Category: Yleinen

Categories
kaaos kauneus & ulkonäkö Yleinen

Say Yes To The Dress!

Saat kutsun työpaikkasi gaalaan, johon pitäisi panna ykköstä päälle. Ala perata vaatekaappisi sisustaa pari viikkoa ennen h-hetkeä. Tehtävä ei ole helppo, sillä kaapissasi on liikaa vaateparsia, jotka pursuilevat tasolta toiselle, etkä varsinaisesti osaa paikantaa juhlavampien mekkojesi sijaintia. Sen, jonka loogisesti pitäisi roikkua henkarissa, onkin mytyssä housujen alla ja sen, jonka pitäisi olla kesähepenien osastolla, lojuukin villapaitojen välissä. Kun kasa mekkoja ja haalariasuja viruu vihdoin sängyllä, alat sovittamaan kolttuja yksi toisensa perään.

Kerro kerro kaappinen, mis on glittermekkonen.
Muutaman euron kirppislöydöt – paitsi viimeinen lainaleninki.

Huomaat pian, että yksi mekko puristaa pyllystä, toinen on jäänyt isoksi, kolmas on liian musta ja neljännestä näkyy tissivako. Viidennessä näytät siltä kuin olisit menossa körttiläisten kokoontumiseen, neljännessä pornoluolaan ja kuudennessa käsityökerhon vuosikokoukseen. Kun sovitat kultaista kahden euron glittermekkoa ja keikistelet peilin edessä, huudahdat Tässä se on! Riemusi ei kestä kuitenkaan kauaa, sillä pian kuulet lastesi huutavan kuorossa:

– Äiti sulla on selkätissit!

Kääntele kauhistuneena selkääsi ja mieti että kiinteytymistä täytyy jatkaa. Laita siskollesi viestiä, jossa kehotat häntä tuomaan oman glittermekkonsa lainaan kulmilla käydessään. Pian saat pöyristyttävän vastauksen:

– Vein sen SPR:n Konttiin, käy ostaa sieltä!!

– Ja minä kun varta vasten sanoin, että älä vie sitä mekkoa minnekään, että minä haluan sen!!

Parin päivän päästä siskosi ennättää Konttiin ensin ja yrittää ostaa omaa mekkoaan, mutta se on jo myyty tai viruu kirpputorin takahuoneessa.

Päätät mennä juhlaan toiseksi parhaassa vaihtoehdossa: punaisessa kellohelmamekossa. Kaksi päivää ennen juhlaa mekko ei enää olekaan hyvä, koska näytät siinä Punahilkan ja pin up -tytön risteytykseltä, joka on eksynyt Spice Girlsin keikalle. Vain saparot puuttuvat.

Samassa muistat, että vaatekaapissasi on toinenkin punainen mekko, jota et älynnyt sovittaa. Olet kuitenkin eri osoitteessa kuin mekkosi, ja Volvosi ei suostunut aamulla liikkumaan eteen eikä taakse, joten joudut ottamaan ensin poikaystävän taksin lapsesi joulujuhlaan ja äitisi taksin joulujuhlasta kotisoitteeseen, jossa mekkosi sijaitsee. Kun sukellat vaatekomeroosi, bongaat saman mekon myös sinisenä. Kaappaa molemmat koltut kainaloon ja ota äititaksi seuraavaan osoitteeseen.

Hetken päästät sovitat punaista versiota.

– No mutta sehän on hyvä! poikaystävä kommentoi.

– Ihan ok, mutta jotenkin tanttamainen. Korostaa keski-ikää, toteat ja heivaat vaihtoehdon sängylle.

Vedä seuraavaksi päällesi pitsinen viininpunainen kolttu – se kolmanneksi paras vaihtoehto, joka on aavistuksen liian lyhyt, mutta istuu edestä hyvin. Selkäosa roikkuu kuitenkin oudosti. Huutele luottoryhmäsi WhatsAppissa osaako joku ommella ja millaisia nappeja mekkoon voi ylipäätään tunkea. Viimeksi kun koskit neulaan ja lankaan, paidan toinen hiha sijoittui viisi senttiä alemmaksi toista. Valittele samalla ystävillesi, ettet omista mustia juhlakenkiä.

– Jos vain jätät menemättä, täällä on paremmat bileet, ehdottaa Make mainostaen samalla omia varjobileitään.

– Ja Maken pippaloissa ei haittaa, vaikka nappi puuttuu kokonaan, Sampsa jatkaa.

– Ehkä se on just sitä kutsussa mainittua gramouria, jos meet ilman nappeja ja kenkiä, Pirre viestittää viitaten kirjoitusvirheeseen, joka komeili gaalakutsussa.

– Mie ehkä haluan videopäiväkirjan Tinskun napin ostosta ja ompelusta… Aikku hekottelee linjoilla.

– Ota se huomenna töihin, mie ompelen siulle, Aikku jatkaa ritarillisesti.

Vastaa sydämellä ja vie seuraavana päivänä mekko työpöydällesi. Kun vajaan tunnin päästä palaat työpisteellesi, mekon selkämys on hakattu täyteen sievässä jonossa istuvia hakasia. Et voi ymmärtää missä välissä välituntia Aikku on heiluttanut neulaa ja lankaa. Itselläsi menisi samaan hommaan viisi tuntia, eivätkä vastinparit kohtaisi toisiaan pitkällä suorallakaan.

Kun saat näköhavainnon Aikusta, hän ehdottaa juhliin menemistä ilman rintsikoita, sillä mekko pukisi parhaiten paljasta selkää. Tässä vaiheessa työparisi Jarkko huomauttaa, että hän olisi enemmän huolissaan helman pituudesta kuin avonaisesta selästä.

Koska mekon väri on nyt vaihtunut viininpunaiseen, punaiset korkkarit eivät enää käy laatuun. Omistat kyllä kahdet mustat kiilakorkkarit, mutta toisista olet tanssinut korot irti ja remmiversioissa näytät Pikku Heidiltä, joka on lähdössä pikkutuhmalle vuoristoretkelle. Kun erehdyit aikaisemmin päivällä mainitsemaan kengättömyydestä äidillesi, hän kaiveli ensin komerosta omat lättäavokkaansa kehiin ja huusi sitten perään:

– IHAN SAMA VAIKKA MÄNISIT LENKKAREISSA, SIELLÄ ON PIMMEETÄ EIKÄ KUKKAAN KATO!!!

Minä selvisin eräästä kohtalokkaasta illasta, kengät eivät.

Poikaystäväsi seuraa eturivistä yhden naisen mekkoshowtasi, joka on paisunut jo useamman naisen mekkoshowksi.

– Tämä juhlahan ei varsinaisesti tullut yllätyksenä.

– Helppoahan se miehillä on! huudat ja mietit mielessäsi, että kohta saa mennä gaalaan keskenään.

Pitkä mies lähtee kuitenkin kanssasi Prismaan iltayhdeksältä metsästämään kenkiä ja sukkahousuja ja naureskelee, miten hänen elämästäänkin on tullut yhtäkkiä kiireistä, kun Tinsku järjestää tilanteita. Koeaja samalla Volvo, jossa ei ole yhtään mitään vikaa. Epäilet että vika on omassa päässäsi.

Koukkaa Prismareissun yhteydessä Pirren luo. Hän on tarjonnut WhatsAppin luottoryhmässä lainaan omaa viininpunaista mekkoaan. Saat mukaasi myös mustan topin ryntäiden piilottamista varten. Kun survot kotona rintaliivejä päällesi, saat ne solmuun kaulasi ympärille. Pitkä mies seuraa vaitonaisena sivusta ja kommentoi lopulta:

– Melekonen savotta tämä.

Kisko pää alaspäin toppia päältäsi ja yritä henkihieverissä hahmottaa nirunarujen logiikka, jotta saat ne kutakuinkin oikein päin rintojesi peitoksi. Kun liivit ovat turvallisesti päälläsi, kiskot samettimekon yllesi. Se istuu täydellisesti.

Tässä se on! I say yes to the dress!

Kun istut juhlassa ja katselet ympärillesi hämyisessä glamouria ja vähän gramouriakin tihkuvassa tilassa, huomaat miettiväsi, että äiti oli oikeassa. Pimeää on. Kukaan tuskin kiinnittäisi huomiota, vaikka kekkuloisit gaalassa keltaisissa crocseissa.

Categories
Yleinen

Murto vai muutto?

“Ei yksinäinen unta saa, vaan valvoo vuoteellaan!!!”

“Siinä on joku asiaan perehtymätön tehnyt biisin!” ärähti rakkaani ja vaiensi aamuserenadini ja jatkoi sitten itse: “Paljon todennäköisempää on saada unta, jos on yksinäinen.” 

Tavassa, jolla aamukahvi käteeni ojennettiin, oli jotain hiljaisuutta vaativaa, joten en rohjennut aloittanut luentoa sanojen yksinäinen ja yksin erosta.

Olen jälleen heräillyt aamuöisin, mutta nyt ahdistavat ajatukset eivät kierrä kehää minuuttiviisarin kanssa. Päin vastoin! Mieleni on kirkas ja suoltaa toteuttamiskelpoisia ideoita.

Täysin ongelmatonta yövalvominen ei kuitenkaan ole. Se aiheuttaa apatiaa, antipatioita ja aggressioita, kitkaa parisuhteessa ja pakokauhua perheenjäsenissä, vittuilua viattomille, vittupäille ja vastaantulijoille, kaunaa ja katkeroitumista kanssaihmisiä kohtaan. Suhteellisuuden tajun sekä muistin menetystä…

Ja mainitsinko siitä suhteellisuuden tajun menettämisestä? Entä omaisuusrikoksista?

Erään valvotun yön jälkeen sattui hassusti. Selvisin oppitunneista likimain tyydyttävästi ja vain lievällä vittuilulla. Mitä nyt muutama muljautteli merkityksellisesti silmiään, kun sotkin George Orwellin teokset ja erehdyin nuijasodan vuosiluvuista.

Parkkipaikalla alkoivat varsinaiset vastoinkäymiset. Auton ovet eivät inahtaneetkaan, vaikka kuinka painelin nappia. Voi vittu. Patterit olivat lopussa. Mutta eipä huolta, olihan näin käynyt joskus ennenkin. Kaivelin palikasta fyysisen avaimen ja ujutin sen lukkoon. Avain ei kääntynyt. Vääntyi vain. Alkoi vituttaa ja vähän itkettää. Olinko niin heikko, etten saanut avattua auton ovea? Kiersin auton toiselle puolelle, mutta siellä ei ollut lukkopesää. Voi perkele. Koska kaipasin päiväunille ja nyt itketti enemmän kuin vitutti, soitin miehelle. Ukkokulta sattui onneksi olemaan työmaalla aivan korttelin päässä. Jos se ei saisi ovia auki, voisin lähteä kotiin sen autolla. 

Seisoskelin parkkipaikalla ja odotin miestäni, itkin vastoinkäymisiäni ja maailman epäreiluutta. Yhtäkkiä joku mies lähestyi minua rööki rennosti huulesta roikkuen.  Oliko se tulossa perlastamaan neitoa pulasta? Näytinkö niin avuttomalta?  Olin juuri avaamassa suuni, kun näin miehen kädessä avaimet. Ei kai se luullut, että toisen auton avaimet käy – – Vilkaisin auton sisälle. Aivan outoja tavaroita penkillä! Melko puhdas ovikin… 

“Anteeksi ihan kamalasti! Mie luulin, että tää on miun auto!” Peruutin äkkiä kauemmas ja kyllä, auto oli Audi, ei Mersu. Väri oli kuitenkin samalta värispektrin sektorilta. Mersu oli vaan siinä Audin toisella puolella. Ja siinä välkkyivät valot kuin joulukuusessa, kun painelin avaimen namikoita.

“Ei kai se mennyt rikki, kun väänsin tällä?” kysyin ja silmissäni vilisivät valtavat audinlukitusmekanisminkorjaussummat…

“Ai sie sillä avaimella?” mies kumartui avaamaan ovea. “Ihan tää toimii.”

“Anteeksi. Kiitos. Anteeksi.”

Samalla näin mieheni kurvaavan parkkipaikalle. Yritin viittoa ajamaan pois, sillä murtoyritykseni kohteeksi joutunut mies hengaili autossaan pitämättä kiirettä. Yritin kiirehtiä autoon ennen kuin kultani hyppäisi autosta väkivaltaisten murtovälineiden kanssa, mutta myöhästyin. Tyydyin siis syöksymään mieheni syliin ja pillahdin hysteeriseen itkuun. 

“Se oli väärä auto! Mie yritin mennä väärään autoon!” takeltelin. Miestä nauratti, mikä hieman sulatti surkeuttani ja muutti sen ärsytykseksi. Eikö se ottanut vakavasti, miten olin nolannut itseni? Miten sekaisin olin univajeesta? Tulisiko minusta koskaan enää varteenotettavaa ihmistä? Miksi se ei välittänyt?!

“Eihän tässä mitään. Eikös se Tinsku mennyt väärään autoon sisälle asti.”

Mutta yksinäisyyttä mies öihinsä toivoi lähinnä itsensä takia.

Eräänä yönä toisena havahduin toimintavalmiina lutkutukseen. Useampana yönä nuoleminen oli herättänyt ja pitänyt minua hereillä. Ei se lainkaan huono tapa olisi herätä, mutta tälläkin kertaa kultani kuorsasi vieressä. Paikansin ääneen koiran petiin, jossa hurtta jälleen lipoi itseään. Asiaa oli selvitelty jo tovi, eläinlääkäri ei ollut löytänyt ihottumaa, kipuja ei ollut eivätkä elinolosuhteetkaan olleet muuttuneet merkittävästi stressaavammiksi. Mutta jotain koira nuolla nitkutti ja nyt aioin selvittää, mikä kohta karvanaamassa oli kipeänä vai nautiskeliko se vain palleistaan. 

Läväytin valot päälle ja kömmin tarkastelemaan koiraa. Koira vaikutti hämmentyneeltä, kun painelin sen tassuja, nivusia ja kylkiä. Ei kipureaktioita.

“Voisitko olla nuolematta itseäsi?”

Jätin valot palamaan vessareissun ajaksi, jotta koira saattoi pohtia pyyntöäni rauhassa. Palattuani pukkasin miestäni, jonka kuorsaaminen oli vaiennut. 

“Valtakunnassa kaikki hyvin.”

“Kiitos tiedosta.”

Käperryin hikiseen kainaloon, asettelin pääni hauikselle ja annoin jääkylmien sormieni hakeutua lämmittelemään kylkiluiden väliin. Sammuin samointein. Mies kuulemma ei. 

Jos hän olisi herättänyt minut, olisin kertonut, että yöpöydälläni oli purkki melatoniinia yöheräämisiä varten. Olin ottanut tavaksi napata tabletin aamuyöstä, jotta saisin nopeammin unenpäästä kiinni. On inhottavaa valvoa pari tuntia pikkutunneilla ja nukahtaa puoli tuntia ennen kellon soittoa. Toki vielä epämiellyttävämpää oli nielaista melatoniini ja samalla kuulla herätyskellon pirtsakka pirinä.

Mies kärsi epämiellyttävästä tunteesta vasta illalla, kun kertasin kyynelsilmin, kuinka olin tokkuraisenakin pystynyt pyörittelemään silmiäni ulkonäköäni ja “pullottavia silmiäni” kommentoineille huomaavaisille teineille.

Seuraavana yönä heräsin jälleen. Melatoniinia en uskaltanut ottaa, mutta olin jostain lievästi epäluotettavasta lähteestä lukenut, että mantelit olivat luonnon oma melatoniini. Yöpöydällä oli rasiallinen manteleita. Tungin kourallisen suuhuni ja leväytin loput lattialle. 

“Ei hätää, ne oli vaan manteleita”, supatin miehelleni.

Kun aamuyön univerho repesi jälleen turhan kevyesti, herätin mieheni eroottisilla silityksillä. Kunnon panon jälkeenhän tuppaa ramaisemaan… 

“Kulta…tekiskö mieli?”

“Nyt on yö. Mie nukun.”

“Ei se haittaa. Nuku vaan.”

Uniongelmani alkoivat muodostua parisuhteemme uhaksi, mutta sitten kohtalo puuttui peliin…

Anoppi lähti pariksi viikoksi reissuun ja jätti appiukon yksin kotiin. Mieheni totesi olevansa tälle suorastaan kateellinen. Yksin kotona kaksi viikkoa. Yksin. Appiukkokin näki lomareissussa puolensa. Ergonomian takia appiukko oli joutunut luopumaan omasta sängynpuoliskostaan ja siirtymään vasemmalle patjanpuolikkaalle. Inhottava puoli, jolla ei oikein saanut nukuttua. Kun anoppi oli ollut kaksi yötä reissun päällä, appiukko soitti ja anoi lupaa siirtyä nukkumaan oikealle puolelle reissun ajaksi. 

Anoppi, hyvä ihminen, lupasi auliisti. 

Kun anoppi kikatellen kertoi patjanvaihtoviikoista, mies vilkaisi minuun.

“Kulta, voitasko mekin vaihtaa?”

Koska olen suuri ihminen ja pyrin aina olemaan parempi ihminen, paitsi ollessani helvetin väsynyt, lupasin. 

Puolenvaihto oli erinomainen idea. Vähän kuin olisi ollut vieraissa. Nukuimme molemmat paremmin. Ei vielä kuitenkaan niin hyvin kuin olisi tarpeellista.

Kolmen aikaan aamuyöstä sain kokeilemisen arvoisen ajatuksen. Olin kuitenkin sen verran fiksu, etten kertonut sitä miehelle heti yöllä.

“Miulla on siulle aamulla asiaa”, supatin miehen korvaan.

Aamukahvia hörppiessämme kerroin, että seuraava vaihe matkalla onnelliseen uneen oli siirtää sängyt eri huoneisiin. 

“Ootko tosissasi?!”

“Kyllä.”

Illalla raahasin koiran sängyn vierashuoneeseen. Lutkuttakoon siellä.

*****

Täältä voi testata oman unettomuuden tilan.

Categories
arki kaaos perhe teinit Yleinen

Hyppy sinne toinen tänne – Arki on parasta viihdettä osa 143

Maanantai

Huokaise aamulla, sillä viikko on lähtenyt paremmin käyntiin kuin edellinen. Muistijooga on muistijälki vain, mutta et ole unohtanut käsilaukkua mökille, Volvoa pajalle, puhelinta työpaikalle tai piilolinssejä väärään osoitteeseen. Herää kuudelta, aja tyttö kasiksi hoitoon ja pahoittele hoitotäti Tarjalle, ettet löytänyt ulkohousuja. Jää seisomaan eteiseen ja käytä koko tahdonvoimasi, jotta jaksat astua kynnyksen yli kohti omaa työpaikkaasi. Tekisi mieli tarttua lämpöä sykkivää Tarjaa helmasta, istua syvälle syliin, kysyä mitä on ruuaksi ja pyytää lukemaan Pikku Prinssiä ääneen. Kun puristat auton rattia, päässäsi alkaa soimaan Kake Randelinin Tarja sinä rakas. Ois vielä kesä, linnuilla pesä. Tarja täällä on pelkät kylmät kadut, kaupunki sumuinen… Tarja onko syli yhä lämpöinen…

Mene palaveriin, kuuntele keskustelua tulevista yt-neuvotteluista. Kommentoi, että jos saat kenkää, niin se on sitten sen ajan murhe. Ajattele hiljaa mielessäsi, että se saattaisi tuntua jopa helpottavalta. Karista ajatus, aloita tunnit ja ohjaa opiskelijoita sinne, tänne ja tuonne ja kolmea harjoittelijaa ylös, alas ja sivulle. Vastaa kysymyksiin mitä tarkoittaa spontaani, objektiivinen ja peräänantamaton, miksi ripsihuoltoa ei varata oppituntien aikaan, ja miksi aina ei voi olla kaverin kanssa samassa ryhmässä. Tulosta välissä lukujärjestys yhdelle, saksan rästitehtävät toiselle ja käske loppuja panemaan puhelin piiloon.  

Juokse syömään ja takaisin luokkaan. Unohda kahvi. Juokse kellariin ja lastaa harjoittelijoiden sylit savella, kaulimilla ja akryylimaaleilla, koska kädentaidot. Puhelin repussa soi yhtenään, lopulta katsot parhaaksi vastata. Tyttäresi soittaa asiakseen, että takapihalla istuu musta kissa. Juokse vielä viisi kertaa varastoon, koska unohdit pensselit, suojamuovit ja lampaanvillan. Työkaveri huutelee käytävällä mitä pehmeää kannat sylissäsi, huuda että vuoraat näillä itsellesi pehmustetun huoneen. Unohda päiväkahvit.

Neulahuovuta luokassa herkkutattia malliksi, yritä keksiä miten opiskelija saa sekoitettua viininpunaista väriä paskanruskean sijaan. Juokse töistä hakemaan lasta ja kaupasta banaaneja ja aja sitten takaisin töihin, koska olet lupautunut juontamaan huomenna kansainvälisen kokkikilpailun. Varmista tuomareiden tittelit, kupletin juoni ja sekuntiaikataulu. Säntää kotiin ruokkimaan isommat ja kokkaa munakas päiväyksen ylittäneistä munista ja nakeista. Lapsesi huutaa läksyjen teon välissä, onko automerkki Datsuni vai satsuma, tarkoittaako urine kusta ja onko meidän koulussa snitsereitä. Toinen työntää puhelinta naamaan, käskee perumaan terkkariajan ja täyttämään keksitilauksen. Syvenny kuvastoon ja saa nauruhepuli, sillä mielestäsi Toivon Toffeepalloset eivät oikein istu koko perheen kuvastoon, koska Toivo näyttää tumputtavan. Lapsi huutaa keskittymään oleelliseen. Kolmas huutaa pyyhkimään. Kissa istuu olkapäälle ja kehrää kuuluvasti, tunne kuinka verenpaine laskee.

Toivon “toffee”palloset

Suunnittele kaiken kakofonian keskellä vielä huomista työpäivää, sillä luvassa on juontamisen ohessa ruotsin etäopetusta, kirkkovierailua ja taideväärennöksien vääntämistä. Poikaystävä piipahtaa kahville ja kertoo maksaneensa sakkosi kirjastosta. 13 euroa ja rapiat. Kiitä ystävällisestä eleestä, mutta sano että maksat kyllä itse omat sakkosi. Lapsesi tiedustelevat maksaako setä heidänkin sakot. Kahvin jälkeen huomaat opettavasi jakolaskua keskimmäiselle, be-verbin kieltomuotoa isommalle ja kohteliasta kielenkäyttöä kaikille kolmelle. Samalla, kun koulukirja lentää ilmojen halki ja älämölö täyttää huoneen, ihmettelet mikä haisee. Poikasi tunnustaa sytyttäneensä saunan pelti kiinni. Viritä vielä ukuleleä, jonka hankit lapsellesi. Huokaise, sillä et todellakaan tiedä, mikä on g-kieli. Päässä alkaa soida runo etkä tiedä pitäisikö olla huolissaan: Olen väsynyt lauluni valheeseen. Herra, tee minut lapseksi jälleen! Minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen.

Tiistai

Herää ”virkeänä” paskasti nukutun yön jälkeen, sillä et saanut aivojasi rauhoittumaan. Suuntaa etäopetuksen jälkeen opiskelijoiden kanssa kirkkoon ja hillitse himosi kääntyä ortodoksiksi, sillä kirkonmies on I-H-A-N-A. Juonna kokkikilpailu silmät ristissä ja mieti, miten aina löydät itsesi tällaisista tilanteista. Juokse töiden jälkeen suoraan salille, jossa teet personal trainerisi käskystä rintaprässiä, facepullia ja pystypunnerrusta. Tunne kuinka verenpaine laskee, vaikka vieressä puolet pienempi nainen nostaa penkistä yli 70 kiloa. Harjoittele ottamaan happea ja vauhtia jaloillasi samalla kun nostat tankoa. Kuvittelet näyttäväsi pätevältä fitnessmimmiltä, mutta erehdyt katsomaan itseäsi peilistä. Toteat muistuttavasi enemmän pallokalan ja pussisammakon risteytystä, joka ei tiedä mihin suuntaan pitäisi puhaltaa tai ponnistaa. 

Suuntaa salin jälkeen meditoimaan. Makaa jumppamatolla ja aloita chakrojen puhdistus. Et ole varma mitä mieltä olet riitistä, mutta päätät maata patjalla haarat ja sielu levällään ja pian tunnet, kuinka juurichakra kiristää vähän vähemmän. Tai ehkä vain kuvittelet. Meditaation hetkellä nukahtelet ja tipahdat paikkaan parempaan. Kotimatkalla olet zen ja tuijotat tyhjänä eteesi avautuvaa maantietä.

Kotona zen on muisto vain, sillä lapsesi alkaa huutaa kello kahdeksan, ettei ole muistanut tehdä kotsan läksyä. Katso kun jauhot pöllyävät ja vispilä takertuu taikinaan. Telkkarissa maajussi jahtaa morsiamia. Kun maistat pojan leipomaa leipää, nouset taivaisiin, vaikka kuulet päässäsi personal trainerisi äänen, joka huutelee, että vehnäjauhot ovat saatanasta. Heiluta iltapuhteeksi tiskirättiä ja lue kirjaa Auschwitzin tyttärestä. Tunne kiitollisuutta siitä, että on jauhoja, chakroja ja sakkoja. Mieti myös voisitko lukea jotakin hieman vähemmän järkyttävämpää ennen nukahtamista.

Keskiviikko

Kertaa ruotsin tunnilla sanoja, joita olet opettanut edellisillä tunneilla. Kukaan ei muista mitään tai ole koskaan kuullutkaan kielestä nimeltä ruotsi yhtään mitään. Kerrot että apuverbi saa on ruotsiksi får ja tarkoittaa myös lammasta. Työparisi Jarkko hihkaisee, että Jarkko saa lammasta on ruotsiksi Jarkko får får! Ajattele hyvilläsi, että oppivat ainakin yhden uuden sanan. Totea lopputunnista, että kukaan ei ole koskaan kuullutkaan apuverbeistä tai lampaista yhtään mitään. 

Lastaa kädentaidot-tunnilla harjoittelijat jälleen huovutusvillalla, pensseleillä ja juuttinarulla. Kun opiskelija haluaa harmaata villaa, Jarkko työntyy ovesta sisään karstat kädessään ja alkaa karstata harmaata mustasta ja valkoisesta. Tulos on ruosteenruskeaa. Viereisessä luokassa työkaverisi opettaa ukulelen soittoa ja toinen aikidon saloja. Mieti miten oletkin löytänyt tiesi mahtavien tyyppien, multitaskaajien ja supertaitureiden seuraan. Liikutu ja mieti, että rakastat työtäsi, vaikka se vanhentaa naamasi ennenaikaisesti.

Kädentaidot kunniaan!

Kun pääset kotiin, kämppä on puunattu ja lihapullat katettu pöytään, koska tyttärelläsi on ollut tylsää. Pölyt on pyyhitty, astiat pesty ja lattiat imuroitu. Tunne kuinka verenpaine laskee ja hymy nousee korviin. Kokkaa itsellesi kasviskastike, syö ja unohda loppusoossi tunniksi liedelle. Pitäisi jumpata, mutta sen sijaan katsot Ensitreffit alttareiden vastanaineita pareja. Kommentoi ääneen, että kyllä se vielä tuossa vaiheessa hyvältä tuntuu. Polkaise pienimmän kanssa poikaystävän luo jätskille, vaikka personal trainerisi mielestä sokeri tuo Grüße aus der Hölle – terveisiä helvetistä. Piipahda kirjastossa ja lainaa unilääkkeeksi värikäs viihderomaani, vaikka yöpöydälläsi on kymmenen aloitettua jo valmiiksi.

Kuuntele iltahuutoa, kun lapsesi rakentavat tyynyistä ja pyykkikorista moottoripyörän ja laittavat YouTubesta stuntshown pyörimään. Kuuntele iltaitkua, kun pienin lentää korista ja isommat tappelevat siitä, kumpi ei pitänyt pätkästä ja prätkästä kiinni. Lue yöllä sängyssä lainaamaasi kirjaa ja totea se helvetin tylsäksi. Mieti että itse pitäisi sekin kirjoittaa.

Köyhän miehen stuntshow.

Torstai

Elä päivääsi murmelina istuen palavereissa ja juosten oppitunneilla. Hyödynnä kaikki vuorovaikutustaitosi, ihmissuhdetemppusi ja sanaiset arkkusi, kun luotsaat keskenkasvuisia ja vähän täysikasvuisiakin. Päässäsi alkaa soida virsi Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan. Mieti mahtaako kyseinen virsi löytyä ortodoksikirkon listoilta. Vedä ruotsin tunnilla blooketia ja todista kuinka nimimerkit Pylly, Pieru ja Parru kamppailevat keskenään isolla screenillä. Kehota seuraavalla kerralla pelaamaan nimimerkeillä Rumpa, Prutt och Bjälke. Viimeisten tuntien vierailija on perunut tulonsa, keksi lennosta kehittävä tehtävä. Kuuntele kärsivällisesti teinien hokemaa “Joko lähetään?” Viimeisen vartin aikana junnut toteavat sinun näyttävän siltä, että tarvitset kaljan.

Kun tulet kotiin, lapsesi kysyy, oletko menossa nukkumaan. Koska kuulemma näytät siltä. Lapsesi päättää leipoa sämpylöitä. Ne ovat niin hyviä että ahmit iltapalaksi viisi, vaikka personal trainerin mielestä vehnäjauho on perkeleen lähettiläitä. Illalla lapsesi tunnustaa, että silmää kirvelee ja se on punainen. Tunne kuinka verenpaine kohoaa. Mieti voiko huomenna mennä kouluun, pitääkö revetä lääkäriin ja täytyykö pestä kaikkien petivaatteet. Päässä alkaa soida Mummo-sarjan tunnari Hyppy sinne toinen tänne, pian on mennyt elämämme… Mutta Tinsku hommat selvittää karajannanuija…

Grüße aus der Hölle.

Perjantai

Herää kuudelta siihen, kun kissasi huutaa parvekkeelle aamupaskalle. Käske lastasi huuhtomaan silmät, googleta silmätulehduksen itsehoito-ohjeita ja pese vessa tolulla. Kun viet pienintä hoitoon, bensamittari näyttää punaista. Äkkää ettet ole muistanut tankata Volvoa. Osallistu Teams-koulutukseen. Päivä on leppoisa ja tuo kaivatun lepohetken. Näe lounastunnilla poikaystävää, joka ihmettelee, miten levottomia tyyppejä opettajat ovat. Että keskustelu rönsyilee eikä kukaan malta keskittyä oleelliseen. Tunnusta, että olet päivän epistolaa kuunnellessasi värkkäilyt yhtä sun toista keskittymistä helpottavaa.

Sahaa illalla mummolan ja oman kotisi väliä edestakaisin. Aja vielä tyttö kaverinsa luo yökylään. Äkkää että Volvon mittari on edelleen punaisella ja aja varta vasten tankille. Syö äitisi riisipuuroa, vaikka personal trainerisi mielestä riisi ja maito ovat sieltä ja syvältä. Piipahda kotona ja neuvo poikaasi, miten pilkotaan paprikat ja mozzarellat pizzaan.

Ulkoiluta siskosi pientä poikaa, joka pörryttää jokaisen neli- ja kaksipyöräisen kohdalla. Itke vähän, kun näet isäsi kuorma-auto pihassa. Kerro pojalle että ukki näkee meidät varmasti nytkin sieltä jostakin. Pidä pellavapäätä keinussa rintaasi vasten, tuoksuta tukkaa ja mieti, että kaikki on hyvin. Päässä alkaa soida oma runosi, jonka teit pojalle kastepäiväksi. Kun nukuit ja oli hiljaista niin, katsoin kasvoihis siloisiin. Ripsissä tähden säkeneet, poskissa persikan raakileet. Tartuin hymyysi puhtoiseen, ja yhä uskoin ihmeeseen. Siinä kun äidistäs maitoa litkit, minä surusta ja ilosta itkin. Vaikka on elämässä varjoa, sinussa, poika, on valoa.

Istu illalla keinutuoliin ja maista oman poikasi tekemää pizzaa. Mieti, että kaikki on enemmän kuin hyvin.

Lauantai

Vietä hidas aamu ja muistele näkemääsi unta puhuvasta hauesta, jota kävelytit kylänraitilla. Lapsesi saa aamupäivällä kaverin, joka ruokapöydässä ilmoittaa olevansa therian. Kysy mitä eläintä hän edustaa. Saat vastaukseksi näätä. Kysy maistuisiko seuraavan kerran paistettu myyrä ja lähde ulos purkamaan halkokuormaa, sillä tarvitset raitista ilmaa. Lipsauta suustasi perkele, sillä kuorma on tiukasti kiinni useammalla sidontaliinalla. Runkutat ja tumputat, mutta metallimötikät eivät liiku mihinkään suuntaa. Ota videopuhelu Aikulle. Aikku ei vastaa etkä ymmärrä YouTuben tutoriaaleista tuon taivaallista lontooksi etkä suomeksi. Harkitse saksia, mutta totea sen tulevan kalliiksi. Ratkaise dilemma omalla tavallasi. Päässä alkaa soida Frank Sinatran But through it all, when there was doubt, I ate it up and spit it out, I faced it all, and I stood tall, and did it my way…!

Pyhäpäivä ja uusi viikko, täältä tullaan!

*********

Miksikö soitin Aikulle enkä munamanneille sidontaliinoista? Lue täältä Liinadementiaa ja stabiilia sidontaa. Sisältää toiveohjeen!

Categories
Yleinen

Muistinpas muistijoogan!

“Kiinnostaisko muistijooga?” Tinsku heitti.

“Mitä se on?”

Muistia kehittävää joogaa? Vaikutti täsmäharrastukselta sekä itselleni että lähiystäväpiirilleni, jonka viestiketjuista yli 75% alkoi sanoilla “unohdin”.

“Sitä lähden selvittämään.”

Keski-iän kriisini kaipasi uusia kokemuksia, joten ilmoittauduin tutkimusmatkalle.

En uskonut tämänkään lajin olevan ihmeparannus, mutta aloin olla epätoivoinen jo elokuussa. Olinhan jälleen unohtanut koulukuvauksen, hammaslääkärin ja sovitun tapaamisen, kokouksen ja kissanruuan, jota lähdin 30 kilsan päästä kaupasta hakemaan. Tankata auton, varata lääkärin ja maksaa kiinteistöveron. 

Ei sikäli, aivotutkija Eino Solje lohduttaa, että hänkin unohtaa välillä lapsensa takapenkille ja ajaa päiväkodin ohi suoraan töihin. Siitäkään ei tarvitse huolehtia, jos etsii silmälaseja tai avaimia. Muistin pätkiminen on kuulemma ihan normaalia, jos on vähän univajetta tai töitä enemmälti. 

Ja kelläpä ei olisi. 

Joogaan suhtaudun varauksella. Vähän turhan hidasta. Ajatus lähtee harhailemaan, jos jää luppoaikaa. Kerran taas joogaohjaaja hyperventiloi itsensä kuudenteen liikkeeseen, kun itse hengittelin vasta ensimmäisessä. Meni moti.

Monet ovat nähneet asiakseen suositella minulle mielenrauhaa kehittäviä harrasteita. Käsivarretkin kuulemma kiinteytyisivät. Tiedostan, että hetkeen keskittyminen rentouttaisi aivoja. Se, että kerrankin antaisi ajatusten keskittyä vain yhteen asiaan. Itselle se on tähän asti ollut kiivas pallopeli tai tammamainen tamma. 

Mutta mitä ihmettä oli muistijooga? Näyttäisikö ohjaaja liikkeen ja sitten pitäisi kohta tehdä sama itse? Tai oliko lattialla muistipeli, johon oli piiloteltu joogaliikkeitä? Tai lausua runoa ulkomuistista eteenpäin kallistuvassa kobrassa tai kuolevassa koirassa?

Mutta kaikki, mikä voisi auttaa…

“Mie meen huomenna muistijoogaan.”

“Minne?” kysyi mies. 

“Jos muistat”, tuumi lapsi. 

Samoilla sanoilla uutiseni reagoivat työkaverini, ystävättäreni, joukkuetoveri sekä naapurin Pena. Kaikilla oli pätevä syy epäillä muistiani.

Yllätyksenä itselleni saavuin paikalle täsmälleen ajoissa. Todistettavasti olin muistijoogan tarpeessa, olinhan joutunut palaamaan autolta hakemaan nyyttäriherkut saunailtaan ja koukkaamaan kaverilta joogamaton. Omani oli jäänyt eteiseen. 

 Yllättävämpää oli, että Tinsku seisoi jo portailla.

Mattoakaan en olisi tarvinnyt. Muistijogaa nimittäin joogataan erityismaton päällä. Eikä varsinaisesti joogata, vaan tampataan. Astutaan ruudukolla ennalta sovittua kuviota maton päähän, luetellaan ruutujen merkintöjä ja tullaan takaperin takaisin. Välissä tehdään venyttäviä liikkeitä, mutta niitä pystyi tekemään tuolilta tai seisaaltaan. Ei siis mitään vääntelyä matolla epämääräisissä asennoissa. Homman voisi suorittaa myös vaikka sormilla paperilla. Tässä lajissa jos jossain esteettömyys oli otettu huomioon.

Ensimmäinen askelkuvio ei vaikuttanut haastavalta. Toinenkin onnistui. Olinhan osannut kirjaimet ja numerot kuusivuotiaasta. Mutta kun piti toistaa värejä! Kukaan ei kiinnittänyt huomiota, vaikka sekoitin harmaan vihreään tai punaisen keltaiseen. Onneksi oikeita ruutuja hoettiin yhdessä. 

Pirun pätevä ope. Koska näytti niin helpolta, voitaisiin kokeilla jotain haastavampaa. 

Yksi rivi numeroita, toinen värejä ja kolmas kirjaimia. Vasemmalla joku huokasi hartaasti ja syvään. 

Naurahdimme kollektiivisesti. Jaoimme saman tuskan.

Kirjainten tunnistaminen värikierroksella oli mahdotonta!

Sitten oikealla jalalla numeroita ja vasemmalla kirjaimia. Sitten vasurilla kirjaimia ja värejä! WTF!?!

Vilkaisin Tinskua, joka hoki litaniaa ja tamppasi mattoa. Mikä virhe. Olisi pitänyt vaan keskittyä omaan suoritukseen. Minne piti mennä!? Tein pari loikkaa, jotta sain kaverit kiinni. 

Nauroimme.

Välipalaksi saimme viivalla kävelyä ja luvun 117. Jokaisella askeleella piti vähentää kolme aiemmasta luvusta. Tasapainoilimme viivan päästä päähän. Ei meidän olisi tarvinnut kertoa tuloksiamme, mutta jaoimme silti. Ohjaaja sai 75, minä sain 72. Tinsku sai 99. 

Räkätimme.

“Kokeillaanko loppuun vielä toinen askelkuvio?”

Aavistuksen tanssimainen, mutta huomattavasti miellyttävämpää kuin tanssi. Tämä tamppaaminen oli juuri sopivaa. Ehkäpä jopa vähän liian hidasta. Voisikohan tässä ottaa kisan? Lähtisivätkö toiset mukaan? Oliko se kiellettyä joogassa, jossa suorittaminen ei ole tavoitteena?

Tai voisiko ruudukon hyppiä yhdellä jalalla?

Vilkaisin Tinskua. Nainen seisoi ruudukolla jalat ristissä ja selkä menosuuntaan. 

Räkätimme. 

“Joo, siis tulevissa kuvioissa on myös ristiaskelia”, ohjaaja kehui Tinskun oma-aloitteisuutta.

Loppurentoutuksen jälkeen vilkaisin kelloon! Tunti oli hurahtanut huomaamatta. Kertaakaan en ollut ajatellut työasioita, jollei lasketa sitä, että totesimme lajin olevan äärettömän hyvä keskittymistä kaipaavalle asiakaskunnallemme. 

En ollut kertaakaan turhautunut, vaikka sekosin kuvioissa kerran jos toisen. Täysin erilainen fiilis kuin siinä tietyssä pallopelissä. Yhteinen hokeminen sulatti suorittamisenkin. Ihan uusi tunne minulle. 

Aivosumukin oli kadonnut. Ei suorittamista, ei hönkimishihhulointijoogaa, mutta aivoja oli hoidettu. 

Kuten huippututkija Soljekin toteaa: “kunnon räkänauru päivässä vie stressiä pois.”

Kokeilemme toistekin!

Eilen äitini väitti kivenkovaa, että olisin parin päivän päästä menossa Tampereelle. Linkkasin kurssin äidillenikin. Mutta ensin tarkistin omasta ja työkaverin kalenterista, että reissu oli todella varattu vasta lokakuulle.

Categories
Yleinen

Biker life

Moottoriurheiluharrastukseni on kokenut saman kohtalon kuin kaikki muutkin harrastukseni. Ei ehdi, ei kehtaa, ei riitä raha. Paremmalla puoliskollani kiinnostus loppui jo pari vuotta sitten, rahat jo sitäkin aiemmin. Kaukana ovat ne kesät, kun kahden päristimme Lappiin kursimaan kokoon tien päälle kymmenen kilometrin välein levinnyttä harrikkaa. Tai minä söin marjoja ja ihastelin poroja, mies rakensi ilmastointiteipistä ja limpparipullosta väliaikapatenttia.

Oma harrastamiseni on ollut pitkälti aktiivisen motoristiystäväpiirin (eli lähinnä Maken) varassa. Nyt piiri kasvoi dramaattisesti, kun ystävättäreni Katariina toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja hankki moottoripyöräkortin. Leidille ei pelkät ajolenkit riitä, vaan nyt piti sosialisoitua. 

“Mie meen huomenna mopomiittiin”, ilmoitin ruokapöydässä perhekunnalle. 

“Eikö siulla ole pelit?” kysyi mies.

“Äiti, älä ikinä sano, että menet mopomiittiin!” karjaisi lapsi.

“Totta kai sanon. Ja kyllä olisi, mutta tämä on nyt kauden viimeinen tapahtuma.”

Useampikin motoristikaveri oli koettanut houkutella minua motoristikahvilaan, mutta ikävästi oli kahvilapäivät sattuneet aina pelipäiville. Viestitin siis välittömästi kaikille, että nyt olisin lähdössä.

“Olisit lähdössä? Mites se oli kun ukkos sanoi, että sie pelaat kuutena päivänä viikossa. Sattuko nyt se seitsemäs ja hän lepäsi.”

“Panettelua. Kolmena pelaan ja kahtena käyn tarvittaessa.”

Torstai-iltana asetuin sitten moottoripyöräni satulaan ja käynnistin pyörän. Tai yritin. Mitään ei tapahtunut. Takavalo välähti, mutta muuten ajokkini oli täysin kuollut. 

“Vittu.” 

Ei kuulostanut siltä, että akku olisi kuukahtanut. 

Oliko seisontatuki maassa? Ei. Sen opin kerrasta.

Olinko viimeksi sammuttanut kahvan namikasta virrat? En tällä kertaa.

Mitä vittua?! Tähänkö tämä kaatui? Oliko tämä universumin merkki, että sosialisoituminen oli minun kohdallani kohtalon uhmaamista?

Hetkinen…

Kun virrat käänsi päälle, käynnistäminen oli lasten leikkiä. 

Tapasin Katariinan bussipysäkillä. Jatkoimme jouhevasti matkaa, sillä pms-oireinen prätkäni ei halunnut vaihtaa vapaalle. Tavallisesti tämä oire ilmeni vasta, kun kone lämpesi kunnolla. Vaikutti lupaavalta…

Maken olimme sopineet tapaavamme huoltsikalla. Kaukana parkkipaikan toisella laidalla prätkäparkki täyttyi kaksipyöräisistä. Ei sillä, että olisin uskaltautunut muutenkaan oikeitten motoristien sekaan, mutta motskarivin vieressä oli koiraparkin kyltti. En identifioitunut sen enempää prätkämimmiksi kuin koiraksi. 

Odotellessamme Makea vilkaisin tankkiin. Eipähän pääsisi piruilemaan, että pyörästäni puuttui bensamittari. Tankki oli edellisestä kerrasta piripinnassa. Milloin lie tankkasin viimeksi? 

“Et oo tainnut kauheasti ajella?” Katariina luki ajatuksiani. “Pyyhkäse ainakin tuo hämähäkinseitti tuosta kahvasta.” 

Totta tosiaan kahdeksanjalkainen kaveri oli kutonut verkkonsa kahvan ja tankin väliin.  

Kohteessa olin häkeltynyt. Porukkaa oli enemmän kuin olin kuvitellut ja toinen toistaan hienompia pyöriä. Osalla näin itseni ajamassa, suurimman osan halusin kiertää kaukaa, jotten joutuisi maksamaan vahingonkorvauksia. 

Katariinan kanssa yritimme yhdistää ajokkeja omistajiinsa. Tuo nahkahousuinen ajoi varmasti sillä pitkänokkaisella harrikalla, se punainen Intruderi kuului selkeästi liivirouvalle ja parrakas herrasmies omisti sen hernekeiton vihreän museopelin. Tuollainen ajoasu selkeä GSX-R. Sivuvaunuun ei asettunut kylläkään sen eloisan rouvan puoliso, vaan luppakorvainen koira, jolla oli kypärä ja ajolasit. Oma suosikkini oli harrikka, jonka tankkien väli oli koristeltu kirjonnalla. 

Toki ennen kuin pääsimme tutustumaan ajokkeihin kävimme ensin jokakertaisen keskustelun Maken kanssa.

“Minne sie jäit?”

“Ei ollu yhtä kova vessahätä ku siulla.”

“Ei se taida yli kahdeksaakymppiä kulkea?”

“Ei kasikympin alueella.”

“Ei tainnu mennä satkullakaan.”

*kansainvälisiä käsimerkkejä.*

Paluumatkalla letkaamme liittynyt kaveri näytti käyvänsä tankilla ja vilkutti hyvästiksi. Automaattisesti olin kurvaamassa perään, sillä jos jotain, pikkumoponi pikkutankki vaatii täydennystä säännöllisesti. Bensavaloa ei mopossani ole, joten kilometrien seuraaminen on seuraavaksi varmin tapa. Vähän niinkuin varmat päivät. Lähtöluku ei kummastakaan jää mieleen. Varatankilla pääsisi toki vähän pidemmälle, mutta hana oli ollut jumissa jo vuodesta 2020. Ei siis ollut suurta väliä oliko hana jumahtanut kiinni vai auki asentoon. 

Noin kuusi kilometriä myöhemmin moottoripyöräni taintui. Kaasukahvan kääntely ei tuottanut tulosta ja vauhti hiipui. Ei vittu saatana. Ei se akku ollut vieläkään vaan bensa. Koukkasin tien sivuun ja yritin vääntää bensahanaa auki. Näyttäisipähän ohiajaville, että asia oli hallinnassa. Kumpaankohan suuntaan sitä pitäisi edes saada liikkumaan? 

Kohta Make pyörähti viereen. 

“Hajosko se nyt?”

“Bensa loppu.”

“Mitä?!”

Osoitin Makelle varatankin bensahanaa.

“Voitko kokeilla saatko sen auki?”

“MITÄ?!”

Viittomakielen taidoillani sain Maken tajuamaan toiveeni ja kapuamaan pyörältään alas. Toivo oli turha. Miekka kivessä, bensahana jumissa. Noinkohan kukaan teiden ritari sitä saisi liikkeelle. Laskin kilometrejä seuraavalle huoltsikalle. Ei kai tästä montaa kilometriä ollut, iltajumppa… Make ronklasi hanaa. 

Ihme oli tapahtunut! Hana liikahti! Liikkui!

“Kai se nyt on…kokeile.”

Toinen ihme samalle illalle! Hana ei ollut jumahtanut varatankille ja nyt, kiitos Maken sormivoimien, minulla oli ainakin pari desilitraa elämän eliksiiriä käytettäväksi. 

“Kiitos!”

Katariina odotti levikkeellä parin kilometrin päästä, mutta en pysähtynyt. Viittilöin suhaavani ensimmäiselle tankkauspisteelle. Kohta valokyltit valaisivat taivaani. Toki niitä oli tien molemmin puolin. Toisella puolella oli pieni ja söpö kylmäasema, toisella vilkkaasti liikennöity huoltopiste. 

Jos on vaihtoehtoja, ei koskaan pitäisi valita paikkaa, jossa on yleisöä. Käännyin siis huoltoasemalle, jonka parkkipaikka oli täynnä autoja, räkimään kerääntynyttä nuorisoa ja pikaravintolasta päivällistä hakevia perheenisiä. 

Nyt ei ollut aikaa välittää. Järki sanoi, että polttoainetta oli varmasti tankille asti, mutta sydän ja hermosto olivat toista mieltä. Suuntasin katokseen, jossa tankki jo loimotti. Olennaisen hahmottaminen on aina kuulunut vahvuuksiini, joten rekisteröin katoksen yläreunassa tekstin. 4,1 m. Olipas korkea!

Katariina ja Make pyörähtivät viereeni. Make raportoi polttoaineen hinnankehitystä ja minä yritin syöttää tunnuslukua automaattiin. Siihenkin löin kaksi lukua liikaa tärinöissäni. 

“Mitä sie tankkaat siun pyörään?” Katariina kysyi Makelta. Nehän bondasivat bensakäryissä. Tai niin luulin.

Olin juuri tarttumassa pistooliin.

“Aikku! Mitä sie tankkaat siihen?”

“Bens…” Vilkaisin tankkia. “Vittu.”

Tankilla oli kaksi pistoolia, molemmat dieseliä. Katariina ja Make räkättivät hämmennykselleni. Pienet pisteet yhdistyivät päässäni. Diesel, kaksi diesel-pistoolia, korkea katos… 

“Siellähän on rekka jonossa miun takana?”

Vilkaisin taakseni vain todetakseni olevani oikeassa. Toki se, että sekä Katariina että Make katosivat kuin pienet pierut Saharaan oli suora vastaus kysymykseeni. 

Siinähän se iso Scania odotteli kohteliaasti vuoroaan sopivan turvavälin päässä. Yritin sohlata avainta virtalukkoon ja samalla potkin pyörääni edestä pois. 

Yöllä heräsin kylmäävään ajatukseen, olinko keskeyttänyt tankkauksen vai oliko jossain nyt rekka, jonka polttoaineet olin sponssannut. 

Mikäli rekkaforumeilla leviää video motoristista, joka tankkaa rekkatankilta dieseliä ja rullailee potkumopolla karkuun, kyseessä olen minä. 

Categories
Yleinen

Murehdin, märehdin ja murrun – siis tunnen koko kirjolla

Viime talvena pienimmäinen halusi pilkille. Kymmenen minuuttia neiti 5 vee jaksoi istua reiällä, nykytellä ja loistaa kilpaa kevätauringon kanssa. Sitten tuli tunneryöppy, joka kiiri yli Höytiäisen kutistuvien kevätjäiden: 

– Miks piti ees tulla? Ei täältä ikinä saa mitään! Ei aamulla, ei päivällä, ei illalla. Ei ikinä!! Sattuu niin saatanasti tää lumi ja jää!! Olispa hiekkaa, olis jo kesä! Onko jo ylihuomenna kesä? Minä oon kesänlapsi ja vapaapäivän lapsi!

Kesä tai talvi, vastaavia tunnekuohuja on riittänyt myös itselläni viimeisten vuosien aikana. Elämä on ollut melkoista myllerrystä. Isän kuolema, identiteettikriisi, avioero, uusi rakkaus ja elämäntapamuutos ovat ravistelleet runkoa ja säröttäneet sielua. Olen ollut samaan aikaan totaalisen rikki ja täydellisen onnellinen – eläpä siinä sitten.

Myllytystä on riittänyt töissäkin. Pahoinvoivia, ahdistuneita ja sinnikkyytensä menettäneitä nuoria on riittänyt, ja työ kuormittaa vuosi vuodelta enemmän. Kirsikkana kakun päällä ovat huonot käytöstavat. Olepa siinä yhtä aikaa opettaja, psykologi, lääkäri, sosiaalityöntekijä ja poliisi – koskaan et tiedä mikä rooli minäkin päivänä osuu kohdalle.

Jäi viime vuoden pyörityksestä ihan konkreettinenkin muisto, kun helmikuussa erään kinkkisen ja kiireisen työpäivän jälkeen suuntasin keramiikkakurssille rentoutumaan. Paitsi että en rentoutunut. Savi vittuili, halkeili, levisi reisille eikä taipunut tahtooni. Kun muut vieressä taikoivat kreikkalaista jumalaa muistuttavia kasvoruukkuja, joiden rinnalla Arabian aarteetkin olisivat kalvenneet, minä sain aikaiseksi möykyn, joka muistutti yön yli levännyttä trollin oksennusta. Tunsin kuinka tunnekuohu alkoi nousta vatsan pohjasta kurkkuun. Suututti, itketti ja raivostutti, teki mieli tallata muodoton möykky laattalattiaan ja huutaa perkelettä.

Tunnelataus yllätti minut totaalisesti. Luulisi että monessa liemessä keitetty keski-ikäinen olisi jo jotakin oppinut tunnesäätelystä, mutta niin vain läikkyi yli. Mietin hetken, taistelenko vai pakenenko. Päätin taistella ja moukaroida savea itku kurkussa sotkuisilla sormillani, vaikka käyrä otsassa kasvoi ja kotiin tullessa olin kuin takamukseen tuikattu terrieri. Kun viikkoja myöhemmin hain lasitetun trollivadin kotiin, lapset meinasivat tikahtua nauruun. 

– Teitkö tuon äiti varpaillasi?!

Siitä piti tulla kasvoruukku. Mutta on siinä ainakin yksi osa kasvoista.

Kun hullu lukuvuosi päättyi kesäkuun kevätjuhlaan, en harvinaista kyllä itkenyt – en edes puhetta pitäessäni. Päällimmäinen tunne oli jälleen ärsytys. Halusin vain pois kaikkien teinien ja vähääkään teiniä muistuttavien ulottumattomiin. Itkuhana aukesi vasta kolmelta iltapäivällä, kun eräs oma opiskelijani soitti. Hän tahtoi vain kiittää kaikesta, mitä olin hänen vuokseen tehnyt. Kun kuivasin kyyneleitä kämmenselkääni, ajattelin, että ehkä olen jotain tehnyt oikein niin kohtaamieni nuorten ja toivottavasti myös omien lasteni kanssa.

En ainakaan ole koskaan pelännyt näyttää tunteitani. Sehän on vain elämää ja eritteitä, kun itkee perjantain viimeisellä uraohjauksen tunnilla koskettavalle videolle tai juosten kustulla kahvitunnilla työkaverin murheille puoliksi syöty sokeripulla suussa. Oppilailtani kyselen joka aamu millä mielin olet tänään tien päälle lähtenyt. Vituttaa ja väsyttää on yleisin vastaus. Mitäpä siihen lisäämään, tunne se on vitutuskin. Yhtä hyväksyttävä kuin kaikki muutkin.

Omilta lapsiltani kyselen herkällä korvalla, mitä tuntemuksia ero, vuoroviikkoasuminen tai ikävä toisen vanhemman luo heissä herättää. Kerran kyselin ihan mielenkiinnosta, että kyselevätkö mummot miltä teistä tuntuu. Kuulemma eivät. 

– Mutta minä kysyin mummolta, että miltä tämä teidän ero siitä tuntuu! ilmoitti keskimmäinen.

Vau! Tunsin suurta ylpeyttä – tunnetaitoja voi todellakin opettaa. 

Tosin en tiedä onko lapsistani tullut liiankin suoria. Ainakin neiti 11 vee on yrittänyt vuoden ajan kouluttaa tunteiden tuskissa tirisevää äitiään.

 – Mitä sinä tuotakin eroa märehdit, menisit eteenpäin! Ihmiset tekee virheitä ja kuka sen sanoo, mikä on virhe ja mikä ei!

Seuraavan kerran esiteinin elämänviisaudet pomppivat silmille, kun kiinteistönvälittäjä kävi arvioimassa kotimme arvon. Kun myyntitykki käyntinsä jälkeen painoi oven perässään kiinni, yritin nieleskellä kyyneleitä omien ja siskoni lasten edessä. Koska siskon tyttö seurasi naamani väänteitä herkeämättä eikä tiennyt mitä tuleman piti, sain lopulta soperrettua itkunsekaisella äänellä, että tuntuu pahalta. Miten voin myydä kotini? Miten tässä kävi näin? Mihin olen matkalla?

Onneksi neiti 11 veellä oli topakka vastaus valmiina ja selkeä visio tulevasta: 

– Jos tämä myydään, niin sitten tästä tulee jonkun toisen perheen koti. Sinulla on sitten jossakin toinen koti ja mulla kaksi kotia! Niinhän se menee, neiti selosti itsevarmasti ja leikkasi samalla patonkia.

Kun erehdyin sanomaan, etten ole samanlainen halki, poikki ja pinoon -tyyppi kuin sinä rakas lapseni, alkoi uusi ryöppy astetta itsevarmemmalla äänensävyllä: 

– Olisit realisti! Siihenkin voi oppia, sen kun opettelet! Mitä tuota märiset!!

Ehkä vain olen märisijä. Kun oma mieleni prosessoi asioita, se aaltoilee ja pahasti. Viikko sitten tunsin kuinka ahdistus ja alakulo tekivät taas pesää sisimpääni. En osannut tarkalleen tulkita, mikä mustan mielentilan laukaisi, mutta halusin pysähtyä ja kuunnella itseäni. Niinpä määräsin itselleni lääkkeeksi luontoa, sillä halusin elää niin kuin opetan. Olenhan neuvonut lapsianikin, että kun elämä ahdistaa niin menkää metsään. Että saa uskoa Ukko ylijumalaan, astrologiaan tai Aku Ankkaan, mutta minä uskon itseeni ja Äiti Maahan. Sieltä löydän vastaukset.

Niinpä menin viikonloppuna metsään eikä aikaakaan kun vehreät maisemat avautuivat edessäni. Pian myös sielunmaisemani sai tummien sävyjen seuraksi valoa. Kaksi päivää, useita kosken- ja ojanylityksiä, kolme mustikkasankoa ja yhden ystävän viisaat sanat myöhemmin koin valaistuneeni. Tuntui kuin olisin tullut uskoon yhden viikonlopun aikana. Ymmärsin että isän kuolemasta ja avioerosta toipuminen vie vuosia ja minulla on oikeus tuntea kaikki tunteet, vaikka ympärillä olevat käskisivät lopettamaan murehtimisen, märehtimisen ja murenemisen, päästämään irti ja katsomaan tulevaan.

Minulla on oikeus kokea häpeää, surua, ikävää, katumusta, ahdistusta, alakuloa, syyllisyyttä, epävarmuutta, hämmennystä ja pelkoa – ihan koko helvetin kirjo tunteita kaikella kattauksella. Eikö sitä juuri asioiden käsittelyllä suuntaa katsetta tulevaan? Minun ei tarvitse teeskennellä sen valmiimpaa kuin olen – ei edes uuden onnen alttarilla.

Kun sunnuntaina olin saanut lapset nukkumaan ja istuin sohvalle mieli kirkastuneena, silmiini osui tv-tasolla komeileva trollin oksennus. Muistin helmikuisen illan mielenmaisemani ja mietiskelin, mikä tekijä mahtoi laukaista niinkin vahvan tunnereaktion. Jotakin se tunne minulle yritti kertoa, ehkä olin menettänyt hallinnan tunteeni? Ainakin tunne antoi minulle rohkeutta toimia ja viedä muotoilun kukkasen maaliin asti. En tiedä kumpi oli paskempi, teos vai tunne, mutta ainakin elän tunteella. Ja elän tunteesta. Tunnen, siis elän.

Seuraavan kerran kun ahdistaa, aion ryystän trollivadista skumppaa ja toivottaa tuutin täydeltä tunteita tervetulleiksi. Ahdistuksen ja alakulon, epävarmuuden ja haikeuden. Minun päässäni ei ole vikaa, jos märehdin. Vialliseksi se tulee, jos en märehdi.

Categories
perhe teinit Yleinen

Tietäjät tietää, häviäjät hieroo vai miten se meni?

Sammutan ruohonleikkurin, pyyhin hikeä ja kipaisen hakemaan tuvasta kupin kahvia. Mummo puuskuttaa lakaistuaan mökin kuistin, pienin tunkee nukkea pyörän tarakalle ja keskimmäinen plärää puhelintaan keinussa. Kolmas pelaa pleikkaria sisällä, vaikka kesä on kukkeimmillaan. 

Kun kahvi on kourassa, levitän Karjalaisen Kägi-lehden terassin pöydälle. Siinä se on! Yhteistä laatuaikaa! Pomppaan saman tien tuolista ja sadattelen, kun kahvi läikkyy kuistin laudoitukselle.

– Pelit ja vehkeet pois! Äidillä on teille tietovisa! hihkaisen ja huudan ulko-ovesta isointa ulos.

– Ihan just, ihan just.

– Eikun nyt!

– Kohta.

Odotan hetken eikä poikaa näy. 

– Aloitetaan. Tehköön laiskanläksynä, totean happamana, mutta yllättäen teininalku lampsii terassille ja istuu siskojensa viereen pihakeinuun.

– Mitä on palkintona?

– Jaa, pitäiskö miettiä panokset valmiiksi. Ehdotan että voittaja saa tikkarin ja häviäjä punnertaa. Itsehän olen treenannut vuoden niin pienet punnerrukset ei tunnu missään, sanon ja suutelen pullistamiani hauiksia.

– Entä jos pienin taas häviää? Ei se jaksa punnertaa? miettii isoin.

– No se voi tehdä vaikka kyykkyhyppyjä tai annetaan sille kutitusta. Tai hei, entä jos häviäjä tyhjentää tiskikoneen kotona! innostun.

– En lähe tuohon, se on Joonan vuoro!! En ala ollenkaan jos tolla mennään! Elina kiljuu.

– Miten olis potku palleille? Elina jatkaa.

– Tässä mökissä on tasan yhdet pallit. Mitäs jos häviäjä joutuu etsimään sen kyykäärmeen tuolta rannasta?! Karoliina voi näyttää puun, jonka taakse se luikerteli. Saadaan vähän jännitystä elämään, keksin.

– Hyi hitto, en lähe koko peliin! yksi huutaa.

Mummo katselee järvelle eikä jaksa kommentoida.

Kun olemme hetken aikaa kinastelleet panoksista, sovimme, että häviäjä antaa voittajalle jalkahieronnan.

– No niin, let´s play! Tietovisa testaa, tiedättekö sanontojen alkuperän. Eli meillä on sanontoja, mutta niiden alkuperäinen tarkoitus voi olla ihan jotain muuta kuin tämänhetkinen. Ymmärretty?

– Siis täh? Joku äikän paska. Joo okei, lapset mietiskelevät.

– No otetaan vaikka sanonta ottaa neuvosta vaarin. Sehän tarkoittaa että pitää ottaa jotain huomioon. Mutta alun perin sanonta tulee ruotsin kielen fraasista hålla var. No niin, nyt alkaa.

Pari ensimmäistä kysymystä menee hyvin. Mitä tarkoittaa luppoaika? Mitä tehdään, kun otetaan hatkat? Jokainen kilpailija valitsee vastauksista vaihtoehdon a, b tai c. Mummo vastaa lasten jälkeen ja minä viimeisenä. 

– Ja kysymys numero kolme: Mistä on tullut sanonta, että tulee tupenrapinat? Tiedättekö muuten, mitä se tarkoittaa tänä päivänä? kysyn lapsiltani ennen kuin luettelen vastausvaihtoehdot.

– Nyt tulee turpiin! poika huutaa ja alkaa nyrkkeillä ilmaan.

– Jep kiitos. Ja nyt tulee vaihtoehdot…

Neljännen kysymyksen kohdalla tulee deja vu. Ihan kuin olisin töissä keskellä kauneinta kesälomaa.

– Kun mennään pehkuihin, mitä sanalla on alun perin tar…. Eihän täällä kuule mitään! parahdan.

– Niinpä, en kuule kysymystä kun tuo yksi huutaa!

– No kun tuo työntää päätään ja kiemurtelee!

– Lopeta!

– Mene pois!

– Älä vittu huuda!

– Elä herra jumala huuda toisen korvaan!! mummo yhtyy rääkymiseen.

– Hiljaa! Ihan kuin töissä, voi tsiisus. Puhun mutta kukaan ei kuuntele!

Kun kiemurtelu ja kiljunta kuta kuinkin taantuu, jatkan.

– Kysymys numero viisi. Mihin on jouduttu, kun ollaan pulassa? Siis alun perin?

Isoin ja keskimmäinen valitsevat vaihtoehdon a) autiolle saarelle, josta ei ole poispääsyä kuin uimalla. Minä ja mummo vastaamme c) vedessä olevaan sulaan paikkaan. 

– Mitäs pikkunen vastaa?

– Öööö, mitä sä äiti vastasit?

– Vaihtoehto c.

– Mäkin vastaan c.

– Epäreilua!!!! Ei voida hyväksyä, se valitsee aina saman kuin äiti!! Äskenkin valitsi ihan saman! isoimmat parkuvat.

– Paska peli!

– No en minäkään tiedä mikä on oikein!! Täällä on valinnanvapaus, yritän väliin.

Seuraavat viisi kysymystä käsittelevät sanontojen jäädä kiikkiin, päästä pälkähästä, selkäpiitä karmii, päivä pulkassa ja maksaa viulut alkuperiä. Sitten päästäänkin itse asiaan, kun alkaa oikeiden vastausten läpikäynti ja pisteiden laskenta.

– Eka kysymys koski luppoaikaa. Oho!! Pikkunen tiesi ainoana ja sai pisteen! Luppoaika on alunperin aika, jolloin porot joutuvat syömään puussa olevaan jäkälää maan ollessa jäässä. Hyvä Karo!!

Neiti 5 vee nousee ylös kiikussa ja alkaa tuulettaa vimmatusti. Tyttö tanssii ensin etuperin, sitten takaperin ja heiluttaa meille pyllyä.

– Ja kysymys kaksi. Ottaa hatkat tarkoittaa että mennään jonnekin joutuisasti. Ja odotas… Siitä saavat pisteen kaikki muut paitsi pikkuinen. 

Neiti 5 vee alkaa huutaa kuin sikaa tapettaisiin. Menee sykkyrälle kiikkuun, työntää päänsä polvien väliin ja ulvoo ulvomistaan.

– Hähäää, isoveli härnää.

– Lopeta! Onko pakko kommentoida! Ei hätää, tämä on vain leikkiä ja yhteistä kivaa ajanvietettä, yritän rauhoitella tilannetta.

Pikkuinen jää pisteittä myös kysymyksestä numero kolme eli tupenrapinoista. Pienin veikkasi että sanonta tulee putkeen jumiin jääneestä hiirestä. Neiti alkaa huutaa entistä kovemmalla volyymilla.

– Ei voi tuosta suuttua! Huono häviäjä! veli jatkaa härnäämistään.

– Nyt suut suppuun, peli ei ole vielä pelattu!

Kysymys neljä käsitteli pehkut-sanan alkuperää. 

– Kaikki saivat pisteen paitsi Joona. Veikkasit että se on pehmeä untuvapatja.

– Mitä vittua, en veikannut??!! Ihan paska peli! poika alkaa riehua. Pian naama vääntyy itkuun.

– Ei nyt herrajumala tarttee itkeä, ei ole itkun asia, hämmästelen.

– En itke, vituttaa vaan!! poika vääntelehtii.

– Kuka nyt suuttuu? Voittaminenko se on tärkeitä? Eikö tässä ole tärkeintä läsnäolo ja osallistum…

– Voitto ei ole tärkeintä vaan murskavoitto!! Joo lähen sisälle! lapsi uhoaa.

– Et varmasti lähde. Se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Miten työ ootte noin kilpailuhenkisiä? Ei ole ainakaan minulta periytynyt.

– Mitä sinä sanot niille niitä pisteitä ääneen! mummo sadattelee.

– No mitä järkeä tässä sitten olisi? ihmettelen.

Oma pistesaldoni nousee kysymysten 5, 6 ja 7 kohdalla. Mihin on jouduttu, kun ollaan pulassa? Mistä tulee sanonta jäädä kiikkiin? Mistä ollaan päästy, kun on päästy pälkähästä? Arvaan kaikki oikein ja saan jokaisesta pisteen.

– Äiti huijaa! lapset huutavat.

– En huijaa, arvasin kaikki.

– Sulla on vastaukset siellä!

– Niin on, mutta ne on peitetty.

– Ihan paska peli!!! isoin äksyää.

– Mitä työ vänkäätte, miksi huijaisin, alan hermostua.

– Meneekö tunteisiin?

– Tunteisiin…… lapset alkavat laulaa kuorossa Salkkareiden tunnusbiisiä.

– Ei ole tapana huijata, ihan tiedolla ja arvauksilla mennään. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Mistähän se sanonta on muuten saanut alkunsa? Miksei se voi olla mummo suonsilmässä tai mummo myrskyssä tai mummo…

– Jatka! lapset huutavat.

– Istu omalla paikallas!

– Äiti tuo puhaltaa noita saippuakuplia kohti!

– Meni silmään, lopeta!!!

– Voitteko keskittyä, Karo istu aloillasi. Kysymys kahdeksan oli että selkäpiitä karmii. Mikä selässä oleva pii on? Ja hitsit, nyt meni mulla väärin. Mummo ja Joona saivat pisteen oikeasta vastauksesta.

– Hähää, siitäs sait, poika tuulettaa.

Kysymys numero yhdeksän käsitteli päivä pulkassa -sanontaa.

– Miepä tiedän tän, ei tartte edes katsoa oikeaa vastausta. Ennen vanhaan pulkka oli kiilamainen puinen kapula, johon merkittiin päivän työt tekemällä puukolla siihen lovi, lesoan tietotaidoillani.

– Luin vasta jostain sanomalehdestä tän sanan etymologian, täsmennän ja jatkan:

– Elina arvas myös oikein.

– Huijasit taas!!! poika huutaa.

– Etkö voi vain hyväksyä, että äitisi on lukenut nainen. Sitä paitsi olen elänyt kolmekymmentä vuotta pidempään kuin työ, kai mie jotain tiedän elämästä enemmän! Jos en tietäisi niin kannattaisi huolestua.

Viimeinen kysymys kyseli, kuka maksaa viulut. Käy ilmi, että poika ja keskimmäinen vastasivat oikein. Sana sukeltaa alun perin ranskalaisiin tanssiaisiin.

– Tiesin tän, kun oon etsinyt tietoa Ranskasta googlettamalla, flexailee keskimmäinen.

– Jaahas, ja sitten lasketaankin kokonaispisteet. Pienin sai viisi pistettä, mummo ja isoin kuusi pistettä eli tulitte jaetulle toiselle sijalle ja minä ja Elina saatiin seitsemän pistettä. Voittajien on helppo hymyillä, high five, hihkaisen ja vedämme keskimmäisen kanssa yläfemmat.

– Paska peli!

– En tiedä paskasta, mutta oli oikein rentouttava pelihetki. Tekis mieli ottaa hatkat, sillä tuntuu että tarvitsen luppoaikaa, kun alkoi selkäpiitä karmia. Voisin vaikka mennä pehkuihin, alkaakin olla päivä pulkassa.

– Alapa Karoliina hieroa äitin jalkoja, kehottaa isoveli.

– En valmasti hielo!! pikkuinen huutaa ja alkaa itkeä sykkyrällä.

– Sie hävisit, ala nyt vaan hieroa!

– ÄÄÄÄÄÄÄÄ, ei oo pakko jos ei halua!

– Äiti voi hieroa pikkuista, anna jalka tänne, sanon ja istun tytön viereen keinuun.

Tyttö kääntyy kiikussa, suu leviää hymyyn ja jalka ojentuu oman reiteni päälle. Ryhdyn hieromaan pikkuruisia varpaita pyörivin liikkein.

– Mitä hittoa! En pelaa enää ikinä, jos sääntöjä ei noudateta!! keskimmäinen skitsoaa.

– Ei tää näin voi mennä! Ei mitään järkeä että voittaja hieroo häviäjää!! isoin äyskii.

– Elämä on, myhäilen ja jatkan pienen ja sievän ukkovarpaan näpräämistä.

Karjalainen, Kägi-lehti 2024. Visa sanontojen alkuperästä.

PS. Hetken kuluttua löysin Karjalaisesta toisen tietovisan synonyymeista. Se onkin toinen tarina se. Mainittakoon että mummo meni sisälle tiskaamaan ennen visan alkamista.

Categories
perhe Yleinen

Äiti, mitä sä teit kun sä teit mua?

Syntyykö tästä vauva?

Kun muiden lapset ruikuttavat spanielinpentua tai gerbiiliä, meidän kärttävät vauvaa. Kaksi vuotta sitten neiti kolme vee yllytti pumppaamaan pikkuveljeä, nyt tähtäimessä on pikkusisko. Tosin se oli listalla jo jouluna.

Myös tekotapa kiinnostaa. Pari viikkoa sitten kävimme seuraavan vauvakeskustelun:

– Äiti mitä sä teit, kun sä teit mua?

– Pesin pyykkiä, imuroin, tein töitä, kun olit mahassa. Tavallisia juttuja you know, luettelen ja jatkan vessanpöntön pesua.

– Tiiän ne jutut, mutta mitä teit kun TEIT MUA?

– Öö, mitä luulet että tapahtui?

– Laitettiin siemen, sit mentiin peilin eteen ja katottiin peilistä, et onks se siemen siellä hyvin vai onko jääny kurkkuun kiinni.

– Annapas kun kerron miten vauvoja tehdään. Sulla on oikeus tietää eivätkä asiantuntijatkaan suosittele haikarasatuja vaan raakaa faktaa. No ensin miehen…

Lauseeni jää kesken, sillä isoveli osallistuu keskusteluun:

– Pippeli laitetaan pimppiin!

– Juuri näin. Siemen ohjataan pimppiin pippelillä, vahvistan.

– Eli ostetaan kaupasta siemen ja laitetaan siemen pippeliin, pienin pähkäilee.

Yhtäkkiä neiti alkaa laulaa.

– Pippeli hyppeli pitkin siltaa, toivotti Pirjolle hyvää iltaa! Katsoi taivaan tähtiä, ei ollut laivaan tähtiä. Katsoi rahapussia, ei ollut rahapussia, untsi untsi pröt pröt pruuuuuu…...!

– Kuka opetti? Onneksi on menty sensuroiduilla sanoilla.

Pari viikkoa myöhemmin:

– Äiti, saanko mä pikkusiskon?

– Alan olla iäkäs.

– Alat olla maailman paras äiti.

– Oi ihana kuulla rakas. Mutta se vois olla myös poika.

– Otetaan vaan tyttösiemen kaupasta.

Isoveli puuttuu puheeseen:

– Äiti se luulee vieläkin että siemenet menee kurkkuun! Se ei oo oppinu mitään, vaikka kerrottiin miten vauvoja tehdään!!

– Muistatkos miten niitä vauvoja tehdään, olen kertonut. Ei niitä siemeniä kaupasta käydä.

Pienin vastaa muitta mutkitta:

– Otetaan siemen, imastaan mutta ei purasta. Annetaan olla hetken mahassa, sitten lääkäli ottaa sen täältä (osoittaa pyllyä), sitten odotetaan hetki tai en mä tiedä pitääkö odottaa. Jos tää meni väärin niin sun pitää tehdä silleen niinku se oikeesti tehdään.

– Mutta jos en vaan halua vauvaa?

– Sit haluaisin isosiskoja. Tykkään kaikista uusista jutuista ja kauniista tytöistä, haluan kolme isosiskoa!

– Selvä. Eikun tilaukseen! Kannattaa laskea jotakin myös isänne varaan. Jospa se löytää naisen, jolla olisi pari tyttöä.

Keskimmäinen osallistuu keskusteluun.

– Äiti mie luulen, että iskä tuskin haluaa naista.

– Miks?

– Sillä on niin isot traumat siun laulamisesta.

*****

Iso siemenkeskustelu vuosien takaa luettavissa täältä: Koronavauvoja ja kuurupiiloa

Categories
arki kaaos Yleinen

Neiti Etsivä ja kadonnut Kuoma

– Sie oot kuin Pilvi Hämäläinen! Aina on auton avaimet hukassa ja kun hävittää vara-avaimetkin, pitää kulkea taksilla töihin! huusi äitini eräänä aamuna, kun tein lähtöä sorvin ääreen ja etsin avaimiani jokaisen tason alta, päältä ja sivulta.

– Eipä nyt liiotella! huusin takaisin ja jatkoin jahtaamista.

– Bingo! Vessassa olivat! Heippa!

Aika lähellä oli taksin tilaaminen eräänä päivänä. Tuleva ex-mieheni oli hyvää hyvyyttään antanut peltilehmänsä viikoksi lainaan, koska omani koki äkkikuoleman puolivälissä Suvantosiltaa keskellä neljän ruuhkaa. (Tästä varmasti lisää tuonnempana…)

– Siihen on sitten olemassa vain YHDET avaimet, joten älä hävitä.

– En tietenkään.

Kunnes sitten kolmantena aamuna hävitin. Olin jo lähdössä myöhässä, ja koulun pihassa liikkeeni muuttuivat kiireen myötä entistä liukkaammiksi. Kun työnsin lämmityspiuhan paikalleen ja yritin lukita kotteroa, virta-avaimet olivat tipotiessään. Juurihan tungin ne taskuuni! Kaivelin ensin taskut ja takin vuoren sisuksen, sillä taskussa oli reikä, sitten penkkien aluset, renkaiden päälliset, lumisen maan, läppärilaukun miljoona koloa, kuoppaa ja käytävää. Tuloksetta. Tunsin kuinka paniikki painoi jossakin rintarangan ja sielun välissä. Pitääkö auto hinauttaa? Mitä maksaa lukkopesän vaihtaminen? Miten ehtisin toiselle kampukselle ajoissa kesken päivän? Pitääkö lapsi hakea päiväkodista taksilla? Oliko tämä viimeinen virheeni ja kohtalokkain kämmini?

Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. 

Sitten olikin pakko juosta tunnille. Opettajanhuoneessa panikoin asiaa työtovereilleni jatkaen takkini ja reppuni tonkimista.

– Onko auto lukossa? kysyi Jarkko.

– No ei ole, kun ei ole niitä avaimia!

– Ei ne kaukana ole, löytyy ne, Jarkko rauhoitteli.

Oppitunnin alussa suolsin kaiken reppuni sisällön opettajan pöydälle ja selitin opiskelijoille, että kohta perii hukka, jos Toyota ei starttaa. Opiskelijoiden silmät syttyivät draaman mahdollisuudesta. Tai sitten siitä ilosta, että tunnin aloitus siirtyi parilla minuutilla.

Ensimmäisellä tauolla juoksin autolle. Käytävällä vastaan kävelevä Jarkko kertoi jo pyllyilleensä ajopelini läpikotaisin, mutta avaimet jatkoivat piiloleikkiään. Lohdullista, että sekä opiskelijat että kollegat elivät jännitysnäytelmää mukanani! Jatkoin pyllyilyä Toyotan ulko- ja sisäpuolella, mutta vedin itsekin vesiperän. Sen sijaan löysin auton maton. Se hyökkäsi penkin alta suoraan oikeaan silmääni. Sattui saatanasti. Seuraavalle oppitunnille menin silmääni pidellen ja nauruani pidätellen.

Ihan kaikkien psyyke ei kestänyt.

– Nyt Tinsku älä kerro enempää, hengästyttää!! Tää koulunkäynti vie multa kaiken energian! eräs opiskelija rääkäisi ja pyöritteli päätään käsiensä välissä.

Seuraavalla tauolla aloin tehdä arkeologisia tutkimuksia hangessa, sillä Toyotan sisuksia oli selvästi turha tutkia. Konttasin vielä auton ympäri ja haroin käsilläni renkaiden ympärykset, mutta en päässyt kadonneen jäljille. Seuraavaksi ryhdyin kaivelemaan lunta lämmitystolpan ympäriltä. Siirtelin varovasti puuterilunta sormillani ennen kuin aloin työntää kättäni syvemmälle valkoiseen nannaan. Pian kaivoin penkkaa kuin vihin saanut ajokoira. Mitä sieltä pilkistikään?!! Uskomatonta! Avaimet!! 

Seuraavana päivänä jännitysnäytelmä sai jatko-osan. Sisko etsi tunnin puhelintaan kääntäen äitin kämpän ylösalaisin ja hakien vauhtia kirjastosta ja äänestyskopista. Puhelin löytyi sohvan välistä, jonne sisko oli sen itse survonut taaperolta piiloon.

– Voi herregud teidän kanssa, ihme on, jos ei lapsetkin häviä! äiti pyöritteli päätään.

Vaan eipä mennyt montaakaan päivää avain- ja puhelinepisodista, kun äidillä oli asiaa. Olin ostanut äidille joululahjaksi uudet Kuomat, mutta nyt oikean jalan kenkä oli mystisesti kadonnut.

– Tässä eteisessä ne oli, en minä oo niitä raskinu käyttääkään. Vanhoilla oon kulukenu, vaikka niissä on jo pohja puhki. Joka paikan oon ettiny eikä löydy. Ei sitä ole missään! Ei luulis iteksiäänkään kävelevän!

– Ja minua syytät Pilvi Hämäläiseksi!

Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin?

Meni viikko ja äitillä oli asiaa. Hän oli nähnyt siskoaan kaupassa, ja Arja oli alkanut kummastella outoa juttua. Heille oli ilmestynyt eteiseen upouusi musta oikean jalan Kuoma. Äitini oli luonnollisesti innostunut uutisesta ja henkäissyt, että häneltä oli kateissa uusi musta oikean jalan Kuoma. Mielenkiintoista oli, että kumpikaan siskoksista ei ollut kylätellyt toistensa luona ainakaan puoleen vuoteen. 

– Arja kävi tässä ohikulkumatkallaan ja se on tosiaan yhtä uusi ja musta ja sopii pariksi tälle vasemman jalan kengälle, mutta kun ne on ihan erilaiset.

– Erilaiset?

Äiti kaiveli Kuomat esiin ja kääntelimme niitä käsissämme. Väri ja koko täsmäsivät, mutta malli ei. Pohjat olivat erilaiset, samoin muotoilu ja siksakkaus kenkien päällä. Selvästi eri painoerää. Muistelin ostotapahtumaa ja kerroin äidilleni, että olin tempaissut kengät mukaani Prisman kenkätelineestä, ne eivät siis olleet ostohetkellä laatikossa. Kassa oli kyllä tarkistanut koon, mutta ei muuta. En minäkään erottaisi mustaa Toyota Corollaa mustasta Yariksesta. 

– Eli ostit eriparikengät. Mutta ei se tätä mysteeriä ratkaise, että miten ne on Arjan luo päätyneet! äiti nauroi.

Meni viikko, jonka aikana äiti oli leikkinyt siskonsa kanssa Neiti Etsivää. Yhdistävä linkki oli löytynyt. Tai pikemminkin kaksi: äitini kaksi pikkusiskoa olivat kylätelleet ensin äitini luona ja sen jälkeen Arjalla. Äiti ja Arja eivät vain millään ymmärtäneet, miksi he olisivat rahdanneet Kuoman mukanaan kyläpaikasta toiseen. Mietimme kaikki skenaariot läpi. Oliko musta Kuoma sekoittunut mustaan käsilaukkuun? Olisiko Kuoma voinut raahautua kassin mukana? Oliko toinen vetäissyt epähuomiossa popon jalkaansa? Tämä tuntui oudolta, sillä äitini muistin mukaan molemmilla vierailla oli nilkkurit jalassaan. Arvoitus ei ratkennut, sillä kumpikaan pikkusiskoista ei vastannut puhelimeen.

Kului pari päivää ja äidillä oli uutisia. Arvoitus oli ratkennut! Senja-sisko oli ostanut molemmille siskoilleen kukkakimput tuomisiksi. Koska ulkona oli parikymmentä astetta miinusta, Senja oli ottanut Arjan kimpun äitini eteiseen kylättelyn ajaksi, jotta pakkanen ei panisi sitä autossa.

– Oli sitten survonut kimpun siihen Kuomaan eli käyttänyt sitä maljakkona! Arjan luo lähtiessään oli tempaissut kimpun Kuomineen päivineen kainaloon ja jättänyt kukkatelineen eli sen Kuoman Arjan eteiseen.

– Ei ole todellista!

Mietiskelin pitäisikö kengät palauttaa Prismaan, nehän olivat eriparit.

– Sinäpä oot jo hävittäny kuitin, äiti tokaisi.

– Näin on. Ja Ari oli poistanut minut s-bonustililtä, niin ei näy osto bonuskortillakaan. Eli se siitä.

– Mutta ei nää jalassa tunnu erilaisilta, hyvin pystyy käyttämään, äiti mallasi jalkineitaan tyytyväisenä ja jatkoi:

– Onkohan näistä toinen se vesitiivis ja toinen ei? Nehän erottaa erilaisista pohjista, äiti mietiskeli.

– Se vesitiivis on varmaan se, jota käytettiin maljakkona! päättelin ja nauroin omalle vitsilleni.

Mitä tästä opimme? 

Ei ole Kuomaa kokoon katsomista. Ja kukkahattutädit ovat aika kesyjä verrattuina kukkakenkätäteihin.

******

PS. Myös kahvikupit voivat hävitä mitä eriskummallisimpiin paikkoihin: Kadonneen aarteen metsästäjä

Categories
matkailu teinit Yleinen ystävyys

En mä pakkasta pelkää, mutta ehkä vähän Ikeaa

Se on kevät! Aurinko paljastaa ikkunoihin kertyneet kuonat ja hupenevan hangen alta löytyvät koirankasat. Siitepölyaikakin lähenee! Onkin hyvä muistella rapsakkaa joulun jälkeistä pakkasjaksoa. Sitä, johon tulevaisuuden historioitsijat viittaavat keskisuurena jääkautena.

Tämä kohtalainen jääkausi sattui kuitenkin päällekkäin Paulan ja esikoistytärtemme perinteisen Matkus-reissun kanssa. (Viime vuonna olimme sattumalta törmänneet joululomalla Ikean rappusissa ja siitähän se ajatus sitten lähti.) Lähimmäisemme kokivat tarpeelliseksi ilmaista huolensa. Oli silkkaa tyhmyyttä ja idiotismia lähteä yli 30 asteen pakkasessa 13 peninkulman päähän! Paulan anoppi oli useampaan otteeseen pyytänyt poikaansa vetoamaan meihin, ettemme lähtisi. 

Mutta puolisomme tunsivat meidät paremmin.

“Lähettehän te kuitenkin. Ihan sama mitä teille sanoo. Mutta hakemaan en tule.”

Oma mieheni tuumi lohdullisesti, että valtatie oli sen verran hyvin liikennöity, että apua saisimme varmasti. 

Pete oli kahvikupin kanssa vastassa, kun vaapuin toppavaatteissa Paulan eteiseen. Vaikka silloin tällöin valintani ovat outoja, havainnointikyky heikohkoa ja logiikka luonnotonta, luonnonvoimiin suhtauduin kunnioituksella. Pakkasin päälle kolme väli- ja kaksi toppakerrastoa, jos vaikka auto sattuisikin hyytymään. 

“Sinä se et kuole tien varteen. Noista muista en tiiä.”

“Ei kukaan kuole!” Paula hehkutti ja viittoili eteisen lattialla olevia untuvamakuupusseja. Kurtistin kulmiani. Miksi Paula oli pakannut Petelle makuupusseja? Ei sitä nyt taivasalle oltu ajamassa tyttöjen illan tieltä. Vienosti vain vinkattiin, että olisi hirmuhyvä idea ottaa taapero ja suunnata vanhempien luo juuri tänä iltana. 

“Pysytään lämpimänä, jos auto leviää”, Paula kehuskeli. “Alunperin sottailin, että otan halkoja mukaan, että saadaan tehdä nuotio tien varteen. Mutta en minä niitä halkoja sitten kehannut pakata.”

Näin sieluni silmin nuotion motarin varteen hyytyneen Audin vieressä. Kyllä. Ehkä se oli aavistuksen liian extremeä jopa omaan makuun. 

Makuupussien lisäksi pakkasimme takakonttiin kolme kassia toppavaatteita. Teinien mielestä oli täysin turhaa pukea toppahousuja autoon, joka olisi lämmin.

“Se ei ole lämmin, kun hyytyy Outokummun risteykseen.”

“Missä siun pipo!? Hanskat?! Täällä on kolkytäviis pakkasta!”

“Elä huua. Tuolla ne on kontissa!”

“Ei ne siellä juurikaan lämmitä!”

Toki teinit olivat oikeassa ja Kallansilloilla jouduin riisumaan hiestyneen pipon ja lapaset.

***

Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen Paula huokaisi helpotuksesta, sillä Audin näytöissä alkoi tapahtua liikettä. Pete oli ohjeistanut tarkkailemaan moottorin lämpötilaa. Se, miten meidän tulisi toimia epänormaalissa lämpötilan muutoksissa, oli jäänyt epäselväksi. Mutta nyt tarkkailu ainakin onnistui! Bensamittari ja ulkolämpötila laskivat samaa tahtia. 

Tunsin oloni aavistuksen stressaantuneeksi. Polttoaineen merkkivalolle olin jo liki immuuni, mutta vasta eilen olin ymmärtänyt, että polttoaineilla todella oli pakkasrajansa. 20 vuotta uskonut, että polttoainepumpuihin ilmestyvä teksti “talvilaatu” ja minimilämpötilat olivat vain mainoskikkoja, kuten tiedostavaan kuluttajaan vetoava luomusora.

“Tiedätkö, tämä ei välttämättä ollu hirmu hyvä idea”, tuumin Paulalle. 

“Ei varmaankaan. Miinus 33.”

“Siis ei tän sään takia, mutta ku tilikin on kohta pakkasella. Miulla ei ole ku neljäkymppiä ja tilipäivään on toista viikkoa.”

“Joo, miunkin piti säästötililtä ottaa! Pete ihmetteli, miks lähteä ostoksille, kun ei ole rahaa.”

“Sama! Mutta lasketaan kai ne rahaksi ne säästötilin rahatkin.”

“Onneks muillaki on rahat loppu. Mie luulin, että oon ainut, jolla ei oo rahaa.”

“Niin mieki luulin, kun ihan ihme suunnitelmia kaikilla lomalle.”

“Joo, saa laittaa miullekin sieltä rahaa”, tyttäreni huikkasi takapenkiltä. “Millakin saa Paulalta.”

“Saa vai?”

“Joo, sie lupasit, jos saan kympin ruotsista!”

“Härregud, miten typerä voi ihminen olla!”

E63:lle kääntyessämme puhelimeni alkoi soida. Pete. Mitä se miulle soitteli?

“Ku ei sitä rouvaa saa kiinni.”

“No ei saa, ku se ajaa.”

“Eikös teidän pitäs olla jo perillä? Lähitte jo kolme tuntia sitten.”

“No tuli tässä pari muuttujaa.”

Päätin olla kertaamatta oksennustauon yksityiskohtia Paulan kuullen, koska Paulan vatsa oli hyvin empaattinen kanssamatkustajien matkapahoinvoinnille. Tai tarinoille matkapahoinvoinnista.

“Voisitko sanoa sille, että ilmottaa, kun saatte auton parkkiin.”

“Javisst.”

Matka parkkipaikalta Matkukseen oli pitkä ja hyytävä. Onneksi olin pukeutunut lämpimästi, teinit olisivat jähmettyneet paikoilleen, mikäli parkkipaikka olisi löytynyt yhtään kauempaa. 

“Nyt mennään eka vessaan, että saadaan synkronoitua rakot”, Paula tuumasi ja vilkaisi minua vakavasti. “Ja sitten sie heität pari kerrosta vaatetta pois. Ehkä tarkenet sisällä.”

Paula saattoi olla oikeassa, sillä hiki alkoi norua jo selkää pitkin.

“Ja sitten mennään syömään. Tytöt…Tytöt?”

Tyttöjä ei näkynyt enää missään. 

Lihapullien jälkeen liukuportaissa Paula muisti soittaa Petelle, että olimme turvallisesti kohteessa.

Shoppailu ei ole minun juttuni, mutta koska nyt ostoslistallani olivat tarpeelliset sukkahousut erikoistilaisuutta varten, suunnistin Paulan suosittelemiin liikkeisiin.

Kaupasta ei löytynyt sukkahousuja, mutta mukaani tarttui täysin käsittämätön jakku, joka mahdollisesti sopi juhlamekkoni kaveriksi. Koska en kulutuseettisistä syistä voinut ostaa kaupan kassia, puin jakun vaatteitteni päälle. Melkoisen lämmin, eikä juurikaan sopinut verkkareiden kanssa. 

Vastaan kävelevät teinitytöt näyttivät kovin tutuilta, mutta eivät kuitenkaan tervehtineet. Loivat katseensa maahan ja kiristivät tahtia. 

Seuraavaksi löysin itseni Paulan pakottamana halpiskaupassa, jonne olin omia lapsia kieltänyt menemästä kulutuseettisistä syistä. Niistä samoista, joiden takia hikoilin nyt turhan juhlavassa jakussa hyllyjen välissä. Paula oli tunkeutunut sovituskoppiin viisien farkkujen ja parin tusinan paidan kanssa. 

Puhelin soi. 

“Onko Paula siinä?” tyttäreni kysyi. 

“Joo, tuolla sovituskopissa.”

“Ku Milla ei saa sitä kiinni ja sen pitäs kysyä…” 

En saanut enempää selvää, kun Paula tunki päänsä verhon välistä.

“Ei! En anna yhtään rahaa enää!” 

“Ei se kuulemma anna rahaa.”

“Ees ruokaan?”

“Teillä oli tilaisuus syödä meidän kanssa ilmatteeks.”

Puhelu päättyi. 

“Onneks meillä on samanlainen linja lastenkasvatuksessa”, Paula pyrähti käytävälle uusia pöksyjä peilaten.

Kolmen tunnin intensiivisen shoppailun jälkeen tyttäremme kaipasivat jälleen meitä. Tai pankkikorttejamme. Kahvikupin takana siirsin lisää rahaa kakkostililtä käyttötilille. 

“Voitasko käydä porukassa nyt siellä Ikeassa, kun mie tartteen….” en kuunnellut, mitä tyttäreni luetteli.

“Ei miulla ole rahaa. Eikä Paulan autoon mahdu.”

“Siis en mie tarttee ku lampun.”

“Ja mie tartteen sellasen peilin.”

“Ja miulla on lista”, tuumi Paula. “Mutta nää on pieniä.”

Minulla ei ollut listaa, mutta Ikean itsepalvelukassalla näkyvä eurosumma oli liki kolminumeroinen. Ja yllättäen reissumme jännittävin hetki ei ollutkaan se, hörähtäisikö Audi käyntiin vaan se, kuinka saisimme Ikea-ostokset tavaratilaan. Toki makuupusseilla sai hyvin suojattua jättikokoisen meikkipeilin.

Teinit olivat käyttäneet häikäilemättä hyödykseen väsyneitä aivojamme ja heikentynyttä vikinän vastutustuskykyä.

Puhelin piippasi, kun käännyimme 9-tielle. Mieheltä.

“Joko te ootte kehnossa?”

Hätkähdin. Mistä se tiesi, että olimme ajaneet jälleen huti rampista ja käyneet kääntymässä Kehvon rampissa. “Kohteessa, jossa on käytävä toisenkin kerran”, kuten Paula lakonisesti totesi. Maagista!

“Siis pellossa?”

Aa… se tarkotti, että Jehkossa! Automaattinen sanakirja, parisuhteemme piristys.

“Ei olla, vasta käännyttiin Joensuuntielle.”

“Miten te voitte olla vasta siellä? Kello on seittämän!”

“Muutama muuttuja.”

“Joo, kun en uskalla ottaa kaljaa, kun tiiä pitääkö teidät mistä pelastaa.”

“Mie kerron sitten, kun ollaan perillä..”

Kaksi tuntia Jehkoon saapumisen jälkeen muistin ilmoittaa miehelle, että kaljan sai korkata. 

Kuusi tuntia myöhemmin Pete katui katkerasti päätöstään jäädä kotiin kuuntelemaan lievästi promilleviritteistä kalsarikaraokea.

***

Aikun ja Paulan hikisen nahkeisiin kesäseikkailuihin pääset täältä.  

Categories
arki koronapäiväkirja perhe Yleinen

Koronapäiväkirja vol 2, osa 2: Koronan kurimuksessa kersojen kera

Tämä on kurjan koronakertomuksen jatko-osa. Mulkaise ensin osaa 1, jos et ole sitä vielä tehnyt.

Päivä 3

Aamulla herään yskimään ja niistämään. Vasen silmä tuntuu myös kummalliselta. Eilinen oli lastenleikkiä. Kunhan tästä päivästä selviän niin selviän mistä vain. Lapsilla ei onneksi ole oireita. Tavoitteena onkin parantua pelikuntoon ennen heidän sairastumistaan.

Aamupäivällä olo on niin hyvä, että saan jopa lueskeltua opintoihini liittyvää kirjallisuutta. Lounaaseen mennessä toivon, että olisi jo ilta ja pääsisin vällyjen väliin.

Kello yksi käymme tyttäreni kanssa seuraavan hilpeyttä herättävän keskustelun:

–        Äiti, mulla on vielä yökkärit.

–        Niin mullakin. Ja hampaatkin on pesemättä.

–        Ai sullakin?!

–        Mullakin.

–        Hihihii!

Ennen Pikku Kakkosta ei enää naurata:

–        Äiti, leikitään barbeilla.

–        Äiti ei nyt jaksa, on tosi kurja olo.

–        Äiti, pelataan temppupeliä.

–        Äiti ei nyt pysty.

–        Äiti, avaa nuo rattaat mulle leikkejä varten.

–        En avaa, kun en kykene.

–        AAARGH!!!!

–        Elä pliis huuda kun korviin koskee.

–        Elä pliis huuda kun korviin koskee.

–        Ootpa hauska.

–        Ootpa hauska.

–        No nii, eiköhän se riitä.

–        No nii, eiköhän se riitä.

–        Ai että sie oot rasittava.

–        Ai että sie oot rasittava.

Viisivuotias osaa myös hienosti matkia yskimistäni ärsyttämistarkoituksena.

Päivällisen jälkeen otan aimo annoksen jäätelöä jälkkäriksi, ihan vaan siksi että kohta sitä makuaistia ei ehkä olisi. Illalla olo onkin jo ihmeen virkeä. Jaksan leikkiä sukkahirviötä ja ottaa pari tanssiaskelta. Puhdistan jopa suihkun tukkoon mennen viemärin. Vetäisivätpä omat rööritkin noin hyvin.

Iltaan mennessä Oktonautteja on katsottu jo niin paljon, että tytär kutsuu äitiään Kapteeni Valkoiseksi.

Päivä 4

Aamulla tuntuu kuin joku olisi ajanut yöllä yli jyrällä. Pää on täynnä räkää. Yskiessä meinaa tulla oksu ja niistäessä pitää istua alas. Enpähän putoaisi korkealta ja kovaa, jos ponnistellessa lähtisi taju.  Makuaistikin on poissa. Onneksi tuli herkuteltua eilen ja toissapäivänä! Kerään koko aamupäivän voimia, jotta jaksaisin käydä polttopuita 50 metrin päästä ulkovajasta. Autolla. Sen jälkeen viisivuotiaan hiustenpesu, joka aina on oma shownsa ilman koronaakin. Siinäpä sitä urheilusuoritusta yhteen päivään jo tarpeeksi.

Samainen viisivuotias alkaa taas hyppiä seinille ennen Pikku Kakkosta, joten jotain pitäisi keksiä. Ryhdymme leipomaan keksejä. Siihen ehkä pystyn, kun taikinan tekisi pikkuleipoja. Taikinaan saisi samalla upotettua kaapinperälle jääneet pahanmakuiset suklaat (Kyllä, niitäkin on. Ikeasta saa halvalla.). Taikinasta tulee sopivan napakka ja lapsen mielestä ihan hyvänmakuinenkin. Pellille huolellisesti asetetut taikinakasat vain turpoavat yli äyräidensä ja kahdestatoista pikkukeksistä muotoutuu yksi suuri. Olisiko pikkuleipoja sittenkin ujuttanut ylimääräisen lusikallisen leivinjauhetta taikinaan? Makuaistini ei pelaa vieläkään ja lapsi ei tykkää kuin taikinasta, joten syömättä jäävät.

Koska saan leivinuunin lämmitettyä vaivalla hakemillani puilla, päätän ottaa siitä kaiken irti. Työnnän feta-tomaatti-kesäkurpitsavuoka uuniin muhimaan. 

Viisivuotias osoittautuu oikein hyväksi lapsenhoitajaksi silloin, kun pikkuveli ei revi hiuksista, sotke leikkejä tai ole muuten idiootti, tyhmä tai urpo. Sisko keksii oikein viihdyttäviä leikkejä velipojalleen ja vetää tämän jaloista huoneen poikki turvallisempaan paikkaan, jos Tumppi ryömii liian lähellä johtoja. Isosisko on pikkuveljen syntymästä asti toivonut, että veli olisikin sisko. Toive saattaa toteutua, jos sisko vielä pitkään joutuu viihdyttämään itseään ja veljeään pukeutumisleikeillä:

–        Kato äiti, Tumppi näyttää ihan tytöltä!

Päivä 5

Herään aamuviideltä yskimään. Samalla pitää myös pyöriä sängyssä ja etsiä asentoa, jossa henkeä ei ahdistaisi. Eronneena naisena toivoisin etsiväni hieman toisenlaisia asentoja, jos ymmärrätte mitä tarkoitan… Ilmeisesti asento löytyy nytkin, sillä seuraavan kerran herään aamuseitsemän jokellukseen. Tarve yskiä ja niistää on huomattavasti vähäisempi, mutta tilalla on koko kropassa tuntuva lihaskipu. Makuaisti on edelleen poissa.

Lounaalla viisivuotiaasta alkaa löytyä pirullisia puolia:

–        Syöhän ruokasi.

–        En jaksa.

–        Kolme lusikallista vielä.

–        Kaksi.

–        Kolme.

–        Mä näytän sulle kieltä ku säkin näytät aina mulle!

–        ?

–        Mä osotan sua ku säkin aina osotat mua!

–        ??

–        En osottanu sinuu vaan Tumppia.

–        No sehän tekee asiasta paljon hyväksyttävämmän, niinkö?

–        Nii!

–        *Yskäisy*

–        *Tekoyskäisy* (täysin samalla intonaatiolla ja kestolla)

–        Don’t push it, mate! (Tätä käytän aina kun aletaan olla lähellä riittävää ärsytyspistettä.)

–        Douppusitmeit!

–        Ootko vähä ärsyttävä?

–        Ootko vähä ärsyttävä?

Olotila tuntuu sen verran hyvältä, että ohjaan pesueeni ja itseni ulkoilmaan. Pienimmälle rattaat alle ja isommalle polkupyörä. Olisi ihanaa vain kävellä rauhassa ja hengitellä raikasta maalaisilmaa sisuksiin. Ei täällä yleensä ketään elollista päiväsaikaan näy.

Little did I know. Hiekkatiellä vastaan tulee autoilija, joka pysäyttää kohdalle ja veivaa ikkunan auki. Olin unohtanut, että eläkeläiset voivat olla liikkeellä mihin aikaan päivästä tahansa.

–        Ei kannata tulla lähelle, mulla on korona, saan rää´yttyä paineisella äänellä.

Vähän ajan kuluttua toinenkin autoilija pysähtyy turisemaan. Olin unohtanut, että yötyöläisetkin saattavat olla liikkeellä mihin aikaan tahansa.

Olen uupunut liikunnasta ja puhumisesta. Kunhan tästä lenkistä tokenen niin selviän ihan mistä tahansa.

Iltapäivällä kurniva nälkä saa miettimään ruokaa. Ei helvetti, se feta-tomaatti-kesäkurpitsavuoka on edelleen uunissa! 24 tuntia jälkilämmöllä!! Tarvitseeko edes mainita, että syömättä jäi.

Rakkaudella haudutettua tomaattivuokaa. Maistuis varmaan sullekin.

Illemmalla telkkarin kanavia vaihdellessa viisivuotias kysyy yllättäen:

–        Millon tulee taas se naimisohjelma?

–        Ööö?!? (Olinko jättänyt tietokoneen ja kyseenalaisen välilehden auki?)

–        Niin, se naimisohjelma.

Päässä lyö hetken aikaa tyhjää, mutta sitten ymmärrän:

–        Ai Ensitreffit alttarilla?

–        Nii!

–        Kuuden yön päästä.

Minulle kelpaisi ensitreffit ihan muussakin paikassa, ei tarvitsisi alttarille asti raahautua, jos ymmärrätte mitä tarkoitan…

Opintoihini kuuluu etätapaamisia Zoomissa muutaman viikon välein ja tietysti sellainen sattuu päiväjärjestykseen juuri nyt. Lastenvahti on luonnollisesti poissuljettu vaihtoehto. Viisivuotias pysyy pari tuntia tyytyväisenä Oktonauttien parissa, mutta nuoremman kanssa on haasteita. Varsinkin kun päiväunet jäivät tyngiksi. Pyydän tapaamisen vetäjää pitämään kameransa auki ja irvistelemään, jotta ryömiväinen viihtyisi paremmin sylissä. Onneksi aiheena on kielenkehitys, niin jokeltelijan välikommentit eivät haittaa menoa. Taapero pysyy sylissä tyytyväisenä noin 15 minuuttia. Loppuluennon kuljen huoneesta toiseen läppäri käsissä ja kurkistelen nurkan takaa ”kukkuuta” hihkuen. Ryömiväinen seuraa perässä kikattaen. Tarkistan aika ajoin, ettei mikrofoni ole päällä.

Päivä 6

Ihanaa, korona alkaa olla selätetty!  Nyt äkkiä lapset isälleen kun eivät vielä oireile ja kuumia treffejä sopimaan!

Illalla isän luota palatessa isomman nenä alkaa vuotaa ja pienemmälle nousee kuume. Tavoitteeni on kuitenkin toteutunut, sillä olen itse tolpillani ennen lasten sairastumista.

Kolmen päivän päästä olkapäällä istuvan pirunkin toive toteutuu: ex-mies ilmoittaa olevansa koronassa.

Categories
arki koronapäiväkirja perhe Yleinen

Koronapäiväkirja vol. 2   Koronan kurimuksessa kersojen kera

Päivä 1

Korona is back! Tai alkuoireet ainakin viittaavat selvästi Kiinasta karanneeseen kulkutautiin: tietyllä tavalla kipeä kurkku, nuha ja jännän sumuinen olo päässä. Testi näyttää negaa, mutta tämähän on oikeasti jo koronatartunta vol. 3, joten ehkä tunnistan oireet. Toki edellisen kerran sairastaessani olin myös viidennellä kuulla raskaana, enterorokossa ja keskellä parisuhdehelvettiä lasteni isän kanssa. Silloin koronapäiväkirjan pitäminen ei ollut tärkeysjärjestyksessä ykkösenä, vaikka sen perään kyseltiinkin:

–        Tuleeko tällä kertaa koronapäiväkirjaa?

–        Vittu ero tässä tulee.

Nyt koronakurimus on aivan erilainen: ei enterorokkoa, ei paskaa parisuhdetta, enkä ole tietääkseni raskaanakaan. Virkeän viisivuotiaan ja ripeän ryömiväisen kanssa kotona eristyksissä muutama hassu päivä. Helppo homma!

Vaikka oireet ovat tutut, luotan testitulokseen. En siis vienyt viikonlopun lapsivierasta kotiinsa kesken kaiken enkä perunut elokuvissa käyntiä, saati vierailua ex-anoppilassa. Oman äitini luo tietysti menin myös, olihan siellä mukava nähdä myös siskon perhettä! Äidilleni voivottelin jossain välissä, että kylläpäs on kireät farkut, kun henkeä ahdistaa. Eipä hellittänyt ahdistus housujen heitolla! 

Iltaa kohden kunto alkaa olla jo kohtalaisen pipi, kaputt ja finito. Eniten vituttaa, että minulla olisi tiedossa kuumat treffit Tinder-mätsin kanssa. Nähdään muutenkin hyvin harvoin ja viime kerrastakin on jo yli viikko. Pitää varmaan varoittaa miestä kuitenkin.

Päivä 2

Olo on entistä raihnaisempi. Kunhan tästä päivästä selviän niin selviän mistä vain. Kylläpä voi vessanpöntön muovinen istuin tuntua kylmältä paljasta ihoa vasten! Vilunväristykset ja nivelkivut tuntuvat kumman tutuilta, vaikka neljäskin (ei mitään hyvää selitystä lukumäärälle) kuumemittari näyttää normaalia ruumiinlämpöä. Ehkäpä se ei olekaan koronaa? Onneksi haalin kaupasta pari koronatestiä vietyäni lainapojan kotiinsa.

Kuumaakin kuumempi Tinder-mätsinikin soittaa juuri kun olen tunkemassa tikkua nenääni. 

– Mikäs olo?

– Aika karsee enkä voi suositella tänne tuloa, mutta ite kai tuota tiiät paremmin uskallatko ottaa riskin. Nyt punnitaan, miten tosissasi olet tässä alkavassa suhteessa mukana ja miten kovasti haluat nähdä!

Ennen kuin mies ehtii vastata, koronatesti näyttää positiivista. Se niistä treffeistä, ehkäpä nähdään ensi syksyn sunnuntaina.

Sex killer.

Seuraavaksi ilmoitan ilouutisen luottonaisten WhatsApp-ryhmässä Pyhäkoulu. Exälle pitäisi varmaan myös ilmoittaa, ettei tarvitse hakea lapsia, ettei nyt vain tarttuisi. Pakko myöntää, että piru olkapäälläni karjuu korvaan, että jätä ilmoittamatta. Saisinpahan kaikki vuosien patoumat kuitattua kerralla…

Luottonaiset ottavat kuvan positiivisesta koronatestistä kiinnostuneina vastaan:

–        Onnee!

–        Kiva, se on sit meilläki!

–        Mistä sait? Mitä oireita?

–        Kurkku kipee, nuha, hengenahdistus, vilunväreet, nivelkivut, päänsärky ja kauhee vitutus ex-puolisoa kohtaan.

–        Jos on vaan tuo vika oire niin voiko olla korona?

–        Miun ex-miehelläki on tuo sama oire.

–        Tarttu varmaan eilen miusta kun kävi kylässä!

Pyhäkoulussa huutelun jälkeen ilmoittelen puolelle Suomea, että olen teidät tartuttanut. Välitän tiedon tartuntatilanteesta huomaavaisesti myös exälle, jonka vastaus on lyhyt ja ytimekäs:

–        Tsemppiä!

Olisi pitänyt uskoa sitä pirua.

Olotilani ei riitä kehittävään vanhemmuuteen. Viisivuotias jyrää pikkuveljeään potkuautolla, vaikka pihisen ja puhisen että lopeta. Yliajoyritykset rauhoittuivat vasta kolmella kierroksella Prinsessan juhlat -lautapeliä. Ja kunhan tästä tokenen, meillä ei katsota enää ikinä Oktonautteja. Pikkuveli on nyt Tumppi. Ja itse toistelen jo itsekseni klassikoksi muodostuneita sanontoja:

–        Minä en ole kookos.

–        Missä nyt on niin yksinäistä?

–        Oletko olivialainen vesisammakko?

–        Voi kilipukki sentään!

–        Tiiätkö mitä? Tumppi on hurjapää, täysin peloton.

Prinsessan juhlat -peli. Tuskin maltan odottaa omia juhliani prinssini luona, jahka tästä tokenen… Ja siellä ei piilotella ainakaan mitään herneitä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan…

Virkeä viisivuotias haluaa iltapalaksi nutellalettuja. Annan luvan, jos hän tekee myös taikinan. Saatan menettää taas makuaistini, joten nyt on tankattava sokeria varastoon. Viisvee sanoo tekevänsä ja vielä paistavansakin letut. Aika somaa!

Ei, en kykene katsomaan, kun lapsi läiskii lastalla taikinaa sinne, tänne ja tuonne. Viimeistelen paistohommat, vaikka lieden ääressä iskee pari kertaa huimaava tunne. Onneksi herkut saa hotkia istuma-asennossa. 

Iltaa kohti vilunväristykset pahentuvat, ja vihdoin värähtää myös kuumemittari. Toivoisin kyllä, että joku muu värähtäisi peittoni alla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan… Kylläpä voi kasvorasvakin tuntua kylmältä paljasta ihoa vasten! Lääkettä naamariin, lapset nukkumaan ja itse perässä. Unikaveriksi otan vessapaperirullan, koska unohdin ostaa nenäliinoja. Toivoisin kyllä vessapaperirullan olevan eronneen naisen yöpöydällä ihan jotakin muuta tarkoitusta varten, jos ymmärrätte mitä tarkoitan…

Yö on jotakuinkin mielenkiintoinen. Nukun sikeästi ne välit, kun ei tarvitse hyssytellä konttausikäistä, mutta unet ovat uskomattomia! Junan tavaravaunussa istuminen Venäjältä palapelikarttoja varastaneen puhuvan mäyrän kanssa on ehdottomasti erikoisin. Se on kuitenkin myös todennäköisempi toteutumaan, kuin uni, jossa olen palaamassa entisen puolisoni kanssa yhteen.

To be continued.

Jatko-osaa odotellessasi voit kurkata miltä tuntui, kun korona kuritti Maikkia ensimmäistä kertaa Se kauhea korona

Categories
juhlapyhät perhe Yleinen

Toteutumaton toive: pikkusisko paketissa

Joulu oli ja meni, suklaa suli suussa ja suolessa, kuusi tuli ja kuoli pystyyn jo tullessaan. Lasten toiveetkin tulivat ja toteutuivat, vaan yksi niistä ei kuollut toteutumattomanakaan.

Tänä jouluna mukelot kirjoittivat pukille jo hyvissä ajoin. Keskimmäisen lista tosin muuttui neljä kertaa viikon sisällä, ja viimeisin versio oli niin pitkä, ettei sitä jaksanut lukea. Oli kiharrinta ja käherrintä, tablettia, askarteluhärpäkettä, ukuleleä, pursotinta, mehikasvia, käsivoidetta ja kaikkea mitä esiteini vaan voi toivoa. Ei kuulemma edes halunnut kaikkea, mutta jos joku osuisi. Eli todennäköisesti juuri se, mitä neiti ei edes halua.

Isoin lapsi toivoi perhojen ohella puhdasta vettä ja venäläistä meetvurstia. Eipä siinä. Viimeisin toive saattoi kyllä olla ihan järkeenkäypä, jos uhkaa kaupoista loppua. Ja voihan se kielletty hevosenliha kiehtoa ihan yhtä lailla kuin kielletty hedelmä. Ainakin se kiehtoi poikani kummitädin miestä. Saara oli nimittäin täyttänyt poikani toiveen ja ostanut tälle metukkapötkön, mutta mies oli pistellyt kyrsän poskeensa ennen kuin vaimo sen kummilapselleen ehti pakettiin kääriä. Ei siis tarvinnut tänä(kään) jouluna riidan aihetta siinä torpassa sen kauempaa etsiä, mutta ei mennä nyt siihen.

Pysäyttävin oli pienimmän lapseni toive, jonka isosisko oli toivelistaan raapustanut:

Isommat lapset komppasivat taustalla, että sellainen pitäisi saada ja mahdollisimman lyhyellä toimitusajalla. Tuleva ex-mies istui samaisella hetkellä pöydän päässä, kuunteli happaman näköisenä keskustelua ja hörppi kahviaan.

– Joku muu saa toimittaa, äkäisi mies.

– Ihanko niinku tosissanne olette, että tähän elämäntilanteeseen pitäisi vielä vauva saada? kysyin viitaten menossa olevaan eroprosessiin. 

– Dream on!

– Äiti mieti miten ihana se olis, Enninkin perheessä on viisi lasta ja sen äiti on taas raskaana!

– Ihanaa. Ja meille riittää kolme. 

Kun lapset tulivat joulunvietosta kotiin, kaikki kolme alkoivat esitellä joululahjojaan. Poika ylpeili perhokalastussetillään, keskimmäinen hiveli muffinssivuokia ja pienin puki barbille uutta pinkkiä mekkoa.

Hetken päästä pienin katseli lahjojaan, huokaisi ja aloitti vuodatuksen, jolle jouluevankeliumikin olisi kalvennut. 

– Mutta se yks toive ei vaan toteutunu, vaikka miten toivoin! EI VAAN TULLU! Tontutkaan ei tuonu. EPÄLEILUA, niillä on pikkusiskoja mutta meillä ei!! 

– Voi ei, mutta eihän ne tontut niitä vauvoja noin vaan tuo.

– Äiti eikö me vaan voitas TEHÄ se vauva?!? pienin jatkoi.

– Sitä pitäs jonkun jaksaa hoitaa. Minä alan olla vanha.

– Minä hoidan! Oon sanonu sen sata keltaa!

– Sinun pitää olla hoidossa. Ja sit kun se syntyisi, niin olisit jo eskarissa ja sitten koulussa.

– Aadakin on kotona hoitamassa vauvaa!

– Niin koska Maikki on äitiyslomalla ja Aada ei ole vielä koulussa. Sitä paitsi ei niitä pikkusiskoja niin vaan tehä. Se tartteis isän, ei niitä ihan äidin voimalla tai pyhällä hengellä ponnistella maailmaan.

Poika tarttui puheeseen.

– No onhan sulla se yks. Käytä Kimmoa. Tai aina voit ottaa joltain random mieheltä sen siemenen!

– Joo. Että ihan sama kuka ois isä, tiiä millanen tulis lapsestakin! Joku alkoholisti, moniongelmainen tai muuten vaan viriviritööttööt.

– Tai nisti! poika tuumi.

– Niin vois tulla vaikka poika!!! huusi pienin.

Pahin skenaario.

Kun uuden vuoden aattona kantelin siskon konttausikäistä vauvaa kyläjuhlissa, isommat lapseni eivät raaskineet kauas lähteä serkkunsa luota. He pyörivät pojan ympärillä kukkuuta leikkien ja tikahtuivat nauruun pikkuisen hekotellessa sydämensä kyllyydestä halvalle huville. 

– Äiti….. keskimmäinen katsoi ovelasti.

– Älä.

– Toi käy sulle niin hyvin. Mieti nyt kun meillä ois tollanen oma.

– Menishän se, velipoika huuteli taustalta.

– Mieti nyt….

Olen miettinyt. Enkä välttämättä halua asettaa itseäni, mielenterveyttäni, kroppaani tai hyviä yöunia alttiiksi vaaroille. Tai vielähän se vauva menisi, mutta yritäpä hallita kaikkia niitä hilavitkuttimia, vemputtimia ja teknisiä härpäkkeitä, jotka tulevat vauvan vanavedessä. Montako kertaa huusin vittua, kun en saanut vaunuja kasaan tai turvaistuinta Volkkarin penkkiin kiinni? Ja juuri kun opin hallitsemaan yhden istuimen niin jo siirryttiin seuraavaan malliin. Kerran unohdin tyystin pakata vaunut peräkonttiin ja kun peruutin Volkkaria, ihmettelin mikä kolisee. Ainakin menivät kertalinttuulla kasaan.

En hallinnut edes vauvan saati taaperoiden vaatekertoja ja pukimia. En välikausihaalareita, en Goretex-kenkiä enkä merinovillakerrastoja. Hämmentyneenä kuuntelin, kun Malla ja Juulia keskustelivat perhekerhossa vettähylkivien kuorihousujen ominaisuuksista ja tuulenpitävän POMPdeLUX-haalarin lämpöarvosta. 

Vastasyntyneiden nirunaruilla kiinnitettävät potkupuvut ovat edelleen arka aihe. Edes kolmannen vauvan kohdalla en tehnyt nyörien kanssa sinunkauppoja. Kerran haahuilin vastasynnyttäneenä verkkohousut haarojen välissä roikkuen sairaalan liinavaatekaapilla kello kolme yöllä ja etsin epätoivoin vimmalla jotakin normaalia ja narutonta asua viattomalle toukalleni. 

Turhaan. 

Pian taittelin ja vääntelin hermorauniona vauvaa, joka roikkui kuin marionettinukke nuorien ja nyörien varassa. Tunnin päästä yövuorossa häärivä kätilö purskahti hersyvään nauruun, kun näki millaiseen pakkopaitaan olin pienokaiseni yön pimeinä tunteina tunkenut. Vauva muistutti vaaleanpunaista meetvurstipötköä, jonka ympärille oli kieputettu vähän liian tiukka verkko. Olisin itsekin nauranut, ellei olisi vituttanut niin paljon. 

– Eikö teillä oikeasti ole mitään NORMAALEJA potkupukuja? Pääsen Ikean huonekaluja kootessa kohtaan kaksi, mitäpä lottoat Makramee-solmuista, voivottelin ja kiskoin verkkohousuja haaroväleistä alemmas.

Ja kun pienokaisen paska lensi ja tuli bodysta läpi, oli show aloitettava uudestaan.

Fysiologisesti olisin ollut tehokas synnytyskone, sillä raskaudet ja synnytykset ovat olleet minulle liiankin helppoja. Tiineenä kulkiessani en kärsinyt pahoinvoinnista, liikakiloista tai turvotuksesta, ja synnytyksetkin menivät supsikkaasti ilman kivunlievitystä. Vähän kuin olisi liian isoa ja kovaa kakkaa vääntänyt. Yksi kätilö sanoi, että minulla on synnyttäjän lantio, toinen hihkaisi että olen elävä malliasiakas suoraan kätilöopiston opuskirjasta.

– Siinä on nainen, joka luottaa kehoonsa! Sinä vain tulit, hengitit ja synnytit.

Ihanaa että jossain onnistuu kybällä! Vaikeudet ovat alkaneet siitä, kun pennut ovat nähneet päivänvalon. Kerran valitin neuvolantädille, miten raskasta on elää vatsavaivoista kärsivän vauvan kanssa.

– Olen nyt viikon valvonut ja katsonut yöt läpeensä Ensitreffit alttarilla Australiaa ja hyssytellyt kurkku suorana huutavaa vauvaa sylissäni. En tiedä mistä kärsin enemmän: kirkuvasta vauvasta, unenpuutteesta vai siitä, että Amber ei älyä arvostaa Tonya.

Neuvolantäti virnisti.

– Jostainhan sinuakin pitää rangaista. Kun muuten tuo lastenteko sopii sulle ja käy kuin luonnostaan.

Tutut ja ystävät lohduttivat, että vauva lopettaa koliikki-itkunsa kolmen kuukauden iässä. Voin kertoa, että ei meidän vauvat. Kaikki kolme huusivat tasan neljä kuukautta. Tasan neljä. Kolmannen kohdalla tein aamukamman. Ensimmäinen huusi iltaisin, keskimmäinen päivisin ja kolmas öisin. 

Entäs se paskashow? Eräänä aamuna erehdyin jättämään käärön alastomana olohuoneen matolle sillä aikaa, kun valmistin keittiössä itselleni herkullista aamiaista. Pian ihmettelin, että kylläpä väkevän kahvin keitin, kun aromit muuttuivat kertarysäyksellä. Kun käänsin pääni, huomasin kauhukseni, kuinka valkoinen matto oli muuttunut ruskeaksi. Beibi oli turauttanut sitä itseään tuutin täydeltä ja pyörinyt 180 astetta oman sontansa ympäri litistäen sitä tiiviisti lankojen kudoksiin ja hapsujen uumeniin. Ei siitä matosta ihan valkeaa tullut, vaikka kaksi tuntia juuriharjalla hinkkasin. Ja minä vain halusin antaa ilmakylvyn! 

Joten kun nyt tarkemmin mietin, niin ihan kaikkia toiveita ei ole tarkoitettu toteutettaviksi. Ihan on haasteita tässäkin elämässä ilman sinappipursottimia, koliikkikoneita ja marionettinukkeja.

Vaikka onhan ne nyt aika söpöjä….

Jos joskus ihan vaan pienesti käy mielessä, että olishan semmonen pieni tuhisija söpö ja toisi elämään niin paljon rikkautta, luen oman kirjoitukseni Zeniä etsimässä ja muistan, mitä kaikkea muuta se toisi tullessaan.

PS. Nyt kun tarkemmin muistelee, on aika saattanut kullata muistoja. Ei se ihan kivutonta ollut maha pystyssä samoillessakaan… Uneton Höytiäisellä

Categories
juhlapyhät kaaos Yleinen

Oi kuusipuu !

Tiedättekö sen hetken, jolloin tajuaa olevansa vähemmistössä mielipiteensä kanssa? Kun ei uskalla sanoa mielipidettään, vaikka vastaväite kihelmöi kielellä? Hetken, jolloin huomaa istuvansa vihollisten keskellä? Hetken, kun toivoo itsesuojeluvaiston heräävän ja auttavan nielemään vastakkaisen mielipiteensä ja hymyilemään totaalisen väärälle käsitykselle.

Siihen hetkeen havahduin ennen joulua ystäväporukan pikkujoulupäivällisellä, kun yhtäkkiä eräs heistä löi haarukkansa pöytään ja julisti ylpeänä:

”Ostin muovikuusen! Vihdoin!”

Nielaisin. 

”Meillä on ollut jo kymmenen vuotta!” lapsuudenystäväni huudahti.

Silmäni laajenivat ja vetäisin herneet nenänieluun. Sinäkin Brutukseni! Miten se oli pystynyt pimittämään tämän? Kymmenen vuotta!?

”Joo, meillä on myös.”

Jostain syystä ystävättärilläni oli tarve perustella keinotekoisen kuusen valintaa. Rouvien posket alkoivat rusottaa, kun he kehuivat kuorossa muovikuusen erinomaisuutta. Pureskelin parsanpalaani huolellisesti. Ei, tässä seurassa en tulisi koskaan sanomaan, mitä mieltä muovikuusista olin. 

”Eikä se ollut kovin kallistakaan, kun miettii, että se on ikuinen.”

Pöydässä jokainen tienasi sen verran, että rahaan vetoaminen tuntui tekopyhältä. Toki meillä aito puu hankitaan metsänhoidollisesti omasta tai naapurin metsästä.

”Niin, mutta neulaset eivät ole ikuinen riesa. Jumaliste niitä neulasia löytyy vielä juhannuksena lattioita!”

No, meillä pyöri lattioilla puolen metrin havu pääsiäiseen asti. Koe, jolla koetin selvittää risoiko risu lattialla huushollissamme muita kuin minua. Ei risonut. Joten muutama neulanen listan välissä ei ollut ongelma minulle eikä varsinkaan muulle perheelle.

”Ja ne on ihan aidon puun näköisiä.”

Olisikohan ollut aika hankkia lasit?! Ja vaikka näyttäisivät, eivät tuoksuisi. Kärsin mielelläni vaikka tsiljonnasta neulasesta, jos koti vaan tuoksui aidolle puulle.

“Meidän Niilo on niin allerginen, että muovikuusi on ainoa vaihtoehto.”

Tuota argumenttia oli hankala kumota. Ei kai mikään puu ollut hengitysoireiden arvoinen.

“Ja oikeastaan muovikuusi on melko ekologinen, ei tule hakattua hiilinieluja.”

No, roskakuskista oli mukava, kun kaadettiin se puu roskiksen vierestä. Mahtui peruuttamaan paremmin.

“Ja se kuusen kierrättäminen! Niissä kinkun rasvoissa jo tarpeeksi stressiä!”

Meillä kuusipuu paloi pyhien jälkeen iloisesti uunissa ja sai vielä viimeisenä tekonaan lämmittää varpaita. Tietysti päästöjä ja pienhiukkasia puun polttaminen aiheutti, mutta mikä oli muovikuusen tuotannon hiilijalanjälki? Entä kuinka paljon pihkaisen kalikan polttaminen säästi sähköä?

Missä välissä vastuullisesta kuluttamisesta ja tunnelmallisesta joulusta oli tullut näin helvetin vaikeaa?

Kotiin kävellessäni aloin pohtia, olinko liian jyrkkä muovikuusia kohtaan. Oli kai niillä puolensa, jos niin moni kallistui polyeteenisen puun puolelle. 

Helppouteen monet vetosivat. Ei tarvinnut imuroida neulasia lattioilta. Ymmärrettävää, jos suhtautui lattialle putoaviin neulasiin virheenä, epämiellyttävänä naarmuna täydellisessä jouluidyllissä. Itse olin oppinut sietämään lievää epäjärjestystä, sillä se kieli elävästä elämästä. 

Lisäksi neulasten pudottaminen ei ole rikos, vääryys tai epäkohta, vaan  väistämätön vaihe kuusipuun elinkaaressa, aivan kuin kollageenin hupeneminen kasvojen ihon alta. Ei sitä pitänyt vältellä, vaan ottaa vastaan muutos. Nauttia jokaisesta hetkestä, sillä elämä on vain ohikiitäviä hetkiä. Täydelliseksi ne tekee vain tieto siitä, ettei koskaan tule samanlaista hetkeä. 

Lisäksi neulaset jalkapohjassa saavat tuntemaan, että on elossa. Sitä ei käy kieltäminen.

Muovikuusen kanssa tällaisia elämyksiä ei tule. Se on täsmälleen samanlainen joka vuosi ja tämä pysyvyys luo illuusion siitä, että kodin ja ihmisenkin pitää pysyä samanlaisena. Ja että muovi pysäyttää omankin ikääntymisen. Eikun vaan pvc-pöksyt jalkaan, feikkiripset kiinni ja silikonia tisseihin. 

Teollisesti valmistettu joulupuu on tasapainoinen, oksiltaan täsmälleen symmetrinen, toisin kuin metsänhoidollisesti valittu toispuoleinen näre. Muovipuu oli kovin ennalta-arvattava, persoonaton. Määreet, jotka tarkoittavat minulle tylsyyttä. Samanlainen kodista toiseen, kaupungista toiseen, maasta toiseen… Entä jos kaveritkin olisivat kaikki toistensa kaltaisia? Sitäkö muovikuusiuskovaiset halusivat? Täydellisyyttä itseltä… ja muilta?

Oliko niin, että muovipuu edusti täydellisyyttä, helppoutta? Täydellinen puu, täydellinen elämä, jota saattoi säilyttää vaivattomasti vaatehuoneen hyllyllä ja nostaa tarvittaessa esiin.

Tietysti tälle perheelle prosessi on tärkeämpää kuin helposti hommattu täydellinen lopputulos. Sisälsi prosessi sitten miten paljon yritystä, erehdystä ja vaaratilanteita.  Vaikka liki joka päivä toivon aavistuksen helpompaa ja ennalta-arvattavampaa elämää, ei pahvilaatikon kaivaminen varastosta luo samanlaista joulutunnelmaa kuin perheen yhteinen kuusen hankintamatka kimmeltävässä lumisateessa, jossa kitistään pikkupakkasessa pakottavia varpaita, kohmeisia sormia, hankeen hukkuvia hanskoja ja talvisaappaita. 

Kuusenhaku ehkäisee myös uusavuttomuutta, mitä pidän yhtenä yhteiskunnan suurimmista ongelmista. Esikoisen ensimmäisenä jouluna raahasin pienokaisen pulkassa kuusikkoon. Vuosikymmen myöhemmin kuusivuotias kuopus kaatoi perinteitä kunnioittaen ensimmäisen kuusensa. Lievää jännitystä aiheutti, kun isosisarukset seuraavana vuonna hakivat puun kaksin. Onneksi kuusiaitamme oli ainoa, joka otti osumaa. Kaksitoistavuotiaana esikoinen toimi kuusenhakuprojektimme logistisena johtohahmona. Peltoauton kyytiin pakkautui äiti, siskot ja kaksi koiraa, jotka luulivat meidän lähtevän pidemmällekin reissulle, sekä ylisosiaalinen kissa. Pellon reunalla kuitenkaan ollut varteenotettavia vaihtoehtoja kuusen valinnasta vastaavan keskimmäisen mielestä. Tunnelma toyotassa alkoi lämmetä siihen malliin, että auto vaihtui tieliikennekelpoiseen ja kuski ajokortilliseen ja kuusi etsittiin seuraavasta metsästä.

Voi toki olla, että pian koittaa aika, jolloin saan rämpiä miehen kanssa metsässä kaksin. Jo viime vuonna kuopuksen hupun sisältä kuului joulumielen latistava laini:

”Eihän me hankita tänä vuonna kuusta? Jos hankitaan, minä en osallistu!”

Onneksi teiniangsti ei ollut pysyvää, sillä kolmen päivän päästä kuopus tiedusteli, mistä metsästä kuusi tänä vuonna haettaisiin. 

Joissain kodeissa kuusen elinkaari on aavistuksen nopeampi. Kuva Tinskun torpasta. Siitä huolimatta Tinsku jakaa käsitykseni muovikuusista: “Meille ei sellasta pyhäinhäväistystä tule. Mieluummin olen ilman!”

Muovikuusifanaatikkojen propagandalta on kuitenkin liki mahdotonta suojautua. Mainoslehtiset ovat täynnä vihreitä, valkoisia ja kimaltelevia kuusia. Vaikka luonteeni lujuus ei kalpene kuin ehkä itsepäisyydelleni, koetin löytää ympärilleni ihmisiä, jotka jakaisivat kanssani näkemykseni aidon kuusen upeudesta ja välttämättömyydestä.

Susanna! Jouluhömppäihminen, jonka koti oli joulua 11 kuukautta vuodesta. 

Lysähdin helpottuneena Susannan sohvalle kädessäni kuppi kuumaa, kanelilta tuoksuvaa glögiä. Ja siinä se oli. Arkkiviholliseni huoneen nurkassa. 

Kuusi. Muovikuusi.

Ja Susanna latasi vasten kasvojani vasta-argumentin, joka antoi muovikuusen iättömyydelle aivan toisen merkityksen.

”Siis, meillä on muovikuusi, just siksi, että se pysyy hengissä marraskuusta loppiaiseen! Mie niin tykkään joulusta!”

Minulle itselleni kuukausi kuusen kanssa olisi liikaa. Johan siinä ajassa pitäisi jotain vaihtelua torppaan saada. Parissa viikossa ehti hyvin kyllästyä kissojen öisiin joulupalloturnauksiin, joiden jäljiltä palloja oli joka nurkassa vessasta lähtien, pimeässä jalkapohjiin uppoaviin koristeisiin kaikilla kulkureiteillä sekä kimaltavaan koiran joulukakkaan. (Ja kun nyt mummokissakin on nyt kolmatta kertaa kynsistään kiinni kuusen matossa, kuusettomuus alkaa tuntua kiinnostavalta vaihtoehdolta.)

Voi olla, että muovikuusityyppien kärsivällisyys on huimasti pidempi, jos he selviävät kuusensa kanssa vuoden ympäri. Aidon kuusen kaipuu kertonee vain lyhytjänteisyydestä ja vaihtelunhalusta. Siitä, kuinka mukavaa on seurata vihreän, vaihtelevan tuuhean havupuun vaihtavan värinsä keltaiseksi ja lopulta hupenevan alastomaksi luurangoksi olohuoneen nurkassa.

Kuusenvalinta ei kerro ainoastaan persoonasta vaan myös elämänkatsomuksesta ja arvomaailmasta. Toki tänä vuonna meille tulee luomuna pihalla kasvava leikkikuusi.

***

Tätä tekstiä on ollut tuottamassa, muokkaamassa ja korjaamassa virhietä (ennen kuin tuotin niitä lisää) rakkaat opiskelijani. Kiitos kommenteista!

Categories
Yleinen

Suhteellisen hankala aika

Einstein selitti ajan suhteellisuutta kaareutuvalla aika-avaruudella, painovoiman, kappaleiden massojen ja valonnopeuden käsitteillä. Abstraktio jää aavistuksen ohueksi, vaikka teoriaa koetetaan selittää hisseillä ja raketilla matkustavalla kaksosella. Mutta pystyn kyllä konkretisoimaan asian selkeämmin. 

Aloitamme helposta, teinien vanhemmille kovin tutusta aika-avaruuden kaareutuvuudesta ja ajan suhteellisesta kokemuksesta. 

“Joo joo kohta” -aikavyöhyke on käytössä kaikissa pohjoisen ja mahdollisesti eteläisenkin pallonpuoliskon teiniluolissa. Kun kynnyksen ylittää, siirrytään aika-avaruuteen, jossa tiskikoneen tyhjennys, pyykkien viikkaaminen tai likaisten astioiden kuljettaminen keittiöön vie aikaa kohtuuttomasti. Sen sijaan tiktok, snäppi tai muu merkittävä lyhennesovellus ei kuluta teinin arvokasta aikaa juuri lainkaan. 

Astioiden siirtyminen keittiöön voi vanhempien mielestä viedä tunteja, mahdollisesti päiviä. Joskus jopa viikkoja. Mutta teinin maailmassa se on “kohta”, silmänräpäys. Karvaista hometta kasvava jugurttikulho todistaa toista, mutta ehkäpä kasvuolosuhteet teinin huoneessa ovat optimaalisemmat kuin muualla.

Sama ilmiö on havaittavissa myös koulumaailmassa. 300 sanan tekstin kirjoittamiseen menee helposti kahdeksan viikkoa ja kolme rästipajaa. Mutta teinin kokemusta kirjoittamisen hitaudesta on turha mennä kyseenalaistamaan, vaikka varsinaista kirjoittamisprosessia ei ole aloitettukaan.

Itse asiassa jotkut väittävät, ettei aikaa oikeastaan olekaan. Se on aavistuksen häkellyttävää, sillä elämämmehän on sidottu kellonaikoihin. Tänä syksynä olen kokenut äärimmäisen vaikeaksi olla ajoissa. Yhtään missään. 

Yksi syy tilanteeseen on vaihtunut toimipiste. Kymmenen vuotta työmatkani oli 23 kilometriä, jonka ajoi noin puoleen tuntiin. Nyt työmatkani piteni 42 kilometriin, google maps arvioi työmatkan kestoksi 32 minuuttia. Ei siis kovin paljon pidempi matka, mutta minuutit ovat opetusalalla merkittäviä. Ei oikein ole kannuksia naputella Wilmaan myöhästymismerkintöjä, jos itse on viimeisenä paikalla.

Vaikka työmatka siis piteni 19 kilometriä, en tajua silti, että töihin olisi lähdettävä aiemmin. Ensimmäisenä työpäivänä uskoin eksyväni, en matkalla, vaan uudella kampusalueella, joten olin hyvissä ajoin paikalla. Sen jälkeen on ollut tiukkaa. 

Esikoispojallani on merkittävä rooli töihin ehtisimisessäni. Niinä päivinä, kun poika on kyydittävä amikselle kahdeksaksi, ehdin joka kerta töihin ajoissa, jos siis oma työpäivä ei ala kahdeksalta. Sen verran pelottavia opettajia lapsella… Mutta auta armias, jos omat tunnit alkavat ennen pojan tunteja. Aivoni eivät suostu käsittämään, että vaikka amis on matkan varrella, muutaman kilometrin koukkaus aamuruuhkassa mopoautojen keskellä vie yllättävän paljon aikaa. 

On  myös ikävää, että talvinopeudet tulivat jälleen ja täysin yllättäen. Joku väitti, ettei ole suurta eroa ajaako satasta vai kahdeksaa kymppiä. Kyllä on. Useita minuutteja. 

Kolmas syy itkettää vieläkin enemmän. Oma auto koki tarpeelliseksi alkaa lahota, vaikka rouvan mittarissa on vasta 400 000 kilsaa. Siksipä sain ajella väliaikaisautolla, joka joka toinen aamu vaatii huomiota merkkivaloillaan ja jolla ei voi ajaa yli kahdeksaakymppiä, vaikka uskaltaisi nopeusrajoituksia uhmata. Ja haluan painottaa, että työmatkallani on talvinopeuksillakin satasen suora, jonka käyttämättä jättäminen vituttaa suunnattomasti. Niin itseä kuin takana tulevia. 

Eräänä päivänä päätin yllättää itseni ja työkaverini ja lähteä hyvissä ajoin puoli kymmenen tapaamiseen. Pojan koulu alkoi epäonnekkaasti vasta klo 10, joten lapsen saattaminen opinahjoon ei tuottanut tarvittavaa motivaatiota. Päätin tähdätä töihin yhdeksäksi, jotta varmasti olisin ajoissa palaverissa. Edellisen palaverin olin unohtanut kokonaan ja kollega oli tykittänyt Whatsappin täyteen muistutuksia. Istuin alas ja piirsin paperille kaavion, johon merkitsin ajan, joka kuluisi a) kotoa amikselle ja b) amikselta työpaikalle. Kaiken järjen ja erinomaisen piirustuksen mukaan minun pitäisi olla klo 9 omissa töissä, mikäli lähtisimme klo 8.

Juu ei. Kahdeksalta olin edelleen suihkussa, sillä poika köhi kuumeisena vällyjensä välissä. Mutta jos lähtisin kello 8.30, olisin vähän yhdeksän jälkeen perillä. Kello 8.50 siirryin autoon, joka päätti huutaa jäähdytysnestettä, pakollista huoltoa ja jotain mistä en saanut kiinni. Öljyä se ei vaatinut, joten päätin nestettä lisättyäni uskaltautua matkaan. Näpyttelin kiireessä töihin viestiä, että saattaisin muutaman minuutin myöhästyä. 

Jos jotain ajankäytöstä olen oppinut, niin arvioimaan myöhästymiseni. Parkkipaikalla olin tasan 9.32. Siitä toki meni muutama minuutti riisumiseen ja vessassa käyntiin. Onneksi käytin myös muutaman sekunnin peilin edessä pyörimiseen, sillä pikavessareissulla olin onnistunut työntämään hameen helman sukkisten alle. 

Ansaitsin rangaistuksen myöhästelystäni. Seuraavana perjantaina päätin järjestää katumusharjoituksena rästipajan opiskelijoilleni. Juuri niille, joilta puuttuivat ne kaivatut 300 sanaa. Iloisista ilmeistä ja vuolaista lupauksista tehdä tehtävä kotona “ihan satavarmasti” päättelin, että kahdeksalta aamulla ei luokassa olisi ruuhkaa. En aikonut silti olla myöhässä.

Onnistuakseni käskin esikoisen mennä isänsä kyydillä kaupunkiin jo seitsemäksi. Kuvittelin, että asia oli jo iltasella sovittu, mutta aamulla teini oli täysin eri mieltä asiasta.  Kello 6.50 tajusin, etten ollut vieläkään pukeissa. Viisi minuuttia myöhemmin revin epätoivoisesti tukkaani sotkeutunutta ponnaria irti. Juoksin tyttäreni luo, joka vuorostaan makasi kuumeessa eikä kyennyt aukaisemaan silmiään. Toisen huoneesta kuului sen verran kiukkuista kolinaa, joten vapautin itseni pirullisesta ponnarista saksilla. Jos olisin ollut fiksu, olisin leikannut ponnarin poikki, mutta päädyin lyhentämään suortuvaa viidellätoista sentillä.

Aamiaisella olin seitsemältä. Jos lähtisin vartin yli olisin ajoissa. Koska tavoitteet on hyvä sanallistaa ja kertoa muillekin, viestitin klo 7.13 työkaverille, että vartin yli lähtisin ja olisin töissä kerrankin ajoissa. Kaveri tarjosi tsemppiä ja vertaistukea ja ilmoitti hänkin lähtevänsä, joten olisimme molemmat yhtä aikaa töissä. Toki työmatka hänellä oli puolet vähemmän. 

“Keritään ehkä molemmat ajoissa tänään.”

“En ehkä veikkais sitä…”

Työpaikalla olin kuitenkin vasta klo 8.01. Olen aivan varma, että kutostien kohdalla aika-avaruuden kurvit kaareutuvat erikoisen tiukasti, sillä pätkä imee minuutteja enemmän kuin erämaataipaleet tai keskustassa suhailu. Mikään muu ei voinut selittää ainaista myöhästelyäni. 

Mutta onneksi olin tajunnut huijata itseäni. Kuljetusteknisistä syistä ensimmäiset tunnit alkavat virallisesti vasta 8.05, joten oikeasti olin ajoissa. Teoriassa myöhässä, mutta käytännössä ajoissa.

Tässä olisi fyysikoille pähkimistä. 

Categories
ruoka urheilu Yleinen

Body project Tinsku tiukemmaksi, osa 2: Sisäistä rauhaa etsimässä

Oliko se pää vai pylly alaspäin? Reidet vai ranteet auki?

Tämä on hikeä pukkaavan kehokertomuksen jatko-osa. Jos et ole lukenut osaa 1, tee se täältä: Body Project Tinsku tiukemmaksi

– Herra jumala äiti sie oot laihtunu!! huutavat lapset eräänä aamuna, kun kekkuloin eteisessä rintsikoissa ja alkkareissa ja etsin kiireessä housuja jalkaani.

– Kiinteytyny joo, totean. 

– Nyt ne ainakin yrittää iskeä siellä salilla! Ja iskä on varmaan onnellisempi.

– Öööö tota…

Tässä kohtaa piti hidastaa. Mitähän ulkonäkökeskeisyyttä tämä body projectini opettaa lapsilleni? Halusin opettaa, että jokainen vartalo on kaunis.

– Pääsisit jatkoon pyllyohjelmassa! lapset jatkavat viitaten Frii-kanavalla pyörivään Naked attraction-ohjelmaan, jota kehopositiivisuuden nimissä joskus yhdessä katselemme.

– Just. Tässä projektissa on pointtina se hyvä olo, elämässä ei ole tärkeintä se miltä näyttää, yritän.

Vaikka onhan se kiva, kun pitkään kaapissa lojunut mekko solahtaa päälle vaivatta eikä enää kiristä kainaloista. Niin tai näin, elämäntapamuutos ja personal trainerin palkkaaminen on ollut elämäni parhaimpia päätöksiä. Niitä huonoja on tullut vuosien varrella tehtyä jo tarpeeksi, mutta ei mennä nyt niihin.

Body projectia on nyt jatkunut kahdeksan viikkoa, ja kiloja on lähtenyt kuusi. Olo ei ole aikoihin ollut näin hyvä, liekö koskaan? Nukkumaanmeno hieman ontuu, sillä en ole ollut sängyssä vielä kymmeneltä, mutta yleensä saan tarpeeksi unta (paitsi niinä öinä kun kissa vinkuu, lapsi pelkää mörköä tai mies haluaa jutella syntejä syviä). 

Ruokavalion noudattaminen on käynyt vaivattomasti, tosin vettä pitäisi muistaa juoda enemmän ja kahvia vähemmän. Joka aamu syön saman aamupalan: marjoja, siemeniä, pähkinöitä, kaurahiutaleita ja luonnonjugurttia, päälle loraus oliiviöljyä. Töissä käyn syömässä ruokalassa kuten tähänkin asti. Pidän vain huolen, että salaattia ja vihanneksia on lautasella enemmän kuin pääruokaa. 

The breakfast.

Joka päivä raahaan töihin kello kahden eväät: välillä marjapirtelön, välillä vihersmoothien. Illalla syön proteiini- ja kasvispitoisen päivällisen ja jos jaksan, iltapalaksi siemenäkkäriä tai marjakimaraa. Mielitekoja on ollut vähän, kun verensokerit pysyvät tasaisina. Jos unohdan välipalan, tekee mieli vielä illallakin survoa suuhun suklaata tai höttöleipää. Mutta toki pitää herkutellakin välillä, en aio nillittää kaikista elämän nautinnoista. 

Kun Aikku eräänä iltana tulee tyttärensä kanssa kylään, surautan vieraille ja lapsilleni green monsterin. Makuraadin ilmeet vaihtelevat nirpistyksestä irvistykseen.

– Onko tässä heinää? kommentoi ensimmäinen.

– Maistuu ruoholta, johon on sekoitettu limeä ja oksennusta, irvistelee toinen.

– Äiti juottaa meille ruohopirtelöä!

– Tästä puuttuu jotakin… Hmm… On kuin mojito ilman rommia, toteaa Aikku.

– Näyttää hevosen kuolalta, arvostelee viides.

– Työ ette ymmärrä hyvän päälle! Miks tää miun suussa maistuu hyvältä? Okei kaipaisi ehkä jotain peittämään sellerin makua, mutta mulle menee kuin häkä, totean ja kulautan kurkkuuni sekä omani että lasteni shotit viimeistä pisaraa myöten.

Syömisen ohella on treenaaminenkin sujunut hyvin. Kun aloitin saliharjoittelun, tuntui, että kuolen jo alkulämmittelyyn. Välillä oksetti, mutta kunto alkoi kasvaa rytinällä. Personal trainer kehui, että jaloissani on poweria. Sen tiesinkin, on tässä tullut treenattua niin koulun käytävillä juoksua, kilpajuoksua kuin yöjuoksuakin. Kerran valmentaja kyykytti minua hack-kyykyillä.

– Alemmas, alemmas, älä nainen mussuta siellä!! Äläkä jää sinne alas, nopeesti ylös.

Kun sain viimeisen kyykyn karjaisten tehtyä, tuli kehuja.

– Se oli hyvä, ei mulla muut asiakkaat pääse alas asti.

– Oikeesti?

– Juu juu.

Ai että kun teki mannaa. Kävelin rinta rottingilla kohti vatsaliikepenkkiä. Vatsat olivat aluksi heikkouteni, nyt lempiliikkeitäni.

– Kokeillaan jotain vähän erilaista, kun sulla menee noi vatsat niin hyvin, valmentaja ehdotti.

– Kuulostaa pelottavalta.

Fifty shades of Grey realisoituu. Olen kyynärpäideni varassa rullan päällä lattialla ja jalkani riippuvat katossa roikkuvassa rihvelissä, joka muistuttaa seksikiikkua. Levitän haarojani ja voihkin tasaisesti kiihtyvään tahtiin. Suoraan takanani voimamies treenaa jalkoja, kun levittelen hänelle omiani. Paita valuu kainaloon. Tsiisus. En jaksa välittää, sillä kaikki tarmo menee liikerataan.

Pian olen jumppapallon päällä tekemässä vatsoja. Koutsi näyttää mallia, mutta ei itse pysy pallon päällä. Minä pysyn, tulee voittajafiilis. Uskomatonta mihin kaikkeen keho pystyy. Mihin minä pystyn! Mieli ja keho ovat yhtä. Miksi en ole ennen kokeillut rajojani liikunnan avulla? Olisi saattanut tulla vähemmän sotkua ja sanomista.

Olen huomannut, että liikunnan avulla tiuskiminen ja ärhentely pysyvät poissa. Myös piereskely pysyy poissa, kun luovuin leivästä ja vehnäjauhosta. Voin siis siis sanoa olevani parempi äiti ja täydellisempi ihminen kiitos body projectini. Täydelliseen vaimoon on vielä matkaa, mutta ei mennä nyt siihen.

Kuvitteleko vain, vai olenko myös enemmän läsnä elämässä projektini ansiosta? Kun menen kuntosalille, en pysty haahuilemaan enkä roiskimaan sinne tänne. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin liikkeiden tekemistä oikein. Ja liikkeeni ovat harkitumpia myös kuntoilusuorituksen jälkeen. Joku viisas on sanonut, että elämän tarkoitus on löytää rauha. Jospa löydän sisäisen rauhani tämän myötä. Ehkä en usko tähän itsekään, mutta rauha minun sielulleni, aamen. 

Kotijumpat menevät rutiinilla ja tutulla tempolla. Poika ottaa tavakseen tarkistaa, onko selkä suorassa kun lankutan, ja pienimmäinen näyttää söpöltä nyrkkeillessään ilmaa. Barbitkin jumppaavat tuon tuosta. Kerran kun aloitan jumppaamisen ja pumppaamisen, pienin tulee vessasta pikkuhousunsuojan kanssa.

– Äiti tässä vaippa, jos tulee tuhnua.

– Ahhaahah, kiitos rakas, en usko että tulee eritteitä, on tässä lantionpohjalihaksetkin jo kehittyneet.

– Mitä?

Lapsi purkaa leikeissään jumppatraumojaan.

Pari viikko sitten valmentaja vei minut kuntoportaisiin. En ollut tiennyt, miten monella tavalla portaissa voi kyykätä: etuperin, sivuttain, hyppäämällä, liukumalla, huohottamalla, ähkimällä ja ärjymällä. Enkä tiennyt, miten kuollut voi olla illalla.

Kun koittaa päivä, jolloin pitää mennä ensimmäistä kertaa yksin salille, jännittää. Ei ne liikkeet eikä hiki eikä voimannostajat, mutta se tekniikka. Olen aivan käsi, kun pitää säätää laitteiden asetuksia tai lukita rautaa. En selviä edes ranneremmeistä. Entä jos en muista, miten päin laitteisiin pitää mennä? Voinko katkaista selkäni tai murtaa varpaani? Entäs jos jään jumiin tai roikun pää alaspäin seksikiikusta?

– Mie haluun tulla mukaan, nauroi Aikku kaksin kerroin kahvipöydässä, kun kerroin peloistani.

– Et halua etkä tule.

Turhaan pelkäsin. Okei, kuntopyörän kohdalla en enää ilennyt kysyä apua salin omistajalta. Satula ei vain laskeutunut alemmas, vaikka paukutin ja runkutin. Oli pakko ottaa kohteeksi salin ainoa persjalkaisille tarkoitettu kuntopyörä. Ongelma oli, että se sijaitsi aivan liki toista pyörää, jossa polki se sama voimamies, jolle aikaisemmin levittelin haarojani. Näyttääkö typerältä, jos kuntopyöriä on kymmenen ja valitsen sen, jossa hiplailen vierustoverin reittä? Ei ole vaihtoehtoa, jos haluan polkea.

– Et saa kyllä millään kiinni, niin paljon on etumatkaa, sanoo voimamies.

– Katotaan, vastaan ja alan kitkuttaa.

Salilta tullessani pistäydyn äidin ja siskon luona ja kerron kuinka ylpeä olen itsestäni. Olen selviytynyt saliohjelmastani yksin! Kerron ja näytän intopiukeana olohuoneen matolla millaisia jalkaliikkeitä tein kuminauhan kanssa ja ilman.

– Ai ai, lopeta, elä kerro enempää! Jalakaan koskkoo! äiti alkaa yhtäkkiä vaikertaa ja hieroo kipeitä polviaan.

Töissä olen onnistunut inspiroimaan esimerkilläni työkavereita. Henkka ja Eki ovat iloisia, kun saavat syödä kahden edestä kieltäytyessäni kakkupaloista ja piirakoista, mutta ryhtiliikkeitäkin on tapahtunut. Sanna on vähentänyt leivänsyöntiä, Heidi tilannut kuukauden nettivalmennuksen ja Eki vaihtanut huonoja rasvoja hyviin. Kotona kehun miehelle, kuinka olen onnistunut inspiroimaan kanssaeläjiäni.

– Meinaako nekin ottaa avioeron?       

Eräänä perjantaina demonstroin työkavereille torstain treeniä, jossa jouduin taipumaan ihmeasentoon penkin, patjan ja raudan välissä. Näytän miten limbosin rauta navan alla ja nostelin lantiota ja takapuolta ylös alas ilmassa.

– Miun asento oli kyllä vähän väärä, meinas mennä oikeesti hermo. PT sanoi, että asento oli jotenkin ihan perseelleen.

– Onko paikat kipeenä? kysyy Jarkko.

– On perse.

– Sittenhän se toimi, hyvä homma! Jarkko toteaa.

– Kyllä, ei menny hukkaan.

Henkka kuuntelee keskustelua ja näyttää mietteliäältä.

– Jos mie sanon, että olin eilen baarissa ja tänään on pää kipee, niin onks se hyvä?

– No enemmän oltas huolestuneita, jos ois perse kipee, Jarkko tykittää ja pian lihaksiin sattuu enemmän nauraminen kuin jumppaamisen jälkitila.

Kun seuraavan kerran teen kotona kotijumppaa ja kyykkään, pienin katsoo piirrettyjä ja mies ilmeisesti takapuoltani.

– Nyt kun näitä totuuksia on puhuttu, niin sulla on kyllä tommonen lättäperse, mies sanoo.

– Lättäperse?

– Teidän suvulle ominaista.

– Jaa, etpä oo ennen maininnu. Sittenhän se on lättä. Mutta vielä minä sulle hyppyriperseen näytän!!! huudan, jatkan kyykkäämistä alemmas ja alemmas ja sitten taas huutamista:

– Nyt lähtee läski!

– Haluutko että lähden heti? kyselee mies.

Pian nauran niin, etten enää pysty kyykkäämään. Joskus pitää antaa itselleen armoa.

*************

Kehokertomus jatkunee joskus, jos kunto riittää.

Sillä välin voit lukea Aikun tarinan kehopositiivisuudesta: Kerro, kerro kuvastin, ken on kehopositiivisin…

Categories
Yleinen

Savu nuolee (mieleni) raunioita…

HelgaKa, Pixabay

Enpä tiennyt, minkä diilin paholaisen kanssa tein, kun palasin kotikylälle ihanaan paritaloidylliin tuoreena äitinä ja unelma leivinuunista toteutui. Rakentaja toki varoitteli, liekö manannut ja noitunut kohtalomme sanoessaan ”Ne on nää uudet talot tiiviitä ku kortonki, se ei tuo uuni vedä iliman, että on joka rööri talosta auki.” Harjoiteltiin, varottiin, opeteltiin ja päästiin alkuun.

Ensimmäinen näytös nähtiin reilun vuoden onnellisen elon jälkeen, kun syksyn kosteassa säässä lähdettiin Aki Sirkesalon tavoin tulella leikkimään. Ei annettu pikkusormea, ei vienyt koko kättä, mutta mielenterveys koki kolauksen. Samalla, kun savu alkoi tupruta talon puolelle laukaisten palovaroittimet koko kämpässä huumaavaan huutoonsa, näin parhaaksi siirtyä lapseni kanssa istumaan kuistille. Naapuri virnisteli meille omalta pihaltaan ”Taittaa huonosti vettää?” Nyökkäsin. 

Sisällä silloinen mieheni taisteli savua vastaan ja yritti saada hormiin tulta palauttaakseen vedon. Hormista syöksyi ruskeaa paksua savua ja kaasutoho jäi taistelussa säälimättä kakkoseksi. Seuraavassa hetkessä siippani oksensikin pihalla kaaressa aitaan nojaten. Syksyinen suursiivous vaati verhojen ja sohvatyynyjen pesun, sohvan ja mattojen ulkoiluttamisen ja toki kämppää piti tuulettaa läpivedolla hyvä tovi. 

Ei onneksi käynyt yhtä pahasti kuin kerran isäni työkaverille. Erkki oli laittanut tulet mökin takkaan, kun Tinskun isä soitti ja houkutteli pilkille. ”Kun just tulet sain” hän oli yrittänyt selitellä. ”No tule nyt kaveriksi, siellähän se palaa sillä välin”. Erkki lähti ja kun hän palasi kalasaaliinsa kanssa mökin pihaan, ikkunat näyttivät oudon mustilta. Tuli ahvenille tuhansien kilohinta, kun mökin savuvahingot lopulta korjattiin. 

Vuosia myöhemmin unelmien avioliitto oli kariutunut, mutta se oli kriiseistä pienin uunin kanssa käytyyn taisteluun verrattuna. Kauhutarina mustista ikkunoista ja aiemmat huonot kokemukset kummittelivat mielessäni kesän kääntyessä kohti syksyä ja kylmän kalseuden hiipiessä myös sisätiloihin. 

Tuntitolkulla lämpöä hormiin ja varovaista paperin ja tuohikierteiden polttamista. Hetken veti, kunnes savu alkoi leikkiä pirullista leikkiään. Ivaili ja nauroi ja hiipi luukun kautta talon puolelle. Hormiin tulta ja hetken homma taas toimi. Tätä leikkiä toistui päivästä toiseen, viikosta toiseen. Välissä työllistin ystävät, naapurin, poikaystävän ja sukulaiset, jotka toimivat vuoroin neuvojina, vuoroin terapeutteina. Ihan oikeaa terapiaakin olen tänä syksynä saanut pitkäaikaissairaan lapseni siivellä, ja eipä olisi parempaan saumaan voinut psykoterapiakäynnit sattua kuin tälle syksylle. 

Suunnittelin hakevani lämmityskauden ajaksi ylityömääräyksen töihin ja laittavani sähkökiertoisen lattialämmityksen täysille. Sillähän siitä selviäisi. Kun minulle valkeni, että takkakytkimen asentajana ei toimisikaan ilmastointimies, kuten olin kuvitellut, vaan sähkömies, niin tarjouspyyntö asennuksesta lähti heti vetämään. Välissä sain toki avuliaalta lähipiiriltäni ehdotuksia tee se itse -mies tyyliin. Poikaystävän versio oli rivien välissä “no miehän laitoin itelleni.” Isäni oli suorasukaisempi ”olisinhan minä sen asentanut”. Kun sanoin, että jos kerrankin luvat omaava ammattimies, niin sitten jo myytiin Tinskun miestä hommaan. 

Ratkaisu oli kuitenkin lähempänä kuin arvasinkaan. Isälläni on nimittäin tapana kutsua itsensä kylään ja näin hän toimi nytkin. Isäni ja Rainbown sytytysneste saapuivat paikalle kuin pelastavat ritarit kuunaan. Iskä roiski sytysnestettä uuniin. Joka kerta kämppään tuprahti kunnon katkuinen savupilvi. Äitini kanssa säestimme tapahtumaa kiljahtelemalla kauhusta. Isäni oli määrätietoisesti päättänyt voittaa taistelun ja lopulta uuni nöyrtyi vahvemman edessä. Hetken kuluttua liekki kääntyi pystyyn ja lopulta poispäin luukusta. Kohta jo puut rätisivät ja paukkuivat iloisesti ja lämpö tuntui poskissa. ”Kylläpä tää uunin sytytys on helppoa!” ”Kato nyt, miten se vetää”, sanoi isäni ylpeyttä hehkuen. 

Seuraavana aamuna ilmassa väreili pehmeän lämmön lisäksi myös jännitystä, kun rohkaistuin sytytyspuuhiin itse. Pienen pelottelun jälkeen savu kääntyi ja taipui tahdossani. Päätin, että pidän liekkiä yllä yhtäsoittoa lämmityskauden yli – huhtikuun lopulle saakka!

Piitu

Kipinämikon paikkoja avoinna! Hae jo tänään!

Categories
Yleinen

Valot pimeyksien reunoilla

Jo pari viikkoa autoni kojetaulussa on loistanut sanayhdistelmä right dipped beam. Koska varoitus ei ole ollut kirkuvan punainen, olen pystynyt sivuttamaan tarpeen tehdä asialle jotain. Toki myös se, että välillä samaisessa näytössä kehotetaan lisäämään jäähdytysnestettä, on omiaan sekoittamaan ajatukseni.

Hävettää myöntää, mutta autoilustani ei tulisi mitään ilman miehiä.Työkaveri muistuttelee renkaan vaihdosta ja auton pesusta, kylän miehet auton liikkuvuudesta. Tänä vuonna ei vielä ole tätä rouvaa nyhdetty ojasta, penkasta, jäiseltä pellolta tai muuten vaan ensilumen liukastamasta pihamaasta, mutta muuten on huolehdittu.

Elokuun ensimmäisenä työpäivänä, sinä kuuman nahkeana ja hikisen uuvuttavana, räjähti aivotoimintani lisäksi takarengas. Sain tunnin sisään kolme soittoa naapuruston miehiltä, oliko se minun johtotähteni tien penkalla keskustan tuntumassa ja oliko kenties tarvetta kyydille tai aputoimille. Tällä kertaa ei ollut, sillä tilasin äidin heittämään minut kotiin ilmastoidulla autollaan. Paluukyytiin hyppäsi sitten mieskin renkaan ja tunkin kanssa. Nähdessäni menopelini kuumana väreilevän ilman takana utuisena kuin kangastus autiomaassa muistin, että auton avaimet olivat repussani noin kaksikymmentä kilometriä luoteeseen. Miehen silmät kertoivat, että elämä olisi tylsempää ja todennäköisesti sujuvampaa ilman minua. Eipä hätää, kultaseni ennätti hyvin vaihtaa renkaan paahteisella asfaltilla, kun äitini kanssa teimme pikavisiitin kotona.

Vaikka kuinka taitava olinkin jättämään huomiotta autoni kehoitukset, viime viikolla naapurin isännän tiukoista käsimerkeistä päättelin, että oli aika vaihtaa polttimo halusin tai en. Huomautin asiasta miehelleni, mutta mitään ei tapahtunut. Mies ilmoitti, että poika saa opetella ja vaihtaa polttimon. Pojan mielestä ajatus oli absurdi ja hän vaihtaisi polttimot sitten siihen omaan Raptoriinsa, jonka ostaisimme hänelle ensi vuonna. Epäilin pojan syöneen sieniä.

Kolme päivää myöhemmin pyörähdin Motonetin pihaan. Hakkasin hakukoneeseen rekisterinumeron ja sain listan varaosista. Aih! Kyllä oli helpoksi tehty ihmisen elämä. Pyyhkijän sulat olivatkin paljon kettumaisemmat hankittavat. Ikävä kyllä lista jatkui ja jatkui ja jatkui. H3, H11, H7, led, halogeeni ja vilkku. Joissakin oli valittava oikea puoli. Se oli onneksi selvä. Heivasin 112 euron valon, samoin 34 euroa tuntui liialliselta. Olin joskus polttimoita ostanut, mutta tähän autoon… Siitä en ollut varma. Koska verkko-ostostelu ei koskaan ole ollut minun juttuni, raahauduin sisälle autoilevan ihmisen tavarataloon.

Myymälän takaseinältä löysin kattoon asti kaartuvan hyllyn täynnä polttimoita. Ei hitto. Jos olisinkin tiennyt mitä etsin, en täältä sitä löytäisi. Koska päätöksiä oli tehtävä, valitsin H7:n. Se oli kivasti puolivälissä ja näytti nätiltä. Sitten pitikin valita minkä firman H7 sopisi. Olisinko merkkitietoinen vai valitsisinko tarkanmarkan tuotteen? Valitsin halvimman. Todennäköisesti polttimo olisi väärä, joten ei vituttaisi niin paljon.

Tiesin vaihtaneeni polttimon kaksi kertaa, kerran ihan itse (tai saattoi se olla pyyhkijänsulkakin…) ja toisen kerran avuliaiden herrasmiesten avustuksella huoltsikan pihassa, mutta siitä oli jo kaksikymmentä vuotta. Apumiehiä voisi nelikymppisellä olla jo hitusen harvemmassa.

Illalla yritin maanitella miestä sekä poikaa vaihtamaan polttimon. Ei huvittanut ei yhtään. Mies halusi tietää, millä perusteella olin osan valinnut ja nyökkäsi hyväksyvästi, kun kerroin rekisterinumerokikastani. Tosin sekään ei ollut satavarma. Kuten kaikki elämässäni, myös auto oli vähän hankalasti määriteltävissä. Osa autosta rakentui vanhan, osa uudemman mallin osista.

Osa oli mahdollisesti oikea, vielä tarvittiin toimeenpanija. Joka en siis halunnut itse olla. Muistini hämärästä hahmottui huteria mielikuvia helvetinmoisesta purku-urakasta ennen kuin umpioon sisälle pääsisi. Takavalon umpion olin kyllä viime talvena saanut avattua lyhtypylväällä ja se ei ollut edullinen reitti se.

“Tiedät sie mikä valo se oli palanu?”Mies hiippaili rööki suussa autokatoksesta.

“Tiedän. Mie tarkistin sen toissapäivänä tai sitä edellisenä.”

Tai saattoi se olla edellisviikon perjantainakin.

“Eli tiedät vai luulet muistavasi.”

“Se on tuo tuossa.”

“Onko ihan varma tieto?”

“On, mutta sie haluut kuiteskin varmistaa. Pistä valot päälle.”

Sattuipas. Myhäilin tyytyväisenä.

Mikä onni ja autuus, kun konepellin alle kurkatessani löysin näpsäkän korkin, joka irtosi helposti pyöräyttämällä. Sen takana pilkotti polttimon kanta ja painoin tarkkaan mieleeni miten ja mistä suunnasta piuhat siihen kiinnittyivät. En minä ihan kuutamolla ollut.

Siihenpä ilo sitten loppui. Polttimo oli kiinni metallikehikossaan kuin täi tervassa ja hirvikärpänen hiuksissa. Ei lähtenyt nyppäämällä, ei kierittämällä, pyörittämällä tai vääntämällä. Kokeilin kaikkia ulokkeita, muovisia ja metallisia, josko ne olisivat jonkinlaisia sokkia, lukkoja tai vetoketjuja.

Ei minkäänlaista liikettä.

“Saanko kattoa?”

“No et saa kattoa ku siulla oli mahdollisuus ja mie teen tän nyt ite.”

Ihan kuin tämä keskustelu olisi käyty joskus ennenkin…

“Kokeile jos sen sais napsautettua tuosta.”

“Sormet sanonko minne!”

“Ei mutta, jos siitä painaa…”

“Kokeilin jo… kato nyt”

“Elä nyt väännä sitä rikki.”

“Ite sanoit, että paina.”

“Paina, elä väännä hajalle.”

Mieheni mielestä ongelmanratkaisuni tulisi ensinnäkin ottaa enemmän aikaa ja toisekseen, perustua enemmän älyyn kuin voimaan.

“Voi vittu, irtoa nyt!”

“Miten sie nyt jo kiroot, ku et oo vielä kahta tuntia tapellut.”

“HEHHEHEH kokeile ite. Ei se lähe!”

Mies ähisi ja puhisi polttimon kanssa. Kuinka tyydyttävää, ettei se sujunut silläkään.

“Jumissa se on.”

Dejavu senkun voimistui. Ihan varmasti oli sama taistelu käyty, täsmälleen samoin sanoin. Veikkaisin, että saman saakelin riklakkeen kanssa.

Lopulta mies väänsi meisselillä polttimon irti.

Aloin tunkea uutta pesään. Nätisti valo napsahti kantaansa, nyt kun periaate oli tiedossa, mutta sitten ongelmat alkoivat. Kompakti paketti ei halunnut asettua takaisin umpioon.

“VITTU SAATANA PERKELE! Ei tää paska pysy!”

Mies yritti tulla väliin, mutta tämä oli nyt henkilökohtaista.

Ähisin ja puhisin, sormet taittuivat epämääräisesti, kynsiä lohkeili useammasta sormesta ja lopulta löin pääni johonkin kovaan ja terävään moottorin osaan.VIhdoin sain paketin paikalleen. Vähän se heilui, mutta kannella sen saisi juntattua kiinni.

“Onko se kiinni?”

“On se melkein ainakin.”

“Onko vai ei?”

“On. Ja tällä ku laittaa pysyy kiinni.”

“Ei se toimi silleen, se hajoaa.”

“Sama systeemi ku sulla autotallissa. Kaikki sisään ja ovi äkkiä kiinni.”

“Pojan jos pyytäs, se teippais sen kiinni.”

“Kulkee meillä suvussa. Kato nyt ku mieles tekee kuitenkin.”

“Joo, ei tää kiinni ole.”

“No ei ole, ku irrotit sen.”

Mies ei vastannut, mutta mulkaisi paljon puhuvasti. Teinityttäreni ei ollutkaan perinyt silmien pyörittelyään minulta.

Mies esitteli kiinnityssysteemin. Koko polttimohöskä kiinnittyi umpioon pienillä laatoilla, jotka survottiin vielä pienempien metalliruuvien alle. Täysin mahdotonta. Jos toinen laatta lukittautui laatan alle, toinen ei vahingossakaan. Valo sojotti minne sattui ja vitutus alkoi lämmittää kivasti koko kroppaa. Hetken harkitsin, että antaisin miehen pelastaa polttimon rajulta rakkaudeltani. Mutta tässä oli nyt kyse kaikesta itsekunnioituksestani. Jo se oli kumma, etten yhtä perkeleen polttimoa saanut paikalleen!

Ja naps. Sitten se olikin siinä. En uskaltanut hengittää. Totta se oli. Polttimo oli tiukasti kiinni, sojotti oikeaan suuntaan ja kansikin sujahti paikalleen. Ei minulle mitkään valot vittuilekaan!

Jännitys tiivistyi, kun käänsin virrat päälle. Kyllä! Kaikki valot paloivat. Myös kojetaulussa, joka muistutti jäähdystysnesteen lisäämisestä…

Eivätkä ne kylän miehet olleet minua unohtaneet. Illalla puhelimeen kilahti viesti parin kilometrin päästä.

“Taisit olla auton huoltohommissa. Kai se oli nyt se polttimo?”

“Joo. Mistä sie sen tiesit?”

“Ärräpäistä päättelin.”

Categories
urheilu Yleinen

Body Project Tinsku tiukemmaksi

Koska tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, etten hallitse mieltäni, kieltäni, muistiani saati tunteitani, ja koska kesäsääkin on mieleltään yhtä ennalta-arvaamaton vaihdellen seksihelteestä tornadoon, on pakko saada hallinnan tunnetta jostakin. Niinpä päädyin palkkaamaan personal trainerin puoleksi vuodeksi ja aloitin elämäntapamuutoksen. Tosin aloitin tämän muutoksen jo neljä viikkoa ennen valmentajani tapaamista. Koska ihmisethän siivoavat kotinsakin ennen siivoojan tuloa.

En ole ylipainoinen, mutta paino on vuosien saatossa itsepintaisesti hilautunut ylöspäin. Heinäkuun alussa painoin saman verran kuin ollessani viimeisilläni raskaana viisi vuotta sitten. Ketuttaa kun talvitakki pitää survoa kiinni ja hieman liian kitsas lempimekko näyttää päälläni käytetyltä kondomilta, jonne on tintattu siskonmakkara. Muutoksen pointti on kuitenkin ennen kaikkea siinä, että haluan saada lihaskuntoa, voida hyvin ja jättää vatsakivut taakseni. Kolesterolitkin ovat koholla, vaikka olen kasvissyöjä. Eikä haittaa vaikka selkäkin lopettaisi naksumisensa.

Haluan myös todistaa ystävälleni, että keski-ikäinen voi muokata kehoaan. Ystävä kehotti suosiolla antamaan pienet vaatteet hyväntekeväisyyteen ja hyväksymään iän tuomat muhkurat. En hyväksy. Se mikä on tullut syömällä, lähtee myös syömällä.

Heinäkuun alussa jätin pois sokerin ja leivän ja aloin lisäämään liikettä ja kas kummaa – paino alkoi tippua. Koukutuin muun muassa Youtubesta löytyvän Team Body Projectin jumppiin. Mutta ne viisi kiloa lähtevätkin helposti, seuraavat vaativat jo kuulemma työtä. Mutta kun tekee mieli jättää yksi lankutus väliin tai syödä pullamössöä, riittää että muistelen toissa kesän Norjan reissua, jossa sain vatsani niin tilttiin, että jäi kesän parhaimmat bileet välistä. Tarina luettavissa täältä Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3

Jostain se on aloitettava.

Koska en jaksa etsiä tietoa tai parhaita kunnonkohotusmetodeja netistä, oli personal trainer ainut ja oikea vaihtoehto. ”Sinä olet ihminen, joka tarvitsee henkilökohtaista palvelua”, huokaisi kerran mieskin. Hän katsoi vierestä epäonnista ähellystäni, kun yritin postittaa leipälaatikkoa. Olin onnistunut sekoittamaan postipakettien maxikoot oman pakettini todellisiin mittoihin ja ostamaan netin kautta M-koon paketin, vaikka paketti oli todellisuudessa L-kokoa. Kun kaupassa survoin pakettia lokerikkoon kolinan säestämänä, myyjä juoksi paikalle ja huusi, mitä täällä tapahtuu. Otin huudon hieman henkilökohtaisesti, mutta pian jouduin hoitamaan myös asiani loppuun henkilökohtaisesti.

Kun yritin ensimmäisen kerran nähdä henkilökohtaisen valmentajani livenä, meillä oli vaikeuksia kohdata henkilökohtaisesti. Onnistuin buukkaamaan tapaamisen päällekkäin kampaajan kanssa ja kun sain sählättyä uuden ajan, onnistuin istumaan eri kahvilassa kuin valmentajani.  

Kun vihdoin kohtasimme, kävi käsky ostaa kuntosalikortti etukäteen. Kuuliaisesti suuntasin kuntosalin tiskille silloin kun sieltä sai henkilökohtaista palvelua. Muutoin olisin todennäköisesti survonut itseni väärästä ovesta sisään, täyttänyt yhteystietolomakkeen väärillä tiedoilla ja ostanut väärän vuoden salikortin. (Hieman myöhemmin onnistuin työntämään salikorttini väärään masiinaan, vaikka sain henkilökohtaista opastusta asian tiimoilta, mutta ei mennä siihen.)

Kuntosalia varovasti tarkkaillessani alkoi ahdistaa jo pelkkä haju ja kilinkolina. Miksi pitää aina tunkea itsensä epämukavuusalueelle? Mielessä kaikuivat erään työkaverin sanat: ne salit on kunnon iskupaikkoja. Katselin ympärilleni ja huomasin muutaman lihaskimpun äheltävän painonnostopenkeissään, vaikka sali oli markkinoitu minulle eläkeläisten ja teinien paikkana. Kusetusta?

Kun pääsin kotiin, kerroin salikortista lapsilleni. Poika katsoi minua kauhistuneena:

– Äiti nehän on sellasia paikkoja.

– Millasia?

– No SELLASIA paikkoja.

– Niin minkälaisia?

– No kun ne kuitenkin yrittää iskee.

– Ketkä?

– Miehet.

– No miks siellä kukaan yrittäs iskee??!! Siellähän huhkitaan ja hikoillaan.

Keskimmäinen puuttui puheeseen ja alkoi iskeä silmää:

– No kun ne on SELLASIA paikkoja. Siellä on laihoja naisia ja muskelimiehiä ja sitten vink vink.

– Entä jos sie et joku päivä tuu sieltä takasin?

– No on luotto kohillaan. Ja teillä oli ikää 10 ja 12?

– Jep. Kyllä myö tiedetään nää asiat. Katotaan erilaisia ohjelmia.

– Ja MITÄHÄN ohjelmia työ katotte?? Nyt lähti suoratoistopalvelut!

Poika mietti hetken.

– Mutta siehän voit näyttää niille keskaria. Tai sormusta. Tai laita sormus keskisormeen! Tai voinko mie tulla mukaan?

Pienimmäinen astui määrätietoisesti veljensä eteen ja puuskahti:

– Mutta keskalin näyttäminen talkottaa että lakastaa!

Kun seuraavana aamuna suuntasin salille kuntotestiä varten, paikalla oli pelkästään eläkeläisiä ja valmentajani. Hän syventyi ensin ruokapäiväkirjaani ja myhäili hyväksyvästi.

– Hyviä juttuja. Pidä nää kaikki kesäkurpitsat, kaalit ja kasvikset, marjat ja kalat. Ja pähkinät ja pavut on tosi hyviä proteiinin lähteitä. Mitä on savusärki? Joo, eikun ääntä kohti.

Myhäily jatkui kun hän luki päiväkirjaa eteenpäin, kunnes ei enää jatkunutkaan.

– Kahvia menee liikaa ja kaikki liian pitkälle prosessoidut kasvisvalmisteet voit unohtaa. Kasviskebabit ja vehnäpohjaiset kasvissuikaleet hyi yök. Härkis ja tofu on hyviä. Margariinin tilalle oivariinia. Ja perunan syöntiä voit vähentää, sen voi korvata vaikka cuscusilla tai ruokakauralla. Ja tuota, moneltako sinä menet nukkumaan?

– Öööö kahdeltatoista.

– Kymmeneltä pitää olla sängyssä! Kaikki mitä syöt seiskan jälkeen jää suoraan lanteille. Painon tippumiseen vaikuttaa myös nukkuminen.

– Selvä.

– Ja vettä pitää mennä kolme tämmöistä putelia päivässä, kiinteytyminen helpottuu. Veteen elektrolyyttejä sekaan.

– Mitä ne on?

Sitten olikin kuntotestin aika. Testin aikana kävi mielessä paljon ajatuksia, vaikkei oikein jaksanutkaan ajatella. Miten olin päästänyt vatsalihakseni surkastumaan? Ja miksi helvetissä pitää aina höyrähtää johonkin projektiin, eikö joskus voi elää normaalisti?

Kun pääsin kotiin, poika oli kärppänä.

– No yrittikö ne iskee?

– Ne papat rollaattorilla? Vai se vieressä polkenut mummo?

– Voihan nekin.

Innostuin paistamaan lapsen onkimat säretkin. Nam!

Lauantaina oli paha paikka – pitäisi lähteä rokkiin ja ehkä nauttia hieman nestettä. Tiedustelin valmentajaltani, miten tehokkaasti yksi päivä tappaa hyvän ruokavalion ja treeniohjelman. Vaikken maininnut sanaa alkoholi, koutsi oli heti tilanteen tasalla. Ei mikään eilisen treenin tyttö.

– Ei yksi päivä haittaa mitään. Varsinkaan valkkarissa ei ole kaloreita juuri nimeksikään! 

Jos punaviini on jumalten juoma niin valkoviini on kuntoilijan kuoma.

Kun olin selviytynyt lauantaista (voin kertoa että keskiyöllä oli aivan se ja sama, vaikka olisin vetänyt kermalikööriä kuin Aku piimää), oli sunnuntaina aika syventyä uuteen ruokavalioon ja treeniohjelmaan. Pian innostuin tilaamaan vähän selleriä, kvinoaa ja siemeniä Prisman verkkokaupasta. Kun kävin ostokseni maanantaina noutopisteeltä, eräs pussi hyppäsi suoraan silmilleni.

Tulee selvästi vähän rouskuvampaa siemennäkkäriä!

Maanantaina olikin ensimmäisen kotijumpan aika. Se pitäisi vähitellen suorittaa 20 minuutissa, kun treeniä olisi jo vähän takana. Ensimmäisellä kerralla saattaisi kuulemma mennä 45 minuuttia. Mikäs tässä, selkeät ohjeet! Kolme erilaista jumppaa! Kun tiedän, mitä teen, niin minähän teen, myhäilin.

Pian hikoilin kuin Santra-sika Saint-Tropezilla. Kohta oli pakko laskea liikkeitä sormilla. Mitä vittua, tässä on yhteensä 180 punnerrusta!

– Äiti miksi sie lähit tohon? tyttö katsoo hämmentyneenä vuoroin minua ja vuoroin hikilammikkoa lattialla.

Punaista sellaista, sillä pari päivää sitten värjätty tukkani valui suoraan vinyylille! Silmissä kirveli kun ripsarit valuivat silmämuniin. Milloin olin tällaista rääkkiä harjoittanut viimeksi? Ja milloin viimeksi olin ollut näin kuuliainen ja tehnyt kaiken, mitä käsketään? Miksi piti aina viedä kaikki äärirajoille?

“Koska sie elät”, kuulin päässäni Aikun äänen.

– Se joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön! Tää on tieteellinen kokeilu, ähkin ja puhisin 125. punnerruksen alta tyttärelleni.

Jumpassa meni tunti ja 15 minuuttia. Musertavaa. Tosin jouduin Youtubesta katsomaan spiderman lankkujen ja leg slidien ohjeet useita kertoja, joten aikaa kului. Ja mikä olikaan Burpee? Siitäkin oli tarjolla 20 variaatiota, piti ottaa helpoin. Joten kun youtubettelut poisti laskuista niin hyvinkin saatoin päästä 50 minuuttiin. Mutta se 20 minuuttia kuulosti utopistiselta.

Seuraavana päivänä lihaksia jäyti mukavasti. Nähdessäni Aikkua hän pyysi ystävällisesti saada katsoa kotijumppani ohjetta. Pian Aikku nauroi vedet silmissä.

– Mie luulen että yks näistä kolmesta olis riittäny! Ihmettelin että mikä superjumppa kun 180 punnerrusta!

– Jaa… Ei saatana ihmekös meni niin kauan ja vatsat ei noussu enää ollenkaan!

Myös muut tyttöystävät repeilivät riemusta, kun kerroin projektini startista. 

– Ai hitto että repesin🤣🤣. Mut antaa se vähän joustoo ku reenaa ku hullu! kirjoitti Petra.

– Kannattaa varmaan ruokavalio-ohjeet luetuttaa ensin muilla, ettei tuu vedettyy viikon settiä kerralla! kuittasi sisko.

Buahhaahha.

Kun näin valmentajani seuraavana päivänä kuntosalilla, hän virnisteli, että kukaan hänen asiakkaistaan ei ole vielä käsittänyt väärin ja tehnyt kaikkia jumppia kerralla.

– Mutta voihan sen tehdä noinkin. Ootko tukossa?

– En pahasti, mutta tuntuu. Niin ja tuut huomaamaan, että loppuun asti ajatteleminen ei ole vahvuuksiani. Tapana on toimia, ei miettiä.

Ensimmäinen saliharjoittelu oli mukavaa ja onnistui hyvin. Mitä nyt meni hermo ranneremmien kanssa ja sain noottia huonosta muistista. Mutta melkoista mannaa, kun jollain elämänalueella joku sanoo mitä tehdä, eikä ole kuin tehdä! Ja kun valitan, ettei enää nouse, valmentajalla on vastaus heti valmiina:

– Älä mussuta!!

Miksi omat opiskelijani eivät voi tehdä niin kuin minä sanon? Olisi kaikilla helkutin paljon helpompaa.

Ehkä se tästä, body project alkakoon! Myös Aikku jaksoi kannustaa laittamalla viestin:

– Jatka! Tää siun projekti lisää kaikkien hyvinvointia, kun en saa naurua loppumaan 🤣🤣

Ehkäpä kuulette projektin etenemisestä seuraavassa jaksossa: Body project Tinsku tiukemmaksi, osa 2: Sisäistä rauhaa etsimässä

PS. Kun viimeksi aloitin sokerilakon, ei ihan mennyt niin kuin Strömssössä: Syntisten pöytä, osa 1

Categories
juhlapyhät Yleinen ystävyys

Ilosaarirock 2023 – never forget, never again!

Ei vitussa jaksa vanha mihkään rokkiin lähtee!

Ei iskussa maksa, alkaa päähän, lonkkiin särkee

Ilosaarirock oli aiemmin tapa

sit traditio kuoli: loppu aika ja raha,

en kaipaa tahmeaa tungosta, eritteen käryä, 

kännisten käpälöintiä, älämölöä ja alituista hälyä.

Tai sitä psyykkistä, fyysistä ja taloudellista morkkista

tyhmistä tyypeistä, mystisistä synneistä, kadonneesta korkista.

Kivempi kaukana kaupungista hääriä

mukavampi mättäältä marjoja kääriä, omaa ukkoa lääppiä

ja halpaa kaljaa kotiterdellä rääppiä

Alko teinit mankua, rokkiin pitäs päästä

paino meitsi jarrua, kotiin pitäs jäädä

ipanat vonkaa, mut se säästäs mutsin pollaa

jos ei päästäs kersoja rokkaa

ei tartteis pelätä paheita yössä,

paniikissa herätä kahelta yöllä 

Antasko muksuille luvan festareilla hillua?

ratkaspa muru ite pulman: “en tarttee lippua”

Välittömästi hälytyskellot ja merkkivalot 

mammalla totaalisen punasella!

Rokista selvittiin toki itekin teininä

torilta ehjinä, melkein selvinä

Kyllä ne pärjää, vaikka sydäntä kylmää 

ja hirvittää tuppukylältä päästää kaupungin vipinään

Säännöt on selkeät: kotiin yöksi bileistä

kavereita ei ikinä milloinkaan mihinkään jätetä

muistakaa tankata vissyä ja vettä

ja kun soitan, on vastattava v i i v y t t e l e m ä t t ä !

Samat ohjeet latelin noille teineille,

ennen kuin pakenin omille reiteille.

Luuliko ne, etten muuten vaklaa?

ainakin gps-paikannin ja panta jalkaan

varuilta snäpissä sijainnin stalkkaan.

alueella ja alueen vieressä vahtaan.

Vartiossani nautin tequilasta

sillon tuli vastaan open lempilasta

osa moikkas, osa vaihtoi sanan tai sitte suuntaa

pari halas, kaipas kouluun takas (nii varmaan!)

kai paras oli kutsu jatkoille illaks.

Salakuljetusyrityskin säälittävä vahinko ja tahaton erhe

johon syyllistyy täällä vain moraaliton perhe

itelle yllätys ku portilla poke kaivo repusta tölkin

viimeks vappuna tuota alkon mehua hörpin

Epäilin esikoislastani lavastuksesta

kersalla kusettamiseni on harrastuksena.

pilvetön taivas mutta päät pilvissä

siveetön paita, pitää lämpimänä

pitkät jonot, saastaiset vessat

sieltä noro: paskainen keikka

pusuja poskille, suoraan suulle

tuttuja toisille, huokaan luulen

juttuja noita, kukaan ei kuule eikä ainakaan muista

hiekkaa kengissä, hikeä tissien välissä

liikaa väriä säärissä, selässä ja tässä hädässä

aurinkosuojasta maksaisin satkuja mobilepaylla

hakusessa myös hajuton bajamaja!

Rokissa arki on väärä sekä harha

kokilla tais olla päällä pelkkä nahka

runkuttamalla meni ovikello rikki

(se oli Tinsku!)

muutama Vesalan keikalla itki

Apulanta arvas taas elämänibiisit

sattumalta karkas vaan ikäväksi fiilis

harmistuin hurmokseen, tukahduin tungokseen

valaistuin ja ajatus varmistui:

kaipaan vaan rauhaan ja rakkaan kaa saunaan

festariekstaasiin vanhaan en koskaan palaa!!!

Ens vuonna uusiks? 

Nou thänks. Tää oli todellaki täs.

Categories
kaaos perhe Yleinen

Kissojen yö

Tämä tarina tapahtui yhdeksän vuotta sitten ja on kaikessa tragikoomisuudessaan taivahan tosi.

Eletään kesää 2014. Meillä on tapana viettää kesät kesämökillämme Höytiäisen rannalla eikä tämä kesä poikkea edellisistä. Vietämme kunnon kommuunielämää leppoisissa kesätuulissa: minä ja mieheni, lapset ja kissat, minun vanhempani ja sekalainen seurakunta kesävieraita, sukulaisia ja naapureita. Sinkkukesää viettävä pikkusiskoni Maikki asuu kolmen kilometrin päässä omassa torpassaan, ja alkukesästä Maikin luo muutti sinkkuilemaan myös hänen hyvä ystävänsä Inka. Kesä sujuu oikein leppoisasti ja päivät panevat parastaan, kunnes koittaa Ilosaarirock.

Olemme nuoria ja notkia, joten rockiin on päästävä. Ja mitäpä olisi Ilosaarirock ilman ilolientä? Ilolientä kuluukin kohtalaisesti kolmen päivän aikana ja sunnuntaina väsyttää kolmen päivän vouhkaamisen jälkeen. Rockin jälkeen sunnuntaina suuntaamme takaisin maaseudun rauhaan – minä omalle mökilleni ja tytöt omalleen. Tässä vaiheessa kukaan meistä ei aavista, että kaksi edellistä liskojen yötä eivät ole mitään verrattuna tulevaan kissojen yöhön.

Kun saavun mökille, päätän mennä kerrankin ajoissa nukkumaan. Harvinaista kyllä, olen ennen kello kymmentä vällyjen välissä ja alan pilkkiä luettuani neljä riviä Annan pääkirjoitusta. Autuutta ei kuitenkaan kauaa kestä, sillä neljä minuuttia yli puolenyön herään unenpöpperössä puhelimen soittoon.

Mitä helvettiä, kuka soittaa keskellä yötä? Hamuan unissani kännykkäni yöpöydältä ja katson tuikituntematonta numeroa näytöltä. Samoin tein puhelu loppuu, mutta saan samasta numerosta tekstiviestin, jonka luen kasvavan paniikin vallassa.

Viestissä lukee näin: “Tule tänne heti! Tänne tuli joku tyyppi. Maikki huutaa ulkona!!”

Tajuan, että numero kuuluu siskoni kämppäkaverille Inkalle. Aivoni huutavat, että pikkusisko on vaarassa ja nyt on toimittava. Ampaisen sängystä, herätän mieheni ja juoksen suuna päänä vanhempieni makuuhuoneeseen huutaen ”Maikkia tapetaan!!! Maikkia tapetaan!! Nyt on kiire!”

Tämä on oikein hyvä tapa herättää puolikuuro isäni, mutta ei välttämättä lainkaan hyvä tapa herättää rytmihäiriöistä kärsivää äitiäni, joka lähentelee seitsemääkymppiä. Mutta kun pikkusiskoa tapetaan, niin eipä siinä ehdi sanojaan valitsemaan! Ja pääasia, että talo on nyt hereillä.

Yritän soittaa Inkalle, mutta puhelu katkeaa joka kerta. Kun soitan kuudetta kertaa, puhelimeen ei enää saada yhteyttä, se mykistyy täysin. Päättelen, että tunkeutuja on kolkannut hänetkin.

Päätämme yhteistuumin kuin jatkosodassa kuunaan, että miehet lähtevät rintamalle vihollisen kimppuun ja naiset jäävät kotiin. Ennen sotaan lähtöä on luonnollisesti aseistauduttava. Mieheni hakee paskahuussin takaa kirveen ja isäni Volvon peräkontista alumiinisen rautakangen. Koko ajan hypin ja hoputan vieressä kuin mielitautinen: ”Menkää jo!! Nyt on kiire! Maikkia tapetaan! Ne kuolee molemmat!!!!” Löydän vielä kuistilta pojan muovisen leikkipyssyn ja sujautan sen mieheni taskuun. Ties vaikka sillekin on käyttöä.

Ase.

Volvo ampaisee pihasta kuin hauki rannasta. Koskaan ei kyläpahasen hiekkatie ole pöllynnyt niin kovasti – näyttää että renkaat ovat ilmassa. Puolessa välin matkaa mieheni tekee ristinmerkin, vaikka ei kuulu edes kirkkoon.

Tällä välin mökillä äitini näyttää aika kalpealta. Juotan äidille vettä, kuljen edestakaisin olohuoneessa ja yritän turhaan soittaa Inkalle. Puhelin pysyy mykkänä. Äidiltä alkaa pettää hermo, ja hän päättää soittaa poliisit. Hätäkeskus kyselee rauhallisesti tietoja ja äitini vastaa niille heppoisilla tiedoilla jotka meillä on. Tuota pikaa hätäkeskus lähettää poliisipartion matkaan.

Puhelun jälkeen äitini hyökkää minun kimppuuni ja kyselee millaisissa porukoissa oikein liikumme, ja mitä olemme jättäneet kertomatta. Rauhoittelen äitiä, että se on varmaan joku entinen heila tai se naapurin omituinen Pekka. Sanon “Elä huoli”, vaikka itsellä on paskat housussa ja sydän jättää lyöntejä väliin.

Erilaisia skenaarioita kehitellessämme iskuryhmä saapuu siskoni pihaan. Isäni sammuttaa Volvon, mutta kaikkialla on hiirenhiljaista eikä missään näy ristin sielua. Miehet hiipivät etukuistille. Isäni päättää jäädä passiin talon etuovelle, kun mieheni lähtee kiertämään mökkiä kirves olallaan. Missään ei näy ketään.

Lopulta miehet päättävät etsiä vara-avaimen käsiinsä ja menevät omine lupineen sisään. Pahaa-aavistaen he avaavat oven. Eteisessä on vastassa…….

hölmistynyt siskoni täysissä sielun ja ruumiin voimissaan, joskin puolialastomana. Maikki on ihmetellyt, miksi isän Volvo kaasuttaa keskellä yötä pihaan. Ihme se on senkin takia, kun eivät ole isän kanssa sanaakaan vaihtaneet viimeiseen viiteen vuoteen. Ja nyt isä seisoo rautakanki ojossa eteisessä keskellä kirkasta yötä. Sisko arvelee sanaisen arkkunsa vaientuvan lopullisesti. Hämmennyksestä huolimatta Maikki kysyy viattomasti:

“Mitä työ täällä teette?”

”Missä se on!!??” isä karjuu.

”Kuka??” kysyy sisko.

”Se mies!!!?”

”Mikä mies?”

Kun kaikki kolme ovat tovin tillottaneet toisiaan suu auki, tapahtumaketju alkaa pikku hiljaa selvitä ja miehet laskevat aseensa. Maikki arvaa kuka on hälyttänyt iskujoukot paikalle ja varovasti kolmen kopla koputtaa Inkan ovelle ja kurkkaa sisään. He löytävät Inkan huoneen nurkasta tärisevänä ja itkevänä myttynä.

Inka on nähnyt yöllä unta tappajan näköisestä miehestä ja herännyt yöllä Maikin huutoon. Maikki puolestaan on herännyt siihen, kun naapurin kissa on tullut avoimesta ikkunasta sisään ja hyökännyt hänen oman kissansa kimppuun. Maikki on ajanut tunkeilijan ulos karjumalla ”Häivy!! Lopeta!! Älä!! Mene pois!” Inka on päätellyt, että joku nuijii ystävää pihalla eikä ole uskaltanut vastata puhelimeen, koska pelkäsi tappajan paikantavan hänetkin piilostaan.

Maikki soittaa minulle naurusta ulvoen ja kertoo, ettei hänellä ole oikeasti hätää. Vapisen helpotuksesta ja nauran kohta lattialla nelinkontin itsekin. Äitiä ei naurata vieläkään, vaikka kaadan hänelle toisella kädellä viskipaukkua.

Naurun lomasta saan sanotuksi siskolle, että meillä on vielä yksi ongelma.

“Poliisi on kohta kohteessa. Että kannattaa ainakin se kirves ja leikkipyssy piilottaa!”

Sisko kauhistuu ja kehottaa perumaan poliisit. Muistan ikuisesti äitini ilmeen, kun hän edelleen kalpeana tarttuu luuriin. Olisin halunnut nähdä myös sen hätäkeskuksen päivystäjän ilmeen, kun äitini ilmoittaa rauhallisella äänellä: ”Peruisin äsken tilaamani poliisipartion. Kyse olikin vain kissatappelusta.”