Puuhaamme siskon kanssa täydellistä joulua 30 kilometrin päässä toisistamme. Vielä tässä vaiheessa kummallakaan ei ole aavistusta siitä, miten pipariksi homma voi mennä.
Varoitus! Tarina ei sovi kaikkein herkimmille jouluihmisille.
Tinsku:
Kodin Kuvalehti tupsahtaa postilaatikkoon. Iltakahvilla alan plärätä lehteä ja silloin sen nään. Piparikranssi! Innostun alta aikayksikön ja alan googletella eri versioita piparikransseista. Selvästi helpompi väsätä kuin piparkakkutalo! Piparinen kranssipohja, tähtipipareita pintaan ja kauniit koristelut – avot. Saisin purkaa pipareihin sekä luovuuttani että levottomuuttani. Tänä vuonna tekisin täydellisen joulun Katri Helenan laulaessa taustalla Joulumaasta.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Kiertelen lapseni kanssa kirpputoria, kun mukula bongaa kaiken romun keskeltä muumitalon muotoiset piparkakkumuotit. Innostun heti huikeasta löydöstä. En malta odottaa, että pääsen puuhastelemaan kolmevuotiaan kanssa, fiilistelemään joulua ja leipomaan kauniin pipariunelman! Näen jo silmissäni Nuuskamuikkusen muotoisen piparin soittamassa huuliharppuaan talon terassilla. Vai näpertelisinkö sittenkin Muumipapan vetelemään kurttua kuistille?
Tinsku:
Työpäivän jälkeen isken toisten äitien tekemän piparkakkutaikinan pöydälle. Luen pikaisesti piparikranssin ohjeet, jossa neuvotaan käyttämään lautasta apuna pyöreän kranssipohjan teossa. Teen työtä käskettyä, mutta lautanen jää kiinni taikinaan ja pöydälle. Voi jumalauta, miksei piparien jumala maininnut vehnäjauhoa? Lopulta saan lautasen irti, mutta nyt taikina on jumissa lautasessa enkä saa sitä irtoamaan pellille, vaikka kuinka annan sille selkään. Lopulta älyän ottaa terävän veitsen ja irrottelen taikinan varovasti irti lautasesta. Painan pienemmän lautasen palleron sisään ja kranssin muoto alkaa hahmottua. Ei hassumpaa, mietin ja yritän ottaa saman virneen naamalleni kuin Sikke Sumari Koko Suomi leipoo -ohjelmassa.
So far so good. 
Lopusta taikinasta teen tähtiä, kuun ja pilviä. Tähtitaivas voisi olla kiva teema. Soitan miehelle ja tilaan kaiken varuilta lisää taikinaa kaupasta, sillä tyttö on ruvennut äheltämään vieressäni neliön muotoisia seiniä. Hän haluaa ehdottomasti tehdä piparkakkutalon.
– Eikö tuo viime viikolla tehty piparikota riitä?
– Ei, pitää saada talo.
Huokaisen – minä kun kuvittelin kranssilla kiertäväni piparitalot kaukaa.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Tulee SE päivä pari viikkoa ennen jouluaattoa. Poimin piparitaikinan pakkasesta sulamaan, otan muotit ja sokerikuorrutetuubit esiin ja panen joululaulut soimaan. Tulkoon joulu! Muottien mukana tulleita ohjeita on helppo seurata: oikea määrä tietynlaisia paloja ja eikun uuniin.
Muistelin Sikke Sumarin sanoneen jossain tunnelmallisessa TV-ohjelmassa, että piparkakkutalon seinien kannattaa olla suorat pellille laittaessa. Annan kuitenkin lapseni nostella ne omaan tyyliinsä leivinpaperille ja ajattelen suoristaa ne sitten, kun tulisivat uunista (mitä vittua?!?). Jännä juttu, että uunissa seinien vinoumat vain korostuvat.
Tinsku:
Otan piparit uunista. Kranssipohja onnistuu, mutta ensimmäinen pelti pikkupipareita palaa ja toisen pellin piparit halkeilevat pinnalta. Mies arvelee niiden olevan liian paksuja. No, leipuri paikkaa virheensä sokerilla ja taidokkaalla koristeluilla!
Toiset tykkää vähän tummemmasta.
Alankin tehdä sokeripikeeriä koristelua varten. Ohjeessa sanotaan, että voi sitä voi käyttää myös liimana. Kun pikeeri on valmis, yritän tunkea sen muovipussiin. Tahmeaa tahnaa on pian pöydällä, reisillä ja käsillä. Kun pesen käsiäni, tekee mieli pestä kädet koko hommasta. Mutta ei tänne luovuttamaan ole tultu. Kun litku on pussissa, leikkaan saksilla pussin kulman irti. Mahtavaa, nyt alkaa paras osuus. Näin sydämeeni joulun teen!
Pursotan kuorrutetta, mutta pussi pieraisee sokerin voimalla tähden päälle ja valkoinen tahna leviää rumasti. Seuraava puristus ja näyttää siltä kuin ilotulite olisi räjähtänyt paikoilleen. Tähtitaivaan sijana käsissäni on tähtien sota. Otan toisen tähden ja puristan pussia, mutta tähti näyttää siltä kuin juoppo olisi sen vapisevin käsin tursotellut menemään. Yritän peittää koko paskan karkeilla, mutto tulos näyttää yksivuotiaan yritykseltä. Alkaa mennä tunteisiin.
– Ei jumalauta, mitä minä teen väärin??!
– Äiti keskity. Kun keskittyisit niin voisit onnistua, poika nauraa.
– No kun ei tämä tursotin tottele! Ei tämä rakettitiedettä voi olla!!
– Anna kun minä näytän, neiti 8 vee sanoo.
En usko silmiäni. Hän vetää ensimmäisellä yrittämällä kauniin reunuksen pilvelle.
– Pidät vähän täältä etäämpää kiinni. Etkä ragee.
– Anna kun miekin kokeilen, mies sanoo.
Käännän katseeni, ettei pulssi nousisi enää enempää. Tiedän näkemättäkin, että mieheni vetelee täydellisiä viivoja insinöörin itsevarmuudella.
Yritän vielä itsekin, mutta lopputulos on yhtä tuhnua. Vieressä pienin syö koristeiksi tarkoitettuja karkkeja, poika nappaa suuhunsa kaikkein kauneimman piparin ja kissa tunkee keskelle piparihelvettiä niin että syljen karvoja suustani.
– Tämä oli tässä! Sitten kun nukutte, niin jatkan! Saanpahan olla rauhassa, uhoan.
– Varmaan saadaan nukuttua, kun kiroilu kuuluu yläkertaan! poika kommentoi.
– Äiti on kuin tuo apina, niin monta asiaa menossa yhtä aikaa, että pää räjähtää! tyttö osoittaa uusinta sisustushankintaani.
– Hhihiiihhhi.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Kun piparit ovat paistuneet, mietiskelen seuraavaa työvaihetta. Sikke Sumari oli koristellut talon osat ennen kuin liimasi talon kasaan, siispä päätän tehdä samoin. Koristelu sujuu oikein hyvin! Sinistä, pinkkiä ja vihreää sokerikuorrutetta kehiin ja seinistä tulee oikein koristeelliset. Sitten huolellinen jäähdytys ulkona pakkasessa. Kyttään samalla nenä kiinni ikkunassa, ettei naapurin rekku käy napsimassa herkkuja parempiin suihin – se kun on tunnetusti piparin perään.
Ja niin joulu joutui. 
Sitten onkin jäljellä kokoamisvaihe. Otan esiin leivontaliiman, joka tarttui mukaani kaupasta edellisellä viikolla. Kaveri oli kehunut aineen maasta taivaisiin ja kerskunut 8-vuotiaan poikansa tehneen liiman avulla jo kuusi onnistunutta piparkakkutaloa. Kyllähän minäkin sen avulla onnistuisin!
Liimassa vain tuntuu olevan jokin vika. Se on niin kovaa, etten saa sitä puristettua tuubista ulos. Sikke Sumari oli telkkarissa lämmittänyt samaista liimaa kuumassa vesihauteessa, niinpä päädyn matkimaan. Liimasta tuleekin juoksevampaa ja saan kuin saankin levitettyä sitä seinien reunoihin.
Kun tulee aika yhdistää seinät toisiinsa, huomaan niiden suoruuden tärkeyden. Liimatut pinnat eivät yllä toisiinsa kiinni kuin parin sentin matkalta, vaikka seinillä on korkeutta 30 senttiä (tai no, osalla 32). Ehkäpä se kuitenkin riittää, kai ne toisiinsa nojatessa tukisivat koko hökkelin rakennetta tarpeeksi? Seinät pysyvätkin jotakuinkin pystyssä. En jaksa jäädä odottelemaan liiman kuivumista, vaan ryhdyn kuistien rakentamiseen. Teen vahingossa kuistien kattoon tarkoitetuista palasista seinät, mutta en anna sen haitata. Kuistit pysyvät juuri ja juuri seinissä kiinni ja vain yksi seinä halkeaa. Asettelen sen takaisin ja yritän olla hengittämättä luomukseeni päin. Vuoden jouluisin äiti -palkinto on pian minun!
Tinsku:
Tyttäreni ottaa sokeripikeeriä ja yrittää liimata piparkakkutalonsa seiniä toisiinsa. Pian alkaa huuto. Ja pian kuulen lauseen, jota pelkään kuollakseni:
– Äiti auta!
Muistan katsoneeni Suomen kauneimmat kodit – jouluversiota, jossa Sikke Sumari liimasi kaunista pinkkiä piparkakkutaloa kasaan. Näytti niin idioottivarmalta, että ehkä jopa minä voisin onnistua. Pian valkenee totuus.
– Rakas lapsi, tämä on fyysisesti mahdotonta, kun seinien pitäisi olla symmetriset ja suorat. Ei nuo yletä mitenkään koskettamaan toisiinsa.
– Byääääääää!!!
– Kuka tässä nyt ragee. Rauhoitu äläkä huuda, huudan.
Tunnen kuinka jouluinen tunnelma alkaa täyttää talon. Työnnän sokerilitkua seinien väliin, mutta ne eivät tottele millään muotoa ajatustani. Suustani pääsee pari ärräpäätä. Talo romahtaa kerta toisensa jälkeen.
– Ensin romahtaa talo ja sitten äiti! tyttö itkee ja nauraa yhtä aikaa.
Lopulta runkutan apinan raivolla sokeria seiniin ja talo pysyy kuin ihmeen kaupalla kasassa. Näyttää enemmän huojuvalta ladolta kuin jouluyön unelmalta, mutta välttää. Kiellän tytärtäni koskemasta joulun ihmeeseen ja artikuloin erittäin selkeästi, että kattoa ei voi kiinnittää paikoilleen kuin vasta huomenna. Seinien pitää kuivua kunnolla. Kun käännän selkäni, alkaa huuto. Tytär on yrittänyt liimata kattoa seiniin ja koko mökki on luhistunut kasaan.
– Mitä minä just sanoin? Nyt ei enää hermot riitä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tämä sota jatkuu huomenna.
Samassa soi puhelin. Äiti soittaa. Puuskahdan leipovani piparkakkutaloa.
– Niin kuului siskoskin tekevän. Mistä lähin hermoheikkojen on niitä kannattanut tehä?
– Ootte kyllä isäänne tullu mitä tulee rakentamiseenkin. Teette ensin ja ajattelette sitten, mies kommentoi puhelun jälkeen.
Isä.
Ensimmäinen joulu ilman isää. Jos isä eläisi, hän tulisi nyt ovesta kengät jalassa sisään ja kysyisi onko kahvia. Varastaisi hirvipiparin pelliltä ja sanoisi, että se pitää lopettaa ensin, ettei potki mahassa. Villitsisi lapset niin ettei nukkumaanmenosta tulisi mitään. Käskisi etsimään “sieltä Forecasta” Kivelän Veikon ja Harisen Martin osoitteet niin että saisi joulukortit lähetettyä. Nyt on liian hiljaista. Kyyneleet valuvat pipareiden päälle.
– Isi, äiti itkee taas! poika huutaa.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Annan kolmevuotiaalleni ehdottoman kiellon koskea taloon tai iskisi elinikäinen karkkikielto. Tämä on nyt minun taisteluni. Kun olen aikani pähkäillyt, kuinka saisin mutkittelevan kuusiosaisen katon mitenkään kiinni horjakkaan rakennelmaan, päädyn vain nostamaan peukut pystyyn ja toivomaan parasta. On niitä ihmeitä ennenkin tässä torpassa nähty! Levitän liimaa kattopalojen reunoihin ja isken palaset yksi kerrallaan seinien päälle. Saan nostettua tasan kaksi kattopalasta paikalleen, kun koko komeus romahtaa maan tasalle silmieni edessä.
Tinsku:
Alan valmistautua kesyttämään perkelettäni uudelleen. Aion tehdä sokeripikeeriä ja alan mitata tomusokeria kulhoon, kun huomaan munien loppuneen. Eikun kauppaan. Leivontahyllyltä bongaan valmista sokerikuorrutetta ja leivontaliimaa. Miksipä tekemään itse, kun toiset äidit ovat sitä jo keitelleet? Kello on sitä paitsi jo puoli kahdeksan illalla. Ostan myös ranskanpastilleja ja pinkkejä nonparelleja pipareitani piristämään.
Kotona alan suoraan koristella pipareita. Mies huutaa puolen tunnin kuluttua, että kauppakassi on edelleen eteisessä. Juoksen eteiseen ja katson sivusilmällä, kun tyttö ottaa leivontaliiman ja alkaa liimata piparkakkutalonsa seiniä kasaan. Kohtaa alkaa tutuksi tullut tuskanhuuto.
– Ei tää onnistu!
Otan tuubin ja yritän itse. Talo luhistuu.
–Mitä shaissea tämä on? Nyt ollaan siinä pisteessä, että minä en enää suostu tähän rakennukseen enää koskemaan. Isi jatkaa tästä.
– Isiiiii!
Mies tulee keittiöön, huokaisee ja käärii hihansa. Hänellä on paljon hallitumpi lähestymistapa jo lähdössä. Katson kun hän laittaa ensimmäisen seinän kyljelleen makaamaan ja tursottaa vakaalla otteella aimo annoksen liimaa seinämän saumoihin ja painaa seuraavan seinän tasaisen varmasti kiinni. Ja odottaa kaikessa rauhassa.
– Aa isi tekee sen tolleen fiksusti, ihailen.
Talo pysyy kuin pysyykin kasassa ja tyttö hymyilee kuin Beetlehemin puolikuu. Ei haittaa vaikka seinät vähän irvistävät. Tyttö alkaa koristella mökkiä hienoksi karkeilla ja sokerilla.
Alan pursottaa kaupan tuubista koristevanaa omien pipareitteni päälle ja asettelen nonparelleja pinnalle. TV:ssä koko Suomi leipoo koristeita kuuseen ja tuomarit kehuvat kilpailijoiden omaperäisiä tuotoksia maasta taivaisiin. Omistani tulee ihan nättejä, vaikka kalpenevatkin tähtileipureiden tekeleiden rinnalla. Kun alan hahmotella pikkupipareita kranssipohjan päälle, pulssi alkaa jälleen nousta. Piparit ovat niin pieniä, että pohja ei peity. Näyttää siltä, etten ole ajatellut asiaa loppuun asti.
– Vaimo nyt olisi aika lopettaa. Lasten pitäisi olla jo nukkumassa.
– Joo ihan just.
– Ei kun nyt. Kello on yhdeksän.
– Joo tää on ihan paska. Ei jumalauta en jaksa.
– Sano vaan minkä kokosen muotin haluat, niin laitan tulostumaan, mies sanoo viitaten 3D-tulostimeemme.
Sitten hän kääntyy televisioon ja lapsiin päin.
– Tuo ohjelma olis K-18, jos äiti olis tuolla leipomassa!
Lapset alkavat kikattaa.
Seuraavana aamuna tytär kyselee veljeltään, onko tämä avannut jo joulukalenterinsa. Poika vastaa myöntävästi.
– Mitäpä tuli? Tuliko piparkakkutalo?
Samassa huomaan, että piparkakkutalo näyttää valjulta. Joku on syönyt seinistä ja katosta karkit.
– Ootko tosissas, siskos tekemä mökki, katson poikaani murhaavasti.
– En se minä ollu, poika virnistää.
– Etpä vissiin. Tässä talossa ei kukaan muu himoitse lähimmäisensä tekemää torppaa.
– Ja äiti, ootko muuten nähny sitä piparikotaa missään?
Muistelen jättäneeni sen takan päälle talteen, mutta kota on hävinnyt kuin pieru saharaan. Lautanen muruineen on kyllä tallella.
– Oikeesti, eihän täällä voi enää leipoakaan mitään, kun yksi syö kaiken! huudan.
Tyttärellä on jo seuraava visio mielessä.
– Tuohon mökkiin pitää saada kynttilä sisään, tyttö vaatii.
– Mutta rakas eihän siinä ole ikkunaa, ei se kynttilä näy mihinkään.
– Näkyy, kynttilä pitää olla.
Käyn kipon ja tuikun osoittaakseni olevani oikeassa. Pian tulee kuitenkin tenka poo. Mökissä ei ole ovia eikä ikkunoita, joten en saa kynttilää sisään.
– Varmaan pitää nostaa sitä taloa, tyttö ehdottaa.
– Aivan! nauran ja nostan talon ilmaan.
Kynttilä palaa, mutta valoa ei näy mistään. Kohta palaa pinnan lisäksi pipari.
– Ei se näy mihinkään! Ihan paska! tytär inisee.
– No sitähän minä yritin sanoa.
– Pitää tehdä reikä.
– Yhtään reikää ei tehdä nyt, kun tää kutakuinkin pysyy kasassa.
– Minä murskaan sen!!
– Et todellakaan murskaa mitään, sitä on tehty kuin Iisakin kirkkoa!! Seisokoon siinä pääsiäiseen. Ja tätä EI SYÖDÄ, käännän katseeni poikaan.
Pian pienin juoksee takkahuoneesta piparikranssin pohja päässään. Juoksen perään ja pelastan aarteeni. Sitten ehdotan keskimmäiselle, että pitkä kynttilä voisi toimia.
Hätä keinot keksii. Älä kokeile kotona.
Seuraavana päivänä miehen 3D-tulostin on työstänyt valmiiksi ison lumihiutaleen muotoisen piparimuotin. Jälleen löydän itseni kaulimasta taikinaa ja sovittelemasta muottia massaan työpäivän jälkeen. Kun yritän nostaa hiutaleita pellille, totean, että malli on harvinaisen mulkku muotiksi. Pipareiden sakarat venyvät, paukkuvat, katkeilevat ja jäävät reunoilta repaleisiksi. Yksi luomuksistani muistuttaa karjalanpiirakkaa, toinen näyttää täydelliseltä kirkkoveneeltä. Paiston jälkeen osa hiutaleen sakaroista on mustia. Tunnen kuinka verenpaine nousee.
Päätän ripustaa kranssipohjan seinälle ilman pipareita. Less is more vai miten se meni? Pitäköön Kuvalehden lukijat illuusion täydellisestä joulusta ja Sikke Sumari voittajan virneensä. Piparia en suuhuni aio työntää missään muodossa ennen kuin joku kehittelee pipariviinan.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Se siitä sitten. Sullon muumitalon muotit kirpparille menevien tavaroiden kassiin. Sikke saisi pitää tunnelmallisuutensa ja tunkkinsa. Ne on toiset mimmit, jotka pipareita pyörittelee. Minun raksaurani oli tässä.
Oikein hyvää joulua kaikille blogimme lukijoille ja menestyksekkäämpää piparinpaistoa!
PS. Tinsku:
Karjalaisessa oli kiva ohje joulutähdistä, jotka tehdään vanhoista kirjan sivuista. Siitähän se ajatus sitten lähti…..
PPS. Ei se ole mennyt niin kuin Strömsössä aikaisemminkaan. Lue Erään yksisarvisen tarina
