Categories
Yleinen

Milla Mallikas marketissa

Koska Aikku jakoi julkisesti nolon kauppakokemuksensa Noloja hetkiä (n)outopisteellä, aion jatkaa aiheesta. On vain hieman vaikea päättää mistä kirjoittaa, sillä häpeälliset hetkeni marketeissa eivät ole yhden käden sormilla laskettavissa.

Muutama vuosi sitten asioin isossa joensuulaisessa tavaratalossa, kun iski pissihätä. No eipä hätiä mitiä, vessat olivat muutaman metrin päässä. Työnnyin invavessaan, koska ne ovat niin mukavan tilavia ja ilmavia. Jo pöntöllä istuessani kiinnitin huomioni naruun, joka roikkui kauniisti katosta ja hengaili kutsuvasti käteni ulottuvilla. Päättelin loogisesti, että nyörin täytyi olla helpompi tapa huuhdella vessa, sillä liikuntarajoitteiset eivät välttämättä taipuisi painamaan oikeaa huuhtelupainiketta. 

Samalla kun kiskoin housuja jalkaani, en voinut enää vastustaa kiusausta vaan vetäisin mysteeriköydestä. Tuskin olin kunnolla ehtinyt nykäistä, kun show-time pärähti käyntiin. Hälytyskellot ja sireenit alkoivat ulvoa tavaratalon joka tuutista ja tötteröstä ja pian erotin vessan ulkopuolelta juoksuaskelien ääniä. 

Koskaan en ole vetänyt housujani niin nopeasti jalkaani. Livahdin ovesta ulos loivin liikkein ja pääsin käytävään juuri, kun myyjä juoksi vessaa kohti henkihieverissä. 

– Täältäkö se hälytys tuli?

– Jaa-a, en ole kyllä varma. Saatoin ihan vahingossa hipaista sitä vessassa notkuvaa narua, mutta olisi kyllä aika outoa, jos se laukaisisi tällaisen yleisen hätätilan.

Opetus numero 1: Ei kannata sörkkiä sormillaan jokaista nätisti notkuvaa uloketta.

Turvallinen vessa – ei ylimääräisiä houkuttimia katossa tai seinissä. Vai voisiko tuolla hylsyllä leikkiä?

Kolme viikkoa sitten perjantai-iltana köröttelimme lasten kanssa mökille ja päätimme pysähtyä matkan varrelle jäävään S-markettiin. Opastin lapsia, että karkit pitää valita nopeasti, sillä kissa odottaa autossa ja äiti ei enää jaksa hengailla kaupassa pitkän päivän päätteeksi. Käskin isompien vahtia pienintä karkkihyllyn edessä, kun kävin noukkimassa itselleni linssejä, jugurttia ja omenasiiderin. 

Kun pääsin takaisin namuhyllylle, pienin tunki kaksin käsin suuhunsa pinkkejä sieniä. 

– Mitä sulla on suussa?! kauhistelin vaikka nauratti.

– Hampaat.

Suun tyhjettyä ja nallekarkkien solahdettua pusseihin aloimme köpötellä kohti kassoja. Huokaisin, sillä jono oli melkoinen, vaikka kello oli jo kuusi. Siinä jonon jallittaessa sanoin lapsille, etten jaksa odottaa. Että tuossahan on itsepalvelukassat vapaana.

– Huutakaa JEEEE, saatte iskeä tuotteita piippariin! 

Siirryin itsepalvelupisteelle kolme kääpiötä perässäni ja työnsin ensitöikseni siiderin viivakoodinlukijan alle. Kassa tilttasi välittömästi ja kehotti kutsumaan myyjän paikalle. Käskin lapsia siirtymään seuraavalle itsepalvelukassalle. Kun iskin siiderini piipparin alle, tämäkin masiina meni jumiin. 

– Jumalauta, mikä tässä maksaa?! manailin. 

Viereisen kassan täti piippaili tuotteitaan vaivatta ja sulloi ne tyytyväisenä kassiin. Tädin lähdettyä ryntäsin tälle todistetusti toimivalle kassalle, mutta eipä aikaakaan, kun sekin blokkasi. Suusta pääsi ärräpää ja kehotin lapsiani suuntaamaan takaisin megapitkän jonon päähän. 

– Nyt se on lapset nähty. Vaikka tekniikka kehittyy, niin kone ei koskaan korvaa ihmistä. 

Jonostani pälyilin, kuinka muutama epätoivoinen kanssakaupustelija yritti kokeilla onneaan itsepalvelukassalla, mutta kassat huusivat edelleen myyjiä. Siinä jonossa sitten kun oli aikaa ajatella ja koska edelleen puristin kylmää siideritölkkiä kourassani, tajusin, miksi koneet tyssäsivät. Loogista päättelykykyäni tukivat itsepalvelukassojen vieressä seisovat kyltit, joissa luki kissankokoisin kirjaimin: EI TUPAKKA- TAI ALKOHOLITUOTTEITA. 

Opetus numero 2: Alkoholista ei koskaan koidu kuin harmia.

Pari viikkoa sitten liikuin työasioilla Citymarketissa, kun bongasin kaupan käytävällä äänestyspisteen. Ajattelin hetken mielijohteesta hoitaa kansalaisvelvollisuuteni pois alta, jos pääsisi varsinaisena vaalipäivänä esteitä kertymään. Jonoakaan ei ollut. 

Äänestyslipukettä käteen vetäessäni kysyin vaalivalvojilta, voinko kontiolahtelaisena varmasti äänestää tällä äänestyspaikalla, joka sijaitsi Joensussa. Totta kai, kuului vastaus. Matkalla koppiin tajusin, etten ollut lainkaan varma, ketä aikoisin äänestää. Päätös alkoi kuitenkin itää koppiin päästyäni. Nyt tarvitsisin enää numeron. Katselin seinälle kiinnitettyä ehdokaslistaa ja aloin liu’uttaa siinä sormeani. Paniikki – ei yhtään tuttua nimeä! Minne kaikki ehdokkaat olivat hävinneet? Yritin epätoivoisesti bongata tuttua nimeä jokaisen puolueen listoilta – ties vaikka olisi loikannut! 

Kohta tajusin, että listan otsikkona kirkui isolla Ehdokkaat Joensuussa. Mistä hiivatista tietäisin oman ehdokkaani numeron? Puhelin oli kyllä laukussani, mutta sen käyttö olisi varmasti kiellettyä näin virallisessa tapahtumassa. Eiväthän oppilaanikaan koetilanteessa saaneet luntata puhelimesta apuja? Alkoi kuumottaa, sillä otin viettänyt kopissa jo kotvasen. Hassua sinällään, etttei minulle tuota minkäänlaista ongelmaa esiintyä satapäiselle yleisölle, mutta pienessä kopissa muiden katseiden ulottumattomissa alkaa pukata hikeä. Kopin ulkopuolelle alkoi kertyä jonoa. Nyt oli tehtävä jotakin. Etsin listalta vihreän puolueen ja raaputin kyseisen puolueen listalta randomilla numeron lipukkeeseeni. 

Autossa tajusin, että olisi ollut sama äänestää kirkkovenettä tai Mustanaamiota. Ääneni diskattaisiin, sillä en voisi kontiolahtelaisena äänestää joensuulaista. 

Kotona iski paniikki – entä jos olin antanut ääneni kontiolahtelaiselle persulle??!!? Isi olisi ylpeä tyttärestään, mutta kyllä menisi yöunet. Aloin kiivaasti googlettaa raapustamaani numeroa. En tietenkään muistanut numeroa oikein, joten jouduin ensin googlaamaan randomehdokkaani nimen ja kun olin saanut nimen kautta selville numeron, aloin googlata numeroa. Valahdin kalpeaksi. Numero todella kuului persulle!! Kun jaksoin keskittyä ja klikkailla eteenpäin, huokaisin helpotuksesta, sillä ehdokas oli joku etelän hedelmä. Lähempi googlettelu ja tutkiskelu osoitti, että olin äänestänyt tyhjää. Niin isoa numeroa ei kontiolahtelaisissa vaaliehdokkaissa ollut olemassakaan.

Työkaveri ihmetteli samana iltana, eikö kopissa ollut kirjaa, jossa oli lueteltuna kaikkien kuntien ehdokkaiden nimet. Että hän oli äänestänyt opuksen avulla. Mietin hetken.

– Nyt kun mainitsit asiasta, niin valokuvamuistiini on jäänyt sellainen opus. Siellä se vinosti pötkötti pöydällä.

Ehdotan seuraaviin kuntavaaleihin tuettua äänestämistä, niin ei mene keskittymishäiriöisten äänet hukkaan.

Kylläpä vitutti äänestää tyhjää. Kunpa olisin edes sen kirkkoveneen piirtänyt niin olisin sentään kantaa ottanut.

Hetkeä myöhemmin sain ottaa konkreettisesti kantaa, sillä kädessäni oli leipä ja leipäveitsi. Kun olin leikkaamassa itselleni leivästä palasta, jurskaisin veitsellä etusormeeni ja rääkäisin. Juoksin vessaan paikkailemaan itseäni, kun matkalla huomasin miehen makaavan sängyssä selällään ja pläräävän puhelintaan mielenkiintoisena.

– Mitäpä löytyy? kyselin. 

– Vaalikonetta täyttelen, että varmasti tietäisin ketä äänestän, mies virnuili. 

– Pitääkö vielä vittuilla ja kääntää veistä haavassa?! kysyin. 

– Ihan ite tuossa ittees äsken puukotit.

Pian mies iski kehiin vertauskuviaan.

– Siun kanssa eläminen on kyllä sama kuin eläisi laavalampun kanssa.

– Laavalampun?

– Niin, yhtä ennakoitavissa.

Opetus numero 3:  Ihan sama äänestätkö vai etkö, maailma ei muutu mihinkään.

Kuumottavat kauppareissut eivät suinkaan olleet tässä! Lue kuinka Tinskulle kävi, kun hän lähti ostamaan remonttireiskalle kahtena aamuna kaljaa: Kultainen suihku

    Categories
    arki kaaos Yleinen

    Noloja hetkiä (n)outopisteellä

    – Tästä siun pitää kirjottaa blogiin! Tinsku arvioi kerrottuani hänelle astetta nolommasta kauppareissusta. Kieltäydyin. Ihan kaikkea elämäni typeryyksiä ei ilkeä nettiin laittaa. Pelkkä ajatus sai posket kuumenemaan. Mutta nyt pitäisi siivota kuopuksen huonetta. Tehtävä on mahdoton, ahdistava, Suomen Sagrada Familia, Pohjois-Karjalan Sikstuksen kappeli, joten kerron teille opettavaisen tarinan elämää helpottavista keksinnöistä, niin noloa kuin se itselleni onkin. 

    Vihaan kauppareissuja yli kaiken. Jos niissä ei mene hermot, menee rahat. Yleensä molemmat. Usein myös lapset. Keskimmäinen katosi vuosia sitten kauppareissulla ja löytyi karkkiosastolta. Oli siellä “etsimässä” meitä. Seuraavalla viikolla kauppareissuni keskeytyi, kun kaiuttimesta kajahti samaisen sankarin nimi: “Viisivuotias Sanelma odottaa äitiä infopisteellä.” Oli karkkiosaston kierrettyään suunnannut infopisteelle ohjeiden mukaan. Myös miehen kanssa soitellaan ristiin ja juostaan käytävien välissä kilpaa. Onneksi mies on päätä pidempi keskivertokansaa ja kauppa-asuna on huomiovärihaalarit, joten hänet on melko helppo paikantaa tiheämmästäkin ihmisvilinästä.

    Tällaiset kauppareissut olivat vielä helppoja.

    Kauppaan katoavat perheenjäsenet eivät ole ainoita, jotka saavat käyrän nousemaan. Hedelmäosastolla ahdistaa, kun tajuaa unohtaneensa kestopussit. Aika pysähtyy, kun yrittää kuivin sormin nitkuttaa hedelmäpussia auki, ihmiset kävelevtä liioitellun hitaasti ohi ja tuijottavat säälivästi. Ja mitä ikinä teet, älä vain nuolaise sormia!

    Mikäli kaikki kauppaan lähteneet ovat vielä kassajonossa tallessa alkaa pahin vaihe: pakkaaminen. Kasseja on aina liian vähän ja liukuhihna lennättää tavaroita liian nopeasti hihnan päähän keoksi tai jumiin hihnan väliin. Siinä sitten hikikarpalot otsalla yrittää tunkea pakasteet ja hedelmät eri kasseihin, kun kassa ja seuraava jonossa odottavat hihnan vapautumista. 

    Tästä vaiheesta on jo onneksi aikaa. Huom. Ei lapsen eikä meidän arkisetti. Ihan vain tiedoksi…

    Näistä syistä vihaan kauppareissuja, joten korona-ajan synnyttämä noutopalvelu alkoi houkuttaa. En toki heti moiseen uskaltautunut, mutta kun Tinsku kehui onnistuneensa tilauksen tekemisessä (insinöörimiehensä opastuksella) päätin minäkin kokeilla.

    Tilauksen tekeminen oli helppoa. Eikun vaan klikkailla suosituksista suoraan virtuaaliseen ostoskoriin. Eikä painanut se kori kättä! Loppusumman nähdessäni poistin muutaman vähemmän tärkeän tuotteen. Noutoajaksi valitsin maanantain töiden loputtua. Erinomaista. Ennen tilauksen varmistamista laitoin Tinskulle kysymyksen, missä helkkarissa se Noutopiste fyysisesti oli. Ohjeet saatuani uskaltauduin painamaan nappulaa. 

    Maanantai tuli ja aamupäivällä puhelimeen kilahti viesti koodista ja kaapin numerosta. Sydän alkoi hakata. Mihin se koodi laitettaisiin? Mistä löytyisi se kaappi?! Miksi ei voinut vaan nimellä noutaa?! Tahdoin asiakaspalvelua!

    Olo oli outo. Kahvipöydässä kerroin matikanopettajille, että tänään tekisin historiaa. Pyysin, voisko jompikumpi tulla mukaan, ihan sillä, että naisen vaistoni varoitti minua jostain epämääräisestä, josta en saanut otetta. Kollegat eivät ottaneet pyyntöäni vakavasti. Ryhdistäydyin. Mikä voisi mennä vikaan? Olin oppinut käyttämään myös postin noutopakettilaitetta. Vastaanottamiseen, en sentään lähettämiseen. Töistä lähtiessäni Tinsku kertasi vielä, mistä noutopisteen löytäisin. 

    Kevään kuumin päivä oli tehnyt olon hikiseksi ja kärttyiseksi ja istuminen auringon kolmekymmenasteiseksi paahtamaan autoon ei parantanut oloani. Elinvoimani meni vain viileänä pysymiseen, kauppareissu ei kiinnostanut näinkään minimaalisilla vaatimuksilla. Vedin syvään henkeä ja tsemppasin itseäni:

    – Sie pystyt tähän!

    Irvistin. Autossa haisi jokin epämääräinen, mutta selkeästi kuvottava. Veivasin ikkunaa auki. Lapset olivat taas jättäneet likaisia sukkia tai märkiä uikkareita penkin alle. Kokosin itseni ja suuntasin kohti uutta seikkailua.

    Kiertoliittymästä kierrätyspisteen ohi ja siinä se oli. Kyltti oli iso ja edustalla oli myös Tinskun ohjeistamat pylväät. Peruutin autoni nätisti tyhjään riviin. Koska muita ei näkynyt, en viitsinyt etsiä maskia naamalle. Puhelimen älysin ottaa mukaan. Siinä kun oli niitä koodeja. 

    Yritin mennä sisään. Ovi ei auennut. Peruutin ja äkkäsin, että oven vieressä olevaan laitteeseen piti syöttää koodi. Ohjeet seisoivat kissankokoisin kirjaimin useammassa julisteessa. Ehdin painella koodin, kun sain seuraa. Kaupan työntekijä kurvasi pakettiautollaan lastauslaiturille ja tuli perässäni sisälle. Yritin näyttää siltä, että tiesin mitä tapahtui. 

    Takaseinä oli täynnä kaappeja. Yksikään ovi ei ollut auennut ja missään en nähnyt laitetta, johon koodin laittaa. Keskellä käytävää oli pahvilaatikoita, joita nuori mies alkoi kantaa autoon. Niiden takana pilkotti kaappini numero. Hahaa! Se oli varmaan auennut samalla koodilla kuin ovikin. Yritin avata kaappia. Se ei auennut. Rynkytin ovea. Vilkaisin ulos. Nuorukainen asetteli laatikkoja pakettiautoonsa. Vilkaisin yläviistoon. Jossakinhan täällä oli turvakamerat. Ovi ei auennut ja mies alkoi lähestyä. Nousin paniikissa ja päätin katsoa minne toinen käytävä johtaisi. Onneksi en pidemmälle ennättänyt, sillä löysin koodilaitteen kaappirivistön toisesta päästä. Syötin koodin. Ovi ei auennut. Kävin runkuttamassa ovea taas. Ei mitään. Laitoin Tinskulle viestin, että miten helvetissä saan oven auki. 

    – Laita oikea koodi. 

    Perkele. Painelin koodin uudelleen, mitä ei tapahtunut. Pakko se oli kysyä apua.

    – Anteeksi, mie en saa tätä kaappia auki. 

    – Ootahan. 

    Mies kokeili eikä saanut hänkään kaappia auki. Huojentavaa. Luulin jo, että minussa oli vika.

    – Eläpä hättäile, mie käyn tuolta takaa ne siulle. 

    – Kiitos. 

    Mies toi pian kaksi pientä pahvilaatikkoa ja laski ne kärrille. 

    – Ota yks kerrallaan. 

    Kaksi noin pientä pahvilaatikkoa. Eikä edes kauheasti kuiva-ainetarvikkeita. Miten heikkona se minua piti?

    – Kyllä mie nämä…

    – Eiku ne ei ole oikein kestäny…

    Tunsin kuinka alimmaisen pahvilaatikon pohja petti, muuttui pyöreäksi ja alkoi revetä. Nostin äkkiä oikean polveni tukemaan pohjaa ja tein taiteellisen kyykyn, jota ilman pahvilaatikoita olisi voinut luulla pissahädän aiheuttamaksi. … ne pohjat.

    – Jospa mie otan sen päällimmäisen. 

    – Kiitos. 

    Häpeän puna nousi poskille. Miksi en ollut sitä maskia ottanut?! Olisin voinut selviytyä tuntemattomana keski-ikäisenä mummelina, mutta nyt valvontakamerat kuvasivat performanssiani hauskoihin kotivideoihin.

    Avasin kuraisen takakontin. Hävetti. Mutta vielä enemmän hävetti, kun avasin kontin. Koirankarvaisessa kontissa oli parittomia hanskoja, ensiapulaukku ja kierrätyspahveja. Onneksi sinne sentään mahtuivat ostokset. Laskin oman laatikkoni ja samassa nenääni leijaili hapantuneen kalan tai mätineen sienen haju. Yritin äkkiä kääntyä ottamaan toisen laatikon vastaan, mutta mies oli kohtelias ja nopea.

    – Mie voin laittaa tämän. 

    Mies kumartui asettamaan toisen laatikon konttiin. Toivoin sydämestäni, että nuoren miehen maski suodatti edes osan lemusta, joka raatovaunuistani hönki. 

    – Kiitos, kuiskasin ja syöksyin äkkiä rattiin. 

    Kotona kerroin miehelleni tapahtumasarjasta ja tuumin, että en ollut varma oliko tämä yhtään helpompaa mielenterveydelleni. Mieheni ei tarjoutunut käymään kauppareissuja puolestani, mutta keksi, mistä lemu oli lähtöisin.

    – Ku mie ne kalaverkot siellä siun kontissa kuletin!

    Categories
    Yleinen

    Puutarhaunelmia

    Kevät tulee ja sen tärkeimmät merkit on näkyvissä: vilkuilen puolikiinnostuneesti työpaikkailmoituksia ja päätän alkaa ahertaa pihamaalla. Tähän asti hangen alla talvehtineen littaantuneen nurmikon ja lumeen kadonneiden tavaroiden ja koiranpaskojen näkeminen on herättänyt ainoastaan voimattomuutta. Mutta nyt olen alkanut nähdä mytiytyneen pihamaani potentiaalin!

    Rakkaallani on melkoinen lista kesäpuhteiksi. Halkoliiteri, autotallin sisäremontti, pajan kattoremontti, mökin räystäslaudat, mökin hajonneen uunin purkaminen (jää kuulemma miun vastuulle) sekä luonnollisesti perinteinen puusavotta ja helvetillinen halonmättö. Onneksi savottaa varten on miehen mittaan virahtanut teini, joka käyttää moottorisahaa vakuuttavammin kuin äitinsä. Tehtäväkseni jää ainoastaan nalkuttaminen, että hommat tulee tehtyä. Henkilökohtaisella varjoprojektilistallani kesäkautta on odotellut ainoastaan kattojen maalaus, pöydän ja lipaston entisöinti, vaatehuoneen siivous, kuistin korjaus…

    Tiedämme  molemmat, että puolet hommista jää tekemättä, mutta ei olla sen annettu koskaan estää suunnittelua. Tämä vuonna onnistuin kuitenkin pitämään lupaukseni, etten kasvata tai idätä yhtään rehua, joten kasvihuone ja kasvimaa saavat minun puolestani nauttia luonnontilastaan.

    Mutta… kevätauringon ja allergeenien kutitellessa nenän limakalvoja alkoi pieni ulkohomma houkutella. Kaupasta haalimieni yrttien tuoksu aiheutti hallusinaatioita, joissa näin itseni valmistamassa herkullisia, tuorein yrtein maustettuja salaatteja, grilliherkkuja, dippejä, kastikkeita ja smoothieita. Josko kuitenkin olisi pienen yrttipenkin perustamisen aika?

    Ei kun tuumasta toimeen. Kerroin ideastani miehelle ja esittelin rustiikkisia, punatiilestä väkerrettyjä kasvualustoja Instagramista ja Pinterestistä.

    – Kunhan et käytä niitä uusia tiiliä. 

    Ensimmäinen ohjelmanumero oli tarkastaa uhriksi joutunut soppi pihamaasta. Kyllä, siellä oli selkeä merkki puutarhajumalilta! Kauan sitten unohtunut ruohosipuli sitkutti keskellä mutavelliä ja esiin pukertavia mesiangervoita.

    Etsin kottikärryt ja suunnistin märän pellon poikki tontin laidalle, jonne pari vuotta sitten purettu leivinuuni oli sijoitettu. Kasasin kärrin vain puoliksi, sillä aiemmasta kokemuksesta tiesin, että tiili on yllättävän painavaa. Paluumatka oli huomattavasti pidempi. Se saattoi johtua siitä, että kottikärrin rengas oli tyhjä. 

    Rajasin tiilillä tulevan yrttimaani. Pienehköjä sektoreita, helppo hallinnoida ja todennäköisyys saada edes jotain valmiiksi kasvoi eksponentaalisesti. Levitin sanomalehtiä pohjalle, kuten olin netissä diy-palstoilla nähnyt. Ei se ihan samalta näyttänyt, mutta yllättävän hyvältä.

    Kipitin sisälle kutsumaan mieheni antamaan kommentteja. 

    – Mie tein sen pohjan.

    Mies tunkaisi reinot jalkaan ja seurasi minua kuistille. Osoitin ylpeänä vanhan huussin nurkalle kasaamaani muurin tynkää.

    – Miltä näyttää?

    – Tuota… Jos katotaan lähempää.

    Hyppelin saavutukseni luo. Mies huokasi helpotuksesta nähdessään luomukseni.

    – No ei tää ihan niin paha ole. Tuolta näytti ku ois kärri levinny keskelle pihamaata. 

    – Mutta mitä oot mieltä tälleen lähempää?

    – No, nuo tiilet ei tule pysymään noin päin pystyssä, siun pitää joko kaivaa ne maahan tai sitten latoa perusmuurauskuvio. 

    – Jaa… Mie en tienny kuin päin mie ne kasaan, että kumpi näyttäs paremmalta. 

    – Aivan. Ja jos, siis JOS haluat tehdä sen kunnolla, kaivat ekana pintamaat pois vähintään sen tiilen leveydeltä, haet tuolta soraa ja tiivistät sen ennenkuin alat latomaan.

    – Mutta mie halusin tehdä vaan nopeasti. 

    – Mie uskon. Ei kuule yllätä yhtään. Mie en sitten voi jäädä auttamaan, pitää saada kaivinkone käyntiin. Voin sitten tästäkin kuopasta. 

    – Etkö luota minuun?

    – Niin ja ota mönkijä ja kärri, jos ois helpompi noita tiiliä kulettaa. Mie laitan käyntiin siulle…

    – Osaan mie itekin!

    Mies muljautti silmiään ja hävisi. Aloin kaivaa pohjia. Olikohan tämä nyt ihan ok? Yrttipenkkini ympäri kiersi vallihauta, joka jo pikasilmäyksellä näytti hieman epätasaiselta. Kaivoin ja möyhensin koko alueen. Tasasin multakokkareet. Tähän oli varmaan parempikin väline kuin lasten heppoinen muoviharava. 

    Hmmm melko hyvä. Tämähän oli tarkoituksella sellainen luonnonmukainen ja itsetehty, ei mitään fiiniä. Kaivoin vallihaudat uudelleen. Korko näytti sopivalta. Miksi aivoni viestittivät vatupassista? Eihän sillä voinut mutavelliä mitata?

    Kärräsin edelleen rengasrikkoisella kärrillä soraa työmaalleni ja totesin, että asuimme liian isolla tontilla. Hiippailin mönkijän luokse havaitakseni, että kulkupelissä oli jotain perustavanlaatuisesti erilaista.

    – Siitä meni ryyppy rikki. Se on nyt se vaijeri siinä vasemmalla polvella. Pidä sitä ylhäällä.

    Jostain sekin oli nähnyt, että tarttesin jeesiä. Kumarruin vetämään vaijeria, josta en saanut otetta liian isoilla hanskoillani. Ohut vaijeri viilsi syvälle paljaisiin sormiin. Yritin käynnistää. Moottori hörähti, mutta sammui.

    – Se pitää sitten virrat kääntää kokonaan pois, jos sammuu…

    Saakelin helpdeski!

    Yritin uudelleen. Moottori kesti käynnissä viisi sekuntia. Seitsemän. Kymmenen. Viisi. Vitut. Mie kärräisin vaikka lasten hiekkalapiolla.

    – Joko sie nyt luovutit?

    Soranlevityksen jälkeen tilanne näytti edelleen hieman huolestuttavalta, mutta en antanut sen horjuttaa itsevarmuuttani maarakentajana. Ehkä epätasaisuus oli vain optinen harha. Kärräsin tiiliä littanalla kärrillä ja vaihtelun vuoksi välillä käsissä.

    Kokeilin varovasti ensimmäistä tiiltä soralle. Toinen. Siinä se kosahti. Oli luovutettava ja etsittävä vatupassi. 

    Silmämääräisesti suora maa ei ollut vatupassin mukaan lähelläkään. Kasasin ja kaivoin, raavin ja ruoppasin ja vatupassi vittuili pyöräyttelemällä ilmakuplaa väärään suuntaan. En edes yrittänyt saada kuplaa keskelle, viivan päällä oli ihan tarpeeksi likellä.

    Onneksi pienimmäinen tuli kertomaan, että oli nukkumanmenoaika. Kiinanmuurini ensimmäinen kierros jäi puolitiehen. 

    Yöllä heräsin pohtimaan rakennusprojektiani. Maltoin poikkeuksellisesti odottaa aamuun kertoakseni lopputuleman.

    – Siis, se toinen puolihan on ihan maassa ja toinen on sellaisen sorakerroksen päällä! Ei se toimi. 

    – Et sitten voinut tehä niinku sanoin. 

    – Miehän tein, kaivoin ja sorasin ja tiivistin.

    – Oisit kaivanut syvemmälle. 

    – Mie katoin, että se oli melkein suora. Ja katoin vatupassilla että tiilet on. 

    Mies repesi. 

    – Ois varmaan ne pohjat voinut kattoa sillä vatupassilla. 

    – Siitä mudasta?

    – Niin. 

    – Ja pyh. 

    – Kyllä siihen on syynsä, että sie et oo rakennusmies.

    Hetken  mietittyään mies jatkoi lepytellen. 

    – Mutta eihän tää pihakaan ole ihan suora. 

    Jätin kommentoimatta, että ei ne ole meidän seinät ja katotkaan ihan suoria ole.

    Siinä on komeus. Sopivasti valmiiksi toukokuun puutarhahommille. Eipä silti, ei ennen juhannusta mitään uskalla istuttaa. Mutta kunhan keli lämpenee, voin seurata tuoksuvan yrttitarhani näivettymistä.

      Categories
      Yleinen

      Syntisten pöytä, osa 2

      Tämä on syntisen hyvän jatkiksen päätösosa. Oletkin jo varmaan odottanut jatkoa vesi kielellä! Jos et vielä ole saanut maistiaisia osasta 1, korjaa asia tästä: Syntisten pöytä, osa 1

      Työtovereiden kanssa aloitettua sokerilakkoa on takana muutama viikko. Pikkupirulaisesta pidättäytyminen alkaa muodostua jo automaatioksi – ainakin eräillä. Eräänä syksyisenä keskiviikkona kuuntelemme Siken kanssa, kuinka SokeriLakko SoLakka RY:n vastuuhenkilö Jarkko hehkuttaa oman selkärankansa kasvutarinaa:

      – Mulla ei kyl tunnu missään, vaikka pojat on syöny karkkia koko viikonlopun. Se päivittäinen karkin himoitseminen on hävinny kokonaan. Vaakakin näyttää kaks kiloo vähemmän. Voi toki johtua myös siitä, ettei oo namuja nykysin taskussa. 

      Seuraavana päivänä keskustelu velloo WhatsAppissa.

      – Mulla alkaa vierotusoireet (hikoilu, pyörrytys ja hallusinaatiot) vähenee! Parin viikon päästä pelkkä ajatus sokerista saa voimaan pahoin ? Kuis teidän selkärangat? Jarkko kyselee.

      Sikke tunnustaa ajattelevansa lakon loppua.

      – Just nyt on tosi vaikeeta? 

      – Muutkin painivat samojen haasteiden kanssa, Jarkko lohduttaa ja lähettää kuvan päivän lehdestä.

      – Joo tällä viikolla on väsyttäny ihan simona ja oon ollu pahalla päällä. Tekee heti mieli sokeria, kärttyilen.

      Jarkko on valmistautunut vastuksiin.

      – Mielialanvaihtelut, kuten ahdistus ja suuttumus, kestävät parista viikosta jopa kuukauteen, jos sokeria on jo pitkään nautittu runsaasti. Jopa aspartaamin kaltaiset keinotekoiset makeutusaineet aiheuttavat vieroitusoireita, joten niitä ei kannata käyttää sokerin vähentämiseen. Kohta helpottaa? Jarkko tsemppaa.

      Laitan kuvan kahvin painikkeesta.

      – Mummo ja tyttäreni tekivät omenaruusuja. Vasen etu on sokeriton. Ja mauton. Eli minun.

      – Hyvä että tukevat sun harrastusta?, Jarkko vastaa.

      Sokeriton ja mauton, muttei suinkaan rasvaton.

      Alkaa tulla päiviä, kun väsyttää ja vituttaa. Yhä useammin.

      Ja silloin alkaa tehdä mieli.

      Eräänä iltana olen yksin kotona ja kuuntelen, kuinka väsymys hiipii salakavalasti päästä runkoon. Päätän keittää iltasumpit, etten nukahda istualleni.

      Kahvin tippuessa se sitten iskee. Himo. Himottaa niin että on pakko toimia. Auon kaikki keittiön kaapit sokerinkiilto silmissäni ja etsin jotakin sokeripitoista. Mikä vain kelpaisi. Paitsi ettei mitään löydy. Seuraavaksi pengon ruokakomeroa kuin vihistä villiintynyt ajokoira. Keskihyllyä kopeloidessani jähmetyn. Erotan kulhojen takaa kääreen, joka heruttelee herkkunystyröitä. Kangastus? Ei, KISMET! Kurotan syntistä herkkua kohti, mutta pian raivo valtaa varteni. Suklaasta on jäljellä vain kuoret. Poika saisi huutia. 

      Pettymyksen piestessä kehoani muistan lääkekaappiin piilottamani lohtulevyn. Syöksyn vaatehuoneeseen ja pyörittelen vapisevin käsin avainta lääkekaapin oveen. Kohta helpottaisi. Paitsi ettei helpota. Levy on hävinnyt kuoria myöten. Poika saisi kuulla kunniansa.

      Tartun mustaan kahviini ja maapähkinään. Yksi seikka sentään lohduttaa. Vaikka suklaantuska jäi, tunnontuskilta säästyin.

      Maanantaina töissä on tarjolla kakkua, joten viikoittainen herkkupäivä on sillä kuitattu. Illalla muistelen kuitenkin SoLakan sopimuksen ehtoja: saman päivän aikana saisi mässyttää mielin määrin makeaa. Vaikkei edes tee mieli, tungen samoin tein suuhuni pullan. Pakkopullan. Koska herkkupäivä.

      Loppuviikosta alan odottaa lauantaina. Olemme varanneet tyttöjen kanssa viiden tunnin issikkavaelluksen Kuivalan tilalta Vuonislahdesta. Syksyinen metsä, hyvä seura ja leveä haara-asento – voisiko olla mitään nautinnollisempaa? Takaraivossa jäytää kuitenkin ratsastusretkeen sisältyvä sudenkuoppa: evästely luonnon helmassa.  

      – Mitä mie teen, jos ne tarjoo jälkkäriä? tuskailen Jarkolle perjantaina töissä.

      – Syötät tietysti sille hevoselle.

      Kun kauan odotettu heppailupäivä koittaa, koittaa myös pelätty eväshetki. Juotamme hevoset järven rannassa ja sidomme kauramoottorit puuhun kiinni heinätukon eteen ennen kuin siirrymme nuotiolle. Emäntä on pannut laavulla pöydän koreaksi. Kattaus notkuu tuoretta sämpylää, juustoa, meetwurstia, vihanneksia, viinirypäleitä ja makkaraa. Ja maailmankaikkeuden herkullisimman näköistä puolukkapiirakkaa.

      Se alkoi viattomana tyttöjen retkenä…
      …. mutta päättyi syntisten pöytään.

      Siinä kyrsää jyrsiessäni yritin olla vilkuilematta ja ajattelematta punaista piirakkaa. Tulen maininneeksi sokerilakosta yrittäjäpariskunnalle ja sanon, etten valitettavasti voisi koskea herkkuun, vaikka mieleni tekisi.

      – Se on minun luottoreseptini ja onnistuu aina, emäntä mainitsee.

      – Kaikki ovat kehuneet, sanoneet sitä reissun kohokohdaksi. Ajattele miten epäkohteliasta olisi kieltäytyä, isäntä virnuilee nokipannukahvinsa takaa ja jatkaa veistelyään:

      – Jos et maista niin ei tartte seuraavaa reissua tilailla. Ota vähän, kukaan ei tiedä, jos syöt.

      – Elämä on nautintoa varten, sanoo siskoni kuulostaen Magnus-mainoksen viettelevältä vosulta ja vie omaa piirakkaansa autuaallisen hitaasti kohti huuliansa.

      – Jos nyt tämän kerran, mutta tästä ei sitten puhuta, sanon ja kuljen transsissa kohti piirakkaa.

      – Lähiruokaa on, puolukat on lähimetsästä ja munat kylältä, emäntä valistaa.

      – Onko tuo metukkakin omasta hevosesta? nyökkään pitopöytään päin.

      Kun vien ensimmäisen lusikallisen suussasulavaa suuhuni, huokaisen. Jos tippuisin hevosen selästä ja halkaisisin kalloni, kuolisin onnellisena, sillä viimeinen ateriani oli tämä taivaasta tippunut torttu. Kannatti uhrautua.

      Samassa kuuluu klik.

      Sisko on ikuistanut heikon hetkeni kännykkäkamerallaan ja uhkaa lähettää kuvan Jarkolle. Kiristäisi kuulemma kuvalla aina sopivan hetken tullen. 

      Miten perkeleessä näitä kätyreitä riitti keskellä korpeakin?

      Syntisen hyvää.

      Maanantaina Jarkko tiedustelee ensi töikseen töissä, miten hevosvaellus meni.

      – Ihan hyvin, vastaan ja yritän vältellä kaljupään katsetta.

      – Uskoskohan?

      – Miks kysyt? Ootko kuullu jotain jostain?

      – Ai, onko jotain kerrottavaa? Jarkko katsoo tutkivasti ja siristää silmiään.

      – Ei yhtään mitään. Hitto kello onkin jo vartin yli, pitää mennä tunnille!

      Seuraavana viikonloppuna päätän, etten koskisi mihinkään, mikä sisältäisi pienimmässäkään määrin sokeripartikkeleita. Syntiin langenneena olen menettänyt jo monen viikon herkkupäivät. 

      Sunnuntaina olen jo kuitenkin tunnustamassa uusia syntejäni SoLakan WhatsApp-ryhmässä.

      – Eilen oli pakko ottaa punkkua kirjoittajan ummetukseen. Otin sitten puoli pulloa ja aamulla oli jysäri. Ja vedin munkin, vaikka viikon herkkupäivä meni jo, tunnustan sunnuntaina.

      – Kännit ja munkin?

      – Jep. Se punkku ja glögipaukku himmensivät harkintakykyä.

      – Tuliko morkkis vai oliks vaan semmonen ilkikurinen virne naamalla munkin syönnin jälkeen? 

      – Minä luulin eilen syöväni kinkkupiirasta. Siinä olikin kirsikkaa… selvin päin. Joudun tänään syömään ”kinkkupiirakan” loppuun, ei muita herkkuja? Sikke viestittää.

      – Vähän taas lipsuu teillä? Jarkko toruu.

      – Ensi viikolla tiukennetaan taas, Sikke lupaa.

      – Työ ja teijjän herkkupäivät, Jarkko vastaa ja antaa ilmaisen vinkin:

      Alkuviikosta Sikke on työpaikan kahvipöydässä oudon hiljainen. Keventääkseni tunnelmaa tunnustan hevosretken hairahdukseni.

      – Tiiätkö, minunkin on pakko tunnustaa, Sikke aloittaa.

      – Arvasin!

      – Otin eilen kaapista löytyneen suklaapötkön, ihan vaan sellasen pienen. Ja nyt varastin suklaapatukan työkaverilta. Oli lojunut pitkään siinä työpöydällä.

      Sokerin liiallinen välttely alkaa selvästi aiheuttaa moraalittomuutta.

      Eräänä iltapäivänä Jarkkoa ei näy töissä. Menemme Siken kanssa syömään koulun ravintolaan silläkin uhalla, että tiedostamme yllämme leijuvan jälkiruuan uhan.

      – Ja saisiko olla jälkkäriä, meillä on tänään lettuja, tarjoilija kertoo tilausta vastaanottaessaan.

      – Eihän lettu ole herkkua vai onko? kuiskaan Sikelle.

      – Miten sen nyt ottaa.  

      – Ei minun mielestä. En minä ainakaan laita sokeria lettutaikinaan. Siinähän on vain maitoa, vehnäjauhoa, suolaa, maitoa ja munaa, luettelen.

      – Joo otetaan vaan, näyttää olevan ihan pieni lettu, Sikke päättää.

      Kun jälkiruoka iskeytyy pöytään, iskee myös realiteetit.

      – Oho, tässä onkin vähän kermavaahtoa ja lakkahilloa, Sikke päivittelee.

      – Kestävän kehityksen mukaisesti lautanen syödään tyhjäksi, totean.

      – Näin on.

      Ruokailun loppupuolella näen Jarkon lähestyvän portaista. Vedän liukkain liikkein lautasliinan jälkiruokalautaseni päälle. Sikke peittää omansa kuitilla. Aloimme hihittää kuin pikkutytöt, kun Jarkko tulee seisomaan viereemme. Onneksi jäpikkä selittää niin intopiukeana työasiaansa, etteivät likaiset jälkemme herätä minkäänsortin huomiota.

      Opehuoneessa omatunto alkaa kolkuttaa. Miksi helvetissä se nyt kolkuttaa, kun ei se ollut pahemmin soimannut tähänkään ikään asti?

      Pian törmään Aikkuun.

      – Onko siun mielestä lettu herkkua? kysyn heti.

      – On, Aikku vastaa suoralta kädeltä.

      – Siis laitatko sie sokeria lettutaikinaan?!!

      – Joo.

      Petturi.

      Kun Jarkko astelee opettajanhuoneessa, en pysty enää pidättelemään vaan tunnustan syntini. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Mies ei sano mitään vaan lähtee vähin äänin tupakalle. Kummastelen ääneen Sikelle, miksi lettu lasketaan, mutta olut ei. Kai oluessakin on sokeria.

      Kun ovi hetken päästä käy, Jarkko astuu määrätietoisesti työhuoneeseen ja katsoo meitä tuimasti.

      – Työ ette taida sitoutua tähän projektiin.

      – Ei kun kyllä sitoudutaan. Nyt myö luvataan tsempata, ihan tosi, vakuuttelemme Siken kanssa kilpaa.

      – Helppoahan se sulla on, kun ei tarttee kaljasta luopua, lisään.

      – Eipä sekoiteta kaljaa tähän hommaan.

      Seuraavana päivänä olen lopettelemassa työpäivääni, kun tulee tunne, että joku tuijottaa. Nostan katseeni ja huomaan, että työpisteeni on pommitettu SoLakka-kieltokylteillä. Siken työpiste on kokenut samanmoisen muodonmuutoksen.

      Eihän tätä tähän voi jättää, ajattelen ja kaivelen kaapista esiin oppilaiden palkintolakut. Alan teipata Jarkon työpisteen ympärille kostoksi lakuja. Sikke saa samalla rahalla saman sisustuksen. Yhden kiinnitän kattoon ja yhden tietokoneen näytölle.

      Illalla huomaan, että SokeriLakko-nimellä kulkeva WhatsApp-ryhmän nimi on muuttunut. Uusi nimi on Selkärangaton SokeriLakko.

      Kiitos kieltokylteissä vilistävien karkkien, alan nähdä pikkuleipiä ja pullia kaikkialla. Torstaina Sikke toteaa juhlallisesti koulun kahvilaan tullessaan, että hänellä on tänään viikon herkkupäivä ja nyt hän laittaa suun makiaksi. Siken lähestyessä pöytääni kuulen hänen mumisevan jotakin, josta en saa selvää. Pöytää kohti tulee lautanen, jolla makaa voita tihkuva sokeripulla. Ja se tuijottaa suoraan minua.

      – Ai mulle? kysyn silmät loistaen, sillä haluan varmistaa kuulinko oikein.

      – Sanoin että BULLE, Sikke toistaa.

      Sitä kuuleekin mitä haluaa.

      Työtoverimme Eki pudistelee päätään ja kyselee, pitäisikö SoLakan nimi muuttaa Potrakaksi. 

      Samaisena päivänä suuntaan töitten jälkeen Prismaan aikeenani ostaa viikonlopun eväät, sillä pitäisin perjantaina perinteiset synttäribileet. Kun mätän itsepalvelukassalla pätkispussia ostoskassiini, kassan viereen ilmestyy tuttu naama. Jarkko.

      – Moi, mitäs nuo on? Jarkko katsoo merkitsevästi namupussia.

      – Ei juma. Seuraatko sie minnuu? Ihan vain tiedoksesi, että se on niihin huomisiin bileisiin. Huomennahan meillä on herkkupäivä.

      – Joo tottakai. Ei siun tarttee mulle selitellä.

      Seuraavan viikon maanantaina Jarkko alkaa puhua kummia. 

      – Tuossa sokerilakossa kun ei oikein oo enää mulle haastetta, niin ajattelin tässä hakea uusia haasteita lisäksi. Rupesin jopa harkitsemaan sitä teidän uhoomaa kaljalakkoa. Mites Tinsku? Lähetkö messiin? 

      – Että siirryttäisiin Siiderilakkoon. SoLakasta SiLakkaan?

      Pohdiskelen asiaa hetken. 

      – Ei hitto tähän mie en muuten lähe mukaan. Ei sillä ettenkö siihen pystyis, mutta sittenhän sitä rupeis niinku oikein miettimällä miettimään bissee ja sidukkaa ja vinkkua sittenhän se vasta tekis mieli. Siinähän vois vaikka alkoholisoitua. Eiköhän myö pysytä tässä sokerilakossa, tässä on vielä järkeä.

      Kotvasen kuluttua Jarkko heittää ilmoille kysymyksen.

      – Vai järkeä. Mites ne pätkikset ei ollut tarjolla niissä perjantain bileissä?

        https://www.instagram.com/tinsku_ja_aikku/

        Categories
        Yleinen

        Syntisten pöytä, osa 1

        Eräänä lokakuisena perjantaina mussutamme työtovereitteni Jarkon ja Siken kanssa palaveripullaa.

        – Ei hitto, tällä viikolla on muuten tullut vedettyä pullaa tai kakkua joka päivä.

        – Niin on. Ei ihme, että farkut kiristää.

        – Mulla ei mene enää takkikaan kiinni.

        – Pitäskö alottaa herkkulakko?

        Siitähän se ajatus sitten lähti. Yhteinen projektimme saa nimekseen SokeriLakko eli SoLakka Ry. Jotta yritys ei kävisi ylivoimaiseksi, päätämme sallia itsellemme yhden herkkupäivän viikossa. Silloin saisimme mättää vaikka kaksin käsin kinuskikakkua ja Kiss-Kiss-karkkeja. Muina päivinä ainoa vaihtoehto olisi totaalikieltäytyminen sokerista. Helppo homma!

        Jo samaisena päivänä perustamme SoLakka-nimisen WhatsApp-ryhmän toisiamme tsempataksemme. Tai kytätäksemme.

        – Saako ottaa siiderin? kyselen jo samana perjantai-iltana WhatsAppissa.

        – Jos juot siideriä sokerin takia niin et saa ottaa. Päihtymisen takia toki voi nauttia, Jarkko vastaa.

        – Pidetään karkki/pulla/jäätelö/jälkkäri-linja! Sikke komppaa.

        – Ehkä siirryn varmuuden vuoksi olueen, tuumin.

        – Varma valinta.

        Maanantaiaamuna menen koulun ruokalaan aamupuurolle. Olen pudottamassa puuroon hillosilmää, kun tunnen SoLakan jäsenien silmät selässäni.

        – Eli voisilmäkö tähän nyt pitääkin laittaa? Selevä. 

        Sikke kauhistelee aamukahvia hörppiessään, mistä kaikesta joudumme luopumaan. Ei kiisseleitä, ei vanukkaita, ei edes joulutorttuja!

        – Tortut on miun mielestä ihan ok, jos tekee ne ilman hilloa, Jarkko lohduttaa.

        Lounaan jälkeen kyselen opehuoneen ovella, missä luokassa tuntini mahtavat olla ja työnnän muina naisina Sisu-pastillin suuhuni.

        – Siis mitä sie laitoit just suuhusi?! Jarkko kauhistelee.

        – Oliko tuo karkki? Sikke kysyy silmät pyöreinä.

        – No voi hyvää päivää, xylitolipastilli! Onko tääkin kielletty?

        – Herkkulakko mikä herkkulakko.

        – Pitääkö tää nyt sylkästä? päivittelen.

        – Niele nyt tämän kerran, mutta huomenna et enää koske Sisuihinkaan.

        Illalla alkaa WhatsApp laulaa. Jarkko tunnustaa, että meinasi maistaa salaa mokkakakkua. Sikke kertoo omasta läheltä piti -tilanteestaan. Itse jätän kertomatta, että vähän lipsahti. Tyttäreni oli leiponut muffinseja ja paistosten tultua uunista ulos olin napannut automaattisesti yhden pelliltä suuhuni. Tyttäreni tuomitsi tuhman tekoni Jarkon ja Siken puolesta.

        – Menit ja otit muffinsin.

        – Niin tein. Enkö olis saanu? mussutan suu täynnä muffinsia.

        – Sullahan on sokerilakko. Tein sulle salaattia, voit syödä sitä.

        – Ei hitto en muistanu yhtään! kauhistelen ja tungen puoliksi pureskellun pyllynpaisuttajan takaisin pellille.

        Miten voi tuntea niin painavaa syyllisyyttä yhdestä jauhopallerosta?

        Tiistaina lounastunnilla pysähdymme Siken kanssa leivosvitriinin eteen. Jarkko on muualla, joten päätämme ottaa kuvan baakkelseista ja kertoa, kuinka helppo on pysyä lujana kiusauksista huolimatta. Jarkko ei ole vakuuttunut.

        – Kuvaa katsottaessa on nähtävissä kohdehenkilön sisäänhengitys. Kuten kaikki tiedämme, sisäänhengityksen aikana ilman mukana siirtyy myös pieniä (sokeri)partikkeleja, nämä partikkelit kulkeutuvat hengityksen mukana nieluun ja sitä kautta myös mahdollisesti mahalaukkuun. Täten ehdotan, ettemme jatkossa tiiraile herkkuja liian läheltä (kiikarien ja kaukoputken käyttö on sallittua). Jos on välttämätöntä oleskella tilassa, jossa sokeria esiintyy, voi asettaa kasvoille kasvomaskin. Ystävällisin terveisin SokeriLakko (SoLakka) Ry:n vastuuhenkilö Jarkko.

        Niin lähellä mutta niin kaukana.

        Aamulla nappaan jääkaapista laukkuuni edellispäivänä ostamani tonnikalapiirakan, sillä söisin lounaani kampaajan tuolissa. Puoli yhdeltätoista avaan nälkäisenä evääni, mutta saman tien tietoisuuteeni tunkeutuu äitelä imelänhaju. Järkytyksekseni boksin sisältä paljastuu omenapiirakka. Tyrkkään viholaisesta kuvan WhatsAppiin.

        – Miun on nyt pakko syödä tämä, koska ei ole muutakaan, avaudun syyllisenä.

        Sikke ei niele selitystä. Hän kertoo nähneensä viime yönä unta, että teimme Jarkon kanssa sokeriratsian hänen kotiinsa ja pitää herkkulakon tunkeutumista uniin merkkinä suuren suuresta sitoutumisesta projektiin. Omenapiirakka alkaa takertua kitalakeen.

        Päivän lounas: tonnikalapiirakaksi naamioitunut omenapiirakka.

        Seuraavana päivänä lounaan kylkiäseksi saa ottaa ananasrahkaa. Samaan hintaan. Vilkaisemme Siken kanssa toisiamme, sillä Jarkko on toisella kampuksella ja lautastemme ulottumattomissa.

        – Eihän rahka nyt varsinaisesti ole herkkua?

        – Ei, saattaahan siinä olla kermaa, mutta voi olla, ettei ole sokeria.

        – Niin, ei ainakaan kovin paljon.

        Päätämme yhteistuumin hakea jälkiruokaa. Kun päättäväisesti nostelen rahkaa lusikalla kohti huuliani, kuuluu klik. Rakas työtoverimme Eki on piiloutunut pylvään taakse ja ottaa meistä todistusaineistoa kännykkäkamerallaan. Alta aikayksikön Eki työntää otoksensa työtiimimme WhatsApp-ryhmään ja näyttää nauttivan tilanteesta täysin rinnoin.

        – Tinsku jäi kiinni! Kermarahkaa vetää, Eki kielii.

        – Sikellä sama homma!

        Jarkko on minuutissa linjoilla.

        – ? ?????   

        – Eikö siun Eki pitäs mennä tunnille tai jotain eikä leikkiä paparazzia? kyselemme.

        Hetken päästä Eki tykittää ryhmään Fingerporia:

        ”Tein täydellisen elämäntaparemontin. Jätin tupakan, rasvan, alkoholin ja suolan. Kaikesta muusta minä luovuin.”

        Muutaman päivän päästä teen etätöitä ja laitan ryhmään kuvan pullasta, joka on tuijottanut minua silmiin koko pitkän päivän keittiön pöydällä.

        – En ole sortunut! hehkutan.

        – Lakko on pitänyt täälläkin! Noita Tinskun pullakuvia katselen ja kuivaharjoittelen pullan kohtaamista livenä, Sikke hihkuu.

        – Ihan niinku teille olis alkanu selkäranka kasvamaan, Jarkko kehuu.

        Sikke joutuu heti seuraavana päivänä testaamaan selkärankaansa, sillä hän kohtaa demoninsa silmästä silmään vieraillessaan suurkeittiöllä. Ryhmään alkaa tippua kuvia leivoksista ja suklaavellistä.

        – Täällä se tahdonlujuus kasvaa!! ….. tai romahtaa ?

        – Maistelitko, kysyy Jarkko.

        – Nope! ?

        – ???

        Viikonloppuna Jarkko käy kuumana. Hän on sattumalta samassa osoitteessa poikani kanssa eikä aikaakaan kun WhatsApp kilahtaa.

        – Siellä on kuulemma syöty mokkapalaa eilen.

        – Joo sellasen 2×2 sentin maistelin, tunnustan.

        – Kuulemma puol peltii oot imassu.

        – En varppina syöny kuin peukalonkokoisen palan!! Mummo ja keskimmäinen voi todistaa. Ja jääkaapissa ne palat huusi miun nimee kolmen päivän ajan, mutten sortunu!! puolustaudun.

        – Ristikuulustelin siun poikaa… mennään sillä peukalon kokosella (en kyllä oo kellään nähny niin isoa peukaloa?)

        – Tää on joku Jarkon juoni, että houkutellaanpa Tinskun lapsi yökylään ja samalla voidaan vähän utsia. Muista että lasten todistukseen ei voi luottaa. Tai kannattaa pyytää seuraavan kerran piirtämään se kakkupala, kehotan.

        – Harmi kun nukkuvat jo, mutta varaan aamuks A3 ja tusseja ni saa taiteilla, Jarkko uhkaa.

        Tässä kohtaa Sikke puuttuu peliin:

        – Onpa siellä hoodeilla tiukka kontrolli. Onko seuraavaksi seulat…? Sokerimittaukset pistokokeina?

        *****

        Miten sokerilakko jatkui? Otettiinko kovemmat keinot käyttöön? Millä herkuilla syntisten pöytä oli katettu seuraavien viikkojen ajan? Mitä tapahtui, kun Tinsku oli jo käyttänyt viikottaisen herkkupäivänsä ja lähti all inclusive -heppavaellukselle? Sen kuulet seuraavassa osassa: Syntisten pöytä, osa 2

        Siken, Jarkon ja Ekin nimet muutettu tukkapöllyn välttämiseksi.

        Categories
        Yleinen

        Kadoksissa

        Paavo katseli ikkunasta ulos odottaessaan tiedoston latautuvan ja kuvitteli hengittävänsä pellon sänkeä peittävää ohutta lumikerrosta. Kuminan varret törröttivät kiukkuisen terävinä valkoisesta maasta, multakokkareet likaisen levollisina kumpuina. Yhdessä näytöistä raksutti latauksen tilanne, toisessa vilahteli kaavioita ja dynaamisia käyriä. Tiimin johtajan ääni kumisi kuulokkeista vasempaan korvaan. Oikeanpuoleisen kuulokkeen Paavo oli vetänyt takaraivolle. Hän ei halunnut kuulokkeista kantautuvien äänien kaappaavan hänen aivojaan ja huijaavan luulemaan, että hän oli taas ahdistavassa ja tunkkaisessa toimistossa, jossa haisi sähköltä, lämmenneeltä pölyltä ja palaneelta presidentiltä. Toimistossa, jossa kaikki olivat liian lähellä ja jossa vessanpöntönkansia ei suljettu ennen vetämistä.  Hän halusi muistaa, ettei enää tarvinnut ovea, jolla sulkea ulos henkisesti ja fyysisesti kuormittavat sosiaaliset suhteet.

        Paavo vilkaisi tiedoston tilannetta, kokouksen näyttöä ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan.  Laskeva aurinko punasi mielivaltaisesti levittyneen lumihangen. Jokin liikkui pellolla. Hän tarkensi katsettaan. Ojasta nousi tumma, sulavasti maata myöten etenevä hahmo. Välillä se pysähtyi ja jatkoi matkaa. Kissa. Vieras kissa. Paavo ei ollut aiemmin nähnyt sitä. Hän siristi silmiään erottaakseen tarkemmin ja naputti sitten etusormen kynnellä ikkunaan, vaikka tiesikin, että se oli turhaa. Kissa oli kaukana ja kuten kissat yleensä tuskin se olisi vaivautunut häntä vilkaisemaan. Kissa oli äärimmäisen tarkka ja ylväs eläin. 

        – Maaau.

        – Ai hei Mielikki. 

        Kissa hyppäsi pöydälle, istuutui ja katseli kokousnäytölle ilmaantunutta tiiminjohtajan naamaa. Kallisti päätään ja kosketti varovasti tassulla näytöllä liikkuvaa naista. Kynnet se piti piilossa. Paavo huomasi, että Mielikin kullanruskeat raidat olivat samanvärisiä kuin Jantusen hiukset näytöllä. Paavoa hymyilytti, kun hän tajusi, että Dianan silmätkin olivat kissamaisen vinot. Diana, mikä kissa! Melkein muistot saivat otteen, mutta sitten nykyhetki voitti. Diana oli enää Jantunen, projekteista liian helposti innostuva tiimijohtaja. Mielikki vilkaisi Paavoa ja Paavosta näytti, että sen pehmeät poskipäät olivat nousseet ja suu oli vetäytynyt huvittuneeseen virneeseen. Mielikki läpsi laiskasti etutassulla Jantusen heiluvia käsiä. He nauroivat yhdessä tiiminjohtajalle.

        Paavo tuijotti editointiohjelmaa näytöllään ja mietti, miten hän ei osannut sanoa Jantuselle ei.  Miksi helvetissä hän oli antanut Jantusen nimetä itsensä toimistusjohtajan jouluprojektiin? Firmalla olisi jumalauta ollut varaa ammattilaiseen, mutta CEO oli tyrmännyt hänen ehdotuksensa ammattilaisen palkkaamisesta sillä, että halusi tervehdykseen “henkilökohtaisen sävyn”, tavoitteena “itsetehtyfiilis”. Olisi perkele tehnyt itse! Tässä sitä taisteltiin epätasaisesta ääniraidasta ja kännykkäkameralla pystyssä kuvatusta videosta firman joulutervehdystä työntekijöille! Ei saatana… Toimitusjohtajan ääni vuoroin katosi ja vuoroin voimistui heiluvilla videoilla. Video tuskin herättäisi lämpöisiä tunteita kenessäkään, lähinnä myötähäpeää. Hän ei todellakaan laittaisi nimeään alle! Olikohan se nähnyt jotain teinipellejen tubevideoita? Perkeleen perkele! Materiaalikansion videoklipitkin oli nimetty epäloogisesti ja harhaanjohtavasti. Video ulkona. Tonttu_osa_1! Mitä helvettiä! Eikä minkäänlaista käsikirjoitusta, mihin järjestykseen herra SiiIiiOu halusi klippinsä järjestettävän. Paavon hommaksiko sekin paska jäi? Kiristi. 

        – Mau.

        – Ai hei Mielikki. Terve kaveri.

        Kissa hyppäsi Paavon syliin, puski leukaa ja kasvoja. Paavo huokaisi ja antoi kissan hieroa pehmeää turkkiaan partaansa vasten, vaikka se kutitti. Kurr.

        – Onko sinulla nälkä jo?

        – Mau. 

        – Jokohan se kaupan setä on tuonut meille murkinaa…

        – Mau. 

        Mielikki painautui kiinni Paavon rintakehään. Paavo enemmänkin tunsi kuin kuuli kissan kehräyksen. Mielikki tiesi aina, milloin hän kaipasi sen seuraa ja kosketusta eniten. Silkkisen selän silittäminen rentoutti, laski editointiprojektin nostattaman verenpaineen lähes normaaliksi. Mielikki ojensi päätään nautinnollisesti ja Paavo rapsutti sitä leuan alta.

        Ulko-ovella oli lähikaupan lähetys. Paavo tiesi, että kaikki oli mitä pitikin. Hän tilasi aina samat tuotteet, samat määrät. Kauppias toimittaisi kaiken oikeaan aikaan, vaikka hän unohtaisikin joskus tilauksen tehdä. Kuistille sataneella ohuella lumikaistaleella oli kissan jälkiä. Mielikki puikahti Paavon jalkojen välistä kuistille, haisteli tassunjälkiä. Jännittyi. Häntä pyörähteli ilmassa levottomasti, korvat skannasivat ympäristöä.

        – Tule sisään, Paavo maanitteli pahvilaatikko sylissään. Jäljet tekivät hänet levottomaksi. Oliko se vieras kissa käynyt heidän pihallaan? Mielikki nosti katseensa ja silmäili hitaasti ympärilleen ennen kuin käveli sisään. Vilkaisi vielä kynnykseltä taakseen.

        Paavo kattoi itselleen aterian ja nosti Mielikin kupin pöydälle. He söivät ja katselivat pimeyttä ikkunan takana, omia kuviaan lasilla. Kaukana kylätiellä välähtivät naapurin auton valot. Paavo kertasi Mielikille videoprojektin ongelmakohdat. Mielikki katsoi häntä ymmärtäväisesti. Puski kiitollisena Paavon kättä nuoltuaan kupin puhtaaksi. 

        Paavo avasi oven kuudennen kerran puolen tunnin sisään. Hän seisoi portaalla ja maanitteli. Mielikki ei vastannut. Tavallisesti se maukui koko matkan iltalenkiltä tullessaan, kuin varmistaakseen, että Paavo ei sulkisi ovea ennen kuin Mielikki ehti sisälle. Hermostutti. Mielikki vaani päivisin hiiriä ulkorakennuksen ja talon välillä, saalisti metsässäkin ja pellolla, mutta aina iltaisin se pysyi tiukasti tontilla, varsinkin talvisin. Mielikki ei koskaan lähtenyt niin kauas, etteikö olisi kuullut hänen kutsuaan. 

        Yöllä Paavo makasi sängyssään, muttei saanut unta. Miksi hän oli laskenut Mielikin yksin ulos? Miksi hän ei lähtenyt mukaan? Miksi se ei nyt tullut? Aamulla hän syöksyi ensimmäisenä ovelle vain huomatakseen, ettei kuistilla ollut uusia jälkiä. Hän veti kumisaappaat jalkaan ja koetti erottaa maasta tassun painaumia.  

        Koko päivän Paavo kulki ympäri pihamaata, kutsui ja maanitteli kissaansa. Hän ilmoitti töihin olevansa sairas. Hän ei voinut syödä. Kurkkua kuristi. Hän puristi silmät kiinni ja ajatuksen ojan pientareella kituvasta kissasta syrjään. Kissat kulkevat, poikkeavat uusille reiteille. Tulevat takaisin syksyllä. Kissoille se on luonnollista. Mutta nyt oli marraskuu! 

        Mielikki ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana.  Paavo kattoi itselleen ja Mielikille päivällisen. Nosti oman lautasensa jääkaappiin, vei koskemattoman kupin ulos. Yön aikana sen ympärille ilmestyi ainoastaan siiveniskujen viuhkoja. 

        Paavo pesi vessanpöntön ja Mielikin hiekkalaatikon. Kissat arvostivat siisteyttä ja puhtautta, huomaavaisuutta. Hän laski aina vessanpöntön kannen. Oliko hiekka vääränlaista? Paavo sormeili hiekkaa, kaivoi kokeeksi kuoppia. Pitäisikö tilata toisenlaista? Jos Mielikki tykkäisi pelleteistä? Paavo pesi peilit ja ikkunat, paitsi sen olohuoneen ikkunan, jossa oli Mielikin kuonon jäljet. Hän imuroi nurkat ja kiillotti kaakelit. Hinkkasi ovenkahvat ja viemärit. Pää oli sekaisin, mutta koti siisti ja järjestyksessä. Kädet kaipasivat konkreettisuutta ja selkeää kokonaisuutta, johon keskittyä, kun ajatukset kiersivät loputonta kehää. Palkkatöihin Paavo keskittyi vasta, kun esimies alkoi vaatimaan sairauslomatodistusta. Paavo ei todellakaan aikonut poistua kotoaan! Eikä ainakaan nyt, kun Mielikki saattaisi tulla milloin vain. 

        Mielikin katoamisesta oli kulunut kymmenen päivää, Paavo ei enää kestänyt. Hänen oli saatava tietää! Paavo suuntasi pihatielle ja toivoi näkevänsä edes jäljet juuri sataneessa lumessa. Se tarkoitti, että kissa olisi edelleen hengissä. Pihatie lyheni ja kylätie läheni jokaisella askeleella. Sydän hakkasi koko ajan kovempaa. Risteyksessä hän pysähtyi. Hän voisi vielä kääntyä takaisin. Elää uskossa, että Mielikki oli elossa, vaani myyrää pellolla tai nukkui ulkovaraston villoissa. Mutta hänen oli saatava tietää makasiko Mielikki lumipeitteen alla. Muuta selitystä tuskin oli. Ei Mielikki jättäisi häntä näin! Ei koskaan! Onneksi alkoi sataa lunta. Kasvoille satava räntä muuttui suolaiseksi. Hämärä laskeutui ja syveni pimeäksi. Paavo sytytti taskulamppunsa ja antoi valokiilan halkoa hiljaista maisemaa. Lumisateen takana, pellolla, välkähti jotain. 

        – Mielikki?

        Uusi välähdys. Kyllä, ne olivat silmät! Kaksi kiiluvaa silmäparia hohti pellolla.

        – Kiskis, minä tässä. 

        Toiset silmät katosivat tumman aavistuksen raskaan varjon mukana metsän suuntaan. Toiset vahtivat, kun Paavo könysi risukkoisen ojan yli pellolle. Paavo lähestyi hitaasti kissaa. Mielikki! Tai ainakin se olisi voinut olla. Kissa lähti liikkeelle. Näytti kuin se olisi lentänyt, niin tasaisesti se liukui hämärän pellon yli ja hyppäsi ojan yli toiselle kapaleelle. Aivan kuin puolialastoman Dianan liikkeet, kun hän sanattomasti vaati Paavoa seuraamaan makuuhuoneeseen. Pakaran kaari ja lavan värähdys. Paavo tuli perässä niin nopeasti kuin uskalsi, ettei säikyttäisi kissaa. Hän tuijotti edellään kiitävää olentoa niin kiinteästi, ettei edes huomannut minne he olivat tulleet. He olivat kotona!

        – Mielikki! Sinä tulit kotiin!

        Paavo kumartui silittämään kissaa. Mielikki sähähti vihaisesti. Paavo veti kätensä pois. 

        – Sattuuko sinuun?

        Kissa pujahti sisään heti Paavon raotettua ovea. Puski ohimennessään Paavon pohjetta. Sitten se syöksyi suoraan keittiön pöydälle ja hotki kuivahtanutta ruokaa kupistaan. Paavo heitti vaatteensa ja istuutui pöydän ääreen. Mielikki nosti päänsä kupista. Se söi nopeasti ja vahti samalla Paavon liikkeitä, valmiina reagoimaan. Paavo katseli kissan ruokailua ja pyyhki salavihkaa kyyneliä. Häpesi kyyneleitä kissan edessä ja nauroi sitten itselleen. Hän oli ikävöinyt kissaa, toisen hengitystä huoneissa.

        Mielikki lopetti ruokailun ja alkoi peseytyä. Paavo koetti koskettaa kissaa, mutta Mielikki väisti ja hyppäsi lattialle. Paavo meni sohvalle ja kutsui kissaa sen omalle tyynylle. Mielikki katsoi Paavoa ja maukui vaatien Paavoa seuraamaan. Paavo totteli kissan käskyä. Eteisessä Mielikki katsoi Paavoa silmiin ja sitten ulko-ovea. 

        – Et kai sinä taas ulos halua… Vasta tulit…

        – Mrau!

        Paavo kumartui silittämään kissaa. Mielikin korvat kääntyivät luimuun ja kissa sähähti. 

        – Ei mitään hätää, Paavo sanoi. Ehkä enemmän itselleen. – Hyvä on. Mutta tule sinä takaisin. Tulethan…?

        Paavo käpertyi eteisen lattialle. Laatta tuntui kylmältä poskea vasten.

        Categories
        Yleinen

        Ikuinen maanantai

        Loma päättyi kaksi viikkoa sitten. Jo ensimmäisenä iltapäivänä tuntui, että lomasta oli viikkoja. Sama tuntui olevan tunnelma työkavereilla. Silmät seisoivat joka toisella, sillä yöunet olivat jääneet monilla huonoiksi, niin innokkaina olimme odottaneet töihin paluuta. 

        Kokemuksen tuomalla viisaudella osasin varautua siihen, että maanantait ovat vaikeita. Erityisen vaikeita ovat varsinkin äikän tunnit kello kahdeksan loman jälkeisenä maanantaina, joten annoin itselleni ja opiskelijoille armoa. En nalkuttanut jokaisesta luvattomasta kännykän käytöstä, jos muruset etenivät tehtävissään. Tai ainakin esittivät sujuvasti tekevänsä tehtäviä. Itse ajattelin olevani voiton puolella, jos pysyisin hereillä enkä selittäisi mitään tyhmää. 

        “Ai mikä kirjainfo? Et ole kertonut meille!”

        Oli hyvä palautella mieliin kurssitehtävä, joka jo ensimmäisellä tunnilla oli esitelty, kerrattu edellisellä tunnilla ja sitä edellisenä, ja joka löytyi kirjattuna kolmesta paikasta kurssialustalla. Tosin yhdessä oli väärä palautuspäivämäärä, mutta yhtään palautusta ei siihen mennessä ollut tullut.

        “Mennäänpäs asiaa… Mihin asiaan kiinnitätte huomiota tässä tekstissä? Pekka. Pekka? PEKKA?!”

        “Mitä?”

        “Mihin kiinnität huomiota tässä?”

        “En ainakaan tähän tehtävään.”

        Välitunnilla ihmettelin miksi puhelimeni kirjoitti itsestään hävyttömyyksiä viesteihin. Asia paljastui, kun huomasin rungon vääntyneen ja näytön repsottavan irti. Kyllä sillä jotakuinkin sai hommat hoidettua, joten päätin odottaa ylppäreiden jälkeiseen aikaan ja rahatilanteesta riippuen joko laittaa mies korjaamaan tai ostaa uusi. Tajusin myös unohtaneeni eväät. 

        Opehuoneessa joku ehdotti, että kaikki lomat peruttaisiin, sillä töihin paluu oli helvettiä. 

        Seuraavalle ryhmälle annoin kirjoitustehtävän koeverkkoon, kuuluisaan ja takuuvarmasti toimivaan Abittiin. Viisaasti olin käynyt laittamassa jo välitunnilla kokeen käyntiin kellarin palvelimelta, ettei tarvitse juosta edestakaisin, sillä luokka on neljännessä kerroksessa. Pyyhältäessäni kellariluokkaan sain takarivistä välittömän palautteen.

        “Onneks et ole meille sijaisena!” 

        Voi, opetan teille koko ensi kurssin, hymyilin itsekseni. 

        Paluumatkalla ensimmäisissä portaissa muistin, että opiskelijoille olisi hyvä tarjota tikut, joilla käynnistää koneensa. Saatuani opiskelijat luokkaan tajusin, että olisi käytännöllistä, jos minulla olisi valvojankone, jolla seurata, että kaikki pääsivät kokeeseen ja pysyivät verkossa. Kipitin hakemaan koneen. Muutama ei päässyt verkkoon, joten juoksin alakertaan hakemaan piuhan ja wifi-boosterin. Tämäkään ei auttanut, joten juoksin hakemaan varakoneen. Eipä tässä, hyötyliikuntaa. Luokkaan palattuani käynnistin valvojankonettani vain huomatakseni, ettei minulla ollut valvojantikkua. Ehdotin aktiiviselle opiskelijalle, jos hän millään viitsisi juosta. Ei viitsinyt. Läähättäen pääsin takaisin luokkaan ja käynnistin koneen. Voi per… Olin unohtanut katsoa palvelimelta valvojan koneen avaamisen vaadittavan salasanan. Päätin, että suurta vahinkoa ei tulisi, joten päätin luottaa siihen, että opiskelijat huomauttavat, jos verkko ei toimi.

        Tänä aamuna työkaverini soitti, että olenko siirtänyt koesuoritukseni palvelimelta talteen. Enpä tietenkään ollut, sillä olin kokenut flunssankaltaisia oireita ja syöksynyt koronatestiin (joka muuten oli miellyttävämpi kuin edellinen, vaikka molemmat sieraimet kaiveltiinkin.) Mikäli työkaverini olisi surutta sohaissut oman kokeensa palvelimelle, en olisi koskaan saanut tehtäviä takaisin ja minut olisi kieritelty tervassa, höyhenissä ja likaisissa maskeissa.

        Samainen työkaveri oli pelastanut myös edellisenä perjantaina naulakkoon unohtamani kalakeiton jääkaappiin. 

        Vaihdoin vaatteet heti kotiin päästyäni. Suksimaan oli päästävä, että pää selviäisi. Kolmisen kilometria hiihdettyäni olin kaatunut jo kolme kertaa. Lämpötila oli lämmennyt selvästi plussan puolelle eikä tätä säätilan muutosta ollut välinehuoltaja huomioinut voitelussa. Suksi ei luistanut, ei. Ymmärsin Iivon tuskan. Kahdenkymmenen metrin jälkeen oli pidettävä tauko ja raavittava 20 senttiä lunta suksen pohjasta. Hiki virtasi ja syke nousi, mutta niin nousi verenpainekin.

        Illalla vaivuin uneen vain herätäkseni uuteen maanantaihin, jossa erinäiset viranomaiset vaativat toimenpiteitä, työt täyttivät sähköpostin ja kaikki mikä voi hajota hajosi tai katosi.

        Tänään oli menossa laskujeni mukaan kymmenes maanantai sitten loman. Ryhmittelin mielenterveyttäni koetelleet asiat eri otsikoiden alle. Osa voisi kuulua useampaankin kategoriaan. 

        Kadonneet:

        • Kaksi kappaletta kirjaston kirjoja. 100% varma, että olen ne palauttanut.
        • Äidin vara-avaimet
        • Omat työavaimet
        • Kallis, juuri ostettu ripsiväri. Löytyi seuraavana päivänä ylioppilaskirjoitussalin portaikosta, jonne reppuni oli onnellisesti levähtänyt.
        • Liikuntaan sopivat aurinkolasit.
        • Tytön Kela-kortti
        • Työavaimet.
        • Koira.

        Rikkoutuneet: 

        • Läppärin dvd-aseman kansi. Löytyi repun pohjalta.
        • Läppärin näppäimistö. Pärjää, jos ei kirjoita sanoja, joissa on k.
        • Puhelimen näyttö. Betonilattian näytölle muotoileman hämähäkinseitin lisäksi sormen kuljettaminen lasinsiruissa ei sekään lisännyt käyttömukavuutta, joten uusi puhelin ( ja panssarilasi) oli pakko ostaa.
        • Urheiluhousut. Näkyy kuulemma kaukaa reikä haaruksissa, vaikka alla oli mustat kalsarit. 
        • Työpaikan sähköinen pöytä, joka on jumahtanut hobitti-asentoon. Tästä selviää, kun ei käytä korkokenkiä. 
        • Uuden puhelimen panssarilasi. Imurointionnettomuus.

        Tekniset ongelmat:

        • Tietokoneen päivitys. Kone halusi päivittyä ja uudelleen käynnistyä puoli tuntia kesken tunnin.
        • Koulun tietokone, jolla ajattelin operoida päivitysten ajan ja johon ei ole asennettu yhtään internet-selainta ja johon ei ole järjestelmänvalvojan tunnuksia.
        • Projektori, joka ei löytänyt tietokonetta. 
        • Opettaja, joka ei löytänyt freeze-nappulaa, kaukosäädintä eikä tietokonetta.
        • Uuden puhelimen käyttöönotto. Sis. ääniasetukset, näppäimistöasetukset, sormenjälkitunnistuksen ja laturiin laittamisen. Ihmeen tiukka tuollainen uusi portti… 
        • Sovellusten ja tilien unohtuneiden salasanojen selvittäminen. Päättymätön tarina. Miten monta elintärkeää sovellusta voi ihmisellä olla?!
        • Nettiselaimessa ja sovelluksessa EI ole samoja toimintoja. Ne on myös hankala erottaa toisistaan.
        • Auton pissapoika. Pahoittelut kaikille, joille olen pitkiä väläytellyt yrittäessäni pestä rapaa ikkunasta. Miksi kukaan ei ole kertonut missä pissapoika on tässä autossa? Mies tuossa ihmetteli, että miten paskaisilla ikkunoilla olen viimeiset kolme vuotta ajanut. Ilmeisesti vettä on satanut välillä.

        Wilma-viestit

        Esikoinen: Luvaton poissaolo liikuntatunneilta. Verenpaine tappiin. Lintsaamisesta ei ollut kysymys, vaan bussi oli ollut myöhässä. Saanen anteeksi epäilykseni, koska hiihtämisestä puhuttiin vallan katkeraan sävyyn edellisenä päivänä. 

        Keskimmäinen: Ei saapunut tukiopetukseen taistelemaan arkkivihollistaan matematiikkaa vastaan. Mutta onneksi kerkesin opettajalle kirjoittaa ja vaatia lisää tukitoimia.

        Kuopus: Opiskeluvälineiden unohtaminen. Oli unohtanut monot ja kieltäytynyt hiihtämästä koulun suksilla. Ihmettelen, miten monot eivät olleet reppuun päätyneet, kun ne oli kuudesti laitettu reppuun “ihan kohta”.

        Categories
        Yleinen

        Kartalla ollaan!

        Lapsella on tulossa ympäristöopin koe. Kunnon äitinä ja ammattikasvattajana otan eräänä varhaisena aamuna härkää sarvista ja sanon, että nyt harjoitellaan yhdessä.

        Lapsi avaa reppunsa ja suoltaa koko sisällön pöydälle. Ruttuisten papereiden ja hiirenkorvaisten vihkojen alta löytyy kirja jos toinenkin. Nappaan oikean opuksen näppeihini.

        – Eli teillä on aiheena Suomi? Mikä teillä on koealueena? tiedustelen.

        – En mie tiiä. Tää kappale on käyty ja tää, lapsi plärää kirjaansa.

        – Elämää Pohjanmaalla?

        – Niin kait.

        – Ja Jääkausi muovasi Suomen maisemaa?

        – Ööö joo. Vai olikohan se tää kirja? lapsi kysyy ja tarttuu toiseen teokseen.

        – Tässä näyttäs olevan kappale Suomen kaupunkeja ja Tuhansien järvien maa? Kuulostaako tutulta? heittelen.

        – Joo. Vai olikohan se vihossa? 

        Lapsi kaivaa vihon esiin ja alkaa raivota.

        – En mie tiiä! Mistä mie voin tietää mitä pitää lukea! lapsi keuhkoaa.

        – Rauhotu. Annas kun äiti kattoo Wilmasta.

        Selailen aikani Wilmaa ja menetän hermoni.

        – En mie tiiä, ei tänne oo mitään koealuetta merkattu! Mistä mie voin tietää, mistä se koe on?? vauhkoan.

        – Rauhotu, mies huutaa vessasta.

        Päätämme plärätä vielä vihkon läpi. Sieltä löytyy liimattu Suomen kartta, johon on kirjoitettu kaupunkeja lapseni harakanvarpailla.

        – Nää ympyröidyt piti vissiin opetella, lapsi arvelee.

        – Ok. Sitten hommiin. Missäs myö asutaan?

        – Täällä, lapsi sanoo ja vie sormensa Kontiolahden päälle.

        – Hyvä. Ja täällä Kontiolahden yläpuolella asuu mummi ja ukki. Mikä se on?

        – Lieksa. 

        – Hyvä poika.

        Pienin kapuaa syliin ja länttää voilla voidellun sormensa kartalle, alkaa piirtää ympyrää ja selittää taaperokielellään asiantuntevasti:

        – Tättä. Kaatta. Ukki, mummi. Missä mummi?

        – Ja tässä Joensuun yläpuolella on Kuopio, puolitoista tuntia ajomatkaa Joensuusta. Muistat sen siitä, että kun Maikki-täti haluaa kotoa pois, niin se lähtee umtsiumtsiumtsi Kuopioon bilettämään. Sitten kun se ei halua vieläkään mennä kotiin, niin se jatkaa Kuopiosta Jyväskylään umtsiumtsiumtsi, tykitän basson jytkettä matkien ja piirrän sormella reittiä.

        – Utsiutsiutsssssiiii, pienin pärisee.

        – Onko Maikin elämässä mitään järkeä? kysyy poika.

        – Miten sen nyt ottaa, vastaan.

        Yhtäkkiä isi on kartalla. Tai luulee olevansa.

        – Ja tässä on Outokumpu, isi sanoo ja iskee etusormensa keskelle Suomea.

        – Se on kyllä Jyväskylä! Nyt isi sotkee. Outokumpu on tässä, osoitan.

        – Outokumpulaiset on valekarjalaisia, isopäisiä savolaisia, isi jatkaa ja alkaa kuoria appelsiinia.

        – Just. Ja Siiri asuu täällä Vaasassa, se on Pohojanmaata, siellä tapellahan ja sitten rajusti rakastetahan. Vähän niinku Siirin häissä. Ja täällä Turkusessa asuu kaislikonmiehiä ja ne pyykkipojat eli siun pikkupikkuserkut ja Leila-täti.

        – Leila – se se on vasta mukava nainen, poika nyökyttelee.

        – Täällä on sitten Rovaniemi. Miks sie oot piirtäny sen Vaara-Suomen sisään? Sehän on Lappia.

        – En tiiä, ne viivat oli valmiina.

        – No Lapissa se joka tapauksessa on. Mitäs Rovaniemellä on? herättelen.

        – Ihmisiä?

        – Sellanen punakka ja pönäkkä mies.

        – Joulupukki.

        – Just. Ja kun Helsingistä voi saada koronan, niin Lapista voi saada poronan. 

        – Tuo oli Maikin vitsi, poika huomauttaa.

        – Jep. Ja täällä on Oulu. Ookko nää Oulusta? Mutta mikäs täällä on? siristelen silmiäni ja osoitan Etelä-Suomen suuntaan.

        – Urikari?? ihmettelen.

        – Unkari, lapsi vastaa.

        – Unkari on valtio. Ei se nyt Suomessa voi olla. Mitä ihmettä tässä lukee?

        – Unkari se on, lapsi inttää.

        – Unkari ei ole Suomessa rakas. Ootas äiti katsoo tän kirjan kartasta, että mikähän tuo kaupunki oikein on. Oho ai, sehän onkin Helsinki. Aa, joo, oisko Uusimaa. Tämä pitää tosiaan tietää! sanon asiantuntevasti ja piirrän sormella hennosti ympyrää Helsingin päällä.

        – Elä yhtään ujostele! poika hihkaisee.

        – Mikäs se Helsinki on? kysyn.

        – Suomen pääkaupunki.

        – Hyvä. Kukas on Suomen pääministeri?

        – Sanna Marin, poika vastaa epäröimättä.

        – Hyvä, meidän 17-vuotiaat opiskelijat ei tienneet.

        – Oikeesti??? lapseni kysyy silmät pyöreinä.

        – Jep. Saavutus sinällään varsinkin näin korona-aikana.

        – Ja täältä Tampereelta saa mustaamakkaraa. Ja täällä, katsopa poikani, on Maarianhamina. Se on Ahvenanmaan pääkaupunki. Siellä asui äitin poikaystävä, huokaisen ja suljen silmäni.

        Mies kääntyy kahvinkeittimeltä, nostaa kulmiaan ja kysyy:

        – Vai asuu? 

        – Oikeesti? Oliko se ihana? lapsi innostuu.

        – Tottakai, en kai mie muuten sen kanssa olis ollu.

        – Mikä siinä oli niin ihanaa? Miten pitkään työ olitte? Miksi työ erositte? Mitä kieltä työ puhuitte? Vieläkö sie haluisit olla sen kanssa?

        Miestäkin alkaa kiinnostaa.

        – Niin, kerropa äiti. Sinnekö tekis mieli? mies utelee.

        – Ka en tiiä, oiskohan siellä kaikki paremmin, velmuilen.

        – Siltähän tuo tuntuu.

        – Just. Tästäkö se alako.

        – Sanoin, että ON SIELLÄ AINAKIN PUNKKEJA, mies artikuloi.

        – Mie kuulin, että siltähän tuo tuntuu, repeilen.

        Kun saan nauruni tukahdutettua, jatkan:

        – Ja aloitetaas alusta! Kertaus on opintojen äiti.

        Poika alkaa luetella sujuvasti kaupunkeja.

        – Tässä on Lieksa. Täällä on Kuopio, sinne Maikki menee umtsiumtsiumtsi. Ja tästä se jatkaa Jyväskylään… Turkusessa asuu pyykkipojat… Täällä on Maarianhamina, siellä asuu äitin poikaystävä.

        – ENTINEN poikaystävä, korjaan.

        – Elä sitten näitä kaikkia diiteilejä kirjoita siihen kokeeseen.

        Viikon päästä lapsi tuo testin kotiin. Siinä koreilee täysi kymppi. 

        Tuskin maltan odottaa, että päästään ihmisen biologiaan.

        Categories
        Yleinen

        Huurteinen seikkailu

        Herää siihen, että kissa mouruaa kuin pistetty sika ja oksentaa portaisiin. Kyykkää ja yökkää rätti kädessä heiluessasi ja ala herätä todellisuuteen. Etsi vielä hammastikku ja töngä lautojen väliin pudonneet riekaleet. Todista viittä vaille kahdeksan, kun pienin saa raivarin ja raahaa kiljuva mytty puoliväkisin autoon, sillä vartin yli kahdeksan pitäisi olla jo koululla. Kuuntele koko matka päiväkotiin ”Isiiiiiii autaaaa”-mantraa.

        Syöksy töihin ja vietä kaksi ensimmäistä työtuntia euforiassa, sillä mamut palavat innosta saadessaan opiskella englantia. Kello kymmeneltä putoat alas kovaa ja korkealta, sillä suomalaisia teinejä ei kiinnosta mikään paitsi perjantai. Joku kuiskii, että Tinsku Tiukka on nyt tiukkana ja kohta siltä menee hermo.

        Mene lounaalle työkavereiden kanssa ja lusikoi vierailevan Michelin-kokin tekemää jälkiruokaa. Syö ja tule pahalle päälle, sillä taivaannanna loppuu aivan liian aikaisin. Juo kahvi yhdellä kulauksella, juokse monistamaan, tappele kopiokoneen kanssa ja juokse jo tunnille. Vedä suullisia harjoituksia englannin ruokasanoista. Kierrä luokassa ja yritä saada kaikki osallistumaan. “Have you ever eaten insects? Would you like to try them?” Yksi vipeltäjä huudahtaa “Incest? No!”

        Yksi opiskelija haluaa tietää, mitä tarkoittaa ceviche. Väitä että se on vuohenjuusto, kunnes googlaat, että se on raikas eteläamerikkalainen kalaruokaklassikko, joka raakakypsennetään limenmehulla ja maustetaan chilillä. Mieti, että kannatti herätä tänäkin aamuna, sillä joka päivä oppii jotakin uutta. Tunnin loputtua pojat toivottavat ihanaa viikonloppua ja hihkaisevat, että tulee ikävä. Huikkaa “miekin rakastan teitä”.

        Molemmat puhelimet soivat jatkuvalla syötöllä. Toisessa puhelimessa on Lastensuojelu. Irrota luuri korvalta ja katso, että kädessäsi on varmasti työpuhelin. Juokse ottamaan kopio asiakirjasta ja juokse etsimään kollegaa, sillä yhteisopetus alkaa minuutin päästä. Puolet luokasta on läsnä ja puolet etänä ja Teamsit virittämättä. Muista sitten, että pitää monistaa vielä kokeet. Juokse vielä vähän lisää. Kello kaksi huomaat, ettet ole ehtinyt pissata missään välissä. Kello kolme huomaat, ettet ole ehtinyt kirjata mitään missään välissä etkä lukea viestejä, sähköposteja tai savumerkkejä. Mutta nyt on jo kiire.

        Kaasuta Kontin pihaan, sillä tarvitset suksisauvat. Kello viideltä pitäisi olla juttukeikalla kylähiihdossa. Illalla löysit kyllä varastosta likaiset luistelusukset vuodelta keppi ja kivi ja toisesta varastosta pölyiset retromonot, mutta sauvat ovat hävinneet kuin pieru saharaan, jos niitä on koskaan ollutkaan. Huomaa pian, ettei niitä ole Kontissakaan.

        Autoon päästyäsi soi puhelin. Vastaa ja kuuntele, kun siskosi laulaa Frontside Ollieta. Kuuntele sitten siskon naurunsekaista selostusta omasta putkeen menneestä päivästään, lumileikeistä ja lapioista ja naura niin, että meinaat tikahtua. Huomaa puhelun jälkeen, että sinulla on 38 lukematonta WhatsApp-viestiä.

        Kun pääset kotiin, jostain haisee kissankusi. Huomaa pian, että kissa on lorotellut hiekkalaatikon laidan yli, mutta jätä sotku miehellesi, sillä kello käy. Sullo pissipylly kuljetuskoppaan, esikoinen, kamera ja sukset autoon ja syöksy vielä yläkerran varastoon napataksesi matkaan kävelysauvat. Mieti onko elämäsi normaalia.

        Automatkalla poikasi tiedustelee, onko kylätapahtumassa vanhoja eukkoja. Ihmettele kysymystä. No koska kylähiihto. Kerro että on siellä lapsiakin, kimpassa kivaa. Käänny mökin pihaan ja katso, kun isäsi kiillottaa tuliterää Jamppuansa ja alkaa kehua kovaan ääneen silmäteränsä ominaisuuksia. Hiivi vähin ääniin sisään, lapa suuhusi äitisi tekemää ruokaa, vaihda monot jalkaan ja lähde pojan kanssa suksimaan. Ennen kuin ennätät lykkiä menemään, äitisi nappaa kävelysauvojen kumitulpat pois.

        Kun otat ensimmäisen lykyn, taputa itseäsi olalle. Et muista milloin olet viimeksi hiihtänyt, mutta mitäpä sitä ei tekisi journalistisesta kunnianhimosta. Todista hetken päästä, kuinka lapsesi sätkii maassa sukset ja sauvat ristissä, kiroaa kuin tukkijätkä ja huutaa että uudet sukset ovat kusetusta. Jotenkin tulee oma hiihtohistoria mieleen. (ks.Vilunkipelillä voittoon) Käännä kasvosi ja korvasi aurinkoon ja mieti, ettei voisi olla paremmin.

        Kilometrin kohdalla lapsesi luovuttaa ja nousee ukin kelkan kyytiin naama mutturalla. Jää itse sivakoimaan ja jututtamaan vastaantulevia hiihtäjiä. Turise tuttujen kyläläisten kanssa lisää laavulla ja tee samalla iskulla vielä toinenkin juttu. Ilta-aurinko kuultaa taivaanrannan ennen kuin painuu mailleen. Mieti, että kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa. Rekisteröi syrjäsilmällä, että poikasi tulee laavulle hiihtämällä ja ilmoittaa haluavansa kilpahiihtäjäksi.

        Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla…

        Mene vajaan kolmen tunnin kuluttua mökille horkassa ja laita kohmeisin käsin kyrsä mikroon. Katso kun viisi lasta härrää ja pärrää pitkin mökkiä ja tunne kuinka paine kasvaa päässä. Isäsi höyryää joukon jatkeena ja kyselee tenavilta, mikä ukki on. Pienin vastaa huippu. Omilta huulilta meinaa karata pipipää, sillä äitisi opetti tämän vastauksen vuosikymmeniä vanhaan kysymykseen jo ennen kuin opit puhumaan.

        Siskosi alkaa kysellä kyytiä Aavarantaan autoaan hakemaan, ilmoita vieväsi hänet moottorikelkalla. Kuuntele kun perheesi alkaa vittuilla sinulle kolmannessa persoonassa, ettet osaa suunnistaa viittä kilometriä pimeässä järvenjäällä, koska se ei onnistu päivänvalollakaan. Vedä uhallasi villahousut jalkaan ja huudahda, että huurteinen seikkailu alkakoon. Haluat ehdottomasti olla jääprinsessa Elsa, sisko saa olla Anna.

        Kysy pihalla siskoltasi, pitäisikö ottaa alle huonompi kelkka ihan siltä varalta, jos ajetaan avantoon. Sisko vastaa haluavansa vain kaikkein kalleinta. Vaihda Elsan ja Annan rooleja, sillä todellinen prinsessa istuutuu taaksesi. Kun starttaat isäsi silmäterän, lanko kehottaa viimeisenä neuvonaan seuraamaan latua. Kilometrin mentyä siskosi huutelee moottorin pärinän yli, että näetkö latua missään. Vastaa että et vielä.

        Kun vartin kuluttua kaasutat mökkipihaan takaisin, isäsi linkuttaa vastaan ja huutaa ”Sie tulit takasin, en ois uskonu! Kympin suoritus! Kiihyttelitkö?” Tunnusta, että ehkä vähäsen ja mieti, oliko hän enemmän huolissaan tyttärestään vai maailman mahtavimmasta menopelistään.

        Sisällä äitisi kysyy, miksi makkarasi on edelleen mikrossa ja että isäsi on lämmittänyt sitä aika monta minuuttia kahvikupin kanssa lisää. Sano ettet ehtinyt syödä, kun piti ajaa kelkalla. Kun äitisi huutaa ”EI VOI NIIN KIIRE OLLA!”, tunnet olevasi seitsenvuotias. Totea pian, että kyrsä on liian kova ja kurttuinen syötäväksi, mutta syö kuitenkin, sillä olet viimeksi iltapäivällä opettanut kestävän kehityksen kurssia ja puhunut ruokahävikistä. Aiot elää niin kuin opetat.

        Mene kymmeneltä entistä horkkaisempana saunaan, iske löylyä kiukaalle ja jäiset jalkasi lämpimään veteen. Kysy itseltäsi, miten päivä meni. Vastaa itsellesi, että vaikka vauhtia oli vähän liikaa ja vaikkei elämäsi kovin normaalia olekaan, niin on se ainakin melkoisen mukavaa.

        Hei laukkaa ratsu reima.

        Categories
        keski-ikäiset parisuhde Yleinen

        Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+

        Katsoimme mieheni kanssa torstai-illan ratoksi Temptation Islandia. Lähtökohtaisesti formaatti on kummallinen. Porukka lähtee testaamaan sitoutumistaan paratiisisaarille tai Lapin loistoon eristykseen muiden aikuisten kanssa. Kolmen viikon bilettäminen ei testaa sitoutumista millään tavalla. Kysehän on poikkeustilasta, jonka jaksaa kärvistellä milloin vaan. Normaalisti lähimmäksi tilannetta pääsee firman perinteisissä pikkujouluissa.

        Sen sijaan kolme viikkoa arkea mahataudista, allergiasta ja täistä kärsivien lasten kanssa, kun pesukone ja auto on rikki, vessanpönttö tukossa ja Wilma laulaa, siinä on testiolosuhteet kohdallaan. Miestä tekisi mieli helliä, mutta aina joku on kotona tai toinen nukahtaa jo ennen kuin ehtii sohvalle viereen. 

        Kyllä se on arkisena maanantaiaamuna vaarallisempaa nähdä, kuinka naapurin trimmattu nurmikko vilahtaa aidan takaa. Helposti alkavat somesydämet lennellä, kun kaipaa vähän pakoa arjesta. Voi haaveilla naapurin kuumasta metsuriseksuaalista tai työpaikan futispyllystä tai pelastavasta HelpDesk-tyypistä! Unelmoida, kuinka tulinen rakastaja tarjoilisi shampanjaa ja vaahtokarkkeja takkatulen ääressä.

        Tai oikeastaan riittäisi, jos ostaisi sen shamppanjan.

        Tai jos se vain veisi perheen kolmeksi tunniksi retkelle ja saisi nauttia hiljaisuudesta itsensä kanssa. Voisin vaikka maksaa…?

        Kolme viikkoa viettelevien sinkkujen välttely ei tekisi tiukkaakaan, kun keskittyisi olennaiseen, sillä muutaman viikon biletysloma arjesta kuulostaa aika luksukselta. Siis jos biletyksen korvaisi unella. Tai voisihan siellä vähän bilettääkin, mutta biletyksen olisi tapahduttava klo 17-21 välisenä aikana, jotta yöunet olisivat riittävät. 

        Mutta sinkkujen on oltava iältään sitten ainakin kolmekymmentä, että niitten juttuja jaksaa kuunnella. 

        Siltä varalta. että joskus tehdään Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+, määritimme rajat.

        RAJAT

        1. Kimppasauna on ok. 

        2. Nukkua saa toisen vieressä, mutta

        a) ei saa pyöriä, jos toinen haluaa nukkua. 

        b) ei saa herättää aamulla ennen seitsemää, jos toinen haluaa nukkua. 

        Oikeastaan on parempi, jos nukkuu jonkun kanssa, se voi herättää, jos lopettaa hengittämisen. (Koska uniapnea.)

        3. Saa rasvata sinkkua tai tulla sinkun rasvaamaksi.

        a) Sinkkua ei saa pyytää rasvaamaan peräpukamia.

        b) Sinkulle ei ylipäätään saa kertoa peräpukamista tai lasten täistä. Eikä synnytystarinoita!

        4. Bileissä ei saa juoda enempää kuin kaksi, koska se vaikuttaa yöuniin. Ja vettä pitää juoda väliin.

        5. Alastomuus on ok, mutta helikopteri ei. Eikä alasti painiminen.

        6. Vain ehjiä alushousuja saa käyttää, koska kamerat.

        7. Treffeillä ei saa nukahtaa. Se on epäkohteliasta.

        8. Nukkumaanmenoaika on klo 22.

        Categories
        kauneus & ulkonäkö Yleinen

        Fitiksi vai fituiksi?

        Mies ei halua harrastaa minun kanssani. Eipä hätiä, jaan kyllä harrastukseni hänen kanssaan. Soitin miehelle reissuun:

        – Byääh! (hysteeristä itkua)

        – Mitä on sattunu?

        – Yyyh (lohdutonta itkua)

        – Onko jotain sattunut?

        – Joo…ei.. (nikottelua) Joko ootte perillä? (niiskaus)

        – Just tultiin. Mites siellä?

        – Nii, tappelivat roskiksen viennistä, yks mätkäs sillä säkillä siskoaan ja sit se pussi levis siihen keittiöön ja seinille…

        – Ei jumalauta ja käskin olla kunnolla!

        – Joo, ei se mitään. Käskin siivota ennen ku tuun takasi tai laitan puhelimet postilla mummolaan.

        – No hyvä. 

        – Ei hyvä! Byääh! (räjähtävä, hysteerinen itku)

        – Mik–

        – Mie en osaa rinnalle vetoa!

        – Mit-

        – Äsken.. oli…(nikottelua) Me… sitä crossfitissa ja mie en tajuu!

        – No ens kerralla.

        – Ens kertaa ei tuu! Kaikki muut tajus ja mie oon tyhmä ja…

        – Hengittelehän. 

        – Hengittelen. 

        – Oot sie jo kotona?

        – En ku just lähin salilta. Meen kottiin kattomaan onko ne saanu siivottua. Moikka.

        – Moro. 

        Jo etukäteen olin pelännyt rinnallevetoa, vaikka olo oli energinen ja itsevarma. Olin koko päivän kerännyt voimia, yöllä olin nähnyt unta liikeradoista ja aioin ottaa avoimin mielin vastaan Koutsin palautteet. Koutsi sattuu olemaan aika tarkka ja se on vähän päivästä kiinni ärsyttääkö jatkuva virheiden korjaaminen vai imeekö ohjeistusta mielellään. Juuri edellisenä päivänä Koutsin kannustus oli saanut kaverini luomaan kiukkuisia katseita atleettiseen ohjaajaan. Koutsi on melko taitava pedagogi,  liikkeet hiotaan vaihe kerrallaan, joten luottavaisin mielin salille. Eiköhän se, kun vaan yrittää!

        Miten väärässä olinkaan. Crossfit kuormittaa enemmän päätä kuin kroppaa. Terminologian oppiminen on jotakuinkin mahdotonta. Naureskelin kaverilleni, joka tuskaili termien kanssa. Eihän se nyt niin vaikeaa voi olla! Oi, kyllä voi! 

        Clen hang, snatch, dirty hanger, snatch hang power, clean jerk, dirty jerker…

        Äikän opena kritisoin kyllä sitä, että pitää olla trendikkäät kansainväliset termit. Eikö voi äitinsä kielellä treenata? Mutta  ymmärrän taas hieman paremmin, miksi aika- ja sijamuodot tuntuvat joistain hankalilta. 

        Toinen kaloreita polttava ominaisuus crossfitissa on monen liikkeen yhtäaikaisuus. On äärimmäisen hankalaa liikuttaa raajojaan yhtäaikaisesti eri tavoin. En ymmärrä, miten ikinä olen oppinut pyöräilemään tai hiihtämään tai ajamaan autolla. 

        Tai ymmärrän. Se on se ikä. Kalkkeuttaa nivelten lisäksi aivot ja hermoston. Kohtalokkaana rinnalleveto päivänä jo lämmittelylaukassa vedin tyylikkäästi rähmälleni. Jalka ei noussut vaan takertui lattiaan ja 70 newtonia rysähti polveni päälle. 

        – Ei käynyt kuinkaan. 

        Fyysisesti ei ehkä. Henkinen tasapainoni oli horjahtanut ja kokenut kohtalokkaan kolauksen. Enää en ollut kuolematon ja vahva, mahdolliset epäonnistumiset olivat koko ajan varmempia.

        Sittenpä hinkattiin jotain kymmenistä eri cleanistä. Pieni jousto, pomppaa. Toista miljoona kertaa. Selkä suoraksi. Aikku, selkä suoraksi!

        – Aikku, oikaise suoraksi!

        Oikaisin selkää suoremmaksi ja suoremmaksi. 

        – Eiku jalat suoraksi. 

        Vilkaisin alas ja tajusin olevani kyykyssä. Loistavaa.

        Sitten olkapäät ylös, kyynärpäät ylös, kyynärpäät eteen. Ylemmäs kyynärpäät. Nopeammin Aikku, nopeampaa!

        Ja sitten nämä kaikki yhdessä. Ei tajua. Oikaise selkä, pomppaa, olkapäät ylös, kyynärpäät ylös. Vai olkapäät ylös ja sitten hyppy ja kyynärpäät eteen ja kyykkyyn? 

        Muut tekivät innoissaan. Jäädyin. Puolivälissä liikettä tajusin, etten nähnyt mikä oli liikesarjan viimeinen asento. Ajattele maalia ja päädyt sinne huomaamatta. 

        Suututti. 

        Vitutti! 

        Kiukun kyyneleet tunkivat silmiin. Miten en voi tajuta!? Tämä on vaan liike, jalat ja kädet ja hyppy ja kyykky ja sanonko minne voivat crossinsa tunkea! Ei saa itkeä. Jossain neuvottiin ajattelemaan tiskirättiä. Ajattelin harmaata rättiä, joka haiskahti hieman, johon oli pinttynyt mustikkatahra ja jolla ei saanut tiskipöytää kiiltäväksi ja…ja – – kyyneleet tulivat. 

        En osannut siivotakaan! En vetää rinnalle. Liian pienet rinnatkin! Jos olisi pitänyt rinnoille vetää, ei mikään tanko siinä pysyisi. Vittu en luovuttaisi! Hinkutin liikettä. Ylös, ylemmäs, suoraksi, alemmas, ei niin alas, nopeampaa, ensin jalat sitten kädet…Silmäkulmasta näin kuinka kimaltava kyynel valui poskea pitkin ja räkä kutitti nenää. 

        – Ihan rauhassa Aikku, koutsi huomasi kriisini. 

        Päätin loppusykkeennostatuksessa, että tarvitsisin vain aikaa sulatella. Ensi kerralla rinnalleveto menisi. Tangon yli burpeessa yritin lusmuta, mutta koutsi oli liian tarkka. Se huomasi aina, jos pikkuisenkin fuskasi, vahingossa tai tarkoituksella. 

        – Aikku, tasajalkaa.

        Perhana. Tältäkö opiskelijoistani tuntui? Annan niiden ensi tunnilla mennä sieltä mistä aita on matalin, kirjoittakoot predikaatittoman lauseen ilman alkukirjaimia ja lopetusmerkkejä. Aina ei voi voittaa.  

        Illalla trauman kokeneessa jalassa veti suonta. Polveen koski ja se alkoi turvota, piti nilkuttaa. Esteettisinä ongelmina syöksy lattialle oli polttanut housuun reiän ja polveen punaisen palovamman. Olisi pitänyt myöntää, että siihen oli ehkä aavistuksen sattunut. 

        Menin muuten myös seuraavalle kerralle. Jumatsuka minä en millekään kyykkyhyppelylle anna periksi!

        Soitin miehelle heti salin ovelta.

        – Byää, Mie en ikinä opi tempausta!! Mie lopetan tän paskan!

        PS: Koutsissa ei ole muuta vikaa, kuin että se on vielä nuori ja innokas. Mutta kunhan se täyttää kolmekymmentä, se huomaa miten painovoima alkaa vaikuttaa. 

        Categories
        Yleinen

        Elämyksiä ja eläviä ihmisiä

        Eräänä päivänä kesken kiivaimman etäopetusrumban kutsuin Taide ja luova ilmaisu -kurssini opiskelijat elävinä koululle, sillä moni alkoi hajoilemaan kotona neljän seinän puristuksissa. Itsestäni puhumattakaan.

        Auringon kuulaamana pakkaspäivänä suuntasimme Joensuun Taidemuseo Onniin. Museon pihalla opiskelijat kokivat päivän ensimmäisen taide-elämyksensä. Vaitonaisina he seurasivat ajanhenkeen sopivaa yhden naisen performanssiesitystäni, kun yritin epätoivoisesti saada maskipakettia auki. Riuhdoin ja revin, litistelin paketin kulmia kasaan pumppaamalla ja kiskoin erilleen ähkimällä. Kun en onnistunut voimalla ja väkivallalla, turvauduin sormieni hienomotoriikkaan. Yritin avata pakettia lupaavilta vaikuttavista kohdista loivilla liikkeillä, mutta muovi ei antanut periksi. Ihmeen lujaa tekoa kiinalaiseksi.

        – Missä Jarkko on? rivistä kuului huokaisu.

        – Tässä mitään työparia tarvita! sihisin ja jatkoin kamppailua.

        Lopulta yksi teineistä ei enää jaksanut palella ja katsella touhujani vaan otti ohjat omiin käsiinsä ja repäisi maskipaketin nurkan helpon näköisesti auki:

        – Tässä on kato merkkinä tämmönen viiva.

        – Testasin vaan teidän reaktioita. Mutta kiitos, ottakaas tästä maskit naamaan ja eikun let’s menoksi. Täällä onkin nyt mielenkiintoinen näyttely nimeltään Kultaiset kuukautiset ja jumalainen maa.

        Sisällä museossa jähmetyin niille sijoilleni jo kierroksen alussa. Oli niin outoa pitkästä aikaa kuulla livenä niin monta v-alkuista sanaa kuten vau, veistos, valokuva – ihan vain muutaman mainitakseni.

        Taidepläjäyksen aikana kävimme myös mielenkiintoisia keskusteluita.

        Tinsku: – Tuoko tämä museorakennus teille jotain viboja? Henkiikö tää miljöö teidän mielestä jo rauhaa ja elämyksiä itsessään?

        – Joo, huoh huoh [henkäilyä ja hönkäilyä].

        – Ei.

        – Miten pitkään myö täällä kärvistellään? Joko voi lähteä?

        ****

        Tinsku: – Mitä näette tässä teoksessa? Kertokaa ihan rohkeasti, ei ole olemassa oikeaa vastausta.

        – Taulun.

        – Viivoja.

        – Joko voi lähteä?

        ****

        Tinsku: – Mitä näette tän Albert Edelfeltin maalaaman naisen olemuksessa? Kattokaa nyt tuota katsetta, miun mielestä se on niin viehkeä ja raukea.

        – Pelottava se on.

        ****

        Tinsku: – Oliko tässä kerroksessa joku teos, joka puhutteli teitä?

        – Eipä ollu.

        – Tosiaan.

        – Joko voi lähteä?

        ****

        Tinsku: – Tässä Oscar Parviainen kuvaa maailmanloppua. Ai että mie rakastan tuon maalauksen värejä!

        – Jos tykkää veren väristä.

        ****

        Tinsku: – Herättääkö nää veistokset teissä jotain ajatuksia?

        – Ite tekisin paremman.

        – Mitähän sieniä tuo taiteilija on syöny?

        – Siis kuka niinku aamulla herää ja keksii että teenpä vittu tämmösen?!?

        – Joko voi lähteä?

        ****

        Tinsku: – No Kappe, laittasitko tuon taulun omalle seinällesi?

        – No en helvetissä.

        ****

        Kierroksen päätyttyä meillä oli vielä ruhtinaallisesti aikaa, joten intopiukeana ehdotin opiskelijoilleni, että näyttäisimme maskin koristamia naamojamme vielä Taidekeskus Ahjossa. Yhtään soraääntä en ihmeekseni kuullut ja enimmät naamanvääntelyt peittyivät onneksi maskien alle.

        Tinsku: – Nyt kun kierrätte tämän Toen perrään -valokuvanäyttelyn, niin katsokaapa kuvia sillä silmällä, että onko valokuvaaja teidän mielestä osannut vangita jonkun hetken tai kuvattavan persoonan.

        – Ai niinku riistäny jonkun vapauden?

        Kun taidekierros oli pulkassa ja sullouduimme raittiiseen ulkoilmaan, aloin huokailla ihastuksesta:

        – Kattokaa nyt tätä luontoäidin maalaamaa maisemaa ja noita puita! Onko mitään kauniimpaa! Pakko ottaa kuva.

        – Just.

        – Onko ihan pakko? Näytät vähän hassulta.

        – Kylymä. JOKO. VOI. LÄHTEÄ?

        Kun lopetin kännykkäkamerani kanssa pyllyilyn, käännyin vielä teinien puoleen päivän päättääkseni:

        – Hei oli tosi kiva nähä ja teillä kaikilla oli jo minnuu varmasti ihan sika kova ikävä! Piristikö tää yhtään?

        – Joo.

        – No joo oli ihan kiva.

        – Joko tää loppu?

        Summan av kardemumman: korona tai ei, kyllä tarvitsee ihminen eläviä ihmisiä ympärilleen. Ja taidetta!

        Categories
        Yleinen ystävyys

        Siitä tunnet sä ystävän

        Olen onnekas, sillä minulla on monta ystävää. Osa on kulkenut rinnallani lapsuudesta lähtien, osa on tarttunut mukaani matkan varrella. Osa hymeksyy touhuilleni pilven reunalta. Alla kohtaamisia vuosien varrelta.

        Vuosi 1988:

        Ensimmäinen luokka ja koulutie alkamassa, perhosia vatsassa. Jo ensimmäisinä päivinä minun ja mustatukkaisen tytön katseet kohtaavat. Kirjeenvaihto käy kiivaana ja koulumatkat taittuvat kevein askelein, sillä hän kulkee vierelläni. Yläasteella pulpettikirjeet vaihtuvat viesteihin, joita raapustamme pyyhekumeihin tai vihonnurkkiin ja vaihdamme salaa pöydän alla. Hän toimii silminäni ja sanelee mitä taululla lukee, koska en suostu hankkimaan silmälaseja. Jaamme murkkuiän murheet, vanhojentanssit, penkkarit, penkin alle menneet kotibileet. Jaamme työpaikkojen tuiverrukset, häät ja auto-onnettomuudet. Hän lähtee mukaan, kun vien lemmikkini viimeiselle matkalle. Hänelle soitan ensimmäiseksi, kun minusta tulee äiti. Hän tulee hoitamaan kuukauden ikäistä kummipoikaansa, vaikkei edes tiedä, huoliiko vauva pulloa. Joskus hän vain on ja halaa, kun sanoja ei löydy.

        Vuosi 2001:

        Pakkasta kaksikymmentäkolme astetta. Istun kuplavolkkarissa ja hinkutan huurteista tuulilasia rikkinäisellä raapalla. Vihdoin näen hänen juoksevan ulko-ovesta leivänpala suussaan ja reppu toiselta olalta villisti roikkuen. Kupla on lämmin vasta yliopiston pihassa ja olemme joka aamu myöhässä luennolta, mutta elämme omassa kuplassamme ja meillä on toisemme. Hän tutustuttaa minut hevosten maailmaan ja kun biletämme ravimiesten seurassa, meillä on loppuillasta aina enemmän rahaa kuin radalle lähtiessä.

        Vuosi 2005:

        Riitaisa ero illanistujaisten päätteeksi. Sydän revitty palasiksi, huljuteltu jääkylmässä vedessä ja tampattu mutaisilla piikkareilla karkeaan soraan. Istun saunassa ja itken. Hän istuu lauteille viereeni, höpöttelee lempeästi ja heittää pitkät hiuksensa toisen olkansa taakse. Lyö löylyä ja pesee pitkin vedoin selkäni elämää nähneillä käsillään. Sanoo, että kohta keitetään kahvit.

        Sydän edelleen riekaleina tanssisalin pihassa. Lavatanssikurssin viimeinen kerta alkaa pian, ahdistaa mennä yksin. Meidänhän piti tehdä tämä yhdessä. Oven edessä seisahdun, sillä tutut kasvot pysäyttävät katseeni. Ystäväni mies tumppaa tupakan, virnistää, koukistaa käsivartensa ja kysyy, saako luvan. Hän on ajanut yli 50 kilometriä ja liannut autonsa loskassa vain sen takia, ettei minun tarvitsisi tanssia yksin. 

        Vuosi 2009:

        Facebookin selausta illan hämärässä. Saan päähäni etsiä ala-asteen aikaista ystävääni, joka jätti aukon sydämeeni muuttaessaan toiselle paikkakunnalle. Kuvassa tuikkivat tutun näköiset silmät. Asuu paikkakunnalla Joensuu. Voisiko se olla? On se. Sovimme tärskyt lauantaiksi Public Cornerin eteen. Siellä hän jo odottaa lunta hiuksissaan, joiden myöhemmin huomaan vaihtavan väriä monta kertaa vuodessa. Halaamme toisiamme hieman epävarmoin ottein, tilaamme tiskiltä Amarettokaakaot. Juttu jatkuu siitä, mihin se yli vuosikymmen sitten jäi.

        Vuosi 2011:

        Valtava vauvavatsa ja äitiysloma edessä. Menen viimeisen kerran työpaikalle, jossa minun on määrä perehdyttää seuraajani kesken jääneisiin kursseihin. Kättelen nättiä blondia, jonka eteen pian isken liiketalouden ruotsin kirjan ja vuosien saatossa väsäämäni materiaalit. Tulee juteltua muutakin. Tulee useita yhteisiä työpaikkoja, yhteisiä ystäviä, tulee toistemme lapsien kummeja, tulee yhteinen anoppi ja appiukko.

        Vuosi 2013:

        Työpaikan illanistujaiset ja tapaaminen uuden äidinkielen opettajan kanssa. Olen kerrankin ajoissa ja löydän puolitutun hahmon ravintola Fransmannin sohvalta. Nainen on oudon holtiton ja vallaton nahkatakissaan ja ilkikurisissa silmissään. Miksi minun on näin hyvä olla? Kun ensimmäisen kerran vierailen uuden ystäväni tiluksilla, se on täynnä lapsia, kissoja, koiria, naapurinmiehiä, keskeneräisiä projekteja, ojaan ajettuja kaivureita. Rappusilta valuu kanankakkaa. Tunnen tulleeni kotiin. 

        Vuosi 2016:

        Keittiöremontti työn alla. Mies tekee pitkää päivää, minun osakseni jää kärventyä Ikea-helvetissä. Mies neuvoo, miten kasaan kaapistot, toivottaa vähän iloisempaa ilmettä seuraavan komponentin kohdalle ja painaa hallin oven perässään kiinni. Pääsen kohtaan kaksi, sitten iskee epätoivo ja itku. Ruuvien sijasta hamuan käteeni puhelimen ja luottoryhmäni WhatsAppin. Pian käy ovi. Yksi tulee vuosituhannen krapulassa, toinen työpäivän päälle. Kolmas tuo miehensäkin ja liisteröi samalla tapetin seinään. Neljäs tulee viinipullo kainalossa, viides varaa iltavuoron.

        Vuosi 2009-2016:

        Kissakodilla hakemassa uutta perheenjäsentä kotiin. Tuo me otetaan, sanoo mies. Tuo kaikkea räpläävä suurisilmäinen kollipoika, joka ei ole hetkeäkään paikallaan? kysyn ja rakastun. Vuosien kuluessa mies katuu monesti päätöstään, sillä kissa tuo kaaoksen ja kolttoset tullessaan. Mutta meistä tulee erottamattomat. Hän seuraa mukanani kaikkialle, kantaa minulle lahjaksi rauhoitettuja kontiaisia, käpertyy vastasyntyneiden vauvojeni ympärilleni, vahtii taaperoita pihalla ja nuolee lasteni kyyneleet. Kun joudun lähettämään hänet sateenkaarisillalle, sydämestäni lähtee palanen ja se on mustavalkoisen ystäväni kokoinen. 

        Vuosi 2017:

        Kirkko ja elokuinen sunnuntai. Pitelen käsissäni punaista ruusua ja katson, kun ystäväni arkkua kannetaan alttarille. Sisko itkee hiljaa vieressä. Päässä risteilee kysymyksiä. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olinko tarpeeksi hyvä ystävä? Missä olet nyt? Olisitko tykännyt tuosta keikarimaisesta papista? Jostakin tulvii mieleen runo, jolla kerran häntä lohdutin. Ja kukaan ei ole keneltäkään poissa, kun mustarastas laulaa. 

        Vuosi 2019:

        Ruotsin tunti alkamassa, olen juossut vartissa edelliseltä koululta seuraavalle. Läähätän ja läkähdyn. Uusi ryhmä, hirveä härdelli päällä. Kuinka monta ADHD:ta mahtuu samaan luokkaan? Pidän nimenhuutoa, kun luokan ovi avautuu ja iso kaveri astuu sisään. Puristaa lujasti kättä, sanoo nimensä, kertoo olevansa tunneillani tästä lähtien mukana. Jaksot ja lukuvuodet vaihtuvat. Hän jatkaa lauseitani, kun olen itse kujalla. Syöttää suklaata ja käskee hengittämään, kun käyn ylikierroksilla. Kertoo anaalivitsin, kun naamani on mutturalla. Muistuttaa laittamaan huomenna ehjän paidan päälle. Laittaa koulun pihalla autoni lämpiämään, koska itse en kuitenkaan muista. 

        Hyvää ystävänpäivää!

        Categories
        Yleinen

        Vilunkipelillä voittoon

        Parempi suksi hangessa kuin yhdessäkään koivessa kiinni.

        Hiihtäminen on pyllystä, hanurista, sieltä ja syvältä. Jos olisin ennen lapsien hankkimista tiedostanut, että nekin pitää joku kaunis päivä opettaa suksille, olisin harkinnut kaksi kertaa ennen haarojeni levittämistä. Kun nostat mytyssä kiljuvan taaperon sen sadannetta kertaa ylös maasta ja kun mytyn joka ikinen raaja sätkii joka ikiseen ilmansuuntaan kuusi kertaa nopeammin kuin marionettinukella, mutta jonka liikkeet ovat yhtä hallittuja kuin vastasyntyneellä vasikalla, kilin ajatukset täyttävät pään. Siinä vaiheessa kun löydät yhden sauvan ensin omasta silmästäsi ja sen jälkeen persesilmästäsi, tekee mieli itse suksia kuuseen, vaikka oma suksikaan ei kehuttavammin luista.

        Kaikesta hiihtoangstistani huolimatta olen yrittänyt puhua sivakoimisesta lasteni kuullen neutraaliin äänensävyyn, jotten vahingossakaan siirtäisi hiihtotraumojani seuraavalle sukupolvelle. No, näyttävät kuitenkin traumatisoituneen ennen kuin edes saavat monoja jalkaansa. Varusteiden hankinta on nimittäin oma taitolajinsa. Kun esikoisella oli ensimmäisen kerran tänä talvena hiihtoa, pengoin vintin uumenilta viime talven suksiparin ja iskin sen asianmukaisesti mukulan mukaan koulutielle. Ummistin silmäni faktalta, että sekä sukset että sauvat olivat käyneet liian lyhyiksi. Pääasia että eteenpäin pääsee. Paitsi että koulupäivän jälkeen selvisi, ettei ollut pässyt. Monot olivat jääneet eteiseen, joten lapseni oli joutunut jalkamieheksi.

        Seuraavana sunnuntai-iltana iltayhdeksältä keskimmäinen veti kunnon kilarit, sillä viime talven monot eivät enää mahtuneet jalkaan edes puoliväkisin. Käskin sovittamaan villasukkia ja veljen monoja. Pian repesin nauramaan, sillä lapseni muistutti liian isoine popoineen enemmän sirkuspelleä kuin tulevaisuuden hiihtolupausta. Siitäkös kierrokset kasvoivat ja pian sain väistellä ilman halki lenteleviä monoja. 

        – Hyvin se menee, kannustin ja survoin uuninpankon päältä löytyneet monot reppuun.

        – Se on kuitenkin vain pieni edestakainen liike vakaan laudan päällä, totesin ja näytin käsillä mallia.

        – YYYYYhYYYYYhhhhh.

        Viikolla suuntasimme sitten kirpputorille ostamaan tyköistuvia hiihtojalkineita. Minähän en suksimiseen tuhlaisi senttiäkään ylimääräistä. Eikä tarvinnutkaan – SPRN:n Kontin hyllyt notkuivat hyväkuntoista hiihtovermettä. Ei ollut kuin ottaa omansa.

        Kun keskimmäinen sitten seuraavan hiihtopäivän jälkeen kotiutui, tiedustelin, miten suksi oli kulkenut.

        – Ei mitenkään. Muut hiihti, mie kävelin.

        – Miten niin??

        – Ope ei saanu niitä monoja kiinni suksiin.

        Oma hiihtoahdistukseni kumpuaa ala-asteen hiihtokisoista. Vaikka kuinka yritin joka vuosi parhaani ja lykin menemään verenmaku suussa, räkä poskella ja jalat maitohapoilla, suksi ei luistanut. Kun ei luistanut niin ei luistanut. Kerran kaaduin jo ensimmäisellä nykäisyllä lähtöviivalle jalat säälittävästi ilmaa sätkien ja lunta suustani sylkien. Eikä se liikkeessä ollut sen helpompaa – alamäet menin monesti vierimällä ja ylämäet konttaamalla.

        Yhdet kisat hiihdin koulun lainasuksilla. Ne olivatkin sellaista sekundaa, että vasen suksi lähti jalasta viidenkymmenen metrin välein ja pyllyilin tuon tuosta nelinkontin ladun tukkeena. Kun muut huusivat intopiukeina latua perkele, minun teki mieli huutaa lääkkeet perkele. 

        Eräänä vuonna sukset keräsivät pohjiinsa viiden sentin lumikerroksen. Hiihdä siinä sitten kilpaa. Mikäs oli naapurin Annukalla hiihdellessä, kun oli tuliterät peltoset alla ja äitimuori suksivoidepurkin kanssa ladun reunalla kytistämässä. Minun sukset olivat serkun entiset eikä niitä kukaan koskaan huoltanut. Meidän perheessä ei nimittäin koskaan voideltu muuta kuin volkkareiden moottoreita ja Soliferin ketjuja. Moottoriurheiluun verrattuna hiihtäminen ei ollut edes urheilua.

        Olihan koulun kisoissa tietysti oma jännityksensä. Muistan ikuisesti, miltä tuntui liu’uttaa sormea tuloslistalla aina vain alemmaksi ja jännittää, oliko nimeni viimeisenä vai toiseksi viimeisenä. Kerran sain lohdutuspalkinnoksi lusikan. Kun sillä veteli aamupuuroa menemään, niin kyllä maistui puuro yhtä karvaalta kuin jumbosijan tuoma pettymys.

        Mahtuu lapsuuteni sentään yksi onnellinen hiihtomuisto. Vitosluokalla nousin kaikkien suureksi yllätykseksi palkintopallille. Tulin jaetulle kuudennelle sijalle ja sain palkinnoksi pinssin ja muumitarran. Oli kerrankin minun vuoroni loistaa. Opettajat ja luokkatoverini katsoivat epäuskoisina toisiinsa, mutta minä tyttö hymyilin leveästi.

        Sitä en tosin kertonut kenellekään, ettei minulla ollut ihan puhtaat jauhot pussissa. Ei sillä että olisin mitään hemohessiä vedellyt. Mutta se tiukkapeppuinen ja -pipoinen liikunnanopettaja, joka otti aikaa (ja joka muuten näyttää ihan samalta vielä tänäkin päivänä) veti minut yllättäen sivuun jo yhden kierroksen jälkeen. Hän ilmeisesti ajatteli, että normaali lapsi olisi jo sillä ajalla lähdössä kolmannelle kiepille. Joten kun muut hiihtivät kaksi kierrosta, minä hiihdin vain yhden. Niin tyhmä en ollut, että olisin maaliviivalla asiaa ääneen ihmetellyt.

        Muumitarra on edelleen lipastonlaatikossani. Ehkä annan sen lapsilleni kannustukseksi ensimmäisistä hiihdetyistä kilometreistä (jahka joskus saavat monot kiinni suksiin) ja muistutan, että kyllä voi elämässä menestyä, vaikka ei suksi luistaisikaan ja vaikka jäisi varusteiden tasossa naapurin Peralle toiseksi. 

        Categories
        Yleinen

        Jumalatar

        Minä olen jumalatar. Syntynyt aikojen alussa alempien palvottavaksi. Sisälläni maailmankaikkeuden salaisuudet, ikiaikaiset voimat. Liikun hiljaa, huomaamatta. Minä olen kuolematon. Koeta tappaa minut! Minä en kuole helposti…

        Minä lumoan sinut pehmeillä liikkeilläni, viekoittelen vastustamattomalla katseellani. Ja sinä antaudut  minun tahtooni, teet kaiken minkä haluan sinun tekevän. Sillä sinä elät palvellaksesi minua. Minä olen se, jolle kannat ruuan. Minun nukkumapaikkani sinä pehmität.. Sinä siivoat jätökseni! Ja nautit siitä!  Tuo vettä! Ruokaa! Huvita minua! Palvelijani. Muista, että sinä olet minua varten. Sillä minun palvelemiseni on ainoa asia, joka antaa sinulle merkityksen. 

        Ymmärräthän sinä sen?

        Ja jos ansaitset sen, teet oikein, kosketan hellästi. Palkitsen sinut hyppäämällä syliisi, puskemalla poskeasi, merkitsemällä sinut omakseni. Annan sinun kuulla rakkautena kehräykseni, vastaan kosketukseesi niin kuin haluat minun siihen vastaavaan. Jos et mielestäni ansaitse hellyyttäni, satutan sinua. Jos loukkaat minua, revin rikki rakkaasi ja viillän sen mistä välität, lasken virtsan lempipaitaasi. 

        Ja tiedä, elämä, jota varten minut on luotu, on toisaalla, ei täällä, ei tässä ankeudessa. Yö, joka peittää tämän maan hämärään, paljastaa toisen maailman, johon kuulun. Siihen maailmaan eivät kuulu kerma ja kosketus, pehmeät pedit tai lämpimät tyynyt. Se maailma pitää sisällään lopullisuuden pimeän, saaliin vikinän, adrenaliinin kohinan korvissa! Se tiivistyy teräviin hampaisiini ja viiltäviin kynsiini, kun vien elämän! Siinä on todellinen elämäni! Vain yön hämärässä pehmeät askeleeni ja hallitut liikkeeni pääsevät oikeuksiinsa ja siinä pimeydessä näen pidemmälle kuin sinä koskaan!  Yössä vapautan oikean itseni,  julmuuteni, jonka päivänvalo pitää piilossa, sillä minä hallitsen pimeyttä, yötä, kuunvaloa ja viileitä varjoja. Saalistan huvikseni. Leikin avuttomalla, leikin sinulla. 

        Vain toinen kaltaiseni voi ymmärtää, miten sisällä palaakaan! Kaltaiseni näkee minut sellaisena kuin olen. Hyväksyy minut, verenhimoni. Ymmärtää tarpeeni, jota et edes sinä voi tyydyttää, vaikka uhraisit koko elämäsi minulle. Silti, palvele minua! Likaa kätesi minun tähteni. Unohda omat halusi minun tarpeideni takia! Ei turhaan kasvojani ole lainattu jumalille. Sillä minut on luotu palvottavaksi. 

        Öisin juovun pimeästä ja vallasta. Juhlin muiden kiiluvien silmien kanssa. Kun väsyn, lepään luonasi hetken. Mutta älä koske, sillä sinä et ole arvoiseni!  Sinulla ei ole oikeutta koskea minuun. Minä kosketan sinua, jos haluan. Jos ansaitset sen, voin antaa sinun luulla rakastavani. 

        Categories
        koronapäiväkirja Yleinen

        Koronatestissä – never again

        – Hyvin se menee, saattaa tuntua ikävältä, mutta ei se pitkään kestä, rohkaisin lastani ennen ensimmäistä koronatestiä reilu puoli vuotta sitten. Eikä lapsi ollut moksiskaan. Itse en uskaltanut edes vilkaista. Samaiseen drive-in-näytteenottoon ajoin myös kahden muun kanssa. Etu- ja takaikkunasta nenät ulos, tikku pyörähti nenässä ja takaisin baanalle. 

        Seuraavalla näytteenottokierrokselle alati muuttuvat käytännöt ohjasivat meidät tutusta ympäristökunnan terveysaseman drive-inistä yksityisen lääkärikeskuksen parakkiin raviradalle tai keskustan ostoskeskuksen parkkihalliin. Valitsin raviradan. 

        Teini hihkui innosta, kun tajusi, etten tiennyt ollenkaan minne oltiin menossa. Keltaiset kyltit ohjeistivat kääntymään kiertotielle, jonka varrella tiesin raviradan olevan. Mutta tie vaan jatkui ja jatkui, eikä uutta opastetta näkynyt. Usko loppui, luovuus ei. Teini veti lippistä syvemmälle silmilleen, kun tajusi, että ajelin sujuvasti kevyenliikenteen väylää. Siellä se olisi 20 metrin päässä ollut, ihan luvallinen reitti. Eipä jäänyt ylimääräistä aikaa pelätä.

        Mietin olisiko pitänyt kuitenkin valita parkkihalli, mutta ystävättäreni todisti muutamaa päivää myöhemmin, että aivan yhtä piilossa voi näytteenottopiste olla rajatussa hallissakin. Siellä hän ajeli edestakaisin ja tykitti avunpyyntöjä whatsapp-ryhmään, kunnes varattu aika oli totaalisesti ohitettu. 

        Tunnistin lopulta tämänkertaisen drive-inini. Harmaan parakin edessä seiskoskeli reilu joukko maskeihin naamioituneita ihmisiä, polvenkorkuisesta täysikasvuiseen.

        – No, pistä maski ja mene, ohjeistin esikoistani.

        – Etkö sie tuu?

        – No en, ku ei oo maskia.

        – Missä niitä on?

        – Mitä? 

        – No niitä maskeja?

        – Enkö sanonut, että ota itelles?

        – No et sanonu. 

        – No mee ilman. 

        – No enkä mee! Ne lynkkaa heti. 

        Hmmm. Niin voisi todellakin käydä. Starttasin auton ja kurvasin lähikauppaa kohti. Aikaa oli viisi minuuttia. 

        Parkkasin auton tyylikkäästi vinoon ja syöksyin kauppaan. Yritin vetää suojaamatonta naamaani kauluksen sisään. Tunsin itseni muinaiseksi Packmaniksi väistellessäni muita asiakkaita hyllysokkelossa etsien vuoden hittituotetta. Turhaan. En löytänyt mitään. Onneksi kassalla sattui olemaan vielä juuri aloittanut harjoittelija, joka kyseli epätoivoisesti ohjeita muilta myyjiltä. 

        Vihdoin sain käteeni paketin maskeja, mutta eteeni jonoon oli ennättänyt viikon ruokaostoksiaan tekevä rouvashenkilö. Vilkuilin hädissäni kelloa. Minuutti! Ehtisimme hyvin. 

        Suunnistin takaisin parkkipaikalle. Nyt luvallista reittiä. Pahoittelut sille autokoululaiselle, joka harjoitteli starttaamista liittymän kohdalla. 

        – Nyt mene!

        Teini asetteli maskin naamalleen ja meni jonoon. Yksi luukku veti, mutta jonoa oli edelleen liki kymmenen ihmistä. Miten kaikille oli sattunut sama aika? Pienokaiseni laski kohteliaasti kaikki muut ensin ja viimein hänenkin vuoronsa tuli. 

        Takaisin autoon hypättyään, jälkeläinen heitti maskin auton lattialle.

        – Oliko paha?

        – No ei. Olisit tullut mukaan. Kaikilla muillakin oli äiti mukana!

        – Ne kaikki muut oli kolmevuotiaita. 

        Lupasin ensi kerralla saattaa kädestä pitäen, mikä ei kuulemma sekään ollut hyvä idea. 

        Nyt tuli sitten oma vuoroni. Epätoivoisesti olin koettanut tulkata vuotavan nenäni allergiseksi reaktioksi, mutta koska reaktio ei ollut poistunut vuorokauteen, oli pakko varata aika. Yllättäen paikka oli myös vaihtunut ja nyt piti selviytyä terveyskeskuksen sisätiloihin. 

        Hyvin se menee. Vähän saattaa tuntua, ei se pitkään kestä, koetin tsempata itseäni ajellessani näytteenottoa kohti. Koska mieheni oli käynyt näyttämässä nenäänsä pari viikkoa aiemmin, hän kertoi, että vanha pysäköintialue ei ollut käytössä ja maatyömiehet eivät arvostaneet yksityisautoilijoita montussaan. Opasteet kuulemma löytyisivät, jos malttaisin ajella tarpeeksi pitkälle. Minäkö en malttaisi?

        Seurasin kuitenkin tunnollisesti opasteita, mutta muuta parkkipaikkaa en löytänyt kuin henkilökunnalle osoitetut paikat. Siinäpä se voisi rautapolleni hetken huilata. Adrenaliini sai käteni vapisemaan ja hillitsin haluani juosta takaisin autoon ja suuntasin ovelle, jossa luki suurilla kirjaimilla KORONANÄYTTEENOTTO. 

        Ovi ei auennut. Peruutin ja lähestyin uudelleen tuloksetta. Heiluttelin kättä mahdolliselle liiketunnistimelle. Tutkin ikkunaan liimattuja lappuja, mutta mikään ei kertonut koodia, jolla oven saisi auki. Oikeastaan missään ei lukenut ohjeita miten toimia. Etsin ovikelloa oikeasta karmista ja sitten vasemmasta. Juuri kun olin aikeissa koputtaa oveen, avaruusasuun pukeutunut hahmo ilmestyi lasin toiselle puolelle. 

        – Miulla on nenää punkteerattu epäonnistuneesti kun olin pieni, pelottaa helvetisti, tunnustin sairaanhoitajalle. 

        – Ei hätää. Tuntuu ikävälle, kun pitää pyöritellä, mutta kestää vain pari sekuntia. Tuijota vaan tuohon seinään tuolla…

        Ihan ok. Yksi. Tikku oli pari senttiä syvällä. Kaksi. Helvetti alkoi kepeänä kirvelynä ja muuttui kiirastulen lieskoiksi, jotka nuolivat sierainta. Kolme. Tikku tunkeutui eteenpäin. Tunsin sen ahtautuvan liian pieneen kanavaan. Neljä. Hoitaja nappasi takaraivostani kiinni. Viisi. Vedet nousivat silmiin ja suussa maistui veri. Hengitä. Suun kautta. Kuusi. Vanupuikko repi limakalvoja. On sitä jo siinä, yritin telepaattisesti viestittää näytteenottajalle. Poistuminen nenäonteloistani sujui nopeammin. Silmän pohjaa kirveli ja vettä valui silmästä ja sieraimesta. Kamala kokemus. Epäinhimillistä kidutusta. Miten lapsukaiseni olivatkin niin hienosti selvinneet tästä?  Hoitaja ojensi minulle nenäliinan. Kiitin kohteliaasti toimenpiteestä, työtäänhän hän vain teki. 

        Kotona kertasin kauhukokemustani, mutten sain sympatian sijaan silmien pyöritystä. 

        – Äiti, liioitteletkohan sie nyt pikkusen? 

        Categories
        Yleinen

        Koronapäiväkirja kausi 2, osa 1: Mustuneita munia ja muita murheita

        Herää kello 7.00 siihen, että lapset tappelevat kaukosäätimestä.

        – Äitiiiiiiii, tuo ei suostu kattomaan mitään yhteistä!

        Huuda ettei äidillä ja isälläkään ole mitään yhteistä, mutta komporomisseja pitää pystyä tekemään. Mene vessaan pakoon ja ala ehostaa itseäsi Teamsia varten. Katso itseäsi peilistä ja mieti, että olet vanhentunut ainakin kolme vuotta viimeisen kymmenen kuukauden aikana. Ihmettele samalla, miksi etätyöaamuina tulee yhtä kiire kuin livepäivinä. Kello 8.10 survot vielä kilpaa Realia suuhun ja pienimmälle kenkiä jalkaan, vaikka ensimmäinen Teams-sessio alkaa 8.15.

        Jokainen lapsi uikuttaa ja ruikuttaa jotakin. Kysy, miksi meidän perhe-elämä on yhtä sekoilua ja urputtamista, oletteko te onnellisia? Mies käskee säästämään kehityskeskustelut parempaan ajankohtaan. Katso miestäsi ja ajattele, että hän olisi taatusti onnellisempi jonkun loogisesti ohjelmoidun tilintarkastaja-tessan kanssa.

        Juokse koneen eteen ja toivota hyvät huomenet opiskelijoille. Tarkkaile samalla lastasi, joka tekee lähtöä -17 asteen pakkaseen ja tyhjentää koko eteisen vaatekaapin sisällön lattialle hattua etsiessään. Huuda laittamaan paksumpi pipo päähän. Eilen muistit muistuttaa lastasi ottamaan mukaan sukset, mutta et monoja. Lähes täydellinen suoritus.

        Tuskin olet ehtinyt esitellä kurssin sisältöä ja tavoitteita opiskelijoille, kun lapsesi tulee takaisin sisälle ja parkuu räkä poskella, että pyörästä on kumi puhki ja hän ei ehdi kävellä. Sano opiskelijoille, että nyt on tilanne päällä ja poistut hetkeksi. Lähetä tehtävä Wilmassa ennen auton rattiin syöksymistä.

        Jatka opetusta takaisin sorvin ääreen sännättyäsi ja sytytä tauolla tuli uuniin, koska kylmä. Äkkää parin tunnin päästä, että puut eivät pala vieläkään. Aloita samoin tein mamukurssi. Puolen tunnin päästä on käynyt harvinaisen selväksi, että toinen puoli ei tiedä mitä pitää tehdä ja toinen puoli ei pääse tehtävään käsiksi. Yritä ohjeistaa viisi kertaa suomeksi ja kuusi kertaa englanniksi laihoin tuloksin.

        Muiden ryhmien opiskelijoilla ja työtovereilla on samaan aikaan tuhat ja yksi ongelmaa. Molemmat puhelimet soivat, Wilma ja sähköposti limputtaa. Mieti tämmöistäkö on olla jakomielitautinen. Katso kun työparisi Jarkko ilveilee näytöllä ja tule paremmalle tuulelle.

        Vaihda mamuille tehtävää lennosta ja aloita puhtaalta pöydältä. Kissa tunkee näytölle, sylje karvoja suustasi. Mamut innostuvat kertomaan omista kissoistaan ja itsestään englanniksi. Vietä paras ja kommunikatiivisin etäopetustuntisi koskaan. Tunnin loputtua yksi huutaa Don’t leave me! Naurakaa yhdessä. Viimeksi nauroitte yhtä makeasti, kun itse puhuit passista ja maahanmuttajat Pasista.

        Karvainen assari.

        Havahdu nälän tunteeseen. Laita pakastepinaattia paistinpannulle ja ihmettele kymmenen minuutin kuluttua, mikä haisee. Kun syöt, säikähdät puolikuoliaaksi ja meinaat tukehtua mustuneeseen munaan, sillä joku huhuilee jo Teamsissa. Anna huudella.

        Aloita viimeisen ryhmän tunnit ja katso tyhmänä eteesi. Unohda mitä olit sanomassa tai tekemässä. Laita kuva poikki, sillä et usko, että kukaan haluaa katsoa pallinaamasi. Jarkko jatkaa lauseitasi ja huomauttaa, että twenty ei ole 40 vaan 20. Et sentään puhunut ruotsia.

        Katso tuntien jälkeen uutisia tiukentuvista koronarajoituksista ja vello hetki kauhukuvissa. Mieti hetken päästä, että sinulla menee vielä aika hyvin, jos pahin painajaisesi on se, että lapsesi jäävät kotikouluun. Huokaise, keitä päiväkahvit ja saa idea. Ota yhteys toimitukseen ja buukkaa itsesi juttukeikalle, sillä nyt on saatava perse penkistä ja vähän äksöniä elämään.

        Tarkista vielä yksi tehtävä. Kirjoitelmassa lukee I have many problems in my life. That´s why I study here. My teacher is Tinsku. She is a good teacher. Our class is great. Herkisty, riisu aseesi ja itke, sillä muistit juuri, miksi tätä työtä teet.

        Juokse seuraavaksi ulos ja kylmäkäynnistä Volvo, sillä muistit juuri, että sinun piti hakea tänään pienin. Sääli autoasi, mutta muista pian, että kylmäkäynnistys on omalla kohdallasi turvallisempaa kuin auton lämmitys. Kun lauantaina survoit töpseliä autoon, pimeni sekä autokatos että autotalli.

        Aja kankein liikkein päiväkodin pihaan. Nouse autosta ja katso, kun jotain niin pientä mutta niin täydellistä astuu ulko-ovesta pakkasilmaan. Tunne kuinka sydämessä läikähtää. Pian auringon lapsi juoksee syliisi kädet ojossa ja silmät tuikkien, pieni yksisarvisreppu selässä keikkuen. Hymyile, sillä muistit juuri, kenen takia täällä riuhdot ja revittelet.

        Puhallelkaa kotipihassa hetki puuterilunta ja ihmetelkää menninkäisen jälkiä. Kun pääset sisälle, lyö kone kiinni ja mene uunin kylkeen kerälle kissan viereen, sillä tulikin on vihdoin syttynyt.

        PS. Ei se helppoa ollut ykköskaudellakaan: Koronapäiväkirja osa 8: Kakkua ja köysileikkejä

        • WordPress
        • Instagram
          • Categories
          parisuhde Yleinen

          Vertailussa: Mies ja koira

          Miksi koira on parempi kuin mies?


          Olen aina uskonut olevani kissaihminen, mutta nyt voin myöntää, että minussa on myös koiraihmistä. Koira on monessa asiassa jopa hauskempi kuin mies. Mutta on miehelläkin puolensa…

          Koira ilahtuu aina minut nähdessään niin paljon, että hyppää syliin ja nuolee antaumuksella. Myös aamuisin. Mies ei.

          Koira ilahtuu, kun laitan housut jalkaan. Mies ei edes huomaa. 

          Koira lähtee mielellään lenkille vailla päämäärää. Miehen kanssa päästään lenkillä roskikselle asti ennen kuin perheriita iskee.

          Koira haisee yleensä paremmalle. Paitsi jos on pyörinyt paskassa tai kompostissa. Mies ei pyöri kompostissa, mutta ui öljymontussa.

          Koira tyhjentää kissanvessan. Mies ei. En tiedä kummalle suurempi miinus.

          Koira vie vähemmän tilaa sohvalta kuin kaljamaha ja kaksi metriä keski-ikäisyyttä.

          Koira on sosiaalisempi kuin mies. Pikkurakki kiertää kaikki naapurit joka päivä eristyksestä välittämättä. Ikämieshurtta liittyi metsästysseuran makkaranpaistojaostoon. Istuu nuotiolla muina koirina. Mies saa seuratoiminnasta ihottumaa.

          Koiran harrastukset tulevat halvemmiksi. Se ei osta kuukauden sisällä kolmea autoa, releitä, tiivistesarjoja, sylinterinkansia, tulppia, puolia, laakereita, kierrejousia…. Eikä haaveile subbarista. Koiralle riittää kuollut hiiri, elävä kana tai käpy.

          Mies ei kuseksi ihan joka paikkaan. Koira otti kuseksimisenkin harrastuksena, kun vein sen agilityyn. Sen sijaan, että olisi hyppinyt, kiertänyt ja ryöminyt, piski pissi, ruikki ja merkkasi joka helkkarin putken, esteen ja kepin. Ohi juostessaankin pystyi vauhdista merkkaamaan. Erityistaito kai sekin. Kiristi. Kotona rakensin lapsista esteet. Jukolauta! Kyllä nyt pitää yhden koiran oppia hyppäämään, kun hyppäähän se pöydällekin ja häkin ovesta läpi. Ja hyppihän se elävien esteiden yli vallan mainiosti. Ei onneksi kuseksinut niitä.

          Mutta pisteet Hulda-Hallin Henkalle, että hermot kesti “erilaisia oppijoita” ja niiden koiria. Henkalla oli hikinen homma saada miut ja kaverini oppimaan kumpi käsi on oikea ja kumpi vasen ja kumpi niistä käsistä on milloinkin koiran puolella.

          Mies on helpompi palkita. Agilityssä kouluttaja vinkkasi, että palkitse koira lelulla tai namilla. Yritinhän minä. Jäniksen turkilla, raa’alla hirvenlihalla, kaverin vinkulelulla, kutsuin ja kehuin, anelin nelinkontin. Ja kilin.. Miehelle riittää pullo vehnäolutta. Hätätilassa puolikas. 

          Mies ei vaihda karvaa monta kertaa vuodessa, vaan kaljuuntuu kertarytinällä. Partakarvatkin on keskitetty lavuaariin eikä levitetty ympäri taloa. 

          Ja mikä parasta, mies ei ole nalkissa naapurin nartun kanssa.

          (Julkaistu aiemmin 7.5.2020)

          Categories
          Yleinen

          Onko se nyt niin justiinsa

          Eräänä kirpeänä pakkaspäivänä kävin neljä vähintäänkin mielenkiintoista vuoropuhelua, joista kumpikin osapuoli voi oppia jotakin – tai sitten ei.

          On perjantai ja olen lähdössä töihin. Taistelen neiti aikaa vastaan, sillä edessä on yli 70 kilometrin matka maakuntaan opettamaan. Kenkiä jalkaan kiskoessani huomaan, kuinka mies lähestyy yrmy ilme naamallaan ja heiluttelee kirjekuorta kädessään. Kello näyttää 6.45.

          Mies: – Etkö sinä ikinä avaa näitä kirjeitäs?!!

          Tinsku: – Kuhan kerkiin.

          Loogisesti ohjelmoitu mies ei ilmeisesti usko sen päivän koittavan, joten hän repii kuoren auki ja alkaa keuhkota:

          M: – Tiesitkö sinä, että sinun auto on käyttökiellossa?

          T: – Aijaa. No olevinaan maksoin sen.

          M: – Entä jos olisit lähteny sillä autolla töihin???

          T: – No mutta sehän on Lieksassa.

          M: – Niin mutta jos olisit!

          T: – Jos ja jos. Miehän ajan nyt Passatilla. Mut soitapa isälles varmuuden vuoksi, ettei vaan ajele sillä Golfilla.

          M: – TAJUATKO SINÄ, että poliisit vie sulta saman tien kilvet, jos sinä ajat sillä autolla.

          T: – No sitten vie. Toivottavasti on hyvännäköiset poliisit. Mikä tässä nyt on ongelma? Mie maksan sen veron ja sittenhän sillä saa taas ajella. Problem solved. 

          M: – Yleensä tämmöset jää maksamatta ihmisiltä, joilla ei ole rahaa maksaa.

          T: – Onhan mulla rahaa.

          M: – Niinpä just. Siksi se ei ole normaalia.

          T: – Eläpä nyt keuhkoo. Tää on kato ihan normaalia.

          M: – JUMALAUTA tää ei oo normaalia missään muualla kuin teidän suvussa!

          T: – Hyvää työpäivää rakas! Meinasitko taas pojille purppasta vaimon käytöksestä?

          M: – Kyllä joutuu ehkä mainitsemaan, mies manaa ja katselee perääni päätään pudistellen.

          Summa summarum: Kyllä saisivat nuo loogisesti ohjelmoidut opetella vähän rennompia aamunavauksia meiltä suurella pensselillä piirtelijöiltä!

          Kun  vartin kuluttua kurvaan koulun pihaan, on vaihdettava oma pirssi vuokra-autoon ennen kuin opetusmatka voi jatkua. Etsittyäni oikeasta kassakaapista oikean avaimen ja parkkipaikalta oikean auton käynnistän tuliterän Volkswagen Octavian ja alan vimmatusti rapsuttaa pakkasen paukuttamia ikkunoita. Tuskin olen ehtinyt yhtä ruutua hinkata, kun viereen kaartaa pramea Audi. Audin alas rullautuvasta ikkunasta pilkistää etäisesti tuttu pää, joka alkaa välittömästi vittuilla. Kello näyttää 7.30.

          Audikuski: – Kuule tyttö, se auto on minun paikalla.

          Tinsku: – Ai, no ihan just oon lähössä.

          Audikuski: – Kuulehan nyt tyttö, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun teidän autot on minun autopaikalla.

          T: – Aijaa, totean rauhallisesti ja jatkan hinkkaamista.

          A: – Kuule tyttö, siirrä nyt PERKELE se auto siitä ja vähän äkkiä.

          Tajuan tytöttelijän luulevan minua autovuokraamon hanslankariksi. Jatkan muina naisina ruutujen raapimista.

          A: – Eikö se auto jo perkele siirry?

          T: – Siirtyy siirtyy, ihan just tulee valmista. Mutta ihan vain tiedoksi, että en minä tätä tähän ole ajanu. Samassa puljussa työskentelen kuin sinäkin ja olen ihan just lähdössä Kiteelle.

          Pää muuttaa siltä seisomalta ilmettään ja sulaa anteeksipyytelevään hymyyn.

          A: – Ai anteeksi. Minä luulin. että sinä oot niitä autovuokraamon tyttöjä. Voi kamala, anna anteeksi.

          T: – Eipä mittään. Mie lähen nyt niin pääset paikallesi. Mutta kuule, pitäskö niille antaa palautetta? Mulla olis aikaa soitella tuossa matkalla, rimpautanko ja sanonko pari valittua sanaa sinun puolesta? 

          A: – Ei tarvitse, kiitos vain, pää hymyilee maireasti.

          Summa summarum: Kyllä saisivat nuo audikuskit opetella vähän loivempia liikkeitä meiltä volkkarikuskeilta!

          Kun iltapäivä on jo pitkällä, opetan yhä ruotsia maakunnassa. Opiskelijoita alkaa väsyttää, vaikka vedän päivän kevennykseksi pienen humoristisen tietovisan. Skapailun jälkeen opettelemme vielä vessafraaseja ja muita päivittäisiä suonen- ja suolentoimintoja på svenska. Yhdelle opiskelijalle neljäs tunti toista kotimaista on kuitenkin liikaa ja kello 13.40 luokassa kiirii tuskan parahdus:

          Opiskelija: – Voi vittu tää ruotsi on kyllä ihan jotain sanoin kuvaamatonta. 

          Tinsku: – Lägg av. Äläs nyt. Ja jos tekee mieli kiroilla niin tee se ruotsiksi. Sano vaikka Fy sjutton.

          O: – Fy … mikä? Kuulostaa ihan homolta. Eihän tätä voi oppia millään.

          T: – Ingen panik. Otat kato tavoitteeksi opetella tänään vaikka kymmenen uutta sanaa. Lätt som en plätt!

          O: – Höh. No oonhan mie oppinu tänään jo ainakin kaksikymmentä!!!

          T: – No mikäs tässä on sitten ongelmana? Vad har vi för problem?

          O: – Niin no.

          T: – Jättekiva. Ska vi fortsätta?

          Summa summarum: Kyllä saisivat nuo ruotsin opiskelijat opetella vähän vähemmän kotkottavia kielenkantoja meiltä ruotsin opettajilta!

          Kun illalla olen selviytynyt voittajana kotiin ja saanut lapset nukutettua, istahdan sohvalle ja mietin hetken, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kello näyttää 21.15, kun kuulen tutun äänen:

          Tinsku: – Elä vaan kuvittele Temppareita katsovasi. Nyt jotain hyödyllisempää. Yksi Fitness walki tai sitten viiden kilometrin juoksu. Valitse.

          Tinsku: – Kellohan on jo puoli kymmenen! Ja ulukona on niin pimmeetä.

          Tinsku: – Ei mitään tekosyitä.

          Tinsku: – Ei jaksa.

          Tinsku: – Ei kyllä tällä menolla läski lähde ja pylly pienene.

          Tinsku: – En nyt jumalauta enää hikoilemaan ala. Enkö tuota liene hinkuttanu ja riuhtonu ihan tarpeeksi tälle päivälle. 

          Tinsku: – Sinä lupasit sitoutua tähän tavoitteeseen.

          Tinsku: – Kuule. Mulle on auottu tänään päätä ihan tarpeeksi. Älä nyt sinä enää aloita. Minä olen sitoutunut tasan yhteen liikkeeseen perjantai-iltana ja se on ranneliike.

          Kun kylmä olut sihahtaa autuaallisesti, kuulen hiljaalleen vaimenevan äänen:

          – Jos nyt tämän kerran. Muista maistella.

          Summa summarum: Kyllä saisivat ihmiset olla armeliaampia niin toisille kuin itselleenkin!
          Categories
          perhe teinit Yleinen

          Haaste 2021

          elämää teinin kanssa

          Uuteen alkavaan vuoteen liittyvät lupaukset. Modernimpi, ja armollisempi, versio uuden vuoden lupauksista ovat haasteet. Itse olen törmännyt mm. lukuhaasteeseen, retkihaasteeseen ja joogahaasteeseen. Tiedätte: lue kirja, jonka kannessa on kissa, lue kirja, jonka kirjoittajalla on permanentti, lue kirja, jossa ollaan retkellä, tee nuotiomakkararetki, tee retki luonnonpuistoon, tee retki, josta saat rakkulan jalkaan.

          Anoppikin hurahti vegehaasteeseen.

          Itselle nämä haasteet eivät sovi, mutta kehitin ihan omat haasteet. Lupauksia en edes yritä, mutta haasteita tein. Ja koska aina energiaa ei ole, tein haasteesta kaksitasoisen, jotta voi valita kumman suorittaa. Saa lähteä mukaan haasteeseen 😉

          Here we go!

          Teinin äitinä -haaste 2021

          1. Herätä teini. (Haastavampi: Herätä teini laulamalla.)
          2. Saa teini hymyilemään. (Haastavampi: Saa hyvälle tuulelle koko päiväksi.)
          3. Siivoa teinin huone. (Haastavampi: Siivoa huone teinin kanssa. )
          4. Opeta teini käyttämään pesukonetta. (Haastavampi: Opeta teini lajittelemaan pyykki.)
          5. Vakuuta teini, että kello 23 on hyvä nukkumaanmenoaika. (Haastavampi: Yritä pysyä itse hereillä siihen asti.)
          6. Vieroita teini puhelimesta päiväksi.  (Haastavampi: Vieroita koko vuorokaudeksi.)
          7. Tuuleta teinin huone.  (Haastavampi: Poista teini huoneesta tuuletuksen ajaksi.)
          8. Etsi teinille mieleiset vaatteet.  (Haastavampi: Etsi itsellesi vaatteet, joissa et nolaa teiniä.)
          9. Käy julkisella paikalla teinin kanssa.  (Haastavampi: Pidä kädestä kiinni tai halaa.)
          10. Käy ainakin 100 sanan keskustelu teinin kanssa. (Haastavampi: kirosanat ja kieltoilmaukset eivät ole sallittuja.)
          11. Kerro teinille kukista ja perhosista. (Haastavampi: Tee tämä silloin kuin kavereita on kylässä.)
          12. Ota teini mukaan idylliseen perhetoimintaan esim. lautapelejä, hiihtoretki, leffatuokio…  (Haastavampi: Takavarikoi puhelin täksi ajaksi)

          Kehitin myös bingon, jos ei ole pitkäjänteisyyttä koko vuoden projektiin. Ruksi ruutuun, kun kuulet jonkin näistä. 

          Tätä voi pelata myös muiden vanhempien kanssa. Voittaja on se, jolla menee pisin aika bingon saamiseksi.

          Categories
          Yleinen

          Hiuskarvan varassa

          Hiuskarvan varassa on elämä joskus, mutta useimmin se on karvasta kiinni onko mies vastuuntuntoinen alfa vai kunniaton uros. Kansalaisluotettavuus on riippuvainen hiusten rasvoittuvuuden ja loiseläinten lisäksi siitä, minkä värinen, pituinen ja laatuinen karvoitus sattuu olemaan ja mihin kohtaan päätä nämä karvat sattuvat sijoittumaan. Nämä yksiselitteiset faktat käyvät ilmi tekstiviestipalstojen (joiden luotettavuus ei jää pahasti jälkeen vauva.fi-sivustosta) poiminnoista. 

          “Karsikon koulun väelle terveisiä. Kaikki tatuoidut ja parrakkaat miehet eivät ole rikollisia, vaan ihan normaaleja työtä tekeviä vanhempia.” (Karjalainen 16.11.2020)

          “Minäkin kaipaan oikeaa miestä! Ei korviksia, ei tatsoja, ei nutturaa/ponnaria, ei kiroilua, v:tä.  – Löydönkö?” (Keskisuomalainen 14.12.2020)

          Pitkät kutrit, tatuoinnit ja korvikset siis eivät kuulu miehille, mutteivät myöskään parrat, joilla joko piilotetaan kansalaisuus tai sitten puhdas naama… ?

          “Hyvän nuoret miehet, miksi melkein kaikilla parta? Ei sovi kaikille, näyttäkää, että olette suomalaisia puhdasnaamaisia miehiä.” (Viesti julkaistu FB-ryhmässä 17.11.2020)

          Kun kohtasin tulevan aviosiippani, hän oli parraton ja tuuheatukkainen. Aikuistumisen kiireessäni tuumasin, että miehen babyface kaipasi miehekkyyttä ja ehdotin parran kasvattamista. Tykkäsin. Kaikki eivät kuitenkaan nähneet salskean urooni herkkää maskuliinisuutta. Kun päräytimme Suzuki T400:lla uusien naapureidemme pihaan ja mieheni heilautti pitkät tummat kiharansa shampoomallin tavoin kypärän alta, kuulimme naapurin vetäisevän oven lukkoon. Myöhemmin saimme tietää hänen maininneen toisille naapureille, että moottoripyöräjengiläiset olivat käyneet ovilla koputtelemassa. Ei viitsitty pahastua, sillä kuten aiemmin taisin kertoa, anoppikin säikkyy poikaansa silloin tällöin. 

          Tämä ei saanut miestäni kuitenkaan luopumaan letistään, vaan  tummat kiharat katosivat vasta siinä vaiheessa, kun hikinen ja pölyinen työ astui kuvioihin ja tuuhea kuontalo vaati jatkuvaa pesua. Myös muutama läheltä piti tilanne, joissa ponnari oli jäänyt kiinni rekan lavaan vaikutti päätökseen.

          Parta ja viikset saivat kuitenkin jäädä. Aina silloin tällöin, yhä edelleen, vaikka viiksissä ja parrassa on jo aavistus charmanttia hopeaa,  hän viihdyttää minua ajamalla lemmyt, güntherit tai poirotit ja rankaisee lähtemällä kanssani julkisille paikoille. Joten suhtaudun kriittisesti seuraavan tekstarin väitteeseen. Kalju+parta(viikset) -yhdistelmä ei mielestäni ainakaan heikost itsetunnosta kerro!

          “Olen ihmetellyt tuota muotia miehillä. Tukka ajetaan pois ja jätetään parta, joka on niin epäsiistin näköinen, että oksettaa. Näillä jätkillä on heikko itsetunto. Aivot näkyy melkein kallon läpi.” (Forum24 25.11.2020)

          Sen sijaan vanhempiemme ikäpolven, ilmeisen vahvasti eläköitymiseen liittyvä, muoti-ilmiö ei kuitenkaan vielä ole tekstiviestipalstalle yltänyt: Nostalginen ja taiteellinen juice-tyyli, jossa kaljun sivuille kasvatetaan pitkät ohkaiset suortuvat. 

          Myös omassa sukupolvessani hiusten ohentuminen on nouseva trendi. Mieheni ei kuitenkaan jaksa stressata päälaen harvenevasta hiustilanteesta. Pituutensa suomalla edulla vain hyvin harva pääsee huomauttelemaan kaljuuntumisesta. Aina ennen juhlia tai muita edustustapahtumia muistutan kuitenkin miestäni, että voisi sipaista tukkansa siistille sängelle. Parturipalveluihinhan mies ei rahojaan laita.

          Omatoimiparturoinnissakin on riskinsä, vaikka ihan peruskaljun ajaisikin. Kerran mies ennätti leikata vain etupuolen kallostaan, kun huomasi jonkin olevan vialla.  Yllättävän kivuliasta. Kone nyhti hiuksia sen sijaan, että olisi leikannut niitä. Korahdus. Kone kuoli. Ei minkäänlaista elonmerkkiä. Sen sijaan miehen otsa olisi pidentynyt pitkälle päälaelle ja takaraivolla kasvoi söpö takku. Kone ei liikkunut, sakset eivät ainakaan parantaisi tilannetta, joten käskin mieheni leikkiä teiniä ja pitää pipon päässään toistaiseksi. Välineurheilua tämänkin. 

          Kaikkia ei kalju tai puolikalju naurata, vaan hiuksettomuus on vakava asia. Uhka hyvinvointiyhteysikunnalle. Tämän sain todeta ajeltuamme kuusivuotiaalle eskarilaiselle kesätukan. Seuraavana päivänä eskarista tuli puhelu, että jälkeläiseni oli ohjattu rehtorin puhutteluun, koska hän ei ollut suostunut ottamaan hattua pois ruokailussa. Tiedustellessani illalla lapseltani, miksi hän ei ottanut hattua päästä, hän kertoi, että muut olivat nauraneet hänen kaljulleen. Tässä vaiheessa sätin itseäni, etten ollut pienokaistani valmistanut kasvavien tenavien kehittyvään hienotunteisuuteen ja kerroin, että jotkut nyt vaan eivät osaa olla kommentoimatta toisten ulkonäköä ja että se on huonoa käytöstä. Aivan kuten hatun pitäminen päässä sisätiloissa. Mutta kun lapsi kertoi, että rehtori oli sanonut kaljujen olevan tyhmiä rikollisia mieheni takavarikoi vikkelästi puhelimeni, jotten olisi soittanut rehtorille samoin tein. 

          Tekstiviestien ja joidenkin melkein omakohtaisten kokemusten perusteella hiusmalli ja partalook kertovat siis eivät sen vähemmästä kuin kansalaisuudesta, itsetunnosta, oikeasta miehisyydestä, siisteydestä ja rikosrekisteristä. Ei siinä, mutta entäpä kun suvun mummolla kasvaa tuuheammat viikset kuin teinipojalla? Entäpä jos taustalla on vakava sairaus? 

          Mielelläni kyllä katselisin miehelläni pitkää tukkaa, sillä hevitytön sydämeni sykkii hikisille pitkätukille. Mieheni on toki tietoinen heikkouksistani, mutta kun jouluaamuna heräilimme hartaudella ja join aamukahviani miehen kainalossa päätin jakaa yölliset seikkailuni hänen kanssaan. 

          – Näin unta, että olin Stam1nan keikalla ja ehdotin keikan jälkeen Hyrdelle, että voitais nähdä myöhemmin, mutta se luuli, että oon joku seksinkipeä bändäri. 

          – Ai etkö sie ollu?

          – En, kun olisin halunnut keskustella kirjallisuudesta. Että miten se kirjotti tuon kirjan.

          – Aivan. 

          – Se kysy minuu saunaan, mutta en voinut lähteä, kun ei ollu bikiniraja huollettuna. 

          – Niin, että bikinirajalla keskustelette kirjallisuudesta? Etpä oo tuota ollut huolissasi miun suhtautumisesta bikinirajaan. 

          – Etpä tuota oo kommentoinut. 

          – No en kai mie nyt uskalla. Enkä oo nähnykään sinuu bikineissä. Viime aikoina.

          – Anna käsi, tässä, tuntuuko sänki?

          – No ei, mutta ei tää oo bikiniraja, vaan pikkuhousuraja. Tää on bikiniraja ja tää on sitten kai bikinirajavyöhyke. 

          – Sellanen kirja on kuin Bikinirajatapaus tai jotain. 

          – Siulla vois olla sitten Viidakkokirja. 

          – ööö

          – Tuo ilme…Khiiihii. Oota tähän sopii yks biisi:

          uuuu-iiiiii-iii-ii i-ambaumba-eeee
a-vimpaveppa, wimpaweppa, vimpapeppa, vimpapebba
In the jungle, the mighty jungle….

          Olisi pitänyt kertoa kultakurkulle, että loppujen lopuksi Hyrde halusikin keskustella kanssani kirjallisuudesta. 

          Jos rakkaani äänenavaus jäi pahasti tinnittämään, klikkaa alkuperäiseen The Tokens -kappaleeseen.

          Tekstiviestit on kerätty Facebookin Tekstiviestipalstojen helmet -ryhmästä. Kirjoitusvirheet aitoja.