Lauantai lähestyy. Teinityttäreni on mielin kielin ja tyhjentää oma-aloitteisesti tiskikonetta. Mitähän se haluaa?
– Äitiiiiii, voisko Sanja, Emppu ja Tara tulla lauantaina yökylään?
– Kaikki kolme? Eikö yksi riittäisi?
– Ei! Me mennään ensin kaupungille ja tultas sit tänne yöksi, jooko pliide?? Lupaan siivota huoneen ja kärrätä halkoja!
– No joo, kyllä se mulle käy, onhan meillä iso talo. Pitää vielä muilta varmistaa, onko ok.
– Kolme kaveria??? isoveli ällistelee, kun esittelen tyttäreni suunnitelman.
Muutkin hieman kummastelevat kaveripaljoutta, mutta myöntyvät auliisti.
– No onhan täällä tilaa, pitkä mies tuumii.
– Joo, jotenkin pitäs hyödyntää tätä tilaa enemmän! Yläkertaanhan vois ottaa vaihtarin tai jonkun italialaisen Piccolon asumaan! Tai ruvetaan sijaisperheeksi, voisin ottaa töistä lomaa. Tai voitas majoittaa meille ruotsalainen ampumahiihtäjä! innostun.
– Se italialainen Wierer voidaan ottaa, pitkä mies heittää.
– Onks se joku ampumahiihtäjä?
– On.
– Onko hyvännäköinen?
– On.
– Joo no sitten ehdottomasti! Pitääkin googlettaa.
– Joo tehdään yläkertaan vielä minikeittiö, pitkä mies kommentoi.
– Eikö voitas ottaa pakolaisperhe? poika mietiskelee.
Aika hottis – meille!
Lauantaiaamuna pienin keksii, että hänkin haluaa kaverin yökylään. Laitan tekstarin siskolle, joka kuittaa samoin tein, että Saaga tulee yöksi.
Eipä aikaakaan, kun talo täyttyy teineistä ja pikkuneideistä.
– Mekin nukutaan sit patjoilla kun isommatkin nukkuu!! pikkutytöt vaativat.
– Tottakai tottakai. Pitää käydä mummolta pari patjaa.
Paitsi että toinen mummolta saaduista patjoista on kitukasvuinen vauvanpatja, mistä alkaa älämölö, ininä ja ulina.
– Se on liian pieni! omani ulisee.
– No ethän sinä siinä nuku! ulisen takaisin ja mittailen Saagaa patjalla.
– Oho, vähän on nafti, mutta pannaan pehmikettä jalkopäähän.
Kun pedit on levitelty, alkaa pikkuneitien iltahärdelli. Ja riitely. Toinen vie toisen kumisiilin ja toinen kostona glitteripallon. Draamaa saadaan aikaan myös mummolaan unohtuneista unileluista.
– Byääääää mie tarviin Heihein ja Norosen! En nuku ilman niitä byäää!
Huutoa ja riitelyä kestää aikansa ennen kuin tytöt päättävät mennä saunaan ja iskeä pärstäänsä kasvonaamiot. Eipä aikaakaan, kun meloniksi naamioituneet kääpiöt tanssahtelevat olkkariin ja ovat taas maailman parhaimmat kaverit.
– Tinsku sun pitää tulla meidän kanssa saunaan! Kerrottiin niin pelottavia tarinoita, ettei enää uskalleta sinne kahdestaan!
– Tottakai tottakai.
Kun istun saunasta jäähyllä, yläkerrasta alkaa kantautua elämän ääniä. Ryskettä, pauketta ja töminää. Taustalla erottuu hihittelyä ja poikani ääni, joka huutaa tukehtuvansa hajuveteen. Tuota pikaa teinitytöt juoksevat rymisten alas ja ilmoittavat menevänsä pulkkamäkeen. Puoli kymmeneltä illalla?
Seuraavaksi todistan kissashowta. Raitapöksy rääkyy, liikehtii levottomasti ja hyppii pöydille yrittäen ahmia kitusiinsa kaikkia kasvejani ja kuivakukkiani. Huokaisen – myös ystävämme närästys on tullut yökylään. Kun rapistelen närästyslääkepakkausta, kissa arvaa pelin juonen ja juoksee pöydän alle karkuun. Konttaan perässä ja työnnän mirrin kurkkuun palasen Pepcidiä.
Kun olen saanut pikkuneidit petiin ja torkahtanut itsekin poikittain liian pienelle patjalle, käyn puolilta öin tarkistamassa yläkerran tilanteen. Teinit rojottavat yhdessä kassassa siskonpedissä toistensa alla, päällä ja vieressä. Kotoisaa. Huoneessa tuoksuu tyttö: imelän äitelä sekoitus Hubbabubbaa, Pringlessiä ja Sweet Like Candyä.
Yhdeltä yöllä havahdun ja saan melkein paskahalvauksen. Joku on tullut alakerran vessaan eikä hissuttele yhtään. Pöntön kansi paukahtaa kiinni, vesi virtaa täydellä volyymilla ja ovi läsähtää kiinni. Seuraavaksi kaikuu askelten töminä portaista. Ei voi erehtyä: oma tyttäreni. Eikö sillä ole tilannetajua äänensäätelystä puhumattakaan?
Ennen kahta herään siihen, kun omassa parisängyssä on ahdasta. Pienin on änkenyt viereen.
– Hei nyt ei voi tulla äidin viereen, Saaga nukkuu nyt tuolla yksinään. Muistatko miten kävi viimeksi? Änkesitte tänne molemmat ja kukaan ei nukkunut, kuiskaan ja alan taluttaa neitiä omaan petiin.
Valahdan itse patjanrakoon pikkuneitien keskeen ja varmistan nukkumatin saapumisen. Vaivun itsekin uneen, kunnes puoli neljältä herään ryskeeseen. Joku juoksee yläkerrassa. Pian talossa raikuu pojan huuto:
– Ei täällä saa nukuttua!!
– Jumalauta ne valvoo vielä!! jupisen itsekseni.
Juoksen raivoissani kohti yläkertaa, kunnes portaiden puolivälissä hoksaan olevani alasti. En voi traumatisoida vieraita lapsia ilkosiltani, joten tyydyn karjumaan portaista:
– NYT PITÄÄ NUKKUA!!
Suuntaan omaan sänkyyni. Vartin päästä saan kolmannen paskahalvauksen, sillä siskontyttö seisoo makkarin ovella kuin manaaja vihreä mato kädessään.
– Pelottaa. Joku huusi.
Nousen sängystä, talutan tytön takaisin patjalle ja sulloudun jälleen patjanrakoon pikkutyttöjen väliin. Puolen tunnin kuluttua yritän hiipiä hiljaa omaan sänkyyn. Kun yritän pimeässä kivuta vuoteeseeni, horjahdan ja tipun rojahtaen sängystä alas. Pitkä mies säikähtää ja nousee istumaan.
– Pätkittäistä on uni ja vaikea nukkua, kun en tiedä minne aina milloinkin häviät ja missä olet, pitkä mies päivittelee.
Naurattaa niin, etten saa unta, ja nilkkaa jomottaa äkkipudotuksen seurauksena.
Kuudelta herään rääkymiseen. Ei saatana – kissan vuoro ottaa ilo irti yöstä. Karvapallo makuu ja mouruaa teatraalisesti. Ei auta kuin nousta sängystä, kipsiä keittiöön ja lappaa Latzia lautaselle ennen kuin koko talo herää, jos se nyt koskaan on nukkunutkaan.
Kun saan jälleen unen päästä kiinni, herään seitsemältä valoilmiöön, joka kajastaa keittiöstä suoraan silmään. Pian tokenen tokkurasta ja tunnistan valopallon kasvivaloksi. Kyllä, juurikin kasvivaloksi. Joku on ajastanut valon syttymään kello seitsemän aamulla maximoidakseen avokado Untamon kasvun.
Projekti Untamo ja sitruuna poikineen.
Tungen tyynyä silmäni peitoksi, sillä nyt ei ole energiaa raahautua keittiöön. Vaivun koiranuneen, kunnes kahdeksalta herään horroksestani outoon sävelmään. Kun tokenen, tunnistan melodian tuutulauluksi, jota siskontytön kaalimadon näköinen pehmolelu soittaa. Eipä siinä, aika nousta keittämään sumpit.
Siinä kahvia hörppiessäni mietiskelen, että onpa ihanaa kun on iso talo. Mahtuu sekaan Minnaa ja Mikkoa, kasvivaloa ja kaalimatoa, ulinaa ja Untamoa. Aika paljon elämää ja eritteitäkin.
Pitkä mies raahustaa keittiöön kahvintuoksun perässä ja hieroo silmiään:
– Aika vaiherikas yö oli. Vähän väsyttää.
Mutta myös naurattaa. Ensi viikolla saankin sitten itkeä, kun talo kumisee tyhjyyttään. Mutta se onkin sitten toinen tarina se.
Tiedättekö tunteen, kun mikään ei iske tai kiinnosta? Kun elämä toistaa itseään ja junnaa paikallaan. Kun mietit kuumeisesti, mistä voisit repiä adrenaalia ja saada jännitystä elämään. Stand up -keikka? Uusi työ? Miekkailuharrastus?
Toki olen muutaman adrenaliinipiikin kuukauden aikana kokenut. Tapaninpäivänä alkoi hammaskipu, jota kesti kolme viikkoa ennen kuin pääsin tulehtuneesta viisaudenhampaasta eroon. Noh, kärsimysnäytelmän keskellä tunsin ainakin eläväni.
Sydän löi tiheämmin myös uuden sisustuskyltin, kirjaston lainauskiellon ja tarjousjuustoston edessä. K-etukortilla hintaa juustolle jäi vain 4,99! Harmi vain, että kirjastoon oli kertynyt myöhästymissakkoa 26 euron edestä. Sillä olisin saanut jo useamman Oltermannin.
Ei ole paljon motivoinut salitreenikään. Vedän samat jalkakyykyt ja samat vatsanrutistukset treenistä toiseen vähän eri tempossa. Valmentaja ihmettelee joka kerta ääneen, miten olen taas turvonnut. Kai sitä vähemmästäkin, jos on munkkia mussuttanut! Vieressä puolta pienempi nainen nostaa penkistä yli 90 kiloa, itse saan hädin tuskin neljäkymmentä.
Viikot ilman lapsia lamaannuttavat. Heillä on yhtä hyvä isänsä luona vuoroviikoin, mutta joka toinen viikko hiljaisuus lyö kasvoille. Mitä minä teen näin isolla talolla, kun huoneet hönkivät tyhjyyttään? Mieleen hiipii ikäviä ajatuksia, suorastaan rumia. Kodinrikkoja! itsekäs ihminen! Huono nainen!Mikä oikeus sinulla enää on onneen?
Leijailen alakerrassa saamatta mitään konkreettista aikaan. Aikunkin onnistun suututtamaan, kun en saa kommentoitua hänen tekstiään. Keittiössä huomaan litisteleväni samaa banaanisörsseliä samoissa kattiloissa. Piristäisiköhän uusi kattila?
Banaanisörsseli. Maukasta.
Yhtenä päivänä saan virtapiikin ja alan tehtailemaan jäätaidetta. Appelsiinilohkoja ja kuusenhavuja olen jo jäälyhdyissä testannut, nyt tungen banaaninkuoret kakkuvuokaan jäätymään. Joku tekee taidetta piripäissään, miksi ei mustalla mielellä ja mustalla banaanilla?
Banaanikakku. Kaunista.
Töissä herään yhä uudelleen samaan päivään. Tunnilla jaan samoja ajanilmausmonisteita, samoja jyrsittyjä lyijykynän pätkiä ja jätteiden lajitteluohjeita. Käyn teinien kanssa samat vänkäämiset, samat inttämiset ja samat liirumlaarumit päivästä toiseen. Miksi vitussa ei voi tulla takki päällä ruokalaan? Miksi pitää opiskella jotain vitun ruotsia? Miksi ei voi vain vittu jäädä kotiin? Sama olisi nauhoittaa omat vastaukset, panna äänite kaikumaan koulun käytävään ja hävitä nurkan taakse piiloon.
Päivä ennen hampaanpoistoa ilmoitan omille opiskelijoilleni, etten huomenna ole töissä tai tavoitettavissa.
– Multa revitään hammas, kerron.
– Ootko veloissas? kysyy eräs poika.
Heitto on niin hauska, että piristyn kahdeksi tunniksi.
Muutama päivä tästä virkistyn jälleen yllättävässä tilanteessa – useamman tunnin ajaksi. Suuntaan seurakuntakodille lapseni rippikoulun vanhempainiltaan. Tarjolla on kahvia ja karjalanpiirakoita. Vatsani murahtaa, sillä olen elänyt päiviä vellillä irti revityn hampaan takia ja nälkä kytee suonissa. Varovasti puraisen piirakkaa ja ilahdun – pystyn kuin pystynkin jäytämään palasta oikealla puolella! Taivaallista, ehkä tämä on johdatusta! Käyn toisen piirakan. Ja kolmannen. Onni on pienestä kiinni.
Kohta huomaan istuvani hartauspiirissä ja veisaavani virttä. Jo ennen syntymääni näit minut, Jumala. Suojelit elämääni, sain kaiken lahjana… Alkaa itkettää. Pappi esittelee alttarille tuotua kastemekkoa ja albaa. Vasta äsken esikoiseni irvisteli kastemekossa, nyt se on jo minun kokoiseni ja survoo päälleen rippiasua. Itken vähän lisää. Siinä jumalantemppelissä istuessani minut täyttää outo rauha. Hetki suorastaan pysäyttää. Pitäisikö ruveta uskoon? Voiko sen vain päättää?
Kotona pitkä mies huolestuu, kun asetun pitkälleni sohvalle ja laitan kajareista virren soimaan.
– Tää on uusi virsi, en oo koskaan aikaisemmin kuullu. Lauloin siellä väärin, kun luin ensin, että virren nimi oli Taivaalliset kädet. Se olikin Tavalliset kädet! Eikö olis loogisempaa seurakunnassa laulaa taivaallisista käsistä?
Pitkä mies ei selvästikään oikein tiedä, miten hänen pitäisi reagoida uuteen musiikilliseen tulemiseeni.
Töissä kerroin tavallisesta mutta niin taivaallisesta illasta työtovereilleni.
Kotona ja töissä huomaan myös möläytteleväni ihmeellisiä asioita. Jos olen ennenkin ollut suorapuheinen, nyt tuntuu, että suodatin on lähtenyt kokonaan suun edestä. Pienin kyselee yksi ilta, joutuuko hän taivaaseen vai sinne mustaan hommaan.
– Kuka sulle on näistä puhunut? ihmetten.
– Sinä pääset ihan varmasti taivaaseen, mutta äiti saattaa joutua paikkaan pimeään, jatkan.
– MIKSI? lapsi kysyy ääni väristen.
– Et sinä nyt noin voi sanoa, pitkä mies sähähtää.
– Niin siis tottakai äiti pääsee paikkaan parempaan. Olenhan kasvissyöjä ja muutenkin ystävällinen ihminen. Olen myös alkanut laulaa virsiä.
Töissäkin pahoittelen möläytyksiäni.
– Tää on ihan kauheeta, sanon kaiken mitä sylki suuhun tuo. Suodatin lähti varmaan sen hampaan mukana! parkaisen työtovereilleni.
– Se oli kato se viimeinen viisaudenhammas mikä lähti! Jarkko huomauttaa.
Pitkä mieskin avautuu kotona.
– Siis kaikkihan ajattelee mielessään juttuja mitä milloinkin sanot. Siinä on vaan se ero, että ne ei lauo kaikkea ääneen.
Kun sunnuntai-iltana päivittelen mustaa mieltäni ja motivaation puutettani pitkälle miehelle ja lapsilleni, heiltä satelee oitis vinkkejä tylsyyden torjumiseen:
– Jos mie ajan sinnuu veitsen kanssa pari kiekkoa taloa ympäri niin saat vähän jännitystä elämään!
– Laita Instagramiin kuva perseestä niin katotaan, mitä mieltä ovat!!
– Entä jos nyt matkustat sinne Grönlantiin, minne olet aina halunnut. Ois vähän äksöniä kato siellä nyt!
– Kiskotuta toinen hammas pois!
– Eikö siinä ois jännitystä, jos me esimerkiks saatas se pikkuveli tai -sisko…..?
– Muuta viikoksi Maikin luo! Tulis halvaksikin. Paitsi ehkä joutusit maksamaan terapiasta sen jälkeen!
– Joo-o, siskon luo muuttaminen saattaisi olla helpompaa kuin synnyttäminen, tuumiskelen.
Parin päivän päästä keksin itse uuden keinon. Harjoittelen peilin edessä tekohymyä, jonka pidän kasvoillani niin kauan että tekee kipeää. Ainakin pitkää miestä ja lapsia naurattaa.
– Äiti sie näytät pelottavalta!
Lähden K-kauppaan tyttäreni kanssa ja harjoittelen pellehymyä lastatessani appelsiineja ja paahtoleipää ostoskärryyn. Ehkä se taas tästä ilo irtoaa, mietin leveä hymy naamallani. Yhtäkkiä pysähdyn kylmäkaapin eteen ja hymy muuttuu aidoksi. Kolme raejuustoa hintaan 2,50!
On aivan tavallinen torstai-ilta. Yhtäkkiä lapsi toteaa jotakin, joka suistaa sielun epätoivon syövereihin.
– Voitas äiti vähän kerrata sieniä huomiseen bilsan kokeeseen.
Tekee mieli huutaa EI!
Mission impossible, kerran jo yritettiin ja kerrattiin eikä aivoihin tuntunut sen suurempaa jälkeä jäävän. Ei sillä että olisi jäänyt itsellänikään. Kuka edes keksii sanan sormipaisukarve? Eikö paise olisi loogisempi. Tai suippumyrkkyseitikki? Suippu ei ole sana, suippo on.
Koska rakastan luontoa ja vielä enemmän lastani, otan luonnollisesti haasteen vastaan.
– Let´s mennään. Mikä tämä on? kysyt ja peität ensimmäisen sienen nimen sormellasi.
– Valkovuokkovahvero.
– Ei.
– Raitarousku. Suppilotatti. Ei, voioraakkeli!
– No mikä eläin tässä nimen alussa oli?
– Joku orava. Oravanvahvero!
– Määääää. Määää tiiään, yritän antaa vinkkiä.
– Ei ei kyllä lähe. Joku jänisvahvero.
– Lampaankääpä!!
– Tuo on kanttarelli! lapsi osoittaa viereistä sientä.
– Hyvä. Ja kun tämä on keltavahvero eli kanttarelli niin tämä on…
– Lammaskanttarelli! Ei, valko-oraakkeli!
– Ei kun vaaleaorakas!
– Oraakkeli ja orakas on sama asia!
– No ei ole!
– Eikös oraakkeli tarkoita profeettaa… tuumaa pitkä mies väliin.
– Jotain sellasta. Mikä vahvero tämä on? Vink vink, esine löytyy autotallista, kyselen.
– Räikkävahvero.
– Ei, Liisa-täti kerää näitä. Mikä muoto tässä on?
– Putkilovahvero. En minä tiedä!
– Suppilovahvero!!
– Äiti miks sie haiset tupakalta?
– Tupakalta? En varmasti haise. Mikä tämä on? Hyvä ruokasieni, jatkan ja osoitan mustaa sientä.
Yhtäkkiä pienin ryntää väliin:
– Mustatorvisieni!
– Hyvä pikkunen! Mistä se tuon tiesi??!
Pienin näyttää oikein tyytyväiseltä itseensä ja juokseen jatkamaan piirtämistä.
– Siis sie oikeesti haiset tupakalta! lapsi inttää.
– No en varmasti haise.
– Mikä tää rousku oli? Siitä roikkuu tämmösiä haituvia, niitä on kainalossa ja haarovälissä, johdattelen.
– Karvarousku!
– Hyvä! Sit mennään jäkäliin.
– Poronjäkälä, palleroporonjäkälä, naava, lapsi luettelee asiantuntevasti.
– Hienoa! Mikäs tämä on? osoitan hirvenjäkälää.
– Haarajäkälä.
– Eläin jolla on sarvet. Poron sukulainen, vinkkaan ja alan mylviä.
– Sarvet? Lehmänjäkälä? Ei ei kyllä lähe.
– Hirvenjäkälä! korjaan ja osoitan seuraavaa.
– Keppijäkälä. Kääpäjäkälä. Oksajäkälä.
– Sormipaisukarve. Ihan järkkyjä nimiä, nääkö pitäs muistaa??!! Hei saat 50 euroa jos tiedät tän seuraavan! hihkaisen.
Nimi on suht simppeli, mutta olen varma etten tule köyhtymään.
– Oikeesti??!! Oota oota venaa venaa….! Tiedän tän! lapsi älähtelee.
Bonuslapsikin kiinnostuu:
– Meitsi tietää tän! Lehtijäkälä!!
– Eipä ollu. Karttajäkälä.
– Mie tiesin! lapsi hihkaisee.
– Tiesit mutta et sanonut?
– Siis täällä haisee rööki. Röökaat sä äiti?!
– En edelleenkään!
Pienin tulee nuuhkimaan. Yhtäkkiä syli on täynnä kirjoja, sanoja, siemirihmastoja, pieniä ihmisiä ja varpaille kiikkuvia teinejä. Samassa kuulusteltava lapsi vie kahvikupin huulilleen.
– Se oli minun kahvi!! huudan.
– Ai oli vai? Missä minun kahvi on?
– Oisko keittiössä. Entä tämä? Väri paljastaa, annan vinkiksi ja yritän kuikistella kirjaan pienimmän pään takaa.
– Punatatti.
– Ei ihan, punikkitatti.
– Mutta on se jo lähempänä!
– On se. Entäs tämä?
– Tuo on kangasrousku. Sä spoilasit äiti!
– Mitä se tarkottaa?
Pitkä mies vetää takkia päälleen ja ilmoittaa käyvänsä kaupassa.
– Ostan samalla sinne juhliin niitä namuja.
– Mamuja? Voiko niitä ostaa? lapsi kysyy.
– Namuja!!!
– Saa olla salminakkeja! pienin ilmoittaa.
– Eikös se riitä, kun tiedät korvasienen, kanttarellin ja kärpässienen, totean lohdullisesti.
– Ehkä, mutta otetaan vielä alusta! lapsi ilmoittaa.
Tällä välin selaan kirjaa eteenpäin ja kurkistan, mitä tuleman pitää. Sivulla 84 odottavat metsien selkärangattomat. Lehtikantojäärä, haavanlehtikuoriainen ja änkyrimato.
Elettiin alkukesää kesämökillä. Hörpin kaikessa rauhassa kahvia iltapäivän auringossa, kun pienin juoksi paljain jaloin mökkirannasta kohti terassia.
– Äiti tuolla on käälme! Se meni puun taakse piiloon!
– Sillä oli selässä tämmöstä, pieni jatkoi ja piirsi hengästyneenä siksakkia ilmaan.
– Hirveen kiva, tuumin ja lähdin tutkimusretkelle rantaan, mutten nähnyt lierosta jälkeäkään.
Vaikka ajatus kyystä hieman kauhistutti, unohdin pian koko asian. Eipä tuo meidän rauhaamme liiemmälti häirinnyt, enkä osannut olla huolissani. Aina olivat kyyt karkuun luikkineet, kun olin niihin marjametsässä törmännyt. Lakkasuollakin olivat olla möllöttäneet turvavälin päässä. Kissaakin olivat aina osanneet väistää.
Sitten tuli juhannus ja poika halusi lähteä kalaan. Hän viritteli virvelit valmiiksi, veti saappaat jalkaan ja kipaisi rantaan tutkailemaan talviteloillaan lojuvaa alumiinijollaa. Eipä aikaakaan, kun poika pinkaisi takaisin tupaan.
– Tuolla rannassa on käärme! Se meni veneen taakse piiloon!
– Hirveen kiva, sanoin ja virittelin kumpparit jalkaan.
Suuntasin rantaan päättäväisin askelin ja päätin, että nyt lähtee kaikki tiileskivet, heinikot, irtokannot ja muut lymypaikat helvettiin. Ajattelin aloittaa alassuin kellottavasta kumikanootista. Kun nostin kumista ihmettä, sen alta luikerteli vikkelästi pakoon iso ruskea kyy. Itse hyppäsin yhtä vikkelästi kaksi metriä taaksepäin.
– IIIKKK!!! Tuolla kanootin alla on käärme! Se meni jollan taakse piiloon! huusin ja juoksin sisälle.
Oli poikaystävän vuoro kiskaista kumpparit jalkaan ja lompsia rantaan. Katsoin ikkunasta, kun hän käänsi alumiinijollan oikein päin, ihmetteli jotakin ja asteli sitten pihan poikki tuvan ovelle.
– Nyt se kyy on tuolla veneessä, hän ilmoitti naureskellen.
– Mitä??!
– Niin tuolla se köllöttelee keskellä venettä.
Juoksimme lasten kanssa rantaan katsomaan. Kaikki paitsi mummo, joka jäi kuistille katselemaan keskikesän käärmeshowta aitiopaikalta. Ja toden totta – keskellä paatinpohjaa lekotteli sahalaitainen liero.
– Ei hele. Nyt ei kyllä enää samalla tontille mahduta. Siirretään se! tuumin.
– Mitä jos siirretään se palasina monttuun, poikaystävä ehdotti.
– Joo tappakaa se! poika huusi.
– EI VARMASTI TAPETA. Se siirretään elävänä uuteen osoitteeseen ja piste! Sikäli mikäli haluatte minun kanssa juhannusta juhlia! Käykää sanko tai joku saavi valmiiksi!
Vanhana kettutyttönä en ole koskaan ymmärtänyt miksi kyitä tai muita luontoon kuuluvia eläimiä pitäisi tappaa. MIKSI? Kyylläkin on oikeus elää. Kyy kuuluu luontoon siinä missä tervaleppä, talitiainen tai tupasvilla. Hyötyeläimenä pitää myyräkannan kurissa ja luonnon monimuotoisena. Ja kotiinsa on moni kuollut – harvemmin kyyn puremaan.
Yhtäkkiä liero lähti liikkeelle kohti veneen laitaa. Otin kepin ja yritin ohjata käärmettä kääntymään, mutta otus kiemurteli silmiemme edestä pienen pienestä reiästä istuimen alle piiloon.
– Ei hitto! Miten myö se tuolta saadaan ulos??!
Käänsimme veneen sivuttain, mutta kyy pysyi penkin alla. Seuraavaksi kumistelimme jollaa kepillä, mutta pian tajusimme, että jytke olisi vihonviimeinen keino saada matelija esiin.
– Ei kai tässä auta kuin päivystää, että se tulee ulos. Ei tuolla muuten kukaan koskaan vesille uskalla, jos laiva on lastattu kyyllä!
Jätimme paatin niille sijoilleen ja juoksin hakemaan kupin kahvia. Takaisin rantaan päästyäni istuin laiturin nokkaan ja aloin vahtia venettä silmä kovana kahvikuppi huulillani ja mietin miksi en ottanut kaljaa. Menisihän se juhannus näinkin!
Keskikesän juhlintaa. Tarina ei kerro miksi veneessä on myös kirves.
Vartin kuluttua uskoin näkeväni liikettä ja huusin munamannea apuun. Poikaystävä käänsi paatin varovasti kyljelleen eikä aikaakaan kuin kyy alkoi varovasti kuikuilla minua veneen laitojen suojista. Otus oli selvästi leikkisä luonne, aloin tykästyä siihen!
Missä missä se liero on?
Piiloleikin jatkuessa keksimme kääntää veneen taas oikein päin. Ja niin luikero liukui nätisti paatinpohjalle!
– Nyt äkkiä sanko tähän! huusin.
Laskimme sankon veneen pohjalle ja yritimme kahteen pekkaan ohjata kyytä kepeillä astiaan. Ei onnistunut sitten millään! Luikero kiersi sankon kaukaa ja yritti luikerrella takaisin reikään.
– Mitä työ kepeillä sitä sohitte, kädellä vaan!!! huusi äitini kuistilta.
– Rouva on hyvä ja tulee nostamaan!!!! huusin takaisin.
Tiesin äitini lapsena kuljettaneen kyynpenikoita paitansa sisällä, joten en olisi yllättynyt ronskeista otteista.
Koska kyy ei suostunut yhteistyöhön vaan alkoi tulla levottomaksi, poikaystävä kävi varastosta lumilapion ja nosti lieron liukkain liikkein saaviin.
– Vau! Yhdellä iskulla! My hero!
Mikä sen nimi voisi olla?
Sieltäpä kyy katseli meitä saavin pohjalta kaikessa rauhassa ja vahingoittumattomana. Kaunis otus. Kävin kaivelemassa varastosta muovipleksin ja peitin saavin sillä.
– Kai se saa happea? kyselin huolestuneena yleisöltä.
Seuraavaksi kävin kottikärryt ja nostimme saavin kärryyn. Mikäs sen kätevämpi menopeli käärmekuljetukseen! Paitsi että pian selvisi, että kottikärryt olivat vihonviimeinen menopeli kyseiseen tarkoitukseen. Tärinä teki käärmeen hyvin levottomaksi ja se yritti nousta kuin kuningaskobra saavista ylös.
Paska idea.
– Eiköhän nosteta se Volvoon, poikaystävä ehdotti.
Näin sieluni silmin, miten liero sukeltaisi Volvoni penkin alle piiloon ja seuraavassa mutkassa kojelaudalle.
– Sullahan on isompi Volvo, mennään sillä! ehdotin viattomasti.
Pian pyllistelin farmarin takapenkillä ja pidin saavin kantta paikoillaan, kun operaatio kyyn kuljetus lähti liikkeelle. Kilometrin päässä pysäytimme joen varteen.
– Varmaan se kaipaa vettä, mutta onkohan tää liian lähellä mökkiä? pähkäilin paikkavalintaa.
Päätin että miljöö saisi kelvata. Menisimmepä länteen tai itään, joka paikassa tulisi asutusta vastaan eikä huvittanut pyllistellä perse pystyssä kilometritolkulla. Päätyisin vielä Jallun keskiaukeamalle.
– Perfekt! Hyvää loppuelämää! hihkaisin kun poikkis kumosi saavin ja kyy luikerteli joelle päin kasvillisuuden sekaan.
Siirto-operaatiosta ehti kulua pari viikkoa, kun poikaystävä raivasi rannasta vanhoja kantoja ja lankkuja. Eipä aikaakaan, kun rannasta kajahti huuto.
– Täällä on toinen kyy!
Hiivin rantaan ja näin mustan hännän pilkottavan lankun alta. Kyseessä oli selvästi eri yksilö, tämä oli musta ja vähän pienempi kuin edellinen.
Onneksi iskuvälineet odottivat valmiiksi varastossa, joten kipaisin hakemaan ne sillä välin, kun kaksilahkeinen piti rannassa vahtia.
Siirto saaviin sujui jo rutiinilla. Mutta tämä yksilö oli paitsi pienempi ja mustempi, myös ärhäkämpi ja häijympi. Se sihisi ja sähisi ja yritti tulla ylös saavista. Mikä häijyintä, se piti minua silmällä koko ajan. Mieheen kyy ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota, mutta kun minä liikuin, käärmeen pää liikkui liikkeeni mukana ja se tuijotti seuraavaa siirtoani silmä kovana. Liekö syynä vaatetus – olin pukeutunut pinkkiin paitaan. Mies oli mustissa.
– Kato, mie oon käärmeenlumooja!! hihkaisin ja liikuin vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle.
Number two.
Kun olin leikkinyt tarpeekseni, oli aika laskea pleksi saavin päälle ja antaa kyylle Volvo-kyytiä.
Ajattele millä ajat – Volvo.
Liekö ollut kyyti niin varma ja vakaa, vai liekö käärmekaveri juorunnut Volvo-kyydin eduista, mutta tulisielu rauhoittui täysin koslan lähdettyä liikkeelle. Tällä kertaa ajoimme hitusen kauemmas joesta ja vapautimme luikeron metsään.
– Bye bye! Sinua ei tule ikävä!
Myöhemmin luin, että käärme pitäisi siirtää säkissä, jossa on heinää tai jotain muuta tuttua elementtiä. Jos sen siirtää avonaisessa sankossa tai astiassa, se stressaantuu liikaa. No, sanko tai säkki – sai pitää ainakin henkensä.
Luin myös, että käärmeet pitäisi siirtää useiden kilometrien päähän. Toisaalta sitä paremmat elinmahdollisuudet kyyllä on, mitä lähempänä omaa elinpiiriä uusi osoite on.
No, jos osaavat takaisin, niin lienevät paikkansa meidän kesäparatiisissamme lunastaneet! Ensi kesää odotellessa.
Lapsellasi on seuraavana päivänä ruotsin koe. Lapsi väittää että kokeeseen ei tarvitse lukea, sillä ruotsi on paskaa, turhaa ja aivan perseestä. Ja sitä paitsi hän osaa kaiken. Tärkeämpää on sprayata nurmikolla jopoa, laittaa autotallissa mopoa ja BMXäillä pumptrack-radalla kuin lukea jotain hevonvitunpaskaa.
Sydämeen koskee, mutta kello seitsemältä tartut luuriin ja ajat porsaan kotiin. Kun teini on keittiönpöydän ääressä, istut alas ja ryhdyt työpäivän, ruuanlaiton ja haravoinnin jälkeen opettamaan imperfektiä, imperatiivia ja sen jälkeen kuulustelemaan sanastoa. Suorastaan puhkut innosta. Mutta tottahan toki suutarin lapsella pitää kengät olla, opetathan ruotsia työksesi.
Ensimmäisenä on vuorossa kehonosat. Innostut, sillä opetat ne jumpan avulla ja lapsesi oppii ne hetkessä. Huvud, öga, öra, näsa, mun…
– Jättefint! Äidin poika! Sulla on selvästi kielipäätä, saisit aina kiitettävän enkun ja ruotsin kokeista, jos vaan kehtaisit lukea.
Sitten onkin aika siirtyä kappaleen sanastoon.
– Visa?
– Lippu.
– Visa on näyttää. Ett ord?
– Oja? Uudestaan? Opus?
– Ett ord on sana. Mitä tarkoittaa en pjäs?
– Vuohi.
– Vuohi? Mistä sinä sen vetäsit? Nämä sanat liittyy näyttelemiseen.
– Pjäs kuulostaa ihan pässiltä.
– Pjäs on näytelmä.
– Teater on näytelmä!
– Pjäs on näytelmä ja teater on teatteri.
– Sama asia!!
– Ei ole. Tunne?
– Feel.
– Yes in English. En känsla på svenska. Toista!
– Tsseennsla.
– Hyvä. Saada?
– Göra.
– Saada on få. Taipuu få, får, fick. Moni taivuttaa sen virheellisesti få, får, fuck. Muista tuo ensimmäinen. Olla?
– Göra.
– Näyttää?
– Göra.
– Itkeä?
– Göra.
– Göra on tehdä!! Esimerkiksi Vad gör du på fritiden?
– Mistä haaveilet tulevaisuudessa?
– Ei kun mitä teet vapaa-ajalla!! Mitä tarkoittaa må? Hur mår du?
– Tyyny.
– No jos tarkoitat että onko tyyny hyvin niin periaatteessa. Må on voida! Hur mår du tarkoittaa Kuinka voit? Se oli kivaa.
– Tämä ei ole kivaa! lapsi parahtaa.
– ARGGGH. Mitä on se oli kivaa ruotsiksi?
– Se oli se kulli. Kul! Det var kul!
– Hyvä! Jättebra!! Kyllä se tästä! Mitä tarkoittaa något?
– Nugetti.
– Oh my lord. Något on jotakin. Annan?
– Give.
– En tarkoittanut suomesta ruotsiksi enkä englanniksi vaan ruotsista suomeksi, annan on toinen. Gillar du en annan flicka, tykkäätkö toisesta tytöstä? Mutta hei, ruokasanat ollaan jo treenattu. Liha?
– Kök.
– On keittiö.
– Sama asia!
– Keittiö ja liha? Minä pesen keittiötä ja lihaa on sama asia? Kök on keittiö ja kött on liha. Köttbullar on lihapullat. Jag äter köttbullar. Toista!
– Köttadebullar.
– Keskity!! Köttbullar. Kana?
– Chick.
Alkaa virnuiluttaa, vaikka oikeasti turhauttaa.
– Onko oikeesti? lapsi tiedustelee voitonriemuisena.
– No ei ole. Kana on KYCKLING. Juusto?
– Mösa.
– Mössa on pipo, mosse on suo, möss on hiiret. En tiedä mitä on mösa. Juusto on ost. Voileipä?
– Smörbröd.
– Hyvin haettu. Bröd on kyllä leipä mutta voileipä on smörgås. Hassu sana kun gås on myös hanhi. Gröt?
– Vihannes.
– Gröt on puuro ja vihannekset on grönsaker. Laga mat?
– Joka kerta. Eikun joka päivä!
– Laittaa ruokaa. Miksi tässä kirjassa on reikiä? Siis oot sie taas leikelly tätä? Oot tärvelly veronmaksajien omaisuutta. Miten sie näät lukea näitä sanoja, voi helvetti! Mikä järki?
– Tunnilla on niin tylsää. Sitä paitsi osaan ne jo. Muutkin tekee tuota.
– Leikkelette kirjoja??! Just. Ja ihan ei vaikuta siltä, että osaat nämä.
– Tää on turhinta paskaa! Ikinä en tuu tarviimaan tätä mihinkään!!
Jos lapsi saisi päättää, leikkaukset kohdistuisivat aina ruotsin kieleen.
– Sanopa mitä on en människa?
– Menninkäinen.
– IHMINEN. Osa ihmisistä kyllä näyttää menninkäisiltä, ota muistisäännöksi.
– Flytta? Esimerkiksi Jag flyttar till Sverige.
– Tyttö.
– Minä tyttöä Ruotsiin? Tyttö on flicka ja flytta on muuttaa.
– Siis tää on perseestä. Vittu mitä paskaa! Pakkoruotsi pitäs poistaa kartalta. Ainiin sit sulla ei ois töitä!
– Kuule kyllä miusta tuntuu että mulla on työnsarkaa. Toivottom… siis toivottuja lapsia riittää. Vanhemmat?
– Gås. Eikun grönsaker! Se se on!
– Siis sie vertaat minua hanheen ja sitten vihannekseen? Vanhemmat on föräldrar. Toista!
– Eldrade.
– FÖRÄLDRAR. Jos et muista niin laita mamma och pappa. Eläpä laitakaan, nykyisin kun ei tiedä onko äiti ja isä, voi olla vaikka äiti ja äiti! Tai sitten ei ole äitiä ollenkaan tai äiti onkin oikeasti isä.
– Siis jos oot sekä äiti että isä niin miksi pitää sanoa pappa och pappa?
–Mitä? Nyt en ihan pysy kartalla. Mitä se lihapulla oli?
– Kökboss!
– KÖTTBULLAR!!! Entäs älska?
– Ei mitään käryä.
Poikaystävä istuu kiikkutuolissa, silittää sylissään makaavaa kissaa ja virnuilee. Keskustelu on selvästi viihdyttävä. Yritän antaa esimerkkilauseita.
– Katso nyt Aaroa. Aaro älskar mig. Mitä se on suomeksi?
– Aaro hymyilee minulle.
– Ei.
– Aaro käyttää minua.
– RAKASTAA minua.
– Mistä sinä sen tiedät??
Seuraavana aamuna pienin istuu sohvalla, kun isoin laahustaa alakertaan.
– Mitä on lihapullat? heität ennen kuin ehdit huomenta sanoa.
– Köttbulle, pienin hihkaisee sohvalta ennen isoveljeään.
– MISTÄ SE TUON TIESI? isoin hämmästelee ylpeydestä haljeten.
Iljanne, kaljama, pääkallokeli. Kaikki nämä tarkoittavat osapuilleen sitä, että varovaisesti siellä liikenteessä.
Luistellaanko?
Eräs lapsistani ei ole vuosiin suostunut lähtemään äidin kyydissä kouluun, koska hän sai ensimmäisenä koulupäivänään traumat myöhästymisestä. Siihen tarvittiin pari vauvan rykäisemää niskapaskaa ja vanha Volvo, joka ei halunnut käynnistyä. Mutta sen koommin lapseni ei ole myöhästynyt mistään eikä juuri kysellyt kyytiä, koska ”äitiin ei voi luottaa”.
Männä viikolla lapseni päätti tehdä poikkeuksen ja hypätä aamulla kyytiini, koska oli niin liukasta. Liekö asiaan vaikuttanut mummon tekstiviesti:
“Nyt on vielä pääkallompi keli kuin eilen! Varokeehan!”
Ehdimme ajaa kolmesataa metriä pihasta, kun Volvo alkoi heittelehtiä syvissä urissa. Pian auto lähti täysin käsistä ja tunsin itseni sivustakatsojaksi. Pyörimme muutaman kerran peilijäisellä tiellä ympyrää ja törmäsimme etupuskuri edellä suoraan syvälle penkkaan. Säikähdyksestä selvittyäni yritin peruuttaa ja oikaista poikittain tiellä lojuvaa autoani, mutta rengas suti tyhjää eikä kottero suostunut liikkumaan eteen eikä taakse.
– Voi vittu!!!!! hakkasin rattia.
Pienin lapseni istui hiljaisena takapenkillä ja toinen vaitonaisena etupenkillä. Ikkunasta näin kuinka perässä ajava auto aloitti pyörimisen samassa kohdassa, jossa olin itsekin lähtenyt luisuun, mutta sai luojan kiitos pidettyä koslansa kaukana.
Nousin autosta ja aloin raivoissani potkia lunta renkaan ympäriltä.
– Ei tartte auttaa! huusin ohiajaville autoille.
Kotvasen kuluttua paikalle pysähtyi avulias tutunnäköinen pappa. Hän katseli hetken touhuani ja totesi:
– Ei lähe ilman lapiota. Lapio pitää olla.
Aukaisin varuilta takakontin. Todennäköisyys lapion löytymiseen oli pieni, mutta you never know!
Kaikki, mitä kontista hyppäsi silmille, oli kestokassi, varalaukku, toppatakki, muovilaatikko täynnä glitteriä, teippiä ja nappeja, pussi pullollaan vanhaksi menneitä lääkkeitä kissan opiaateista vaginavoiteeseen ja kaksi irtopäätä. Minkä helvetin takia irtopäät lojuivat nyt Volvon takakontissa kun vasta löysin ne kuplastani? Paiskasin äkkiä luukun kiinni, ettei pappa saisi traumoja.
– Ei ole lapiota ei.
Tällä välin kouluun kiirehtivä lapseni oli siirtynyt penkalle polvilleen ja alkanut ulista kuin Ulvova mylläri:
– Minä myöhästyn!!! Byääää. Miks mie lähin, en ikinä enää lähe sinun kyytiin!! Minä myöhästyn!!! Byääää!!
Olin hämmentynyt.
– Vittu sinun myöhästyminen on minun murheistani pienin tällä hetkellä!! Näätkö että ollaan poikittain penkassa vastaantulevien kaistalla hätävilkut päällä!!! Voit kävellä jos ei kelpaa! huusin ja potkin lunta vimmoissani.
– En kävele, myöhästyn!!!!
– Sen teet joka tapauksessa! Auta äläkä huuda!!
Tässä vaiheessa pappa osoitteli sormellaan viereisen kadun suuntaan.
– Minäpä käyn lainaamassa lapion Tamaralta.
Tamaralta? Pian hän kaasutti pirsillään pois ja jäin luomaan lunta yksikseni.
Seuraavaksi paikalle pysähtyi komea ja nuori, ehkä noin 25-vuotias hymyileväkasvoinen mies, huomiovaatteet päällä ja mainospipo päässä (kaikkea sitä ehtiikin hädän hetkellä rekisteröidä). Hän hyppäsi ihanan määrätietoisin ja salskein ottein ratin taakse ottamaan tilannetta haltuun, mutta Volvo suti tyhjää. Samassa alkoi vituttaa – luuliko se, etten naisena ollut yrittänyt tai osannut kaasua painaa?
Pian kaivoimme yhdessä lunta paljain käsin renkaan ympäriltä ja sisältä ja etupuskurin alta kuin kettuterrierit konsanaan. Samassa papan pirssi lipui takaisin tapahtumapaikalle ja katselin kauhuissani, kuinka hän liukasteli luoksemme kumppareissaan -tyhjin käsin. Tarina ei kerro miten Tamaran lapiolle kävi. Aloin miettiä mikä papan ja Tamaran suhde oikein oli laatuaan vai eikö Tamara omistanut lapiota lainkaan, mikä olisi aika kummallista näillä leveysasteilla (kaikkea sitä ehtiikin hädän hetkellä pähkäillä).
Nuori mies hyppäsi ratin taakse ja minä aloin työntää papan avustuksella.
– Onko tässä vakuutukset kunnossa? nuori mies huuteli auton sisältä.
– On…!
Näin silmissäni kuinka Volvo lipuisi nuoren miehen menopeliin kiinni, mutta onneksi en erottanut oliko kyseessä miljoonamersu vai peltopeugeot. Huhu kertoo, että jotkut eivät erota naakkaa lokista, joten sinänsä ihan normaalia jos menee kulkupelit sekaisin (kaikkea sitä ehtiikin hädän hetkellä kelata).
Aloin työntää kaikilla voimillani ja tunsin kuinka Volvo alkoi irrota kahleistaan tien päälle. Perkale, puolentoista vuoden punnertaminen ja penkkaaminen oli alkanut tuottaa tulosta! Ensi viikolla lisäisin taas painoja – pitäisikö ottaa kovempi tavoite keväälle?
Aloin kiitellä vuolaasti apuun syöksyneitä, minkä seurauksena katselin kauhuissani, kun nuori mies ei katsonut eteensä, vaan veti rähmälleen oman autonsa eteen. Papalta oli pakko tiedustella, oliko hän meidän kaukaisempi mökkinaapuri. Tämän seurauksena jäimme suustamme kiinni, vaikka Volvo oli vastaantulevien kaistalla keula tulosuuntaan päin ja autoletka ei hämmentyneenä uskaltanut ohittaa meitä. Tyttökin ulisi autossa.
– Oletkos sinä Tapanin tyttö? Tämäpä sattui.
Tunnustin olevani.
Loppumatka kouluun ja päiväkotiin oli hiljainen – pienin istui kalpeana ja hiljaa takapenkillä ja toinen murjotti. Hyvänpäiväntoivotukset sain onneksi osakseni koulun pihassa ennen kuin ovi paiskautui kiinni:
– Aina sama juttu!!! Minä myöhästyin!!! Olis pitäny arvata!!!! Byääää!
Meni pari viikkoa tapahtuneesta, kun huomasin ajavani katsastamattomalla autolla. Kun töissä puhuin asiasta ääneen, sain kullanarvoisia neuvoja:
– Poliisit ottaa sulta kilvet pois.
– Jos ajat kolarin, niin ei välttis menee vakuutukseen.
– Minä ajoin kerran kymmenen kuukautta enkä jääny kiinni.
– Yksi tuttu ajoi vuosikymmenet katsastamattomalla autolla ennen kuin yksi kaunis päivä poliisi otti kilvet ja antoi sakot. Mies oli selittänyt säästäneensä pitkän pennin ja jääneensä hurjasti voitolle sakkojen jälkeen.
Kerroin itse vielä hurjemman jutun elävästä elämästäni.
– Niin, kerran tuli ajettua rekisteröimättömällä ajoneuvolla ylinopeutta kameraan, sakko oli 1500 euroa ja 150 euroa ylinopeudesta päälle. Onneksi isi maksoi. Paitsi ei niitä ylinopeussakkoja.
Miesystävä oli kanssani täysin uuden tilanteen edessä ja pudisteli päätään.
– Entä jos katsastus on myöhässä eikä auto mene leimasta läpi?
– Tietysti menee, Volvossa ei ole mitään vikaa. Ja jos ei mene läpi niin sitten saapi lapun, jonka turvin voi ajella korjaamolle ja toisen lapun, jolla pääsee takaisin katsastusasemalle, selitin asiantuntevasti.
– Tunnut tietävän näistä asioista kaiken, mulla ei koskaan elämässäni ole ollut tämmösiä tilanteita.
– Welcome to my life! Jotain kiksejä siitä saa kun elää vähän reunalla.
Maanantaina töiden jälkeen katsoin kuitenkin parhaaksi syöksyä katsastusasemalle, sillä rajansa jännitykselläkin.
Koulun pihassa ajattelin tehdä pikasiivouksen autolleni, jottei katsastusmies saisi traumoja työstään. Päätin siirtää takapenkillä lojuvat rojut takakonttiin. Sisältö yllätti tälläkin kertaa: huovutusvillaa sen seitsemässä eri värissä, neljä kiloa savea, haisevat treenivaatteet, pari kestokassia ja mappia. Enemmän yllätyin kuitenkin apukuskin penkin alta löytyneestä löydöksestä:
Katsastusmies oli lähellä sotkeutua etelän hedelmään.
Saavuin katsastusasemalla varttia vaille neljä. Odotin tovin kassalla kunnes palvelemaan saapui väsyneen mutta tutunnäköinen katsastusmies.
– Vieläkö ehditte katsastaa auton?
– Onhan tuo vähän myöhässä. Kaikki ajat on kyllä varattuja, mies puhalteli kelloa katsoen, pläräsi auton rekisteröintitodistusta ja siirsi sitten katseensa minuun.
– Oletkos sinä Tapanin tyttö?
Tunnustin olevani.
– Minäpä otan Volvon saman tien.
En tiennyt kumpi lämmitti enemmän – reunalla eläminen vai palvelun saaminen tiskin alta.
Isi näköjään huolehtii tyttärestään – myös maan päällä niin kuin taivaissa.
*********
Trauma lapseni myöhästymisestä on luettavissa täältä: Etelän hedelmä ja muita arkisia elämyksiä Jostain kumman syystä ystävämme banaani seikkailee sielläkin roolissa jos toisessa…
Ystävien lapset ovat viime aikoina saaneet kissoja, koiria, yksisarvisia ja pussihousurottia. Tämän seurauksena keskimmäinen on laittanut tilaukseen oman kissan. Koska meillä on kissa jo ennestään, yksi vaihtoehto olisi kuulemma astuttaa Miisa naapurin Pasilla. Tämä on kuitenkin fyysisesti mahdotonta kahdesta syystä: 15-vuotias narttumme on steriili ja luulen, ettei pikku-Pasi ole mikään mummoonsekaantuja.
Ainoa luonteva vaihtoehto on siis uusi kissa. Mielestäni idea on huono useastakin syystä:
1. Meillä on jo kissa.
2. Tulevat asumiskuviot ovat hieman auki.
3. Eläimiin menee massia, kuluu kahisevaa ja hurahtaa hilloa. Vasta viuhahti viisisatanen eläinlääkäriin – kenellä on nykyään varaa pitää lemmikkejä??
4. Elämää ja eritteitä on tässä mökissä nähty jo tarpeeksi. Hankin vastikään vaihtelua mummokissan ruokavalioon, minkä seurauksena sain vaihtelua jokapäiväiseen siivoukseen – hinkkasin hikihatussa tunnin ajan kissan ripulia yläkerran matoilta, alakerran vinyyliltä, päiväpeitolta ja kylppärin lattialla kuivuvilta toppavaatteilta. Märkää kakkaa löytyi vielä viikon päästä työtuolilta. Tai kuivunuttahan se oli jo siinä vaiheessa ja vielä hikisempää hinkata.
5. Suurinta eläinrakkautta on olla hankkimatta yhtään eläintä!
Kun esitin perustelut keskimmäiselle, hän ihmetteli viimeistä kohtaa. Innostuin ja pidin palopuheen:
– Eläin ja lemmikki on aina orjan asemassa. Vieläkin ihmetellään natsi-Saksan toimintaa ja niitten julmuuksia, vaikka joka päivä tuotantoeläimiä pidetään ahtaissa tiloissa vankeina vailla mahdollisuutta toteuttaa itseään ja tungetaan pitkiin ja piinaaviin teuraskuljetuksiin. Ja orjan asemassa se on kissakin! Vaikka teen parhaani niin osaanko minä tyydyttää sen tarpeet ja luoda sille otolliset elinolosuhteet? Ei siltä kysytä, että onks tää kaikki okei tai onko se onnellinen?!!
Poikaystävää hymyilytti tässä vaiheessa.
– No miettiiköhän se kissa joka päivä, että onko se onnellinen.
Keskimmäinen nauroi jo ääneen.
– Ihan onnellisen näköinen on tuo sinun kissas! Kato nyt! Ihan onnelliselta näyttää, kun täällä kuljeskelee!
– Ja jos pääsee vapaaksi, tulee mielellään sisään, poikaystävä jatkoi.
Happy together.
Poika oli siirtynyt viereen voitelemaan patonkia ja kuunteli keskustelua mielenkiinnolla.
– Entä orpolapset Kiinassa? Niillä menee huonommin kuin kotieläimillä!
– Varmasti, mutta nyt puhutaankin eläimistä. Ne on aina ihmisten armoilla, selitin.
– Entäs hevoset, joilla ratsastat! tyttö kommentoi.
– Ei ne oo orjia, ne on ruokaa! poika korjasi.
– Niin just, ketään ei kiinnosta kärsiikö eläimet ja missä oloissa niitä pidetään. Ketään ei kiinnosta, onko lautasella kidutettua kanaa vai ei!
– Sinua kiinnostaa! poika huomautti.
– Mitä se auttaa?! Ei se riitä jos minä tiedostan! vauhkosin.
– Ja sitä paitsi, jos nyt otetaan kissa ja keskimmäinen muuttaa kotoa pois kuuden vuoden päästä, niin se olen edelleen minä, joka täällä hinkkaa paskaa!
Tytär alkoi nostaa kierroksia.
– Lapsetkin on orjia. Mekin ollaan orjia, pelkkää lapsityövoimaa! Siivoa huonees! Tyhjennä astianpesukone! Vie roskat! Sitä ja tätä vaikkei haluais! tyttö elehti teatraalisesti.
– Sillä erolla että orjat tekee jotain. Lapset ei tee vaikka kuinka käskis, huomautin.
– Parhaani teen vaan eipä taida kelvata!
– Excuse me, kuka on tänäänkin tehnyt lumityöt, ruuan ja tyhjentänyt pesukoneen?? Orja nimeltä äiti!
Palopuheesta oli mennyt muutama tunti, kun huristelimme keskimmäisen kanssa autossa. Yhtäkkiä hän osoitti aurauskeppiin kusevaa perhoskoiraa ja sen omistajaa:
– Äiti kato orjaeläin ja sen orjuuttaja!
– Ehhehhe.
– Tuokin näytti ihan onnelliselta. Ja aattele miten onnellinen meidän Miisa on, kun ei tarttee olla ulkona kylmissään, nälissään ja hammassäryssään hytisemässä. On lämmintä ja ruokaa ja kaikkea! tyttö huudahti.
Hetken päästä hän lisäsi:
– Eikä multakaan kysytty halusinko minä syntyä ja tulla just sinun kotiin asumaan!
Ensimmäinen erävoitto meni näin ollen lapselle, mutta eläin- ja orjakeskustelu jatkui parin viikon päästä.
– Äiti mie haluun kissan, capyparan ja floppan, keskimmäinen luetteli.
– Mitä ne on, jotain L.O.L.-hahmoja?
– Lemmikkejä. Näytän kuvan. Tässä on capypara.
– Jyrsijän ja sian risteytys! kommentoin.
Capypara – voin kuvitella miten paljon märkää kakkaa tuosta irtoaisi.
– Mie näytän videon floppasta, poika innostui.
– Tuohan on ilves. Tai puuma! Ihan järkyttävän kokonen! Ylipainoinenkin. Sellanen sitten, sehän tästä puuttuukin.
– Joo tuo floppa on niin söpö pienenä, poika huomautti.
– Ja se ei varmaan kasva?
– Pysyy se pentuna kymmenen vuotta. Kato se on kissa.
– Kymmenen vuotta? Ja sie oot ollu biologian tunneilla? kysyin.
Ehkä meidän mummokissa ei huudakaan öisin seniiliyttään vaan kiimaansa!
Floppa ja sen “onnellinen” omistaja.
– Joo ja mie haluun kebabeläimen! poika jatkoi.
– Kebabeläimen?
– Kebabeläimen. Tämmönen, tein tämmösen koulussa savesta.
– Tuohan on laama! Ja sen savityön haluun nähdä. Ja mitäs pienin haluaa?
– Mie haluun kolme kissaa, nolla koiraa ja kaksi marsua. Ja poikavauvan! Sen nimi on Eelis.
– Ei taas tätä. Ei tätä vauvapropagandaa! Eikä se voi olla Eelis, kun Maikki-tädillä on Eelis.
– Se on Eelis Kakkonen.
– Ja sen pitää olla biologinen! Ei mitään puolikasta, ei puolisiskoa eikä puoliveljeä!! huusi keskimmäinen.
– Just. Taitaa olla liian myöhäistä kahdestakin eri syystä.
– Äiti oot just hyvän ikäinen! Ja otat iskältä vaan sen siemenen!
– Ja isäs on varmaan mukana tässä suunnitelmassa. Ja mikä vika siinä puolisiskossa on?
– No haluut sä muka pitää sitä joka viikko?
– No daa, haluan, jos se on miun lapsi!
– Buahhahh, ei aina siltä tunnu! Olit meidän kanssa viis viikkoo ja huusit lattialla, että tulkaa hakee nää pois!
– Herrajumala olin kaksi viikkoa kuumeessa ja kävin 39 asteen kuumehouruissa K-marketissa, kuorin perunoita ja hain lasta hoidosta! Hyvä kun ei taju lähteny!!
– Buahhahhhah.
– Että kuka se tässä se orja on??
Lupasin lapselleni harkita toista lemmikkiä, jos tiedän missä asun, ja jos elämämme on joskus normaalia. Eli never. Ihastellaan vaan jatkossakin kebabeläimiä ruudulta.
Toiveuusintana blogissamme! Varoitus: Tarina ei sovi kaikkein herkimmille jouluihmisille!
Puuhaamme siskon kanssa täydellistä joulua 30 kilometrin päässä toisistamme. Vielä tässä vaiheessa kummallakaan ei ole aavistusta siitä, miten pipariksi homma voi mennä.
Tinsku:
Kodin Kuvalehti tupsahtaa postilaatikkoon. Iltakahvilla alan plärätä lehteä ja silloin sen nään. Piparikranssi! Innostun alta aikayksikön ja alan googletella eri versioita piparikransseista. Selvästi helpompi väsätä kuin piparkakkutalo! Piparinen kranssipohja, tähtipipareita pintaan ja kauniit koristelut – avot. Saisin purkaa pipareihin sekä luovuuttani että levottomuuttani. Tänä vuonna tekisin täydellisen joulun Katri Helenan laulaessa taustalla Joulumaasta.
Tästä se idea sitten lähti.
Tällä välin siskon luona. Maikki:Kiertelen lapseni kanssa kirpputoria, kun mukula bongaa kaiken romun keskeltä muumitalon muotoiset piparkakkumuotit. Innostun heti huikeasta löydöstä. En malta odottaa, että pääsen puuhastelemaan kolmevuotiaan kanssa, fiilistelemään joulua ja leipomaan kauniin pipariunelman! Näen jo silmissäni Nuuskamuikkusen muotoisen piparin soittamassa huuliharppuaan talon terassilla. Vai näpertelisinkö sittenkin Muumipapan vetelemään kurttua kuistille?
Tinsku:
Työpäivän jälkeen isken toisten äitien tekemän piparkakkutaikinan pöydälle. Luen pikaisesti piparikranssin ohjeet, jossa neuvotaan käyttämään lautasta apuna pyöreän kranssipohjan teossa. Teen työtä käskettyä, mutta lautanen jää kiinni taikinaan ja pöydälle. Voi jumalauta, miksei piparien jumala maininnut vehnäjauhoa? Lopulta saan lautasen irti, mutta nyt taikina on jumissa lautasessa enkä saa sitä irtoamaan pellille, vaikka kuinka annan sille selkään. Lopulta älyän ottaa terävän veitsen ja irrottelen taikinan varovasti irti lautasesta. Painan pienemmän lautasen palleron sisään ja kranssin muoto alkaa hahmottua. Ei hassumpaa, mietin ja yritän ottaa saman virneen naamalleni kuin Sikke Sumari Koko Suomi leipoo -ohjelmassa.
So far so good.
Lopusta taikinasta teen tähtiä, kuun ja pilviä. Tähtitaivas voisi olla kiva teema. Soitan miehelle ja tilaan kaiken varuilta lisää taikinaa kaupasta, sillä tyttö on ruvennut äheltämään vieressäni neliön muotoisia seiniä. Hän haluaa ehdottomasti tehdä piparkakkutalon.
– Eikö tuo viime viikolla tehty piparikota riitä?
– Ei, pitää saada talo.
Huokaisen – minä kun kuvittelin kranssilla kiertäväni piparitalot kaukaa.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Tulee SE päivä pari viikkoa ennen jouluaattoa. Poimin piparitaikinan pakkasesta sulamaan, otan muotit ja sokerikuorrutetuubit esiin ja panen joululaulut soimaan. Tulkoon joulu! Muottien mukana tulleita ohjeita on helppo seurata: oikea määrä tietynlaisia paloja ja eikun uuniin.
Muistelin Sikke Sumarin sanoneen jossain tunnelmallisessa TV-ohjelmassa, että piparkakkutalon seinien kannattaa olla suorat pellille laittaessa. Annan kuitenkin lapseni nostella ne omaan tyyliinsä leivinpaperille ja ajattelen suoristaa ne sitten, kun tulisivat uunista (mitä vittua?!?). Jännä juttu, että uunissa seinien vinoumat vain korostuvat.
Tinsku:
Otan piparit uunista. Kranssipohja onnistuu, mutta ensimmäinen pelti pikkupipareita palaa ja toisen pellin piparit halkeilevat pinnalta. Mies arvelee niiden olevan liian paksuja. No, leipuri paikkaa virheensä sokerilla ja taidokkaalla koristeluilla!
Toiset tykkää vähän tummemmasta.
Alankin tehdä sokeripikeeriä koristelua varten. Ohjeessa sanotaan, että voi sitä käyttää myös liimana. Kun pikeeri on valmis, yritän tunkea sen muovipussiin. Tahmeaa tahnaa on pian pöydällä, reisillä ja käsillä. Kun pesen käsiäni, tekee mieli pestä kädet koko hommasta. Mutta ei tänne luovuttamaan ole tultu. Kun litku on pussissa, leikkaan saksilla pussin kulman irti. Mahtavaa, nyt alkaa paras osuus. Näin sydämeeni joulun teen!
Pursotan kuorrutetta, mutta pussi pieraisee sokerin voimalla tähden päälle ja valkoinen tahna leviää rumasti. Seuraava puristus ja näyttää siltä kuin ilotulite olisi räjähtänyt paikoilleen. Tähtitaivaan sijana käsissäni on tähtien sota. Otan toisen tähden ja puristan pussia, mutta tähti näyttää siltä kuin juoppo olisi sen vapisevin käsin tursotellut menemään. Yritän peittää koko paskan karkeilla, mutto tulos näyttää yksivuotiaan yritykseltä. Alkaa mennä tunteisiin.
– Ei jumalauta, mitä minä teen väärin??!
– Äiti keskity. Kun keskittyisit niin voisit onnistua, poika nauraa.
– No kun ei tämä tursotin tottele! Ei tämä rakettitiedettä voi olla!!
– Anna kun minä näytän, neiti 8 vee sanoo.
En usko silmiäni. Hän vetää ensimmäisellä yrittämällä kauniin reunuksen pilvelle.
– Pidät vähän täältä etäämpää kiinni. Etkä ragee.
– Anna kun miekin kokeilen, mies sanoo.
Käännän katseeni, ettei pulssi nousisi enää enempää. Tiedän näkemättäkin, että mieheni vetelee täydellisiä viivoja insinöörin itsevarmuudella.
Yritän vielä itsekin, mutta lopputulos on yhtä tuhnua. Vieressä pienin syö koristeiksi tarkoitettuja karkkeja, poika nappaa suuhunsa kaikkein kauneimman piparin ja kissa tunkee keskelle piparihelvettiä niin että syljen karvoja suustani.
– Tämä oli tässä! Sitten kun nukutte, niin jatkan! Saanpahan olla rauhassa, uhoan.
– Varmaan saadaan nukuttua, kun kiroilu kuuluu yläkertaan! poika kommentoi.
– Äiti on kuin tuo apina, niin monta asiaa menossa yhtä aikaa, että pää räjähtää! tyttö osoittaa uusinta sisustushankintaani.
– Hhihiiihhhi.
Apinalle sukua?
Tällä välin siskon luona. Maikki:Kun piparit ovat paistuneet, mietiskelen seuraavaa työvaihetta. Sikke Sumari oli koristellut talon osat ennen kuin liimasi talon kasaan, siispä päätän tehdä samoin. Koristelu sujuu oikein hyvin! Sinistä, pinkkiä ja vihreää sokerikuorrutetta kehiin ja seinistä tulee oikein koristeelliset. Sitten huolellinen jäähdytys ulkona pakkasessa. Kyttään samalla nenä kiinni ikkunassa, ettei naapurin rekku käy napsimassa herkkuja parempiin suihin – se kun on tunnetusti piparin perään.
Ja niin joulu joutui.
Sitten onkin jäljellä kokoamisvaihe. Otan esiin leivontaliiman, joka tarttui mukaani kaupasta edellisellä viikolla. Kaveri oli kehunut aineen maasta taivaisiin ja kerskunut 8-vuotiaan poikansa tehneen liiman avulla jo kuusi onnistunutta piparkakkutaloa. Kyllähän minäkin sen avulla onnistuisin!
Liimassa vain tuntuu olevan jokin vika. Se on niin kovaa, etten saa sitä puristettua tuubista ulos. Sikke Sumari oli telkkarissa lämmittänyt samaista liimaa kuumassa vesihauteessa, niinpä päädyn matkimaan. Liimasta tuleekin juoksevampaa ja saan kuin saankin levitettyä sitä seinien reunoihin.
Kun tulee aika yhdistää seinät toisiinsa, huomaan niiden suoruuden tärkeyden. Liimatut pinnat eivät yllä toisiinsa kiinni kuin parin sentin matkalta, vaikka seinillä on korkeutta 30 senttiä (tai no, osalla 32). Ehkäpä se kuitenkin riittää, kai ne toisiinsa nojatessa tukisivat koko hökkelin rakennetta tarpeeksi? Seinät pysyvätkin jotakuinkin pystyssä. En jaksa jäädä odottelemaan liiman kuivumista, vaan ryhdyn kuistien rakentamiseen. Teen vahingossa kuistien kattoon tarkoitetuista palasista seinät, mutta en anna sen haitata. Kuistit pysyvät juuri ja juuri seinissä kiinni ja vain yksi seinä halkeaa. Asettelen sen takaisin ja yritän olla hengittämättä luomukseeni päin. Vuoden jouluisin äiti -palkinto on pian minun!
Tinsku:
Tyttäreni ottaa sokeripikeeriä ja yrittää liimata piparkakkutalonsa seiniä toisiinsa. Pian alkaa huuto. Ja pian kuulen lauseen, jota pelkään kuollakseni:
– Äiti auta!
Muistan katsoneeni Suomen kauneimmat kodit – jouluversiota, jossa Sikke Sumari liimasi kaunista pinkkiä piparkakkutaloa kasaan. Näytti niin idioottivarmalta, että ehkä jopa minä voisin onnistua. Pian valkenee totuus.
– Rakas lapsi, tämä on fyysisesti mahdotonta, kun seinien pitäisi olla symmetriset ja suorat. Ei nuo yletä mitenkään koskettamaan toisiinsa.
– Byääääääää!!!
– Kuka tässä nyt ragee. Rauhoitu äläkä huuda, huudan.
Tunnen kuinka jouluinen tunnelma alkaa täyttää talon. Työnnän sokerilitkua seinien väliin, mutta ne eivät tottele millään muotoa ajatustani. Suustani pääsee pari ärräpäätä. Talo romahtaa kerta toisensa jälkeen.
– Ensin romahtaa talo ja sitten äiti! tyttö itkee ja nauraa yhtä aikaa.
Lopulta runkutan apinan raivolla sokeria seiniin ja talo pysyy kuin ihmeen kaupalla kasassa. Näyttää enemmän huojuvalta ladolta kuin jouluyön unelmalta, mutta välttää. Kiellän tytärtäni koskemasta joulun ihmeeseen ja artikuloin erittäin selkeästi, että kattoa ei voi kiinnittää paikoilleen kuin vasta huomenna. Seinien pitää kuivua kunnolla. Kun käännän selkäni, alkaa huuto. Tytär on yrittänyt liimata kattoa seiniin ja koko mökki on luhistunut kasaan.
– Mitä minä just sanoin? Nyt ei enää hermot riitä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tämä sota jatkuu huomenna.
Samassa soi puhelin. Äiti soittaa. Puuskahdan leipovani piparkakkutaloa.
– Niin kuului siskoskin tekevän. Mistä lähin hermoheikkojen on niitä kannattanut tehä?
– Ootte kyllä isäänne tullu mitä tulee rakentamiseenkin. Teette ensin ja ajattelette sitten, mies kommentoi puhelun jälkeen.
Isä.
Ensimmäinen joulu ilman isää. Jos isä eläisi, hän tulisi nyt ovesta kengät jalassa sisään ja kysyisi onko kahvia. Varastaisi hirvipiparin pelliltä ja sanoisi, että se pitää lopettaa ensin, ettei potki mahassa. Villitsisi lapset niin ettei nukkumaanmenosta tulisi mitään. Käskisi etsimään “sieltä Forecasta” Kivelän Veikon ja Harisen Martin osoitteet niin että saisi joulukortit lähetettyä. Nyt on liian hiljaista. Kyyneleet valuvat pipareiden päälle.
– Isi, äiti itkee taas! poika huutaa.
Tällä välin siskon luona. Maikki:Annan kolmevuotiaalleni ehdottoman kiellon koskea taloon tai iskisi elinikäinen karkkikielto. Tämä on nyt minun taisteluni. Kun olen aikani pähkäillyt, kuinka saisin mutkittelevan kuusiosaisen katon mitenkään kiinni horjakkaan rakennelmaan, päädyn vain nostamaan peukut pystyyn ja toivomaan parasta. On niitä ihmeitä ennenkin tässä torpassa nähty! Levitän liimaa kattopalojen reunoihin ja isken palaset yksi kerrallaan seinien päälle. Saan nostettua tasan kaksi kattopalasta paikalleen, kun koko komeus romahtaa maan tasalle silmieni edessä.
Paskan möivät.
Tinsku:
Alan valmistautua kesyttämään perkelettäni uudelleen. Aion tehdä sokeripikeeriä ja alan mitata tomusokeria kulhoon, kun huomaan munien loppuneen. Eikun kauppaan. Leivontahyllyltä bongaan valmista sokerikuorrutetta ja leivontaliimaa. Miksipä tekemään itse, kun toiset äidit ovat sitä jo keitelleet? Kello on sitä paitsi jo puoli kahdeksan illalla. Ostan myös ranskanpastilleja ja pinkkejä nonparelleja pipareitani piristämään.
Kotona alan suoraan koristella pipareita. Mies huutaa puolen tunnin kuluttua, että kauppakassi on edelleen eteisessä. Juoksen eteiseen ja katson sivusilmällä, kun tyttö ottaa leivontaliiman ja alkaa liimata piparkakkutalonsa seiniä kasaan. Kohtaa alkaa tutuksi tullut tuskanhuuto.
– Ei tää onnistu!
Otan tuubin ja yritän itse. Talo luhistuu.
–Mitä shaissea tämä on? Nyt ollaan siinä pisteessä, että minä en enää suostu tähän rakennukseen enää koskemaan. Isi jatkaa tästä.
– Isiiiii!
Mies tulee keittiöön, huokaisee ja käärii hihansa. Hänellä on paljon hallitumpi lähestymistapa jo lähdössä. Katson kun hän laittaa ensimmäisen seinän kyljelleen makaamaan ja tursottaa vakaalla otteella aimo annoksen liimaa seinämän saumoihin ja painaa seuraavan seinän tasaisen varmasti kiinni. Ja odottaa kaikessa rauhassa.
– Aa isi tekee sen tolleen fiksusti, ihailen.
Talo pysyy kuin pysyykin kasassa ja tyttö hymyilee kuin Beetlehemin puolikuu. Ei haittaa vaikka seinät vähän irvistävät. Tyttö alkaa koristella mökkiä hienoksi karkeilla ja sokerilla.
Alan pursottaa kaupan tuubista koristevanaa omien pipareitteni päälle ja asettelen nonparelleja pinnalle. TV:ssä koko Suomi leipoo koristeita kuuseen ja tuomarit kehuvat kilpailijoiden omaperäisiä tuotoksia maasta taivaisiin. Omistani tulee ihan nättejä, vaikka kalpenevatkin tähtileipureiden tekeleiden rinnalla. Kun alan hahmotella pikkupipareita kranssipohjan päälle, pulssi alkaa jälleen nousta. Piparit ovat niin pieniä, että pohja ei peity. Näyttää siltä, etten ole ajatellut asiaa loppuun asti.
– Vaimo nyt olisi aika lopettaa. Lasten pitäisi olla jo nukkumassa.
– Joo ihan just.
– Ei kun nyt. Kello on yhdeksän.
– Joo tää on ihan paska. Ei jumalauta en jaksa.
– Sano vaan minkä kokosen muotin haluat, niin laitan tulostumaan, mies sanoo viitaten 3D-tulostimeemme.
Sitten hän kääntyy televisioon ja lapsiin päin.
– Tuo ohjelma olis K-18, jos äiti olis tuolla leipomassa!
Lapset alkavat kikattaa.
Seuraavana aamuna tytär kyselee veljeltään, onko tämä avannut jo joulukalenterinsa. Poika vastaa myöntävästi.
– Mitäpä tuli? Tuliko piparkakkutalo?
Samassa huomaan, että piparkakkutalo näyttää valjulta. Joku on syönyt seinistä ja katosta karkit.
– Ootko tosissas, siskos tekemä mökki, katson poikaani murhaavasti.
– En se minä ollu, poika virnistää.
– Etpä vissiin. Tässä talossa ei kukaan muu himoitse lähimmäisensä tekemää torppaa.
– Ja äiti, ootko muuten nähny sitä piparikotaa missään?
Muistelen jättäneeni sen takan päälle talteen, mutta kota on hävinnyt kuin pieru saharaan. Lautanen muruineen on kyllä tallella.
– Oikeesti, eihän täällä voi enää leipoakaan mitään, kun yksi syö kaiken! huudan.
Tyttärellä on jo seuraava visio mielessä.
– Tuohon mökkiin pitää saada kynttilä sisään, tyttö vaatii.
– Mutta rakas eihän siinä ole ikkunaa, ei se kynttilä näy mihinkään.
– Näkyy, kynttilä pitää olla.
Käyn kipon ja tuikun osoittaakseni olevani oikeassa. Pian tulee kuitenkin tenka poo. Mökissä ei ole ovia eikä ikkunoita, joten en saa kynttilää sisään.
– Varmaan pitää nostaa sitä taloa, tyttö ehdottaa.
– Aivan! nauran ja nostan talon ilmaan.
Kynttilä palaa, mutta valoa ei näy mistään. Kohta palaa pinnan lisäksi pipari.
– Ei se näy mihinkään! Ihan paska! tytär inisee.
– No sitähän minä yritin sanoa.
– Pitää tehdä reikä.
– Yhtään reikää ei tehdä nyt, kun tää kutakuinkin pysyy kasassa.
– Minä murskaan sen!!
– Et todellakaan murskaa mitään, sitä on tehty kuin Iisakin kirkkoa!! Seisokoon siinä pääsiäiseen. Ja tätä EI SYÖDÄ, käännän katseeni poikaan.
Pian pienin juoksee takkahuoneesta piparikranssin pohja päässään. Juoksen perään ja pelastan aarteeni. Sitten ehdotan keskimmäiselle, että pitkä kynttilä voisi toimia.
Hätä keinot keksii. Älä kokeile kotona.
Seuraavana päivänä miehen 3D-tulostin on työstänyt valmiiksi ison lumihiutaleen muotoisen piparimuotin. Jälleen löydän itseni kaulimasta taikinaa ja sovittelemasta muottia massaan työpäivän jälkeen. Kun yritän nostaa hiutaleita pellille, totean, että malli on harvinaisen mulkku muotiksi. Pipareiden sakarat venyvät, paukkuvat, katkeilevat ja jäävät reunoilta repaleisiksi. Yksi luomuksistani muistuttaa karjalanpiirakkaa, toinen näyttää täydelliseltä kirkkoveneeltä. Paiston jälkeen osa hiutaleen sakaroista on mustia. Tunnen kuinka verenpaine nousee.
Päätän ripustaa kranssipohjan seinälle ilman pipareita. Less is more vai miten se meni? Pitäköön Kuvalehden lukijat illuusion täydellisestä joulusta ja Sikke Sumari voittajan virneensä. Piparia en suuhuni aio työntää missään muodossa ennen kuin joku kehittelee pipariviinan.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Se siitä sitten. Sullon muumitalon muotit kirpparille menevien tavaroiden kassiin. Sikke saisi pitää tunnelmallisuutensa ja tunkkinsa. Ne on toiset mimmit, jotka pipareita pyörittelee. Minun raksaurani oli tässä.
Oikein hyvää joulua kaikille blogimme lukijoille ja menestyksekkäämpää piparinpaistoa!
PS. Tinsku:
Karjalaisessa oli kiva ohje joulutähdistä, jotka tehdään vanhoista kirjan sivuista. Siitähän se ajatus sitten lähti…..
Saat kutsun työpaikkasi gaalaan, johon pitäisi panna ykköstä päälle. Ala perata vaatekaappisi sisustaa pari viikkoa ennen h-hetkeä. Tehtävä ei ole helppo, sillä kaapissasi on liikaa vaateparsia, jotka pursuilevat tasolta toiselle, etkä varsinaisesti osaa paikantaa juhlavampien mekkojesi sijaintia. Sen, jonka loogisesti pitäisi roikkua henkarissa, onkin mytyssä housujen alla ja sen, jonka pitäisi olla kesähepenien osastolla, lojuukin villapaitojen välissä. Kun kasa mekkoja ja haalariasuja viruu vihdoin sängyllä, alat sovittamaan kolttuja yksi toisensa perään.
Kerro kerro kaappinen, mis on glittermekkonen.Muutaman euron kirppislöydöt – paitsi viimeinen lainaleninki.
Huomaat pian, että yksi mekko puristaa pyllystä, toinen on jäänyt isoksi, kolmas on liian musta ja neljännestä näkyy tissivako. Viidennessä näytät siltä kuin olisit menossa körttiläisten kokoontumiseen, neljännessä pornoluolaan ja kuudennessa käsityökerhon vuosikokoukseen. Kun sovitat kultaista kahden euron glittermekkoa ja keikistelet peilin edessä, huudahdat Tässä se on! Riemusi ei kestä kuitenkaan kauaa, sillä pian kuulet lastesi huutavan kuorossa:
– Äiti sulla on selkätissit!
Kääntele kauhistuneena selkääsi ja mieti että kiinteytymistä täytyy jatkaa. Laita siskollesi viestiä, jossa kehotat häntä tuomaan oman glittermekkonsa lainaan kulmilla käydessään. Pian saat pöyristyttävän vastauksen:
– Vein sen SPR:n Konttiin, käy ostaa sieltä!!
– Ja minä kun varta vasten sanoin, että älä vie sitä mekkoa minnekään, että minä haluan sen!!
Parin päivän päästä siskosi ennättää Konttiin ensin ja yrittää ostaa omaa mekkoaan, mutta se on jo myyty tai viruu kirpputorin takahuoneessa.
Päätät mennä juhlaan toiseksi parhaassa vaihtoehdossa: punaisessa kellohelmamekossa. Kaksi päivää ennen juhlaa mekko ei enää olekaan hyvä, koska näytät siinä Punahilkan ja pin up -tytön risteytykseltä, joka on eksynyt Spice Girlsin keikalle. Vain saparot puuttuvat.
Samassa muistat, että vaatekaapissasi on toinenkin punainen mekko, jota et älynnyt sovittaa. Olet kuitenkin eri osoitteessa kuin mekkosi, ja Volvosi ei suostunut aamulla liikkumaan eteen eikä taakse, joten joudut ottamaan ensin poikaystävän taksin lapsesi joulujuhlaan ja äitisi taksin joulujuhlasta kotisoitteeseen, jossa mekkosi sijaitsee. Kun sukellat vaatekomeroosi, bongaat saman mekon myös sinisenä. Kaappaa molemmat koltut kainaloon ja ota äititaksi seuraavaan osoitteeseen.
Hetken päästät sovitat punaista versiota.
– No mutta sehän on hyvä!poikaystävä kommentoi.
– Ihan ok, mutta jotenkin tanttamainen. Korostaa keski-ikää, toteat ja heivaat vaihtoehdon sängylle.
Vedä seuraavaksi päällesi pitsinen viininpunainen kolttu – se kolmanneksi paras vaihtoehto, joka on aavistuksen liian lyhyt, mutta istuu edestä hyvin. Selkäosa roikkuu kuitenkin oudosti. Huutele luottoryhmäsi WhatsAppissa osaako joku ommella ja millaisia nappeja mekkoon voi ylipäätään tunkea. Viimeksi kun koskit neulaan ja lankaan, paidan toinen hiha sijoittui viisi senttiä alemmaksi toista. Valittele samalla ystävillesi, ettet omista mustia juhlakenkiä.
– Jos vain jätät menemättä, täällä on paremmat bileet, ehdottaa Make mainostaen samalla omia varjobileitään.
– Ja Maken pippaloissa ei haittaa, vaikka nappi puuttuu kokonaan, Sampsa jatkaa.
– Ehkä se on just sitä kutsussa mainittua gramouria, jos meet ilman nappeja ja kenkiä, Pirre viestittää viitaten kirjoitusvirheeseen, joka komeili gaalakutsussa.
– Mie ehkä haluan videopäiväkirjan Tinskun napin ostosta ja ompelusta… Aikku hekottelee linjoilla.
– Ota se huomenna töihin, mie ompelen siulle, Aikku jatkaa ritarillisesti.
Vastaa sydämellä ja vie seuraavana päivänä mekko työpöydällesi. Kun vajaan tunnin päästä palaat työpisteellesi, mekon selkämys on hakattu täyteen sievässä jonossa istuvia hakasia. Et voi ymmärtää missä välissä välituntia Aikku on heiluttanut neulaa ja lankaa. Itselläsi menisi samaan hommaan viisi tuntia, eivätkä vastinparit kohtaisi toisiaan pitkällä suorallakaan.
Kun saat näköhavainnon Aikusta, hän ehdottaa juhliin menemistä ilman rintsikoita, sillä mekko pukisi parhaiten paljasta selkää. Tässä vaiheessa työparisi Jarkko huomauttaa, että hän olisi enemmän huolissaan helman pituudesta kuin avonaisesta selästä.
Koska mekon väri on nyt vaihtunut viininpunaiseen, punaiset korkkarit eivät enää käy laatuun. Omistat kyllä kahdet mustat kiilakorkkarit, mutta toisista olet tanssinut korot irti ja remmiversioissa näytät Pikku Heidiltä, joka on lähdössä pikkutuhmalle vuoristoretkelle. Kun erehdyit aikaisemmin päivällä mainitsemaan kengättömyydestä äidillesi, hän kaiveli ensin komerosta omat lättäavokkaansa kehiin ja huusi sitten perään:
– IHAN SAMA VAIKKA MÄNISIT LENKKAREISSA, SIELLÄ ON PIMMEETÄ EIKÄ KUKKAAN KATO!!!
Minä selvisin eräästä kohtalokkaasta illasta, kengät eivät.
Poikaystäväsi seuraa eturivistä yhden naisen mekkoshowtasi, joka on paisunut jo useamman naisen mekkoshowksi.
– Tämä juhlahan ei varsinaisesti tullut yllätyksenä.
– Helppoahan se miehillä on! huudat ja mietit mielessäsi, että kohta saa mennä gaalaan keskenään.
Pitkä mies lähtee kuitenkin kanssasi Prismaan iltayhdeksältä metsästämään kenkiä ja sukkahousuja ja naureskelee, miten hänen elämästäänkin on tullut yhtäkkiä kiireistä, kun Tinsku järjestää tilanteita. Koeaja samalla Volvo, jossa ei ole yhtään mitään vikaa. Epäilet että vika on omassa päässäsi.
Koukkaa Prismareissun yhteydessä Pirren luo. Hän on tarjonnut WhatsAppin luottoryhmässä lainaan omaa viininpunaista mekkoaan. Saat mukaasi myös mustan topin ryntäiden piilottamista varten. Kun survot kotona rintaliivejä päällesi, saat ne solmuun kaulasi ympärille. Pitkä mies seuraa vaitonaisena sivusta ja kommentoi lopulta:
– Melekonen savotta tämä.
Kisko pää alaspäin toppia päältäsi ja yritä henkihieverissä hahmottaa nirunarujen logiikka, jotta saat ne kutakuinkin oikein päin rintojesi peitoksi. Kun liivit ovat turvallisesti päälläsi, kiskot samettimekon yllesi. Se istuu täydellisesti.
Tässä se on! I say yes to the dress!
Kun istut juhlassa ja katselet ympärillesi hämyisessä glamouria ja vähän gramouriakin tihkuvassa tilassa, huomaat miettiväsi, että äiti oli oikeassa. Pimeää on. Kukaan tuskin kiinnittäisi huomiota, vaikka kekkuloisit gaalassa keltaisissa crocseissa.
Huokaise aamulla, sillä viikko on lähtenyt paremmin käyntiin kuin edellinen. Muistijooga on muistijälki vain, mutta et ole unohtanut käsilaukkua mökille, Volvoa pajalle, puhelinta työpaikalle tai piilolinssejä väärään osoitteeseen. Herää kuudelta, aja tyttö kasiksi hoitoon ja pahoittele hoitotäti Tarjalle, ettet löytänyt ulkohousuja. Jää seisomaan eteiseen ja käytä koko tahdonvoimasi, jotta jaksat astua kynnyksen yli kohti omaa työpaikkaasi. Tekisi mieli tarttua lämpöä sykkivää Tarjaa helmasta, istua syvälle syliin, kysyä mitä on ruuaksi ja pyytää lukemaan Pikku Prinssiä ääneen. Kun puristat auton rattia, päässäsi alkaa soimaan Kake Randelinin Tarja sinä rakas. Ois vielä kesä, linnuilla pesä. Tarja täällä on pelkät kylmät kadut, kaupunki sumuinen… Tarja onko syli yhä lämpöinen…
Mene palaveriin, kuuntele keskustelua tulevista yt-neuvotteluista. Kommentoi, että jos saat kenkää, niin se on sitten sen ajan murhe. Ajattele hiljaa mielessäsi, että se saattaisi tuntua jopa helpottavalta. Karista ajatus, aloita tunnit ja ohjaa opiskelijoita sinne, tänne ja tuonne ja kolmea harjoittelijaa ylös, alas ja sivulle. Vastaa kysymyksiin mitä tarkoittaa spontaani, objektiivinen ja peräänantamaton, miksi ripsihuoltoa ei varata oppituntien aikaan, ja miksi aina ei voi olla kaverin kanssa samassa ryhmässä. Tulosta välissä lukujärjestys yhdelle, saksan rästitehtävät toiselle ja käske loppuja panemaan puhelin piiloon.
Juokse syömään ja takaisin luokkaan. Unohda kahvi. Juokse kellariin ja lastaa harjoittelijoiden sylit savella, kaulimilla ja akryylimaaleilla, koska kädentaidot. Puhelin repussa soi yhtenään, lopulta katsot parhaaksi vastata. Tyttäresi soittaa asiakseen, että takapihalla istuu musta kissa. Juokse vielä viisi kertaa varastoon, koska unohdit pensselit, suojamuovit ja lampaanvillan. Työkaveri huutelee käytävällä mitä pehmeää kannat sylissäsi, huuda että vuoraat näillä itsellesi pehmustetun huoneen. Unohda päiväkahvit.
Neulahuovuta luokassa herkkutattia malliksi, yritä keksiä miten opiskelija saa sekoitettua viininpunaista väriä paskanruskean sijaan. Juokse töistä hakemaan lasta ja kaupasta banaaneja ja aja sitten takaisin töihin, koska olet lupautunut juontamaan huomenna kansainvälisen kokkikilpailun. Varmista tuomareiden tittelit, kupletin juoni ja sekuntiaikataulu. Säntää kotiin ruokkimaan isommat ja kokkaa munakas päiväyksen ylittäneistä munista ja nakeista. Lapsesi huutaa läksyjen teon välissä, onko automerkki Datsuni vai satsuma, tarkoittaako urine kusta ja onko meidän koulussa snitsereitä. Toinen työntää puhelinta naamaan, käskee perumaan terkkariajan ja täyttämään keksitilauksen. Syvenny kuvastoon ja saa nauruhepuli, sillä mielestäsi Toivon Toffeepalloset eivät oikein istu koko perheen kuvastoon, koska Toivo näyttää tumputtavan. Lapsi huutaa keskittymään oleelliseen. Kolmas huutaa pyyhkimään. Kissa istuu olkapäälle ja kehrää kuuluvasti, tunne kuinka verenpaine laskee.
Toivon “toffee”palloset
Suunnittele kaiken kakofonian keskellä vielä huomista työpäivää, sillä luvassa on juontamisen ohessa ruotsin etäopetusta, kirkkovierailua ja taideväärennöksien vääntämistä. Poikaystävä piipahtaa kahville ja kertoo maksaneensa sakkosi kirjastosta. 13 euroa ja rapiat. Kiitä ystävällisestä eleestä, mutta sano että maksat kyllä itse omat sakkosi. Lapsesi tiedustelevat maksaako setä heidänkin sakot. Kahvin jälkeen huomaat opettavasi jakolaskua keskimmäiselle, be-verbin kieltomuotoa isommalle ja kohteliasta kielenkäyttöä kaikille kolmelle. Samalla, kun koulukirja lentää ilmojen halki ja älämölö täyttää huoneen, ihmettelet mikä haisee. Poikasi tunnustaa sytyttäneensä saunan pelti kiinni. Viritä vielä ukuleleä, jonka hankit lapsellesi. Huokaise, sillä et todellakaan tiedä, mikä on g-kieli. Päässä alkaa soida runo etkä tiedä pitäisikö olla huolissaan: Olen väsynyt lauluni valheeseen. Herra, tee minut lapseksi jälleen! Minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen.
Tiistai
Herää ”virkeänä” paskasti nukutun yön jälkeen, sillä et saanut aivojasi rauhoittumaan. Suuntaa etäopetuksen jälkeen opiskelijoiden kanssa kirkkoon ja hillitse himosi kääntyä ortodoksiksi, sillä kirkonmies on I-H-A-N-A. Juonna kokkikilpailu silmät ristissä ja mieti, miten aina löydät itsesi tällaisista tilanteista. Juokse töiden jälkeen suoraan salille, jossa teet personal trainerisi käskystä rintaprässiä, facepullia ja pystypunnerrusta. Tunne kuinka verenpaine laskee, vaikka vieressä puolet pienempi nainen nostaa penkistä yli 70 kiloa. Harjoittele ottamaan happea ja vauhtia jaloillasi samalla kun nostat tankoa. Kuvittelet näyttäväsi pätevältä fitnessmimmiltä, mutta erehdyt katsomaan itseäsi peilistä. Toteat muistuttavasi enemmän pallokalan ja pussisammakon risteytystä, joka ei tiedä mihin suuntaan pitäisi puhaltaa tai ponnistaa.
Suuntaa salin jälkeen meditoimaan. Makaa jumppamatolla ja aloita chakrojen puhdistus. Et ole varma mitä mieltä olet riitistä, mutta päätät maata patjalla haarat ja sielu levällään ja pian tunnet, kuinka juurichakra kiristää vähän vähemmän. Tai ehkä vain kuvittelet. Meditaation hetkellä nukahtelet ja tipahdat paikkaan parempaan. Kotimatkalla olet zen ja tuijotat tyhjänä eteesi avautuvaa maantietä.
Kotona zen on muisto vain, sillä lapsesi alkaa huutaa kello kahdeksan, ettei ole muistanut tehdä kotsan läksyä. Katso kun jauhot pöllyävät ja vispilä takertuu taikinaan. Telkkarissa maajussi jahtaa morsiamia. Kun maistat pojan leipomaa leipää, nouset taivaisiin, vaikka kuulet päässäsi personal trainerisi äänen, joka huutelee, että vehnäjauhot ovat saatanasta. Heiluta iltapuhteeksi tiskirättiä ja lue kirjaa Auschwitzin tyttärestä. Tunne kiitollisuutta siitä, että on jauhoja, chakroja ja sakkoja. Mieti myös voisitko lukea jotakin hieman vähemmän järkyttävämpää ennen nukahtamista.
Keskiviikko
Kertaa ruotsin tunnilla sanoja, joita olet opettanut edellisillä tunneilla. Kukaan ei muista mitään tai ole koskaan kuullutkaan kielestä nimeltä ruotsi yhtään mitään. Kerrot että apuverbi saa on ruotsiksi får ja tarkoittaa myös lammasta. Työparisi Jarkko hihkaisee, että Jarkko saa lammasta on ruotsiksi Jarkko får får! Ajattele hyvilläsi, että oppivat ainakin yhden uuden sanan. Totea lopputunnista, että kukaan ei ole koskaan kuullutkaan apuverbeistä tai lampaista yhtään mitään.
Lastaa kädentaidot-tunnilla harjoittelijat jälleen huovutusvillalla, pensseleillä ja juuttinarulla. Kun opiskelija haluaa harmaata villaa, Jarkko työntyy ovesta sisään karstat kädessään ja alkaa karstata harmaata mustasta ja valkoisesta. Tulos on ruosteenruskeaa. Viereisessä luokassa työkaverisi opettaa ukulelen soittoa ja toinen aikidon saloja. Mieti miten oletkin löytänyt tiesi mahtavien tyyppien, multitaskaajien ja supertaitureiden seuraan. Liikutu ja mieti, että rakastat työtäsi, vaikka se vanhentaa naamasi ennenaikaisesti.
Kädentaidot kunniaan!
Kun pääset kotiin, kämppä on puunattu ja lihapullat katettu pöytään, koska tyttärelläsi on ollut tylsää. Pölyt on pyyhitty, astiat pesty ja lattiat imuroitu. Tunne kuinka verenpaine laskee ja hymy nousee korviin. Kokkaa itsellesi kasviskastike, syö ja unohda loppusoossi tunniksi liedelle. Pitäisi jumpata, mutta sen sijaan katsot Ensitreffit alttareiden vastanaineita pareja. Kommentoi ääneen, että kyllä se vielä tuossa vaiheessa hyvältä tuntuu. Polkaise pienimmän kanssa poikaystävän luo jätskille, vaikka personal trainerisi mielestä sokeri tuo Grüße aus der Hölle – terveisiä helvetistä. Piipahda kirjastossa ja lainaa unilääkkeeksi värikäs viihderomaani, vaikka yöpöydälläsi on kymmenen aloitettua jo valmiiksi.
Kuuntele iltahuutoa, kun lapsesi rakentavat tyynyistä ja pyykkikorista moottoripyörän ja laittavat YouTubesta stuntshown pyörimään. Kuuntele iltaitkua, kun pienin lentää korista ja isommat tappelevat siitä, kumpi ei pitänyt pätkästä ja prätkästä kiinni. Lue yöllä sängyssä lainaamaasi kirjaa ja totea se helvetin tylsäksi. Mieti että itse pitäisi sekin kirjoittaa.
Köyhän miehen stuntshow.
Torstai
Elä päivääsi murmelina istuen palavereissa ja juosten oppitunneilla. Hyödynnä kaikki vuorovaikutustaitosi, ihmissuhdetemppusi ja sanaiset arkkusi, kun luotsaat keskenkasvuisia ja vähän täysikasvuisiakin. Päässäsi alkaa soida virsi Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan. Mieti mahtaako kyseinen virsi löytyä ortodoksikirkon listoilta. Vedä ruotsin tunnilla blooketia ja todista kuinka nimimerkit Pylly, Pieru ja Parru kamppailevat keskenään isolla screenillä. Kehota seuraavalla kerralla pelaamaan nimimerkeillä Rumpa, Prutt och Bjälke. Viimeisten tuntien vierailija on perunut tulonsa, keksi lennosta kehittävä tehtävä. Kuuntele kärsivällisesti teinien hokemaa “Joko lähetään?” Viimeisen vartin aikana junnut toteavat sinun näyttävän siltä, että tarvitset kaljan.
Kun tulet kotiin, lapsesi kysyy, oletko menossa nukkumaan. Koska kuulemma näytät siltä. Lapsesi päättää leipoa sämpylöitä. Ne ovat niin hyviä että ahmit iltapalaksi viisi, vaikka personal trainerin mielestä vehnäjauho on perkeleen lähettiläitä. Illalla lapsesi tunnustaa, että silmää kirvelee ja se on punainen. Tunne kuinka verenpaine kohoaa. Mieti voiko huomenna mennä kouluun, pitääkö revetä lääkäriin ja täytyykö pestä kaikkien petivaatteet. Päässä alkaa soida Mummo-sarjan tunnari Hyppy sinne toinen tänne, pian on mennyt elämämme…Mutta Tinsku hommat selvittää karajannanuija…
Grüße aus der Hölle.
Perjantai
Herää kuudelta siihen, kun kissasi huutaa parvekkeelle aamupaskalle. Käske lastasi huuhtomaan silmät, googleta silmätulehduksen itsehoito-ohjeita ja pese vessa tolulla. Kun viet pienintä hoitoon, bensamittari näyttää punaista. Äkkää ettet ole muistanut tankata Volvoa. Osallistu Teams-koulutukseen. Päivä on leppoisa ja tuo kaivatun lepohetken. Näe lounastunnilla poikaystävää, joka ihmettelee, miten levottomia tyyppejä opettajat ovat. Että keskustelu rönsyilee eikä kukaan malta keskittyä oleelliseen. Tunnusta, että olet päivän epistolaa kuunnellessasi värkkäilyt yhtä sun toista keskittymistä helpottavaa.
Sahaa illalla mummolan ja oman kotisi väliä edestakaisin. Aja vielä tyttö kaverinsa luo yökylään. Äkkää että Volvon mittari on edelleen punaisella ja aja varta vasten tankille. Syö äitisi riisipuuroa, vaikka personal trainerisi mielestä riisi ja maito ovat sieltä ja syvältä. Piipahda kotona ja neuvo poikaasi, miten pilkotaan paprikat ja mozzarellat pizzaan.
Ulkoiluta siskosi pientä poikaa, joka pörryttää jokaisen neli- ja kaksipyöräisen kohdalla. Itke vähän, kun näet isäsi kuorma-auto pihassa. Kerro pojalle että ukki näkee meidät varmasti nytkin sieltä jostakin. Pidä pellavapäätä keinussa rintaasi vasten, tuoksuta tukkaa ja mieti, että kaikki on hyvin. Päässä alkaa soida oma runosi, jonka teit pojalle kastepäiväksi. Kun nukuit ja oli hiljaista niin, katsoin kasvoihis siloisiin. Ripsissä tähden säkeneet, poskissa persikan raakileet. Tartuin hymyysi puhtoiseen, ja yhä uskoin ihmeeseen. Siinä kun äidistäs maitoa litkit, minä surusta ja ilosta itkin. Vaikka on elämässä varjoa, sinussa, poika, on valoa.
Istu illalla keinutuoliin ja maista oman poikasi tekemää pizzaa. Mieti, että kaikki on enemmän kuin hyvin.
Lauantai
Vietä hidas aamu ja muistele näkemääsi unta puhuvasta hauesta, jota kävelytit kylänraitilla. Lapsesi saa aamupäivällä kaverin, joka ruokapöydässä ilmoittaa olevansa therian. Kysy mitä eläintä hän edustaa. Saat vastaukseksi näätä. Kysy maistuisiko seuraavan kerran paistettu myyrä ja lähde ulos purkamaan halkokuormaa, sillä tarvitset raitista ilmaa. Lipsauta suustasi perkele, sillä kuorma on tiukasti kiinni useammalla sidontaliinalla. Runkutat ja tumputat, mutta metallimötikät eivät liiku mihinkään suuntaa. Ota videopuhelu Aikulle. Aikku ei vastaa etkä ymmärrä YouTuben tutoriaaleista tuon taivaallista lontooksi etkä suomeksi. Harkitse saksia, mutta totea sen tulevan kalliiksi. Ratkaise dilemma omalla tavallasi. Päässä alkaa soida Frank SinatranBut through it all, when there was doubt, I ate it up and spit it out, I faced it all, and I stood tall, and did it my way…!
Viime talvena pienimmäinen halusi pilkille. Kymmenen minuuttia neiti 5 vee jaksoi istua reiällä, nykytellä ja loistaa kilpaa kevätauringon kanssa. Sitten tuli tunneryöppy, joka kiiri yli Höytiäisen kutistuvien kevätjäiden:
– Miks piti ees tulla? Ei täältä ikinä saa mitään! Ei aamulla, ei päivällä, ei illalla. Ei ikinä!! Sattuu niin saatanasti tää lumi ja jää!! Olispa hiekkaa, olis jo kesä! Onko jo ylihuomenna kesä? Minä oon kesänlapsi ja vapaapäivän lapsi!
Kesä tai talvi, vastaavia tunnekuohuja on riittänyt myös itselläni viimeisten vuosien aikana. Elämä on ollut melkoista myllerrystä. Isän kuolema, identiteettikriisi, avioero, uusi rakkaus ja elämäntapamuutos ovat ravistelleet runkoa ja säröttäneet sielua. Olen ollut samaan aikaan totaalisen rikki ja täydellisen onnellinen – eläpä siinä sitten.
Myllytystä on riittänyt töissäkin. Pahoinvoivia, ahdistuneita ja sinnikkyytensä menettäneitä nuoria on riittänyt, ja työ kuormittaa vuosi vuodelta enemmän. Kirsikkana kakun päällä ovat huonot käytöstavat. Olepa siinä yhtä aikaa opettaja, psykologi, lääkäri, sosiaalityöntekijä ja poliisi – koskaan et tiedä mikä rooli minäkin päivänä osuu kohdalle.
Jäi viime vuoden pyörityksestä ihan konkreettinenkin muisto, kun helmikuussa erään kinkkisen ja kiireisen työpäivän jälkeen suuntasin keramiikkakurssille rentoutumaan. Paitsi että en rentoutunut. Savi vittuili, halkeili, levisi reisille eikä taipunut tahtooni. Kun muut vieressä taikoivat kreikkalaista jumalaa muistuttavia kasvoruukkuja, joiden rinnalla Arabian aarteetkin olisivat kalvenneet, minä sain aikaiseksi möykyn, joka muistutti yön yli levännyttä trollin oksennusta. Tunsin kuinka tunnekuohu alkoi nousta vatsan pohjasta kurkkuun. Suututti, itketti ja raivostutti, teki mieli tallata muodoton möykky laattalattiaan ja huutaa perkelettä.
Tunnelataus yllätti minut totaalisesti. Luulisi että monessa liemessä keitetty keski-ikäinen olisi jo jotakin oppinut tunnesäätelystä, mutta niin vain läikkyi yli. Mietin hetken, taistelenko vai pakenenko. Päätin taistella ja moukaroida savea itku kurkussa sotkuisilla sormillani, vaikka käyrä otsassa kasvoi ja kotiin tullessa olin kuin takamukseen tuikattu terrieri. Kun viikkoja myöhemmin hain lasitetun trollivadin kotiin, lapset meinasivat tikahtua nauruun.
– Teitkö tuon äiti varpaillasi?!
Siitä piti tulla kasvoruukku. Mutta on siinä ainakin yksi osa kasvoista.
Kun hullu lukuvuosi päättyi kesäkuun kevätjuhlaan, en harvinaista kyllä itkenyt – en edes puhetta pitäessäni. Päällimmäinen tunne oli jälleen ärsytys. Halusin vain pois kaikkien teinien ja vähääkään teiniä muistuttavien ulottumattomiin. Itkuhana aukesi vasta kolmelta iltapäivällä, kun eräs oma opiskelijani soitti. Hän tahtoi vain kiittää kaikesta, mitä olin hänen vuokseen tehnyt. Kun kuivasin kyyneleitä kämmenselkääni, ajattelin, että ehkä olen jotain tehnyt oikein niin kohtaamieni nuorten ja toivottavasti myös omien lasteni kanssa.
En ainakaan ole koskaan pelännyt näyttää tunteitani. Sehän on vain elämää ja eritteitä, kun itkee perjantain viimeisellä uraohjauksen tunnilla koskettavalle videolle tai juosten kustulla kahvitunnilla työkaverin murheille puoliksi syöty sokeripulla suussa. Oppilailtani kyselen joka aamu millä mielin olet tänään tien päälle lähtenyt. Vituttaa ja väsyttää on yleisin vastaus. Mitäpä siihen lisäämään, tunne se on vitutuskin. Yhtä hyväksyttävä kuin kaikki muutkin.
Omilta lapsiltani kyselen herkällä korvalla, mitä tuntemuksia ero, vuoroviikkoasuminen tai ikävä toisen vanhemman luo heissä herättää. Kerran kyselin ihan mielenkiinnosta, että kyselevätkö mummot miltä teistä tuntuu. Kuulemma eivät.
– Mutta minä kysyin mummolta, että miltä tämä teidän ero siitä tuntuu! ilmoitti keskimmäinen.
Vau! Tunsin suurta ylpeyttä – tunnetaitoja voi todellakin opettaa.
Tosin en tiedä onko lapsistani tullut liiankin suoria. Ainakin neiti 11 vee on yrittänyt vuoden ajan kouluttaa tunteiden tuskissa tirisevää äitiään.
– Mitä sinä tuotakin eroa märehdit, menisit eteenpäin! Ihmiset tekee virheitä ja kuka sen sanoo, mikä on virhe ja mikä ei!
Seuraavan kerran esiteinin elämänviisaudet pomppivat silmille, kun kiinteistönvälittäjä kävi arvioimassa kotimme arvon. Kun myyntitykki käyntinsä jälkeen painoi oven perässään kiinni, yritin nieleskellä kyyneleitä omien ja siskoni lasten edessä. Koska siskon tyttö seurasi naamani väänteitä herkeämättä eikä tiennyt mitä tuleman piti, sain lopulta soperrettua itkunsekaisella äänellä, että tuntuu pahalta. Miten voin myydä kotini? Miten tässä kävi näin? Mihin olen matkalla?
Onneksi neiti 11 veellä oli topakka vastaus valmiina ja selkeä visio tulevasta:
– Jos tämä myydään, niin sitten tästä tulee jonkun toisen perheen koti. Sinulla on sitten jossakin toinen koti ja mulla kaksi kotia! Niinhän se menee, neiti selosti itsevarmasti ja leikkasi samalla patonkia.
Kun erehdyin sanomaan, etten ole samanlainen halki, poikki ja pinoon -tyyppi kuin sinä rakas lapseni, alkoi uusi ryöppy astetta itsevarmemmalla äänensävyllä:
– Olisit realisti! Siihenkin voi oppia, sen kun opettelet! Mitä tuota märiset!!
Ehkä vain olen märisijä. Kun oma mieleni prosessoi asioita, se aaltoilee ja pahasti. Viikko sitten tunsin kuinka ahdistus ja alakulo tekivät taas pesää sisimpääni. En osannut tarkalleen tulkita, mikä mustan mielentilan laukaisi, mutta halusin pysähtyä ja kuunnella itseäni. Niinpä määräsin itselleni lääkkeeksi luontoa, sillä halusin elää niin kuin opetan. Olenhan neuvonut lapsianikin, että kun elämä ahdistaa niin menkää metsään. Että saa uskoa Ukko ylijumalaan, astrologiaan tai Aku Ankkaan, mutta minä uskon itseeni ja Äiti Maahan. Sieltä löydän vastaukset.
Niinpä menin viikonloppuna metsään eikä aikaakaan kun vehreät maisemat avautuivat edessäni. Pian myös sielunmaisemani sai tummien sävyjen seuraksi valoa. Kaksi päivää, useita kosken- ja ojanylityksiä, kolme mustikkasankoa ja yhden ystävän viisaat sanat myöhemmin koin valaistuneeni. Tuntui kuin olisin tullut uskoon yhden viikonlopun aikana. Ymmärsin että isän kuolemasta ja avioerosta toipuminen vie vuosia ja minulla on oikeus tuntea kaikki tunteet, vaikka ympärillä olevat käskisivät lopettamaan murehtimisen, märehtimisen ja murenemisen, päästämään irti ja katsomaan tulevaan.
Minulla on oikeus kokea häpeää, surua, ikävää, katumusta, ahdistusta, alakuloa, syyllisyyttä, epävarmuutta, hämmennystä ja pelkoa – ihan koko helvetin kirjo tunteita kaikella kattauksella. Eikö sitä juuri asioiden käsittelyllä suuntaa katsetta tulevaan? Minun ei tarvitse teeskennellä sen valmiimpaa kuin olen – ei edes uuden onnen alttarilla.
Kun sunnuntaina olin saanut lapset nukkumaan ja istuin sohvalle mieli kirkastuneena, silmiini osui tv-tasolla komeileva trollin oksennus. Muistin helmikuisen illan mielenmaisemani ja mietiskelin, mikä tekijä mahtoi laukaista niinkin vahvan tunnereaktion. Jotakin se tunne minulle yritti kertoa, ehkä olin menettänyt hallinnan tunteeni? Ainakin tunne antoi minulle rohkeutta toimia ja viedä muotoilun kukkasen maaliin asti. En tiedä kumpi oli paskempi, teos vai tunne, mutta ainakin elän tunteella. Ja elän tunteesta. Tunnen, siis elän.
Seuraavan kerran kun ahdistaa, aion ryystän trollivadista skumppaa ja toivottaa tuutin täydeltä tunteita tervetulleiksi. Ahdistuksen ja alakulon, epävarmuuden ja haikeuden. Minun päässäni ei ole vikaa, jos märehdin. Vialliseksi se tulee, jos en märehdi.
Sammutan ruohonleikkurin, pyyhin hikeä ja kipaisen hakemaan tuvasta kupin kahvia. Mummo puuskuttaa lakaistuaan mökin kuistin, pienin tunkee nukkea pyörän tarakalle ja keskimmäinen plärää puhelintaan keinussa. Kolmas pelaa pleikkaria sisällä, vaikka kesä on kukkeimmillaan.
Kun kahvi on kourassa, levitän Karjalaisen Kägi-lehden terassin pöydälle. Siinä se on! Yhteistä laatuaikaa! Pomppaan saman tien tuolista ja sadattelen, kun kahvi läikkyy kuistin laudoitukselle.
– Pelit ja vehkeet pois! Äidillä on teille tietovisa! hihkaisen ja huudan ulko-ovesta isointa ulos.
– Ihan just, ihan just.
– Eikun nyt!
– Kohta.
Odotan hetken eikä poikaa näy.
– Aloitetaan. Tehköön laiskanläksynä, totean happamana, mutta yllättäen teininalku lampsii terassille ja istuu siskojensa viereen pihakeinuun.
– Mitä on palkintona?
– Jaa, pitäiskö miettiä panokset valmiiksi. Ehdotan että voittaja saa tikkarin ja häviäjä punnertaa. Itsehän olen treenannut vuoden niin pienet punnerrukset ei tunnu missään, sanon ja suutelen pullistamiani hauiksia.
– Entä jos pienin taas häviää? Ei se jaksa punnertaa? miettii isoin.
– No se voi tehdä vaikka kyykkyhyppyjä tai annetaan sille kutitusta. Tai hei, entä jos häviäjä tyhjentää tiskikoneen kotona! innostun.
– En lähe tuohon, se on Joonan vuoro!! En ala ollenkaan jos tolla mennään! Elina kiljuu.
– Miten olis potku palleille? Elina jatkaa.
– Tässä mökissä on tasan yhdet pallit. Mitäs jos häviäjä joutuu etsimään sen kyykäärmeen tuolta rannasta?! Karoliina voi näyttää puun, jonka taakse se luikerteli. Saadaan vähän jännitystä elämään, keksin.
– Hyi hitto, en lähe koko peliin! yksi huutaa.
Mummo katselee järvelle eikä jaksa kommentoida.
Kun olemme hetken aikaa kinastelleet panoksista, sovimme, että häviäjä antaa voittajalle jalkahieronnan.
– No niin, let´s play! Tietovisa testaa, tiedättekö sanontojen alkuperän. Eli meillä on sanontoja, mutta niiden alkuperäinen tarkoitus voi olla ihan jotain muuta kuin tämänhetkinen. Ymmärretty?
– Siis täh? Joku äikän paska. Joo okei, lapset mietiskelevät.
– No otetaan vaikka sanonta ottaa neuvosta vaarin. Sehän tarkoittaa että pitää ottaa jotain huomioon. Mutta alun perin sanonta tulee ruotsin kielen fraasista hålla var. No niin, nyt alkaa.
Pari ensimmäistä kysymystä menee hyvin. Mitä tarkoittaa luppoaika? Mitä tehdään, kun otetaan hatkat? Jokainen kilpailija valitsee vastauksista vaihtoehdon a, b tai c. Mummo vastaa lasten jälkeen ja minä viimeisenä.
– Ja kysymys numero kolme: Mistä on tullut sanonta, että tulee tupenrapinat? Tiedättekö muuten, mitä se tarkoittaa tänä päivänä? kysyn lapsiltani ennen kuin luettelen vastausvaihtoehdot.
– Nyt tulee turpiin! poika huutaa ja alkaa nyrkkeillä ilmaan.
– Jep kiitos. Ja nyt tulee vaihtoehdot…
Neljännen kysymyksen kohdalla tulee deja vu. Ihan kuin olisin töissä keskellä kauneinta kesälomaa.
– Kun mennään pehkuihin, mitä sanalla on alun perin tar…. Eihän täällä kuule mitään! parahdan.
– Niinpä, en kuule kysymystä kun tuo yksi huutaa!
– No kun tuo työntää päätään ja kiemurtelee!
– Lopeta!
– Mene pois!
– Älä vittu huuda!
– Elä herra jumala huuda toisen korvaan!! mummo yhtyy rääkymiseen.
– Hiljaa! Ihan kuin töissä, voi tsiisus. Puhun mutta kukaan ei kuuntele!
Kun kiemurtelu ja kiljunta kuta kuinkin taantuu, jatkan.
– Kysymys numero viisi. Mihin on jouduttu, kun ollaan pulassa? Siis alun perin?
Isoin ja keskimmäinen valitsevat vaihtoehdon a) autiolle saarelle, josta ei ole poispääsyä kuin uimalla. Minä ja mummo vastaamme c) vedessä olevaan sulaan paikkaan.
– Mitäs pikkunen vastaa?
– Öööö, mitä sä äiti vastasit?
– Vaihtoehto c.
– Mäkin vastaan c.
– Epäreilua!!!! Ei voida hyväksyä, se valitsee aina saman kuin äiti!! Äskenkin valitsi ihan saman! isoimmat parkuvat.
– Paska peli!
– No en minäkään tiedä mikä on oikein!! Täällä on valinnanvapaus, yritän väliin.
Seuraavat viisi kysymystä käsittelevät sanontojen jäädä kiikkiin, päästä pälkähästä, selkäpiitä karmii, päivä pulkassa ja maksaa viulut alkuperiä. Sitten päästäänkin itse asiaan, kun alkaa oikeiden vastausten läpikäynti ja pisteiden laskenta.
– Eka kysymys koski luppoaikaa. Oho!! Pikkunen tiesi ainoana ja sai pisteen! Luppoaika on alunperin aika, jolloin porot joutuvat syömään puussa olevaan jäkälää maan ollessa jäässä. Hyvä Karo!!
Neiti 5 vee nousee ylös kiikussa ja alkaa tuulettaa vimmatusti. Tyttö tanssii ensin etuperin, sitten takaperin ja heiluttaa meille pyllyä.
– Ja kysymys kaksi. Ottaa hatkat tarkoittaa että mennään jonnekin joutuisasti. Ja odotas… Siitä saavat pisteen kaikki muut paitsi pikkuinen.
Neiti 5 vee alkaa huutaa kuin sikaa tapettaisiin. Menee sykkyrälle kiikkuun, työntää päänsä polvien väliin ja ulvoo ulvomistaan.
– Hähäää, isoveli härnää.
– Lopeta! Onko pakko kommentoida! Ei hätää, tämä on vain leikkiä ja yhteistä kivaa ajanvietettä, yritän rauhoitella tilannetta.
Pikkuinen jää pisteittä myös kysymyksestä numero kolme eli tupenrapinoista. Pienin veikkasi että sanonta tulee putkeen jumiin jääneestä hiirestä. Neiti alkaa huutaa entistä kovemmalla volyymilla.
– Ei voi tuosta suuttua! Huono häviäjä! veli jatkaa härnäämistään.
– Nyt suut suppuun, peli ei ole vielä pelattu!
Kysymys neljä käsitteli pehkut-sanan alkuperää.
– Kaikki saivat pisteen paitsi Joona. Veikkasit että se on pehmeä untuvapatja.
– Mitä vittua, en veikannut??!! Ihan paska peli! poika alkaa riehua. Pian naama vääntyy itkuun.
– Ei nyt herrajumala tarttee itkeä, ei ole itkun asia, hämmästelen.
– En itke, vituttaa vaan!! poika vääntelehtii.
– Kuka nyt suuttuu? Voittaminenko se on tärkeitä? Eikö tässä ole tärkeintä läsnäolo ja osallistum…
– Voitto ei ole tärkeintä vaan murskavoitto!! Joo lähen sisälle! lapsi uhoaa.
– Et varmasti lähde. Se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Miten työ ootte noin kilpailuhenkisiä? Ei ole ainakaan minulta periytynyt.
– Mitä sinä sanot niille niitä pisteitä ääneen! mummo sadattelee.
– No mitä järkeä tässä sitten olisi? ihmettelen.
Oma pistesaldoni nousee kysymysten 5, 6 ja 7 kohdalla. Mihin on jouduttu, kun ollaan pulassa? Mistä tulee sanonta jäädä kiikkiin? Mistä ollaan päästy, kun on päästy pälkähästä? Arvaan kaikki oikein ja saan jokaisesta pisteen.
– Äiti huijaa! lapset huutavat.
– En huijaa, arvasin kaikki.
– Sulla on vastaukset siellä!
– Niin on, mutta ne on peitetty.
– Ihan paska peli!!! isoin äksyää.
– Mitä työ vänkäätte, miksi huijaisin, alan hermostua.
– Meneekö tunteisiin?
– Tunteisiin…… lapset alkavat laulaa kuorossa Salkkareiden tunnusbiisiä.
– Ei ole tapana huijata, ihan tiedolla ja arvauksilla mennään. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Mistähän se sanonta on muuten saanut alkunsa? Miksei se voi olla mummo suonsilmässä tai mummo myrskyssä tai mummo…
– Jatka! lapset huutavat.
– Istu omalla paikallas!
– Äiti tuo puhaltaa noita saippuakuplia kohti!
– Meni silmään, lopeta!!!
– Voitteko keskittyä, Karo istu aloillasi. Kysymys kahdeksan oli että selkäpiitä karmii. Mikä selässä oleva pii on? Ja hitsit, nyt meni mulla väärin. Mummo ja Joona saivat pisteen oikeasta vastauksesta.
– Hähää, siitäs sait, poika tuulettaa.
Kysymys numero yhdeksän käsitteli päivä pulkassa -sanontaa.
– Miepä tiedän tän, ei tartte edes katsoa oikeaa vastausta. Ennen vanhaan pulkka oli kiilamainen puinen kapula, johon merkittiin päivän työt tekemällä puukolla siihen lovi, lesoan tietotaidoillani.
– Luin vasta jostain sanomalehdestä tän sanan etymologian, täsmennän ja jatkan:
– Elina arvas myös oikein.
– Huijasit taas!!! poika huutaa.
– Etkö voi vain hyväksyä, että äitisi on lukenut nainen. Sitä paitsi olen elänyt kolmekymmentä vuotta pidempään kuin työ, kai mie jotain tiedän elämästä enemmän! Jos en tietäisi niin kannattaisi huolestua.
Viimeinen kysymys kyseli, kuka maksaa viulut. Käy ilmi, että poika ja keskimmäinen vastasivat oikein. Sana sukeltaa alun perin ranskalaisiin tanssiaisiin.
– Tiesin tän, kun oon etsinyt tietoa Ranskasta googlettamalla, flexailee keskimmäinen.
– Jaahas, ja sitten lasketaankin kokonaispisteet. Pienin sai viisi pistettä, mummo ja isoin kuusi pistettä eli tulitte jaetulle toiselle sijalle ja minä ja Elina saatiin seitsemän pistettä. Voittajien on helppo hymyillä, high five, hihkaisen ja vedämme keskimmäisen kanssa yläfemmat.
– Paska peli!
– En tiedä paskasta, mutta oli oikein rentouttava pelihetki. Tekis mieli ottaa hatkat, sillä tuntuu että tarvitsen luppoaikaa, kun alkoi selkäpiitä karmia. Voisin vaikka mennä pehkuihin, alkaakin olla päivä pulkassa.
– En valmasti hielo!! pikkuinen huutaa ja alkaa itkeä sykkyrällä.
– Sie hävisit, ala nyt vaan hieroa!
– ÄÄÄÄÄÄÄÄ, ei oo pakko jos ei halua!
– Äiti voi hieroa pikkuista, anna jalka tänne, sanon ja istun tytön viereen keinuun.
Tyttö kääntyy kiikussa, suu leviää hymyyn ja jalka ojentuu oman reiteni päälle. Ryhdyn hieromaan pikkuruisia varpaita pyörivin liikkein.
– Mitä hittoa! En pelaa enää ikinä, jos sääntöjä ei noudateta!! keskimmäinen skitsoaa.
– Ei tää näin voi mennä! Ei mitään järkeä että voittaja hieroo häviäjää!! isoin äyskii.
– Elämä on, myhäilen ja jatkan pienen ja sievän ukkovarpaan näpräämistä.
Karjalainen, Kägi-lehti 2024. Visa sanontojen alkuperästä.
PS. Hetken kuluttua löysin Karjalaisesta toisen tietovisan synonyymeista. Se onkin toinen tarina se. Mainittakoon että mummo meni sisälle tiskaamaan ennen visan alkamista.
Kun muiden lapset ruikuttavat spanielinpentua tai gerbiiliä, meidän kärttävät vauvaa. Kaksi vuotta sitten neiti kolme vee yllytti pumppaamaan pikkuveljeä, nyt tähtäimessä on pikkusisko. Tosin se oli listalla jo jouluna.
Myös tekotapa kiinnostaa. Pari viikkoa sitten kävimme seuraavan vauvakeskustelun:
– Äiti mitä sä teit, kun sä teit mua?
– Pesin pyykkiä, imuroin, tein töitä, kun olit mahassa. Tavallisia juttuja you know, luettelen ja jatkan vessanpöntön pesua.
– Tiiän ne jutut, mutta mitä teit kun TEIT MUA?
– Öö, mitä luulet että tapahtui?
– Laitettiin siemen, sit mentiin peilin eteen ja katottiin peilistä, et onks se siemen siellä hyvin vai onko jääny kurkkuun kiinni.
– Annapas kun kerron miten vauvoja tehdään. Sulla on oikeus tietää eivätkä asiantuntijatkaan suosittele haikarasatuja vaan raakaa faktaa. No ensin miehen…
Lauseeni jää kesken, sillä isoveli osallistuu keskusteluun:
– Pippeli laitetaan pimppiin!
– Juuri näin. Siemen ohjataan pimppiin pippelillä, vahvistan.
– Eli ostetaan kaupasta siemen ja laitetaan siemen pippeliin, pienin pähkäilee.
Yhtäkkiä neiti alkaa laulaa.
– Pippeli hyppeli pitkin siltaa, toivotti Pirjolle hyvää iltaa!Katsoi taivaan tähtiä, ei ollut laivaan tähtiä. Katsoi rahapussia, ei ollut rahapussia, untsi untsi pröt pröt pruuuuuu…...!
– Kuka opetti? Onneksi on menty sensuroiduilla sanoilla.
Pari viikkoa myöhemmin:
– Äiti, saanko mä pikkusiskon?
– Alan olla iäkäs.
– Alat olla maailman paras äiti.
– Oi ihana kuulla rakas. Mutta se vois olla myös poika.
– Otetaan vaan tyttösiemen kaupasta.
Isoveli puuttuu puheeseen:
– Äiti se luulee vieläkin että siemenet menee kurkkuun! Se ei oo oppinu mitään, vaikka kerrottiin miten vauvoja tehdään!!
– Muistatkos miten niitä vauvoja tehdään, olen kertonut. Ei niitä siemeniä kaupasta käydä.
Pienin vastaa muitta mutkitta:
– Otetaan siemen, imastaan mutta ei purasta. Annetaan olla hetken mahassa, sitten lääkäli ottaa sen täältä (osoittaa pyllyä), sitten odotetaan hetki tai en mä tiedä pitääkö odottaa. Jos tää meni väärin niin sun pitää tehdä silleen niinku se oikeesti tehdään.
– Mutta jos en vaan halua vauvaa?
– Sit haluaisin isosiskoja. Tykkään kaikista uusista jutuista ja kauniista tytöistä, haluan kolme isosiskoa!
– Selvä. Eikun tilaukseen! Kannattaa laskea jotakin myös isänne varaan. Jospa se löytää naisen, jolla olisi pari tyttöä.
Keskimmäinen osallistuu keskusteluun.
– Äiti mie luulen, että iskä tuskin haluaa naista.
– Sie oot kuin Pilvi Hämäläinen! Aina on auton avaimet hukassa ja kun hävittää vara-avaimetkin, pitää kulkea taksilla töihin! huusi äitini eräänä aamuna, kun tein lähtöä sorvin ääreen ja etsin avaimiani jokaisen tason alta, päältä ja sivulta.
– Eipä nyt liiotella! huusin takaisin ja jatkoin jahtaamista.
– Bingo! Vessassa olivat! Heippa!
Aika lähellä oli taksin tilaaminen eräänä päivänä. Tuleva ex-mieheni oli hyvää hyvyyttään antanut peltilehmänsä viikoksi lainaan, koska omani koki äkkikuoleman puolivälissä Suvantosiltaa keskellä neljän ruuhkaa. (Tästä varmasti lisää tuonnempana…)
– Siihen on sitten olemassa vain YHDET avaimet, joten älä hävitä.
– En tietenkään.
Kunnes sitten kolmantena aamuna hävitin. Olin jo lähdössä myöhässä, ja koulun pihassa liikkeeni muuttuivat kiireen myötä entistä liukkaammiksi. Kun työnsin lämmityspiuhan paikalleen ja yritin lukita kotteroa, virta-avaimet olivat tipotiessään. Juurihan tungin ne taskuuni! Kaivelin ensin taskut ja takin vuoren sisuksen, sillä taskussa oli reikä, sitten penkkien aluset, renkaiden päälliset, lumisen maan, läppärilaukun miljoona koloa, kuoppaa ja käytävää. Tuloksetta. Tunsin kuinka paniikki painoi jossakin rintarangan ja sielun välissä. Pitääkö auto hinauttaa? Mitä maksaa lukkopesän vaihtaminen? Miten ehtisin toiselle kampukselle ajoissa kesken päivän? Pitääkö lapsi hakea päiväkodista taksilla? Oliko tämä viimeinen virheeni ja kohtalokkain kämmini?
Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia.
Sitten olikin pakko juosta tunnille. Opettajanhuoneessa panikoin asiaa työtovereilleni jatkaen takkini ja reppuni tonkimista.
– Onko auto lukossa? kysyi Jarkko.
– No ei ole, kun ei ole niitä avaimia!
– Ei ne kaukana ole, löytyy ne, Jarkko rauhoitteli.
Oppitunnin alussa suolsin kaiken reppuni sisällön opettajan pöydälle ja selitin opiskelijoille, että kohta perii hukka, jos Toyota ei starttaa. Opiskelijoiden silmät syttyivät draaman mahdollisuudesta. Tai sitten siitä ilosta, että tunnin aloitus siirtyi parilla minuutilla.
Ensimmäisellä tauolla juoksin autolle. Käytävällä vastaan kävelevä Jarkko kertoi jo pyllyilleensä ajopelini läpikotaisin, mutta avaimet jatkoivat piiloleikkiään. Lohdullista, että sekä opiskelijat että kollegat elivät jännitysnäytelmää mukanani! Jatkoin pyllyilyä Toyotan ulko- ja sisäpuolella, mutta vedin itsekin vesiperän. Sen sijaan löysin auton maton. Se hyökkäsi penkin alta suoraan oikeaan silmääni. Sattui saatanasti. Seuraavalle oppitunnille menin silmääni pidellen ja nauruani pidätellen.
Ihan kaikkien psyyke ei kestänyt.
– Nyt Tinsku älä kerro enempää, hengästyttää!! Tää koulunkäynti vie multa kaiken energian! eräs opiskelija rääkäisi ja pyöritteli päätään käsiensä välissä.
Seuraavalla tauolla aloin tehdä arkeologisia tutkimuksia hangessa, sillä Toyotan sisuksia oli selvästi turha tutkia. Konttasin vielä auton ympäri ja haroin käsilläni renkaiden ympärykset, mutta en päässyt kadonneen jäljille. Seuraavaksi ryhdyin kaivelemaan lunta lämmitystolpan ympäriltä. Siirtelin varovasti puuterilunta sormillani ennen kuin aloin työntää kättäni syvemmälle valkoiseen nannaan. Pian kaivoin penkkaa kuin vihin saanut ajokoira. Mitä sieltä pilkistikään?!! Uskomatonta! Avaimet!!
Seuraavana päivänä jännitysnäytelmä sai jatko-osan. Sisko etsi tunnin puhelintaan kääntäen äitin kämpän ylösalaisin ja hakien vauhtia kirjastosta ja äänestyskopista. Puhelin löytyi sohvan välistä, jonne sisko oli sen itse survonut taaperolta piiloon.
– Voi herregud teidän kanssa, ihme on, jos ei lapsetkin häviä! äiti pyöritteli päätään.
Vaan eipä mennyt montaakaan päivää avain- ja puhelinepisodista, kun äidillä oli asiaa. Olin ostanut äidille joululahjaksi uudet Kuomat, mutta nyt oikean jalan kenkä oli mystisesti kadonnut.
– Tässä eteisessä ne oli, en minä oo niitä raskinu käyttääkään. Vanhoilla oon kulukenu, vaikka niissä on jo pohja puhki. Joka paikan oon ettiny eikä löydy. Ei sitä ole missään! Ei luulis iteksiäänkään kävelevän!
– Ja minua syytät Pilvi Hämäläiseksi!
Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin?
Meni viikko ja äitillä oli asiaa. Hän oli nähnyt siskoaan kaupassa, ja Arja oli alkanut kummastella outoa juttua. Heille oli ilmestynyt eteiseen upouusi musta oikean jalan Kuoma. Äitini oli luonnollisesti innostunut uutisesta ja henkäissyt, että häneltä oli kateissa uusi musta oikean jalan Kuoma. Mielenkiintoista oli, että kumpikaan siskoksista ei ollut kylätellyt toistensa luona ainakaan puoleen vuoteen.
– Arja kävi tässä ohikulkumatkallaan ja se on tosiaan yhtä uusi ja musta ja sopii pariksi tälle vasemman jalan kengälle, mutta kun ne on ihan erilaiset.
– Erilaiset?
Äiti kaiveli Kuomat esiin ja kääntelimme niitä käsissämme. Väri ja koko täsmäsivät, mutta malli ei. Pohjat olivat erilaiset, samoin muotoilu ja siksakkaus kenkien päällä. Selvästi eri painoerää. Muistelin ostotapahtumaa ja kerroin äidilleni, että olin tempaissut kengät mukaani Prisman kenkätelineestä, ne eivät siis olleet ostohetkellä laatikossa. Kassa oli kyllä tarkistanut koon, mutta ei muuta. En minäkään erottaisi mustaa Toyota Corollaa mustasta Yariksesta.
– Eli ostit eriparikengät. Mutta ei se tätä mysteeriä ratkaise, että miten ne on Arjan luo päätyneet! äiti nauroi.
Meni viikko, jonka aikana äiti oli leikkinyt siskonsa kanssa Neiti Etsivää. Yhdistävä linkki oli löytynyt. Tai pikemminkin kaksi: äitini kaksi pikkusiskoa olivat kylätelleet ensin äitini luona ja sen jälkeen Arjalla. Äiti ja Arja eivät vain millään ymmärtäneet, miksi he olisivat rahdanneet Kuoman mukanaan kyläpaikasta toiseen. Mietimme kaikki skenaariot läpi. Oliko musta Kuoma sekoittunut mustaan käsilaukkuun? Olisiko Kuoma voinut raahautua kassin mukana? Oliko toinen vetäissyt epähuomiossa popon jalkaansa? Tämä tuntui oudolta, sillä äitini muistin mukaan molemmilla vierailla oli nilkkurit jalassaan. Arvoitus ei ratkennut, sillä kumpikaan pikkusiskoista ei vastannut puhelimeen.
Kului pari päivää ja äidillä oli uutisia. Arvoitus oli ratkennut! Senja-sisko oli ostanut molemmille siskoilleen kukkakimput tuomisiksi. Koska ulkona oli parikymmentä astetta miinusta, Senja oli ottanut Arjan kimpun äitini eteiseen kylättelyn ajaksi, jotta pakkanen ei panisi sitä autossa.
– Oli sitten survonut kimpun siihen Kuomaan eli käyttänyt sitä maljakkona! Arjan luo lähtiessään oli tempaissut kimpun Kuomineen päivineen kainaloon ja jättänyt kukkatelineen eli sen Kuoman Arjan eteiseen.
– Ei ole todellista!
Mietiskelin pitäisikö kengät palauttaa Prismaan, nehän olivat eriparit.
– Sinäpä oot jo hävittäny kuitin, äiti tokaisi.
– Näin on. Ja Ari oli poistanut minut s-bonustililtä, niin ei näy osto bonuskortillakaan. Eli se siitä.
– Mutta ei nää jalassa tunnu erilaisilta, hyvin pystyy käyttämään, äiti mallasi jalkineitaan tyytyväisenä ja jatkoi:
– Onkohan näistä toinen se vesitiivis ja toinen ei? Nehän erottaa erilaisista pohjista, äiti mietiskeli.
– Se vesitiivis on varmaan se, jota käytettiin maljakkona! päättelin ja nauroin omalle vitsilleni.
Mitä tästä opimme?
Ei ole Kuomaa kokoon katsomista. Ja kukkahattutädit ovat aika kesyjä verrattuina kukkakenkätäteihin.
Joulu oli ja meni, suklaa suli suussa ja suolessa, kuusi tuli ja kuoli pystyyn jo tullessaan. Lasten toiveetkin tulivat ja toteutuivat, vaan yksi niistä ei kuollut toteutumattomanakaan.
Tänä jouluna mukelot kirjoittivat pukille jo hyvissä ajoin. Keskimmäisen lista tosin muuttui neljä kertaa viikon sisällä, ja viimeisin versio oli niin pitkä, ettei sitä jaksanut lukea. Oli kiharrinta ja käherrintä, tablettia, askarteluhärpäkettä, ukuleleä, pursotinta, mehikasvia, käsivoidetta ja kaikkea mitä esiteini vaan voi toivoa. Ei kuulemma edes halunnut kaikkea, mutta jos joku osuisi. Eli todennäköisesti juuri se, mitä neiti ei edes halua.
Isoin lapsi toivoi perhojen ohella puhdasta vettä ja venäläistä meetvurstia. Eipä siinä. Viimeisin toive saattoi kyllä olla ihan järkeenkäypä, jos uhkaa kaupoista loppua. Ja voihan se kielletty hevosenliha kiehtoa ihan yhtä lailla kuin kielletty hedelmä. Ainakin se kiehtoi poikani kummitädin miestä. Saara oli nimittäin täyttänyt poikani toiveen ja ostanut tälle metukkapötkön, mutta mies oli pistellyt kyrsän poskeensa ennen kuin vaimo sen kummilapselleen ehti pakettiin kääriä. Ei siis tarvinnut tänä(kään) jouluna riidan aihetta siinä torpassa sen kauempaa etsiä, mutta ei mennä nyt siihen.
Pysäyttävin oli pienimmän lapseni toive, jonka isosisko oli toivelistaan raapustanut:
Isommat lapset komppasivat taustalla, että sellainen pitäisi saada ja mahdollisimman lyhyellä toimitusajalla. Tuleva ex-mies istui samaisella hetkellä pöydän päässä, kuunteli happaman näköisenä keskustelua ja hörppi kahviaan.
– Joku muu saa toimittaa, äkäisi mies.
– Ihanko niinku tosissanne olette, että tähän elämäntilanteeseen pitäisi vielä vauva saada? kysyin viitaten menossa olevaan eroprosessiin.
– Dream on!
– Äiti mieti miten ihana se olis, Enninkin perheessä on viisi lasta ja sen äiti on taas raskaana!
– Ihanaa. Ja meille riittää kolme.
Kun lapset tulivat joulunvietosta kotiin, kaikki kolme alkoivat esitellä joululahjojaan. Poika ylpeili perhokalastussetillään, keskimmäinen hiveli muffinssivuokia ja pienin puki barbille uutta pinkkiä mekkoa.
Hetken päästä pienin katseli lahjojaan, huokaisi ja aloitti vuodatuksen, jolle jouluevankeliumikin olisi kalvennut.
– Mutta se yks toive ei vaan toteutunu, vaikka miten toivoin! EI VAAN TULLU! Tontutkaan ei tuonu. EPÄLEILUA, niillä on pikkusiskoja mutta meillä ei!!
– Voi ei, mutta eihän ne tontut niitä vauvoja noin vaan tuo.
– Äiti eikö me vaan voitas TEHÄ se vauva?!? pienin jatkoi.
– Sitä pitäs jonkun jaksaa hoitaa. Minä alan olla vanha.
– Minä hoidan! Oon sanonu sen sata keltaa!
– Sinun pitää olla hoidossa. Ja sit kun se syntyisi, niin olisit jo eskarissa ja sitten koulussa.
– Aadakin on kotona hoitamassa vauvaa!
– Niin koska Maikki on äitiyslomalla ja Aada ei ole vielä koulussa. Sitä paitsi ei niitä pikkusiskoja niin vaan tehä. Se tartteis isän, ei niitä ihan äidin voimalla tai pyhällä hengellä ponnistella maailmaan.
Poika tarttui puheeseen.
– No onhan sulla se yks. Käytä Kimmoa. Tai aina voit ottaa joltain random mieheltä sen siemenen!
– Joo. Että ihan sama kuka ois isä, tiiä millanen tulis lapsestakin! Joku alkoholisti, moniongelmainen tai muuten vaan viriviritööttööt.
– Tai nisti! poika tuumi.
– Niin vois tulla vaikka poika!!! huusi pienin.
Pahin skenaario.
Kun uuden vuoden aattona kantelin siskon konttausikäistä vauvaa kyläjuhlissa, isommat lapseni eivät raaskineet kauas lähteä serkkunsa luota. He pyörivät pojan ympärillä kukkuuta leikkien ja tikahtuivat nauruun pikkuisen hekotellessa sydämensä kyllyydestä halvalle huville.
– Äiti….. keskimmäinen katsoi ovelasti.
– Älä.
– Toi käy sulle niin hyvin. Mieti nyt kun meillä ois tollanen oma.
– Menishän se, velipoika huuteli taustalta.
– Mieti nyt….
Olen miettinyt. Enkä välttämättä halua asettaa itseäni, mielenterveyttäni, kroppaani tai hyviä yöunia alttiiksi vaaroille. Tai vielähän se vauva menisi, mutta yritäpä hallita kaikkia niitä hilavitkuttimia, vemputtimia ja teknisiä härpäkkeitä, jotka tulevat vauvan vanavedessä. Montako kertaa huusin vittua, kun en saanut vaunuja kasaan tai turvaistuinta Volkkarin penkkiin kiinni? Ja juuri kun opin hallitsemaan yhden istuimen niin jo siirryttiin seuraavaan malliin. Kerran unohdin tyystin pakata vaunut peräkonttiin ja kun peruutin Volkkaria, ihmettelin mikä kolisee. Ainakin menivät kertalinttuulla kasaan.
En hallinnut edes vauvan saati taaperoiden vaatekertoja ja pukimia. En välikausihaalareita, en Goretex-kenkiä enkä merinovillakerrastoja. Hämmentyneenä kuuntelin, kun Malla ja Juulia keskustelivat perhekerhossa vettähylkivien kuorihousujen ominaisuuksista ja tuulenpitävän POMPdeLUX-haalarin lämpöarvosta.
Vastasyntyneiden nirunaruilla kiinnitettävät potkupuvut ovat edelleen arka aihe. Edes kolmannen vauvan kohdalla en tehnyt nyörien kanssa sinunkauppoja. Kerran haahuilin vastasynnyttäneenä verkkohousut haarojen välissä roikkuen sairaalan liinavaatekaapilla kello kolme yöllä ja etsin epätoivoin vimmalla jotakin normaalia ja narutonta asua viattomalle toukalleni.
Turhaan.
Pian taittelin ja vääntelin hermorauniona vauvaa, joka roikkui kuin marionettinukke nuorien ja nyörien varassa. Tunnin päästä yövuorossa häärivä kätilö purskahti hersyvään nauruun, kun näki millaiseen pakkopaitaan olin pienokaiseni yön pimeinä tunteina tunkenut. Vauva muistutti vaaleanpunaista meetvurstipötköä, jonka ympärille oli kieputettu vähän liian tiukka verkko. Olisin itsekin nauranut, ellei olisi vituttanut niin paljon.
– Eikö teillä oikeasti ole mitään NORMAALEJA potkupukuja? Pääsen Ikean huonekaluja kootessa kohtaan kaksi, mitäpä lottoat Makramee-solmuista, voivottelin ja kiskoin verkkohousuja haaroväleistä alemmas.
Ja kun pienokaisen paska lensi ja tuli bodysta läpi, oli show aloitettava uudestaan.
Fysiologisesti olisin ollut tehokas synnytyskone, sillä raskaudet ja synnytykset ovat olleet minulle liiankin helppoja. Tiineenä kulkiessani en kärsinyt pahoinvoinnista, liikakiloista tai turvotuksesta, ja synnytyksetkin menivät supsikkaasti ilman kivunlievitystä. Vähän kuin olisi liian isoa ja kovaa kakkaa vääntänyt. Yksi kätilö sanoi, että minulla on synnyttäjän lantio, toinen hihkaisi että olen elävä malliasiakas suoraan kätilöopiston opuskirjasta.
– Siinä on nainen, joka luottaa kehoonsa! Sinä vain tulit, hengitit ja synnytit.
Ihanaa että jossain onnistuu kybällä! Vaikeudet ovat alkaneet siitä, kun pennut ovat nähneet päivänvalon. Kerran valitin neuvolantädille, miten raskasta on elää vatsavaivoista kärsivän vauvan kanssa.
– Olen nyt viikon valvonut ja katsonut yöt läpeensä Ensitreffit alttarilla Australiaa ja hyssytellyt kurkku suorana huutavaa vauvaa sylissäni. En tiedä mistä kärsin enemmän: kirkuvasta vauvasta, unenpuutteesta vai siitä, että Amber ei älyä arvostaa Tonya.
Neuvolantäti virnisti.
– Jostainhan sinuakin pitää rangaista. Kun muuten tuo lastenteko sopii sulle ja käy kuin luonnostaan.
Tutut ja ystävät lohduttivat, että vauva lopettaa koliikki-itkunsa kolmen kuukauden iässä. Voin kertoa, että ei meidän vauvat. Kaikki kolme huusivat tasan neljä kuukautta. Tasan neljä. Kolmannen kohdalla tein aamukamman. Ensimmäinen huusi iltaisin, keskimmäinen päivisin ja kolmas öisin.
Entäs se paskashow? Eräänä aamuna erehdyin jättämään käärön alastomana olohuoneen matolle sillä aikaa, kun valmistin keittiössä itselleni herkullista aamiaista. Pian ihmettelin, että kylläpä väkevän kahvin keitin, kun aromit muuttuivat kertarysäyksellä. Kun käänsin pääni, huomasin kauhukseni, kuinka valkoinen matto oli muuttunut ruskeaksi. Beibi oli turauttanut sitä itseään tuutin täydeltä ja pyörinyt 180 astetta oman sontansa ympäri litistäen sitä tiiviisti lankojen kudoksiin ja hapsujen uumeniin. Ei siitä matosta ihan valkeaa tullut, vaikka kaksi tuntia juuriharjalla hinkkasin. Ja minä vain halusin antaa ilmakylvyn!
Joten kun nyt tarkemmin mietin, niin ihan kaikkia toiveita ei ole tarkoitettu toteutettaviksi. Ihan on haasteita tässäkin elämässä ilman sinappipursottimia, koliikkikoneita ja marionettinukkeja.
Vaikka onhan ne nyt aika söpöjä….
Jos joskus ihan vaan pienesti käy mielessä, että olishan semmonen pieni tuhisija söpö ja toisi elämään niin paljon rikkautta, luen oman kirjoitukseni Zeniä etsimässä ja muistan, mitä kaikkea muuta se toisi tullessaan.
PS. Nyt kun tarkemmin muistelee, on aika saattanut kullata muistoja. Ei se ihan kivutonta ollut maha pystyssä samoillessakaan… Uneton Höytiäisellä
Oli keskiviikkoilta, kun hoilasin kaikessa rauhassa Joulumaata ja lilluttelin teepussia ylös alas kissamukissani, kun yhtäkkiä muistin. Kuusi oli edelleen sulamassa kylpyhuoneessa! Ou shit, kello näytti puolta kymmentä.
No eihän se olisi kuin nakata jalkaansa, kymmenen minuutin homma! Päätin ryhtyä toimeen heti, jotta saisin lapset ja itseni ajoissa vällyjen väliin, olihan huomenna työpäivä ja herätys kello kuusi.
Etsin muovisen kuusenjalan vintiltä ja sovitin sitä kuuseen, joka rojotti pitkin pituuttaan kylpyhuoneessa. Ei mahtunut, ei lähellekään. Tiesin että kuusta voi ja pitää lyhentää, mutta saako sitä jyrsiä? Katsoin Googlesta ja jokainen hakutulos huusi, ettei kuuseen saa kajota. Tyveä ei saa kuoria tai veistää. Puun tyven tulee mahtua ohentamattomana jalkaan. Joulukuusi säilyy jopa loppiaiseen, jos sitä kohtelee oikein.
Ei mahu.
Hermokäyrä alkoi täyden päivän jälkeen olla tapissaan ja nyt näytti siltä, että edessä olisi vielä täysi yö. Päätin turvautua WhatsAppin luottoryhmiin.
Mitä vittua minä teen tälle kuuselle, kun se ei mahdu jalkaan?? Google sanoo, ettei saa sahata kuorta tai ohentaa. Nimimerkki joulumieli hakusessa.
Mut mahtu kuitenki sisälle, toisin kuin Maikilla yks vuos, Petra kuittaili.
Erika käski näyttää tyvelle kirvestä, Sampsa oli samaa mieltä.
Sampsa: Saa sitä ohentaa, tulee parempi imupinta. Ohentaa vaan siltä matkalta kuin välttämätöntä. Että ohennettu kohta olisi suurimman aikaa veden alla.
Tinsku: Ok, pitää ruveta hommiin. Tässä mielentilassa varmaan kohtalokasta.
Sampsa: Vähän kossua ja raivoa niin lähtee kuusesta tyvi tai perhe, kumpi on parempi niin en tiiä 🤣
No, perhe oli jo osittain lähtenyt, joten jäljellä oli enää tyvi. Ei siis mitään menetettävää.
Lähdin etsimään kirvestä ja huusin lapsille, että ottaisivat iltapalaa itsepalveluna.
– Äitillä on nyt vähän äksöniä!
Pian palasin Fiskars kainalossa ja aloin vuolla jalopuuta. Touhu oli melko pihkaista, joten riisuin housut ja jatkoin hommaa alushoususillani.
Seuraavaksi muistin että kuusi tarvitsee myös uuden imupinnan, joten käskin pojan autotalliin sahaa hakemaan. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen poika huusi eteisestä itku kurkussa, ettei löytänyt sahaa.
– Seinällähän ne yleensä on! huutelin.
– Ei ollu!
Kiskoin housut jalkaani ja syöksyin autotalliin kiertäen pajaa ympäri. Hermokäyrä alkoi vimputtaa edestakaisin. En löytänyt yhtään sahaa tai sahan kaltaista tuotetta, vaikka joka nurkan kolusin ja kalusin. Lopulta silmään osui pokasaha. Pakko kelvata.
The saha.
Takaisin kylppäriin päästyäni huusin pojan apuun. Poika tarttui sahan toiseen päähän ja niin alkoi saha laulaa.
– Aattele tälleen kahteen pekkaan ne on ennen vanhaan paukkupakkasilla sahanneet kokonaisia puita umpihangessa, mikäs tässä on lämpimässä kylppärissä pientä puuta purressa, mietiskelin ja poikaa hymyilytti.
Kun tyvi oli lyhennetty, tartuin uudelleen kirveeseen ja veistelin pitkiä lastuja. Sitten sovittelin kuusta jalkaan, muttei mahtunut vieläkään. Vuolin vähän reilummalla kädellä ja tein ympärilleni tolkuttoman sotkun, ja lopulta tyvi lumpsahti paikoilleen. Tyytyväisenä raahasin kuusen takkahuoneen kautta olohuoneeseen. Kuusi oli kookkaampi kuin olin arvioinut, joten kuusi jyräsi jukkapalmun ja rikkalapion alleen ja jätti jälkeensä täydellisen tehokkaasti levinneen neulasvanan.
Ylpeänä nostin kuusen pystyyn. Kun päästin irti, kuusi romahti pitkin pituuttaan olohuoneen lattialle. Jäin puoliksi puun alle.
– Vittu saatana!
Otin puun haarojeni väliin, veistelin ja vuolin, jyystin ja jynkytin, sovitin ja survoin. Mittailin keittiökapustan avulla, montako senttiä tyvestä upposi jalkaan. Ihan kunnolla oli kuusta jalan sisässä, mutta pystyssä päin puu horjui ja huojui kuin pienten porsaiden talo susihukan hönkäyksissä.
– Mikä tässä mättää?!!? huusin ja ohjasin kuusen jälleen kellalleen.
– Pitäskö soittaa iskälle? keskimmäinen kysyi.
– EI IKINÄ!!! ÄITI HOITAA!
Nyt aloin kiskoa jalkaa irti kuusesta, mutta se ei hievahtanutkaan. Olin iskenyt jalan niin syvälle tyveen kirveen hamarapuolella, että jalka ei liikkunut milliäkään mihinkään suuntaan. Minä yritin, sitten tyttö. Alkoi tulla hiki kummallekin.
– Voi jumalauta, ei ole todellista!!
– Onko pakko huutaa koko ajan, minä yritän nukkua!! poika huusi makuuhuoneesta.
– Voitko Elina pestä hampaat Karoliinalta ja lukea iltasadun?! Tässä saattaa kestää.
– Meille ei tule tänä vuonna joulua, pienin alkoi tihrustaa vieressä.
– Tulee! Äiti hoitaa! Voin kertoa, että tämä puska on minun haasteistani pienin tällä hetkellä ja tässä elämässä!
Whatsapp lauloi.
Sampsa: Laita kuva, kun kuusi on pystyssä.
Laitoin väliaikaisen kuva.
Sain neuvoja toisestakin ryhmästä.
En tiedä tarviitko neuvoja, mutta lähtikös tuosta jalasta se punainen osa kierteellä irti siitä säiliöstä? Oisko helpompi kiinnittää ensin ilman säiliötä, kun kuusi on pitkällään?
En tiedä, kun mikään ei lähtenyt irti!
– Kohta on peto irti! huusin ja jatkoin yritystä.
Ei lähe.
Lopulta tyttö sai nytkyteltyä jalan irti kuusesta ja jatkoin vuolemista. Kello näytti yhtätoista, lapset killottivat edelleen pystyssä. Tyttö lakaisi rikkaharjalla neulasia ja lastunpaloja kuin sairaanhoitaja, joka imee roiskeet kirurgin tieltä. Lopulta tajusin, että tyveä pitää lyhentää reilummin niin että paino jakautuisi enemmän alaoksille. Eikun pokasaha soimaan. Tällä kertaa keskimmäinen tarttui sahan toiseen päähän, ja kuusi lyheni seitsemän senttiä.
– Mie säästän tän palan muistoksi tästä joulusta, kun äiti ragesi kuuselle, tyttö kikatteli.
Muisto joulusta 2023.
Joku WhatsAppista kommentoi, olisiko homma pitänyt tehdä ulkona. Kieltämättä vinyylissä oli vihreä vana ja tahmeaa pihkaa, mutta uudelleen en kuusipuuta raahaisi kylpyhuoneeseen. Veisi vielä kultapalmunkin mennessään. Jälleen survoin tyveä jalkaan.
– Pakko mahtua, kun on just vihitty! huusin ja nostin puun pystyyn.
Ei huojunut enää.
Seuraava rasti oli laittaa kuuselle vettä. Se ei ollutkaan sen helpompi rasti se. Olin onnistunut kiinnittämään jalan niin, että reiän kohdalla oli iso oksa. Vesi valui vinyylille, vaikka kokeilin erimuotoisia ja -korkuisia kannuja. Lopulta yritin valuttaa vettä pienenpienellä nukkekodin kannulla. Hidas eteneminen alkoi käydä hermoon, joten löysin kuivauskaapista hivenen isomman lääkepikarin. Veisi aikaa sekin, mutta janoon en aikoisi kuusta tappaa.
– Äiti mitä sä teet?? keskimmäinen kyseli.
– Hörpytän.
Aamulla herätin silmät ristissä pienimmän.
– Rakas, meille tuli sittenkin joulu. Tule katsomaan kuusta.
– Vauuuuuu! Saako jo kolistella? pienin henkäili tuuheaoksaista kuusipuuta katsellessaan.
Oli muuten oikeasti valioyksilö – kuin suoraan amerikkalaisesta joululeffasta. Kuusien ferrari.
Työnsin etusormen kuusenjalan reikään ja kokeilin vesitilannetta. Ei ollut vajunut yhtään. Laitoin viestiä luottoryhmiin.
Se ei taida imeä ollenkaan vettä, taisin tappaa. Montako päivää mulla on aikaa nauttia joulusta?
Kyllä se useamman päivän kestää, kun jaksaa imuroida neulasia, Vappu lohdutti.
Sisko kyseli lisätietoja.
Olihan muuten sulamisen ajan niin että sai kuitenkin vettä koko ajan?
Tinsku: Ei. Kuoleeko se?
Maikki: Jep.
Älä poista kuorta kuusen rungosta! Kun sulatat kuusta, laita kuusen tyvi vesiämpäriin ja suihkuta neulasille ja rungolle kylmää vettä parin tunnein välein, jotta kuusi on kostea koko sulatuksen ajan.
Ja näin teki varmaan joku jouluihmisten heimoon kuuluva super Sirpa, jonka elämäntehtävänä on loihtia ympärilleen joulua ja kuivatella appelsiininkuoria himmeliin jo kesäkuussa. Oliko joulunörttejä oikeasti olemassa?
Kun pääsin töihin ja söin lounasta työtovereideni kanssa, pistojälkiä saaneet käsivarteni herättivät huomiota.
– Onko sulla kissa? kyseli Arto.
– On kissa, mutta on myös kuusi. Tuli vähän painittua, näkisitpä reiteni.
– Olisko muovikuusi helpompi ja halvempi hankinta?
– Muovikuusi? Ei ikinä!
No onhan se nyt.
Neljä päivää myöhemmin:
En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä kuusi kenotti uhkaavasti. Lasten koristelu saattoi tapahtua hieman toispuoleisesti, liekö sillä vaikutusta? Onneksi ratkaisin ongelman kissanlelulla!
Vaihderikasta joulua kaikille blogimme lukijoille!
****
Ihan aina ei kuusi mahdu ovestakaan sisään, lue Maikin tavallinen joulu(kuusi)tarina täältä: Kas näin kaatuu kuusi
Oliko se pää vai pylly alaspäin? Reidet vai ranteet auki?
Tämä on hikeä pukkaavan kehokertomuksen jatko-osa. Jos et ole lukenut osaa 1, tee se täältä: Body Project Tinsku tiukemmaksi
– Herra jumala äiti sie oot laihtunu!! huutavat lapset eräänä aamuna, kun kekkuloin eteisessä rintsikoissa ja alkkareissa ja etsin kiireessä housuja jalkaani.
– Kiinteytyny joo, totean.
– Nyt ne ainakin yrittää iskeä siellä salilla! Ja iskä on varmaan onnellisempi.
– Öööö tota…
Tässä kohtaa piti hidastaa. Mitähän ulkonäkökeskeisyyttä tämä body projectini opettaa lapsilleni? Halusin opettaa, että jokainen vartalo on kaunis.
– Pääsisit jatkoon pyllyohjelmassa! lapset jatkavat viitaten Frii-kanavalla pyörivään Naked attraction-ohjelmaan, jota kehopositiivisuuden nimissä joskus yhdessä katselemme.
– Just. Tässä projektissa on pointtina se hyvä olo, elämässä ei ole tärkeintä se miltä näyttää, yritän.
Vaikka onhan se kiva, kun pitkään kaapissa lojunut mekko solahtaa päälle vaivatta eikä enää kiristä kainaloista. Niin tai näin, elämäntapamuutos ja personal trainerin palkkaaminen on ollut elämäni parhaimpia päätöksiä. Niitä huonoja on tullut vuosien varrella tehtyä jo tarpeeksi, mutta ei mennä nyt niihin.
Body projectia on nyt jatkunut kahdeksan viikkoa, ja kiloja on lähtenyt kuusi. Olo ei ole aikoihin ollut näin hyvä, liekö koskaan? Nukkumaanmeno hieman ontuu, sillä en ole ollut sängyssä vielä kymmeneltä, mutta yleensä saan tarpeeksi unta (paitsi niinä öinä kun kissa vinkuu, lapsi pelkää mörköä tai mies haluaa jutella syntejä syviä).
Ruokavalion noudattaminen on käynyt vaivattomasti, tosin vettä pitäisi muistaa juoda enemmän ja kahvia vähemmän. Joka aamu syön saman aamupalan: marjoja, siemeniä, pähkinöitä, kaurahiutaleita ja luonnonjugurttia, päälle loraus oliiviöljyä. Töissä käyn syömässä ruokalassa kuten tähänkin asti. Pidän vain huolen, että salaattia ja vihanneksia on lautasella enemmän kuin pääruokaa.
The breakfast.
Joka päivä raahaan töihin kello kahden eväät: välillä marjapirtelön, välillä vihersmoothien. Illalla syön proteiini- ja kasvispitoisen päivällisen ja jos jaksan, iltapalaksi siemenäkkäriä tai marjakimaraa. Mielitekoja on ollut vähän, kun verensokerit pysyvät tasaisina. Jos unohdan välipalan, tekee mieli vielä illallakin survoa suuhun suklaata tai höttöleipää. Mutta toki pitää herkutellakin välillä, en aio nillittää kaikista elämän nautinnoista.
Kun Aikku eräänä iltana tulee tyttärensä kanssa kylään, surautan vieraille ja lapsilleni green monsterin. Makuraadin ilmeet vaihtelevat nirpistyksestä irvistykseen.
– Onko tässä heinää? kommentoi ensimmäinen.
– Maistuu ruoholta, johon on sekoitettu limeä ja oksennusta, irvistelee toinen.
– Äiti juottaa meille ruohopirtelöä!
– Tästä puuttuu jotakin… Hmm… On kuin mojito ilman rommia, toteaa Aikku.
– Näyttää hevosen kuolalta, arvostelee viides.
– Työ ette ymmärrä hyvän päälle! Miks tää miun suussa maistuu hyvältä? Okei kaipaisi ehkä jotain peittämään sellerin makua, mutta mulle menee kuin häkä, totean ja kulautan kurkkuuni sekä omani että lasteni shotit viimeistä pisaraa myöten.
Syömisen ohella on treenaaminenkin sujunut hyvin. Kun aloitin saliharjoittelun, tuntui, että kuolen jo alkulämmittelyyn. Välillä oksetti, mutta kunto alkoi kasvaa rytinällä. Personal trainer kehui, että jaloissani on poweria. Sen tiesinkin, on tässä tullut treenattua niin koulun käytävillä juoksua, kilpajuoksua kuin yöjuoksuakin. Kerran valmentaja kyykytti minua hack-kyykyillä.
– Alemmas, alemmas, älä nainen mussuta siellä!! Äläkä jää sinne alas, nopeesti ylös.
Kun sain viimeisen kyykyn karjaisten tehtyä, tuli kehuja.
– Se oli hyvä, ei mulla muut asiakkaat pääse alas asti.
– Oikeesti?
– Juu juu.
Ai että kun teki mannaa. Kävelin rinta rottingilla kohti vatsaliikepenkkiä. Vatsat olivat aluksi heikkouteni, nyt lempiliikkeitäni.
– Kokeillaan jotain vähän erilaista, kun sulla menee noi vatsat niin hyvin, valmentaja ehdotti.
– Kuulostaa pelottavalta.
Fifty shades of Grey realisoituu. Olen kyynärpäideni varassa rullan päällä lattialla ja jalkani riippuvat katossa roikkuvassa rihvelissä, joka muistuttaa seksikiikkua. Levitän haarojani ja voihkin tasaisesti kiihtyvään tahtiin. Suoraan takanani voimamies treenaa jalkoja, kun levittelen hänelle omiani. Paita valuu kainaloon. Tsiisus. En jaksa välittää, sillä kaikki tarmo menee liikerataan.
Pian olen jumppapallon päällä tekemässä vatsoja. Koutsi näyttää mallia, mutta ei itse pysy pallon päällä. Minä pysyn, tulee voittajafiilis. Uskomatonta mihin kaikkeen keho pystyy. Mihin minä pystyn! Mieli ja keho ovat yhtä. Miksi en ole ennen kokeillut rajojani liikunnan avulla? Olisi saattanut tulla vähemmän sotkua ja sanomista.
Olen huomannut, että liikunnan avulla tiuskiminen ja ärhentely pysyvät poissa. Myös piereskely pysyy poissa, kun luovuin leivästä ja vehnäjauhosta. Voin siis siis sanoa olevani parempi äiti ja täydellisempi ihminen kiitos body projectini. Täydelliseen vaimoon on vielä matkaa, mutta ei mennä nyt siihen.
Kuvitteleko vain, vai olenko myös enemmän läsnä elämässä projektini ansiosta? Kun menen kuntosalille, en pysty haahuilemaan enkä roiskimaan sinne tänne. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin liikkeiden tekemistä oikein. Ja liikkeeni ovat harkitumpia myös kuntoilusuorituksen jälkeen. Joku viisas on sanonut, että elämän tarkoitus on löytää rauha. Jospa löydän sisäisen rauhani tämän myötä. Ehkä en usko tähän itsekään, mutta rauha minun sielulleni, aamen.
Kotijumpat menevät rutiinilla ja tutulla tempolla. Poika ottaa tavakseen tarkistaa, onko selkä suorassa kun lankutan, ja pienimmäinen näyttää söpöltä nyrkkeillessään ilmaa. Barbitkin jumppaavat tuon tuosta. Kerran kun aloitan jumppaamisen ja pumppaamisen, pienin tulee vessasta pikkuhousunsuojan kanssa.
– Äiti tässä vaippa, jos tulee tuhnua.
– Ahhaahah, kiitos rakas, en usko että tulee eritteitä, on tässä lantionpohjalihaksetkin jo kehittyneet.
– Mitä?
Lapsi purkaa leikeissään jumppatraumojaan.
Pari viikko sitten valmentaja vei minut kuntoportaisiin. En ollut tiennyt, miten monella tavalla portaissa voi kyykätä: etuperin, sivuttain, hyppäämällä, liukumalla, huohottamalla, ähkimällä ja ärjymällä. Enkä tiennyt, miten kuollut voi olla illalla.
Kun koittaa päivä, jolloin pitää mennä ensimmäistä kertaa yksin salille, jännittää. Ei ne liikkeet eikä hiki eikä voimannostajat, mutta se tekniikka. Olen aivan käsi, kun pitää säätää laitteiden asetuksia tai lukita rautaa. En selviä edes ranneremmeistä. Entä jos en muista, miten päin laitteisiin pitää mennä? Voinko katkaista selkäni tai murtaa varpaani? Entäs jos jään jumiin tai roikun pää alaspäin seksikiikusta?
– Mie haluun tulla mukaan, nauroi Aikku kaksin kerroin kahvipöydässä, kun kerroin peloistani.
– Et halua etkä tule.
Turhaan pelkäsin. Okei, kuntopyörän kohdalla en enää ilennyt kysyä apua salin omistajalta. Satula ei vain laskeutunut alemmas, vaikka paukutin ja runkutin. Oli pakko ottaa kohteeksi salin ainoa persjalkaisille tarkoitettu kuntopyörä. Ongelma oli, että se sijaitsi aivan liki toista pyörää, jossa polki se sama voimamies, jolle aikaisemmin levittelin haarojani. Näyttääkö typerältä, jos kuntopyöriä on kymmenen ja valitsen sen, jossa hiplailen vierustoverin reittä? Ei ole vaihtoehtoa, jos haluan polkea.
– Et saa kyllä millään kiinni, niin paljon on etumatkaa, sanoo voimamies.
– Katotaan, vastaan ja alan kitkuttaa.
Salilta tullessani pistäydyn äidin ja siskon luona ja kerron kuinka ylpeä olen itsestäni. Olen selviytynyt saliohjelmastani yksin! Kerron ja näytän intopiukeana olohuoneen matolla millaisia jalkaliikkeitä tein kuminauhan kanssa ja ilman.
– Ai ai, lopeta, elä kerro enempää! Jalakaan koskkoo! äiti alkaa yhtäkkiä vaikertaa ja hieroo kipeitä polviaan.
Töissä olen onnistunut inspiroimaan esimerkilläni työkavereita. Henkka ja Eki ovat iloisia, kun saavat syödä kahden edestä kieltäytyessäni kakkupaloista ja piirakoista, mutta ryhtiliikkeitäkin on tapahtunut. Sanna on vähentänyt leivänsyöntiä, Heidi tilannut kuukauden nettivalmennuksen ja Eki vaihtanut huonoja rasvoja hyviin. Kotona kehun miehelle, kuinka olen onnistunut inspiroimaan kanssaeläjiäni.
– Meinaako nekin ottaa avioeron?
Eräänä perjantaina demonstroin työkavereille torstain treeniä, jossa jouduin taipumaan ihmeasentoon penkin, patjan ja raudan välissä. Näytän miten limbosin rauta navan alla ja nostelin lantiota ja takapuolta ylös alas ilmassa.
– Miun asento oli kyllä vähän väärä, meinas mennä oikeesti hermo. PT sanoi, että asento oli jotenkin ihan perseelleen.
– Onko paikat kipeenä? kysyy Jarkko.
– On perse.
– Sittenhän se toimi, hyvä homma! Jarkko toteaa.
– Kyllä, ei menny hukkaan.
Henkka kuuntelee keskustelua ja näyttää mietteliäältä.
– Jos mie sanon, että olin eilen baarissa ja tänään on pää kipee, niin onks se hyvä?
– No enemmän oltas huolestuneita, jos ois perse kipee, Jarkko tykittää ja pian lihaksiin sattuu enemmän nauraminen kuin jumppaamisen jälkitila.
Kun seuraavan kerran teen kotona kotijumppaa ja kyykkään, pienin katsoo piirrettyjä ja mies ilmeisesti takapuoltani.
– Nyt kun näitä totuuksia on puhuttu, niin sulla on kyllä tommonen lättäperse, mies sanoo.
– Lättäperse?
– Teidän suvulle ominaista.
– Jaa, etpä oo ennen maininnu. Sittenhän se on lättä. Mutta vielä minä sulle hyppyriperseen näytän!!! huudan, jatkan kyykkäämistä alemmas ja alemmas ja sitten taas huutamista:
– Nyt lähtee läski!
– Haluutko että lähden heti? kyselee mies.
Pian nauran niin, etten enää pysty kyykkäämään. Joskus pitää antaa itselleen armoa.
Koska tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, etten hallitse mieltäni, kieltäni, muistiani saati tunteitani, ja koska kesäsääkin on mieleltään yhtä ennalta-arvaamaton vaihdellen seksihelteestä tornadoon, on pakko saada hallinnan tunnetta jostakin. Niinpä päädyin palkkaamaan personal trainerin puoleksi vuodeksi ja aloitin elämäntapamuutoksen. Tosin aloitin tämän muutoksen jo neljä viikkoa ennen valmentajani tapaamista. Koska ihmisethän siivoavat kotinsakin ennen siivoojan tuloa.
En ole ylipainoinen, mutta paino on vuosien saatossa itsepintaisesti hilautunut ylöspäin. Heinäkuun alussa painoin saman verran kuin ollessani viimeisilläni raskaana viisi vuotta sitten. Ketuttaa kun talvitakki pitää survoa kiinni ja hieman liian kitsas lempimekko näyttää päälläni käytetyltä kondomilta, jonne on tintattu siskonmakkara. Muutoksen pointti on kuitenkin ennen kaikkea siinä, että haluan saada lihaskuntoa, voida hyvin ja jättää vatsakivut taakseni. Kolesterolitkin ovat koholla, vaikka olen kasvissyöjä. Eikä haittaa vaikka selkäkin lopettaisi naksumisensa.
Haluan myös todistaa ystävälleni, että keski-ikäinen voi muokata kehoaan. Ystävä kehotti suosiolla antamaan pienet vaatteet hyväntekeväisyyteen ja hyväksymään iän tuomat muhkurat. En hyväksy. Se mikä on tullut syömällä, lähtee myös syömällä.
Heinäkuun alussa jätin pois sokerin ja leivän ja aloin lisäämään liikettä ja kas kummaa – paino alkoi tippua. Koukutuin muun muassa Youtubesta löytyvän Team Body Projectin jumppiin. Mutta ne viisi kiloa lähtevätkin helposti, seuraavat vaativat jo kuulemma työtä. Mutta kun tekee mieli jättää yksi lankutus väliin tai syödä pullamössöä, riittää että muistelen toissa kesän Norjan reissua, jossa sain vatsani niin tilttiin, että jäi kesän parhaimmat bileet välistä. Tarina luettavissa täältä Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3
Jostain se on aloitettava.
Koska en jaksa etsiä tietoa tai parhaita kunnonkohotusmetodeja netistä, oli personal trainer ainut ja oikea vaihtoehto. ”Sinä olet ihminen, joka tarvitsee henkilökohtaista palvelua”, huokaisi kerran mieskin. Hän katsoi vierestä epäonnista ähellystäni, kun yritin postittaa leipälaatikkoa. Olin onnistunut sekoittamaan postipakettien maxikoot oman pakettini todellisiin mittoihin ja ostamaan netin kautta M-koon paketin, vaikka paketti oli todellisuudessa L-kokoa. Kun kaupassa survoin pakettia lokerikkoon kolinan säestämänä, myyjä juoksi paikalle ja huusi, mitä täällä tapahtuu. Otin huudon hieman henkilökohtaisesti, mutta pian jouduin hoitamaan myös asiani loppuun henkilökohtaisesti.
Kun yritin ensimmäisen kerran nähdä henkilökohtaisen valmentajani livenä, meillä oli vaikeuksia kohdata henkilökohtaisesti. Onnistuin buukkaamaan tapaamisen päällekkäin kampaajan kanssa ja kun sain sählättyä uuden ajan, onnistuin istumaan eri kahvilassa kuin valmentajani.
Kun vihdoin kohtasimme, kävi käsky ostaa kuntosalikortti etukäteen. Kuuliaisesti suuntasin kuntosalin tiskille silloin kun sieltä sai henkilökohtaista palvelua. Muutoin olisin todennäköisesti survonut itseni väärästä ovesta sisään, täyttänyt yhteystietolomakkeen väärillä tiedoilla ja ostanut väärän vuoden salikortin. (Hieman myöhemmin onnistuin työntämään salikorttini väärään masiinaan, vaikka sain henkilökohtaista opastusta asian tiimoilta, mutta ei mennä siihen.)
Kuntosalia varovasti tarkkaillessani alkoi ahdistaa jo pelkkä haju ja kilinkolina. Miksi pitää aina tunkea itsensä epämukavuusalueelle? Mielessä kaikuivat erään työkaverin sanat: ne salit on kunnon iskupaikkoja. Katselin ympärilleni ja huomasin muutaman lihaskimpun äheltävän painonnostopenkeissään, vaikka sali oli markkinoitu minulle eläkeläisten ja teinien paikkana. Kusetusta?
Kun pääsin kotiin, kerroin salikortista lapsilleni. Poika katsoi minua kauhistuneena:
– Äiti nehän on sellasia paikkoja.
– Millasia?
– No SELLASIA paikkoja.
– Niin minkälaisia?
– No kun ne kuitenkin yrittää iskee.
– Ketkä?
– Miehet.
– No miks siellä kukaan yrittäs iskee??!! Siellähän huhkitaan ja hikoillaan.
Keskimmäinen puuttui puheeseen ja alkoi iskeä silmää:
– No kun ne on SELLASIA paikkoja. Siellä on laihoja naisia ja muskelimiehiä ja sitten vink vink.
– Entä jos sie et joku päivä tuu sieltä takasin?
– No on luotto kohillaan. Ja teillä oli ikää 10 ja 12?
– Jep. Kyllä myö tiedetään nää asiat. Katotaan erilaisia ohjelmia.
– Ja MITÄHÄN ohjelmia työ katotte?? Nyt lähti suoratoistopalvelut!
Poika mietti hetken.
– Mutta siehän voit näyttää niille keskaria. Tai sormusta. Tai laita sormus keskisormeen! Tai voinko mie tulla mukaan?
Pienimmäinen astui määrätietoisesti veljensä eteen ja puuskahti:
– Mutta keskalin näyttäminen talkottaa että lakastaa!
Kun seuraavana aamuna suuntasin salille kuntotestiä varten, paikalla oli pelkästään eläkeläisiä ja valmentajani. Hän syventyi ensin ruokapäiväkirjaani ja myhäili hyväksyvästi.
– Hyviä juttuja. Pidä nää kaikki kesäkurpitsat, kaalit ja kasvikset, marjat ja kalat. Ja pähkinät ja pavut on tosi hyviä proteiinin lähteitä. Mitä on savusärki? Joo, eikun ääntä kohti.
Myhäily jatkui kun hän luki päiväkirjaa eteenpäin, kunnes ei enää jatkunutkaan.
– Kahvia menee liikaa ja kaikki liian pitkälle prosessoidut kasvisvalmisteet voit unohtaa. Kasviskebabit ja vehnäpohjaiset kasvissuikaleet hyi yök. Härkis ja tofu on hyviä. Margariinin tilalle oivariinia. Ja perunan syöntiä voit vähentää, sen voi korvata vaikka cuscusilla tai ruokakauralla. Ja tuota, moneltako sinä menet nukkumaan?
– Öööö kahdeltatoista.
– Kymmeneltä pitää olla sängyssä! Kaikki mitä syöt seiskan jälkeen jää suoraan lanteille. Painon tippumiseen vaikuttaa myös nukkuminen.
– Selvä.
– Ja vettä pitää mennä kolme tämmöistä putelia päivässä, kiinteytyminen helpottuu. Veteen elektrolyyttejä sekaan.
– Mitä ne on?
Sitten olikin kuntotestin aika. Testin aikana kävi mielessä paljon ajatuksia, vaikkei oikein jaksanutkaan ajatella. Miten olin päästänyt vatsalihakseni surkastumaan? Ja miksi helvetissä pitää aina höyrähtää johonkin projektiin, eikö joskus voi elää normaalisti?
Kun pääsin kotiin, poika oli kärppänä.
– No yrittikö ne iskee?
– Ne papat rollaattorilla? Vai se vieressä polkenut mummo?
– Voihan nekin.
Innostuin paistamaan lapsen onkimat säretkin. Nam!
Lauantaina oli paha paikka – pitäisi lähteä rokkiin ja ehkä nauttia hieman nestettä. Tiedustelin valmentajaltani, miten tehokkaasti yksi päivä tappaa hyvän ruokavalion ja treeniohjelman. Vaikken maininnut sanaa alkoholi, koutsi oli heti tilanteen tasalla. Ei mikään eilisen treenin tyttö.
– Ei yksi päivä haittaa mitään. Varsinkaan valkkarissa ei ole kaloreita juuri nimeksikään!
Jos punaviini on jumalten juoma niin valkoviini on kuntoilijan kuoma.
Kun olin selviytynyt lauantaista (voin kertoa että keskiyöllä oli aivan se ja sama, vaikka olisin vetänyt kermalikööriä kuin Aku piimää), oli sunnuntaina aika syventyä uuteen ruokavalioon ja treeniohjelmaan. Pian innostuin tilaamaan vähän selleriä, kvinoaa ja siemeniä Prisman verkkokaupasta. Kun kävin ostokseni maanantaina noutopisteeltä, eräs pussi hyppäsi suoraan silmilleni.
Tulee selvästi vähän rouskuvampaa siemennäkkäriä!
Maanantaina olikin ensimmäisen kotijumpan aika. Se pitäisi vähitellen suorittaa 20 minuutissa, kun treeniä olisi jo vähän takana. Ensimmäisellä kerralla saattaisi kuulemma mennä 45 minuuttia. Mikäs tässä, selkeät ohjeet! Kolme erilaista jumppaa! Kun tiedän, mitä teen, niin minähän teen, myhäilin.
Pian hikoilin kuin Santra-sika Saint-Tropezilla. Kohta oli pakko laskea liikkeitä sormilla. Mitä vittua, tässä on yhteensä 180 punnerrusta!
– Äiti miksi sie lähit tohon? tyttö katsoo hämmentyneenä vuoroin minua ja vuoroin hikilammikkoa lattialla.
Punaista sellaista, sillä pari päivää sitten värjätty tukkani valui suoraan vinyylille! Silmissä kirveli kun ripsarit valuivat silmämuniin. Milloin olin tällaista rääkkiä harjoittanut viimeksi? Ja milloin viimeksi olin ollut näin kuuliainen ja tehnyt kaiken, mitä käsketään? Miksi piti aina viedä kaikki äärirajoille?
“Koska sie elät”, kuulin päässäni Aikun äänen.
– Se joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön! Tää on tieteellinen kokeilu, ähkin ja puhisin 125. punnerruksen alta tyttärelleni.
Jumpassa meni tunti ja 15 minuuttia. Musertavaa. Tosin jouduin Youtubesta katsomaan spiderman lankkujen ja leg slidien ohjeet useita kertoja, joten aikaa kului. Ja mikä olikaan Burpee? Siitäkin oli tarjolla 20 variaatiota, piti ottaa helpoin. Joten kun youtubettelut poisti laskuista niin hyvinkin saatoin päästä 50 minuuttiin. Mutta se 20 minuuttia kuulosti utopistiselta.
Seuraavana päivänä lihaksia jäyti mukavasti. Nähdessäni Aikkua hän pyysi ystävällisesti saada katsoa kotijumppani ohjetta. Pian Aikku nauroi vedet silmissä.
– Mie luulen että yks näistä kolmesta olis riittäny! Ihmettelin että mikä superjumppa kun 180 punnerrusta!
– Jaa… Ei saatana ihmekös meni niin kauan ja vatsat ei noussu enää ollenkaan!
Myös muut tyttöystävät repeilivät riemusta, kun kerroin projektini startista.
– Ai hitto että repesin🤣🤣. Mut antaa se vähän joustoo ku reenaa ku hullu! kirjoitti Petra.
– Kannattaa varmaan ruokavalio-ohjeet luetuttaa ensin muilla, ettei tuu vedettyy viikon settiä kerralla! kuittasi sisko.
Buahhaahha.
Kun näin valmentajani seuraavana päivänä kuntosalilla, hän virnisteli, että kukaan hänen asiakkaistaan ei ole vielä käsittänyt väärin ja tehnyt kaikkia jumppia kerralla.
– Mutta voihan sen tehdä noinkin. Ootko tukossa?
– En pahasti, mutta tuntuu. Niin ja tuut huomaamaan, että loppuun asti ajatteleminen ei ole vahvuuksiani. Tapana on toimia, ei miettiä.
Ensimmäinen saliharjoittelu oli mukavaa ja onnistui hyvin. Mitä nyt meni hermo ranneremmien kanssa ja sain noottia huonosta muistista. Mutta melkoista mannaa, kun jollain elämänalueella joku sanoo mitä tehdä, eikä ole kuin tehdä! Ja kun valitan, ettei enää nouse, valmentajalla on vastaus heti valmiina:
– Älä mussuta!!
Miksi omat opiskelijani eivät voi tehdä niin kuin minä sanon? Olisi kaikilla helkutin paljon helpompaa.
Ehkä se tästä, body project alkakoon! Myös Aikku jaksoi kannustaa laittamalla viestin:
– Jatka! Tää siun projekti lisää kaikkien hyvinvointia, kun en saa naurua loppumaan 🤣🤣
Tämä tarina tapahtui yhdeksän vuotta sitten ja on kaikessa tragikoomisuudessaan taivahan tosi.
Eletään kesää 2014. Meillä on tapana viettää kesät kesämökillämme Höytiäisen rannalla eikä tämä kesä poikkea edellisistä. Vietämme kunnon kommuunielämää leppoisissa kesätuulissa: minä ja mieheni, lapset ja kissat, minun vanhempani ja sekalainen seurakunta kesävieraita, sukulaisia ja naapureita. Sinkkukesää viettävä pikkusiskoni Maikki asuu kolmen kilometrin päässä omassa torpassaan, ja alkukesästä Maikin luo muutti sinkkuilemaan myös hänen hyvä ystävänsä Inka. Kesä sujuu oikein leppoisasti ja päivät panevat parastaan, kunnes koittaa Ilosaarirock.
Olemme nuoria ja notkia, joten rockiin on päästävä. Ja mitäpä olisi Ilosaarirock ilman ilolientä? Ilolientä kuluukin kohtalaisesti kolmen päivän aikana ja sunnuntaina väsyttää kolmen päivän vouhkaamisen jälkeen. Rockin jälkeen sunnuntaina suuntaamme takaisin maaseudun rauhaan – minä omalle mökilleni ja tytöt omalleen. Tässä vaiheessa kukaan meistä ei aavista, että kaksi edellistä liskojen yötä eivät ole mitään verrattuna tulevaan kissojen yöhön.
Kun saavun mökille, päätän mennä kerrankin ajoissa nukkumaan. Harvinaista kyllä, olen ennen kello kymmentä vällyjen välissä ja alan pilkkiä luettuani neljä riviä Annan pääkirjoitusta. Autuutta ei kuitenkaan kauaa kestä, sillä neljä minuuttia yli puolenyön herään unenpöpperössä puhelimen soittoon.
Mitä helvettiä, kuka soittaa keskellä yötä? Hamuan unissani kännykkäni yöpöydältä ja katson tuikituntematonta numeroa näytöltä. Samoin tein puhelu loppuu, mutta saan samasta numerosta tekstiviestin, jonka luen kasvavan paniikin vallassa.
Viestissä lukee näin: “Tule tänne heti! Tänne tuli joku tyyppi. Maikki huutaa ulkona!!”
Tajuan, että numero kuuluu siskoni kämppäkaverille Inkalle. Aivoni huutavat, että pikkusisko on vaarassa ja nyt on toimittava. Ampaisen sängystä, herätän mieheni ja juoksen suuna päänä vanhempieni makuuhuoneeseen huutaen ”Maikkia tapetaan!!! Maikkia tapetaan!! Nyt on kiire!”
Tämä on oikein hyvä tapa herättää puolikuuro isäni, mutta ei välttämättä lainkaan hyvä tapa herättää rytmihäiriöistä kärsivää äitiäni, joka lähentelee seitsemääkymppiä. Mutta kun pikkusiskoa tapetaan, niin eipä siinä ehdi sanojaan valitsemaan! Ja pääasia, että talo on nyt hereillä.
Yritän soittaa Inkalle, mutta puhelu katkeaa joka kerta. Kun soitan kuudetta kertaa, puhelimeen ei enää saada yhteyttä, se mykistyy täysin. Päättelen, että tunkeutuja on kolkannut hänetkin.
Päätämme yhteistuumin kuin jatkosodassa kuunaan, että miehet lähtevät rintamalle vihollisen kimppuun ja naiset jäävät kotiin. Ennen sotaan lähtöä on luonnollisesti aseistauduttava. Mieheni hakee paskahuussin takaa kirveen ja isäni Volvon peräkontista alumiinisen rautakangen. Koko ajan hypin ja hoputan vieressä kuin mielitautinen: ”Menkää jo!! Nyt on kiire! Maikkia tapetaan! Ne kuolee molemmat!!!!” Löydän vielä kuistilta pojan muovisen leikkipyssyn ja sujautan sen mieheni taskuun. Ties vaikka sillekin on käyttöä.
Ase.
Volvo ampaisee pihasta kuin hauki rannasta. Koskaan ei kyläpahasen hiekkatie ole pöllynnyt niin kovasti – näyttää että renkaat ovat ilmassa. Puolessa välin matkaa mieheni tekee ristinmerkin, vaikka ei kuulu edes kirkkoon.
Tällä välin mökillä äitini näyttää aika kalpealta. Juotan äidille vettä, kuljen edestakaisin olohuoneessa ja yritän turhaan soittaa Inkalle. Puhelin pysyy mykkänä. Äidiltä alkaa pettää hermo, ja hän päättää soittaa poliisit. Hätäkeskus kyselee rauhallisesti tietoja ja äitini vastaa niille heppoisilla tiedoilla jotka meillä on. Tuota pikaa hätäkeskus lähettää poliisipartion matkaan.
Puhelun jälkeen äitini hyökkää minun kimppuuni ja kyselee millaisissa porukoissa oikein liikumme, ja mitä olemme jättäneet kertomatta. Rauhoittelen äitiä, että se on varmaan joku entinen heila tai se naapurin omituinen Pekka. Sanon “Elä huoli”, vaikka itsellä on paskat housussa ja sydän jättää lyöntejä väliin.
Erilaisia skenaarioita kehitellessämme iskuryhmä saapuu siskoni pihaan. Isäni sammuttaa Volvon, mutta kaikkialla on hiirenhiljaista eikä missään näy ristin sielua. Miehet hiipivät etukuistille. Isäni päättää jäädä passiin talon etuovelle, kun mieheni lähtee kiertämään mökkiä kirves olallaan. Missään ei näy ketään.
Lopulta miehet päättävät etsiä vara-avaimen käsiinsä ja menevät omine lupineen sisään. Pahaa-aavistaen he avaavat oven. Eteisessä on vastassa…….
hölmistynyt siskoni täysissä sielun ja ruumiin voimissaan, joskin puolialastomana. Maikki on ihmetellyt, miksi isän Volvo kaasuttaa keskellä yötä pihaan. Ihme se on senkin takia, kun eivät ole isän kanssa sanaakaan vaihtaneet viimeiseen viiteen vuoteen. Ja nyt isä seisoo rautakanki ojossa eteisessä keskellä kirkasta yötä. Sisko arvelee sanaisen arkkunsa vaientuvan lopullisesti. Hämmennyksestä huolimatta Maikki kysyy viattomasti:
“Mitä työ täällä teette?”
”Missä se on!!??” isä karjuu.
”Kuka??” kysyy sisko.
”Se mies!!!?”
”Mikä mies?”
Kun kaikki kolme ovat tovin tillottaneet toisiaan suu auki, tapahtumaketju alkaa pikku hiljaa selvitä ja miehet laskevat aseensa. Maikki arvaa kuka on hälyttänyt iskujoukot paikalle ja varovasti kolmen kopla koputtaa Inkan ovelle ja kurkkaa sisään. He löytävät Inkan huoneen nurkasta tärisevänä ja itkevänä myttynä.
Inka on nähnyt yöllä unta tappajan näköisestä miehestä ja herännyt yöllä Maikin huutoon. Maikki puolestaan on herännyt siihen, kun naapurin kissa on tullut avoimesta ikkunasta sisään ja hyökännyt hänen oman kissansa kimppuun. Maikki on ajanut tunkeilijan ulos karjumalla ”Häivy!! Lopeta!! Älä!! Mene pois!” Inka on päätellyt, että joku nuijii ystävää pihalla eikä ole uskaltanut vastata puhelimeen, koska pelkäsi tappajan paikantavan hänetkin piilostaan.
Maikki soittaa minulle naurusta ulvoen ja kertoo, ettei hänellä ole oikeasti hätää. Vapisen helpotuksesta ja nauran kohta lattialla nelinkontin itsekin. Äitiä ei naurata vieläkään, vaikka kaadan hänelle toisella kädellä viskipaukkua.
Naurun lomasta saan sanotuksi siskolle, että meillä on vielä yksi ongelma.
“Poliisi on kohta kohteessa. Että kannattaa ainakin se kirves ja leikkipyssy piilottaa!”
Sisko kauhistuu ja kehottaa perumaan poliisit. Muistan ikuisesti äitini ilmeen, kun hän edelleen kalpeana tarttuu luuriin. Olisin halunnut nähdä myös sen hätäkeskuksen päivystäjän ilmeen, kun äitini ilmoittaa rauhallisella äänellä: ”Peruisin äsken tilaamani poliisipartion. Kyse olikin vain kissatappelusta.”
Olin aloittelemassa uutta ruotsin kurssia ja pidin nimenhuutoa. Itseäni en ehtinyt esitellä, sillä sisään pölähtänyt maija myöhänen teki sen puolestani. Hän vilkaisi minua, virnisti ja hihkaisi kovaan ääneen koko luokalle:
– Sie olet SE ope! Sulla oli punainen tukka ja buutsit ja sait ihan hirveen raivarin ja sitten purskahdit itkuun, kun olit syönyt sen karhun puolukat!
Hetken oli hiljaista ja muut oppilaat katsoivat minua kysyvinä. Tuota pikaa virnistin:
– Jep, that´s me! Jo, det är jag! Välkommen till kursen i svenska!
Se kerta, jota vanha opiskelijani muisteli, tapahtui reilut kymmenen vuotta sitten, kun odotin esikoistani. Olin hormonihuuruissani hiukan kireänä perjantain viimeisillä oppitunneilla, sillä meininki oli kuin hollitallissa. Jatkuva älämölö ja kavereiden tökkiminen alkoi mennä ihon alle. Kun neljättäkymmenettäviidettä kertaa kuulin “Joko lopetetaan?”, päässä napsahti. Löin Klipp plus -kirjan pöytään ja aloin rageemaan. Kun olin oksentanut angstini pihalle, purskahdin itkuun.
Tuli aivan hiirenhiljaista. Niin hiljaista, että mietin päässäni kuumeisesti seuraavaa siirtoa. Miten saisin tilanteen haltuun?
Siinä kun katsoin häkeltyneiden teinien naamoja, päätin paljastaa, että odotan vauvaa. Se oli ainut keino pelastaa nahkani. Tunnustin myös, että edellisenä sunnuntaina olin itkenyt vielä typerämmälle asialle. Olin poiminut anoppilassa useamman tunnin puolukoita, jotka olivat sinä kesänä hyvin vähissä. Vähän myöhemmin olin nähnyt ikkunan takaa, kun pihaan löntysti elävä karhu, joka oli tullut pihaan selvästi kalanroippeiden houkuttelemana. Hämmennyksen jälkeen olin purskahtanut itkuun, koska nalle oli nälissään ja minä olin vienyt sen viimeiset puolukat.
Kun olin kertonut tarinan opiskelijoilleni, tunnelma luokassa keveni. Moni onnitteli ihanasta uutisesta ja kyseli joko se potkii. Lopputunti sujui niin letkeissä merkeissä, ettei kenelläkään enää ollut kiire kotiin, vaikka kello oli jo pykälässään.
Karhukeissi ei suinkaan ole ainut typerä asia, jolle olen itkenyt. Pari vuotta sitten istuin kiikkustuolissa ja katsoin dokumenttia Neiti aika. Dokkarin jälkeen kiikkutuolin keinunta pysähtyi ja aloin itkeä hysteerisesti. Mies katsoi minua silmät selällään ja kyseli, mitä tapahtuu. Sopersin että tässä sinkoilen päättömästi ympäriinsä ja kulutan itseäni loppuun turhilla asioilla, kuten viilaamalla kestopreesens-monistetta, hinkkaamalla limaklönttejä lavuaarista ja paskaroiskeita vessanpöntöstä, kun elämä voi loppua milloin vain.
Korona-aikaan kävin puolestaan “vähän” herkillä, kun piti käydä lasten koululta askartelutarvikkeita. Kun tytön eskariope ojensi minulle lankaa, pumpulia ja vohvelikangasta, alkoi huuli vapista. Ajattelin että kaikesta muusta vielä selviän, mutta en ompelutyöstä. Kun opettaja kysyi kuulumisia, pillahdin itkuun. Kohta käytävässä oli useampi opettaja todistamassa itkuvirteni veisuuta. Yritin nikoitella että vähän vaan väsyttää ja luikkia vähin (lue värisevin) äänin ulos.
Vuosi sitten aloin itkemään, kun opiskelija sanoi että sytytin hänen ruotsiloven – rakkautensa ruotsin kieltä kohtaan – uudelleen. Muutama vuosi sitten itkin, kun toinen teini sanoi vakavalla naamalla, että olen ainut opettaja, jolle ei tee mieli haistatella tai vittuilla. Voiko parempaa palautetta työstään saada!
Kyynelhanat aukesivat myös silloin, kun näin kadulla käsikynkkää menevän vanhan pariskunnan. Naisella oli lasittunut katse ja pian ymmärsin hänen olevan demontoitunut. Yhtäkkiä tuuli lennätti rouvan lakin maahan ja hän jäi hämmentyneenä seisomaan keskelle katua. Mies kyykistyi, nosti lakin, puhdisti sen huolellisesti käsillään ja laittoi hellästi valkokutrisen vaimonsa päähän silitellen hiussuortuvat huolella lakin sisään. Rakkautta viimeisellä kyykkäykselläkin?
Viime viikolla ajoin kuplavolkkarillani töihin. Yhtäkkiä herkistyin. Miten minä voin olla nelikymppinen ja autoni jo viidenkymmenen? Miten yhteisiä muistoja on jo kolmenkymmenen vuoden ajalta, miten olemme yhä yhdessä? Siinä kesäistä kylänraittia pitkin körötellessäni olin yhtäkkiä 18-vuotias Tinsku ja etupenkkiläiset vieressäni vaihtuivat. Entinen poikakaveri otti hömyn kaljatölkistään, katsoi hellästi ja virkkoi, että kesä on ihmisen parasta aikaa. Lukiotoverit hihittelevät takapenkillä ja kyselivät käydäänkö vielä Jokiasemalla. Siskon entinen poikaystävä piteli kiinni kattokahvasta ja kehotti ajamaan hiljempaa hidasteisiin. Viimeinen kyytiläinen oli isäni, joka väänsi radion nappuloita. “Isin oma kulta, kuuntele miten hieno musiikki. Voitko kuvitella miten hieno juttu, että kupla kehrää edelleen. Leima kun vielä saadaan niin on kaikki asiat järjestyksessä.” Työpaikan pihassa pyyhin silmiäni, olin itkenyt viimeiset viisi kilometriä.
Onneksi en ole ainut, joka itkee. Annetaanpa ystävieni kertoa:
Varpu: Itkin viikon lyhennettyäni tyttäreni mekon helmaa liikaa. Mekon, joka oli maksanut 150 €. Mutta yhtään en itkenyt kun peruutin auton talliin peräkontti auki. Ja se oli puoli vuotta vanha auto. Mutta sitä helmaa mie itkin. Viikon!
Aikku: Kun en tajunnut miten nippusiteet toimii. Se nauha menee joka kerta väärinpäin reikään.
Aikku: Kun opiskelija kertoi, että oli löytänyt uuden suunnan elämälleen, koska me opettajat olimme uskoneet häneen ja kannustaneet.
Ellu: Kun koiran kanssa meni treenit tosi huonosti.
Ellu: Kun synnytin Konstan ja kaveri oli juuri menettänyt oman lapsensa. Miten epäreilua on, että toisilla on lapsia ja toisilla ei enää.
Pirre: Kun on Vuoden äiti -olo.
Pirre: Kun tuntuu, ettei selviä töistä. Tai ihan vaan arjesta.
Aikku: Kun keittiö oli likainen.
Pirre: Kun mies ei ymmärrä. Tai en ymmärrä miestä.
Aikku: Aina kun suututtaa.
Aikku: Eläintenpoikasia. Pieniä, toheloita.. Ja kuolleita lintuja. Niitäkin, jotka itse ammun.
Pirre: Kun kaikki kukat kuolee.
Aikku: Kun kieltäydyin ostamasta puhelinmyyjältä lehteä.
Aikku: Kun katoin dokkaria Sadan vuoden sankarit.
Aikku: Kun lapsi melkein sai stipendin.
Aikku: Koska lasten kesälomaa oli vielä viikko jäljellä.
Aikku: Kun lapset lähtivät kouluun.
Aloin itkeä tätä kirjoittaessa, kun muistelimme miksi olemme itkeneet.
Äidit vain, nuo toivossa väkevät, itkun taa näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohottaa vettä luomien alta ja itkettää korkeammalta.
(Muunnelma Lauri Viidan runosta Alfhild)
Aikun äitienpäivätarinan innoittamana kysyin lapsiltani ensimmäisen mieleen tulevan muiston äidistä. Poika aloitti.
– Mie muistan, kun oltiin kerran perhekahvilassa leikkimässä. Kun lähdettiin kotiin ja seisottiin siinä pihassa niin muistin, että multa jäi sinne sisälle Hot wheels -auto. Samassa kaksi pikkupoikaa heilutti mulle sitä autoa ikkunan läpi ja ilkkui, että häähää heillä on tää. Ja mie rupesin itkee ja kysyin, että äiti voitko hakee auton.
– En muista kyllä ollenkaan. Mitäs sitten tapahtui?
– Sie sanoit, että et kyllä kehtais hakea. Mie itkin että voitko hakee, voitko voitko, mie haluun sen takasin. Sie huokasit ja lähit hakemaan. Ja kun tulit takaisin, sanoit että se poika itki, kun otit auton sen kädestä.
– Itku pitkästä leikistä?
Keskimmäinen haluaa jakaa oman muistonsa.
– Mie muistan, kun olin äitin ja Mirkun kanssa pyörälenkillä. Äiti työnsi minnuu pyörän kepistä ylämäessä. Sitten tuli alamäki ja äiti katto toisaalle ja vahingossa päästi irti pyörästä. Mie kaaduin ja polveen tuli haava, ihan jäätävän iso. Itkin koko kotimatkan.
– Ja mie itkin eilen, sanoo pienin turpeisen huulensa takaa.
Kyllä, olin ojentamassa mieheni väsäämää äitienpäivälahjaa anopille, kun pienin juoksi suoraan lahjan alle ja löi suunsa kukkatelineeseen. Valui niin verta kuin kyyneleitä.
– Siis liittyykö kaikkiin teidän äitimuistoihin itku? kysyn kauhuissani.
– Entäs kun oltiin pieniä ja silloin aprillipäivänä juksasit, että viet meidät vesirokkorokotukseen. Että nyt tulee piikkiä pyllyyn ja rupesit pukemaan meitä. Itkettiin molemmat kuorossa ja sit sie nauroit, että aprillia, syö silliä juo kuravettä päälle, isoin ja keskimmäinen muistelevat.
– Vähän hjuumoria!
– Entäs kun äitin kanssa kierrettiin koulua ja yritettiin ettiä luokka 5B:tä. Ei löydetty vaikka kierrettiin koulu monta kertaa ympäri sisältä ja ulkoa. Näytti siltä kuin äiti purskahtaisi itkuun.
Eihän se luokka kaukana ollut eikä ollut kyllä itkukaan.
– Ja se hävettää, kun sie aina pidät niitä puheitas juhlissa ja AINA pillahdat itkuun, poika pudistelee päätään.
– Mutta kiva kun meillä ei ole tavallinen äiti.
Pian pienin aloittaa ulvomisen spagettilautasensa takaa, sillä mitäpä on äitienpäivä ilman huutoitkua.
– Paska äiti! En halunnu kastiketta!! Enkä tykkää sepsupista!
