Categories
Yleinen

Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uskolliset

Jouluiset muistot eivät varmasti jätä ketään kylmäksi. Omani suorastaan kuumottavat vielä vuosienkin päästä. Alla koottuna ne kaikken pa(r)h(a)immat joulumuistot:

  • Perinteiset joulunajan häirikkösoitot alkoivat joka vuosi joulukuun ensimmäisen päivän jälkeen: ”Isin tyttökö se siellä, kultapieni? Kuule vilikasetko sieltä Forecasta, että mikä se sen Leppäsen Laurin osoite on? Se joka istu viereisessä pulupetissa kansakoulussa. Pittää ehottomasti kortti laittaa. Ja voisitko kahtoo, että löytyskö sieltä Turusen Veikon osoite, assuu nykysellään Iisalamessa vai Imatrako vai se oli?”
  • Isäni rakasti lahjoja, joten niitä piti olla joka joulu PALJON – enemmän kuin lapsilla. Meillä olikin äitin kanssa tapana panna pakettiin kaikki kaapin perältä löytyneet edellisen vuoden joululahjat – ne tohvelit ja sukat, joissa roikkuu hintalappu. Meni joka vuosi täydestä.
  • Melkein paskoin lapsena housuuni, kun joulupukki koputti aavemaisen hitaasti mummolan ikkunaan karmea kuminaamari ja musta turkki päällä.
  • Vielä pahemmin traumatisoiduin 7-vuotiaana, kun paras kaverini kertoi minulle puhelimessa, ettei joulupukkia oikeasti ole olemassa.
  • Pahinta oli, ettei pukki lopettanut tulemistaan, vaikka vuodet vierivät. Parina jouluna pukki haisi lietelannalle ja keskiketterälle, sössötti ja kaatui portaisiin. Isä pakotti minut ja siskoni pukin polvelle istumaan, vaikka haukoimme henkeämme.
  • Seuraavana jouluna isäni yllytti äitiäni menemään pukin polvelle ja jatkoi jankuttamistaan. Lopulta äiti tuskastui: “Mene ite homo!”
  • Kerran isä kävi hakemassa pukin moottorikelkalla ja ajoi punaniska kyydissään pimppistä ympäri mökkiä. Äiti huusi paniikissa, että pukki jäätyy nahkapenkkiin kiinni. Isä jatkoi kierroksiaan.
  • Eräänä aattona meillä oli kunnon sukujoulu. Yksi serkuistani riehui ja oksensi mökin sohvalle, mutta isänsä jatkoi muina miehinä jouluruokailuaan ja kehui kinkun koostumusta. Tätini sai kohtauksen ja huusi miehelleen naama punaisena: “Eikö se perse jo nouse siitä penkistä saatana!!” Sen jälkeen vietettiinkin aattoillan hiljaista hetkeä.
  • Yhden jouluaaton vietin eläkkeellä olevien mökkinaapurien muutaman neliön pikkumökissä. Pelasimme koko ilta korttia, söimme vetistä kääretorttua ja otimme napsua. Puitteet eivät olleet hienot ja kaikki oli riisuttua, mutta nauru, lämpö ja läsnäolo – ne olivat aitoja. Tunnelmaa ei latistanut edes pöydän alla jalkaa nylkyttävä labradori.
  • Parikymppisenä olin jouluaaton töissä hoitokodissa. Eräs mummo seisoi aamusta asti nenä kiinni ikkunassa ja rankutti, milloin pukki tulee. Kun pukkia ei vielä iltakuudeltakaan kuulunut ja kun oli kuullut kysymyksen sen sadannetta kertaa, meni hermo ja vedin itse pukin vermeet päälle Golfin takakontista. Lahjoja jakaessani toinen pukki koputti ikkunaan.
  • Hämmentelin kaikessa rauhassa jouluglögiä anoppilassa. Appiukko pläräsi vieressä pornahtavaa tyttökalenteria, jonka isäni hänelle joka joulu perinteisesti lahjoitti. Kesäkuun tytön kohdalla appiuko tokaisi, että “Tämähän näyttää ihan Tinskulta”. Purskautin glögin suustani.
  • Mieheni ja siskoni siippa menivät erään joulupäivän aamuna mökin kuistille hakemaan piirakan päälle särvintä, mutta kinkku oli hävinnyt yön aikana viimeistä murua myöten. Äiti epäili ilvestä, mutta syyllinen palasi rikospaikalle kotvasen kuluttua ja totesin sen näyttävän enemmän mökkinaapurin ajokoiralta.
  • Mieheni ja siskoni siippa menivät erään joulupäivän aamuna mökin kuistille hakemaan piirakan päälle särvintä, mutta kinkku oli hävinnyt yön aikana viimeistä murua myöten. Äiti epäili ilvestä, mutta syyllinen palasi rikospaikalle kotvasen kuluttua ja totesin sen näyttävän enemmän mökkinaapurin ajokoiralta.
  • Isälläni oli tapana lahjoa joulupukki tyttökalenterilla, keskiketterällä ja brandyllä. Kun pukki sitten lähti pihastamme, hänellä oli syli niin täynnä syntisisiä kantamuksia, että hän pystyi juuri ja juuri lyllertämään autolleen. Kuinka ollakaan, naapurin lapsiperhe ajoi juuri sillä sinisellä hetkellä Toyotallaan pukin ohi ja vilkutti iloisesti punaniskalle. Pukki ei pystynyt kuin tumputtamaan etukannen tyttöä tervehdyksenä.
  • Viime joulu oli ensimmäinen ilman isää. Sinnittelin pukin tuloon asti itkemättä. Kun sitten lähdin saattamaan pukkia, purskahdin pihalla itkuun. Pukki otti karhunhalaukseen ja itki hänkin omia surujaan. Siinä me sitten seisottiin keskellä kinoksia ja pyyhin kyyneleitäni pukin valkoiseen partaan. Kun menin sisään, mies ihmetteli mikä kesti ja epäili, että meinasin lähteä pukin matkaan.
  • Kun naapurit kantoivat kuusta aatonaattona sisään, niin minä kannoin omani ulos. Unohdin kastella.

Oikein muistorikasta joulua kaikille blogimme lukijoille!

Categories
Yleinen

Piristävää pintaremonttia – sisustusvinkkejä

Meillä on suosittu ekologista ja taloudellista sisustamista ja rakentamista. Toisin sanoen kaikki, minkä saa ilmaiseksi tai halvalla, hyödynnetään, sillä visiot ja valuuttatilanne eivät ole balanssissa. Yhdessä huoneessa on kolmea eri ylijäämälaminaattia, ei toki lattiassa, vaan seinillä. Toisessa taas perinnöksi saatu vanhan saunan ovi. Ja laatat… no, ne olivat muutamassa eri alennuserässä.

Jos valuuttatilanne ei kohtaa visioita, ei myöskään keskittymiskykyni riitä pitkiin projekteihin. Eikä osaamiseni juuri mihinkään. Meillä asuva raksamies taas ei innostu pienestäkään pintaremontista. Ainoastaan rikkoutunut ikkuna tammikuussa on tarpeeksi vakava tilanne, jotta jotain tapahtuu. 

Aloitin siis rakkaudenpesämme piristyksen perusasioilla. Eteisestä vuosia puuttunut naulakko syntyi käden käänteessä, kun mies väsyi vikinääni ja ruuvasi viisi pitkää ruuvia seinään. Toimiva ratkaisu vuosiksi eteenpäin.

Naulakko. Vai ruuvikko…?

Sisustuksemme kantavaksi teemaksi voisi nimetä väliaikaisuuden, tuumailin katsellessani eteisen mattoa. Tai oikastaan kuramaton jämää, sillä mies oli leikannut puolet pois reilu vuosi sitten, koska ei jaksanut pestä matosta koiranoksennuksia kolmatta kertaa samalla viikolla. Maton uusiminen olisi vaatinut kauppareissun, joten päädyin raaputtelemaan katonrajasta edellisestä rempasta unohtuneet teipit vuodelta 2017. Seuraavaksi vaihdoin toimivat lamput olohuoneen palaneiden tilalle. Aivan uusi ilme! Sitten järjestelin kodinhoitohuoneen tasoille kerääntyneet petivaatteet vaatehuoneeseen ja ihastelin uusia pintoja. Sehän kävi supsikkaasti! Ehkä pitäisi vain oppia katsomaan asioita uudesta vinkkelistä.

Palasin eteiseen. Tuijotin voimattomana kenkä- ja takkikaaosta ja tuumasin, että oikeastaan betonilattia eteisessä on miehekkään roughia. Tätä tyylisuuntaa löytyy myös lähipiiristä, joten kyseessä lienee tuleva sisustusilmiö. Suljin kuitenkin oven, sillä en on ollut varma nautinko tästä suuntauksesta oikeasti vai ainoastaan olosuhteiden pakosta.

Tyylikkään rough. Huomaa myös valumuoteista työstetyt uniikit kenkätelineet.

Koti ei näistä sisustustoimenpiteistä piristynyt siinä määrin kuin olin toivonut. Kun takana on yli kymmenen vuotta yhteiseloa koirien, kissojen ja kersojen kanssa, alkaa kriittisiä uudistuskohteita olla vähän siellä ja täällä. (Saatoin ehkä kartella myös koeviikon tuotosten korjaamista.) Mikä olisi sopiva pikkuprojekti? 

Maalaan olohuoneen seinän! Efekteillä. 

Tuumasta toimeen. Aloitin kertomalla miehelle ideasta ja että se toteuteuttaisin sen juuri NYT. Mies koki pakottavaa tarvetta osallistua, sillä minulta on kielletty kaikki yhtään suuremmat sisämaalaukset. Vain koska kerran onnistuin saamaan maalia hiusten lisäksi myös jalkapohjaani, mikä huomattiin vasta, kun olin kirmannut läpi asunnon. Onnistun maalaamaan joka kerta myös vaatteeni, ja jopa alusvaatteeni, joilla saan hipaistua maalia muihinkin seiniin ja huonekaluihin.  Maalaankin yleensä alasti välttääkseni sivullisia uhreja. Telan käsittelyni on melko suurpiirteistä, joten kattokin on ottanut vähän osumaa. 

Ei mennyt maalausprojekti kuin Strömsössä, vaikka mies osallistuikin. Piristi kuitenkin. Ainakin parisuhdetta, joten koostin alle vinkit.

Aikun vinkit parisuhdetta piristävään maalaukseen:

  1. Käytä paperista, mieluiten jopa A4-kokoista, värimallia. Kännykän tummennetulla näytöllä sävy on kovin erilainen kuin seinällä. 
  2. Aja välittömästi maalikauppaan idean saatuasi. Älä jää harkitsemaan.
  3. Hyväksy, että seinää ei maalata ainakaan viiteen vuoteen uudelleen. 
  4. Hyväksy, ettet saa uutta sohvaryhmää, jos se ei sovikaan enää uuteen seinään.
  5. Muista, että maalarinteipin nimi johtaa harhaan. Teippiä ei missään nimessä kannata käyttää maalausprojekteissa. Teippi sulaa kiinni pysyvästi. Ainakin kesällä, jos ne jättää pariksi päiväksi paikalleen.
  6. Lahjoita jämämaalit teinille, sulje ovi ja ole ylpeä itseäsi, kun annat lapsen toteuttaa itseään.

Categories
Yleinen

Laululintusten lahja

Viihdyn siskoni seurassa. Meillä on sama kujeileva luonteenlaatu, säpäkät liikkeet ja äänemme soivat hyvin yhteen. Onpa meidät moni sekoittanutkin toisiinsa – muun muassa vihkipappini, joka meinasi naittaa tulevan siippani siskolleni.

Rehellisyyden nimessä meidän siskosten ei kannattaisi kovinkaan paljon hengata yhdessä. Miksikö ei? No, se selviää, kun luet eteenpäin.

Viisi vuotta sitten joulukuussa valmistauduin ainutlaatuiseen juhlapäivään. Olin lupautunut parhaan ystäväni lapsen kummitädiksi, joten odotin päivää liikutuksen sekaisin tuntein ja nieleskelin kyyneleitä jo heti aamusta. Myös rakas siskoni olisi tulossa bileisiin. Koska en tällä kertaa itse pystyisi valokuvaamaan tilaisuutta, olin keksinyt ehdottaa tehtävään siskoani. Sisko kyllä räiskisi menemään, kun vain laittaisin järkkärin asetukset valmiiksi.

Jostakin oli singonnut ilmoille myös ajatus, että mehän voisimme papin aamenen jälkeen laulaa luikauttaa siskolikan kanssa jonkun herkän ja heleän hittibiisin niin, ettei yksikään vieras kuivin silmin tilaisuudesta pois lähtisi. Ystäväni toivoi Katri-Helenan klassikkoa Lintu ja lapsi. Loistava valinta, haaste vastaanotettu!

Kun juhlapäivä koitti, heräsin mökiltä. Ukko oli työreissussa, joten lapset jäisivät maalle mummon hellään huomaan. Laitoin kiireellä vastaostetut lämpörullat tulille, sillä aikaa ei ollut hukattavana. Sisko tulisi hakemaan reilun tunnin kuluttua ja meidän pitäisi vielä kiirehtiä Joensuun keskustaan nuottitelineen ja ristiäislahjan ostoon. Kumpaakaan ei tietysti voinut etukäteen hoitaa. Lisäksi piti vielä ennättää harjoitella laulua ennen h-hetkeä.

Rullien lämmettyä aloin rallatella rullaati rullaata ja kierittää tötteröitä vasta lyhennettyyn tukkaani. Kun aamupalan jälkeen aloin nyppiä rullia pois, naamani venähti. Lopputulos ei ollut aivan sitä, mitä rullapaketin kansikuvamalli antoi ymmärtää. Näytin sähköiskun saaneelta Pelle Hermannilta. Seitsemän senttiä juuresta suoraa ja sen jälkeen säkkärät kiharat. Great.

Aloin vimmatusta vetää kuontaloa kammalla läpi, mutta uusi lookini paheni entisestään. Kun sisko kaarsi pihaan, näytin Pelle Hermannin äidiltä. Paniikki. Yritin vetää hiuksia kiinni, mutta tukka karkaili käkkäränä ilmoille kuin kärähtäneen permiksen jämä. Ahdisti, sillä lapsen tuleva kummisetä oli oikea kuvankaunis kiiltokuvapoika, jonka voisi panna pulloon ja ihailla iltojensa iloksi. Lapsiparka saisi taatusti trauman, kun hän 15-kesäisenä katselisi ristiäiskuvaansa. Pystyin jo lukemaan tytön huulilta:

– Äiti, kuka on tuo harakan ja Hermannin sekoitus tuossa Tommin vieressä?

Tungettuani päähäni sata pinniä oli pakko juosta ja lujaa, sillä sisko jo tuuttaili autossaan. Kun sain tungettua itseni Volkkarin etupenkille, oli kuin olisi peiliin katsonut. Myös siskolla oli bad hair day. Purskahdin päivän ensimmäiseen nauruun.

Kun kaarsimme kaupunkiin aikataulusta myöhässä, juoksimme ensimmäiseksi musiikkiliikkeeseen vain todetaksemme, että kaikki nuottitelineet oli myyty loppuun. Ei enteillyt hyvää, mutta nuottitelineen sijaan sisko osti kitaratelineen ja matka jatkui.

Seuraavaksi juoksimme kauppakeskus Iso Myyhyn, josta sisko osti omalle kummipojalleen joululahjan. Siinä kassalla seisoessamme tuli tunne, että ihan kuin jotain puuttuisi. Sisko hoksasi, että se äsken hankkimamme kitarateline jäi muuten sinne musiikkikaupan kassalle. Eikun hakemaan.

Seuraavasta liikkeestä sisko löysi unelmiensa mekon, jota halusi sovittaa. Itse aloin hypistellä pitsiunelmia, mutta touhu keskeytyi pian, sillä kuulin sovituskopin uumenista vienoa avunpyyntöä. Kurkistin verhon raosta sisään. Sisko pyllötti kaksinkerroin kopin nurkassa ja haroi epätoivoisesti käsillään ilmaa. Unelmakolttu oli niin tiukka, että sisko oli jumissa ja pahasti. Minä kiskomaan. Pian valahdin itsekin kaksinkerroin lattialle naurun voimasta.

Seuraavaksi lampsimme kirjakauppaan ja siinä satukirjoja selatessamme tuli tunne, että ihan kuin jotain puuttuisi. Yhtäkkiä älysin, että se siskon kummipojan joululahja jäi muuten sinne katastrofikaupan sovituskoppiin. Eikun hakemaan. Siinä liukuportaita alas juostessamme sisko ihmetteli ääneen, eikö mulla ole hiki. Totesin että alkaa olla hiki, kun jokaisessa kaupassa joudutaan kaksi kertaa juoksemaan.

Alkoi tulla myös nälkä, joten lupasin syöttää siskolikalle bambunversoja kiinalaisessa ravintolassa. Itujen hotkimisen jälkeen vedimme naulakosta takit päällemme ja kiirehdimme kohti autoa. Kotvasen kuluttua sisko alkoi vääntelehtiä ulsterissaan. Lähempi tarkastelu osoitti, että siskolla oli jonkun muun rytky niskassaan. Nauroimme vedet silmissä niin, että naamanikin alkoi muistuttaa Pelle Hermannia. Ennen kuin sisko kääntyi kannoillaan juostakseen takaisin ravintolaan, koppasin häneltä auton avaimet käteeni. Parempi startata kosla valmiiksi, sillä kello kävi.

Parkkipaikalla ihmettelin, miksei auton ovi aukea. Ryskytin ja rynkytin aikani avainta lukkoon, kunnes huomasin, että yritin varastaa jonkun muun Volkkaria. Väri oli kuitenkin oikea! Kun sain oikean kotteron käyntiin, olikin tulenpalava kiire juhlavaatteita vaihtamaan. Otin siskon lennosta kadulta kyytiin ja vilkaisimme paniikissa kelloa. Totesimme, että oli korkea aika avata ääni. Liikennevaloissa vedimme Lintua ja lasta niin, että auto soi. 

Suuntasimme meille vaatteiden vaihtoon ja aloimme vetää vauhdilla hyntyttä niskaan. Kun sisko oli saanut sullottua itsensä sukkahousuihin, huomautin, että niissä oli silmäpako polvitaipeeseen asti. Ilma alkoi täyttyä ärräpäistä. Annoin siskolle omat sukkahousuni ja päätin mennä itse ilman, sillä hameeni ylsi sentään polviin asti. Pian jouduin kuitenkin luopumaan myös hameestani, sillä siskon hame juuttui reisiin. Oli tainnut viime aikoina maistua joku muukin kuin bambunversot.

Tässä vaiheessa soi siskon puhelin ja saimme tiedon, että siskon mies yritti tiirikoida kolmenkymmenen kilometrin päässä itseään sisälle omaan kotiinsa, koska oli hävittänyt avaimensa. Sisko totesi, ettei voi auttaa, koska oli unohtanut omat avaimensa sisälle. Viimeisimpinä sanoinaan sisko huusi luuriin, että tee ulkohommia tai mene mökille mummon lihapatojen ääreen!

Tässä vaiheessa valahdin kalpeaksi. Lihapadoista tulikin nimittäin mieleeni, että mehän muuten olimme ottaneet juoksuruuat kiinalaisesta. Katsoimme epäuskoisina toisiimme ja purskahdimme huutonauruun. Nauroin niin, että seuraavaksi oli vaihdettava pikkuhousut. Kun sain henkeä, soitin ravintolaan kertoakseni, etten ole mikään rosvo. Vakuuttelin, että tulisin maksamaan illan pimetessä.

Kun kutakuinkin säädyllisen näköisinä, vaikkakin ilman sukkahousuja, juoksimme autoon ja saimme Volkkarin startattua pihasta, oli pakko käyttää kilometrin ajomatka hyödyksi. Minä ajoin, kun sisko viritteli takapenkillä kitaraansa ja tavoitteli oikeita sointuja. Kyllä se tästä! 

Juhlapaikalle saavuttuamme olimme tuttuun tapaamme viimeisimpiä, joskaan emme tällä kertaa vähäisimpiä vieraita. Kun herkkä ja kaunis tilaisuus alkoi, purin hampaita yhteen enkä uskaltanut vilkaistakaan siskoa. Nauratti edelleen. Onneksi myös laulatti – tosin itse lauluesitys ei h-hetken jälkeen mennyt kovin putkeen. Ehkä siksi että jouduin itse toimimaan nuottitelineenä.

Kun tästä joulukuisesta farssista oli kulunut vuosi tai pari, valmistauduimme rakkaan mökkinaapurimme hautajaisiin. Pastorina toimi samainen kummityttöni ristiäispappi, joka tiedusteli ennen tilaisuuden alkua, haluaisimmeko kenties laulaa luikauttaa jotakin kaunista muistotilaisuudessa. Kenties Iltalaulun? Katsoimme siskon kanssa toisiamme ja pudistimme yhtä aikaa päätämme:

– Kiitos, mutta ei kiitos tällä kertaa.

Categories
Yleinen

Elämää ja erotiikkaa: valmista vartissa

Varoitus. Sisältää seksiä. 

Kuva:Niina Sallanen
Kuva: Niina Sallanen

Äiti, sinua on varoitettu.

Tinsku täytti vuosia jokunen hetki sitten, joten minulle iski ikäkriisi. Kaverit vanhenevat, kummityttö kirjoitti ylioppilaaksi, poika nostaa penkistä jo saman verran kuin minä, kadonneet vaatteeni löytyvät tytön huoneesta ja pienimmäisenkin joulutoivelistalla on ainoastaan kypsä toive shoppailureissusta minun ja parhaan kaverin kanssa. 

Parisuhdekin on muuttunut. Toisin kuin ihmiset, parisuhde ei enää liki täysi-ikäisenä käy hormonihöyryillä. Kun Tinsku ja miehensä keskustelevat henkevästi parisuhteensa tilasta, me keskitymme enemmänkin suhteemme fyysisen puolen ylläpitoon. Vaikka väkisin. Ainakin kerran viikkoon. Ei nyt kliseisesti sentään lauantaina saunan jälkeen. (Paitsi joskus.)

Pari kertaa viikkoon inspiroidun myös ylimääräiseen lähentely-yritykseen. Hienovaraiset vihjeet jäävät yleensä huomaamatta, paljas pintakaan ei soita kelloja miehen päässä: “Ainahan sie oot alasti. Oon mie siut jo nähnyt”. On paras mennä suoraan asiaan, vaikka vastaus onkin tiedossa.

-Taas? Johan me kerran tällä viikolla!

Lisäksi viettely vaatii keskittymistä ja tarkkaa aikataulutusta.

Klo 21.55

Mie: Kulta… (Viettelevä katse mieheen ja kevyttä kiehnäystä.)

Mies: Hmm.. Kello on kyllä kohta kymmenen…

Klo 21.58

Mie: Ihan vähän ja nopeesti… (Hieman helliä kosketuksia.)

Mies: Vois kai sitä…

Klo 22.00

Mie: Elä lääpi. En mie nyt enää jaksa!

Sisäinen kelloni nimittäin sammuttaa vietit ja simmut tasan klo 22. (Mies tuossa tuumi, että aika yläkanttiin meni tuo aikataulu.) Ikävä kyllä osa lapsista tuppaa olemaan hereillä vielä siihen aikaan, ja kovin monta kertaa on mahdotonta ohittaa uskottavasti uteluita äidin oudoista äänistä. Muun muassa seuraavilla on tähän asti selvitty: Äiti jumppasi. Äiti näki pahaa unta. Se oli kissa. Kuulit omiasi.

Teini-ikäinen suhteemme on muutenkin hionut toimintamme tuottavaksi ja energiatehokkaaksi. Turhat liikkeet ja esilämmittelyt on karsittu. Eräs tuttavani, kutsutaan häntä nyt tässä Jarkoksi, kertoi hankkineensa kultansa kanssa aikuisten, vähän tuhman joulukalenterin. Vähän jotain spesiaalia, uutta ja jännää. Lienee turha kertoa, että heidän suhteensa ei ole vielä edes uhmaiässä. 

Meille jännitystä tuo se, ehdimmekö loppuun asti ilman suonen vetoa tai selkäkramppia siinä vartissa, jonka talo on tyhjä. Ja tällä keskittymiskyvyllä vartti riittää helposti. Eikä ehdi tulla hiertymiä. Paras esileikkikin on, kun viimeinenkin lapsi ilmoittaa lähtevänsä kaverille. Vaatteet lähtevät samoin tein, kun ulko-ovi pamahtaa kiinni. Siksi kannattaa pitää peruslämpöä yllä.

Ei sillä, kyllä meilläkin yöpöydällä on elämänlaatua parantavia tuotteita. Jättituubi kiihottavan tuoksuista Mobilatia. Sitäkin voi läiskiä eroottisesti kipeisiin hartioihin ja jumahtaneeseen selkään ja rentouttava efekti on taattu. 

– Aah, just siihen… ei niin kovaa… oi…

Categories
Yleinen

Lopun alkua alttarilla

Appiukkoni varoitti minua viikko ennen naimisiinmenoa, että heidän sukunsa miehet eivät ole kovin romanttisia. Että se romantiikka pitää sitten avioliitossa repiä jostakin ihan muualta, vaikkapa telkkarista.

Vuosien saatossa olen saanut tuta, että appiukko oli oikeassa. Olen joutunut turvautumaan töllön tarjontaan ja koukuttunut romantiikantuskissani mm. Ensitreffit alttarilla -sarjaan. Kun tiistai-iltana saan viimeisimmänkin rakkauden hedelmämme nukkumaan, istun kiikkustuoliin teekupposen kanssa ja keskityn katselemaan rakastavaisten lemmen leiskuntaa.

Jos keskittyisinkin pelkkään katseluun, olisi ukkokultani tyytyväinen. Minulla on kuitenkin pahana tapana pommittaa siippaani elämää suuremmilla kysymyksillä heti, kun lempisarjani tunnusmusiikki pärähtää soimaan.

– Olenko mie sulle itsestäänselvyys? kysyn mieheltäni, joka jynssää kyökin puolella puurokattilaa puhtaaksi kuivettuneesta kaurapuurosta.

– Ei helvetti, taasko se propagandaohjelma alkoi?

Katson ukkoa ja sitten takaisin töllöä, jossa Tommi luo lempeän katseen Juuditiin.

– Mikset sie koskaan kato minuu tolleen??!! jatkan kohta.

Ei vastausta. Syvennyn imemään parisuhdeasiantuntijoiden vinkkejä ja makusteltuani hetken heidän täkyjään yritän taas:

– Koetko, että sie pystyt olemaan henkisesti ja fyysisesti alasti miun seurassa?

Tässä kohtaa ukko tuskastuu.

– Jos sinä olisit keittiössä naisena tiskaamassa ja minä ruotisin parisuhteen tilannetta sohvalla, olisi tapahtunut lopetus eikä kukaan olisi kyseenalaistanut sitä.

Huomasin hetkeni tulleen, sillä ukkohan selvästi keskusteli.

– Miten pitkälle mukavuusalueen ulkopuolelle olisit valmis menemään minun takia?

– Kyyjärvelle.

Seuraavana tiistaina samaan aikaan vahtaan taas lempiohjelmaani. Ukko makaa sohvalla puhelintaan selaten, vaikka voisi yhtä hyvin näpläillä minua. Asiantuntijat puhuvat toisen huomioimisesta – siitä, kuinka pitkässä parisuhteessa kumpikin osapuoli huolehtii toisen tarpeiden ja toiveiden täyttymisestä.

– Koetko, että olen tarpeeksi herkkä sinun tarpeille? aloitan.

– Joo, nyt tulee kakka! ukko turahtaa ja nousee sohvalta.

– Jos et huomaa, niin minä yritän keskustella.

– Haluisin nyt tilata nää Volvon osat, kun kerrankin on hiljainen hetki.

– Olenko mie sulle jotakin aivan ainutlaatuisen ihmeellistä tässä suuressa maailmassa?

– Olet, kyllä olet kulta.

Jotenkin ei vakuuta. Näen kun ukko klikkaa moottorin lämpötila-anturin ostoskoriin. Toive ja tarve samassa paketissa.

Seitsemän päivän kuluttua ukko laittaa hetkeksi puhelimen pois ja katselee kanssani propagandaa makoillen rennosti sohvalla kädet niskan takana. Liikutun, sillä rakkaani syventyy selvästi sarjan sanomaan. Tässäkö rötkötämme kotoisasti vielä kahdeksankymppisinäkin? 

Kirkkoherra Kari Kanalan kasvot ilmestyvät ruutuun ja hän heittelee ilmoille ajatuksia armosta. Kumppanin löytyminen on pastorin mielestä iso armo. Jostakin mielen syövereistä kumpuaa Kanalan aiemmin julistama lause, jonka tahdon jakaa kumppanilleni.

– Tiesitkö, että Raamatussa on lause Rauta rautaa hioo, ihminen toistansa, lausahdan ja herkistyn.

Ukolla on kuitenkin aivan muunlainen hiominen mielessä.

– Tuo nainen on ajettavan näköinen.

Seuraavan viikon tiistaina ukko on kaukaa viisas ja linnoittautuu hyvissä ajoin autotalliin. Eipä hätää, säästän kysymykseni saunaan. Kun vesi yön pimeänä tuntina sihahtaa kiukaalle, isken:

– Mikä miussa on parasta?

Ukko mietti vähän liian pitkään ja sanoo sitten nauruaan pidätellen:

– Luonne.

Kovin pitkään hän ei hilpeyttään pysty pidättelemään, vaan purskahtaa röhönauruun:

– En kehannu reilun kymmenen vuoden jälkeen heti vastata, että tissit.

Seuraavassa jaksossa parit riitelevät. Pappi ja parisuhdeterapeutti latelevat viisauksiaan ja selostavat, kuinka haemme kumppanin katseesta hyväksyntää. Kysymme katseella, olenko rakastettu, sopiva, oikeanlainen? Näkeekö toinen minut? Kelpaanko tällaisena kuin olen, arkisenakin?

– Hyväksytkö minut tällaisena kuin olen? kysyn.

– Et välttämättä maustamalla parane.

– Ollaanko myö yhdessä hyviä tämmöisinä kuin ollaan?

– Ei, kyllä meistä parempia tulisi mäyrinä.

En aio luovuttaa. Seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen puhuu siitä, kuinka kaiken ytimessä on kokemus kuulluksi ja nähdyksi, ymmärretyksi ja arvostetuksi tulemisesta.

– Tajuatko, että minäkin haluan tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni? Minä haluan tanssia ja laulaa ja riehua ja toteuttaa itseäni ja sinun pitää hyväksyä minut tällaisena ja sietää sitä kaaosta, jota luon ympärilleni.

– Kun edes laulaisit jotain muuta kuin sitä samaa kertsiä! Vuosikymmenen kärsimys.

– Just. Toisille kärsimys, toisille ilo. Jarkko sanoo töissä, että miun jokapäiväistä showta on hirveen viihdyttävää seurata varsinkin aamuisin.

– Kerro Jarkolle, että kun sitä vuosien ajan seuraa, niin siitä enin komiikka katoaa. Toisaalta kun ottaa tuon sinun säntäilyn ja tapaturma-alttiuden huomioon, niin pitäisi osata nauttia jokaisesta päivästä, jonka saan viettää sinun kanssa.

– Tuosta lienee rivien välistä luettavissa, että haluat pitkittää kärsimystä kanssani?

Viikon kuluttua pariskunnat valmistautuvat juhannuksen viettoon. Seksuaaliterapeutti Tanskasen mukaan pienetkin arjen yhteiset hetket auttavat pareja muodostamaan yhteyden toisiinsa ja luovat me-henkeä. Kaupassa käynti voi olla arkista juhlaa, kun sen tekee kumppanin kanssa.

Janne ja Kati lähteävät kauppaan ostamaan juhannuseväitä. Katson epäuskoisena, kuinka Kati on laatinut kumpaisellekin valmiiksi ostoslistat kaupan pohjapiirustusten mukaan. Meidän kauppareissumme eivät varsinaisesti ole vahvistaneet parisuhdettamme – ainakin mitä tulee puutelistoihin. Loogisesti ohjelmoitu mieheni kun ei voi ymmärtää luovan vaimonsa ajatuksen saati kynän juoksua:

“Tuon oksennuksen kanssa minä en kyllä kauppaan lähde.”

Seuraavassa jaksossa Janne ottaa Katista kuvia ilta-auringossa ja huokailee, kuinka kaunis tämä on.

– Mikset sie koskaan ota miusta kuvia? rääkäisen ukolleni.

– Koska sinä sanot, että ne kuvat on läskejä. Koska sanot aina, etten ota kuin läskejä kuvia. Ja koska en tiedä miten otetaan vähemmän läskejä kuvia, niin lopetin kokonaan kuvien ottamisen.

– Aivan.

Seuraavaksi kiinnitän huomiota siihen, miten paljon järjestettyjen avioliittojen osapuolet muistuttavat toisiaan. 

– Mitä naimanaamoja! Ei helvetti. Onko MEILLÄ mitään yhteistä? parkaisen.

– Kolme lasta.

Pian tunnen sielujen sympatiaa säpäkkää Katia ja loivaliikkeistä Jannea kohtaan.

– Nuo on ihan kun myö! Tuo Janne miettii ensin mitä tekee ja tekee sitten. Ja tuo Kati tekee ensin ja miettii vasta sitten. Ai kauhee. Miten sie kestät minnuu?

– Elämä ilman sinua olisi kyllä paljon yksinkertaisempaa, mutta helvetin paljon tylsempää.

Voisiko sen enää romanttisemmin sanoa?

Categories
Yleinen

Urgh! Vinkkejä vuorovaikutukseen

Keskustelu ja dialogi. Käytännössä sama asia, mutta teoriassa todella kaukana toisistaan.

Lyhyesti: Keskustelu on vuoropuhelua, jota harrastamme päivittäin lasten ja puolison kanssa. Se perustuu ohipuhumiselle, väärinymmärryksille ja näkökulmattomuudelle. 

– Maito on loppu.

– Ai nytkö sinne kauppaan pitää mennä?

– Pitää käydä kaupassa.

– No minä menen hitto taas!

Dialogi on taas keskustelu, jossa molemmat pyrkivät molempia osapuolia hyödyttävään lopputulokseen toisia kunnioittaen. Oi kuinka herttaista.

Vilpittömällä ja hyveellisellä tavoitteella on kuitenkin kyseenalainen historia. Jo antiikin Kreikassa Platon manipuloi dialogeillaan oppilaitaan oikeaan vastaukseen esittämällä tyhmempää kuin olikaan. Ei sillä. Toimiva tekniikka sekä työssä että kotona. Kun oikein sanansa asettaa, tallitonttu vaihtaa renkaat rouvan ajopeliin.

– Siis miten päin nää renkaat tulee autoon?

Yhteisen päämäärän tavoittelu ja toisen kunnioittaminen ovat kuitenkin nykypäivänä kadoksissa verkkokeskustelujen lisäksi myös valtionjohtotasolla. Presidentti Niinistökin otti kantaa keskustelukulttuurin muutokseen. Ennen oli yhteinen päämäärä eikä vastapuolen kimppuun hyökätty henkilökohtaisesti.

Parisuhdeterapeutitkin opastavat toisia kunnioittavaan lähestymistapaan. Syyllistä ei etsitä vaan osapuolet pyritään sitouttamaan etsimään molempia tyydyttävä ratkaisu. Helppoa kuin heinänteko. Vippe kiteytti melko kattavasti taaperokeskustelun, joten muutama havainto aikuisten välisestä viestinnästä.

No, ensinnäkin on oma työnsä löytää ukko tiluksilta ja saada se vielä puhumaan muustakin kuin mersun lokarista. Mitäpä tuohon lisätä? Kannattaako ostaa paska auto? (vittuilua) Veisit korjaamolle? (vittuilua) Keskustelu tyrehtyy siis siihen ainakin omalta osaltani. Mies jaksaa kyllä luennoida peltilehmistään helposti puolikin tuntia. Dialogin idea olisi kuitenkin vastavuoroisuus. Ei sillä, ei mieskään jaksa minun juttujani kommentoida, kun lauseeni jäävät muka kesken. Puuttuu ikään kuin se punch line.

Edelliseen kohtaan liittyy myös seuraava keskustelun kipukohta: vastapuolen reagointinopeus. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että olen vetänyt herneen poskionteloon siitä, että rakkaani ei kommentoi minulle tärkeään asiaan, vaan vaikuttaa kadonneen ajatustensa syövereihin. Tunnen miten hiukset harmaantuvat ja uurteet kasvoissa syvenevät, kun odotan vastausta.

Tosiasiassa hän on oman suhteellisen aikapoimunsa vanki. Todistimme sen tieteellisellä testillä. Kellotimme kuinka pitkäksi arvioimme minuutin. Minun minuuttini oli 35 sekuntia, mieheni 80 sekuntia. Kiitos vain Einstein. Se, mikä on minulle ikuisuus, on miehelleni pieni hetki aikaa jäsentää ajatuksensa ennen kuin avaa suunsa. (Ei välttämättä huono idea. En tiedä varmaksi. En ole koskaan kokeillut.)

Mikäli puolison sitten saa puhumaan, ei kannata lähteä minä-puhe-linjalle. Tiedätte tyylin?

Ei: Sinä et taas vienyt roskia! Sinä et koskaan laita porkkanoita juureshyllylle!

Vaan: Minusta tuntuu pahalta, että roskapussi on aivan täynnä. Minua harmittaa, kun en löydä porkkanoita. 

Juu, ei toimi. Laajamittainen otanta keski-ikäisten naisten illanistujaisissa paljasti, että reaktio tällaiseen puheeseen oli vähemmän yhteiseen päämäärään sitoutunutta. 

– Vittu, miksi aina pitää puhua miltä siusta tuntuu?

– “Minä ja minä”. Etkö koskaan mieti, mitä muut ajattelee?

Empiirinen havainto miesten välisestä keskustelusta oli puolestaan häkellyttävä. Tarkkailin kahta erilaista vuorovaikutustilannetta ja totesin, että liian kehittyneet vuorovaikutusohjeet eivät välttämättä ole toimivia kaikkien kohdalla. 

Kaverusten välinen keskustelu Playstationin edessä sujui pitkälti murahdellen. 

– Urgh! = Hyvä!

– Urgh!!! = Vittu, mikä moka!

Näitä toisteltiin vuorotellen, joten dialogisuuden piirteet täyttyivät kyllä.

Tuttavaperheen kahvipöydässä ihastelin isän ja pojan keskustelua. Vuosien yhteiselo tai geeneihin kaiverrettu kielitaito mahdollisti ytimekkään ilmaisun.

– Ostin sen Viton.

– Urgh. 

– Uuurgh?

– Urgh.

– Ugrh?

– Ugh!

– Urgh.Urgh?

Eli suomeksi. 

– Ostin sen Viton. 

– Jaa. 

– Onko paljonkin hitsaamista? 

– Jonkin verran. 

– Olisko kannattanu joku muu? 

– Ei, ku halvalla sain.

– Ok. Saako täällä lisää kahvia?

Ja keskustelu ei ollut kovin minä-keskeinen vaan siinä oli käsinkosketeltava aihe.

Categories
Yleinen

Jo joutui armas aika

“Eläkä sitten jää suustas kiinni.” “Tuut suoraan kottiin, etkä jää matkalla mihinkään.” Nämä ovat lauseita, jota olen koko ikäni kuullut ensin äitini ja sitten mieheni suusta.

Ei ole helppo totella, sillä maailmassa on niin paljon mielenkiintoista nähtävää. Sama lähdenkö kaverin kanssa kaljalle, työkeikalle tangokuningatarta jututtamaan vai lähikauppaan ässäarvan ostoon, aina tulee pari muuttujaa matkaan. Jos satun olemaan liikenteessä lennokkaan isäni tai tuulella käyvän siskoni kanssa, ihan peruskylättelyreissulla saattaa mennä koko päivä ja pitkälle seuraavaankin.

Kun sotken pyörälläni K-Markettiin, seikkailu alkaa jo ensimmäisessä kurvissa. Maritahan se siellä huutelee pihaltaan pensasaidan takaa, että hänellä on uudet retroverhot, jotka mätsäävät täydellisesti nojatuoliin. No pakkohan se on vilaista. Ai että juonko kahvia? No toki! Ei tässä nyt niin kiire ole valmiiksi rykäistyssä maailmassa.

Loogisesti ohjelmoitu mieheni ei ymmärrä muuttujia, sillä ne eivät kuulu hänen maailmaansa. Meidän sukuun naituaan hän on valitettavasti oppinut elämään niiden kanssa. Minä olen puolestani oppinut asennoitumaan mykkäkouluun, joka seuraa välittömästi tuhlaajavaimon palattua kotiin.

Mies ei voi ymmärtää, miten kampaajalla käynti voi viedä neljä tuntia tai miksi kahden saunajuoman ostaminen lähikaupasta ei tapahdu vartissa.

Helposti. Annapas kun selitän.

Viimeksi kampaajalla käydessäni ihmettelin pois lähtiessäni, että kylläpäs luottokähertäjäni on nopeuttanut tahtiaan. Auton kellon mukaan hän oli käpälöinyt kutrejani vain kaksi tuntia aiemman kolmen tunnin sijasta. Mahtavaa, mies ei osaisi odottaa vielä kotiin, joten aikahan pitää käyttää hyödyksi! Siispä ostoksille.

Kotiin saavuttuani en ehtinyt edes kynnyksen yli astua, kun mies jo huuteli, että missä sitä ollaan oltu. Katsoin keittiön kelloa ja ihmettelin, että jopas on aika rientänyt. Pian hoksasin, että auton kello kävi vielä talviaikaa, mikä selitti ylimääräisen hävinneen tunnin. Tämän episodin jälkeen olen saanut tasaisin väliajoin kuulla naljailua, aionko vastaisuudessakin matkustaa aikakoneellani.

Se saunajuomareissukin on loogisesti selitettävissä. Hyppääpä hetkeksi housuihini ja elä seuraavan tapahtumasarjan mukana:

Starttaa auto ja lähde ajamaan puolen kilometrin päässä sijaitsevaan lähikauppaan. Mieti mielessäsi kivaa viherpirtelöreseptiä. Havahdu hetken kuluttua siihen, että kaupan risteys jäi taakse jo 200 metriä sitten. Tee u-käännös, mutta jää jammailemaan Lidlin uuden kesäbiisin tahtiin. Huomaa 400 metriä ajettuasi, että unohdit jälleen kääntyä risteyksestä. Tee toinen umari ja kurvaa onnellisesti kaupan pihaan. Totea, että tähän leikkiin vierähti vartti.

Kuiva-aineosastolla törmäät kylän puheliaimpaan mieheen. “Vai bemarilla ajelet nykyisin? Joo alkaa jo nämä kelit risoa. Elä vaan kvinoaa osta, mie jo siitä kokeilin kokata, mutta klimpiksi meni…” Havahdu heipat heittäessäsi siihen, että sosiaaliseen kanssakäymiseen upposi rapiat kaksikymmentä minuuttia.

Seuraavaksi ihmettelet, miksi kauppias on latonut lonkerotölkit kolmion muotoiseen kasaan. Vaikka kokemuksesta viisastuneena (ks. Kultainen suihku) otat nykyisin reilun turvavälin kaikkeen helposti särkyvään, onnistut silti kulkiessasi tökkäisemään kaksi lonkerotölkkiä lattialle. Toinen säilyy ehjänä, mutta toinen alkaa pyöriä ja suihkuta päättömästi ympäri lattiaa. Hae nolona myyjä siivoamaan. Tämä kävelevä katastrofi -leikki vie kallista aikaasi kymmenen minuuttia, varsinkin kun leikin jälkeen yrität luikkia hitaammin ja huomaamattomammin hyllyjen välissä.

Seuraavaksi yrität saada selvää, mitä ostoslistassasi lukee. Mies on kirjoittanut siihen harakanvarpaillaan Blanc-olut. Yritä etsiä kyseistä merkkiä kymmenen minuutin ajan oluenystävien hyllyltä tuloksetta. Hermostu, ota videopuhelu armaallesi, pyllistele kaljahyllyjen edessä ja näytä, ettei täällä todellakaan ole sen merkkistä olutta. Muut kauppakassin heiluttajat tuijottavat mielenkiinnolla tekemisiäsi. Hymyile heille kauniisti ja kuuntele, kun mies aloittaa ripityksensä. Hän selittää kotona antaneensa oluen koordinaatit, mutta kun et koskaan kuuntele. Tiuskaise, ettet kaipaa saarnaa vaan tietoa siitä, mistä helvetistä sen kaljan löydän. Kun olet vihdoin ja viimein vetänyt käteesi oikean olutmerkin, huomaat, että suunnistusleikissä on vierähtänyt toiset kymmenen minuuttia.

Muista kassalla, että lasten saunajuomat jäivät kaikessa hötäkässä ostamatta. Käänny takaisin ja syvenny mielenkiinnolla etsimään sokerittomia tuotteita. Havahdu kymmenen minuutin kuluttua siihen, että kello käy.

Kun pääset kotiin, toteat, että lapset ovat jo liian väsyneitä saunomaan ja ukko käy niin kuumana, ettei saunaa enää tarvita.

Categories
Yleinen

Miltä nyt tuntuu?

…äääääääÄÄÄÄÄäääääääääääÄÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄääää….

Vaikuttaa siltä, että meillä on tässä kauden ennätyssuoritus. Kaksivuotias on huutanut keuhkojen täydeltä jo useamman minuutin. Suoritukselle omistautuminen hipoo ammattilaistasoa ja harkitsen taaperon ilmoittamista kansainvälisiin kisoihin.

Tällä suoritustasolla raivo pidetään sormia kihelmöivällä intensiteettitasolla ainoastaan loputtomalla tahdonvoimalla. Lasta on loukattu. Eikä vain loukattu, vaan nolattu, nöyryytetty ja häpäisty. Viaton pieni taimi on kohdannut huutavan vääryyden ja kertoo sen koko maailmalle huutaen.

…äääääääÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄääää….

Valittu tekniikka on selvästi klassista koulukuntaa. Suoritukseen on lähdetty virittyneessä t-paidassa ja puoli täydessä vaipassa, jossa haalennut pissi on enää imukykyinen muisto. Loukkaantumisen performanssi suoritetaan maassa kieriskellen satunnaisista potkuista vauhtia hakien. Töppöjalat sätkivät sinne tänne, joten katsomon kannattaa pitää varansa.

äääääääÄÄÄÄÄäääääääääääÄÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄääää….

Kyyneleet ja räkä valuvat pitkin kasvoja kohdaten jossain leuan tietämillä. Pienillä poskilla aikaan saatu liisterimäinen massa levitellään seuraavassa vaiheessa käsiin ja tämän jälkeen mahdollisuuksien mukaan kaikkiin lähellä oleviin tekstiileihin. Lisäpisteitä saadaan kohteista, joita ei voi laittaa pesukoneeseen.

…äääääääÄÄÄÄÄäääääääääääÄÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄääää….

Käsittämätön keskittymiskyky. Lapsi päästää äänekkään pierun, joka sutkuttaa menemään kuin suuremman kaliiberin perämoottori. Tämä ei kuitenkaan vaikuta suoritukseen millään tavalla. Millä fysiikan kaavalla lasketaan takaliston ilmavirran antama lisäpotku kierähdykseen? Meneekö tämä dopingin puolelle?

Mutta nyt.. hss!… kierähdys pysähtyy kylkiasentoon ja käsi ojentuu koskettamaan ilmassa leijailevia pölyhiukkasia. Silmissä on samanlainen katse kuin isosiskolla silloin, kun taivaalta sataa uutta lunta. Hetken hurmioitunut tuijotus ja hiljaisuus, jonka rikkoo vain nikotteleva henkäisy.  Voisiko se olla? Hiivin varovasti lähemmäksi.

…..…….iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii S iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii………

Ovelaa. Nyt otettiin käyttöön pelikirjan kohta 6 b: sivuuta tiukkis ja vetoa siihen nallemaiseen pehmoon, joka antaa kaiken aina periksi.

Hyytymisen sijaan suoritus viedäänkin uudelle tasolle. Loukkaukselle, nöyryytykselle, häpäisylle ja maailmaa koskettavalle huutavalle vääryydelle haetaan kaikkea muuta kuin puolueeton todistaja.

Yritän näyttää viattomalta. Yritys on kuitenkin toivoton, kun jaloissa pyörii punanaamainen, räkäposkinen ja todennäköisesti vatsavaivainen pieni peikko, joka sulavasti kieriskelyn lomassa puhkaisee nenänpäähän ilmestyneen vaikuttavan räkäkuplan ja nuolaisee sormeaan. Kuka voisi vastustaa?

äääääääÄÄÄÄÄäääääääääääÄÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄääää….

Okei, okei, oikei! Teppo Helinä saa tulla ruokapöytään. Ilmoitetaan se saman tien väestörekisterikeskukseen ja adoptoidaan perheeseen. Lisään sen testamenttiin ja rakennutan oman huoneen, josta on liukumäki ulos. Maksan jopa vääjäämättömän leikkauksen, jos vain löydät jostain sairaalan, joka operoi identiteetiltään hämmentyneitä pehmosauruksia.

Kunhan. Vain. Lopetat. Huutamisen.

…äääääääääääÄÄÄÄÄäääääääääääääääää.

Rata yksi. Äiti tarvitsee paukun. Ihan sama lasketaanko se dopingiksi.

Vippe

Categories
Yleinen

Huippua kohti – osa 2

Tämä on jännittävän vaellussaagan jatko-osa. Jos et ole lukenut huippusuosittua ensimmäistä osaa, kannattaa korjata asia täältä: Huippua kohti, osa 1.

Ihan kuin olisi vieraista herännyt. Vieraat lakanat peittivät pakottavia pakaroita, ympärillä irvistelivät vieraat hirsiseinät ja jostain kuului vieraan miehen kuorsausta. Vasta kunnolla todellisuuteen herättyäni muistin, että pötkötin retkeilykeskus Kiviniemen aitassa. Oma ukko nukkui viereisessä kerrossängyssä ja näytti yhtä söpöltä kuin sika pienenä. Korina kaikui viereisestä aitasta.

– Ootko pettynyt, kun kuorsaus kuuluu seinän takaa? ukko mumisi.

Lukiko se ajatuksia?

Ikkunasta pilkottava aamuauringon kajastus laittoi kielenkantoihin vauhtia ja päivän ensimmäinen laulu pyrki vaativana ilmoille:

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, miten onnellinen voikaan olla hän…

– Ei, ei tätä. Ei jaksa, ukko tuskaili, käänsi kylkeä ja veti peiton korvilleen.

– Toteuta tässä sitten itseäsi.

– No ei voi tulla neljäntoista vuoden jälkeen yllätyksenä, etten tykkää laulamisesta. Jos lupaat olla hiljaa, niin tulen saman peiton alle.

Aamuhipsuttelujen jälkeen kipitin hotelli helpotukseen ja siitä saunalle. Saunan pienen peilin edessä vetelin vähän ripsarin silmiin. Bimbo, kaikuivat äidin sanat päässäni. Bimbo tai en, minähän en lähtisi soitellen sotaan!

Kun silmissä oli ilmettä, hiivin aamupalalle Kiviniemen tupaan. Pöytä notkui puuroa, leipää ja mysliä. Olipa jokunen munakin pystyssä. Sisko valitteli huonosti nukuttua yötä, liekö isäntä tunkenut herneen patjan alle? Aamiaisen jälkeen aloimme voidella eväsleipiä ja kaataa kahvia termareihin, sillä olimme varanneet Kiviniemestä sunnuntaipäivän vaelluseväät. Serkkutyttö tiedusteli sinne tänne säntäilevältä isännältä, olisiko tällä antaa myös sinappia matkaan. Mies nyökytteli, mutta raapi päätään:

– Pitäs vaan kekkasta, mihin se sinappi laitetaan.

– Oiskohan tulitikkuaskia? Kuulkaa ennen sitä hiihdettiin kymmenen kilometriä talvipakkasessa kouluun ja vietiin tulitikkuaskissa näytteet opettajalle, täti valisti.

– Mitkä näytteet? kyselimme hölmöinä.

– No kakkanäytteet.

– Oikeesti?

– No miten muuten, ei siihen aikaan ollut paljon vaihtoehtoja, täti pyöritteli silmiään.

– Se oli niitä aikoja, kun lanttukukossakin oli kahva! puuttui rakas siippani puheeseen.

– Mutta aatelkaas, ihan yhtä hyvät labratulokset saatiin, vaikkei oltu desinfioituja purkkeja tai olosuhteita nähtykään, tätin mies jatkoi.

– Tuota en kyllä kerro omille oppilaille, nehän tuo mulle heti ylihuomenna paskaa askissa, pähkäilin.

– Missäs työ kusinäytteet veitte? Varmaan pärekorissa, sisko hirnui.

– Hehheh. On varmaan ollu aihettakin viedä niitä näytteitä. Äiti aina muistelee, miten lapsena veditte serkultanne lapamatoa pyllystä, tokaisin tädeilleni.

– Niin vedettiin.

– Eikä, nuorempi serkku taivasteli.

– Kalastahan niitä saatiin, toinen täti virkkoi.

– Ootko muuten Jarno koskaan maistanut kalakukkoa? Se on täällä Pohjois-Karjalassa suurta herkkua, tätin mies kysyi serkkuni siipalta, etelän kasvatilta.

– Että bon appetit vaan! hirnuimme yhteen hengenvetoon.

Kiviniemen isäntä kantoi lisää leipää pöytään ja asetteli uusia juustosiivuja tarosalle.

– Saako olla vielä jotain muuta? hän tiedusteli.

– Kaviaaria voitas ottaa, sisko totesi ylevästi.

– Siinä tapauksessa voitte mennä 20 kilometriä tuohon suuntaan, isäntä virkkoi ja viittilöi sormellaan jonnekin koillisen ja luoteen väliin.

– Mutta sittenkään ei ole vielä varmaa, onko tarjolla, hän jatkoi.

Kun aamunaurut oli naurettu, kamppeet pakattu ja sotkut siivottu aitasta, kokoonnuimme pihamaalle. Oli aika hyvästellä osa matkatovereistamme, sillä heillä oli kiire etelän sykkeeseen. Jäljelle jäi eliitti eli me viisi sitkeintä: minä ja mieheni, siskoni, hämäläinen serkkuni ja kummitätini. Ennen kuin yksi serkuistani hyppäsi autoon, löysin käsistäni karttoja kaksin kappalein.

– Turhaan Tinskulle annat, ei se osaa niitä lukea, sisko naljaili.

– En niin, mutta aina voi kattella! totesin määrätietoisesti.

– En mäkään osaa lukea karttaa, hämäläinen tunnusti.

Kummitäti otti kartan ja vei sen niin lähelle silmiä, että katsoi kieroon.

– Ja tuo ei nää mitään, sisko pudisteli päätään.

– Antakaa tänne, ukko sanoi ja tempaisi kartat käteensä.

Ja niin alkoi matka kohti Ukko-Kolia. Edellisestä päivästä kipeytyneet jalat alkoivat vertyä ja lonkat oieta. Kaksikymmentä kilometriä menisi heittämällä – vai menisikö? Varsin pian kävi nimittäin selväksi, että myös päivä kaksi oli noususuhdanteinen.

Korkean vuoren rinteille johti. Herra mut laupeudessaan, aloitin virren ensimmäisessä nousussa.

–  Matkani kulki huippua kohti, sieltä mä näin uuden maan, sisko jatkoi veisaamista.

– Ja kaikki yhdessä: Uuden maan minä näin, eessä päin

Ukko otti välimatkaa.

Kohta ei enää laulattanut, vaikka olisi tehnyt mieli laulaa ihan vaan ukon kiusaksi. Nousu jatkui nousun perään. Kun askel alkoi tuntui jäykältä, sisko jakeli neuvojaan:

– Matka etenee, kun laittaa askelta toisen eteen.

– Oliko vielä muita hyviksi havaittuja neuvoja?

– Kengät pysyy kuivana, kun ei astu märkään!

Maisemat olivat välillä kuin Grimmin veljesten saduista – kirkkaita puroja ja smaragdinvihreitä sammalmetsiä, joiden juurakot voisivat muuttua peikon notkoseliksi hetkenä minä hyvänsä. Seuraavalla maisemapaikalla siskon piti päästä leikkimään. Päätimme laittaa Gliffhangerin kuvaukset jäihin ja kuvata pari ottoa Erämaan armoille -leffaan.

Seuraavaksi sisko löysi naavaa. Naava löysi tiensä viiksiksi siskon naamaan. Itse työnsin pari tupsua sepalukseen. Nauratti niin, että meinasi tulla pissi housuun.

– Ja minä joudun elämään näitten kanssa joka päivä, ukko pudisteli päätään serkulle ja tädille.

– Mieti miten tylsä elämä sulla olis! vastasimme.

Kun leikki loppui ja matka jatkui, hidas hämäläinen vasta sääti reppua selkäänsä. Kummitäti hoputti pitämään vauhtia yllä, hänen kun pitäisi vielä huristella päivän päätteeksi Etelä-Suomeen.

– Juostako tässä vielä pitää? puuskutin.

Reippahasti käypi askeleet… täti pani vuorostaan lauluksi.

– Eikö tuo oo joululaulu?

Kauan emme ehtineet lampsia, kun kuvaukset jatkuivat. Tällä kertaa oli vuorossa Kivenpyörittäjän kylä, jossa jokainen halusi näytellä päärolia.

Kivenpyörityksen jälkeen käskin komppanian pysähtymään. Puristi ja pahasti. Viikko sitten ostetut törkeän kalliit Fjällrävenin vaellushousut alkoivat ahdistaa. Riisuin pöksyt ja kaivoin repusta tilalle kirpparilta kymmenen vuotta sitten ostamani 50 sentin pierukalsarit.

– Ostit sitten kahdensadan euron tavoitehousut, ukko pudisteli päätään.

Pihiltä serkulta loksahti suu auki.

– No pitäähän se olla sellanen tavoite, että varmasti karisee kilot. Mutta niin se vaan on, että monesti halpakin ajaa asiansa.

Ja kyllä ajoikin – aa että kun nousi jalka ja kirkastui tavoite kertalinttuulla!

Kun Kiviniemestä oli tultu kymmenen kilometriä, saavuimme Ryläyksen kodalle. Tarinoimme hetken vanhemman pariskunnan kanssa, joilla oli viikon vaelluseväät ja teltta rinkassaan. Respect! Vilkaistuani muita tiesin kysymättäkin, mitä he ajattelivat – olimme edelleen niitä kermaperseretkeilijöitä.

Nuotiolla kyrsän loimutessa juttelimme tädin Tinder-mätseistä, hampaiden oikomishoidoista ja raskaan työn raatamisesta. Luonnollisesti myös koronatilanne herätti kysymyksiä.

– Minä en ainakaan mitään puolessa vuodessa pykäistyä rokotetta suostu ottamaan. Sekin sikainfluenssarokote aiheutti narkomaniaa, tuhahdin ja puraisin nakilta pään.

Alkoi kuulua naurunremakkaa.

– Tarkoitat varmaan narkolepsiaa.

– On taas tarkkaa!

Ennen lähtöä runoilin hiukan kodan päiväkirjaan ja napsin mättäältä mustikoita jälkkäriksi. Ryläyksen kyltin mukaan Ukko-Kolille olisi 8,6 kilometriä – hieman reilu poronkusema. Jos poro sen jaksoi juosten kusta, mikäpä olisi ihmisen kävellessä. Askel kulkikin pitkospuita pitkin kuin tanssi. Suopursu tuoksui täyteläisenä ja karpaloiden posket punoittivat.

Kun kyltti näytti määränpäähän viittä kilometriä, alkoi taas laulattaa.

Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin…

– Eikä ainakaan nyt tunnu lyhemmältä, ukko örisi.

Seuraavan kyltin mukaan olimme menneet puoli kilometriä. Ei jumalauta tuntui ainakin kolmelta. Selkä oli yhtä märkä kuin jalan alla luistavat kivet.

– Miten se tuntuu, että aina on se viisi kilometriä jäljellä? sisko mietti.

– Entä jos ei jaksa? Ja jään vaan tähän, sanoin ja istuin mättäälle seuraavan armottoman nousun jälkeen.

– No sitten jäädään me muutkin. Kaveria ei jätetä, kummitäti sanoi lohdullisesti.

– Niin en minäkään kaveria jätä, mutta sukulaisen voin jättää! sisko veisteli.

– Otahan patukkaa niin jaksat, ukko kehotti ja jatkoi:

– Nyt se nousu vasta alkaa.

Matkan jatkuessa mietimme, missä kohtaa Herajärven kierrosta Kimmo Vehviläinen oli luovuttanut ja tilannut taksin. Liekö ollut mainostemppu vai loppuiko kaverilla oikeasti kunto kesken?

Loppumatkasta jäimme siskon kanssa kaksin, kun muut ottivat loppuspurtin. Vastaan tuli sekalaista seurakuntaa ja pikkupiskejä. Kotvasen kuluttua Paha-Koli ja Akka-Koli kietoivat meidät alkusyksyn kultaamiin kallioihinsa. Pielinen siinsi sinisenä. Näihin kansallismaisemiin en kyllästyisi koskaan, mietin. Jalkakin nousi vielä.

– Ei tähän ihan joka tyttö pystyis, totesin siskolleni parisataa metriä ennen maalia.

– Ei niin. Mutta nyt olisi se taksi ihan kova juttu.

Categories
Yleinen

Parisuhdeaikaa parhaimmillaan

Meillä oli hääpäivä jokunen aika sitten. Lahjaksi sain Fazerin mustikkasuklaata, itse ostin kaupan kassalta askin Sisuja. Ajatus ennen kaikkea… Samoihin aikoihin hääpäiväänsä juhlineet postailivat perhepotretteja ja kuvia kakuista, koruista, kelloista ja kiikareista. Meillä mentiin markettilinjalla ja pesuetta ei saanut kuvaan, ukkokullasta puhumattakaan.

Toisin oli vuosia sitten, kun naimisissa oloa tuli täyteen kokonaiset kymmenen vuotta. Kävimme romanttisesti syömässä ihan pitkän kaavan mukaan ja Stam1nan keikalla Tinskun miehen kanssa. Päälahjani oli kuitenkin, kun ojensin miehelleni paperilapun ja ilmoitin tarvitsevani oman haulikon. Miehellä kesti minuutteja tajuta, että olin suorittanut metsästyskortin.

Mieheni metsästää säännöllisen epäsäännöllisesti, joten arvelin, että tässäpä oiva yhteinen puuha, kun rakkaani ei marjametsään lähde. Metsässä ei tarvitse jutella syvällisiä, mutta ollaan kahdestaan.

Toki kyyhkyn aloitus vietetään poikaporukalla. Sorsan aloituspäiväänkään ei naisten tarvitse vaivautua. Joka syksyinen viikon kanalintureissu Lappiin on myös men only. Suotakoon nämä perhevapaat, vaikka tiukkaa välillä tekee. (Siitä voi lukea täältä.)

Itsellekin metsästys on luonnossa liikkumista ja pakoa arjesta. Vaikka riistaruuasta pidänkin, ei se saalis ole niin tärkeätä. Tai kyllähän se ketuttaa, kun jää ampumatta varmat paikat!

Ennen kaikkea metsästän kuitenkin hetken taikaa. Tunnetta, kun aamun hämärässä hiipii passiin aavistuksen kohmeisen suon yli. Kuunnella lintujen heräämistä ja katsella nousevaa aurinkoa. Syksyinen auringonnousu on erilainen. Se on viileä, säihkyvä ja hohtava. Puuhun nojatessa voi todeta, että yksikään teeri ei nousisi tänäkään aamuna hollille.

Kovin monta kertaa mieheni ei minua lintumetsälle ole vienyt. On kuulemma helkutin stressaava kytätä missä olen, minne menen ja mitä teen. Ja vielä ase kädessä. Pyh. Ensimmäisen kerran haulikkoradalla osuin kiekkoihin toisin kuin mieheni ja lankomies. Ja aina olen vihellyskantaman sisällä ollut! Vei se nyt kuitenkin kerran Lappiin. Käski ladata kartat kännykkään varuilta.

Passissa istuminen ei kuitenkaan ole se juttu. Ensimmäisellä kerralla kun sain luvan osallistua kyyhkypassiin, miesporukka ohjeisti olemaan ampumatta ensimmäistä lintua. Se olisi vain tarkkailija, jota seuraisi valtava parvi. Pari tuntia puudutettuani persettäni ja päätäni kyyhky kaarteli ruokintapaikalle aivan passipaikkani eteen. Parvea ei näkynyt. Sen sijaan joku miehistä ampui pulun ja yhteistuumin toruivat, etten ollut tipua ampunut. 

Väliaikajumppa.

Seuraavalla kerralla, seuraavana vuonna, etsin passipaikkani syrjemmästä. Tarkkailuni keskeytti kamala rysäys selkäni takana. Jähmetyin. Se oli nyt se karhu, joka täällä asusti! Missä muut olivat? Kuulivatko ne sen? Pakko oli vilkaista. Mitään ei näkynyt. Käännyin takaisin pellolle. Kyyhky lentää liihotti edessäpäin. Suoraan ampumalinjalla, mutta liian kaukana. 

“Aikku! Missä sie oot? Miks et ampunut!”

“Se varmaan kerää mustikoita”, kuului poikani tuskastunut huokaus.

Päätin hyljätä mieheltä varastamani kuulevat kuulosuojaimet, jotka saivat kyyhkyn siiveniskun kuulostamaan karhulta. 

Tänä syksynä vaeltassani linnuttoman ikimetsän halki nautin metsän antimista. Mies marssi oikealla puolellani, poika harppoi miehen toisella puolella kuin nuori hirvi pitkine koipineen. Minä liikuin hieman hitaammin, sillä tarkkailin sienitilannetta. Kun huomasin seisovani suppilovahveroiden päällä, ilmoitin, että tässä on stoppi.  

“Äiti! Me ollaan metsällä!”

“Se pitää ottaa, mitä metsä antaa”, tuumin pojalleni. “Montako lintua tai jänistä olet tälläkin reissulla nähnyt?” Samassa pieni pupun poika pomppi harjanteen takaa, katsoi meitä ja pomppi pois. 

Kävely metsässä alkoi puuduttaa, vaikka sieniä olikin jo kassillinen. Ajatukset alkoivat harhailla tapahtumien puuttuessa. Astianpesukoneen tiivisteet pitäisi putsata… Muista, olet metsällä. Valppaana. Kuopukselle pitäisi ostaa vedenpitävät kengät. Keskity nainen! Kohta se tulisi. Jättimäinen metso.

Ei tullut.

Tuli luvattu sadealue. Tasan klo 9.30.

Ja nälkä.

Silloin kahahti. Pysähdyin ja nappasin varmistimen pois. Kuuntelin, minne suuntaan lintu lentäisi. Poispäin kuitenkin. Yllätyksekseni näin koppelon räpistelevän suoraan minua kohti kahden männyn välistä.  Nostin aseen ja samassa lintu kääntyi oikealle puiden taakse. Näin sen vielä mieheni pään päällä. Ei siihen sopinut kokeilla.

Koppeloiden kanssa on pieniä ongelmia. Tämä oli jo toinen koppelo, jonka kohdalla olin missanut täydellisen paikan. Mutta kolmas kerta tulee vielä…

Paisti jäi saamatta, mutta keitosta tuli herkullista.

Onnistuneitakin osumia on. Ensimmäisen onnistuneen riistalaukauksen tarinan voit lukea täältä.

 

Categories
Yleinen

8 päivää metsästysleskenä – Rakas, tuu takas!

Mies lähti metsälle viime perjantaina. Viikoksi. Ikävä oli välittömästi. Tai no, viisi vuotta sitten viikko pienten lasten väliaikaisena yksinhuoltajana oli kuumottavampaa. Metsästyskausihan sattuu luonnollisesti ylioppilaskirjoitusten kanssa samoille, vuoden kuormittavimmille viikoille. Valvomiset ja alustavien arvosanojen arpominen napsahtavat lukio-opelle muitten duunien päälle. Ja jokunen vuosi sitten oli vielä iltaisinkin töitä! Ilman mummoja ei olisi selvitty silloin, eikä olisi selvitty nytkään.

Viikonloppu

Meni hyvin. Kissa hyppäsi tuhkasankoon ja veti pikamatkan läpi kämpän.

Maanantai

Meni ihan jees.

Tiistai

Miehen hankkima kaminapuhallin (härpäke, joka muuttaa lämpösäteilyn sähköksi ja jossa on hypnoottisesti pyörivä propelli.) inspiroi teinin ja minut järjestämään pienen paloturvallisuustestin. Hyppysellinen jauhoa ei hypoteesiemme mukaisesti levinnytkään olohuoneeseen, vaan jysähti kaminan päälle ja paloi hetkessä mustaksi möykyksi. Kitkerä, musta savu nousi katon rajaa kohti ja kohta palohälytin alkoi ulvoa.

Siivottuamme ja tuuletettuamme talon taas kylmäksi, totesimme, että yläkerrassa nukkuvat tytöt eivät olleet havahtuneet hälytykseen. Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme kaikki nukkuneet yläkerrassa? Kannatti siis kokeilla.

Keskiviikko

Keskiviikkona kosahti kunnolla. Heräsin aamulla siihen, että makasin lammikossa. Koira, jolla ei ole lupa tulla sänkyyn seisoi sängyllä vieressäni ja lorotti uhmakkaasti keskelle parisänkyä. Olin selvästi torkuttanut lenkkiajan yli. 

Kantaessani petivaatteita pyykkiin, havaitsin aromin, joka peitti alleen eilisillan savusukellusharjoituksen tuoksun. Vessassa oli jotain outoa. Pönttö näytti jotenkin täydeltä… Veden pinta lainehti korkealla ja kikkareet, kokkareet ja paperinpalat lilluivat vedessä ilkkuen. … Onneksi oli toinen vessa ja pihamaata. En nimittäin mitenkään ehtisi aukomaan tukosta ennen töihin syöksymistä. 

Esikoinen oli sillä välin löytänyt kissanjätökset sänkynsä vieressä olevasta arkeologisesta aarekammiosta, joka piti sisällään vaatteita, koulukirjoja ja astioita. Keskimmäinen kertoi, että kurkkuun koski edelleen ja eteisen matolla oli koiran oksennus. Käskin esikoisen hakea kaupasta ruokaa ja tehdä se valmiiksi, sillä minulla menisi myöhään. Tulisin sitten hinkuttamaan maton, pöntön ja petivaatteet.

Tällä viikolla pestiin pyykkiä ihan urakalla.

Töissä yllätin opiskelijat teoriakokeella, joka oli kirjattu kurssisuunnitelmaan, josta oli muistutettu kurssin alussa ja johon oli kerrattu sekä viikkoa aikaisemmin että edellisenä päivänä. Odotin innolla tuloksia, kun keskimääräinen vastausaika oli 9 minuuttia. 

Lounastauolla ohimoa pisti ja sydän hakkasi. Wilma oli kilahdellut taas. Alkoi itkettää. Kollegat todistivat romahdustani, kun yritin selittää, että ei tässä normiarkea kummasempaa, yöt vaan on menneet huonosti… Toinen halasi koronasta piittaamatta ja iski päämme yhteen että kolahti. Toinen kertoi, että mikäli ensi kerralla haluaisin bondata lapseni kanssa, kannattaisi ottaa oikeat välineet, joilla rakentaa tee-se-itse liekinheitin. Kolmas lupasi tulla sijaistamaan miestäni ja piereskelemään viereeni, jotta saisin nukuttua.

Kollegiaalisella tulella selviydyin tunneista ja siirryin palaveriin. Kesken palaverin keskimmäinen laittoi viestin

“Onko sulla kertaus quizizz ympästä?”

“No, ei ole. En oo kirjaa nähnykään.”

Hetkinen. 

“Millon sulla on koe?”

“Huomenna. En mie sitä tarttee, vaan kaverit kysy.”

Kohta puhelin soi. Kuopus kärtti kaveriaan edelleen. Vahingosta viisastuneena en suostunut suinpäin. “No, ok. Mutta ette meikkaa, leivo ettekä tee slimea.” Vieressä istuvat opiskelijat nauroivat. 

Puhelin piippasi.

Esikoinen: “En kerennyt kauppaan.” Se olisi sitten kauppareissu tiedossa.

Kohta puhelin vilkutti taas. Wilma-viesti. Häiritsevää käytöstä tunnilla, energiajuomia… 

Whappasin esikoiselle passiivisaggressiivisesti: “Että kerkesit kuitenkin kauppaan?!”

Esikoinen: “Joo, mut se oli päivällä.”

“Eikä muuten tullut koulun alueelta poistumisesta sanomista. Me ehdittiin piiloon puun taakse.”

Torstai

Ei mitään muistikuvia. Mikä muuten johtunee siitä, että löin pääni jumppatankoon ja kasvatin otsaan melkoisen muhkuran. Samassa sessiossa pikkurilli otti osumaa ja muuttui mustaksi nakiksi.

Perjantai

Kirjoitin esikoisen äikän opelle yhdeksänsormijärjestelmällä viestiä. Kyllä, kissa ihan oikeasti kakki äikän vihkon käyttökelvottomaksi.

Categories
Yleinen

Huippua kohti

– Aja sinä. Päähän koskee, ukko sanoi ja kipusi Volvon etupenkille.

Mikäs siinä. Joskus tosin kadehdin niitä pikkurouvia, jotka saivat automaattisesti istua pelkääjän paikalle. Kun käänsin koslan anoppilan pihasta kohti aamuauringon kirkkautta, alkoi välittömästi laulattaa.

Voisko ihanammin päivän enää alkaa, oisko ihanampaa aamua kuin on tää…. hoilasin ja painoin kaasua.

– Ei tätä, ei jaksa, ukko örisi.

Tämähän hyvin alkaa, ajattelin ja muistutin rakasta aviomiestäni, että luvassa olisi sentään syksyn paras viikonloppu! Lapset ja lemmikki oli ripoteltu hoitoon eri puolille Pohjois-Karjalaa ja saisimme viettää laadukasta parisuhdeviikonloppua.

Noh, kahden kesken emme tosin saisi olla kuin yöllä, sillä koko pitkän päivän seurassamme olisi parisenkymmentä sukulaistani ja sukulaissieluani. Jo perinteeksi muodostunut syksyinen sukuvaelluksemme oli muuttunut kansanvaellukseksi. Tällä kertaa mukana olisi uusia tulokkaita, sillä serkut ja tädit tuppasivat vaihtamaan tuon tuosta mielitiettyjään. Mikäs sen parempi paikka ottaa miehestä mittaa kuin Kolin kivikot ja kierot kinttupolut!

Aikeenamme oli kiertää Herajärven kierros Kolin kansallispuistossa. Aloittaisimme patikoinnin Ukko-Kolilta ja suuntaisimme parisenkymmentä kilometriä kohti puolivälin mekkaa, Kiviniemeä. Reppuihin oli sullottu kahden päivän eväät, vaihtovaatteet ja muut tykötarpeet laastareista liukuvoiteisiin. 

Hotelli Kolin aulassa kohtasimme muut sissit sovitusti kello yhdeksän.

– Arttu, tässä on siun serkku Tinsku, enon vaimo aloitti.

– En minä nyt niin paljon ole vanhentunu, että esittelyjä kaipaisin! kapinoin.

Kun lähtönaurut ja ensimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, oli aika heittää reput selkään ja ottaa ensimmäinen askel kohti yhteistä tavoitetta. Tänä vuonna kulkisimme Herajärven kierroksen myötäpäivään. Peräkanaa tallustellessamme katseeni kiinnittyi puolisoni loittonevaan selkään ja pullisteleviin pakaroihin. Alkoi laulattaa:

Sä oot minun kartta ja kompassi, eksyn jos et jää siihen viereeni…

– Elä taas alota, ukko ärähti.

Ehdotin josko rakkaani lähtisi kiertämään Herajärveä vastapäivään, niin sopu säilyisi. Päädyimme vaihtamaan tarpomisjärjestystä. Jo vain kulki askel ja juttu – emmehän olleet nähneet serkkujen kanssa vuosiin. Päivän polttavissa puheenaiheissa vilahtelivat niin hampaiden oikomishoidot, gradunteko, matolääkkeet kuin katalat äitipuolet.

Jossain kohti alkoi sataa tihuttaa. Serkku sääli suht tuoretta poikaystäväänsä, jonka sadevermeet olivat jääneet himaan. Siskoni tarjoutui pelastavaksi enkeliksi ja lupasi ottaa vehkeettömät oman sadeviittansa alle.

– Jos ette tienneet, niin meillä on täällä joka vuosi ohjelmassa parinvaihtoa, heitin.

Etelän nulikka ei säikähtänyt vaan alkoi nauraa. Tästä kaverista olisi selkeästi talvelle jätettävää!

Ensimmäinen nousu kohti Mäkrävaaraa koitti aiemmin kuin uskalsin pelätä. Puolessa välin rinnettä säkenöi silmissä ja henki uhkasi paeta jokaisesta reiästä ja rööristä. Oli pakko istua ja heittää reppu pöpelikköön. Ihan kuin olisi kiviä kantanut. Samassa tajusin, että olin kuin olinkin kantanut kaiken painavan kahden hengen juomista lähtien. 

– Mikä helevetin sherba minä sulle oon! huusin ukolle.

– Minähän sanoin lähtiessä hotellilla, että vaihdetaan reppuja, mutta ei rouvalle kelvannut.

– No nyt kelepaa!

Ja niin nousu jatkui. Ja jatkui ja jatkui. Yritin ajatella kylmää olutta, jonka illalla kumoaisin kitusiini. Vastaan kipitti hyväntuulinen pariskunta, joka tervehti reippaasti. Helppohan se on alamäessä hymyillä.

– Tervehtisin jos jaksaisin, sisko puuskutti ja veti itseään karahkasta ylöspäin. 

Vastaantulijat jäivät kikattamaan.

– Oliko nuo niitä oikeita vaeltajia? Niillä oli ihan oikeat rinkat, rivistä kuiskailtiin.

– Joo, myö ollaan edelleen niitä kermaperseretkeilijöitä, sisko valaisi.

Havukanahossa nautittiin ensimmäiset eväät. Jo vain maistui Reissumies hyvälle, joskin kaverin munaleipä tuoksahti vielä paremmalta. Kahvi oli puolestaan sellaista kuraa, että kummitätini joutui jakamaan omastaan.

Kun matka jatkui, ehdottelin sinkkuna elävälle viriilille tädillemme, että laittaisi Tinderin päälle.

– Elä laita. Sille voi olla syynsä, jos täälläpäin tulee sinkkuja vastaan, sisko pohti.

– Voisi sitä silti vähän vilkaista, ehdotin.

Tiedä mikä Havukanahon ajattelija löntystelisi vastaan!

Näköalat vaihtelivat henkeäsalpaavista vaaramaisemista sammaleen peittoamiin satumetsiin. Noin seitsemän kilometrin päästä saavuimme Lakkalaan. Satoi jo reilusti ja sisko kaivoi vaaleanpunaisen sadeviitan reppunsa uumenista. Pian todistin, kuinka pinkki pallero lyllersi menemään kyykkykävelyä eteenpäin. Hahmo irvisti ja örisi verkkaisesti mennessään.

– Munamies! yritimme arvuutella.

– Ei.

– Muumien mörkö!

– Joo!

– Kato toisella meni oikein!

Mörkö se lähti piiriin.

Sitten olikin aika palastella. Virittelimme nuotion ja kaivelimme kyrsää esiin. Tai toiset kaivoivat – minä huomasin kaivelevani muussia. Jotakin pahaa oli tapahtunut tofunakeilleni. Vedin paketin puukolla auki ja näytin herkullisen näköistä lounasta siskolleni, joka niin ikään kasvissyöjänä tungetteli saaliinjaolle.

– Hyi hele, näyttää ihan koiranruualta! En syö.

– Vähän sipruina, mutta ei vaikuta makuun. Päiväyskin on menny neljä päivää sitten, mutta eikun ääntä kohti, kannustin.

– Ootko tosissas?! Saat kyllä syödä keskenäsi.

– Kyllä on tarkkaa.

– Tuo käyttää kaksi kuukautta vanhat kermaviilitkin, sisko kieli muille.

– Kai sen nyt haistaa ja maistaa, mitä voi syödä! puolustelin ja jatkoin:

– Muistelepa, kuka vuosi sitten unohti meidän nakit kokonaan jääkaappiin. Pikkasen oli näläkä kävellessä.

– Onko tää joku kosto?!

Kyrsien loimutessa avotulella huomasimme tuttujen hahmojen lähestyvän leiriämme. Olimme sopineet, että jalkavaivaiset tai muuten vaan laiskemmat kävelisivät lyhyemmän reitin meitä vastaan Kiviniemestä käsin. Tuttujen naamojen seassa pilkotti yksi uusi kasvo. Oli aika ottaa perinneleikki kehiin ja testata tulokas. Kaivelin valkoisen nenäliinan taskustani ja levitin sen huolellisesti pöllile. Sitten istuin paperin päälle.

– Kysymys kuuluu: mikä tämä on? 

– Mustaa valkoisella.

– Tahroja paperilla!

Mielenkiintoisia ehdotuksia alkoi sadella ilmaan, mutta yksikään ei osunut maaliin. Oli aika kertoa oikea vastaus.

– No tietenkin rako valkealla!

Naurunremakan keskeltä alkoi kuulua soraääniä.

– Sulla oli housut jalassa, ei tuo ollut mikään rako! Nyt sama arvoitus kehiin ja ilman housuja! joukko mylvi.

Mitä serkumpi, sen herkumpi?

Matka jatkui ja rytyytimme menemään letkeissä tunnelmissa. Uudet sielunsissit toivat uutta puhtia talsimiseen, mutta jutut huononivat entisestään. Maisemat vaihtelivat kivisestä mäntymetsästä saniaiskeskittymiin. Maasto oli niin epätasaista, että oli pakko katsoa joka askeleella jalkoihinsa. 

Vielä kaksi askelmaa, niin me huipulla ollaan… Eiks se ookkin outoo et nyt yhdessä kuljetaan? aloin laulaa siipalleni.

– Minä sinut huipulle vien, kun aittaan päästään, ukko uhkasi.

Oho!

Hieman ennen Kiviniemeä piti ylittää Sikosalmi vetolautan avulla. Minun käskettiin seistä lautalla kuin tikku paskassa. Ukko epäili, että vetelisin vääristä naruista, mikä tietäisi koko komppanian joukkotuhoa. Ensi vuonna päätimme ottaa aikaa ja kilpailla siitä, mikä joukkue olisi nopeimmin vastarannalla.

Loppurutistuksen jälkeen näimme, kuinka Kiviniemen kodikas pihapiiri avautui eteemme koko komeudessaan. Lohi loimusi avotulella ja isäntä oli meitä portailla vastassa kädet lanteilla. We did it! 

Pian Kiviniemen tupa täyttyi nälkäisistä, mutta nauravista suista. Kipeimmät lihakset löytyisivät taatusti vatsasta reissun jälkeen!

Saunan ja hyisen pulahduksen jälkeen louskutimme leukojamme vielä navetassa takkatulen loimussa ja nauroimme vähän lisää. Sitten hiivimme ukon kanssa aittaan ja aloin jo malttamattomana odotella päivän loppuhuipennusta – huipulle pääsyä. Samassa soi kuitenkin miehen puhelin. Kuulin miten intopiukea isäni vaahtosi puhelimen toisessa päässä ja höyrysi uudesta bisnesideastaan. Puhelu kesti ja kesti ja ideat kaikuivat korviini, vaikkei kaiutin edes ollut päällä. Miehen naamasta näki, että se oli niin naitu väärään sukuun. Jollain pervolla tavalla sen kuitenkin täytyi nauttia meidän seurasta. 

Kun puhelu loppui, totesin ukolle pääseväni huipulle omin avuin. Käteni hapuilivat jotakin kovaa ja kun ne viimein tarttuivat isoon ja jäykkään kaluun, levitin jalkani. Ai että miten helpolta kerrossänkyyn kipuaminen tuntuikaan vaaralle nousemisen jälkeen!

Miten sujui päivä 2? Se selviää seuraavassa jaksossa!

Jännittävä jatko-osa luettavissa täältä: Huippua kohti – osa 2

Categories
Yleinen

Veemäinen Wilma – näin yhteiselo sujuu

Wilma on itsensä paholaisen keksintö. Teoriassa sen pitäisi auttaa, ohjata ja opastaa, mutta käytännössä se aiheuttaakin vain päänsärkyä ja paniikkikohtauksia. Sekä vanhemmissa että lapsissa. Tiedän useammankin perheen, joissa kännykkäsovellus on poistettu, koska sen viestiäänet laukaisevat ahdistuksen. 

Ymmärrän kyllä, vaikka oman muistini takia sovellus on oltava sekä omassa että puolison puhelimessa. Vuosien takaiset viestit falloksen näköisestä lumiveistoksesta, laulamisesta vessassa, paperilennokkikilpailusta ja murisemisesta pöydän alla naurattivat myöhemmin, mutta eivät sillä hetkellä, kun viestit kilahtelivat nälkäisen mutsin puhelimeen kesken hikisen kauppareissun tai pakollisen kokouksen. 

Toki myös säännöllisesti toistuvat ilmoitukset kihomadoista, täistä ja kadonneista kumppareista masentavat, mutta ne eivät kuitenkaan kirvele äitiyttä samalla lailla kuin “X:n päivästä” -otsikoidut viestit.

Ennen kaikki oli paremmin. Omassa lapsuudessani käytettiin reissuvihkoa, johon opettaja kirjasi unohtuneet tehtävät ja muut huomiot. Kaipaisin sitä. Lapset osaisivat vallan mainiosti väärentää nimemme ja elelisimme tyytyväisinä ilman tietoa toilailuista. Samalla tulisi harjoiteltua hienomotoriikkaa, jota tietokoneaikakaudella ei kauheasti treenailla.

Wilma-merkinnöillä on toisaalta myös opiskelijoita aktivoiva puoli. Mikäli vahingossa lipsautan luvattoman poissaolon opiskelijoille, (vaikka kyseessä on ainoastaan puolen tunnin myöhästyminen), palaute tulee välittömästi. Samanlaista reaktiota ei muistutus menneestä deadlinesta aiheuta.

Wilmalla sain huoneessaan murjottavan teininkin liikkeelle. Vaikka olen opettaja ja elän Wilman kanssa lähes sopuisassa suhteessa, olen ihan kujilla, kun käytän sovellusta huoltajana. Unohdin tässä ilmoittaa lapseni sairaaksi kolmantena sairauspäivänä. Havahduin vasta sitten, kun sovellus alkoi herjata selvittämättömiä poissaoloja. Alakoulussa ei ilmeisesti kaikkia toimintoja ollut käytössä, joten en ollut joutunut poissaoloja selvittämään, joten rohkeasti napsautin poissaoloa ja valikko antoi vaihtoehtoja. Sairas. Sairas. Naputtelin tunteja, kunnes yksi lipsahti luvattomaksi poissaoloksi. Nauratti. Pystyinkö laittamaan lapselleni luvattomia poissaoloja? Hitsin siistiä! Samassa teini ryntäsi portaat ylös: 

“Ope laitto mulle luvattoman poissaolon!”

 “Ei, vaan minä!” 

Wilma kanssa oppinee elämään, jos katsoo sopivasti kieroon ja nauttii mustasta huumorista. Traumaattisemmat Wilma-kokemuksetkin voi kääntää viihteeksi. Syksyisin lyömme mieheni kanssa vetoa, kuinka kauan menee ennen kuin lapsistamme hajamielisin saa ensimmäisen unohduksen. 

Tänä syksynä jo toisena koulupäivänä kilahti Wilma. Vilkaisin näyttöä, vaikka juuri olin luennoinut omille opiskelijoille, että puhelin häiritsee keskittymistä.  “Sai merkinnän….” Kirosin mielessäni. En halunnut lukea merkintää ja pahoittaa mieltäni kesken tunnin. Suljin asian mielestäni ja aloin paasata torkkuville teineille edessäni. Välitunnilla suututti edelleen. Mietin, millä saisin taottua ymmärrystä tuohon haihattelijaan. Katsoin viestin. “Sai merkinnän: Plussa”. Oliko Wilmassa tällainenkin ominaisuus! En voinut olla hymyilemättä. Tältä varmaan normaalien lasten äideistä tuntuu.

Kun pääsin kotiin, kehuin lapsen maasta taivaaseen. 

“No se plussa tuli siitä, kun arvasin open iän alakanttiin.” 

Mutta pääasia, että se oli plussa! 

Pienokaiseni ei selvästikään ollut yhtä ylpeä saavutuksestaan. Seuraavat plussamerkinnätkin teini kuittasi lyhyesti: “No koko luokka sai.” Mutta sehän oli vielä paremmin! Vanhempainillassa kävi ilmi, että monen muunkin vanhemman ensisijainen reaktio Sai merkinnän -ilmoituksiin oli ollut “Mitä #&%=!”. Ja yhtälailla muutkin vanhemmat olivat ilahtuneet merkintöjen paljastuttua positiivisiksi.

Onneksi tilanne normalisoitui ja jo seuraavalla viikolla tuli kurinpidollinen merkintä. Opettaja ei ollut tunnistanut kumpi kaksikosta oli kiroillut, joten molemmat saivat merkinnän. Sinällään nämäkin merkinnät ovat mielenkiintoisia. Aina voi arvuutella onko kyseessä opiskeluvälineen unohtaminen, kotitehtävän laiminlyönti, puhelimen luvaton käyttö, työrauhan häiritseminen, luokasta poistaminen vai sopimaton käyttäytyminen. Mitenhän paljon näitä on, jos keräisi koko sarjan? Bingo! 

Itse päätin kaikesta jännittävistä ominaisuuksista huolimatta kirjoittaa omille opiskelijoilleni pelkkää plussaa. Hienosti malttoivat kuunnella kymmenen minuuttia ja kuului vain kolme kirosanaa. Ja kaikki erilaisia!

Categories
Yleinen

Shooting mom

Jäätyneet korret ja risut napsahtelivat jalkojen alla. Maisema näytti utuiselta nousevaa aurinkoa vasten. Oli kevyt hengittää. Nainen käski käsiensä muistaa haulikon, sormeili varmistinta. Tilanne tulisi nopeasti, piti olla valmiina koko ajan. Kanalintulupa käsitti myös jänikset ja pienpedot. Mies oli kertonut lintumetsällä katselleensa jäniksen kanssa toisiaan tajuamatta ampua. Nainen ei tekisi niin. Nainen ampuisi. Ensimmäinen riistalaukaus toisi saalista. 

Lappiin lähtö oli helpotus arkeen, jonka vaatimukset kihelmöivät ihollakin. Lapset, työt, vanhenevat isovanhemmat. Täällä sai elää ainoastaan auringon ajassa, vaeltaa päivät metsässä ja hämärän tullessa majoittautua autiotuvalle kuuntelemaan pimeyttä.

Oksissa kahahti. Nainen nosti aseen, painoi varmistimen pois ja tähtäsi. Oksien keskeltä nousi koppelo lentoon. Mahdotonta ampua. Hän ampuisi vain varmat paikat. Vai uskaltaisiko ampua ollenkaan? Oli eri asia ampua savikiekkoa tai taulua, joka ei kärsisi huonosta osumasta. Ajatus turhasta kärsimyksestä oli sietämätön.

Kolme vuotta sitten hän oli havahtunut lapsensa sydäntä kylmäävään huutoon. Hän oli juossut kylpyhuoneeseen, pelännyt löytävänsä lapsensa verisenä tai jalka luonnottomassa asennossa. Tyttö syöksyi itkien syliin. Näky oli irvokkuudessaan epätodellinen. Saunan laude oli pudonnut ja katkaissut kissan selkärangan. Pää ja tassut kuten ennenkin, takaruumis toisella puolella, selkäranka litistynyt lauteen reunan alle. Lapsen paniikki tarttui ja pyrki huudoksi. Huutaa ei saanut, piti olla tuki ja turva. Nainen varmisti, että eläin oli kuollut. Jäykistynytkin jo. Helpotti. Hänen ei tarvitsisi sitä tehdä. Eläinlääkäriin olisi ollut yli tunnin ajomatka. Kissan katseen levollisuus lohdutti.

Rasahdus. Ase ylös, varmistin pois. Tähtäys. Laukaus. Kaikki oli nopeasti ohi. Jänis makasi maassa. Haulit olivat katkaisseet takajalat. Nainen laski haulikon sammalelle, riisui hansikkaat, yritti tunnustella hengittikö eläin vielä. Kuvitteli näkevänsä kuonon värähdyksen. Ei saanut kärsiä. Pitkä henkäys. Hän puristi kätensä pehmoisen kaulan ympärille, käänsi, veti hieman. Niska napsahti liian helposti poikki. Jäniksen jäntevyys oli poissa. ”Anteeksi”, nainen mutisi ja silitti jäniksen päätä. Kyyneleet nousivat silmiin. Hän kaivoi puukon vyöltään. ”Kiitos.” Turkkikin tulisi käyttöön. Hauleja löytyi sydämestä.

Categories
Yleinen

Tärskyt onnellisella lopulla

Meillä kulkee verenperintönä isäni puolen suvussa monia ominaisuuksia, jotka tilanteesta riippuen voi nähdä joko vahvuuksina tai heikkouksina. Lennokkuus, impulsiivisuus, hetkessä eläminen, lapsenmielinen innostumisen taito ja suuret luulot itsestä kuvaavat myös minua ja siskoani. Nämä luonteenpiirteet ovat tuoneet ja tuovat edelleen haasteita elämään etenkin silloin, kun pitää yrittää elää rinta rinnan jonkun vähemmän lennokkaan olennon kanssa. Pari viikkoa sitten siskoni kuitenkin todisti, että vankkumattomasta itseluottamuksesta ja suuna päänä syöksymisestä voi todistetusti olla hyötyä myös yleisen turvallisuuden nimissä.

Oli kaunis elokuinen lauantai-ilta, ja siskoni oli suunnitellut lähtevänsä viettämään laatuaikaa miehensä kanssa Joensuun ytimeen. Jo oli aikakin – viimeisimmistä tärskyistä oli kolme vuotta aikaa ja omaan kumppaniin vilkaistessa tuntui kuin olisi vierasta sikaa katsonut. Iltaan oli valmistauduttu huolella. Rakkauden hedelmä oli viety mummon hellään huomaan ja liput ostettu illan urheilumatsia varten. Nelipyöräinen matkantekoväline oli vaihtunut lihasvoimalla kulkeviin kaksipyöräisiin, ettei kummankaan tarvitsisi kuivin suin iltaa istua ja toinen toistaan selvin päin kohdata.

Pariskunta istahti puiston penkille Ylisoutajan sillan kupeeseen. Loppukesän aurinko lämmitti mukavasti raukeilla säteillään ja kultasi Pielisjoen rasvatyynen pinnan. Pian lämpenivät myös sisuskalut, kun Tokmannin muovipussissa keikkuneet Sandelsit alkoivat sihahdella yksi toisensa perään. Tästäkös tunnelma lämpeni ja olutpulloa puristanut käsi siirtyi puristamaan kauan kadoksissa olleen kumppanin kupeita.

Yhtäkkiä kyyhkyläisten kupla särkyi. Kaupunkimiljöössä alkoi kaikua hieman harvemmin kuultua kalketta – selkeää kavionkopsetta. Siskoa alkoi hymyilyttää. Ajatella, että ukkokulta oli mennyt ja järjestänyt yhteisen illanvieton kruunuksi vossikka-ajelun! Sisko kuvitteli tuossa tuokiossa itsensä ja yllätyksiä täynnä olevan miehensä romanttiselle ilta-ajelulle, joka kaartaisi pulppuavien suihkulähteiden ja Kosiosuden kaikkitietävien silmien ohitse. Tässä kohtaa sisko vilkaisi merkitsevästi siippaansa – saattaisi olla muutakin yllätystä luvassa illan päätteeksi.

Pian siskon oli kuitenkin irrotettava katseensa mielitietystään ja vilkaistava selkänsä taakse. Kavionkopse yltyi uhkaavasti ja ympäriltä alkoi kuulua muutakin hälinää. Kaupunkikuvaan piirtyi kaksi vauhkoontunutta ravihevosta, jotka juoksivat päättömästi tiellä kärryt perässään ilman ohjastajia. Välillä hummat puikkelehtivat autojen seassa ajoväylällä, josta ne kirmasivat kyntämään piennarta ja jatkoivat matkaansa kevyenliikenteen väylälle. Sitten ne alkoivat porskuttaa suut vaahdossa kohti keskustaa.

Sisko pomppasi ylös ja jäi tuijottamaan sirkusta. Paikalle sattunut koiranulkoiluttaja päätti yhteistuumin siskoni miehen kanssa soittaa hätäkeskukseen, jonne jo kymmenkunta muutakin huolestunutta kansalaista oli ehtinyt rimpauttaa. Kun hätäpuhelu oli loppusuoralla, hevoset tekivät yhtäkkiä täyskäännöksen ja alkoivat ravata suoraan kohti siltaa ja kyyhkyläisiä. Myös koiranulkoiluttaja teki täyskäännöksen ja lähti vitomaan niin kauas kuin jaloistaan pääsi rekkua perässään raahaten.

Sisko sen sijaan huomasi tilaisuutensa tulleen. Horjumattoman itseluottamuksensa ja parin kaljan antaman lisärohkaisun turvin hän syöksyi ensin ohjaamaan liikennettä. Erinäisin käsimerkein sisko pysäytti lähestyvät autot ja mopot, etteivät ne kurvaisi kulman takaa täyttä ravia nelistävien ravureiden päälle. Tämän jälkeen sisko käveli reippain askelin suoraan hevosten eteen aikeenaan ottaa koneista koppia. Toisen hevosen kulmakarvojen asennosta hän oli jo aikaa sitten huomannut, että juoksut oli jo juostu ja pollen teki mieli pysähtyä.

Siskon mies ehti nähdä vilahduksen tulevasta elämästään yksinhuoltajana ja karjui sydäntä särkevästi “Elä jää niiden alle!”, mutta sisko oli päättänyt hoitaa homman kotiin. “En jää, korkeintaan kärryn alle!” sisko huusi ja nosti hevosvoimien edessä kämmenensä ilmaan pysähtymismerkin eleeksi kuin liikennepoliisi konsanaan ja toisteli rauhallisella äänellä ”Prrrr, prrrrr”.

Hevoset pysähtyivät kuuliaisesti. Sisko nappasi kiinni toisen karkulaisen suitsista ja siippa tarttui toisen ohjaksiin. Hätiin hyppäsi myös paikalle osunut pyöräilijä. Samalla kun sankarit taluttivat puuskuttavia ja hikisiä eläimiä pientareelle, yhdestä jos toisesta ohiajavasta autosta kuvattiin videota. Sisko kuvitteli pääsevänsä Iltalehteen ja alkoi pöyhiä tukkaansa.

Nopeasti paikalle löysivät myös poliisit ja hetken kuluttua hevosten huolestuneet mutta huojentuneet omistajat. Kun karkulaiset henkeä vedettyään suuntasivat omistajineen takaisin raviradalle, päättivät rakastavaiset niin ikään rahtautua radalle. Sitä ennen he istahtivat kiireisimmäksi aikaa puiston penkille ja tasoittelivat pulssia juomalla kesken jääneet pussikaljat loppuun.

 Ps. Jos jollain on video tallessa, niin katsoisin mielelläni, oliko siskolla tukka varmasti hyvin.

Categories
Yleinen

Katoavan keskittymisen kannoilla

Eräänä elokuisena aamuna opettaja katselee stressaantuneena luokkaansa. Näyttöjen taakse piiloutuneita tulevaisuuden toivoja, joiden peukalot luistelevat kosketusnäytöllä ja sormet hakkaavat näppäimistöä. Muutama yrittää kohdistaa katsettaan satunnaisesti taululle, sylissä peli on täydessä vauhdissa.

Siellä se paasaa opettaja suu vaahdossa sanaluokista. Ei vaan nappaa. Käyttää käsittämättömiä sanoja.  Puhuisi suomea! Opettajan ääni muuttuu tasaiseksi taustameluksi. Pöydällä puhelin välkähtää. Nopea vilkaisu. Snäppi. Äkkiä kuva kirjan reunasta. Mut hei, Mirkkukin on jossain menossa. Kuva bussin ikkunasta. Joku hyppyyttää dinosaurusta Googlen etusivulla. Kaverit tuijottavat pikselidinoa ja kannustavat.

Ei opettajalla ole mitään mahdollisuuksia kilpailla kännykän tai addiktoivan pelin kanssa. Ei vaikka pukeutuisi välkkyviin jouluvaloihin ja päästäisi palkitsevia kilahduksia silloin tällöin. Peli on menetetty. Myönnä tappiosi!

Ei nuorilla riitä energiaa keskittyä joutavaan. Ei halua keskittyä turhaan. Ei voimia vaivautua tarpeettomien asioiden ymmärtämiseen.

Ketä kiinnostaa yhtälöt tai sanajärjestys? Maailmassa on paljon mielenkiintoisempia asioita, kuten maaginen laite, jonka lasisen näytön alla on kokonainen universumi. Laite, joka palkitsee dopamiiniryöpyin saamansa huomion ja kosketukset. Väline, joka auttaa unohtamaan stressaavan elämän.

Kyllä! Nykynuorten elämä on stressiä täynnä. Koulu, työt, vanhempien vaatimukset, parisuhderiidat, huonosti nukuttu yö, harrastukset tai harrastuksettomuus, ilmastonmuutos, tulevaisuus, houkuttelevat uramahdollisuudet, vaikeat valinnat… Samalla pitäisi nauttia nuoruudesta, elämän parhaasta ajasta. Olla luvan kanssa vastuuton, tehdä virheitä ja kokea. Ei sitä vanhana enää kehtaa eikä kykene. Tokkopa kovin moni keski-ikäinen hyypiö on valmis työpäivänsä päätteeksi hyppäämään vielä koulunpenkille. Nykynuoret sen tekevät. Töitä ja koulua kellon ympäri!

Joskus on vaan valittava taistelunsa ja tavoiteltava unelmansa. Priorisoitava ja laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Katsoako illalla uutta sarjaa Netflixistä vai kirjoittaa enkun ainetta? Kas siinäpä pulma! Kohtahan sinne pitää kuitenkin toinen aine kirjoittaa. 

Tunnilla istuu vieressä kaveri, jolle on kerrottava sarjan käänteistä tai pelitaktiikasta. Aivan käden ulottuvilla puhelin vilkuttaa tärkeää snäppiä seinästä tai jonkun nenästä. Pakkohan se on vilkaista, että pysyy kärryillä. Ei sitä houkutusta voi vanha ihminen ymmärtää! Miten hankala onkaan keskittyä kielen saloihin tai lukujonoihin, kun muutamalla pyyhkäisyllä esiin saa hassuja tanssivideoita, kavereiden naamakuvia ja uusiokäytettyjä meemejä!

Ja itse opiskelu, se ei ole helppoa. Yhtäkkiä pitäisi tajuta, miten joku tangentti toimii tai mitä hittoa synestesia tarkoittaa. Hyvähän se opettajan on niistä jankuttaa, jos kymmeniä vuosia on termit tuntenut. Nuorten ihmisten maailmaan ne eivät linkity mitenkään. 

Lisäksi koulu alkaa aivan liian aikaisin. Miten muka kukaan jaksaa ymmärtää atomien toimintaa heti aamusta? Kahdeksalta aamulla aivot nukkuvat vielä. Ruumis toimii autopilotilla, kuskia ei ole. Yö meni pelatessa, koulutöitä tehdessä, töistä stressatessa. Energiajuomalla yritetään herätellä aivosoluja. Kroppa alkaa pikkuhiljaa liikehtiä, aivot piristyvät lähettämään viestiä: TYLSÄÄ!!!  Pitäisi raapustaa joku kaava. Onko pakko, jos ei tahdo? Teen sitten illalla. Nyt on liian nälkä tehdä mitään. 

Categories
Yleinen

7 vinkkiä – näin lunttaat kuin ammattilainen

Yli kymmenvuotisella urallani äitinä ja opettajana olen törmännyt plagiointiin ja lunttaamiseen mitä ihmeellisimmissä muodoissa. Joskus jopa täytyy ihailla plagioimiseen käytettyä luovuutta ja pitkäjänteisyyttä. Helpommin olisi päässyt vaan itsenäisellä työllä.

Plagiointi ei ole nimittäin helppoa. Opettajat on koodattu mallintamaan kymmenien, jopa satojen oppilaiden ja opiskelijoiden kirjoitus- ja muu ilmaisutaito ja reagoimaan poikkeamaan datassa. Monet opettajat osaavat myös käyttää googlea, osa jopa ohjelmia, jotka on kehitetty havaitsemaan plagiointi!

Tässä muutamia vinkkejä, joilla opettajaa voi yrittää huijata. 

  1. Kirjoita omin sanoin. Muokkaa lauseet ja sanasto muistuttamaan käyttämääsi kieltä. Se ei riitä, että poistaa välimerkit ja isot alkukirjaimet.
  1. Valitse oman tasoisesi lähdeteksti. Pro gradu -tutkielman teoriaosuus erottuu yläkoululaisten esitelmistä. Eikä välttämättä edukseen.
  1. Muuta kopioimasi tekstin fontti samanlaiseksi kuin oma tekstisi. Käytä samaa fonttia ja kokoa koko tekstissä. Älä helpota opettajan työtä tunnistaa plagiointi.
  1. Poista hyperlinkit, kuvat ja muut vimpaimet.
  1. Älä käytä latinankielisiä sanoja, lääketieteellisiä termejä tai filosofisia käsitteitä, jos olet alakoulussa. Toisen asteen opiskelijat voivat käyttää tapauskohtaista harkintaa. Korkeakouluissa alakohtaisen sanaston käyttö voi olla jopa suotavaa. 
  1. Älä käytä samaa tekstiä kuin kaverisi, jos olette samalla luokalla tai teillä on sama opettaja. Muista ottaa huomioon, että opettajatkin voivat kommunikoida keskenään.

7. Liitä varmuuden vuoksi loppuun lähdeluettelo.

Categories
Yleinen

30 päivää jumalattarena – Kuinka selvitä NIISTÄ

NE on väärä termi kuvaamaan kuukautisia. NE viittaa johonkin epämääräiseen ja pelottavaan. Äkkiseltään tulee mieleen, että vain karhulle on suomen kielessä enemmän kiertoilmauksia kuin tälle melko yleiselle fysiologiselle ilmiölle. Kiertoilmauksiahan keksitään joko pelosta tai kunnioituksesta. Kyse ei kuitenkaan ole mistään yhtä pelottavasta vaan aivan luonnollisesta, joskin vittumaisesta ilmiöstä. No pun intended.

En kyllä pidä yhtään parempina puolukkapäiviä tai hilloviikkoja… Selkeästi vain joku, joka ei ole kuukautisia kokenut, voi nimetä ne jollain ruokaan liittyvällä. Naisten vaivat? Jotenkin vähättelevä klangi, vai kuinka?

Tehdään selväksi heti kärkeen, että olen nauttinut viimeiset viisi vuotta vuodotonta aikaa, mikä on myös tasannut mieltäni melkoisesti. Kolmannen lapsen syntymän jälkeen vuosin kuin pistetty sika, joten lääkäri suositti hormonikierukkaa. Ja siitä alkoi elämäni paras aika sitten alakouluiän!

Kyseenalaistan osittain väitteen, että kuukautisten aikana voisi toimia normaalisti. Ensin pitää kytätä ja pelätä, milloin ne alkavat, sitten vahtia kestääkö superhypersuoja pidempään kuin tunnin. Uskaltaako lähteä uimahalliin tai laittaa vaalean mekon?

Kuukautisia edeltävästä PMS:stä en (omasta) mielestäni ole kovin paljon kärsinyt. Kiitos mummoni geenien PMS-oireisiini kuului hillitön siivoaminen ja järjestely, melko näppärää. Perin mummoltani myös huikentelevan luonteeni, mutta sitä ominaisuutta on ollut hankalampi valjastaa hyötykäyttöön. 

Katarina Malmberg kirjoittaa Helsingin Sanomissa PMDD:stä, joka aiheuttaa PMS:ää voimakkaampia oireita. Artikkelissa haastateltu Helsingin yliopiston emeritusprofessori ja naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Jorma Paavolainen luettelee oireiksi masentuneisuuden, mielialan vaihtelut, voimakkaat kiukunpurkaukset, itkukohtaukset, sekavuuden, keskittymiskyvyttömyyden ja muutamia muita psyykkisiä oireita. Diagnostiikassa tärkeintä on oireiden ilmaantuminen säännöllisesti.

Mieheni diagnosoi, että edellä luetellut oireet esiintyvät minulla säännöllisesti kuun kierrosta tai kierukasta huolimatta. 

Vakavasti ottaen Paavolainen vertaa oireyhtymää elämänlaatua heikentäviin kroonisiin tauteihin. Oireita voi helpottaa mm. lääkkeillä. Keskusteluun osallistuva Tuijamaaria (19.8.) kyseenalaistaa kuitenkin, miksi luonnollista tilaa pitäisi lääkitä. Hän ehdottaa, että parisuhteessa hyväksyttäisiin ilmiö ja sen vaikutukset. Huonoina päivinä otettaisiin omaa aikaa. Todellakin. Niinhän se pitäisi ollakin. Miksi kaikkea pyritään lääkitsemään? Miksi luonnolliset asiat halutaan medikalisoida? 

Itse en välttämättä halua julistaa luokalliselle teinejä, että olkaapa nyt kiltisti ja totelkaa, kun opella on menkat tulossa ja se saattaa pimahtaa. Tuskin työnantajakaan tykkää, jos ilmoitan ottavani vähän omaa aikaa pari viikkoa ennen kuukautisia ja viikon niiden aikaan. Mieluummin otan pillerin purkista, nakkaan napin naaman ja naureskelen teinien toilailuille luokassa.

Vaikka itse nautin tällä erää elosta ilman huolia, kuukautisista en kuitenkaan vielä pääse lopullisesti eroon. Onhan minulla kaksi tytärtä. Ilokseni huomaan, että he suhtautuvat näihin naisten vaivoihin melko mutkattomasti. Onhan meillä leikitty tamponeilla ja liimailtu siteitä seiniin pienestä asti. Aamuisin todetaan, että äitillä on varmaan menkat, kun se ragee. Kuukautisten alkamista odotetaan. Ja onhan se mieletön merkkipaalu! Aikuistumisen ensiaskelia.

Monikäyttöisyys on myös tärkeää. Hyvä suoja toimii myös vaatteena ja sistustuelementtinä.

Itse toivoisin tyttöjeni saavan olla lapsia mahdollisimman kauan. Tiedän, että tytöt eivät pitkään nauti aikuisuuden viehätyksestä. Vaikka mainoksissa luvataan itsevarmuutta, raikkautta ja huomaamattomuutta, kuukautiset tulevat rajoittamaan yksilön vapautta olla, tehdä ja pukeutua kuinka haluaa. Koska turvotus, ohivuodot, kipu, ärtymys…

Miten opetan aistiyliherkät ja muutenkin temperamenttiset tyttäreni selviämään näiden viheliäisten vieraiden vierailuista? Välineurheilua tämäkin. Luonnollisesti täytyy myös ottaa huomioon monia eri näkökulmia kuten ilmastonmuutos ja kansantalous. Mikä on ekologisin ja ympäristöystävällisin vaihtoehto? Mikä on käytännöllisin? Mikä on edullisin? Kotimaisin?

Kun itse aloin olla varttia vaille teini, äitini antoi minulle varuilta reppuun kolmen sentin vaipan. En tainnut koskaan sitä käyttää. Olisi pitänyt olla varmaan tyytyväinen, ettei kuitenkaan sammalta käskenyt kokeilla… Onneksi nyt on vaihtoehtoja.

Ohuemmatkaan siteet eivät kuitenkaan ole huomaamattomia. Olin jäätävän tietoinen niiden olemassaolosta. Eivätkä ne pysyneet paikallaan vaan pyörivät pikkareissa. Tamponi kesti useimmiten paikallaan, mutta niiden kanssa on toksisen sokkioireyhtymän vaara. Ja se roskan määrä! Kun lapset olivat pieniä, käytin heillä kotioloissa kestovaippoja ympäristösyistä ja säästääkseni jätemaksuissa. Surautin siis itsellenikin pari sidettä kokeiluun. Joo, ei jatkoon. Eivät pysyneet paikallaan eikä imuteho ollut paras mahdollinen.

Eräs tuttavani sen sijaan löysi melko toimivan siteen. Eräänä kesänä hän päätti marjareissulla kahlata muutaman metrin päässä olevaan saareen. Ranta syvenikin odottamatta ja aallot hipoivat vesirajaa. Kavuttuaan vastarannalle oli neitokainen sitten huomannut lammen pinnan tippuneen puoli metriä ja pampersin ilmestyneen pöksyihin. Todistettavan imutehoinen, mutta merkkiä en paljasta ilman sponsorisopimusta.

Kuukuppiakin kokeilin. Se oli mieletön! Ei tuntunut missään ja pysyi paikallaan. Toki vaati harjoitusta ja oli hieman veristä puuhaa, mutta hei, mie olen äiti ja metsästäjä. Mutta veikkaan, että ei ole nuorelle tytölle helpoin tapa aloittaa. 

Entäs kuukautishousut! Itse en ole sellaisia kokeillut, mutta toimisivatkohan ne? Huomaamattomat, ekologiset. Ohi ei vuoda, mutta entäs läpi?

Taloudellisesti olen siitä onnellisessa asemassa, että voin sijoittaa tyyrimpiin, pestäviin tuotteisiin tai kertakäyttöisiin. Ostaa mahdollisesti särkylääkettä ja suklaata. Minulla on vara valita miten suojaan omat ja tyttärieni pöksyt, mutta kaikilla ei sitä mahdollisuutta ole. Kymppi kuussa voi olla paljon. Olin iloisesti yllättynyt, kun Skotlanti päätti tarjota ilmaiset suojat. Semikiinnostuneena seuraan, miten käy kuukautissuojien verottomuudelle Suomessa. Se olisi askel tasa-arvoisuuteen. Toki Suomessa asiat ovat melko hyvin verrattuna sellaisiin maihin, joissa tyttöjen koulunkäynti keskeytyy kuukautisten ajaksi, koska vessoja ei ole.

Epätasa-arvo korostuu myös tehokkuuden vaatimuksessa. Jos kuukautisten aikana ei tarvitse miettiä ohivuotoja ja särkylääkkeitä, voi keskittyä muihin asioihin kokonaisvaltaisesti. Silloin olisi samalla viivalla niiden kanssa, joiden elämää kuukautiset eivät kosketa. Enkä missään nimessä halua liioitella kuukautisten aiheuttamaa haittaa. Kuukautisten aikana pystyy hoitamaan hommansa vallan mainiosti. Mutta jos haitat minimoisi, voisi tehdä 110 % läpi kuukauden, kun menkkojen aikaan suoritusteho jää sinne 98 %:iin. 

Kyllähän kuukautiset vaikuttavat välillisesti niihinkin, joilta puuttuu henkilökohtainen kokemus. Hieman säälin miestä ja poikaa, jos kuukautiset vielä synkronoituvat. Enemmän säälin kyllä niitä perheitä, joissa on useampia tyttäriä… 

Äh! Nyt sorruin vahvistamaan kuukautisiin liittyvää diskurssia. Kuukautiset tekevät ihmisestä tasapainottoman hirviön. Vahvistan myyttiä siitä, ettei ihmistä, jolla on kuukautiset, voi ottaa vakavasti. Aiheellinenkin kritiikki tai ärtymys kuitataan kuukautisilla. “Onko taas ne päivät?” Mikä voisikaan olla raivostuttavampaa?

Ja ei, minulla ei ole NE.

Olen vain joskus hieman vittumainen narttu.

PS: Menkkablogissa puretaan kuukautisiin liittyviä tabuja, kerrotaan kuukautisista ja levitetään menkkapositiivisuutta.

Categories
Yleinen

Etelän hedelmä ja muita arkisia elämyksiä

Lue tämä ja oma arkesi tuntuu hetken helpommalta.

– Äitiii!!! Isi sano, että siun kanssa on raskasta elää!

– Just. Kerro että ei tämä elo teidänkään kanssa ihan höyhenenkevyttä ole, vastasin ja jatkoin kahvikuppini etsimistä tuulikaapista.

Todellisuudessa ymmärsin miestäni täysin. Arkeen paluu olisi voinut sujua jouhevamminkin, mutta eipähän ollut tylsää hetkeä. Lisäksi olisin halunnut loman jälkeen olla täydessä tikissä, sillä töissä odottivat uudet kuviot ja piti perehtyä sen sataan uuteen asiaan. Mutta milloinkos elämä on halujani kuunnellut.

Ensimmäinen työaamu alkoi paskasti nukutuilla unilla, sillä pienin oli mönkinyt keskeemme yön pikkutunneilla ja potkinut neljä tuntia päähäni. Myös kissa oli käynyt vähän väliä vinkumassa oven takana.

Kun aamulla puoliavonaisin silmin lampsin keittiöön, ruokin ensitöikseni karvaisen perheenjäsenemme. Hetken päästä ihmettelin, miksi mirrin kuppi oli edelleen täynnä. Sehän söi nykyisin kuin hevonen. Kun sain silmäni kokonaan auki, huomasin ruokakupin hytkyvän jäätelöä. Ja minä kun varta vasten otin illalla pakastelokerosta sydäntä sulamaan.

Minkä takia meillä muuten oli suklaajäätelöä fetajuustopurkissa?

Kun sain itseni raahattua työpaikalle, meinasin menettää välittömästi tajuntani. Lukuvuoden ensimmäinen banaani oli mennyt ja räjähtänyt läppärilaukkuni. Joka kerta kun päivän aikana avasin veskani, rupesi yökityttämään. Työkaverit hörähtelivät ja pudistelivat päätään.

Seuraavana yönä valvotti perheen viirupöksy. Olin joutunut raahaaman kissan illalla eläinlääkäriin, sillä se oli kärsinyt jo kotvasen oudoista oireista. Lekuri oli joutunut rauhoittamaan mirrin verikoetta varten, ja yhdentoista aikaan illalla potilas oli niin vapiseva ja huonovointinen, että siirsin punkkani yläkertaan kissan viereen enkä uskaltanut ummistaa silmiäni. Kun hetkeksi torkahdin, heräsin paskan hajuun. Löyhkästä huolimatta ilakoin, että ainakin karvapalleroni suoli toimi.

Paha haju avasi seuraavankin päivän. Kun aamulla starttasin autoa, jostakin tulvi sieraimiini makean mädännyttä hajua. Samassa silmiini osui apukuskin jalkatilasta se edellisenä päivänä läppärilaukusta heivaamani etelän hedelmä. Kiikutin mätäpaiseen roskiin ja ajelin ikkuna auki töihin.

Töiden jälkeen tein lähtöä Aikun luo vattuun. Mies oli huolissaan, kestääkö vattukiima puolille öin. Heiluteltuamme puskia iltakahdeksaan asti luovutimme. Tosin kotvasen etsimme vielä metsään kadonnutta sankoa ja koiraa. Koira löytyi, sanko ei. Ennen kotimatkaa hörppäsin vielä Aikun kotona iltakahvin. Aikun mukulat ja mies mussuttivat vieressä sämpylöitä ja taistelivat viimeisestä voinokareesta.

– Ostakaa lehmä niin kirnutaan itse voita, ehdotin.

– Meillä on jo kaksi lehmää, murjaisi esikoinen siskojaan mulkaisten.

Tappeluhan siitä syntyi. Ai että oli kotoisaa.

Kotona iski todellisuus iltakymmeneltä, sillä lasten koulu alkaisi seuraavana päivänä. Keskikokoisen pitäisi koulun ohella aloittaa iltapäiväkerho, ja olisi varmaan kannattanut vilkaista kerhon ohjeita Wilmasta ennen edeltävää iltaa. ”Hoitoajat ilmoitettava viikko ennen hoidon alkua.” Hupsy daisy.

Aamulla isointa jännitti ensimmäinen koulupäivä niin, ettei uni riittänyt aamuun asti. Heräsin puoli kuudelta Youtubesta kantautuvaan Lakon jorinaan, jota kissa säesti mouruamisella. Itse yritin ravistautua painajaisista, joita olin nähnyt uusista työkuvioista. Olin luikkinut nakupellenä koulun käytävillä pomon huutaessa, ettei minulla ollut työyhteisöllemme mitään annettavaa.

Aamulla jokainen säntäili omaan suuntaansa.

– Missä minun lippis on?

– Äiti myö myöhästytään ja se on sinun vika!

– Elä tyrkytä. Minä sanoin jo, etten syö enempää!

– Missä se takki on? Tähän minä sen illalla laitoin.

– Et nyt herra jumala voi lähteä umpipaskasissa housuissa!

– Onko kukaan nähny miun kahvikuppia?

Mies painoi sohvalla kasvoja käsiinsä ja voihki:

– Minä oon liian vanha tähän.

Härdellin keskellä päässä alkoivat kaikua äidin toistelemat sanat: ”SINULLA ON KOLME LASTA! Sinun on PAKKO laittaa kaikki illalla valmiiksi. Omat vaatteet ja tavarat myös.”

Kerran olin uskaltautunut uhmaamaan äitini neuvoja ja todennut ääneen:

– Kyllä kyllä ja tähän pyrin, mutta en minä voi omalta osaltani tietää, millanen fiilis on aamulla herätessä. Että onko oranssi päivä vai sininen. Ja että jos onkin punainen päivä, niin sitten menee korvistenkin valinta uusiksi ja…

– SE PITÄÄ TIETÄÄ!!! äiti rääkäisi niin, että kylä raikui ja kaikui.

Äitimuorin sanat soivat päässäni, kun katsoin isoimman nousemista pyöränsatulaan. Minä ja pienimmät selviydyimme autoon viittä minuuttia ennen koulun alkua.

Koulun parkkipaikalla tempaisin pienimmän syliini ja juoksin tukka putkella tuleva ekaluokkalainen perässäni kohti I-ovea. Sitä samaa kohtalokasta I-ovea, jota koronakeväänä etsin kissojen ja koirien kanssa itku kurkussa. (kts. Koronapäiväkirja osa 9: Kirkonrottaa ja kyyneleitä) Nytkään ei liiemmin naurattanut.

Yritin keventää tunnelmaa perässäni läähättävälle tyttärelleni huutaen, että ollaan ihan kuin siitä sadusta, jossa Jason-poika lentää Kaarina-äitinsä perässä. En saanut selvää, vääristyivätkö lapseni kasvot virnistyksestä, fyysisestä rasituksesta vai myöhästymisen tuomasta häpeästä.

Nimenhuutopaikalle kaiken kansan keskelle päästyämme tuttu äiti huikkasi, että sukunimeämme oli toisteltu jo kotvasen, että lapseni on A-luokalla ja että menivät jo sisään. Hölkkäsimme suoraan ovelle, jossa joku ystävällinen täti otti hämmentyneen lapseni vastaan. Eipähän keretty jännittää, vuodattaa kyyneliä saati valokuvia napsia. Ihanaa, että muiden kännykät ja some olivat täynnä koulutiensä aloittaneita, jotka jännittynein ilmein ottivat askeleen kohti uutta. Hieman lohdutti, että Aikultakaan ei kuvia löytynyt.

Samalla kun köytin parkkipaikalla pienintä autoon, yritin soittaa jo toistamiseen iltapäivähoitoon. Ei vastausta. Olisi pakko käydä tarkistamassa livenä kesken päivän, pääseekö lapseni kerhoon vai raahaanko mukaan palaveriin. No, siinähän se menisi siinä missä pieninkin, jota eivät huolineet hoitoon, koska ripuli. Hulvaton palaveri tulossa!

Työpaikalla yritimme asentaa päivityksiä puhelimeen ja viihdyttää taaperoa. Hieman hävetti näyttää naamaansa helpparissa, sillä olin soitellut sinne lähes päivittäin jo parin viikon ajan. Oli varmasti jo jäänyt nimi mieleen. Lohdutin itseäni ajatuksella, etten ollut kuitenkaan täysin idioottia onnistunut itsestäni tekemään, sillä yksi pojista olisi kerran halunnut kanssani kylpylään. Miestä ei naurattanut, kun kotona olin kertonut asiasta.

– Taasko piti flirttailla. Ja unohdit mainita, että sulla on perhe?

– No pitäskö joka kerta uuden työkaverin nähtyäni unohtaa tittelit ja huutaa, että hei olen Tinsku, olen naimisissa ja äiti.

– No ei se huonontaisi.

– Just. Miks itselläs on uutta partavettä?

– Töissä on uusi siivoja.

Iltapäivällä kiirehdin työpaikalta takaisin tyttäreni koululle, sillä luuri tuuttasi tyhjää, vaikka kuinka kerhon tädeille rinkutin. Pienin roikkui kintereillä. Käytävässä bongasin hämmentyneen lapseni ja tädin, joka oli hakemassa lastani kerhoon. Homma hoidossa, taas mentiin. Pienin piti viedä mummolle, joka oli lupautunut hätiin.

Palaverin jälkeen ehdin hörpätä töissä jopa kahvin. Ajettuani jälleen kerran tyttäreni koululle tuli tenkkapoo. Ei ollut sitten harmainta haisuakaan, mistä hänet piti hakea. Aloitin I-ovelta, kokeilin J-ovea ja rynkytin H-ovea. Kaikki olivat lukossa. Jatkoin koulun kiertämistä ja ovien räpläämistä. Jo päivän toinen desavuu koronakeväältä. Tässä minä jälleen kiersin koulua aikuinen nainen hermot riekaleina löytämättä oikeaa sisäänmenoaukkoa. Lopulta yhdestä ovesta kurkisti tutun äitin pää, joka opasti lapseni luo. Hän alkoi hihitellä minut nähdessään. Oli kuulemma nauranut jo aamulla, kun sukunimeämme oli turhaan koulun pihalla lausuttu.

Kotiin kurvattuani en mahtunut pihaan, sillä autotallin edusta oli täynnä kaatuneita pyöriä ja pitkin pituuttaan heitettyjä reppuja. Poika kavereineen oli näemmä kotiutunut koulusta. Yläkerrassa oli käynnissä Nerf-sota ja pienin raivosi portaiden juurella alakerrassa, kun ei päässyt sotimaan.

Toinen koulupäivä ei alkanut ruusuisemmin. Taas oli tuli perseen alla ja istuimme autossa seitsemän minuuttia ennen koulun alkua. Istuimme vielä neljän minuutinkin päästä, sillä Volvo ei startannut.

– Voi helvetti!

– Älä kiroile äiti. Yritä uudestaan.

Kolmas kerta toden sanoi ja pääsimme matkaan. Autossa opastin tytärtäni pahoittelemaan myöhästymistä opettajalle ja sanomaan syyksi, että auto ei lähtenyt käyntiin.

– Joo. Sanon myös että pikkusisko ei suostunut pukemaan ja että äiti meikkasi liian pitkään.

– Eikun sanot vaan, että auto ei käynnistynyt.

– Miksi?

– No sano nyt vaan, koska se on totuus.

Koulun ovella hävetti taas, että lapseni oli myöhässä. Lisäksi mietin, että sitten vasta hävettää, kun opettaja saa tietää, että minäkin olen kansankynttilä.

Seuraavana yönä herätyskello soi karusti vartin yli neljä. Kissa piti syöttää ennen puoli viittä, sillä ultraäänitutkimukseen piti paastota kellon ympäri. Viirupöksyn hotkimista katsoessani tirautin kyyneleen. Koska verikokeissa ei ollut löytynyt syytä outoon oireiluun ja anemiaan, eläinlääkäri epäili kasvainta. Olin tehnyt surutyötä jo toista viikkoa.

Aamulla silmät ristissä toisen ylösnousemuksen jälkeen valmistelin pienintä neuvolaan ja teippailin ulko-oveen isoimmalle muistutuslappua: Kotiin pääsy toistaiseksi kielletty. Toistin vielä suullisesti kolme kertaa, että tänään kukaan ei astu jalallaankaan kotiin ennen iltaa, sillä kissaa ei saisi vahingossakaan ruokkia.

Töiden jälkeen kiirehdin kotiin ja kaasutin pian kissa kyydissä eläinlääkäriin. Jännitti ja itketti. Tutkimushuoneessa pitelin lemmikkiäni aloillaan, kun lekuri aloitti ultraäänitutkimuksen. Sisäelin sisäelimeltä hän ilmoitti, että siistiltä näyttää. Maksa priimaa, suolisto parasta a-luokkaa, keuhkot kuin puolta nuoremmalla. Missään ei mitään vikaa. Siinä oireita läpikäydessämme ja verikokeen tuloksia äimistellessämme diagnosoin kattini experttien edessä itse: madot. Eläinlääkäri katsoi minua merkitsevästi. Luin hänen ajatuksensa: minkä luonnonlahjakkuuden eläinlääketieteellinen tiedekunta minussa menettikään! No, voisin antaa konsultaatioapua edullisesti jatkossakin.

Ja niin kissani sai hevoskuurin matoihin. Matkalla kotiin nauratti. Pitikin maksaa satasia itse tekemästäni diagnoosista, jonka olisin voinut hoitaa kympillä. Ja miksi helvetissä unohdimme kissan lääkitä kesäkuussa, kun muu perhe söi matolääkkeet?

Categories
Yleinen

Ai miksi elämä ei ole helppoa meidän kanssa??!

3.8. maanantai

Tinsku (klo 19.27): Ootteko sinne rokkiin menossa?

(19.28): Nuo houkuttelee meitä…

Aikku (19.40): Ei taida jaksaa… Mutta meillä olis liput edullisesti teille.

Tinsku (19.59): No, ei myö taieta. Ei meitä kiinnosta, jos työ ette lähe.

Aikku (20.16): Me ruvettiin just miettimään, että voitas lähteä. Mutta teidän kanssa lähtis kuitenkin lapasesta.

Tinsku (20.20): En uskalla enää ukolle ehottaa, kun päätettiin ettei lähetä. Menis säätämiseksi…

6.8. torstai

Aikku (17.52): Oliko teillä varma ei rokeille? Me saatettaas livahtaa…

Tinsku (20.55): Just tajusin näitä siun viestejä lukiessa, että miks miun kanssa eläminen ei ole tuon ukon mielestä helppoa 😀

Aikku (20.56): Juu, mietin samaa eilen…

7.8. perjantai

Tinsku (14.20): Hitto kun nuo ehottelee sinne rokkiin. Ootteko menossa nyt? Voisin harkita autoilevani illalla.

Aikku (14.20): Ollaan.

Tinsku (14.22): Mietin etten ostas lippua etukäteen, mutta siskon mielestä pitäs…

Aikku (14.22): Otat sie avecin? Vai saiko se tarpeekseen vatuloinnista?

Tinsku (14.22): Eipä oo lapsenvahtia. Ja joo, sai tarpeekseen.

Tinsku (14.25): Pääsen luultavasti livahtamaan rokkiin, jos tekee mieli!

8.8. Rokkipäivä

Aikku (19.05): Mie ootan sinuu…

Tinsku (19.19): Onko rehelllisesti mikä boogie?

Aikku (19.19): En tiiä, ei olla vielä siellä. Mutta olis niiiiiiin hyvät bileet jos tulisit. Tuletuletule!!!

Tinsku (19.19): Sain luvan. Vippe heittää.

(Tälläytymistä ja tukan laittoa)

Tinsku (19.59): Ei saa enää lippuja… 😀

Näin voi käydä. Olisi pitänyt kuunnella siskoa.

Osia keskustelusta (n. 30 viestiä) on sensuroitu perhesovun säilyttämiseksi.

Categories
Yleinen

Untako vain? Yöelämää

Väsymys ei sovi minulle missään määrin, joten otan uniasiat vakavasti. Palauttavaa unta on saatava vähintään kahdeksan tuntia. Unille on siis päästävä ajoissa sillä nautin aamulenkeistä ja rauhallisista aamukahveista. Ikävä kyllä aktiivisuuteni ei keskity ainoastaan päiväsaikaan, vaan voin unissani elää yhtä vilkkaan tai jopa vauhdikkaamman päivän. 

Ja jos unihiekkaani ei ole sekoitettu piristeitä, muu perhe pitää aktiivisuustasoa yllä. Vielä muutamia vuosia sitten askeleita tuli helposti 10 000 jo ennen aamuyötä, sillä sopivan reippaan jälkikasvun liikennöintiä oli hyvä tarkkailla. Koskaan ei tiennyt kuka herää mistä ja mitä yöllä on tapahtunut.

Nyt lapset eivät valvota, mutta mies senkin edestä. Nukahtamisprosessini on herkkä, joten miehen raskas hengitys hänen lipuessaan Höyhensaarille repii tärykalvoja ja hermoja. Joskus pitää vienosti vinkata, että jospa vaihtaisit kulta asentoa. Öisin taas joudun tökkimään miestä kylkeen, kun se ei hengitä.  “Yritä nyt päättää saanko hengittää vai olenko hengittämättä!” 

Tällainen yöheräily on vaarallista, sillä aamuyön pimeät tunnit ovat pahimpia psyykelleni. Paniikki pyykkinarulle jääneistä lakanoista ja maksamattomista laskuista kasvaa kohtuuttomaksi. Tuntuu, että elämä loppuu ja maailma kaatuu, jos pyykit kastuvat tai maksan laskut vasta eräpäivän jälkeen. Jos hyvin käy ja nukahdan uudelleen, asiat eivät näytä lainkaan niin dramaattisilta tai katastrofaalisilta aamuauringossa. Kolmannen kahvikupin jälkeen voi alkaa ratkoa ongelmia loogisesti asia kerrallaan. 

Joskus konkreettisten uhkien sijaan voi toki törmätä epäluonnollisiinkin ilmiöihin. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun huomaan japanilaisten kauhuleffojen demonilapsen seisovan sängyn vieressä tuijottamassa. Hiljaa. Kontrasti päiväsaikaan puhetta pulppuavaan prinsessaani on pelottava. 

Tosin kuopukseni yliluonnolliset kyvyt ihmetyttivät meitä jo vauvana. Kahdeksankuinen ilmaantui satunnaisesti viereemme öisin. Kumpikaan ei muistanut lasta nostaneensa pinnasängystä, mutta emme antaneet asian häiritä. Ei nimittäin ollut ainoa asia, jota emme pikkuvauva-aikana muistaneet. Vauva ilmestyi väliin eikä kadonnut minnekään. Kaikki hyvin.

Muutamaa kuukautta myöhemmin kuulimme tumahduksen portaikossa ja salaperäiset ilmestymiset sänkyyn selvisivät. Yliaktiivinen bebe oli osannut sekä kiivetä pois pinnasängystä että laskeutua kolme neljännestä yläkerran rappusista. Viimeisen neljänneksen napero tuli vauhdikkaasti vierimällä. Seuraavat yöt nukuimme patjalla alakerrassa. (Haluan korostaa, että geeni unissakävelyyn tulee mieheni puolelta. Minun kultturellissa suvussani on keskitytty unissa laulamiseen. Veljeni bravuuri olivat christmas carols ympäri vuoden, esikoiseni Maamme-laulu.)

Koska yöt ovat meillä vauhdikkaita, on hyvä, että meillä on paimenkoira valvomassa unta. Eläkeläisvahtikoiramme nukkuukin useimmiten keskellä kulkureittiä, koska ei muuten kuule tai näe tarpeeksi hoitaakseen tehtäviään. Muutamia vuosia sitten keskimmäinen lapsista käveli pimeässä koiran päälle. Kertahan ei toki ollut ensimmäinen, mutta nyt valpas vahti joutui totaalisen yllätetyksi. Koira ulvaisi, lapsi kirkaisi. Sydän muljahti kylmästi rinnassa, kun kakofonia tunki korviin kesken unien.  Huusimme paniikissa sängystämme, että kukamitämitenkävi. Onneksi vaurioita ei tullut kuin lähinnä omille yöunilleni. Kuopus heräsi mekkalaan ja kiipesi sänkyymme. Kun koira ja keskimmäinen oli rauhoitettu, aloitti pienin kertomaan mitä unia hän oli nähnyt, mitä vessareissulla oli tapahtunut jne. Yllättävän paljon ehtii niinkin lyhyellä reissulla tapahtua.

Silloin muistin kertoa miehelleni, että pesin illalla kissanhiekkalaatikon, mutta unohdin täyttää sen. Samassa poika hoippui kalpeana makuuhuoneen ovelle kertomaan, että hänellä on vähän huono olo. Mittari näytti rapsakkaa 39,7 kuumetta, miehellä vähän vähemmän. Mies lähti lääkitsemään itseään ja poikaa ja aikoi täyttää kissanvessan ennen kuin kävisi vahinko. No, koska meidän perheessä kaikki ovat omatoimisia ja ratkaisukeskeisiä, kissat olivat hoitaneet homman. Mieheni löysi matosta tehdyn hiekkalaatikon korvikkeen astuessaan pimeässä kylmään kissanpaskaan. Sänkyyn palattuaan hän herätti minut horroksestani ja kuvaili tarinan yksityiskohtaisesti minulle. 

Vuoroin vieraissa, olen minäkin miestäni herättänyt. Pari viikkoa sitten töitten alkaminen stressasi tavallista enemmän. Mieheni tuumi maanantaiaamuna kahvia keitellessään, että olin kuulemma tehnyt koko yön töitä. Itse luulin herättäneeni siipan vain kerran kertoakseni löytäneeni kantarelleja.

Muutama päivä myöhemmin töissä olemisesta stressaantuneena näin unta epäilyttävästä, tuntemattomasta mieshenkilöstä. Puolustauduin luonnollisesti potkaisemalla uhkaavaa tunkeilijaa tiukasti vatsaan. Rakkaani kertoi aamulla, ettei ollut lainkaan valmistautunut tällaiseen lähestymiseen ja oli tippunut puoliksi lattialle. Toinen potku ei ollut tullut niinkään yllättäen, mutta sen jälkeen kultaseni oli päättynyt herättää minut ja vangitsi turvallisuussyistä tiukkaan lusikkaan. Eihän se toki pitkään pidätellyt, kun elimistö oli adrenaliinia täynnä. Mies sai monosta vielä kolmannenkin kerran. Onneksi vaan potkin, unessa oli puukkokin.

Kirjoittelen tätä ilmeisen vilkkaan yön jälkeen. Mitään en muista, mutta väsyttää.