Monissa pitkissä parisuhteissa tuntuu puuttuvan yhteistä tekemistä, leikkimielisyyttä ja jännitystä. Ei meillä.
Pari viikkoa sitten järjestin piilotusleikin. Vähän haastetta, kun kumpikaan ei tiennyt missä piilo oli. Leikkikin oli toiminnasta jo hyvin kaukana, kun vuorokauden etsintojen jälkeen kohteesta ei ollut edelleenkään yhtään havaintoa.
Tällä kertaa jäljitimme metsäkenkiäni. Eivät olleet varastossa, eivät kuistilla, terassilla tai komerossa. Mies oli yrittänyt kysellä, milloin olin viimeksi niitä käyttänyt. En osannut sanoa. Elokuussa? Vuosi sitten?
“Miksi me aina etitään miun tavaroita!?” vaikeroin ja vääntelehdin dramaattisesti käsilläni kattoa kohti. Lähtöön oli alle 10 tuntia.
“Kulta, me etsitään lähinnä siun kenkiä.”
Kieltämättä itselläkin oli jonkin sortin deja vu -olo.
Mutta siinä mies oli väärässä, etteikö me muita asusteita etsitä!
Heinäkuun lopulla leikimme arteenetsijöitä, kun kylvin omaisuuttani mustikkametsään. Olin kampeutunut lähimetsään lepuuttamaan hermojani mustikkamättäällä, kun se tapahtui.
Kurotin kohti jättimäisiä mustikoita notkuvia varpuja. Sormet takertuivat kaulastani roikkuvaan ketjuun, joka ei edes hidastanut ylimaallisen voimakkaan käteni määrätietoista liikettä.
Kuten aina katastrofin (Tiedät varmaan? Kun maito putoaa lattialle, koira oksentaa matolle, kuskiton auto alkaa valua ojaa kohti…) hetkellä, aika tuntui hidastuvan. Näin ketjun lentävän eteenpäin, riipusten pyörähtävän ilmassa ja putoavan.
Ketjun ehdin pelastamaan, riipukset katosivat sammaleen sekaan.
Joskus kuvittelin olevani hyvä kriisitilanteissa, mutta elämä on opettanut, että rationalisuuteni ja loogisuuteni rippeet karisevat kriisin yllättäessä varsin rivakasti ja keskityn täysin epäolennaisiin asioihin. Mutta nyt aivoni toimivat kirkkaasti. Käden nopeus, liikerata, riipusten paino, ilmanvastus… Päättelin nopeasti mihin asti mummojen perintökorut olisivat voineet päätyä. Ja kas. Kaksi kolmesta löytyi samoin tein varpujen välistä.
Kolmatta en löytänyt, joten merkitsin kohteen valtavalla puuristillä. En aikonut hätääntyä tai luovuttaa, sillä tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun hukkasin kalliita korujani. Ja joka kerta onnistuin ne löytämään, tavalla tai toisella.
Lapsena Muumimaailmasta ostamani muumikorvis oli kadoksissa koko talven, kunnes löytyi kevään tultua parkkipaikan nietosten alta. Kymmenen vuotta sitten sormuksen muotoon pakattu kuukauden puskurirahasto taas löytyi takin vuorin sisältä. Tuoreimpana tapauksena olin edellisellä viikolla kadottanut korvakoruni pihatöissä. Muistikuvissani raivaussahan hihna oli tarttunut korvaan ja hiuksiin, joten päättelin sahan olevan syypää katoamiseen. Onneksi olin sahannut vain tienvarsia, joten todennäköisyys korun löytymiseen oli suuri. Parin päivän kuluttua keskimmäinen paikansi korun keittiön pöydän alle karanneiden mustikoiden seasta.
Ihmeellisintä oli, että olin kuitenkin imuroinut välipäivänä…
Kotona riisuunnuin varovasti, jos koru olisi laskutoimituksistani huolimatta pudonnut paidan sisään tai housuihin. Tyhjensin saappaatkin, jos riipus olisi valunut lahjetta pitkin kenkään. Samalla selitin nakuiluani kummasteleville tytöilleni, mitä oli tapahtunut.
“Äiti oikeesti?! Taas!? Voitko olla laittamatta koruja metsään?”
“Oliko se arvokas?”
“Ei varmaan, mutta tunnearvoa sillä on.”
“Niinpä. Kaikilla siun koruilla on.”
Tytöt kampeutuivat mukaani metsään etsimään pikkurillin kynnen kokoista laattaa.
“Se ei varmaan magneettiin tartu?”
“Ei se on kultaa.”
“Ootko varma?”
“Hei, ja jos se ei löydy, mie voin sitten teidän lapsille pitää aina aarteenetsintää! Miettikää miten siistiä, ne etsii mummolan kadonnutta kulta-aarretta!”
Korua ei löytynyt.
Illalla mieheni innostui kuultuaan, että olin hukannut koruni. Hänellä nimittäin oli tuttava, joka omisti metallinpaljastimen. Täysin tarpeellinen väline, jonka lainaamisen oli nyt syy.
Kun lapset sitten olivat riennoillaan, käytimme mieheni kanssa kahdenkeskisen ajan yhteiseen harrastamiseen. Olihan molempien toiveammatti ollut arkeologi, joten nyt päästiin toteuttamaan lapsuuden unelmia!
Mies puki kuulokkeet ja käynnisti laitteen keskellä pihamaata.
“Tää piippaa.”
“Kaivetaanko?”
“No tässä on varmaan nauloja ja ruuveja rakennusajalta. Lähetään kattomaan se koru eka.”
Mies käveli edellä ja heilutteli sauvaa maata vasten.
“Tää piipittää ku joku kumiankka koko ajan.”
“Mitä siellä on?”
“En tiedä. Ei täällä pitäs mitään olla…”
Vinkuminen jatkui koko matkan lähimetsään.
“Tää on joko sekasin tai mie en osaa käyttää tätä!”
“Tiiätkö, ne on nuo siun teräskärkikengät.”
“Perkele.”
Johdatin mieheni merkitylle pisteelle. Mitään ääntä ei kuulunut, vaikka mies suti sauvalla edestakaisin pöpelikössä. Ainoastaan satunnaisia vingahduksia, jotka johtuivat niistä turvakengistä.
“Ootko nyt ihan varma tästä paikasta.”
“Kyllä. Tässä on tämä toteemi.”
Tuijottelin maata ja yritin miettiä oliko koru kierinyt kakkiaisten pesäkoloon… Meinasin kastella pöksyni, kun musta häkkyrä työntyi naamaani vasten.
“Testaan tunnistaako tää siun korviksen.”
Tunnisti. Vihkisormukseenkin kone reagoi. Mutta maasta ei laite löytänyt mitään merkittävää.
Ei mitään.
“Tässä se oli!” Aloin kammeta varpuja systemaattisesti, oikealle ja vasemmalle, kuin tytön tukkaa täikammalla.
Ja kas, siinähän kulta kimmelsi. Aavistuksen uponneena rahkasammaleeseen.
Mies tökki metallinpaljastintaan riipusta kohti, mutta laite ei inahtanutkaan. En kertonut, mitä mieltä olin tekniikan ylivertaisuudesta.
