Valvominen yli iltakymmenen aiheuttaa minulle kolmen päivän sekavuuden, tiedostan sen. Parin vuoden tauon jälkeen aloin kuitenkin olla jo sen verran keikkailun puutteessa, että univelkakrapula ja siitä aiheutuva kärsimys perheelleni oli toissijaista.
Koko tuskattuvan pitkän lockdownin ja rajoitusten ajan olin kaipaillut lempparibändiäni saapuvaksi kotipuoleen ja Kerubiin, ja kun odotettu hetki koitti, oli aika uskaltautua ulkomaailmaan ja palata ihmisten pariin. Tinskuhan on jo kotvan pinkonut pitkin maakunnan kapakoita ja kuppiloita Tuiskun, Tauskin ja Tähkän perässä.
Katala virus oli tehnyt kaikkensa estääkseen kohtaamisemme. Keikka peruuntui, toinen siirtyi, ja juuri kun kalenterin sivuilla alkoi näkyä luvattu päivämäärä, sai elämäni kauan kammotun, joskaan ei täysin odottamattoman, positiivisen käänteen. Onneksi niin ajoissa, onneksi niin lievänä, että karanteeni oli lusittu hyvissä ajoin ennen tuota taivaallista lauantaita.
Ystävättäreni oli suojautunut tehokkaammin. Hän ei todellakaan aikonut sairastua ennen ensimmäistä Stam1nan keikkaansa. Koronalta välttyäkseen rouva oli skipannut lounaat, liimannut maskin naamalleen ja vältellyt kollegoita työpaikan pimeimmissä nurkissa kuplamuoviin kääriytyneenä. Ja se oli kannattanut.
Itse en aivan keikkakunnossa ollut. Sosiaalisten kohtaamisten lisäksi hirvitti jo valmiiksi, miten jaksaisin valvoa yhdeksää pidemmälle vaikuttamatta aivokuolleelta zombilta.
Kuppilassa ahdistus kasvoi entisestään, kun näin baaritiskin. Miten hitossa tilattiin kaljaa? Vuoroa ainakin odotettiin siisteissä ja sivistyneissä jonoissa… Milloin viimeksi olin baarissa ollut?
Yksi kalja riitti kihauttamaan kepeään keikkakuntoon, josta rysähdin pian takaisin. Tuntui kuin olisin katsonut keikkaa muovipullosta. Ääneni hävisi ennen kolmatta biisiä ja pelkästään piirileikin katsominen sai sykkeet kattoon.
Toista tuoppia en jaksanut lähteä jonottamaan, mutta puolivälissä keikkaa nautin ulkoisesti puolimukillista keikkalämpöistä olutta, joka niskassa tuntui viileältä, mutta pakaroiden välissä jo lämpöiseltä.
Mitäs seisoin pitin vieressä.
Tai seisoinhan minä, ja melkein eturivissä, sillä liveStam1naneitsyyttään heittävä ystävättäreni hivuttautui pelottavan määrätietoisesti lähemmäs lavaa. Silmät kiiluivat kuumeisina, hymy ylsi korviin ja nyrkki pui ilmaa. Tuo arjen herttainen perheenäiti oli hevipilvessä!
Hymyilytti. Suloisen katkera kateus pisti rinnassa. Saisinko enää koskaan kokea tuota livekeikan hurmiota, pökerryttävää energiaa ja euforiaa?
Ehkä toipuisin kesän rientoihin. Tai voisiko toivoa iltapäiväkeikkaa senioreille?