Lapsi ilmoittaa kello 19.10 maanantai-iltana, että nyt tehdään opelle kortti kevätjuhlaan. Tai ei hän suoranaisesti ilmoita vaan käskee.
– Onko ihan pakko just nyt rättipoikkiväsyneenä, meillä on vielä neljä iltaa aikaa! Ja siskos lähti puistoon, pakko juosta perään.
– ON PAKKO! SE TEHDÄÄN TÄNÄÄN JA PISTE!!
Huoh.
– Äiti onko sulla mitään runokirjoja?!
Onhan mulla. Tosin Tommy Tabermanin eroottiset runot eivät välttämättä ole soveliaita kevätjuhlateemaan. (Tai ehkä olisivat, jos kortissa olisi äidin allekirjoitus, sillä lapseni opettaja on aika hottis.) Ja saattaisihan sieltä jotakin yhtäläisyyttä löytyä keväisiin iloitteluihin – mahla virtaa ja terälehdet aukeavat…
Karistan ajatuksen, otan kirjahyllystä teoksen Runoista rakkaimmat ja isken sen tyttäreni käteen.
– Etsi sisällysluettelosta jäähyväiset tai jotain, miun pitää nyt juosta.
– EI TÄÄLLÄ OLE SISÄLLLYSLUETTELOA MIKÄ SE ON BYÄÄÄ EI TÄÄLLÄ OLE MITÄÄN!!
Avaan kirjan randomilla ja luen esiin pompanneen runon:
– Hampaasi ovat niin harvassa että kun hymyilet tuuli tekee minut mustasukkaiseksi. Pentti Saarikoskea.
– Ihan paska!
Jätän lapseni raivoamaan ja juoksen puistoon kalastamaan pienintä. Kun tulemme sisään, olkkarista kuuluu edelleen huuto. Otan runokirjan käteeni.
– Mites tää: Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan ja pidän sen avoimena. Mirkka Rekola.
– Tai hei tää kävis kouluteemaan: On monta viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään hullua puuta. Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen. Paavo Haavikko.
– EI!! MINÄ KIRJOTAN ITE! AUTA!
– Joo no sitten kannattaa ensin miettiä, mitä haluat sanoa.
– En minä tiedä mitä haluan sanoa!
– Ootko oppinu jotain vuoden aikana?
– Ehkä.
– Tykkäätkö opesta ihmisenä?
– Ai onks se ihminen?
– No ei se apinaltakaan näytä (tai sitten on harvinaisen kivannäköinen apinaksi). Jääkö sulla sitä ikävä?
– En tiedä. Se jää sinne töihin edelleen.
– No mitä jäät kaipaamaan teidän kouluvuodesta?
– EN MINÄ TIIÄÄ! BYÄÄ. KUN EN TIEDÄ! Kuuntele vähän lapsiasi!!!!
– Kun loppuu tää, muisto vaan jää? Aika klisee, unohda.
– EI.
– Tässäkö tää oli? Mitään en oppinu, sori.
– BYÄÄÄÄ.
– Tästä alkaa loma, et oo enää ope oma.
– Byäääää.
– Hei nyt välähti! Kun lähtee mister Karhu, pääsee parku!
– Lopeta, hulluko sinä olet? ÄRSYTTÄÄ!
– No miksi sinä pyydät apua, jos en saa ehdotella mitään tai keksiä mitään?!
– EN TIEDÄ.
– Entäs tää: Olin pieni, imin sinusta tietoa kuin sieni. Olet oppaani, minne käykin tieni.
– Miks mie tommosia kakkarunoja laittasin!?
Alan kirjoittaa muistiinpanoja, sillä keskustelu on mielestäni hauska.
– Eihän sulle voi mitään sanoa, kun sie kirjotat kaiken ylös! Varmaan tuonkin laitoit ylös! tyttäreni huutaa.
– No en vielä, mutta nyt kun mainitsit niin laitetaas ylös. Kakkarunoja…
– Tyhmä!
– Hei mitäs myö laitettiin sille bussikuskille silloin eskarissa? Ootas kaivan sen kuvan kortista. Aa tässä: “Kiitos kun rattia mutkissa käänsit, höpöjä juttelit ja vitsiä väänsit. Kiitos kun olit läsnä ja huolta kannoit, turvallisen kyydin perille annoit. Nyt vaihda jo mopoksi menopeli, kurveista nauti – onhan kesäkeli!” Saiskohan näistä jotakin?
– Hihhhiih.
– Kiitos kun huolta kannoit, jälki-istuntoa annoit…
– EI.
– Mukava oli oppilaasi olla, erotaan nyt sovinnolla…
– LOPETA!
– Eikun nyt lähtee. Mukava oli olla oppilaasi, opin että Nasaretiin ratsasti aasi. Paitsi että Jeesushan se ratsasti eikä se aasi…
Tyttäreni katsoo minua murhaavasti ja väläyttää:
– Opin matikkaa ja äikkää ja et mul on hullu äippä!
– Hyvä! Mielenkiintoinen lähestymistapa. No mietitääs nyt tosissaan. Mukava oli oppilaasi olla, opin mitä on….. Mikä siihen rimmaa? Polla, sovinnolla, roviolla, oliolla… Nolla! Mukava oli oppilaasi olla, opin mitä on yksi plus nolla.
– Ok. Laitetaan se.
– Mitäs sitten? Harmi et on vika kerta…
– Joo.
– Noniin Harmi et on vika kerta, onneks ei tarttee mennä edemmäs merta… Että sinut taas nään, komeita kasvojas kaipaamaan jään… Saat kääntymään äidin pään…
– EIIIII! Lopeta! Paska kakkapylly pieru pissi -runo!!!
Kieltämättä huono idea. Lapseni opettaja jatkaa toisen lapseni luokanopettajana ja joudun kohtaamaan hänet jatkossakin.
– No joku tuohon Että sinut taas nään…. Mitä kaipaamaan jään? Oppia, kuria, ohjeita, ilmeitä, vitsejä….
– Ei mitään noista!! Ei se kerro vitsejä eikä ilmeile.
– Onpa tylsää. Ei tartteis kuin yksi lause keksiä. Anna tulla nyt.
– No vaikka se oppia.
– Nonni. Harmi et on vika kerta, onneks ei tarttee mennä edemmäs merta, että sinut taas nään, sillä oppias kaipaamaan jään.
– Se on ihan hyvä. Kirjoita sinä! Miten mie tän nallen kuvan nyt saan tohon korttiin kun tää on ihan rutussa?!! BYÄÄÄÄ.
Yhtäkkiä se iskee tajuntaan. Miksei kukaan oppilas tee minulle tämmöisiä kortteja?
– BYÄÄÄÄÄ. Miksen minä koskaan saa mitään, en edes omenaa! Teidän opet saa miljoona korttia, tikkaria ja ruusua, ulisen.
– Äiti se johtuu varmaan siitä, että sie opetat teinejä. Ne ei tajua. Myö ollaan alakoulussa, tyttäreni valistaa.
Niin – teinien kiitos pitää lukea rivien välistä. Yksi rupesi vasta itkemään, kun kurssi loppui. Toinen kysyi että miten olenkin kestänyt kaiken – kiukuttelut, murheet, selittelyt ja oharit. Kolmas sanoi kerran, että olen ainut ope, jolle ei tee mieli haistatella tai vittuilla. Neljäs sanoi että olen paras ope ikinä – tiukka mutta en mikään tiukkapillu. Voiko sitä enää kauniimmin sanoa?
Teinien sielunelämästä lisää täältä.