se on sulle tärkeetä?! keskimmäinen heittää nauraen ovelasti.
Oleellinen kysymys.
Puhelin alkaa piipata, opiskelija ilmoittaa olevansa koronassa. Lähetämme sympatiaviestejä toisillemme. Tältäkö omista ukeistani tuntui, kun vertailivat elämänsä loppusuoralla vaivojaan?
Mies ilmoittaa, että hänellä on narulla työnnettävä olo. En kysy enempää vaan alan maalata varista ja saan idean.
– Hei myö voitas tehdä taidenäyttely tuohon porraskäytävään näistä linnuista! Meillä on näitä jo aika paljon. Otetaan sitten video kun kuoharilasit kädessä katellaan niitä teoksia päät kallellaan! höyryän.
– Vaimo on taas vähän levoton, rauhotu, mies sanoo kärsien.
– En.
Kotona sairastavat lapset innostuvat ja tarttuvat pensseliin. Ennen kuin huomaankaan, pöytä on sinisessä akvarellivärissä. Keskimmäinen maalaa pöllöä, pienin jotakin abstraktia. Isoin aloittaa maalata tautisen hienoa sinitiaista, mutta hermostuu yhtäkkiä ja heittää pensselin pöytään. Lähtee tunteen palossa portaisiin ja tiputtaa mennessään ryijyn seinältä.
– Se on ihan paska! kuuluu ylhäältä.
Itse huomaan työntäneeni öljyväripensselini epähuomiossa kahvikuppiini. Keskimmäinen älähtää, kun otan kulauksen kahvistani.
– Et kai sie enää sitä juo?!
– No en varmaan tunne eroa olotilassa.
Pienin saa taideteoksensa valmiiksi ja näyttää ylpeänä ruskeanvihreäksi sutimaansa läiskää.
– Vau, mikä sen nimi on?
– Lätäkkö mutana.
Taideteos nimeltään “Lätäkkö mutana.”
Itse alan maalata taustaa varikselle. Vaikken tiedä miten akvarelleilla “roiskitaan”, alan tumputtaa vihreää väriä suoraan linnun ympärille. Mies pudistelee päätään.
– Vaimo se ei kyllä jännitä. Ite olisin saattanut kokeilla ensin tekniikkaa tyhjälle paperille.
– Se ei pelaa, joka pelkää! Lapset kuulkaa kun uskoo itteensä niin hyvä tulee, sanon itsevarmasti ja pidän näkemästäni.
Teos nimeltään “Variksen varpaat”.
Keskimmäisen teos nimeltään “Pöllön sotku”.
Samalla kun jatkan maalaamista, ilmoitan tiimilleni olevani Teamsin päässä, heillä kun on suunnittelupäivä menossa. Aamupäivällä otamme etäyhteyden. Työkaverit nauravat edellisiltana lähettämälleni toteutussuunnitelman pätkälle.
– Mitä tää tarkoittaa tää “sutiminen taiteen keinoin?”
Pian käy selväksi, että livepalaverin kuuntelu etänä on verrattavissa kiinalaiseen vesikidutukseen. Äänten kakofonia käy päähän eikä erkkikään ota selvää, ketä pitäisi kuunnella. Tai ehkä sairaslomalla ei kuuluisikaan tehdä töitä. Jossain välissä tiimi lähtee ilmeisesti ulos luokasta.
– Hei se vessa ei mene lukkoon. Minäpä pidän tätä vessanovee varuilta kiinni sen aikaa kun teet tarpeesi, ettei kukaan tule! kuulen linjoilta.
Mietin pitäisikö katkaista yhteys, en kestä enää enempää ääniä tai eritteitä tähän hätään.
Kohta alkaa oksettaa ja pääkipu yltyy. Minusta ei taida olla huomennakaan ihmisten ilmoille. Lapset haluavat ulos ja ryhtyvät pukemaan. Katson ikkunasta kovan kolmikon menoa, pienin yrittää juosta isompien perässä hattu keikkuen. Sydämessä läikähtää. Kiiruhdan loivin liikkein perään antamaan kiikussa vauhtia.
Ruokailun jälkeen ihmettelen missä kissa on, se kun on pörränyt perässäni jatkuvasti. Sitten muistan kauhukseni unohtaneeni sen parvekkeelle jo aamulla. Kun vapautan kattini, alkaa valitusmouru. Mieskin valittaa oloaan ja varoittaa pomoaan puhelimessa, että hänellä on narulla työnnettävä olo. Kun puhelu loppuu, parahdan:
– Mikä helvetti on narulla työnnettävä olo?
– No ootko koskaan yrittäny työntää narua?
– Ihan itekö keksit termin?
Illalla olo on ihan ok, mutta otan rauhallisesti. Keskimmäinen innostuu paistamaan pinaattivohveleita. Harmi etten maista mitään. Mies katsoo kaunista kattausta – vohvelipinoa taideteosten ja öljyvärituubien keskellä – ja pudistaa päätään.
– Päivä elämästäni.
Etsi kuvasta päivällinen.
Syönnin jälkeen menemme äidin luo ulkoilemaan, mies virittelee lintuverkkoa mummolan katonrajaan ja pienin haluaa leikkiä mörköä.
Kun talo ennen kymmentä hiljenee, suunnittelen katsovani vielä jotain kivaa Areenasta. Kissa tulee kainaloon. Paljoakaan en elokuvasta muista, sillä taju lähtee saman tien. Kuuden tunnin kuluttua herään sohvalta, kello näyttää neljää. Riisun ja menen makkariin. Mieskin herää ja katsoo kelloa. Kellonaika ja hiljaa hiipiminen kirvoittavat mitä ilmeisemmin mieleen muistoja tuhlaajavaimon baarireissuista.
– Kato vaimo tuli aamuyöstä viereen. Et oo törpötelly pitkiin aikoihin niin ajattelit sitten muistella miltä tuntuu.
Kieltämättä olo on verrattavissa humalaisen habitukseen. Seuraavan päivän kuntokin on täysi arvoitus.
Lisää sairaalloisia ajatuksia koronapäiväkirjan viimeisessä (toivottavasti viimeisessä) jaksossa.
Olo on suht hyvä, vaikkakin hutera. Aamu alkaa mörköleikillä. Pienin menee isin peiton alle piiloon ja määrää minut möröksi. Eikö tätä voitu leikkiä eilen? Olisi lähtenyt aika hyvin, kun pursusin vihaa ja raivoa. Kun hyökkään peiton alle, vastassa on toinen vaaniva mörkö. Mies alkaa kouria.
– Isi elä pulistele äitiä! pienin kikattaa.
– Pitäskö siun mennä kattomaan elokuvaa? isi ehdottaa.
– Joo Tatu ja Natu! tyttö hihkuu ja hyppää sängystä.
Mörkö se lähti leikkiin.
Kun nousen ylös, alkaa angsti nousta. Pääkipu alkaa saman tien ja kaupan päällisinä vatsakipu. Lisäksi astun legoon. Jotakin vanhaa, uutta ja lainattua. Puhaltelen ja valittelen olotilaani ja istun saman tien keittiönpöydän ääreen.
– Melekosta settiä. Anteeksi kun valitan.
– Valita vaan. Valittaminen on parempi kuin se, että huudat kuin hyeena, mies toteaa ja hämmentää hyväntuulisena aamupuuroa.
Kissalla on asiaa, se on seurannut minua kuin hai laivaa neljä päivää ja tunkee syliin, suuhun ja iholle. Hitusen kiusallista. Lapset ovat hilpeitä ja keksivät omia leikkejään, vasta yhdellä on todettu korona. Jostain alkaa tulvia mieleen runoa: Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk’ on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.
Istun ja alan maalata lintuja, kun muutakaan en voi. Iltapäivällä siirryn sohvalle katsomaan Netflixiä. Pienin kömpii kainaloon ja nukahtaa.Tukka kihartuu, kun pää kostuu äidin lämmöstä. Kaunis lapsi. Ihana olla omassa kuplassa. Tähän alkaa tottua, eihän tässä huvita enää töihin mennä! Äitini on oikeassa: kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon persereiässä.
Iltapäivällä kaveri laittaa viestiä, otanko ihailemani peltisen kaapin lainaan muuton tieltä. Otan kiitos! Uusi poikaystävä tuo kuulemma kaapin tunnin päästä. Kiva, voin samalla katsoa onko jampasta kesälle jätettävää. Mietin pitääkö jaksaa laittaa housut jalkaan. Päätän etten laita, lienee tottunut paljaaseen pintaan kaverini kanssa. Mutta ripsaria laitan, eihän sitä nyt ihan soitellen sotaan.
Kello 16.50 rupean etsimään särkylääkettä. Otan panadolin ja mietin, miksi helvetissä en ottanut jo edellisinä päivinä? Samassa muistan, että pitäisi tehdä yksi työjuttu, oma osuuteni tulevan koulutuksen toteutussuunnitelmasta. Alan plärätä ensin paperisia muistiinpanojani, sitten sähköisiä. En löydä toimeksiantoa mistään. Olisiko joku puoliksi revennyt post it -lappu repun sivutaskussa? Miten sitä muistuttaakin päivä päivältä enemmän omia opiskelijoitaan. “Mitä piti tehä? Lähetätkö tehtävän uudelleen? En oo saanu sitä. Ai kato se onki mytyssä täällä persetaskusssa.”
Soitanko Jarkolle? En jumalauta soita, vaikkei yllättyisi yhtään. Vetoanko koronaan? En jumalauta vetoa. Mies katselee toimintaani päätään pudistellen.
– Antaa tarttumapintaa teidän opiskelija-ainekseen, kun katsoo tuota opettajan toimintaa.
– Siks oonkin oikeessa ammatissa.
– Mutta et nyt helvetti rupee tekee sairaana töitä! mies ärähtää.
– No en jaksa enää maalatakaan!
Plärään toteutussuunnitelman otsikoita ja saan hämärän muistikuvan omasta aihealueesta. Sitten iskee epätoivo, en minä osaa tällaista. Tsemppaan itseäni. Kai minä näillä kirjoittajan lahjoilla revin kaunokirjallista tuotosta vaikka pajunkuoresta! Lukion historian opettajanikin nosti minut kerran koko luokan kuulleen esimerkiksi, kun kävimme kokeita läpi. Puheenaiheena oli karhu ja kaksipäinen kotka.
– Ja sitten meillä on Tinsku, jolla ei ole historian tietämystä. Mutta jos on kirjoittamisen taito, mielikuvitusta ja maalaisjärkeä niin heppoisillakin tiedoilla pystyy tekemään tikusta asiaa!
Aamen. Muistoni lämmössä saan tehtäväni maaliin ja lähetän sähköpostia puoli yhdeksän aikaan sunnuntai-iltana.
Innostun töistä sen verran, että alan opiskella googlehakuoptimointia kaverin puolesta. Lupasin auttaa häntä sisällöntuottamisessa. Ei mitenkään helppo nakki, alkaa aika äkkiä käydä hermoon. Mies kysyy kymmeneltä, milloin meinasin tulla nukkumaan.
– Ei nukuta yhtään, on ollu liian vähän äksöniä.
– Koronassako ei ole tarpeeksi äksöniä?
– Ei.
Puolen yön aikaan kuulostaa siltä kuin joku ulvoisi kuuta. Isoin kömpii alakertaan ja valittelee oloaan ja ettei saa unta. Kehotan siirtymään sohvalle. Istun vieressä puoli kahteen ja silittelen hiuksista. Samalla vyöryvät muistot mieleen.
– Ihana nykerönenä. Tälleen oltiin yksitoista vuotta sittenkin, näytit ihan samalta, pieneltä sammakolta. Sie olit just syntyny ja kattelit minnuu kiireettä vastasyntyneen viisaudella. Mittailit kasvonpiirteitä ja mietit, että toi on mun äiti. Petyitköhän? Mutta mie rakastuin sinnuun heti. Jostain kaikui toisen vauvan itkua ja käytävältä askelia, mutta myö oltiin omassa kuplassa ja katseltiin vain toisiamme. Vain sinä ja minä.
– Joo joo äiti, lopeta. Ei jaksa. Hyvää yötä, poika sanoo tiukkana.
Mutta minä kuulen, kuinka sen ääni värisee. Äitin poika.
Lisää koronan kirvoittamia aivoituksia seuraavassa jaksossa.
– Tiedän, oli illalla äidilläs elämä siitä kiinni. Käyn ostamassa uuden.
– Kuule elän ilmankin, mutta oopa itse tässä tilanteessa sohvanpohjalla! karjun päin mieheni naamaa aamunalkajaisiksi.
Ärsyttää ja aivan kaikki. Keittiö on kuin sikolätti, ruokaa ei tee mieli ja kahvi maistuu kissanpissiltä. Kun hetken päästä huhuilen, kuka kävisi päivän lehden laatikosta, kellään ei evä liiku. Miehellä on korvanapit.
Ärsyttää potenssiin kolme.
Tulee ärähdettyä lapsillekin, mies alkaa mököttää. Vedän yöpaidan päälle puseron, otan keittöön kertyneet biojätteet ja ulostaudun sivuovesta. Möyhin apinanraivolla kompostia, johon ei mahdu enää mitään. Sitten lampsin postilaatikolle ja vedän puolessa välin henkeä. Keittössä jatkan raivosiivouksella ja alan tehdä lasagnea, kunnes en enää jaksa. Mikäkin marttyyriäiti.
Kohta mies tulee selän taakse ja sanoo, että hän meinasi käydä noutoruokaa.
– Nyt sitten sanot, kun kohta menee ruoka uuniin.
– No eihän sulle uskalla puhua!
Aikku laittaa viestiä. Avaudun.
– Se on yksi koronan oire, että vituttaa, Aikku tietää.
Kun olen rauhoittunut, alan piirtää. Piirrän illalla aloittamani alastoman miehen loppuun. Neiti kolmevee tulee katselemaan, virnistää ja alkaa punoa teatraalisena päätään. Neiti 9vee miettii taideteokselle sopivaa nimeä.
– Se vois olla Jorma.
– Meillä on jo yksi Jorma, vastaan viitaten robotti-imuriimme.
– Jaakko ja pavunvarsi!
– Se on loistava.
Katselen omaa piirustustani ehkä hieman liian kauan.
– Isi! Äiti rakastuu tuohon mieheen! neiti 9vee huutaa.
– Tekee itselleen sielunkumppania, mies heittää happamasti.
Ei hassumpi ajatus, kivannäköinen mutta mykkä. Ei turisisi turhia tai inisisi inhottavia.
Pian alkaa puhelin laulaa. Anoppi ja ystävät kyselevät vointiani. Laitan vastaukseksi kuvan Jaakosta.
– Joo jäät henkiin, Raisa hirnuu WhatsAppissa.
– Äiti tuottaa jo selvästi merkkejä paranemisesta, anoppi iloitsee.
Mies käy asioilla ja ostaa samalla uuden kaukosäätimen. Tuo ruokaakin tullessaan. Pian kuulen työhuoneeseen, kun mies kyselee lapsilta ilmiselvästikin minun sijaintiani.
– Missä Raivo?
– Meni raivoamaan jonnekin, lapset vastaavat.
– Kuulin!
Mistä näitä uusia perheenjäseniä putkahtelee? Meillä asuu jo Jaakko, Jorma, Pekka, Prinsessa ja nyt Raivo. (Pekka on hierontavasara ja prinsessa ilmafriteerauskeitin.)
Ruuan jälkeen mies yrittää taivuttaa kiukkuavaa kolmeveetä kurapukuun ja pihalle. Lopputuloksena pienin nukahtaa kurapuku ja kumisaappaat jalassa keittiöön.
Asento kuvaa omaa olotilaani kolmen päivän ajan.
Itse tökin itselleni Teams-yhteyden, sillä suunnitelmissa on suunnitella tyttöjen kanssa reissua Norjaan. Kohta huomaan tuijottavani naapurin tonttia ja pihalla käyskentelevää naapurin miestä.
– Aika kivannäkönen tuo naapurin aita, kommentoin tytöille kesken majoitusten vertailun.
– Onko vähän tylsää? sisko huutelee naureskellen linjoilla.
Puhelun jälkeen päätän lähteä ulos, edes istumaan. Käyskentelen hetken etupihalla ja päädyn takapihan keinuun. Pylly viistää melkein maata, sillä kiikku on valunut talven aikana alas. Ilmeisesti solmu on antanut periksi. En anna sen haitata. Enemmän haittaa ahdistava tunne rinnan päällä. Kuin joku takoisi nyrkillä keuhkoihin. Tuntuu hiukan oudolta vetää henkeä.
Pihakoivuun lentää harakka. Olen aina tykännyt harakoista, niissä on leikkimielistä vakavuutta ja surumielistä naurua. Katselen lintua, jolla ei ole kiire mihinkään, mutta tavallaan on. Pyrstö keikkuu ja katse on valpas, mutta lintu on sinut olemuksensa ja ympäröivän harjumaiseman kanssa. Varmasti sama lintu, jota valokuvasin talvella. Leikitteli silloinkin kanssani.
– Mitä mietit, hepsankeikka? Jutellaan, huutelen.
Harakka säkättää, sulautuu koivun värimaailmaan. Mustaa ja valkoista, aavistus siniharmaata välissä. Miettiiköhän se mitään? Tulevaa suupalaa, elämänsä rakkautta, koivunoksalla poreilevaa kevättä?
Entä jos sillä on isäni sielu? Pienin katselee usein taivaalle ja sanoo, että ukki on kuollut ja muuttunut linnuksi. Isänikö siellä katselee?
– Kaikki hyvin, vähän vaan risoo, vaikkei oikeastaan ole aihettakaan, sanon harakalle.
Siivekäs lentää kohti, katselen ohitseni kiitäviä harittavia siipiä. Kuin auki revitty viuhka. Miten voikin olla kaunis lintu. Kiire jonnekin, tietääkö itsekään minne?
Itse suuntaan harittavat askeleeni ja ajatukseni sisälle, sillä pää huutaa hoosiannaa. Mies ei puhu mitään. Vasta saunan jälkeen sanainen arkku aukenee ja käsi silittää selkääni. Pyydän anteeksi raivoani.
Saunan jälkeen huomaan, että haju ja maku ovat poissa. Ja melkein taju, sillä päähän koskee.
Otan oluen ja etsin akryllivärit. Tilanne vaatii sutimista. Puristan tuubista mustaa ja valkoista rasiaan ja alan luonnostella lintua. Kun laji on tunnistettavissa ja maalaus viimeistelyä vaille valmis, hihkaisen kolmeveelle:
– Äiti maalasi harakan!
– Ei niitä saa maalata! kolmevee vastaa kauhuissaan.
– Paperille, rakas, paperille.
Harakka – sieluni lintu – ikuistettuna akvarellityöhön.
Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.
Lue koronapäiväkirjan ensimmäinen osa täältä: Koronan kynsissä, päivä 1
Päivä 2
Sain nukuttua ihmeen hyvin, vaikka olo oli tukkoinen. Aamulla alkaa yskä, joka tuntuu ja rahisee keuhkoissa. Mies on huolissaan – omasta kunnostaan.
– Varmasti tarttuu minuunkin. Mulla ois keuhkoille muutakin käyttöä kuin yskiminen. Koko kevään oon treenannu siihen maratonille!
Se siitä sympatiasta.
On pakko avata tietokone, että saan varmuuskopioitua opiskelijoiden arvioinnit. Huomaan tuijottavani konetta tyhmänä. Ei aavistustakaan mistä pitäisi painaa tai mitä tehdä. Nyt tajuan, mikä on koronan tuoma aivosumu. Pieneen tehtävään kuluu helvetisti aikaa.
Pian makaan taas sohvalla ja katselen ympärilleni. Alkaa häiritä ja ärsyttää kaikki villakoirat ja kissankarvat lattialla. Etätöitä tekevä mies kävelee kuin tilauksesta olohuoneeseen.
– Voitko imuroida tuosta nuo karvat?
Mies huokaisee, mutta käy imurin. Tuntuu jotenkin ihanalta ja voimauttavalta käskyttää. Tältäkö valta tuntuu?
– Pyllistä!
Mies kääntää selkänsä ja pieraisee.
– Hajuaistitesti.
Naurattaa vaikka vitsi alkaa olla vanha.
Kohta riitelemme meikkaamisesta. Minulla on iltapäivällä työhaastattelu etänä omaan työpaikkaani omien pomojen kanssa ja kysyn mieheltä, pitääkö jaksaa meikata ja kammata tukka.
– Ensinnäkään ei olis velvollisuutta sairaana tommosiin osallistua ja ei tarttee meikata, näytä vaan mahdollisimman surkealta.
– No meikkasinhan mie eilenkin.
– Ketä varten? Äitiäs?
– No itteeni, kun en kestä katsoa peilistä luuttunaamaa. Sitä paitsi pyörithän sieki täällä.
– No minä oon nähny sinut vaikka missä kuosissa.
– Vittu saan kai minä meikata, jos haluan.
– Että naiset voi olla pinnallisia.
Se siitäkin kannustuksesta. Ei sentään uskaltanut puhua sinä-muodossa vaan viittasi naisiin yleisesti.
– Just. Onko se joltain pois, jos mie laitan ripsaria?
Työhaastattelun jälkeen heitän rintaliivit ja liian kuuman paidan makkarin nurkkaan ja vaihdan mahdollisimman kevyet vaatteet, ettei ahdista tai purista mistään kohti. Olo ailahtelee, koskee niskaan ja keuhkoon. Hiimailen levottomasti ympäriinsä ja kävelen työhuoneeseen, jossa mies askartelee ja liimaa valkoisia muovinkappaleita yhteen.
– Mitäs teet?
– Vielä kun on elossa niin pitää jotain tehdä.
Draamaking.
– Mutta mikä se on?
– Kaikki selviää aikanaan. Sanotaanko näin, että 3D-tulostin on parantanut minun elämänlaatuani huomattavasti.
Kymmenen minuutin kuluttua mies astelee arvoituksellisesti keittöön ja esittelee tekemäänsä tölkkitelinettä. Se sylkee seuraavan tölkin automaattisesti hollille, kun edellisen vetää käteensä.
– Ai kiitti otankin oluen, sanon ja nappaan Lahden Erikois Neipan – mehukkaasti vaaleankeltaisen ja samean pintahiivaoluen.
– Etkö voi niitä omia alkoholillisias juoda?? mies älähtää.
– Ei pysty, korona. Kroppa on jo muutenkin kovilla.
– No ota sitten tämän kerran.
Oliko oikeasti tosissaan? Se mikä on sinun, pitäisi olla myös minun. Se siitä elämän jakamisesta.
– Äiti pitäskö teidän niinku olla yhessä, mutta muuttaa erilleen? Se vois olla kivaa! keskimmäinen hihkaisee.
– Olis ainakin oluet korvamerkitty, heitän.
Yhdeksältä etsin lyijykynät ja paperin ja mietin mitä alkaisin piirtää. Jostakin kumman syystä tekee mieli piirtää alaston mies. Haen googlesta malleja hakusanoilla naked man drawing, male naked drawing, naked man pencil drawing. Pian saan inspiraation malleista ja hahmottelen ääriviivat A3:lle. Tästä se lähtee. Poika seuraa kärppänä vieressä.
– Aika iso lerssi.
– Nytkö se rupes taiteilijasuoni purskahtelemaan? mies kommentoi.
– Joo, voitko laskee housujas, niin katon onko mittasuhteet oikein.
– En.
Se siitä palvelualttiudesta.
Projekti called naked man.
Yhdentoista aikaan kyllästyn piirtämiseen ja siirryn sohvalle yskimään. Yritän jatkaa Netflixistä sarjaa, mutta kohta katsonkin epäuskoisena kaukosäädintä. Siitä puuttuu nuolinappi vasemmalle! Ei ole todellista! Juuri silloin kun on vuosisadan tilaisuus ja pakkorako istua sohvalla! Yritän epätoivoisesti painaa lyijykynällä napin jättämää aukkoa, mutta ei tapahdu mitään. Syöksyn makuuhuoneeseen.
– Eikö tätä millään saa toimimaan? parahdan miehelle.
– Ei, jos siitä puuttuu ne kontaktit.
Voi kakeni, miksi minut hylkäsit kohtalokkaana hetkenä?!
Minäkin olisin tarvinnut kontaktia! Menen lannistuneena sohvalle ja alan silittää kissaa, joka on seurannut minua kaksi päivää kuin perskärpänen. Otan toisen kaukosäätimen ja sohin tallenteista Suomen Batchelorin. Alan tehdä lähdetutkimusta piirustuksiani varten. Mittailen unelmien poikamiesten mittasuhteita, vaikkeivat ole makuuni sitten ollenkaan.
Se siitäkin silmänruuasta sitten.
****
Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.
Jännä päivä tulossa! Mutta olotilakin on jotenkin jännä – yhtään ei laulata eikä mieli ole virittynyt kehosta puhumattakaan. Yöllä jäyti selkää, jalkoja ja päätä, kurkkuunkin koski. Päätän tehdä varuilta koronatestin. Kaksi viivaa ilmestyy testiin alta aikayksikön. EI JUURI NYT, kun kalenterissa on vaikka mitä kivaa!!!!!
Kaksi tuntia menee rattoisasti puhelimessa, kun yritän tavoitella kollegoita ja opiskelijoita. Kun työ on tehty, mieli alkaa juosta. Kelaan että nyt voin ruveta maalaamaan posliinilautasia, kirjoittamaan keskeneräisiä tekstejä ja kokeilla pouring-tekniikkaa akvarelliväreillä.
Pian löydän itseni sohvanpohjalta ja huomaan maalailevani lähinnä piruja seinille. Ei pysty ei kykene. Tuntuu jotenkin pahalta olla omissa nahoissaan. Laitan leffan pyörimään. Call me by your name lunastaa lupaukset. Katson kun nätti poika panee persikkaa ja sen jälkeen suutelee rakastettuaan. Etätöissä oleva mies astelee olohuoneeseen juuri, kun seksikohtaus on huipussaan ja pudistelee päätään.
– Onko tuo yksi koronan oireista? Mieltymys ranskalaiseen homopornoon?
Leffan lopussa alkaa itkettää. Pojan isä hyväksyy homosuhteen ja sanoo olevansa kateellinen. Hän neuvoo, ettei poika saa tukahduttaa tunteitaan, vaikka rakkauteen liittyy kipua. Sillä mikä on lopulta surullisempaa: särkynyt sydän vai sydän joka ei koskaan ollut vaarassa särkyä?
Karvainen sairaanhoitaja.
Päivän edetessä olo huononee. Karmea tauti! Katson sohvanpohjalta, kun mies kuskaa lapsia ja tekee ruokaa. Ihme kyllä ruokahaluni on tallella, vaikka olo on tukala. Vedän kaksi lautasellista lohipastaa ja jälkkäriksi suklaatuutin, vaikken edes tykkää tuuteista. Kun raahaudun takaisin sohvalle ja pyydän miestä laittamaan ruuantähteet jääkaappiin, alkaa huokailu. Se siitä sympatiasta.
Kokeilen kohta uudelleen onneani ja ehdotan, kävisikö hän minulle kirjastosta kirjan, jonka olin varannut. Huokailu jatkuu, mutta mies suostuu. Vartin kuluttua hän heittää Aino ja Alvar Aallon elämänkerran jalkojeni juureen sohvalle.
– Minähän sanoin, että toisen nimissä varattua kirjaa ei saa toisen kortilla lainattua.
– Milläs sinä tuon sitten lainasit?
– Sinun kortilla. Menetin ihmisarvoni, kun rukoilin tiskillä, että vaimo on koronassa ja elämä on tästä kirjasta kiinni.
– Kiitti kun uhrauduit.
– Ja sulla on 60 senttiä sakkoja.
– Et maksanu?
– En. Mutta sanoin että se on vaimolle aika vähän, että yleensä se kantaa säkkitolkulla rahaa kirjastolaitokseen.
– Pilasit sitten miunkin maineen.
– Etköhän tuota oo sen jo ite tärvelly.
Jossain välissä mies kävelee olohuoneeseen, nostaa jalkaansa ja pieraisee. Kuulostaa märältä.
– Mulla on norona.
Alkaa naurattaa, vaikka yritän olla nauramatta, sillä tekee kipeää. Piereminen lienee miehinen tapa osoittaa välittämistä ja testata hajuaistia.
Illalla pienin hyppii päälläni, vaikka yritän vaikeroida, että koskee. Kerron että jäytää nilkkoja, ranteita ja varvasta. Tyttö kuuntelee tarkkaan ja kysyy pian kirkkain silmin:
– Koskeeko pimppiin?
Kymmenen aikaan illalla alan kehittää positiivista ajattelua, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kirjaan ylös koronan takia missattuja tilaisuuksia, jotka yritän kääntää voitoksi.
1. Missaan vaivalla väsäämäni kielten toiminnallisen päivän. Positiivinen ajatus: toimintaa ei puuttune tulevistakaan työpäivistä.
2. Missaan tarinaniskennän kilpailun, sillä tänä iltana piti nousta lavalle. Positiivinen ajatus: pystyn kerrankin keskittymään muiden keksimiin tarinoihin sohvanpohjalla: tiibetiläiseen tapaan kuolla, salakuljettaja Laitisten seikkailuihin Venäjän maalla ja amerikkalaisen äidin eroottiseen salasuhteeseen – homopornoa unohtamatta.
Kirjasuosituksia.
3. Missaan työpaikan vappunaamiaiset. Positiivinen ajatus: mikään ei estä pukeutumasta Lumikiksi kotona – sitä paitsi sekin makasi puoliksi raatona arkussaan. Tosin sitä suudelmaa tuskin olisi odotettavissa. Mutta märkä pieru herättelee kyllä yhtä tehokkaasti.
4. Missaan kestävään kehitykseen liittyvän huumorikoulutuksen. Positiivinen ajatus: omassa elämässä on huumoria ihan riittävästi, mitä tuota enää kyliltä hakemaan.
5. Missaan Nurmeksen reissun. Positiivinen ajatus: Nurmes on niin nähty ja sieltä kun yrittää pois niin huomaa ajavansa Pohjois-Karjalan sijaan Pohjois-Savoon.
6. Missaan Kake Randelinin tahdittamat tanssit. Positiivinen ajatus: avioliitto voi paljon paremmin, kun pysyn kotona. Tosin en tiedä kumpi koettelee parisuhdetta enemmän, Kake vai korona.
Tästä mitä luultavammin lisää seuraavassa jaksossa.
Energia virtaa vuolaana chakrojeni läpi. Olen yhtä luonnon ja universumin kanssa, en tarvitse herätyskelloa, vaan herään luonnonmukaisesti auringonnousuun ja karvaisen energiakeskittymän kynsien ja hampaiden upotessa varpaaseeni. Tunnen ikiaikaisen voiman sisälläni, tiedän toteuttavani kohtaloani, sillä tänään pääsen jakamaan viisauttani kielioppitietoa janoaville lukion ykkösille pakopelin muodossa.
Töihin lähtiessään sieluni toinen puolikas, aviomieheni, kääntyy kuistilta huikkaamaan, että naapurista kannattaa kysellä hinausapua, jos hyydyn kulkupelini kanssa pihaloseikkoon tai kelirikkoiselle kinttupolulle, joka on karttaan vahingossa merkitty maantieksi. Annan anteeksi sekä kartantekijöille että miehelleni, joka näkee vastoinkäymisiä näin kirkkaana aamuna.
Siirrän energiakehoni korkeavärähteisempään olotilaan. Uskon valon kantavan minut päivän läpi. Pujahdan auton ratin taakse varttituntia tavallista aiemmin. Kokemuksesta tiedän pedagogisten kokeilujen pitävän sisällään vähintäänkin pari muuttujaa ja on jätettävä kohtalolle aikaa selviytyä niistä.
Väännän avaimesta. Radio alkaa pauhata, mutta hehkulanka ei ilmesty kojetauluun. Jotain on vialla. Käännän avaimen takaisin ja kokeilen uudelleen. Autoni energiakentissä lienee tukos. Ensimmäinen muuttuja on iskenyt nopeammin kuin odotinkaan. En kiroa, huuda tai hakkaa autoa. Hengitän valoa.
Kilautan välittömästi naapurin Kallelle. Sen lisäksi, että Kallella sattuu olemaan vapaapäivä, hänellä on myös vuosien kokemus sekä minun että äitini pelastamisesta auto-ongelmista. Miellyttävänä vaihteluna en tällä kertaa ole vielä penkassa.
Kohtalon järjestämää ritaria odotellessani nyplään konepeltiä auki. Virkeillä aivoillani muistan jo minuutin päästä, että hytissä on kahva, jota pitää vetää. Jossain ratin ja polkimien välissä. Etsin vipua edelleen Kallen kurvatessa pihaan.
“Ei pihahustakaan?”
Kieltävän vastauksen kuultuaan Kalle käskee minun hypätä kyytiin, saisin tämän auton ja hän ottaisi toisen. Jätän Kallen omaan pihaansa raappaamaan jäistä kulkupeliä itselleen. Lämpimässä kajuutassa tajuan jo kymmenen kilometrin jälkeen, että minullehan olisi riittänyt kyyti kaupunkiin! Lähetän telepaattisia kiitos- ja pahoitteluviestejä Kallelle.
Miehelleni lähetän sydämiä ja pusuja ja kerron, että auto on paskana.
Illalla mies googlettaa auton ongelmaa. Se olisi tonnin remontti tai 43€ ja kolme ihmistyöiltaa + rattilukonmoottorin matka Saksasta Pohjois-Karjalaan. Päätös on helppo, vaikka tee-se-itse-remppa ei huoltokirjassa hyvältä näytä. Kuka nyt näinä päivinä ostaisi dieselautoa muutenkaan? Koen tarpeelliseksi jakaa ylevämmät energiani miehellenikin. Mies valitsee kuitenkin kaljan.
Loppuviikon ajan mieheni maantielaivalla. Siskonpoika ihastelee, miten täti osaakin ajaa niiiiin isolla autolla. Oma poika taas piiloutuu huppunsa sisään, kun karautan koulun pihaan. Onneksi sisäinen energia on edullisempaa kuin pumpusta tuleva.
Toinen talviloman jälkeinen maanantai
Autoni osat ovat Ruotsissa. Mies tarvitsee omaa autoaan, joten lainaan äidin autoa. Bensavalo välähtää kahden kilometrin jälkeen. On jo kiire töihin, mutta äidin auto ja sen nesteet vaikuttavat toimivan holtittomasti. Omista nesteistäni puhumattakaan. Suuntaan tankille, sillä en luota muistiani säätelevien energiakenttien toimivan iltapäivällä kovinkaan tehokkaasti. Ja olenhan jo kerran valoon reagoinut!
Tankilla tuuletan, sillä satun heti oikein päin pumpulle. Siihenpä tuurini sitten jääkin. En saa luukkua auki, vaikka painan jokaisesta kulmasta useammankin kerran. Ujutan sormiani kannen väliin ja nytkytän. Hikipisarat ohimoilla suurenevat jokaisen ohiajavan auton myötä. Pelkään niiden kurvaavan perääni jonottamaan.
Ei hätää. Hengitä. Kaikki on hyvin.
Adrenaliini saa aivoni toimimaan. Jospa näin tuoreessa autossa luukun saa auki sisätiloista. Palaan kuskin penkille, katseeni vilistää pitkin kojetaulua, sormet kopeloivat penkin viertä ja ratin alusta. Ei mitään! Nousen autosta ja tungen pääni jalkotilaan. Itku alkaa poltella luomien alla. Soitan äidille, mutta äiti ei vastaa. Näpellän jokaisen napin, vivun ja painikkeen, joka autosta löytyy!
Aah! Keskikonsolissa.
Vilkaisen kelloa. En ole vielä myöhässä. Kipitän pumpulle. Missä on kukkaro?! Vastahan se oli kädessäni…
Työpaikan edessä kadunvarsiparkki on luonnollisesti täynnä. Suuntaan kiekkoparkkiin ja pyöräytän pienen auton ketterästi ruutuun. Hamuan ovilokerosta kiekkoa, kurkistan aurinkolippaan ja avaan hanskalokeron. Ei kiekkoa.
Ei voi mitään. Aavistuksen rivakammilla askeleilla suuntaan koulua kohti ja ammun lennosta avaimella lukituksen. Äkkijarrutukseni roiskaisee loskat lahkeisiin. Käännyn autoa kohti ja painan lukitusta uudelleen. Ei mitään. Painan uudestaan. Ei mitään. Kuudennen kerran jälkeen palaan lukitsemaan ovet mekaanisesti. Kun pääsen ovelle, kokeilen vielä kerran. Lukko surahtaa sähköisesti.
Matkalla kotiin, keskellä motaria, näyttöön välähtää oranssi öljykannun kuva. Se on hyvä, sillä oranssilla saa ajaa kotiin asti. En jaksa olla yllättynyt enkä soittaa miehelle, kerkeää se kotonakin kuulla ilouutiset.
Kolmas talviloman jälkeinen maanantai
Vaikka oma autoni odottaa Itämerellä seilaavia osiaan hylättynä ja liikuntakyvyttömänä hangessa, alkaa päivä positiivisesti. Koronatestiin ilmaantuu kaksi viivaa, joten minun on selviydyttävä viralliseen tikutukseen. Kyllä, kyllä, selviän omalla autolla. Tai äidin autolla.
Ainakin pihatielle.
STOP!
Tällä kertaa punainen.
Sammutan auton. Hengitys on jo valmiiksi hidasta ja raskasta, ikävä kyllä myös aivotoimintani. Kuvaa on hankala tulkita, mutta päättelen tämän liittyvän jäähdytinnesteongelmaan. Ei mikään mahdoton asia ratkottavaksi kiireessäkään. Kuumeiset aivoni uskottelevat selviytyväni ilman hätäsoittoa miehelle.
Löydän puolikkaan pullon mitä ilmeisemmin jäähdytinnestettä, mutten sitä saatanan vipua, jolla konepellin saa auki. Miksi helvetissä ne pitää piilottaa? Ei kai niitä nyt vahingossa auki saa?
Dejavu-tunne valtaa minut kun pyllötän jalkotilassa etsimässä namikkaa penkin alta ja polkimien välistä. Soitan äidille. Tällä kertaa hän vastaa.
“Siinä polven kohdalla vasemmalla.”
Mitä?
“Ei täällä mitään ole?”
“Se on vähän piilossa siinä sivussa…”
Lyön luurin korvaan kuin pahainen teini, koska tarvitsen kaksi kättä aukaistakseni muinaisia salaovia. Sivelen ja koskettelen verhoiluja ja muoveja… Alkaa vaikuttaa oudolta.
Joudun soittamaan miehelle.
“Se on siinä säären kohdalla vasemmalla.”
“Aah….”
Konepelti napsahtaa auki, löydän yllättävän helposti vivun pellin alta. Koska linja on edelleen auki, varmistan mieheltä onko säiliö, johon litkua lorotan oikea. Olen varma, että kaikki mitä teen, tulee menemään päin persettä.
Valo syttyy uudelleen kolmen kilometrin jälkeen. Mitä vittua?! Soitan miehelleni, joka on syypää kaikkeen.
“Aja vaan ihan rauhassa. Justhan sitä laitoit.”
Ajakoon itse rauhassa, kun punainen huutomerkki hyppii silmille!
Näytteenottopisteellä sammutan auton. Sitten käynnistän auton ja avaan sähköikkunan ennen kuin sammutan auton uudelleen. Kun nenänkaivelun jälkeen käännän virrat päälle, ihme on tapahtunut: varoitukset ovat kadonneet!
Sitten alkaa itkettää…Yritän sulkea ikkunaa. Lasi nousee kyllä kolme senttiä, mutta laskeutuu sitten viisi. Ei vittu ole todellista! Avaan ikkunan kokonaan ja kokeilen uudelleen. Jälleen ikkuna nousee muutaman sentin ennenkuin alkaa putoamaan. Vitun vitun vittu…
Seuraava vanupuikkoa haistellut näkyy jo peileissä. On pakko jatkaa matkaa. Ajan hitaasti eteenpäin ja koetan nytkyttää samalla ikkunaa ylös. Voisinkohan ajaa kotiin ikkuna auki? Olenhan kipeä jo valmiiksi….
Koukkaan bussipysäkille, jotta saan rauhassa rempata ikkunaa. Vedän nappulaa toisella kädellä ja toisella vedän ikkunaa kiinni. Ohiajavista autoista tuijotetaan epäuskoisena tai ehkä pelokkaana. Vilkaisen peilistä likaisen tukan takaa näkyvää räkäistä ja punasilmäistä hahmoa. Tajuan, ettei minulla ole kuin kalsarit jalassa.
On pääsiäinen ja viimeinen lomapäivä mökillä. On pitänyt käydä joka päivä pilkillä, sillä mikään ei ole meditatiivisempaa kuin työntää kapulaa reikään ja odottaa loppuhuipennusta – nykiviä liikkeitä ja limaisia sormenpäitä. Mutta enpä ole ennättänyt nykytellä – on pitänyt juosta synttäreillä, tehdä puusavottaa, polttaa risuja, paistaa makkaraa ja kantaa saunaan vettä.
Mutta nyt koen tilaisuuteni tulleen ja maistan jo hiljaisen hetken tuoman vapauden sielussani. Se maistuu joutsenten jodlailulta ja Höytiäisen hapuilevalta heräämiseltä kevääseen. Aa että.
“Ei tuule nyt, on tyyni nyt, on tuuli tyyntynyt”, lausun itsekseni kuistilla ja siirryn sisätiloihin vaihtamaan vermeitä. Isken karvahatun päähän ja huikkaan vielä mummolle ja lapsille lähteväni pilkille.
Paitsi ettei olisi kannattanut huudella.
“Minäkin halluun!” huutaa neiti kolme vee.
“Ja mie!” huutaa toinen neiti kolme vee.
No eipä siinä. Hoputan serkuksia vetämään haalaria niskaan. Karvahattu päässä ja toppahousut jalassa alan pian hikoilla kuin Santeri-sammakko saniaisen alla, sillä tytöillä kestää. Toinen on lirauttanut pissit housuunsa ja toisen rukkanen on kateissa. Myös kauluria etsitään.
Miten helkkarissa kaksosten vanhemmat selviävät ilman hermoromahdusta? Tai kolmosten? No, eräs kolmosten isä antoi ohjeeksi laskea lakanalle – vedän siitä omat johtopäätökseni.
Kun olemme ulostautuneet, pikkupäät ilmaisevat selkeästi mielipiteensä.
“Ei jaksa kävellä!”
“En minäkään!”
“Äiti kantaa!”
“Joo Tinskun sylliin!”
Totean että ehkä unissanne ja kehotan nappuloita ottamaan pulkan mukaan. Eipä aikaakaan, kun molemmat istuvat pulkassa keskellä sulaa pihamaata hihitellen. Sanon etten viitsi revitellä hietikolla, sillä pulkka kulkee vasta jäällä, jossa on lunta. Poika tutkailee touhujamme havumajastaan ja päättää yllättäen lähteä vetojuhdaksi. Hieman ihmettelen, miksi hän latoo pulkkaan koivuhalkoja ja havuja, mutten sano mitään. Viskaan pilkkirepun selkään ja kairan kainaloon ja ampaisemme matkaan.
Pian törmäämme jäällä möngertävään eläinkunnan edustajaan.
“Kato kalvamato. Siitä tullee pelhonen,” sanoo neiti kolme vee tietäväisenä.
“Laitetaan se koukkuun”, ehdottaa toinen neiti kolme vee.
“No ei laiteta!”
Tuleva perho vai perhonen?
Totean että siitä tulisi kyllä paitsi hieno perhonen, myös hieno perho, mutta vanhana kettutyttönä en millään raaski uhrata lemmikkiämme. Ehdotan että otamme sen mukaan. Lasken karvamadon hellästi pulkassa olevaan paistinpannuun. Hieman ihmettelen, miksi meillä on sellainen mukana, mutten kysy mitään.
“Kerro kerro kaavamato, onko huomenna pouta.”
Reimarin luo saavuttuamme alan kairata reikiä. Kairaan neljä reikää lähekkäin ja kehotan mukuloita puhdistamaan reiät sohjokauhalla.
“Mikä kauha?” kysyy neiti kolme vee.
“Tämäkö? kysyy toinen neiti kolme vee ja ojentaa minulle kärpäslätkän.
Tällä kertaa ihmettelen ääneen.
“Miksi meillä on kärpäslätkä, mutta ei sohjokauhaa?”
Pian huomaan, että viidenkymmenen metrin päässä pilkottaa jotakin keltaista – kauha on tippunut matkalle. Yritän saada pojan hakemaan kauhan, mutta hän ei millään malta, sillä hän virittelee keskittyneenä nuotiota jäälle. Selittää halot ja paistinpannun.
“Onko mato hengissä?!” huolestun.
“On!” poika kuittaa ja saa idean:
“Mutta senhän vois paistaa.”
“Sitä ei paisteta, se viedään rantaan!”
Tällä välin toinen pikkutytöistä on alkanut lätkiä kärpäslätkällä pitkin poikin jäätä.
“Kato kääpänen!”
Toinen on heti juonessa mukana ja osoittaa näkymätöntä pörriäistä.
“Lyö tähän, tässäkin on kääpänen!”
Kun kärpäsleikki on ohi, tytöt odottavat jo malttamattomina h-hetkeä. Alan viritellä pilkkejä molemmille valmiiksi . Onneksi koukuissa on valmiina mummon tekotoukat – eipähän tarvitse selitellä, miksi toinen toukka saa elää ja toinen ei. Kun etsin sopivaa siiman pituutta, mielipidettä alkaa taas löytyä.
“Mie halluun ite! Anna tänne se piikki!”
“Mieki halluun ite!”
Lumi on myös valkoisempaa reiän toisella puolella.
“Minä halluun tuo leiän!
“Eikun minä!
“Se on minun leikä! Et vaamasti tuu siihen!”
“Hei vaihetaan reikiä!”
“Joo!”
Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, on reiänvaihto tapahtunut ja siimat solmussa.
Pian alkavat vesileikit.
“Kato! Mie teen keittoo!” sanoo neiti kolme vee ja työntää vavan puoliksi avantoon ja pyörittää niin että vesi lentää. Myös kärpäslätkä kiehuu.
“Hihhhih, miekin!” hihkaisee toinen neiti kolme vee ja pian porisee toinenkin reikä.
Leikki ei ehdi kauaa vanheta.
“Ei jaksa ennää.”
“En miekään. Ihan tylsää, joko voijjaan lähtee?”
“Joo lähetään vaan, ihan tyhmää.”
“Äiti ota tää piikki.”
Totta kai, johan myö viisi minuuttia oltiin.
Poika pyllistelee edelleen polvillaan jäällä ja yrittää saada sytkärillä havuja palamaan.
“Joko myö nyt lähetään? En mie saanu tätä ees vielä syttymään!
“Ehkä ihan hyvä, ei tarvii tänne jäälle viritellä pääsiäiskokkoa. Ja sitä paitsi tuo mies tarkkailee meitä tuolta rannasta.”
“Missä? Ja mitä nuo sorsatkin rääkyy?”
“Rakas ne on joutsenia. Ensi kerralla lähdetäänkin linturetkelle. Mutta sitä ennen vapautetaan meidän mato.”
No niin, valvoja-asetus päälle. Pylly penkkiin, rentouta kasvoilta inhimilliset ilmeet. Onneks miulla on haukan katse, huomaan vilpin ja vessahädän ennen ku ne itekään tietää. Tälleen ne seisoo vartiossa siellä Buckinghamin palatsinkin eessä. Ei kuule ilmekään värähä vaikka mitä sattus. Toivottavasti ei satu, mie en muista yhtään mitä pitää tehä ongelmatilanteissa. Eiku hei, täällähän on tää vihkonen. Tylsää! En jaksa lukea! Tekee mieli jotain hyvää… Nuokin vetää irttareita ja ooo…patonki! voiskohan käydä jotain hyvää illaksi kun on perjantaikin. Tottakai voi, mie oon aikuinen ja miulla on ihan oma pankkikortti. Suklaata… mutta mitä? Ehkä pähkinäsuklaata. Mutta keskimmäinen vihaa pähkinöitä! Mitäpä se haittaa, saanpahan syödä levyn yksin. Onko levy nyt kuitenkin liioittelua, ehkä se yks Snickers riittää. Pitääpä sitä jotain lapsillekin. Jos ostaiskin sipsejä, ei niitä tavallisia vaan linssisipsejä. Joo, mutta niist tulee kyllä paha olo, jos syö liikaa. Ja ne linssisipsit maksaa enemmän ku tavalliset ja se pussi on niin pieni, ettei siitä riitä kaikille. Sitä paitsi linssit turvottaa. Pähkinät ois aika jees, nehän on melkein terveellisiäkin. Mutta nekin on kalliita. Ja mistä kaukaa nekin on tänne roudattu? Pienet lapset poimineet… oikeesti vasta kahdeksan minuuttia menny!? Monta tuntia miulla oli nyt? Neljä! Ei enää ikinä…Entäpä jos laittasin lapset leipomaan jotain? Tai paistamaan vaikka lettuja… Sepä jää keittiön siivoaminen sitten kuitenki miulle. Ei se oikein… Ja nekin letut on rasvasia. Dippikasvikset olis aika kivoja ja rasvattomia. Ne olis tervellisiä ja lähiruokaa ja todennäköisesti eettisempääkin. Mutta kukkakaali alkaa kyllä pierettämään… Aah ku pistelee kinttua! Uskaltaskohan oikasta? Huomaiskohan ne…? Ja mie tartteen kyllä nopeita hiilareita enkä mitään ituja. Eihän näilläkään ole eväänä ku karkkia. Ja kuka oikeasti jaksaa alkaa kuorimaan ja pilkkomaan perjantaina jotain porkkanoita ja perunoita? Vaan ne täydelliset somemutsit, jotka ottaa kuvia että tuntevat olonsa riittävän hyväksi. Ja kuvitteleeko ne, että ne on jotenkin parempia ku eivät anna lapsille keksiä ja jätskiä? Eiköhän se ole vaan illuusio, että voivat vaikuttaa olevinaan johonkin. Todennäköisesti tulee syömishäiriö lapsilleki. Joo, en todellakaan ala aiheuttamaan enempää traumoja lapsille enkä itelleni. Enkä todellakaan ala tekemään mitään ite. Mie oon vapautunut median paineista. 9.12!? Jätättääköhän tuo kello? Toisaalta se kyllä tulis joku pannari huomattavaksi halvemmaksi ku ostaa karkkipussit koko sakille. Ja jos lapsityövoima sen paistaskin niin se olis melko jees. Mutta sitten on se siivoominen taas… kylläpäs Tane kirjottaa! Toivottavasti asiaa eikä aiheen vierestä. Entä jos ostan sipsipussin, mutta en dippiä. Tää inflaatio kyllä tulee näkymään selkeimmin meidän herkuttelussa. Kai yks karkkipussi riittää viidelle? Eipähän tule övereitä. Tai ainakin niille kolmelle, jos itelle ostan sen suklaalevyn. Kokonaisilla pähkinöillä. Ne muuten suostuivat aika helposti siihen, että kohtuullistetaan karkkipäivää. Liian helposti. Ne on varmaan löytäneet miun karanteenijemman! Ehkä voiskin ottaa markkinatalouden periaatteet käyttöön ja jokainen vois omalla työpanoksellaan vaikuttaa karkkimäärään… Talouskasvatusta samalla. Vai olisko kuitenkin tällanen tasajako reilua? Mutta onko oikein että mie täällä mietin, mitä herkkuja ostan, kun Ukrainassa ei oo lapsilla ruokaa. Eikä niillä sotilailla! Vaikka lapsiahan ne on nekin. Et kyllä nyt ala itkeä! Sie oot töissä! Tuollasia samanlaisia kun nuo tuolla… Oikeesti! Ryhdistäydy! Tajuaakohan ne, miten onnellisia ne on, kun ne saa täällä kaikessa rauhassa kirjottaa koetta eikä tarttee olla sotimassa? Ja muutama vuosi ja miun pieni on täällä! Tai se ei kyllä lukioon aikonut. Toivottavasti ei joudu sotaankaan. Ja aika tekopyhää miulta Ukrainaa miettiä, ku häikäilemättä oon herkutellut tähänki asti, ei ole Afrikan nälänhätä tai Syyrian lasten vaikuttanut mitenkään. Eikä se välttämättä huono juttu ole, jos jääkin herkut saamatta. Jos tilanne kriisiytyy, niin ei tee tiukkaa, kun en ole sokeririippuvainen. Vai olisko kuitenkin parempi, jos olis vararavintoa vyötäröllä? Ei varmaan miun puutarhanhoito suju yhtään sen paremmin tänäkään vuonna, että ei sen varaan kannata laskea… Ainahan sitä voi kalastaa. Onkohan puhelin äänettömällä? Ettei taas ala Vagisan-mainos huutaa kesken kaiken… Tartteenko mie oikeesti herkkuja? Altistavat hiivatulehdukselle. Entä jos kävis vaan kirjastosta jonku hyvän kirjan? Miks pitää vetää överit? Ei! Kyllä tää vaatii nyt rasvaa ja sokeria. Mitä tuo hujoo? Venytteleekö se? Ei kyllä se yrittää kontaktia. Mitenkähän pitkään se on viittonut…? Vessaanko se haluaa? Vai tilttasko kone? Voiskohan Pate mennä kattomaan? Se on lähempänäkin…
Viisi tuntia myöhemmin….
Ai hitto! Se kauppa meni jo! No, säästypähän rahat ja kalorit. Miun alitajunnalla on vaan parempi itsehillintä. Vitsi mie oon kova! Kovempi ku luulin. Oon voittanut sokerin!
Viisi ja puoli tuntia myöhemmin…
Kyllä tää tavallinen suklaa on parasta. Ihan ilman pähkinöitä. Mutta kyllä tää oli liian helpossa paikassa ku näin helposti hairahduin. Pitänee viiä jonnekin välipohjaan jemmaan ettei tuu pikkuhädässä langettua.
Aprillia! En kai mie nyt oikeesti paikallani siellä salissa pysynyt!
Viimeisen kuukauden elämä on tuntunut melko tahmealta, turhalta ja toivottomalta. Maailmantilanne, tulevaisuudessa siintävä mahdollinen sota sekä vääjäämätön inflaatio ja talouskriisi lamaannuttavat. Tiedostan viiltävän kirkkaasti, miten hyödytön olen ja kuinka riittämätön roolini on epävarmassa maailmantilanteessa. Kuka kaipaa oikeaoppisia virkerakenteita, jos pitää väistellä pommeja ja ohjuksia? Erikoistaidostani pilkunviilauksesta ei taisteluissa taida olla hyötyä. Tulevaisuuden suunnitelmat tuntuivat nekin turhilta. Miksi remontoida kuistia, jos koti pitää jättää? Entä jos kasvatankin tykinruokaa enkä tulevaisuuden toivoja?
Toki viikon sodan alkamisesta jaksoin puhkua taistelutahtoa. Kertasin mielessäni kiväärin lataamista ja arvioin miinoitettavia kulkureittejä, kunnes tajusin, että maassamme on todennäköisesti joku pätevämpi pohtimaan puolustusstrategiaa. Siirryin aktiiviseen puolustukseen omalle palveluspaikalleni paasaamaan informaatiovaikuttamisesta ja meemien mahdista. Pari päivää myöhemmin evakkomatkojen merkitsemät geenini alkoivat suunnitella mahdollista, mutta epätodennäköistä pakomatkaa.
Sitten lamaannuin. Elämä tuntui merkityksettömältä. En jaksanut urheilla, en lukea, en siivota, en nalkuttaakaan… (Miehen edit. huom. “Vähän liiottelua tää, ettet muka olis kuukauteen nalkuttanu!”) Jossain syvällä tiedostin, että olisi saatava elämästä ote, nähtävä lähelle ja seuraavaan päivään. Kaivettava esiin ilo ja usko tulevaan, vaikka väkisin. Kreisibailaaminen auttoi Tinskua, jota elämän nälkä jäytää nyt emmentaaliksi. Itse en ikävä kyllä jaksanut innostua bilettämisestäkään.
Mutta onneksi minulla on lemmikkejä…
“Äiti, astuin kissanpaskaan!”
No voi viddu.
“Sillä roikkuu kakkaa jostain hiuksesta ja se leviää joka paikkaan!”
“Roikkuu mistä?”
“Hiuksesta!”
“Mutta missä se hius on? Kenen hiuksissa?”
“Sen pyllystä roikkuu! Kissan!”
Yritin luoda mielikuvaa pyllystä roikkuvasta kakasta. Koiralla roikkui satunnaisesti heiniä hanurista, mutta ei niihin kyllä pystynyt astumaan.
“Miten sinä siihen astuit?”
Kuopus ei vastannut, sillä hän keskittyi riisumaan kakkaista sukkaa jalastaan mahdollisimman vähillä lisävaurioilla. Itse koetin yhyttää asianosaisen mahdollisimman nopeasti.
Sain kissanpennusta näköhavainnon kodinhoitohuoneen kaapin alta. Musta pentu koetti epätoivoisesti maastoutua varjoihin. Yritin hapuilla edes jotain osaa kissasta käteeni, mutta katti pujahti sujuvasti seinän viertä esikoisen huoneeseen. Ehdin huomaamaan, että hännän alta roikkui totta tosiaan kapea nauha, johon oli takertunut erikokoisia kokkareita.
Kuvan kissa liittyy olennaisesti tapaukseen.
Lähestyin rauhallisesti kattia ja koetin peittää pakoreitit, mutta kissa kurvasi lunkisti käteni alta ja syöksyi kylpyhuoneeseen kakkakikkarenauhan lennellessä perässä. Suljin oven. Nyt kissa oli ansassa! Sain ahdistettua mirrin nurkkaan, mutta vielä pirskatin katti pujahti saunaan paskanahjuinen vana hännän alla heiluen. Nyt sai luvan riittää! Ryömin lauteiden alle välittämättä osuisinko lattialle tipahtaneisiin yllätyksiin. Kissa väisteli sen minkä ehti, mutta pakoilu oli nyt turhaa.
Koppasin puntuilevan kissan kainalooni ja arvioin tilannetta. Kyllä, jotain sitkeää oli kulkeutunut ruuansulatuksen läpi. Onneksi en ollut ensimmäistä kertaa asialla ja vapautin varmoin, mutta varovaisin ottein kissan piinastaan. Tarkempi tarkastelu osoitti, että kyseessä ei ikävä kyllä ollut hius, vaan melko pitkä pätkä rihmaa. Kiitin luojaani, ettei kuitupitoinen ruokavalio ollut vaurioittanut pienokaista enempää.
Kakkatahroja löytyi laattalattiasta, kaapinovista, toimiston keltaisesta seinästä sekä saunan paneeleista. Jättekiva. Rätti kädessä pintoja hinkatessani mieleni alkoi kuitenkin piristyä. Vaikka en pystynyt tuomaan maailmaan rauhaa, laatat sain kiiltämään.
Pikkuhiljaa siivous laajeni muihin huoneisiin, lattioista ikkunanpesuun ja kaappien lonimiseen. Kuolinsiivousta en ole saanut aloitettua, mutta sotasiivous onkin päivän trendi nro. 1. Jos joutuisimme jättämään kotimme, eipähän jäisi turhaa romua nurkkiin.
On aurinkoinen lauantaipäivä. Harvinaista kyllä, vietämme sitä kesämökillä koko perheen voimin. Mieheni, joka on toiminnan mies ja jota ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua sohvaperunaksi, alkaa jo aamusta liikehtiä tontilla. Aamupäivällä hän hyppää metsurin vermeisiin ja toteaa, että nyt kaatuu koivu poikineen. Mikäpäs siinä – olemme jo kesällä päättäneet karsia puita rannasta, jotta maisema pääsisi edukseen.
Leikin pienimmän kanssa lumikakuilla, kun kuuluu ensimmäinen rysähdys. Pieni koivu on pötkällään jäällä. Kun mies ryhtyy mittailemaan katseellaan rannan järeämpää koivuyksilöä, alkaa epäilyttämään. Siis minua.
– Et kai sinä tuota isoa yksinäs? Rysähtää suoraan mökin päälle! huudan.
Mies nostaa metsurinkypärän visiiriä ja karjuu:
– No eihän se nyt sinne asti edes yllä!!
– Yltää se! Pitäskö olla joku kaveri??!
– En minä jumalauta ole ensimmäistä kertaa asialla. Oon viistoistakesäsestä asti ollu savotassa!
– Mutta mistä sinä voit tietää mihin se kaatuu?!! Tökkäset sormella oikeeseen suuntaan ja toivot parasta?
– Tiedän varsin hyvin, mihin se kaatuu. Toistan: olen viisitoistakesäisestä tehnyt metsurin hommia. Käynkö hakemassa pensselin? Voit mennä siitä sisälle maalailemaan piruja seinille! ukko manailee ja vetää sahaa käyntiin.
Pienin siirtää katsettaan koivusta minuun ja minusta koivuun ja tarkkailee eleitäni huolestuneena. Yritän pysyä rauhallisena, mutta hoputan lastani mökin taakse suojaan. Tyttö alkaa nyyhkyttää ja kysyy, jääkö isi puun alle. Vastaan ei, mutta en kuulosta kovin vakuuttavalta. Kurkimme varovasti mökin nurkalta, joko latva huojuu.
Pian kuulen järven jäältä moottorin pärinää ja riemunkiljahduksia. Tunnen kuinka sydäntä alkaa kylmää.
Moottorikelkka!
Poika on parhaillaan antamassa kelkkakyytiä ystävälleni Piitulle ja tämän pojille. Ajavat takuulla suoraan puun alle ja surman suuhun!
Uskaltaudun esille piilostani ja alan huhuilla ja viittoa erinäisin pyörivin käsimerkein järven suuntaan kiinnittääkseni mieheni huomion. Mies nostaa kypäräänsä ja huokaisee. Otsalla näyttää olevan kypärän lisäksi kyrpä.
– Niin?!
– No kun ne lähti just kelkalla tonne jäälle. Ne ajaa suoraan puun alle!
– No ei aja. Minä OSAAN ENNAKOIDA asioita. Toisin kuin eräät. Minä havainnoin ympäristöä, mies parahtaa ja laskee visiirin.
Pian alkaa saha laulaa. Kohta mies pitää taukoa ja tähyää latvoihin. Lähtee sitten hakemaan jotakin autoltaan. Minä osoitan sormellani vielä pystyssä seisovaa koivuvanhusta ja avaan jälleen sanaisen arkkuni:
– Mitä luulet, onkohan sillä sielu?? Tuntuu että se katsoo suoraan silmiin ja rukoilee, että älä kaada minua!
Mies pysähtyy, katsoo kärsivän näköisesti silmiini ja pudistelee päätään.
– Ei saatana. Rupee nyt vielä pirunmaalailijasta puunvoitelijaksi.
Samassa poika päräyttää Yamahalla mökin pihaan, ja pian todistamme yhdessä Piitun ja poikien kanssa puun viimeistä voitelua. Kuuluu rysk, kun puu putoaa jäälle.
– Tuolla se nyt kuiskii sulle! Voit lopettaa niitten nitrojen syömisen! ukko huutelee rannalta.
Kun tiirailemme uudistunutta rantamaisemaa Piitun kanssa, tuumimme, että vielä kaksi koivua joutaisi paremmille mahlamaille.
– Silmä sanoo, että pitäs kaataa vielä tuo ja tuo, huudan miehelle ja osoittelen rantaan.
– Voit käydä kirveellä tekemässä loven ja merkata ne, mitkä haluat kaataa. Ettei tule väärinkäsityksiä.
– No tuo ja tuo. Et sinä voi erehtyä, jos minä osoitan tuon ison koivun vieressä olevaa koivua ja sen vieressä olevaa koivua.
– Mene nyt vaan merkkaamaan ne.
Menen puolitiehen vastaan ja osoitan koivuja edelleen sormella.
– No vittu tuon ison koivun ja tuon koivurykelmän välissä olevat kaksi koivua. Et voi erehtyä.
– Kun sanot TUO tai TÄÄLLÄ niin koordinaatit ei hirveenä kerro mitään. Muistellaanpa jouluaattoa vuonna 2009, kun eksyit Vuonislahteen ja soitit “Minä oon täällä, mihin minun pittää mennä?”.
Tikulla silmään, kuka vanhoja muistaa!
Oikeat koivut mätkähtävät pian jäälle ja ukko siirtyy saunan taakse mäntyjä potkimaan. Kun saha alkaa soida, iskee tutuksi tullut kylmäävä tunne.
Kissa!
– Missä kissa?! Tuossa se oli vielä äsken kuistilla, panikoin Piitulle.
Mies ei onneksi kuule sahansoitoltaan.
– Se ei varmaan tieten tahtoen mene moottorisahan lähelle, Piitu virnistelee.
Totta.
Kun puut on kaadettu, mies aikoo vetää ne moottorikelkalla jäältä pihamaalle.
– Minkä takia ne pitää vetää kelkalla tänne? Minä katkosin ja karsisin ne sahalla tuolla jäällä ja kantaisin pöllit ja risut tänne, ihmettelen.
– Minä tiiän mitä teen.
– Eikö vaan olis helpompi tehä se tuolla jäällä? En voi ymmärtää.
– Jos lohduttaa niin kovin usein en minäkään ymmärrä sinua. Ne tuodaan tähän pihaan. Piste.
Kun koivut on vedetty pihamaalle, alamme siskon, Piitun ja lapsien kanssa karsia runkoja ja kantaa risuja kasaan. Ensitöikseni pelastan kimpun oksia maljakkoon, jotta kevät ja hiirenkorvat saapuisivat nurkilleni nopeammin. Sitten saan idean. Olen aina ihaillut sisustuslehtien ja lavastettujen unelmakotien koivunrungoista tehtyjä taideteoksia ja käsieni ulottuvilla on nyt elämäni teos, joka huutaa tekijäänsä.
– Voitko pätkiä tämmösiä reilun metrisiä halkoja mulle noista ohuista rungoista? kyselen mieheltä ja mallaan käsilläni oikeaa pituutta ilmaan.
– Ja mitähän varten?
– Taideteosta.
Mies on jo niin turtunut ideoihini, jottei jaksa kommentoida. Hän katoaa äänettömästi pakettiautonsa uumeniin ja ilmestyy Makitan moottorisahan kanssa takaisin.
– Rouva on hyvä ja sahaa itse.
– Oota mie käyn kattoo pääskö se tyttö sisälle vai…
– Et lähe nyt, keskity. Kuuntele. Kuuntele ja katso kun minä neuvon, miten tämä toimii. Painat tästä ja katot että palaa vihree ja sitten painat molemmista kahvoista yhtäaikaa.
Teen työtä käskettyä. Pian alkaa terä pyöriä ja moottori päristä.
– Potkaseeko tää?
– Kokkeile millasen säväyksen se antaa.
Kokeilen sahaa maassa makaavaan koivunrunkoon ja pian jaloissani kellii halko. Ja toinen. Ja kolmas.
Mies katselee innostumistani aavistuksen huolestuneena.
– Tää on kivaa. Voiko tällä sahata jalkaan? kysyn.
Kahden viikon ajan on ahdistanut niin paljon, että päätän lähteä viihteelle. Olen googlettanut ydinsotaa, nukkunut huonosti ja seurannut niin paljon uutisia, että elämännälkä on alkanut kasvaa. Pakko nauttia elämästä, kun vielä voi. Sitä paitsi isojen asioiden vastapainoksi tarvitaan hyvin pieniä asioita.
Toki käy mielessä, onko oma onni oikeutettua näinä aikoina. Ja onko minulla oikeutta kaataa kurkkuuni gintonicia, kun voisin senkin rahan lahjoittaa sodan uhreille? On – ja pitääkin olla. En voi lopettaa elämistä ja jos kaikki katkeroituvat, jälki on rumaa. Sen sijaan toivon tuominen, nauru ja tanssi ovat parhaita aseita pahuutta vastaan.
Niin minä sitten lauantaina teen serkun kanssa sotasuunnitelman radalle lähdöstä, talvilomakin kun kolkuttelee ovella. Ennen yöjuoksua päätän kuitenkin tehdä hikijuoksun. Lenkin lopussa juoksen extemporena K-marketin kaljahyllylle. Mietin kuinka moni opettaja tekee samoin ennen lomaa. Veikkaan että aika moni. Juoksukaljoja en kuitenkaan ota.
Kun pääsen kotiin, muistan että työpuhelin on vielä sulkematta. Luuria näplätessäni huomaan entisen opiskelijan viestin: “Halusin vaan kertoo et oon tääl armeijas. Ei tää kovin hauskaa oo mut ehkä selviin.” Vastaan ilahtuneeni viestistä ja vakuutan, että pärjäät kyllä. Tulee tippa linssiin. Ehkä olen jotain tehnyt oikein, kun kanssani halutaan vielä vuodenkin päästä jakaa elämän isot ja pienet asiat. Päätän ottaa sille ja avaan lonkeron.
Illalla tilaan oman äitini alkuillan juoppokuskiksi. Tämä osoittautuu isoksi virheeksi. Äidillä on kova huoli, kun olen lähdössä mierontielle. Ja vieläpä siskontyttönsä kanssa, jolta lähtee vähän lapasesta ja rukkasesta aika lailla joka kerta. ”Millä sinä pääset kottiin? Tiiätkö sinä missä se taksitolppa on?! Tuo katu on peilijäässä, miten sinä noilla kengillä pysyt pystyssä?! Ja voitteko kattoo Mirkun kanssa toistenne perään, muistelehan miten viimeksi kävi. Ottakee maltillisesti tällä kertaa ja elekee ainakaan kirkkaisiin koskeko.”
Joo joo äiti.
Jännä juttu, että sitä itse varoittelee omia lapsiaan, ja ne vastaa joojoo elä jaksa ja sitten yhtäkkiä osat vaihtuvat, kun oma äiti latelee turvallisuusohjeita ja sitä huomaakin itse pyörittelevänsä silmiään.
Murheet alkavat sulaa sillä samaisella hetkellä, kun näen serkkulikan iloisen nätin naaman ravintolan edessä. Pari kaveria liittyvät seuraamme ja alamme suunnitella roadtrippiä Norjaan. Sehän on Nato-maa, on ensimmäinen ajatukseni. Turvallinen matkasuunitelma siis! Sipe haaveilee norjalaisesta viikingistä ja henkistä tukea osoittaaksemme lupaamme kaikki ladata Tinderin matkan ajaksi. Ihan vain viikingin löytämistä helpottaaksemme.
Sipe kyselee onko presidentti Zelenskyi meidän mielestä komea, sillä siskoni Maikki käy häneen kuumana. Pian kauhistumme – miten voimme rupatella näin pinnallisia, kun toisilla on hätä? Huomautan että emme varsinaisesti voi vaikuttaa tilanteeseen itkimmepä tai nauroimmepa. Joten valitkaamme mieluummin nauru ja taistelkaamme hyvän puolella.
Sairaanhoitajina työskentelevät ystävät ovat varmoja, että joutuvat eturintamaan, jos paska osuu tuulettimeen. Koska kaikilla on käsitys, että hoitajat hoitavat kaiken. Sitä paitsi Sandra on ollut tetissä puolustusvoimissa vuonna yhdeksänkymmentäyhdeksän ja osaa ehkä koota rynkkärin. Minä kerron olevani aika haka tarkka-ammunnassa, snipereitakin varmasti tarvitaan tosipaikan tullen. Mirkulla on myös B-vaihtoehto, jos pupu menee pöksyyn: pakeneminen Jumalan selän taa keskelle korpea, jossa voi kalastaa henkensä pitimiksi.
Minä kerron, että tekee mieli ottaa loparit, lähteä palmun alle ja hankkia nuori rakastaja. Jos maailma vaikka lopettaa kulkunsa ylihuomenna.
Jatkamme Mirkun kanssa Erika Vikmanin keikalle. Erika laulaa kotona hissuttelusta, Pietarin porteista ja huonojen ideoiden kaipaamisesta. Samalla joku parikymppinen komea pojankolliainen alkaa pyörittämään tanssilattialla ja yrittää iskeä. Minä lamaannun ja mietin että voisin olla sen äiti. Oma palmunalainen suunnitelma alkaa tuntua absurdilta. Lisäksi muistan, että minulla on omiakin lapsia.
Eipä sillä – kaveri sanoo, että oma markkina-arvo ja auton arvo pitää tarkistaa säännöllisin väliajoin. Mietin että itselläni on sentään enemmän toivoa kuin Volvollani. Tukan olin vasta värjännyt ja kihartanut, autoani en ole pessyt tai puunannut vuoteen.
Palmu löytyi yllättävän läheltä.
Jammailun jälkeen entinen tuttu Kale seuralaisineen istuu samaan pöytään ja pian hirnumme niin että vatsaan sattuu. Tekeepä kutaa – nauru tuntuu sielun pohjassa asti! Mirkku suostuu laulamaan kanssani karaokea, mutta luovutan, kun hän ei tunnista Lapin kesää, ei Topi Sorsakosken Kirjettä eikä Kake Randelinin hittiä Tarja sinä rakas. Tunnen itseni boomeriksi ja tässä kohtaa pääsemmekin maailman kriisistä sujuvasti ikäkriisiin. Kun pohdin pystynkö juhlimaan tänä vuonna nelikymppisiäni, myyntitykkinä työskentelevä Kale alkaa puhua kuin Runeberg ja vakuuttaa että pystyn. He ovat kuulemma Jarpan kanssa pyssyt ojossa juhliani turvaamassa. Maanpuolustus alkaa olla selvästi mielessä yhdellä jos toisella, mutta tulee jotenkin rauhallinen olo.
Ilta on vasta nuori, joten päädymme toiseen juottolaan. Sisällä törmään sotilaana työskentelevään lapsuuden koulutoveriin ja hänen sotilastoveriinsa. Pian alkaa tanssilattia vilistä silmissä ja gintonicit kurkussa. Jossain välissä Riku sanoo, että älä koskaan lopeta kirjoittamista. Hän muistelee samoin tein runoa, jonka hänelle lukiossa kirjoitin: ”Rakkaus on kuin reikä musta – kun se loppuu, voit siihen seisaaltaan kusta.” Tai jotakin.
Mietin että pohjimmiltaan ihminen ei muutu mihinkään. Olen edelleen se sama runoilijasielu kuin kahdeksantoistakesäisenä. Huumorikaan ei ole jalostunut. Mietimme myös Rikun kanssa, että tarinoilla on oikeasti merkitystä – niin sodassa kuin rakkaudessa. Hän vakuuttaa myös, että meillä ei ole mitään hätää. Tulee jotenkin turvallinen olo.
Pääsen sotilaiden saattamana kotiin. Jos tähän asti on mennyt kuin elokuvissa, vaikeudet alkavat kotiovelta. En kuollaksenikaan muista ovikoodia. Ja ukko kun nimenomaan halusi luopua avainlukosta minun takiani, kun avaimeni olivat aina häveissä.
Siristän silmiäni ja yritän epätoivoisesti sohia oveen eri numerosarjoja, mutta ovi antaa rosvosektorin kerta toisensa jälkeen. Pian tajuan, etten edes muista, onko sarjassa yhteensä neljä vai kuusi numeroa. Eipä aikaakaan, kun koko ovi menee turvalukkoon kymmeneksi minuutiksi ja välkyttää minulle discovaloja. Pitäisikö alkaa tanssia? Koska ei enää tanssita, istun rappusille pakkaseen ja mietin seuraavaa siirtoa. Säälittävää. Minun matkani piti loppua palmun alle, tähänkö se nyt tyssää kotiovelle metrisen lumihangen juureen?
Äiti!
Kävelenkö äidin luo kaksi kilometriä vai soitanko hakemaan? Ikkunan tiirikointi tulisi liian kalliiksi. En kai sentään voi aviomiehelleni soittaa? Hän on äitinsä tykönä sadan kilometrin päässä, sillä on päättänyt lähteä evakkoon aina kun olen viihteellä. Ei kuulemma saa unta, kun olen kreisibailaamassa. Mietin hieman ilkikurisesti, ettei taida etäisyys auttaa unensaantiin, kun painan luurinkuvaa kello 03.47. Onnekseni mies vastaa heti. Yritän pienentää itseni ja kuiskaan etten muista ovikoodia. Hän kertoo numerosarjan kolme kertaa, kuuntelee kun toistan sen viisi kertaa ja sanon kiitos. Unohdan koodin saman tien kun puhelu loppuu, mutta onneksi saan koodin whatsappilla. Tämäkö on sitä todellista arkirakkautta – toistella aamuneljältä ovikoodia toisen korvaan 76 kilometrin päästä toisistamme?
Eteisessä laitan ensitöikseni äidille viestiä, että olen turvassa. Enpä olisi vielä parikymppisenä uskonut, että vielä nelikymppisenäkin ilmoitan äidilleni päässeeni kotiin. Ihan kaikkea en tosin kerro. Esimerkiksi sitä, että meinasin jäätyä kuoliaaksi omille rappusille.
Sunnuntaiaamuna makaan sohvalla ja päässä soi. Olo on kaikkea muuta kuin stabiili, mutta silti hymyilen. Olen ainakin elänyt ja näillä muistoilla jaksan taas viisi viikkoa. Mirkku viestittää, että hän on jo hiihtämässä kuten lupasi siipalleen ja laittaa virkeän hiihtohymiön perään. Alan yökkiä pelkästä ajatuksesta. Parin tunnin päästä saan viestin, jossa Mirkku käskee seuraavan kerran muistuttamaan, että hiihto ei ole paras laji baari-illan jälkeen. Että pää on jo pytyssä. Alkaa hymyilyttää – sitä saa mitä hiihtää.
Puoliltapäivin kuulen, kun joku naputtaa ovikoodia oveen. Menee kerralla oikein. Äiti palauttaa keskimmäisen lapseni kotiin. Yritän maata mahdollisimman liikkumattomana sohvalla ja tunnustan äidille, että olen viettänyt kolme tuntia pää pöntössä. Äiti istuu kiikkustuoliin ja kysyy rauhallisesti keinunnan tahtiin, enkö ole oppinut tähän ikään mennessä yhtään mitään. Sanon että valitettavasti historia toistaa itseään. Mainitsen myös, että pääsin kuitenkin sotilassaattueessa kotiin. Että lapsellasi on sentään turvatakuut kunnossa.
Illalla luukutan ripiitillä Erika Vikmanin ja Antti Tuiskun biisiä Huonoja ideoita ja tanssin keskellä olohuonetta. Tyttäreni keksii biisiin oitis uudet sanat:
Lauantai-ilta Prisman käytävällä parhaaseen katseluaikaan hihitämme hillittömästi oli meillä ennen raflaavampiakin mestoja parempaakin tekemistä kuin vertailla pyyhekoukkuja Iittalan ja Arabian kannuja opastaa miten mattopesulaa käytetään, mistä kammesta väännetään.
Silti silmissämme sama syke vuodesta tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan kyytipoikana kipeitä katseen kajastuksia vierivien vuosien viilaamia
muistatko syötin sinulle pannukakkua silloin kun maailmasi musteni sinä pidit kiinni silloin kun omani romahti.
Prisman juureshyllyllä sen ymmärsin sama se mitä teemme sama se missä olemme sinun kanssasi olen siellä missä pitääkin.
Onko eettistä julkaista kaveriporukoiden Whatsapp-keskusteluja? Missä määrin on reilua käyttää toisten yksityiselämää viihteenä? Tällaisia olen toisinaan pohtinut, mutta antanut ystäväpiirilleni oikeuden yksityisyyteen. Taannoisena sunnuntai-iltana kohtalo päätti, että tuo oikeus oli nyt riistettävä, sillä erääseen ryhmään lävähti viesti, joka oli aiheeltaan ja merkittävyydeltään niin massiivinen, että se oli otettava julkiseen käsittelyyn.
Mahdollinen yksityisyyden suoja -rikkomus. Loukkaus, jonka rinnalla Googlen tietojen keruu, Facebookin henkilötietojen myynti ja Vastaamon tietomurto tuntuvat pikkujutulta.
Ja kukapa muukaan viestin lähetti kuin Tinsku.
Tinsku: Saanko kysyä: miten reagoisitte, jos puoliso ilmoittaisi hankkivansa kotiin valvontakameran. Kun koskaan ei kuulemma tiedä mitä täällä tapahtuu (ok, Pinja poltti tupakkaa saunassa yks päivä) —
Hmm. Pinja oli vasta 13-vuotias. Muutaman vuoden päästä se osaisi jo sauhutella nurkan takana, ostarilla tai kipaista kaverin luokkaan vetämään vapea kesken tunnin.
Tinsku: — mutta nyt keittää yli. Jos tuo rupee kyttää jokaista liikettä niin mie lähden. Hullu.
Viittasikohan Tinsku nyt mieheensä vai oliko se allekirjoitus?
Make: Mitä varten se kamera tulis? Lapsien kyttäystä vai niinku hälytysjärjestelmä?
Tinsku: Lapsia varten. Pitää kysyä enemmän infoa ku ei vituta näin paljon.
Rypistin kulmiani. Olihan Tinskun ukossa insinöörin piirteitä, mutta tämä oli jo pikkuisen friikkiä kontrollin halua siihen nähden. Olikohan se seonnut? Ei se toki yllätyksenä olisi tullut, jos Tinskun edesottamukset olisivat lopulta murtaneet niinkin vahvahermoisen tyypin kuin Ari…
Make: Onkohan fiksua? Pahempia temppuja tekevät ku saavat ne videolle.
Mielenkiintoinen pointti. Nykynuoriso ei tuntenut häveliäisyyttä eikä yksityisyyttä. Nettiin suolletaan kuvia naamasta, silmästä ja petaamattomasta sängystä, videoita käsien viuhtomisesta ja jäätelömaisteluista tai postipaketin avaamisesta. Työhaastattelukin tarkoittaa tälle sukupolvelle Temptation Islandiin tai Big Brotheriin osallistumista. Eivät ne välttämättä kokisi kameran alla elelyä ongelmaksi.
Itse ahdistun jo liikennekameroista. Kaupassa muistan kameroiden olemassa olon vasta kassalla, kun näen näytöt, jotka kuvaavat juuri niitä hyllyvälejä, joissa keskustelin lasten kanssa selkein nonverbaalisin elein. Työpaikallakin saa hymyillä jokaiselle pallerolle katossa, kun ei voi tietää onko se palovaroitin vai kamera. Luokissa kameroita toivottavasti ei vielä ole, näkisivät muuten mitä me siellä oikeasti tehdään…
Jonna: Minähän olisin asentanut jo ekan vauvan kohdalla valvontakamerat sen sängyn viereen. Olisi voinut kattoa että kaikki on ok, jos ei viereiseen huoneeseen kuule. Mut nukuttiin pari yötä ja tultiin järkiimme.
Omilla lapsillani itkuhälytin oli käytössä noin kolme kertaa ja enemmän kuulin sieltä venäjänkielistä radiota kuin itkua.
Tinsku: Tässä on kyse luottamuksesta ja lasten oikeuksista!
Itse en olisi ollut huolissani lasten oikeuksista vaan vanhempien oikeudesta olla tulematta kuvatuksi. Kerran viikkoon pääsen jonkun videopuhelun taustaviuhahtajaksi tai annan maistiaisen korvakarkkia ammattipedagogin keuhkojen ja äänihuulten saumattomasta yhteistyöstä lasten kavereille ja todennäköisesti niiden vanhemmillekin.
Jonna: Olen hankkinut meille kodin täydeltä elektroniikkaa… Sano, että järjestää liveshowta omilta työmatkoiltaankin.
Tasapuolisuus oli tässäkin tärkeää. Ajatus siitä, että joku kuvaisi koko ajan alkoi tuntua ahdistavalta, vaikka kyseessä ei ollut edes oma koti. Ei alasti kekkuloiminen tai nenän kaivaminen nolottaisi. Mutta mikäli paljastuisi, että olen lorvinut sohvalla Netflixin kanssa vedottuani “kiireiseen työpäivään” vain välttyäkseni ikäviltä asioinneilta…
Samppa: Taitaa Ari vaan tykätä elektronisista härpäkkeistä.
Make: Jos se kyllästy jo Jormaan. (Jorman seikkailuista täällä.)
Yön yli nukkuminen ei ollut Tinskun mielialaa tasannut kovinkaan paljon.
Tinsku: Tää on hei hyvä ryhmä! Miehet selkeästi lähestyy asiaa eri näkökulmista. Mutta se on kuulkaa Hellurei ja pillu huuleen, jos minä joudun kameran alla asumaan.
Olikohan Tinskun ukko oikeasti aikonut seurata lapsia, vai ehkä kuitenkin Tinskua…? Pahempia ideoita sillä oli kuin tupakointi saunassa. Täyttäisi astianpesukonetta väärällä tavalla tanssien samalla Topi Sorsakosken tahtiin… Mikäli oma rakkaani aikoisi kameroita asentaa, järjestäisin tarkoituksellisesti ohjelmaa, ettei kallis hankinta menisi hukkaan.
Tinsku: Eikä se Pinja tupakkaa polttanut, vaan sanomalehteä. Siellä oli vissiin kahvia sisällä.
Aikku: Eli ihan normisettiä.
Tinsku: No… se saatto saada idean multa, ku muistelin yks ilta lapsuuden tempauksia.
Kyllä, vaimoaan Ari halusi valvoa.
Aikku: Haluaako Ari muuten, että sitä kuvataan?
Tinsku: Eipä olla puheväleissä.
Oli ilmiömäistä miten Tinsku ja Ari pystyivät olemaan mykkäkoulussa päiviä. Itselleni jo tunti on maksimi ja siitäkin yleensä olen kolme varttia lenkillä tasaamassa verenpainetta.
Ella: Mä koitin googlata onko sellanen kuvaaminen laillista, mutta ilmeisesti on sallittua vakoilla omaa perhettään.
Aikku: Teinien äitinä voin vakuuttaa, että kotivakoilusta ei ole paljon iloa. Ennemmin kännykkään vakoiluohjelmat ja nilkkapanta.
Tunsin lievää mielihyvää siitä, että myös Tinskun mukuloilla oli niinkin tyhmiä ideoita, että valvontakamerat olivat hankinnassa. En ollut varma olisinko halunnut omien kakaroitteni toilailuja kuitenkaan videolle. Wilma-viesteistä ja Whatsapp-juoruista sai vallan hyvän kuvan jälkikasvuni edesottamuksista ihan kirjallisessa muodossa.
Tiivistin vahingoniloisena miehelleni Arin aivopierun. Suhtautuminen oli aavistuksen vähemmän dramaattinen kuin Whatsapp-ryhmässämme.
“Noinkohan on Tinsku taas tulkinnut omiaan. Eihän kukaan jaksa kattoa niitä tallenteita tuntitolkulla”, tuumi mieheni, jonka kasvatusperiaatteet voi tiivistää kahteen. Yksi, tieto lisää tuskaa. Kaksi, siihen mitä ei näe, ei tarvitse puuttua.
Seuraavana päivänä Tinsku palasi selkeästi nöyremmällä asenteella keskusteluun.
Tinsku: Okei, ehkä ylireagoin vähän. Oli kuulemma autotallin edustalle miettinyt, tai ainakin niin selitti. Mutta miusta se selvästi mietti sisätiloja!
Ja niin olisi pitänytkin! Rahahuolet olisivat olleet ohi, sillä Tinskun työkaverit innostuivat kuullessaan Arin ideasta.
“Siis mulle ehdottomasti linkki teidän olkkari-liveen!”
“Mie voin vaikka maksaa, että näkisin teidän aamusekoilut!”
Harrastan käsitöitä. Tykkään siis neuloa,virkata ja ommella. Mieheni mielestä harrastan enemmän käsitöiden purkamista.
“Se on ihan sama mitä sie teet, sie purat sen kuitenkin kolmesti ennen kuin se on valmis.”
Väitin luonnollisesti vastaan, mutta tajusin eilen projektiani purkaessani, että mies oli oikeassa.
Olin kaivannut uusia lapasia jo jonkun aikaa. Haaveissani oli kolmen värin kirjoneulelapaset, joissa aina jäiset sormeni nauttisivat olostaan. Yhdet lapaset olin joululomalla valmistanut, mutta poika oli ottanut ne omaan käyttöönsä, koska hypyt kuulemma ländäsivät niissä paremmin. (Laskeutuuko se käsilleen…? Kunhan ei niskoilleen.) Äidin lapasissa on siis taikaa. Onneksi myös omassa äidissäni on noidan vikaa; padoissa ja kattiloissa on koko vuosi värjäilty lankoja sienillä, kasveilla, kaarnoilla ja kuorilla. Sai panimomestari kokeiluissaan aikaan myös satsin appelsiininkuorikiljua, ei tosin juotavaksi asti, sillä paine purkautui jo käymisvaiheessa keittiön seinille. Varastoista riitti lapasten verran pikkukeriä kivoissa väreissä.
Jo aloitus oli hankala. Millaisen kuvion taiteilisin tällä kertaa? Tarkoitus oli saada vähintään kolme väriä joka kierrokselle, jotta lapasista tulisi lämpöiset. Samanlaisia en ainakaan jaksaisi neuloa, pitkästyisin kuoliaaksi. Valmiit kirjoneulemallit ja -ohjeet hylkäsin nekin heti, kuka nyt valmista mallia jaksaa neuloa? Tai hiihtää valmiita latuja? Käyttää reseptissä mainittuja mausteita? Kysyn vaan.
Yllättäen ensimmäisen kuviokokeiluni ei toiminut intialaisen peukalokiilan kanssa, joten purin puolikkaan lapasen. Kuka muka suunnittelee ja piirtää mallikuvion etukäteen? Tai huomioi peukalokiilan vaikutuksen?
Koska tarvitsin lapaset nopeasti, en alkanut tälläkään kertaa mallikuvion laskemiseen vaan neuloin raidallisen tumpun. Kerrokset on helppo laskea. Tai no… Yhden värin raidat jäivät lötteröiksi ja tiesin viiman puhaltavan neuloksen läpi. Purkaminen ei innostanut. Eipä huolta, neuloisin toiset vanttuut sisään!
Neuloin parin ensimmäiselle lapaselle, vain huomatakseni, että kärkikavennukset olivat jotenkin liian terävät, epämääräiset.
Purin kavennukset ja neuloin kärjet uudelleen, mutta se ei parantanut lopputulosta juuri lainkaan. Sen lisäksi, että raidat olivat totaalisen rumat, olivat lapaset käyttökelvottoman lutterot. Juuri sellaiset, jotka pyörivät kädessä.
En millään viitsinyt purkaa, joten kirjoin silmukoita lapaset täyteen. Tumpuista tuli ryhdikkäät ja lämpöiset, mutta estetiikka kärsi. Jälkeen päin ajateltuna ei ollut kovin fiksu idea käyttää samoja värejä kuviointiin; raidallisella pohjalla kuvio näytti lähinnä oksennukselta. Tytär kyllä väitti erottavansa kukkakuvion pinnasta.
Tyttäreni lausunnosta huolimatta päädyin purkamaan lapaset. Mutta vasta, kun olin päätellyt kaikki langanpäät. Ensin kirjotut kuviot, sitten itse lapaset. Hartaudella kaksinkertaiseen pintaan pujottelemieni langanpäiden kaivelemiseen kului valehtelematta triplasti enemmän aikaa kuin itse neulomiseen.
Nyt puikoilla pyllyilevät tylsät pystyraitaiset. Mallin seuraaminen ei rasita päätä, mutta tämäkin malli on jo kerran purettu, sillä kitkuttelin ensimmäisen lapasen liian pienillä puikoilla.
Epäilen, etten koskaan saa valmiita vanttuita käsiini. Mikäli joskus saan ensimmäisen lapasen valmiiksi, siinä vaiheessa olen sen verran tympääntynyt malliin, väriin tai neulomiseen ylipäätään, että toinen saa odottaa vuoroaan ensi talveen.
Näiden sukkien toinen pari odotti vuoden ennen kuin inspiroiduin toisen tekemiseen.
Samaan aikaan, kun minä purin ja kerin lapasiani, harrasti mieskin. Koska perheemme vankkureissa on vähän väliä jotain rempattavaa, eksyi mies viikolla vähän niinkuin vahingossa nettiautoon.
“Me vaihdetaan auto!”
“Vaihdetaan vaan, mutta ei nyt. En jaksa.”
Autovatulointi on yksi parisuhdettamme eniten rassaavista asioista. Pohditaan ominaisuuksia, lasketaan hyvitystä, vertaillaan kilometrejä ja kulutusta, mietitään, ennakoidaan polttoaineen hinnan korotusta, ristiintarkistetaan kokemuksia, pohditaan… Ja aloitetaan alusta. Tätä vouhkaamista ja selittämistä ei kestä kukaan. Varsinkaan kun osallistumistani aidosti tarvitaan vasta maksuvaiheessa.
“En mie nyt tarkottanutkaan, keväämmällä.”
Huokasin helpotuksesta. Mutta kuinka ollakaan, mieheni ei ole moneen päivään muusta puhunutkaan kuin autoista, vertailee merkkejä, esittelee kuvia. Yleisen rasittavuuden lisäksi autokuume saa rakkaastani esiin pelottavia, luonteenvastaisia piirteitä:
“Lähetään kylään.”
“Mitä? Sie? Miks? Minne?”
“Kattomaan, ku Nurmiset osti auton. Just samanlaisen mitä katoin. Voidaan se koeajaa!”
“Sie lupasit, että ei nyt vaihdeta!”
“Lupasin, ettei vaihdeta vielä. En luvannut, etten alkais vatuloimaan.”
Parempi ehkä vatuloida etukäteen, kuin ostaa ja purkaa ja koota ja purkaa ja ostaa uusi.
Herää uuteen aamuun paskasti nukutun yön jälkeen. Keskimmäinen piti raivonpuuskassaan isoveljeään hereillä, minkä seurauksena poika piti angsteissaan sinua hereillä puolille öin. Et saanut unen päästä kiinni, vaikka kuinka luit Tommy Tarbermanin eroottisia runoja ja ylistyslauluja ihanalle ruumiillesi. Tai ehkä juuri siksi.
Havahdu aamukahvia hörppiessäsi siihen, että muut valittavat paskanhajua, mutta itse et haista mitään. Aloita päiväsi koronatestillä. Juuri kun pyörittelet tikkua nenässäsi ja aivastelet antaumuksella joka toisella työnnöllä, perheen jokaisella jäsenellä on asiaa. “Äiti missä miun toppahousut?” ”Oot sie tänään monelta kotona?” ”Äiti anna juustoo!” ”Miks sie pyörität sitä vaan siellä toisella syrjällä, ohje käskee käymään läpi nenän koko sisäosan!” Mieti onko tilannetaju katoavaa kansanperinnettä ja huuda ”Ettekö nää mitä olen tekemässä ja mistä minä tiedän, mikä osa nenästä on sisäseinää??!!!” Poikasi kommentoi, että jos pystyt huutamaan niin pystyt vastaamaankin.
Aamupalaa lusikoidessasi toteat, että pienin on sen verran sippi ja nuhainen, ettet ilkeä viedä hoitoon. Soita äidillesi, joka on heti remmissä. Mieti hetki, miltä maailma näyttäisi ilman mummoja. Kiharra tukka ja sipaise nopeasti poskipunaa ja ihmettele, miksi näytät enemmän kasariajan muinaismuistolta kuin Karita Tuomolalta. Huomaa sitten, että puhalsit poskipunan levitysvaiheessa posket täyteen ilmaa, kun piti imeä ne sisään. Tikahdu nauruun ja mieti, että itsensä viihdyttäminen on taitolaji.
Kun yrität tehdä lähtöä, pienin ei kelpuuta mitään pikkareita, housuja tai sukkia jalkaansa. Yritä ensin hyvällä ja tarjoa vaihtoehtoja, mutta kolmevuotiaan mielestä pinkki on tänään yhtä syvältä kuin pallokuosi. Koska kello käy, puet pennun puoliväkisin ja kannat huutavana puolialastomana myttynä autoon ja mummolaan.
Juokse koulun parkkipaikalta repun ja kahden syntisen painavan kestokassin kanssa koululle, sillä tänään(kin) on luvassa Taidetta ja luovaa ilmaisua. Ulko-ovella housut meinaavat tippua jalasta ja maskikin pitäisi taikoa naamalle, muttei ole käsiä millä operoida. Syöksy kassien kanssa opehuoneeseen, jossa kollega virnuilee ”long time no see” ja toinen kyselee, tulitko tänne yöksi. Yritä ottaa kiireessä kopioita, mutta tulostin huutaa ensin paperia ja suoltaa sitten kollegan satasivuista työtä.
Juokse laittamaan opiskelijat töihin. Huomaat luokassa uuden kasvon, mutta ennen kuin ehdit esitellä itsesi, hän puuskahtaa ”Mikä VITTU on artesaani?!” Selitä sana artesaani ja kirjoita taululle voimasanoja ruotsiksi, joilla toivot häneen avaavan keskustelun seuraavalla kerralla. Syöksy palaveriin, sillä tänään pitää olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Kun palaat tunnille ja tarkistat ruotsin tehtävää, työkaveri viereisestä luokasta kaappaa näyttösi.
Lounasta lappaessasi saat paikallislehden päätoimittajalta kuvan, jossa on 30 vuotta vanha lehtijuttu edesmenneestä isästäsi moottorikelkan selässä. Kelkka on yksisuksinen Terhi 10, jolla opettelit isäsi kanssa ajamaan. Lähde hakemaan kahvia, sillä alkaa itkettää. Miten joku voi olla enää olematta ja olla silti kaikkialla?
Juokse kahvin jälkeen etsimään saksia ja liimaa ja mieti, elätkö päivääsi murmelina. Eilen etsit taidetarvikkeita pitkin toista kampusta ja hikoilit kuin Mikko-sika palmun alla. Et ole varma onko painosi lähtenyt tippumaan kuntokuurisi vai työpaikkaliikunnan ansiosta. Päässä alkaa soida 80-luvun klassikko-ohjelma Mummon tunnusmusiikki ”Hyppy sinne toinen tänne, pian on mennyt elämämme”.
Juokse luokkaan saksien ja liimapuikkojen kanssa, mutta totea pian, ettei siellä ole sen paremmin pulpetteja kuin oppilaitakaan. Katsele vielä minuutin ajan tyhmänä ympärillesi. Rahaa kestokassisi ja liimaputelisi kerrosta alemmaksi, jossa opiskelijasi vauhkoavat suut vaahdossa koronasta ja rokotusten haitoista. Istu alas, huokaise ja totea, että on ollut vähän kriipi päivä. Opiskelijat antavat oitis selkeän selityksen päivänkulkuusi: ”Se johtuu siitä rokotteesta. Se tekee sammakonkin homoksi.”
Iske tietokone tulille ja aloita tunti. Jos aiemmasta luokasta lähti kuva, nyt lähtee ääni. Kiroa tekniikka alimpaan hornan kuiluun. Olisit näyttänyt YouTubesta pätkän lavarunoutta, mutta nyt joudut esiintymään itse. Ihme kyllä villivarsat hiljentyvät sanan äärelle ja alkavat myös itse työstämään runoja. Kehu kaikkia tuotoksia – myös niitä, joissa pääosaa näyttelee Jallu ja perse. Kun työkaverisi Jarkko ilmestyy luokkaan, laita hänet kiipeämään katonrajaan ja säätämään ääninappulaa. Muista kehua. Piirrä kesken tunnin permanenttitussilla taululle ja seinään ja tunnusta hölmöilysi siivoojalle tunnin jälkeen. Jää siivoojan kaveriksi noukkimaan paperisilppuja lattialta, sillä et ilkeä jättää häntä yksinkään.
Hävitä päivän päätteeksi avaimesi ja etsi pelastavaa enkeliä ympäri koulua, jotta pääset opehuoneeseen. Soita työparillesi, jonka kanssa pitäisi suunnitella huomisen tunnit. Hän iskee luurin korvaan ja laittaa perään viestiä ”Oletko Tinsku?” Mieti mistä nyt tuulee ja vastaa olevasi Tauno. Sikke viestittää, että seuraavan päivän lippulappupeli löytyy hänen työpöydältään. Käännä Siken työpöytä ylösalaisin ja riemuitse siitä, että jonkun muunkin työpöytä pursuaa paperiröykkiöitä. Vaikka muiden oppituntien sisällöt ovat vielä levällään kuin ellun kanat, nyt pitää juosta vapauttamaan mummo.
Kylmäkäynnistä Volvo, sillä aamulla et ehtinyt iskemään lämmityspiuhaa paikoilleen ja päivän aikana et muistanut. Nuhtele mielessäsi Jarkkoa, sillä hänkään ei ottautunut asialle. Autossa Matti ja Teppo laulaa elämän tyrskyistä, laula mukana.
Kun pääset kotiin, keskimmäinen kertoo löytäneensä Jorman tukehtuneena. Robotti-imuri on läkähtynyt mandariininlohkoon ja niihin pinkkeihin housuihin, jotka eivät aamulla pienimmälle kelvanneet ja jotka suutuspäissäsi viskasit olohuoneen halki keittiöön. Pian haistat palaneen käryä. Syöksy keittiöön, jossa keskimmäinen on sohinut päälle väärän levyn ja paistaa paistinpannulla muovirasian kantta. Mieti voisiko olla niiden tyrskyjen sijaan välillä pelkkää liplatusta.
Täysikuu. Mikäs sen romanttisempaa kuin katsella kuutamoa kullan kainalossa. Täysikuuhun littyy myös paljon taikuutta ja mystiikkaa. Romantiikka on täydenkuun aikana kadoksissa ainakin tässä torpassa, silläsilloin minä en nuku. En ole nukkunut nyt useampaan yöhön, tiedä sitten johtuuko se yön valoisuudesta vai vetovoimasta, jolla kuu kiskoo solujani puoleensa, mutta en saa nukahdettua, uni on katkonaista ja painajaiset raskaita.
Sen sijaan alan hahmottaa, mistä tarut ihmissusista ovat saaneet alkunsa. Kaltaisistani hulluista, joita valtava kuu valvottaa ja jotka, ehkä jo ensimmäisen valvotun yön jälkeen, alkavat murista, paljastaa hampaitaan ja kasvattaa karvaa niskaan. Kömpelöissä raajoissa on voimaa, mutta ei tarkkuutta. Astiat putoavat lattialle; karvainen käpälä on vahva, mutta hienomotoriikka olematon. Muisti katoaa, suhteellisuudentaju hiipuu, toisten asemaan on mahdotonta asettua. Aistit ottavat vallan. Voilà pari yötä valvoneesta normaalista perheenäidistä paljastuu peto.
Ja miten petoeläimen perhe-elämä sujuikaan eräänä tiistai-iltana?
Ilta oli pimentynyt. Täysikuu oli aloittanut matkansa puiden takaa häiriköimään elämääni. Olin valmistanut herkullista ruokaa, tai siis mieheni oli valmistanut padan uuniin, jonka kätevänä emäntänä tarjoilin kotiin palaavalle perheelleni. Olin juuri nielaisemassa viimeistä suupalaa maukasta, mutta kovin tuhtia pataa, kun esikoiseni törmäsi keittiöön monot jalassa.
– Vietkö rinteeseen?
– Vien.
– Nyt.
– Kunhan syön.
– Kiire.
Katsoin kuopustani, joka sohi ruokaansa. Keskimmäinen oli karannut jonnekin, mutta sitä en halunnut mukaan, sillä jaoimme yhteiset laskuvermeet. Perheestämme yksi on aktiivilaskija, toinen melko aktiivinen, minä satunnainen ja neljäs vielä satunnaisempi. Viimeinen kieltäytyy laskemasta loukkaantumisen pelosta. Pelko on aiheellinen. Ehkä myös minun kohdallani.
– Lähettäskö myökin mäkeen? Pistähän vaatteet päälle.
Poika pyöri keittiössä ja olohuoneessa.
– Vieläkö tuokin pitää oottaa? Ei voi vittu kestää näin pitkään! Et varmasti juo kahvia.
– Todennäköisesti tuo hidastaa tätä lähtemistä, rakkaani tuumi pojalleen, joka huokaili teatraalisesti.
– Etitkö ootellessasi miun monot, ne on ehkä varastossa.
Pari vuotta sitten kyllästyin suksiin, joten päätin opetella lautailemaan. Pääosin pysyn pystyssä, mutta kaunista tai edes vakuuttavaa snoukkailuni ei ole. Joka kerta jännittää, ei se alas laskeminen vaan se hissiin meno. Eikä oikeastaan hissiin meneminen, vaan siinä pysyminen. Siksi päätin tällä kertaa, huonosti nukutun yön jälkeen, tyytyä tuttuihin suksiin.
Esikoinen suuntasi varastoon sadatellen ja tuli kohta takaisin hämähäkin seittien kuorruttamien monojen kanssa. Kuopus jäi etsimään sopivaa pipoa kypärän alle. Kypärän, jonka olin ostanut itselleni, mutta koska se sattui olemaan tyylikkäämpi, jäi minulle tyttären entinen. Pirtsakan pinkki, jossa rispaantuneita laskettelukeskusten tarroja.
Tällä aikaa poika sulatti auton takaoven tiivisteet ja pakkasi omatoimisesti sukset ja monot kyytiin. Jäi aikaa kiukkuilla, minne pikkusisko oli jäänyt.
Mäen alla esikoinen hävisi välittömästi omille teilleen. Kuopus jäi odottamaan, että saisin monot jalkaan. Mononi ovat melko jäykät, niissä on haastetta jopa kultani käsivoimille. Aloitin ujuttamalla jalkaani monoon. Tuntui, kun olisin tunkenut jalkaani kivien väliin, niin vähän kenkä jousti. Vanha taisteluvamma jalkapöydässä pani hanttiin. Vihdoin jalkani sujahti monoon. Huokaisin. Sitten alkoi vaikeampi osuus. Soljet, joita oli enemmän kuin tarpeeksi, piti saada kiinni. Kumarruin. Toppahousun vyötärö upposi ikävästi ruuasta pinkeään mahaan. Pisti. Äkkiä kiinni. Ensimmäinen meni helposti, toinen pisti vähän hanttiin. Mutta kolmas. Painoin kaksin käsin, ei liikahdustakaan. Oli pakko oikaista, mahaan koski liikaa. Aukaisin napit ja vetoketjun.
Huomasin, että seuralaiseni oli kyllästynyt ja siirtynyt hissijonoon.
Kyykistyin ja yritin uudelleen, toinen käsi toiselta puolelta monoa. Pyrin hyödyntämään koko painoa. Aloin tuntea ärtymyksen nousevan kaulajänteitä pitkin. Vihdoin solki kloksahti kiinni! Oikaisin huojentuneena selkäni. Helpottunut huokaukseni sai viereisen auton kuljettajan vilkaisemaan minua epäillen.
– Monoja vaan… Vähän tiukat, huohotin.
Vasen jalka oli vielä kipeämpi kuin oikea. Olin potkaissut tielle jäänyttä loskakimpaletta, joka olikin jäätynyt kiinni. En kuitenkaan saanut jalkaa sullottua lainkaan monoon, kun tajusin, että solki oli lukossa. Eikä vain lukossa, vaan täydellisen jumissa. Temmoin kaksin käsin, virutin, kerin ja väänsin. Hakkasin. Kurkusta pääsi turhautunut kirahdus. Ei voinut urheilu olla näin haastavaa!
Sitten tajusin tutkia soljen logiikkaa. Enhän toki koskaan ollut tarvinnut näin läheltä sitä tutkia. Nips, naps. Solki oli auki. Jalka solahti monoon ja muutaman hengitysharjoituksen, haavan ja parin katkenneen kynnen jälkeen olin saanut monot kiinni. Tyttö oli suhannut alas jo muutaman mäen.
Robottikävelin reippaasti lipunmyyntiin tajutakseni käsi oven kahvalla, että olin unohtanut kukkaroni kotiin. Silmissä musteni. Tytär katsoi minua huolestuneena. Ehdotti, että menisimme lasten mäkeen. Huokasin, hakisin kotoa laudan ja tulisin lasten mäkeen.
Vedin ja revin monoja irti jalasta. Soljet olivat aivan yhtä nihkeät irtoamaan kuin menemään kiinni. Jalka kramppasi, kun koetin saada sen kylmästä monosta irti.
Ajoin kotiin. Ensimmäisenä eteisessä oli vastassa talvikenkäkaaos. Potkaisin tielleni jäänyttä kenkää, joka liukui käytävää pitkin keittiöön asti. Aloin etsiä kaaoksesta lautakenkiäni ja annoin samalla palautetta miehelleni.
– Eikö voi laittaa näitä kenkiä paikalleen!? Missä hitossa ne kengät on? Onko teidän pakko koskea miun tavaroihin! Mie en jaksa! Ei vittu tästä tule mitään!! Voisitko pistää nämä saappaas paikalleen! Miks et sanonut, että ota kukkaro!
Mieheni tuli halaamaan ja pyyhin rään, kyyneleet ja ripsivärin kipsipölyiseen paitaan.
– Entäpä, jos vaan otat sen kukkaron?
Ajoin mäkeen. Monojen pukeminen sujui juuri yhtä helposti kuin aiemminkin. Kaduin, etten ottanutkaan lautaa. Lautakengät olivat huimasti mukavammat jalassa ja niiden laittaminen kymmenen kertaa nopeampaa. Lipunmyyntiin tallustaessani mietin, että kaksi tuntia oli ehkä liikaa. Yksi tunti riittäisi. Ostin lipun ja suuntasin hisseille. Tytöstä ei näkynyt vilaustakaan.
Hissijonossa ehdin huomaamaan, että arkkiviholliseni mollotti valtavana mäen päällä. Ylhäältä saisi mahtavan kuvan!
Hissistä vilkuilin, missä tyttö viiletti. Siellä se meni, parin kaverinsa kanssa vähän edellä. Oli turhaa edes yrittää saada sitä kiinni, olin hävinnyt laskunopeudessa jo seitsemän vuotta. Yksinkö jouduin laskemaan…?
Mäen päällä pettymykseni konkretisoitui kyyneliksi. Kuu, jota olisin halunnut taivastella, olikin optinen harha. Mäen päällä valtavana näyttäytynyt kuu vittuili nyt minulle killumalla taivaalla pienenä ja normaalina.
Arkkiviholliseni. Mahdoton kuvata.
Pettymys ja turhautuminen antoivat minulle supervoimat, epärealistisen luoton omiin kykyihini. Kiisin vauhdikkaasti rinnettä. Kääntyessäni hisseille joku viuhahti ohitseni ja pölläytti lumet naamalleni. Kaavittuani kinoksen naamaltani huomasin kuopukseni.
– Äiti! Nyt kotiin! Pakko päästä vessaan!
En ymmärtänyt missä vaiheessa kuopus oli alkanut tarvita äitiä vessaan, mutta onneksi hän päivitti tietoni koronarajoitusten vaikutuksesta harrastustoimintaan. Kahviot ja vessat suljettiin klo 18. Huokasin ja aloin irrottaa monoja jalasta.
Kotona keskimmäinen tuli eteiseen vastaan. Nojasi oven karmiin hiljaisen paheksuvana.
– Äiti, en mie sinuu syytä, mutta se soossi meni pilalle…
Aivan. Keskimmäinen oli jäänyt leipomaan.
– Enhän mie ollu edes kotona.
– No keskittyminen vähän herpaantu ku kenkä lensi keittiöön.
– Ei lentänyt, liukui.
Tytär oli ratkaissut ongelman tekemällä uuden version, vaikka kananmunia ei tarpeeksi ollutkaan. Illan edetessä huomasin, että myös se, etteivät leivonnaiset irronneet leivinpaperista, oli minun vikani. Kun muotopuolet leivokset olivat valmiit ja revitty irti pelliltä, tytär tunnusti irvistäen:
– Enkä mie edes tykkää mantelista.
Itse söin pellillisen toiveena, että hiilihydraattipitoinen iltapala toisi rauhallisen unen.
Mikäli oma kuusenhakureissusi tuntui tylsältä ja turvalliselta, lue kuinka Maikki sen teki ja palaa hetkeksi jouluiseen tunnelmaan.
Viis veisaa miehesi kielloista hankkia joulukuusi. Ota vinkuva lapsi ja saha kainaloon ja kävele päin honkia, vaikka pitäisi etsiä kuusi.
Unohda realiteetit. Etsi metsän isoin kuusi. Ei haittaa vaikka yksi oksa on naapurin tontilla.
Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uhkeat.
Ala kaataa julmetun kokoista nelimetristä kuusta tylsällä sahalla.
Katso kun lapsesi hytisee vieressä ja valittaa kylmyyttä. Käske olla inisemättä turhista ja kysy, haluatko joulukuusen vai et.
Ala raahata kaatamaasi kuusta umpihangessa. Lapsesi kannustaa vieressä “Vauhtia nyt, hopi hopi!”, mutta kuusi painaa kuin synti. Lennä selällesi ja kuuntele kun polvesta kuuluu naks. Vaikeroi hetki hangessa ja mieti, menikö toisenkin polven ristiside paskaksi.
Jatka puun raahaamista, läähätä hetki paikoillasi ja vaihda sitten suuntaa. Muistat, että etuovesta sitä ei ainakaan kannata viedä – muuten ei loppiaisena enää lempi leisku. Mies ei voi sietää havuja, neulasia tai piikkejä.
Raahaa, retuuta ja rytyytä kuusi takaovelle. Kun painat puuta, äkkäät, ettei se millään mahdu ovesta sisään eikä sen paremmin kuusenjalkaan.
Vedä kuusi ovenraosta ulos ja sahaa puoli metriä kuusen kannasta pois.
Sovita kuusta jalkaan ja totea, ettei mahdu vieläkään. Sahaa kuusta lyhyemmäksi ja vuole kirveellä kantaa ohuemmaksi.
Tunge kantaa jalkaan ja hiffaa, ettei mahdu vieläkään. Etsi varastosta sanko jalan tilalle.
Ala vetää kuusentynkää sisään ja kiroa, sillä se ei edelleenkään mahdu ovesta. Sahaa vuorostasi latvasta metri pois.
Kisko kuusi kodinhoitohuoneeseen, vaikka tekee helvetin tiukkaa. Katso kuinka kissan hiekkalaatikon kansi ja paskalapio lähtevät kuusen mukaan ja todista kuinka kuusenoksat levittelevät kissan kusipaakkuja pitkin poikin lattiaa.
Revi kuusi vastakarvaan takaisin ulos ja sahaa vielä metri pois.
Vie joulupuu uudestaan kylppäriin ja yritä ummistaa silmäsi helvetinmoiselta sotkulta.
Jätä puu pötkölleen kodinhoitohuoneen lattialle ylläriksi miehellesi.
Kuuntele illalla miehesi joulusaarnaa. Hän on hieman käpynä, koska ei päässyt työpäivän jälkeen suihkuun. Lisäksi hän on lakaissut huushollin jo neljä kertaa havuista.
Kuuntele aattoaamuna miehesi piikittelyä, kun alat koristella kuusta. Hän vittuilee eikö pituus riitä, kun et yllä laittaa palleroita yläoksille.
Keräile koko joululoma kuusenoksia, neulasia ja havuja mitä ihmeellisimmistä paikoista: lapsen potasta, juomalasista ja vessapaperista. Kun peset hampaitasi, suussasi pyörii neulanen. Mieti onko sellaisen nieleminen vaarallista.
Kyllästy alle viikossa variseviin neulasiin, pätki kuusi puutarhasaksilla paikoilleen ja polta takassa. Varotoimista huolimatta olet varma, että neulasia löytyy vielä juhannuksenakin.
Minun piti siivota tänään. Tänään oli vapaapäiväni, jonka olin suunnitellut käyttäväni kotini puunaukseen, mutta ennen kaikkea aivojeni tyhjentämiseen työasioista. Mutta eivät olleet joulunhenget minun puolellani.
Kaikki alkoi siitä, kun tajusin pari viikkoa sitten, että joulu olisi kohta. Koti ei henkinyt lainkaan rentouttavaa joulun pyytetöntä antamisen iloa ja leppoisaa tunnelmaa. Oloa ei helpottanut sekään, että kaverien luona kimmelsivät enkelikoristeet, itsetehdyt tontut tarkkailivat portaissa ja tyylikkäät jouluvalot loistivat ikkunoissa.
Kaupassa pohdin, ostaisinko askartelutarvikkeita. Voisimme yhdessä askarrella joulukortteja tai muita mukavia muistamisia tuttaville, tai edes lähimmille ystäville. Hylkäsin ajatuksen. Todennäköistä olisi, että askartelutarvikkeet unohtuisivat kaapin perukoille, ja mikäli saisin kiristettyä kersat korttitalkoisiin ja tonttupajan pystyyn, tunnelma olisi varmasti katossa. Valmiitkaan koristeet eivät houkutelleet tee-se-itse-ihmistä. Mistä saisin nopeasti, edullisesti ja helposti joulun tunnelmaa? Mitään piparkakkutaloa en edes haaveillut väsääväni.
Kynttilöillä saisi nopeasti joulufiilistä. Sisätiloissa ne olivat jotakuinkin vaarallisia. Lumilyhdyt olisivat kivoja ja nopeita tehdä, mutta pakkasta oli sen verran rapsakasti, että pallon pyörittely oli mahdotonta. Jäälyhtyjä siis! En voinut kuin onnistua, sillä naapurin eskarilaisen mielestä minulla oli jo Frozenin Elsan letti ja miehenikin kiljuu peiton alle eksyneiden sormieni muuttavan hänet jääksi.
Ja niin aloitin urakkani. Illalla nakkasin kaksi vesisankoa kuistille. Aamulla vilkaisin sisältöä, hyvältä näytti. Jotenkin vaan kenallaan olivat… Syy selvisi, kun aloin irroittelemaan jäämöhkäleitä muovikuorestaan. Pakkanen oli tehnyt perinteiset. Vesi oli laajentunut jäätyessään ja pullistanut sankojen pohjat kuperiksi. Pidätin hengitystäni, ja voimasanoja, kun käänsin sangot nurin. Toinen sankoista oli selviytynyt, mutta toisen pohjan oli jää räjäyttänyt muovisilpuksi.
Arveton on arvoton.
Siihen nähden itse lyhty oli jäätynyt hyvin tehokkaasti kiinni sankon rippeisiin. Ravistelin ja hinkutin, höngin kuumaa ilmaa rikkinäisen pohjan läpi. Ei mitään. Muutama napakka isku ja tunsin kuinka jää irtosi sankosta vain räsähtääkseen kappaleiksi lumiselle kuistille. Vesi lirkitteli iloisena portaille ja hetken kuluttua minulla oli ihan ikioma luistinrata. Itse lyhtykin oli vain kolmessa osassa, joten sain kasattua siitä ihan välttävän, sillä jokainen oli tarpeen. Haaveissani lyhtyjä oli kymmeniä ja ne tuikkisivat joulun taikaa portailla. Ja miten ihanaa tunnelmaa ne loisivat saunapolulle!
Onneksi talossamme on sankoja, sillä olin saanut osuuteni ukkini ennakkoperinnöstä vanhoina ämpäreinä. Nyt ne tulivat hyötykäyttöön.
Tehokkaasti jäädytin lyhtyjä pari seuraavaa päivää. Kehittelin lyhtyjen irroittamiseen vähemmän väkivaltaisen tekniikan ja toisen sankon räjähdettyä aloin kiinnittää huomiota tuotekehittelyyn laajemminkin. Seurasin jäätymisen edistymistä, tarkkailin pakkasta ja opin arvioimaan täydellisen jäädytysajan puolen tunnin tarkkuudella.
Sitten iski ilmastonmuutos. Yön aikana lämpötila nousi plussan puolelle ja havahduin, kun lumet tippuivat rymisten katolta. Perhana, tänä yönä ei lyhtytehtaaltani tulisi tuotteita. Toivoin, että pakkanen kiristyisi pian, sillä lyhtyjä puuttui vielä jonkin verran.
Aamulenkille kampeutuessani todellisuus iski vasten kasvoja. Lumet olivat rävähtäneet, luonnollisesti eikä lainkaan yllättäen, portaille, lyhtyjeni päälle. Epätoivoisesti koitin kaapia lyhtyjä esiin, mutta märkä suvilumi oli tarttunut niihin tiukasti ja kirkkaana säihkyvät jäälyhtyni olivat nyt epämuodostuneita lumimöhkäleitä.
Luovutin. Olihan muutama sitkeä sentään selviytynyt…
Mutta kun taivas selkeytyi ja tähdet alkoivat tuikkia pakkaskirkkaalla taivaalla, asemoin jälleen kaikki löytämäni sankot jäähdytyshommiin: marjasankot, siivoussankot ja tyttären puuhevosen ruoka-astian. Muutama päivä jouluun!
Eilen aamulla en sitten ennättänytkään irrotella lyhtyjä, vaan jätin kumoamisen iltapäivään. Sitten iltaan. Työstä ylikuormittuneet aivoni eivät kiinnittäneet huomiota siihen, että pakkasta oli liki 20 astetta. Ei edes se, että vedin toppahousuja jalkaan, soittanut mitään varoituskelloja.
Kun illalla sitten aloin irroitella lyhtyjäni, pyysin vielä kuopuksen mukaan. Tämähän olisi mukavaa yhdessä tekemistä…!
Kun teimme lähempää tuttavuutta kuistilla pönöttäviin saaveihin, huomasimme joka ikisen sankon pamahtaneen päreiksi. Niin marjasankot kuin siivoussankotkin. Muutama voimasana karkasi hampaiden takaa. Lyhdyt olivat kilahtaneet umpijäähän, ja vain yhteen sain hakattua vaatimattoman reiän kynttilälle.
Tästä johtuen istun nyt kissan kanssa kirjoittamassa, juon kolmatta kahvikuppia ja nautin vuoden pimeimmän päivän auringonnoususta. Pölyt pyyhin ensi jouluksi, jahka saan siivoussankon hankittua.
Jos joku tietää, mistä saa ilmaisia ämpäreitä, saa vinkata.
Puuhaamme siskon kanssa täydellistä joulua 30 kilometrin päässä toisistamme. Vielä tässä vaiheessa kummallakaan ei ole aavistusta siitä, miten pipariksi homma voi mennä.
Varoitus! Tarina ei sovi kaikkein herkimmille jouluihmisille.
Tinsku:
Kodin Kuvalehti tupsahtaa postilaatikkoon. Iltakahvilla alan plärätä lehteä ja silloin sen nään. Piparikranssi! Innostun alta aikayksikön ja alan googletella eri versioita piparikransseista. Selvästi helpompi väsätä kuin piparkakkutalo! Piparinen kranssipohja, tähtipipareita pintaan ja kauniit koristelut – avot. Saisin purkaa pipareihin sekä luovuuttani että levottomuuttani. Tänä vuonna tekisin täydellisen joulun Katri Helenan laulaessa taustalla Joulumaasta.
Tästä se idea sitten lähti.
Tällä välin siskon luona. Maikki:Kiertelen lapseni kanssa kirpputoria, kun mukula bongaa kaiken romun keskeltä muumitalon muotoiset piparkakkumuotit. Innostun heti huikeasta löydöstä. En malta odottaa, että pääsen puuhastelemaan kolmevuotiaan kanssa, fiilistelemään joulua ja leipomaan kauniin pipariunelman! Näen jo silmissäni Nuuskamuikkusen muotoisen piparin soittamassa huuliharppuaan talon terassilla. Vai näpertelisinkö sittenkin Muumipapan vetelemään kurttua kuistille?
Tinsku:
Työpäivän jälkeen isken toisten äitien tekemän piparkakkutaikinan pöydälle. Luen pikaisesti piparikranssin ohjeet, jossa neuvotaan käyttämään lautasta apuna pyöreän kranssipohjan teossa. Teen työtä käskettyä, mutta lautanen jää kiinni taikinaan ja pöydälle. Voi jumalauta, miksei piparien jumala maininnut vehnäjauhoa? Lopulta saan lautasen irti, mutta nyt taikina on jumissa lautasessa enkä saa sitä irtoamaan pellille, vaikka kuinka annan sille selkään. Lopulta älyän ottaa terävän veitsen ja irrottelen taikinan varovasti irti lautasesta. Painan pienemmän lautasen palleron sisään ja kranssin muoto alkaa hahmottua. Ei hassumpaa, mietin ja yritän ottaa saman virneen naamalleni kuin Sikke Sumari Koko Suomi leipoo -ohjelmassa.
So far so good.
Lopusta taikinasta teen tähtiä, kuun ja pilviä. Tähtitaivas voisi olla kiva teema. Soitan miehelle ja tilaan kaiken varuilta lisää taikinaa kaupasta, sillä tyttö on ruvennut äheltämään vieressäni neliön muotoisia seiniä. Hän haluaa ehdottomasti tehdä piparkakkutalon.
– Eikö tuo viime viikolla tehty piparikota riitä?
– Ei, pitää saada talo.
Huokaisen – minä kun kuvittelin kranssilla kiertäväni piparitalot kaukaa.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Tulee SE päivä pari viikkoa ennen jouluaattoa. Poimin piparitaikinan pakkasesta sulamaan, otan muotit ja sokerikuorrutetuubit esiin ja panen joululaulut soimaan. Tulkoon joulu! Muottien mukana tulleita ohjeita on helppo seurata: oikea määrä tietynlaisia paloja ja eikun uuniin.
Muistelin Sikke Sumarin sanoneen jossain tunnelmallisessa TV-ohjelmassa, että piparkakkutalon seinien kannattaa olla suorat pellille laittaessa. Annan kuitenkin lapseni nostella ne omaan tyyliinsä leivinpaperille ja ajattelen suoristaa ne sitten, kun tulisivat uunista (mitä vittua?!?). Jännä juttu, että uunissa seinien vinoumat vain korostuvat.
Tinsku:
Otan piparit uunista. Kranssipohja onnistuu, mutta ensimmäinen pelti pikkupipareita palaa ja toisen pellin piparit halkeilevat pinnalta. Mies arvelee niiden olevan liian paksuja. No, leipuri paikkaa virheensä sokerilla ja taidokkaalla koristeluilla!
Toiset tykkää vähän tummemmasta.
Alankin tehdä sokeripikeeriä koristelua varten. Ohjeessa sanotaan, että voi sitä voi käyttää myös liimana. Kun pikeeri on valmis, yritän tunkea sen muovipussiin. Tahmeaa tahnaa on pian pöydällä, reisillä ja käsillä. Kun pesen käsiäni, tekee mieli pestä kädet koko hommasta. Mutta ei tänne luovuttamaan ole tultu. Kun litku on pussissa, leikkaan saksilla pussin kulman irti. Mahtavaa, nyt alkaa paras osuus. Näin sydämeeni joulun teen!
Pursotan kuorrutetta, mutta pussi pieraisee sokerin voimalla tähden päälle ja valkoinen tahna leviää rumasti. Seuraava puristus ja näyttää siltä kuin ilotulite olisi räjähtänyt paikoilleen. Tähtitaivaan sijana käsissäni on tähtien sota. Otan toisen tähden ja puristan pussia, mutta tähti näyttää siltä kuin juoppo olisi sen vapisevin käsin tursotellut menemään. Yritän peittää koko paskan karkeilla, mutto tulos näyttää yksivuotiaan yritykseltä. Alkaa mennä tunteisiin.
– Ei jumalauta, mitä minä teen väärin??!
– Äiti keskity. Kun keskittyisit niin voisit onnistua, poika nauraa.
– No kun ei tämä tursotin tottele! Ei tämä rakettitiedettä voi olla!!
– Anna kun minä näytän, neiti 8 vee sanoo.
En usko silmiäni. Hän vetää ensimmäisellä yrittämällä kauniin reunuksen pilvelle.
– Pidät vähän täältä etäämpää kiinni. Etkä ragee.
– Anna kun miekin kokeilen, mies sanoo.
Käännän katseeni, ettei pulssi nousisi enää enempää. Tiedän näkemättäkin, että mieheni vetelee täydellisiä viivoja insinöörin itsevarmuudella.
Yritän vielä itsekin, mutta lopputulos on yhtä tuhnua. Vieressä pienin syö koristeiksi tarkoitettuja karkkeja, poika nappaa suuhunsa kaikkein kauneimman piparin ja kissa tunkee keskelle piparihelvettiä niin että syljen karvoja suustani.
– Tämä oli tässä! Sitten kun nukutte, niin jatkan! Saanpahan olla rauhassa, uhoan.
– Varmaan saadaan nukuttua, kun kiroilu kuuluu yläkertaan! poika kommentoi.
– Äiti on kuin tuo apina, niin monta asiaa menossa yhtä aikaa, että pää räjähtää! tyttö osoittaa uusinta sisustushankintaani.
– Hhihiiihhhi.
Apinalle sukua?
Tällä välin siskon luona. Maikki:Kun piparit ovat paistuneet, mietiskelen seuraavaa työvaihetta. Sikke Sumari oli koristellut talon osat ennen kuin liimasi talon kasaan, siispä päätän tehdä samoin. Koristelu sujuu oikein hyvin! Sinistä, pinkkiä ja vihreää sokerikuorrutetta kehiin ja seinistä tulee oikein koristeelliset. Sitten huolellinen jäähdytys ulkona pakkasessa. Kyttään samalla nenä kiinni ikkunassa, ettei naapurin rekku käy napsimassa herkkuja parempiin suihin – se kun on tunnetusti piparin perään.
Ja niin joulu joutui.
Sitten onkin jäljellä kokoamisvaihe. Otan esiin leivontaliiman, joka tarttui mukaani kaupasta edellisellä viikolla. Kaveri oli kehunut aineen maasta taivaisiin ja kerskunut 8-vuotiaan poikansa tehneen liiman avulla jo kuusi onnistunutta piparkakkutaloa. Kyllähän minäkin sen avulla onnistuisin!
Liimassa vain tuntuu olevan jokin vika. Se on niin kovaa, etten saa sitä puristettua tuubista ulos. Sikke Sumari oli telkkarissa lämmittänyt samaista liimaa kuumassa vesihauteessa, niinpä päädyn matkimaan. Liimasta tuleekin juoksevampaa ja saan kuin saankin levitettyä sitä seinien reunoihin.
Kun tulee aika yhdistää seinät toisiinsa, huomaan niiden suoruuden tärkeyden. Liimatut pinnat eivät yllä toisiinsa kiinni kuin parin sentin matkalta, vaikka seinillä on korkeutta 30 senttiä (tai no, osalla 32). Ehkäpä se kuitenkin riittää, kai ne toisiinsa nojatessa tukisivat koko hökkelin rakennetta tarpeeksi? Seinät pysyvätkin jotakuinkin pystyssä. En jaksa jäädä odottelemaan liiman kuivumista, vaan ryhdyn kuistien rakentamiseen. Teen vahingossa kuistien kattoon tarkoitetuista palasista seinät, mutta en anna sen haitata. Kuistit pysyvät juuri ja juuri seinissä kiinni ja vain yksi seinä halkeaa. Asettelen sen takaisin ja yritän olla hengittämättä luomukseeni päin. Vuoden jouluisin äiti -palkinto on pian minun!
Tinsku:
Tyttäreni ottaa sokeripikeeriä ja yrittää liimata piparkakkutalonsa seiniä toisiinsa. Pian alkaa huuto. Ja pian kuulen lauseen, jota pelkään kuollakseni:
– Äiti auta!
Muistan katsoneeni Suomen kauneimmat kodit – jouluversiota, jossa Sikke Sumari liimasi kaunista pinkkiä piparkakkutaloa kasaan. Näytti niin idioottivarmalta, että ehkä jopa minä voisin onnistua. Pian valkenee totuus.
– Rakas lapsi, tämä on fyysisesti mahdotonta, kun seinien pitäisi olla symmetriset ja suorat. Ei nuo yletä mitenkään koskettamaan toisiinsa.
– Byääääääää!!!
– Kuka tässä nyt ragee. Rauhoitu äläkä huuda, huudan.
Tunnen kuinka jouluinen tunnelma alkaa täyttää talon. Työnnän sokerilitkua seinien väliin, mutta ne eivät tottele millään muotoa ajatustani. Suustani pääsee pari ärräpäätä. Talo romahtaa kerta toisensa jälkeen.
– Ensin romahtaa talo ja sitten äiti! tyttö itkee ja nauraa yhtä aikaa.
Lopulta runkutan apinan raivolla sokeria seiniin ja talo pysyy kuin ihmeen kaupalla kasassa. Näyttää enemmän huojuvalta ladolta kuin jouluyön unelmalta, mutta välttää. Kiellän tytärtäni koskemasta joulun ihmeeseen ja artikuloin erittäin selkeästi, että kattoa ei voi kiinnittää paikoilleen kuin vasta huomenna. Seinien pitää kuivua kunnolla. Kun käännän selkäni, alkaa huuto. Tytär on yrittänyt liimata kattoa seiniin ja koko mökki on luhistunut kasaan.
– Mitä minä just sanoin? Nyt ei enää hermot riitä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tämä sota jatkuu huomenna.
Samassa soi puhelin. Äiti soittaa. Puuskahdan leipovani piparkakkutaloa.
– Niin kuului siskoskin tekevän. Mistä lähin hermoheikkojen on niitä kannattanut tehä?
– Ootte kyllä isäänne tullu mitä tulee rakentamiseenkin. Teette ensin ja ajattelette sitten, mies kommentoi puhelun jälkeen.
Isä.
Ensimmäinen joulu ilman isää. Jos isä eläisi, hän tulisi nyt ovesta kengät jalassa sisään ja kysyisi onko kahvia. Varastaisi hirvipiparin pelliltä ja sanoisi, että se pitää lopettaa ensin, ettei potki mahassa. Villitsisi lapset niin ettei nukkumaanmenosta tulisi mitään. Käskisi etsimään “sieltä Forecasta” Kivelän Veikon ja Harisen Martin osoitteet niin että saisi joulukortit lähetettyä. Nyt on liian hiljaista. Kyyneleet valuvat pipareiden päälle.
– Isi, äiti itkee taas! poika huutaa.
Tällä välin siskon luona. Maikki:Annan kolmevuotiaalleni ehdottoman kiellon koskea taloon tai iskisi elinikäinen karkkikielto. Tämä on nyt minun taisteluni. Kun olen aikani pähkäillyt, kuinka saisin mutkittelevan kuusiosaisen katon mitenkään kiinni horjakkaan rakennelmaan, päädyn vain nostamaan peukut pystyyn ja toivomaan parasta. On niitä ihmeitä ennenkin tässä torpassa nähty! Levitän liimaa kattopalojen reunoihin ja isken palaset yksi kerrallaan seinien päälle. Saan nostettua tasan kaksi kattopalasta paikalleen, kun koko komeus romahtaa maan tasalle silmieni edessä.
Paskan möivät.
Tinsku:
Alan valmistautua kesyttämään perkelettäni uudelleen. Aion tehdä sokeripikeeriä ja alan mitata tomusokeria kulhoon, kun huomaan munien loppuneen. Eikun kauppaan. Leivontahyllyltä bongaan valmista sokerikuorrutetta ja leivontaliimaa. Miksipä tekemään itse, kun toiset äidit ovat sitä jo keitelleet? Kello on sitä paitsi jo puoli kahdeksan illalla. Ostan myös ranskanpastilleja ja pinkkejä nonparelleja pipareitani piristämään.
Kotona alan suoraan koristella pipareita. Mies huutaa puolen tunnin kuluttua, että kauppakassi on edelleen eteisessä. Juoksen eteiseen ja katson sivusilmällä, kun tyttö ottaa leivontaliiman ja alkaa liimata piparkakkutalonsa seiniä kasaan. Kohtaa alkaa tutuksi tullut tuskanhuuto.
– Ei tää onnistu!
Otan tuubin ja yritän itse. Talo luhistuu.
–Mitä shaissea tämä on? Nyt ollaan siinä pisteessä, että minä en enää suostu tähän rakennukseen enää koskemaan. Isi jatkaa tästä.
– Isiiiii!
Mies tulee keittiöön, huokaisee ja käärii hihansa. Hänellä on paljon hallitumpi lähestymistapa jo lähdössä. Katson kun hän laittaa ensimmäisen seinän kyljelleen makaamaan ja tursottaa vakaalla otteella aimo annoksen liimaa seinämän saumoihin ja painaa seuraavan seinän tasaisen varmasti kiinni. Ja odottaa kaikessa rauhassa.
– Aa isi tekee sen tolleen fiksusti, ihailen.
Talo pysyy kuin pysyykin kasassa ja tyttö hymyilee kuin Beetlehemin puolikuu. Ei haittaa vaikka seinät vähän irvistävät. Tyttö alkaa koristella mökkiä hienoksi karkeilla ja sokerilla.
Alan pursottaa kaupan tuubista koristevanaa omien pipareitteni päälle ja asettelen nonparelleja pinnalle. TV:ssä koko Suomi leipoo koristeita kuuseen ja tuomarit kehuvat kilpailijoiden omaperäisiä tuotoksia maasta taivaisiin. Omistani tulee ihan nättejä, vaikka kalpenevatkin tähtileipureiden tekeleiden rinnalla. Kun alan hahmotella pikkupipareita kranssipohjan päälle, pulssi alkaa jälleen nousta. Piparit ovat niin pieniä, että pohja ei peity. Näyttää siltä, etten ole ajatellut asiaa loppuun asti.
– Vaimo nyt olisi aika lopettaa. Lasten pitäisi olla jo nukkumassa.
– Joo ihan just.
– Ei kun nyt. Kello on yhdeksän.
– Joo tää on ihan paska. Ei jumalauta en jaksa.
– Sano vaan minkä kokosen muotin haluat, niin laitan tulostumaan, mies sanoo viitaten 3D-tulostimeemme.
Sitten hän kääntyy televisioon ja lapsiin päin.
– Tuo ohjelma olis K-18, jos äiti olis tuolla leipomassa!
Lapset alkavat kikattaa.
Seuraavana aamuna tytär kyselee veljeltään, onko tämä avannut jo joulukalenterinsa. Poika vastaa myöntävästi.
– Mitäpä tuli? Tuliko piparkakkutalo?
Samassa huomaan, että piparkakkutalo näyttää valjulta. Joku on syönyt seinistä ja katosta karkit.
– Ootko tosissas, siskos tekemä mökki, katson poikaani murhaavasti.
– En se minä ollu, poika virnistää.
– Etpä vissiin. Tässä talossa ei kukaan muu himoitse lähimmäisensä tekemää torppaa.
– Ja äiti, ootko muuten nähny sitä piparikotaa missään?
Muistelen jättäneeni sen takan päälle talteen, mutta kota on hävinnyt kuin pieru saharaan. Lautanen muruineen on kyllä tallella.
– Oikeesti, eihän täällä voi enää leipoakaan mitään, kun yksi syö kaiken! huudan.
Tyttärellä on jo seuraava visio mielessä.
– Tuohon mökkiin pitää saada kynttilä sisään, tyttö vaatii.
– Mutta rakas eihän siinä ole ikkunaa, ei se kynttilä näy mihinkään.
– Näkyy, kynttilä pitää olla.
Käyn kipon ja tuikun osoittaakseni olevani oikeassa. Pian tulee kuitenkin tenka poo. Mökissä ei ole ovia eikä ikkunoita, joten en saa kynttilää sisään.
– Varmaan pitää nostaa sitä taloa, tyttö ehdottaa.
– Aivan! nauran ja nostan talon ilmaan.
Kynttilä palaa, mutta valoa ei näy mistään. Kohta palaa pinnan lisäksi pipari.
– Ei se näy mihinkään! Ihan paska! tytär inisee.
– No sitähän minä yritin sanoa.
– Pitää tehdä reikä.
– Yhtään reikää ei tehdä nyt, kun tää kutakuinkin pysyy kasassa.
– Minä murskaan sen!!
– Et todellakaan murskaa mitään, sitä on tehty kuin Iisakin kirkkoa!! Seisokoon siinä pääsiäiseen. Ja tätä EI SYÖDÄ, käännän katseeni poikaan.
Pian pienin juoksee takkahuoneesta piparikranssin pohja päässään. Juoksen perään ja pelastan aarteeni. Sitten ehdotan keskimmäiselle, että pitkä kynttilä voisi toimia.
Hätä keinot keksii. Älä kokeile kotona.
Seuraavana päivänä miehen 3D-tulostin on työstänyt valmiiksi ison lumihiutaleen muotoisen piparimuotin. Jälleen löydän itseni kaulimasta taikinaa ja sovittelemasta muottia massaan työpäivän jälkeen. Kun yritän nostaa hiutaleita pellille, totean, että malli on harvinaisen mulkku muotiksi. Pipareiden sakarat venyvät, paukkuvat, katkeilevat ja jäävät reunoilta repaleisiksi. Yksi luomuksistani muistuttaa karjalanpiirakkaa, toinen näyttää täydelliseltä kirkkoveneeltä. Paiston jälkeen osa hiutaleen sakaroista on mustia. Tunnen kuinka verenpaine nousee.
Päätän ripustaa kranssipohjan seinälle ilman pipareita. Less is more vai miten se meni? Pitäköön Kuvalehden lukijat illuusion täydellisestä joulusta ja Sikke Sumari voittajan virneensä. Piparia en suuhuni aio työntää missään muodossa ennen kuin joku kehittelee pipariviinan.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Se siitä sitten. Sullon muumitalon muotit kirpparille menevien tavaroiden kassiin. Sikke saisi pitää tunnelmallisuutensa ja tunkkinsa. Ne on toiset mimmit, jotka pipareita pyörittelee. Minun raksaurani oli tässä.
Oikein hyvää joulua kaikille blogimme lukijoille ja menestyksekkäämpää piparinpaistoa!
PS. Tinsku:
Karjalaisessa oli kiva ohje joulutähdistä, jotka tehdään vanhoista kirjan sivuista. Siitähän se ajatus sitten lähti…..
