Harrastan käsitöitä. Tykkään siis neuloa,virkata ja ommella. Mieheni mielestä harrastan enemmän käsitöiden purkamista.
“Se on ihan sama mitä sie teet, sie purat sen kuitenkin kolmesti ennen kuin se on valmis.”
Väitin luonnollisesti vastaan, mutta tajusin eilen projektiani purkaessani, että mies oli oikeassa.
Olin kaivannut uusia lapasia jo jonkun aikaa. Haaveissani oli kolmen värin kirjoneulelapaset, joissa aina jäiset sormeni nauttisivat olostaan. Yhdet lapaset olin joululomalla valmistanut, mutta poika oli ottanut ne omaan käyttöönsä, koska hypyt kuulemma ländäsivät niissä paremmin. (Laskeutuuko se käsilleen…? Kunhan ei niskoilleen.) Äidin lapasissa on siis taikaa. Onneksi myös omassa äidissäni on noidan vikaa; padoissa ja kattiloissa on koko vuosi värjäilty lankoja sienillä, kasveilla, kaarnoilla ja kuorilla. Sai panimomestari kokeiluissaan aikaan myös satsin appelsiininkuorikiljua, ei tosin juotavaksi asti, sillä paine purkautui jo käymisvaiheessa keittiön seinille. Varastoista riitti lapasten verran pikkukeriä kivoissa väreissä.
Jo aloitus oli hankala. Millaisen kuvion taiteilisin tällä kertaa? Tarkoitus oli saada vähintään kolme väriä joka kierrokselle, jotta lapasista tulisi lämpöiset. Samanlaisia en ainakaan jaksaisi neuloa, pitkästyisin kuoliaaksi. Valmiit kirjoneulemallit ja -ohjeet hylkäsin nekin heti, kuka nyt valmista mallia jaksaa neuloa? Tai hiihtää valmiita latuja? Käyttää reseptissä mainittuja mausteita? Kysyn vaan.
Yllättäen ensimmäisen kuviokokeiluni ei toiminut intialaisen peukalokiilan kanssa, joten purin puolikkaan lapasen. Kuka muka suunnittelee ja piirtää mallikuvion etukäteen? Tai huomioi peukalokiilan vaikutuksen?
Koska tarvitsin lapaset nopeasti, en alkanut tälläkään kertaa mallikuvion laskemiseen vaan neuloin raidallisen tumpun. Kerrokset on helppo laskea. Tai no… Yhden värin raidat jäivät lötteröiksi ja tiesin viiman puhaltavan neuloksen läpi. Purkaminen ei innostanut. Eipä huolta, neuloisin toiset vanttuut sisään!
Neuloin parin ensimmäiselle lapaselle, vain huomatakseni, että kärkikavennukset olivat jotenkin liian terävät, epämääräiset.
Purin kavennukset ja neuloin kärjet uudelleen, mutta se ei parantanut lopputulosta juuri lainkaan. Sen lisäksi, että raidat olivat totaalisen rumat, olivat lapaset käyttökelvottoman lutterot. Juuri sellaiset, jotka pyörivät kädessä.
En millään viitsinyt purkaa, joten kirjoin silmukoita lapaset täyteen. Tumpuista tuli ryhdikkäät ja lämpöiset, mutta estetiikka kärsi. Jälkeen päin ajateltuna ei ollut kovin fiksu idea käyttää samoja värejä kuviointiin; raidallisella pohjalla kuvio näytti lähinnä oksennukselta. Tytär kyllä väitti erottavansa kukkakuvion pinnasta.
Tyttäreni lausunnosta huolimatta päädyin purkamaan lapaset. Mutta vasta, kun olin päätellyt kaikki langanpäät. Ensin kirjotut kuviot, sitten itse lapaset. Hartaudella kaksinkertaiseen pintaan pujottelemieni langanpäiden kaivelemiseen kului valehtelematta triplasti enemmän aikaa kuin itse neulomiseen.
Nyt puikoilla pyllyilevät tylsät pystyraitaiset. Mallin seuraaminen ei rasita päätä, mutta tämäkin malli on jo kerran purettu, sillä kitkuttelin ensimmäisen lapasen liian pienillä puikoilla.
Epäilen, etten koskaan saa valmiita vanttuita käsiini. Mikäli joskus saan ensimmäisen lapasen valmiiksi, siinä vaiheessa olen sen verran tympääntynyt malliin, väriin tai neulomiseen ylipäätään, että toinen saa odottaa vuoroaan ensi talveen.
Samaan aikaan, kun minä purin ja kerin lapasiani, harrasti mieskin. Koska perheemme vankkureissa on vähän väliä jotain rempattavaa, eksyi mies viikolla vähän niinkuin vahingossa nettiautoon.
“Me vaihdetaan auto!”
“Vaihdetaan vaan, mutta ei nyt. En jaksa.”
Autovatulointi on yksi parisuhdettamme eniten rassaavista asioista. Pohditaan ominaisuuksia, lasketaan hyvitystä, vertaillaan kilometrejä ja kulutusta, mietitään, ennakoidaan polttoaineen hinnan korotusta, ristiintarkistetaan kokemuksia, pohditaan… Ja aloitetaan alusta. Tätä vouhkaamista ja selittämistä ei kestä kukaan. Varsinkaan kun osallistumistani aidosti tarvitaan vasta maksuvaiheessa.
“En mie nyt tarkottanutkaan, keväämmällä.”
Huokasin helpotuksesta. Mutta kuinka ollakaan, mieheni ei ole moneen päivään muusta puhunutkaan kuin autoista, vertailee merkkejä, esittelee kuvia. Yleisen rasittavuuden lisäksi autokuume saa rakkaastani esiin pelottavia, luonteenvastaisia piirteitä:
“Lähetään kylään.”
“Mitä? Sie? Miks? Minne?”
“Kattomaan, ku Nurmiset osti auton. Just samanlaisen mitä katoin. Voidaan se koeajaa!”
“Sie lupasit, että ei nyt vaihdeta!”
“Lupasin, ettei vaihdeta vielä. En luvannut, etten alkais vatuloimaan.”
Parempi ehkä vatuloida etukäteen, kuin ostaa ja purkaa ja koota ja purkaa ja ostaa uusi.