Tulevana sunnuntaina hemmotellaan synnyttäjiä, meitä helliä hoivaajia, joilla on ainoa pääsy jääkaapille ja pesukoneelle, ikuisesti kärsivällisiä kasvattajia, joilla on pohjattomat taskut täynnä valuuttaa, vuorokaudessa 30 tuntia ja joiden lempiharrastuksia on keräillä likaisia astioita lattioilta, järkätä sote-aikoja, reagoida Wilma-viesteihin ja taikoa ehjät ja katu-uskottavat kengät kahdeksalta kouluaamuna.
Äitienpäivän kukkaset, kortit ja kakut korvaavat kaiken. Toki esikoiseni äitienpäiväkortti vuodelta 2017 on edelleen matkalla. Ilmeisesti se oli joutunut jotenkin – täysin lapsestani riippumattomista syistä – koulun ilmanvaihtokanavaan… Mutta koska vuosien saatossa äitienpäivämuistamiset ovat vähentyneet, arvelin kysellä josko lapsilla joitain muistoja minusta olisi. Tai siis kuulin radiosta, että teinien vanhempien tehtävä on olla noloja, joten kysyin, milloin lapseni olivat hävenneet minua.
“Milloin viimeks oltiin missään yhtäaikaa? Silloin.”
“Kun pidit liikkakerhoa ja aloit tanssia.” Vähän jos pyllyä ketkutin kun päässä soi chachacha…
“Kun tulit kukkakaupan kanssa optikolle.”
Kolme alenarsissia nappasin Prismalta odotellessani lasta optikolta! Puolustukseni on sanottava, että olin matkalla autolle, kun lapsi soitti ja hätäili, että pitäisi tulla maksamaan… Eikä niistä paljon multaa karissut, kun olihan siinä ne toppatakit vähän eristeenä.
“Kun tanssit koululla. Miulla on muuten videoaineistoa.” Harkitsin hetken jakavani videon kyläjuhlien tansseista tässä…
“Kun tulit koululle.”
Kutsu kävi tulla juttelemaan opettajan kanssa. Onnistuneempi keikka olisi kuulemma ollut, jos en olisi tervehtinyt lasta tai sen kavereita, enkä kaivanut kassista pillimehua ja patukkaa ja tarjonnut niitä nuorisolle välipalaksi tai jos en olisi tullut oikeastaan paikalle ollenkaan.
“Kun kerrot muka hauskoja juttuja miun kavereille ja sie oot ainut joka nauraa. Vähän niinku opettajat, jotka kertoo omasta mielestään hyviä juttuja ja nauraa yksin.”
Totta kai mie sellaiset opettajat tiedän! Vasta eilen totesin, että ei 16-vuotiailla ole huumorintajua…
“Se kun menit päivystykseen väärästä ovesta, vaikka siellä oli isot kyltit ja nuolet ja opasteet.”
Tässä olisi hyvä olla onnellinen, koska kuitenkin käveltiin yhdessä kauppaan (jossa oli lasten kavereita energiajuomaostoksilla) ja sen parkkipaikalta (jonne palattiin juosten, koska unohdettiin kiekko) rakennustyömaan (jossa oli muutama moikattava tuttu, jotka ei sitten olleetkaan tuttuja) läpi pääovelle ja siitä laboratorion ja kahvion kautta infopisteelle, josta ystävällinen hoitaja ohjasi takaisin kävelytielle ja rakennusten M, C tai H kautta päivystyksen ovelle. Olisi ollut nimittäin melko monta muutakin mahdollisuutta hävetä!
Onneksi mies tuumi, ettei häpeä minua. Se on hyvä, sillä itseä välillä vähän hävettää omat toilailut. Toki epäilen, että puolisoni häpeämättömyys on vain taito sulkea silmät oikeissa tilanteissa. Taito, jota kannattaa tietoisesti harjoittaa, sillä uskon sen olevan kestävän rakkausavioliiton ydin. Varsinkin meidän tapauksessa. Anna Perhokin toteaa kolumnissaan: ” Jokainen luovaan elämäntapaan ja konventioiden rikkomiseen heittäytyvä joutuu myös kohtaamaan t-paitasloganin Aina saa kärsiä ja hävetä.”
Kalpeana ja koleana toukokuisena aamuna heräsin kuumeisen aviosiipan vieressä. Onneksi itsellä oli työpäivä edessä, ei tarvinnut jäädä hoivaamaan miesflunssaa potevaa potilasta. Pelkoni osoittautui vääräksi kahdella tavalla. Ensinnäkin miesflunssa oli flunssa jopa naisoletettujen mittapuulla. Mittari kohosi päälle 39 ja hikisenä ja levottomana pyörivä siippa oli siirrettävä sohvalle jo seuraavana yönä. Samoin omaa otsalohkoa alkoi jomottamaan, kurkkua aristi. Korvan taakse kohonneen patin käly diagnosoi imusolmukkeeksi. Itselle sattui opetukseton päivä, joten päätin ottaa varuilta iisisti. Katsellaan vain sarjoja, jotka ovat niin surkeita, ettei haittaa, jos torkahtaa kesken kaiken.
Puolilta päivin alkoi oma löhöily tuottaa tuskaa. Ahdisti ja ärsytti. Jopa siinä määrin, että päätin tehdä koronatestin puolisolleni. Vanupuikon katoaminen valtaisaan sieraimeen aiheutti hehkeälle hoitsulle sen verran voimakkaan kakomisreaktion, että potilas joutui suorittamaan kaivelun itse loppuun. Yhteistuumissa totesimme, ettei minulla olisi tulevaisuutta hoitoalalla edelleenkään.
Myös kahvilayrittäjyys suljettiin ulos vaihtoehdoistani, kun olin tarjoillut miehelleni hartaudella hauduttamaani teetä, tai kuppia, jonka pohjalla pötkötteli teepussi odottamassa turhaan kylpyvettä. Oma teeni oli kyllä nestemäistä, mutta teeksi sitä ei voinut sanoa, sillä pussi napotti avaamattomana kupin vieressä.
Tauti koetteli vastustuskykyäni ja aivokapasiteettiani tehokkaasti. Energia ei riittänyt mihinkään järin vaativaan, mutta paikallaan pysyminen alkoi pakottaa sekä perskannikoissa että parisuhteessa. Ahdistus yltyi ja miehen vinkkauksesta yritin käydä ulkoilemassa eli kekkuloin kuistilla viltteihin ja villatakkeihin kääriytyneenä.
Silmäkulmasta näin jotain liikettä. Pikainen paniikinomainen vilkaisu paljasti, että metsän reunassa ei seisonut susi vaan tumma, isohko koira. Musti? Tarkensin uudelleen, sillä vaikka koira muistuttikin kovin naapurin lurppakorvaista hauvaa, jokin häiritsevä piirre otuksessa oli. Oliko tämä sittenkin uusien naapureiden koira, samanmerkkinenkin se oli? Tosin Mustin omistaja oli maininnut, että uudella nelijalkaisella naapurilla oli aavistuksen pitempi ja kiharampi turkki. Ja huomattavasti tottelevaisempikin se kuulemma oli. Koira heilutti innoissaan häntäänsä nähdessään minut kuistilla. Ehkä se oli märkänä roikkuva turkki, joka teki Mustista vähän epämääräisen näköisen. Rennosti mukana roikkuvista nahka-asusteista päätellen hauva oli omatoimilenkillä, joten ei se uusi ja tottelevainen naapurikaan voinut olla.
Samassa oma rakkini syöksyi suoraan kaverinsa kimppuun ja pojat aloittivat kuolaisen painin mutaisella pihalla.
Huusin kuopukselle, että tulisi viemään Mustin kotiinsa. Tyttö kun asui muutenkin puoliksi kyseisessä naapurissa, Musti varmaan tottelisi tyttöä paremmin kuin minua. Itse en myöskään uskonut kykeneväni kävelemään naapuriin asti. Lapsi örisi jotain epämääräistä, jonka tulkitsin kieltäväksi vastaukseksi. Viruksesta vittuuntuneena en jaksanut jäädä taistelemaan esiteinin kanssa, vaan katsoin helpommaksi vaihtoehdoksi huhuilla koirat mukaani ja suunnistin peltojen läpi naapuriin.
Koputtelin oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pihalla oleva juoksulanka vaikutti vahingoittumalta, mikä tuki päätelmääni, että koira oli ottanut ritolat lenkiltä. Joskus oma rakas rakkini oli tullut kylätiellä vastaan katkennut remmi kaulassa. Kuvittelin naapuriani karjumassa metsäpolun varressa. Mielikuva oli vahva, aivan kuin olisin hänen äänensä kuullutkin, vai oliko se lapsen kiukkuamista…?
Samassa kuopus ilmestyi viereeni.
“Katoin ikkunasta ja näytti vähän huolestuttavalta tää siun toiminta. Laitetaanko se vaan sisälle? Mie tiiän missä avain on.”
Silmäilin epävarmana ympärilleni. Olihan se nyt vähän hassua mennä toisen kotiin. Tai siis laittaa sinne koira. Entä jos oli syy, miksi koira oli ulkona. Että se ei söisi huonekasveja tai tyhjentäisi vaipparoskista.
Tytär avasi oven ja kutsuin Mustin luokseni. Koira näytti olevan hieman hämillään, mutta lopulta tuli häntää heiluttaen luokse ja saimme ohjattua hurtan sisälle. Kello alkoi olla sen verran paljon, että kohta olisi talon rouvan nukkumaanmenoaika. Eivät ne kovin kauaa olisi enää poissa.
Naapurinrouva tulikin vastaan jo ennen kuin ehdimme poistua tontilta. Kädessä riippui kiljuva taapero ja toisessa…koira?
“Tuutteko työ kylään?” nuorin naapuri kysyi kasvot kirkastuen. Omat kasvoni punehtuivat samaan tahtiin.
“Ei myö taideta, kun… teillä… tuota taitaa olla jo vieras…”
Liinaa ei keritä ikinä koukun ympärille. Kuorman yli heitetystä kiekosta tulee nimittäin silloin tappava väline.
Yksi vaikeimpia asioita elämässäni on ollut opetella sidontaliinan käyttö. Tai mitäpä sitä valehtelemaan, prosessi on edelleen kesken.
Toki olen erinäisiä kertoja sitonut asioita, mutta en niin säännöllisesti, että rutiini olisi muodostunut. Tosin sillä ei varmaankaan ole merkitystä, sillä pikainen gallup kyläsaunalla kertoi, että en ollut ainoa, joka kärsi sidontaliinadementiasta. Aivan sama miten monta kertaa isä, ukki tai appi, serkku, täti tai aviopuoliso oli asian opastanut. Jokainen kerta tuntuu ensimmäiseltä.
Viime aikoina olen joutunut käyttämään tuota henkisesti kiduttavaa kitkutinta melko usein. Ystävättäreni Kirsti on ollut todistamassa nöyryyttävää taisteluani viheliäisen vehkeen kanssa jokaisella kerralla. Jostain syystä Kirsti tuntuu tajuavan laitteen sielunelämän päälle. Se taas käy minun ylpeyteni päälle.
“Anna mie autan”, kaveri ehdotti, kun jälleen mietin, mihin reikään liinan tyrkkäisin. Kolo kun tuntui olevan aina väärässä paikassa.
“Ei, mie en opi tätä koskaan sitten!”
Kirsti vaikeni, mutta jatkoi kikertämistä, kun arvoin olisiko paras tyrkätä edestä vai takaa.
Tungin liinan reikään ja Kirstin hyväksyvän nyökkäyksen jälkeen uskaltauduin vääntämään kahvasta. Räikkä rutisi ja metalliset ikenet imaisivat liinaa sisäänsä. Kolminkerroin ja kierteellä. Seuraava ongelma saapui ennen aikojaan. Miten sen saisi pois!? Vetämällä. Ja minä vedin, mutta mitään ei tapahtunut.
Kirsti ei sanonut mitään, mutta sormiliikkeistä päättelin, että vimputin piti kääntää toiseen suuntaan. Ja kas, johan alkoi liina kulkea.
Aloitin alusta. Nyt varoin, ettei liina pääsisi lipsahtamaan kaksinkerroin. Reiästä sisään ja rytmikästä runkutusta.
Silloin Kirsti ei voinut olla puuttumatta. Toki kesti hetken, ennen kuin naurunröhötyksestä sain selvää.
“Siun pitäs varmaan laittaa tuo toinen pää kiinni.”
Onneksi kyseessä ei ollut pitkänmatkan kuljetus, vaan niin sanottu stabiilisidonta, sillä käteni jälki ei herättänyt luottamusta edes itsessäni. Mutta kyllä se paikallaan pysyi! Kun makrameetyön ja S&M-fetissin sekasikiö oli aika purkaa, en muistanut mitä piti tehdä.
“Ihan samalla tavalla ku äsken”, Kirsti parahti. “Et sie tätä nyt oo voinut tuossa ajassa unohtaa!”
Aivan kuin mieheni olisi käyttänyt juuri samoja sanoja… ja samalla ääneen painolla. Ja juuri samanlaisessa tilanteessa! Dejavu!
Sidontaliina for dummies!
Koska en siis ole ainut, jolle sidontaliinan toiminnan tajuaminen tuottaa vaikeuksia, pyysin miestäni opettamaan (jälleen kerran) ja auttamaan kuvauksissa. Arvelin, että se pönkittäisi puolison identiteettiä, kun saisi kerrankin neuvoa minua ja vielä luvan kanssa. No, sai maistiaisen minun työpäivistäni…
Sidontaliina koostuu uros- ja naaraskappaleesta. Uros tungetaan naaraan sisään, jonka jälkeen naaraan rytmikäs edestakainen, kitisevä ja vinkuva nitkutus saa uroksen jännittymään tarvittavaan tiukkuuteen, jolla pitää homma kasassa. “Missä siun sidontaliinat on?” “Mihin sie niitä?” “Teen tutoriaalin.” “Osaat sie ite?” “En, joten voit sie neuvoa?” “Pakko kai se on.” “Ja voit sie ottaa kuvia?” “Miks helvetissä miun pitää osallistua siun kuvauksiin?”
Kahvan vääntäminen helpottuu, kun lukituksen aukaisee. Se tapahtuu kahvan lärpäkettä alas vetämällä. Mie: “Tää ei liiku!” Mies: “Väännä sitä kahvaa. Miten hitossa sie voit unohtaa, kun just näytin?”
Aukko asetetaan suoraan, ja liinan pää pujotetaan ikenien väliin.
“Se reikä laitetaan tälleen suoraan.” “Aaa… mie laitoin viimeks sen silleen pystyyn…” Huokaus. (Miehen.) “Miten mie saan sen sinne kun se on nyt tuolla alhaalla?” “No siitä kahvasta vääntämällä.” Syvä huokaus. (Miehen.)
Tässä vaiheessa on hyvä tarkistaa, että liinojen toiset päät ovat kiinni jossakin.
“Miks sie niistä koukuista otat kuvan?” “Että pitää muistaa kattoa, että ne on kiinni jossain.” “Voiko ne joku muka jättää irti?” “No, niin on saattanut joskus käydä… Mutta se oli stabiilisidonta.” “Mikä?” “Että sitä sidottavaa ei liikutettu vaan lähinnä pidettiin hetki kasassa.”
Liina kannattaa kiristää käsin mahdollisimman pitkälle, muuten saattaa jännetupit tulehtua vemputtamisesta. (Kiitos Kirsti vinkistä!) Lopullinen kireys hankitaan kahvaa ylös ja alas kääntämällä. Takavasemmalla tupakkapaperi paloi kiukkuisesti.
Kahva alas päin, niin liina ei lähde luvatta löystymään.
Liinan pää on hyvä solmia tiukasti kiinni. Mies ei arvostanut virkkaustani. Kts. kuva. Liina olisi hyvä myös kiinnittää tukevasti rahtiin. Ei esim. tonkan irtonaiseen kanteen. Lavastettu lastaus, jota ei ole testattu kylätien montuissa eikä suositella kokeiltavaksi.
Unboxaus. Käännetään kahva toiseen suuntaan. Ja sitten vaan vedetään. Kesti hetken selvittää, miten sidonnan sai purettua, sillä mies oli siirtynyt toiselle puolelle pihaa seuraavan projektin pariin.
Kuvausprosessin (sekä edeltävän opastuksen) aikana vahingoitettiin ainoastaan puolisoni hermoja. Love you!
Kärsin jokin aika sitten melko pahasta unettomuudesta ja/ tai masennuksesta. En tiedä johtuiko unettomuus masennuksesta vai masennus unettomuudesta, mutta elämä oli raskasta ja ilotonta. Missään ei ollut mitään mieltä, kaikki oli merkityksetöntä. Ei jaksanut edes vittuuntua mistään.
Muutamalle läheiselle kerroin miltä tuntuu.
“Pitäiskö mennä lääkäriin?”
Loistava neuvo. Neuvojen vastaanottaminen vaan ei ollut niin loistavaa. Kolmannella kerralla voimia riitti toimintaankin. Vaikka työterveydestä sai akuutisti aikoja puolen tunnin jonossa roikkumisen jälkeen, suurin työ piti tehdä pään sisällä.
“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”
“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.”
“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”
“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”
“Pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”
“Kaikkia väsyttää.”
“Se on vaan asenteesta kiinni!”
Osa kommenteista oli pään sisäisiä, osan kuulin kavereilta. Yhteenveto oli, että lääkäriin meneminen, saikutus ja lääkkeet ovat saatanasta tai ainakin osoitus epäonnistumisesta. Ja totaalisen häpeällistä.
Sori, en ole superihminen vaan otin ne kaikki. Menin lääkäriin, sain saikkua viikon (+ ekstraviikon totaalisen henkisen ja fyysisen resetoinnin tarjoavaan yrjötautiin) ja yöunet rauhoittavat pillerit.
Nyt nautin siitä, että herään ennen kellonsoittoa. Kroppa vaatii aamulenkkiä ja useimpina päivinä kiinnostaa lähteä töihin. Tykkään siitä, että näen eroottisia unia tutuista ja tuntemattomista. Himoitsen suklaata ja hiihtämistä, appelsiineja, salitreeniä ja pallopelejä. Enkä halua välittömästi tuhota ompelusta, joka ei istu ensisovituksessa. Jaksan lukea lasten wilmaviestit, ja maalipurkkiin juossen kissan jäljet lattiassakin alkavat vituttaa.
Avun pyytäminen on välillä vaikea. Mutta onneksi on Aikun ajatusvääristymien korjauspalvelu.
“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”
Lääkäri on nähnyt niin paljon kaikkea, että suoriutui yhdestä uupuneesta opettajasta rutiinilla.
“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.”
Sehän se on vähän niinkuin tarkoitus, jos hormonitasapaino on pielessä! Aikanaan ajatuskin hormonikierukasta ällötti ja pelotti. Muuttaa persoonan ja kaikkea! Luojan kiitos muuttikin! Sen verran vuoristorataa oli luonnollisen kierron Aikun mieliala.
“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”
Eikös kaikki huippu-urheilijatkin käy mentaalivalmennuksessa? Mutta niin… eikös huippu-urheilu ole jonkin sortin hulluutta…?
“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”
No… sijainen ei ollut korjannut kokeita, joten ne odottivat. Mutta muuten oli tuuraaja selvinnyt ohjeitta. Tervehdyttävä havainto, että en ole korvaamaton.
“Siun pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”
Se, että on elänyt liki 40 vuotta ajatusvääristymien kanssa, että on maailman napa ja vastuussa kaikista ja kaikesta, ei tule muuttumaan yhdessä hetkessä. Ei varsinkaan silloin, kun ei saa nukuttua kuin kolme tuntia yössä.
“Se on vaan asenteesta kiinni!”
Ei. Vaan tähtien asennosta, tuurista ja sattumasta riippuu, näkeekö pilkahduksen elämästä, jolla on merkitystä ja ehtiikö siitä ottamaan kiinni.
“Kaikkia väsyttää.”
Ehkä kaikkien pitäisi sitten ottaa vähän lepoa? Tavalla tai toisella. Ja kuten mieheni totesi, kukaan ei tiedä miten väsynyt sitä itse kukin on. Mutta alkaa sillä melko hyvä tuntuma olla “vähän väsystä” vaimosta, joka ulisi kaikesta ja räjähteli nitroglyseriiniä herkemmin. Tai oikeastaan posahti kuin diatsoniumtetrasol, se kun ei tarvitse räjähdykseen edes ulkoista ärsykettä.
Olen onnistunut kasvattamaan lapseni kulinaristeiksi. Jos siis kulinaristilla tarkoitetaan ihmistä, joka nauttii kummallisista ruokalajeista. Lapseni toivoi aamupalaksi “sitä vetistä mansikkapuuroa”. Lusikalla syötävää pitsaa muistellaan vähintään puolivuosittain. Jostain syystä en ole kuitenkaan voinut toisintaa tätä makunautintoa.
Pienokaisteni herkkua on myös mämmi, tuo perinneruoka, joka jakaa mielipiteitä enemmän kuin maahanmuuttopolitiikka. Mämmiä kuluu litroittain. Jossain vaiheessa kuvittelin, että yksi rove riittää makupalaksi koko perheelle, sen verran topakkaa tavaraa tuo maltainen mustakulta on. Väärin. Jos ei ole heti jaolla, saattaa jäädä nuolemaan näppejään. Rovetta ei kannata enää nuolla, koira ennättää yleensä ensin.
Mutta onneksi on äitinä kätevä emäntä. Vältelläkseni työtehtäviäni päätin opetella valmistamaan mämmiä itse.
Valmistautuminen
Kerrankin valmistauduin. Googlettelin parikin sivustoa ja kaivoin esiin ikivanhan luottokeittokirjani, jossa kerrotaan muun muassa kuinka siansuolista valmistetaan makkaraa. Siellä oli varmaan perinteistä perinteisin ja vuosisatoja käytetty ohje.
Reseptit olivat hämmentävän samankaltaiset, mikä toisaalta oli helpottavaa (ei tarvinnut valita ohjetta, sillä kahden ohjeen yhdistämisellä ei ole yleensä onnistuttu leivontahommissa. Trust me, kokeiltu on…) ja toisaalta aavistuksen pelottavaa, sillä oliko kyseessä vain laiskaa plagiointia ilman kriittistä tuotekehittelyä…?
Vaihe 1 – mittaaminen
Punnitsin keittiövaa’alla grammantarkasti mämmimaltaat ja ruisjauhot. Keitin veden poreilevaksi. Nettiohjeessa kerrottiin poreilevan veden tarkoittavan 65-asteista vettä. Kaivoin siis mieheni kokkaushifistelyboxista lämpömittarin ja kun lämpötila oli sopiva, sotkin jauhot veteen ja ripottelin vielä ohjeen mukaan ruisjauhoja pinnalle. Kansi päälle ja uuniin.
Nettiohjeessa neuvottiin laittamaan kattila uuniin, jossa on valo päällä. Toimikohan valo meidän uunissa? Mämmipussin ohjeessa oli mainittu tarkka 50 asteen lämpötila, joten noudatin sitä. Varuilta tyrkkäsin myös lämpömittarin uuniin.
Vaihe 2 – fysikaalisia ongelmia
Ohjeen mukaisen kahden tunnin imellyttämisvaiheen jälkeen keitin uudet vedet ja aloin lisätä uutta satsia jauhoja. Seos ei juurikaan muistuttanut mämmiä vaan keväällä lumien alta paljastuvaa, aavistuksen homehtunutta koiran paskaa. Mutta tuoksu alkoi perheestäkin muistuttaa jo valmista tuotetta.
Tökkäsin lämpömittarin höttöön. Mömmön sisälämpötila ei vastannut ohjetta. (Kyllä, ohje sisälsi sisälämpötilatkin. Ja kyllä, noudatin niitä. Tai tarkkailin ainakin.) Myöskään uunin lämpömittari ei vastannut asettamaani astelukua. Lähellekään.
Myöhemmin opin, että sopivasti imeltyneen seoksen voi aistinvaraisesti tunnistaa tummahkosta väristä ja notkeasta rakenteesta, mutta tässä vaiheessa arvelin ongelmien ratkeavan seuraavalla kierroksella. Väänsin uuniin lisää lämpöä.
Sitten alkoivat tilavuusongelmat.
Uusi vesisatsi mahtui nimittäin helposti kattilaan, mutta kipollinen mallasta ja jauhoa näytti omiinkin silmiin mahdottomalta mahdutettavaksi samaan pataan. Jos ohje lupasi neljä litraa valmista tavaraa, piti sen nyt hyvänen aika viiden litran kattilaan mahtua. Niin sitä voisi luulla…
Ripottelin jauhoja ja maltaita vähän kerrallaan pinnalle ja nostelin varovasti seokseen. Kakkutaikinaakaan en samalla hellyydellä käännellyt. Herkistä liikkeistäni huolimatta mössön pinta alkoi hipoa kasari yläreunaa. Äkkiä kansi päälle!
Vaihe 3 – keittäminen
Toisen, reippaan parin tunnin imellytyksen jälkeen mämmini koostumus ei edelleenkään muistuttanut kaupan mämmiä. Mutta jäljellä oli vielä kaksi vaihetta. En siis ollut kovin huolissani. Eipä silti, filosofiani mukaan ruuanlaitto on luova taiteenlaji, eikä ole tarkoitustakaan, että tietää mitä tulee saamaan tai että joka kerralla saisi saman tuloksen.
Keittäminen osoittautui hankalaksi, kun kattila oli äärimmillään täynnä. Kuplahteleva mämmi pärskähteli hellalle, seinille ja rinnuksille. Koira löysi lattialle roiskahtaneen mämmikokkareen ja piehtaroi hädissään itsensä raidalliseksi ennen kuin tajusi, ettei kyseessä ollutkaan eriteläjä.
Keittämisen jälkeen seos piti maustaa, mutta ruokalusikallinen pomeranssia oli liikaa. Mömmö alkoi valua pitkn kattilan kylkiä kuumalle hellalle, johon se paloi kiinni luvattoman nopeasti. Oli jaettava soosi kahteen kattilaan.
Vaihe 4 – paistaminen
Nyt mämmi piti laittaa uunivuokiin ja uuniin 2,5 tunniksi. Ohjeessa varoiteltiin täyttämästä kippoja kokonaan kuohumisen varalta ja levittämään päälle sokerilientä kuorettumisen varalle. Valuttelin huolellisesti sokerilientä kippojen päälle.
Eivät toki kuohuneet yli, mutta kitkerän napakka sokerikansi oli kivettynyt jokaisen vuoan päällä. Mutta mämmi, jonka kaiveli kannen ja palaneen pohjan välistä maistui ihan oikealta mämmiltä. Jokseenkin vetiseltä, mutta mämmiltä.
Versio 2
Mutta eipä huolta. Aikku ei luovuta. Uusi satsi. Puolitin ohjeen, sillä halusin puolittaa myös astioiden määrän. Edellisen session jälkeen olin liottanut ja hinkannut kippoja tuntikausia.
Miehelle tämäkin määrä mämmisiä astioita oli liikaa. Vaiheiden 1 ja 2 välissä mies oli siivonnut keittiön, johon olin jättänyt kipot, kapustat, purkit ja puntarit valmiiksi. Tästä seurasi luonnollisesti pieni napsakka perheriita aiheesta, että miksi ei siivota silloin kun pitäisi ja sitä mitä pitäisi ja miksi aina valitat etten siivoa ja sitten kun siivoan niin ei kelpaa.
Mutta sain kuin sainkin uuden satsin tehtyä. Imellytys tapahtui energiaa säästäen leivinuunissa pitkän kaavan mukaan.
Kokeiluerän maku oli taivaallisen täyteläinen, joten päätin tehdä isomman satsin. Välttääkseni pohjaan palamisen tein annoksen uuteen, pinnoitettuun uunivuokaan. Tilavuuksien kanssa oli jälleen hankaluuksia. Mössö nuoli taas vuoan reunoja.
“Mitä vittua?! Miks tää ei mahdu tähän?”
“Miten se voi tulla siulle taas yllätyksenä, että se ei mahdu siihen?” tuskaili puolestaan mies.
“Tämä on eri kippo.”
“Se on samankokoinen kippo.”
“Mutta tämä on eri kippo.”
Mies ei tajunnut. Kummallisesti kutistunut kasari aiheutti sen, etten jaksanut keittää vaadittua aikaa. Tyrkkäsin siirappivedessä kelluvan perinneherkun uuniin loppulöylyihin.
Sinne se jäikin, kun lähdin töihin. Ensimmäisenä kotiin tullut lapsi tajusi tuoksusta sammuttaa uunin.
Suosittelen lämpimästi keittämään puuron ennen uuniin laittoa. Vasta miehen raaka voima ja luvattoman tehokkaat pesuaineet saivat uunin puhtaaksi kuohuneesta mämmistä. Tietysti töhnä olisi voinut lähteä helpomminkin, jos sen olisi huomannut aiemmin kuin vasta kolmen päivän päästä, kun uuni tyrkättiin jälleen päälle ja kitkerä mämmin hajuinen savu levisi asuintiloihin.
Yritin itse ensin raapia kynnet verillä. Kirjaimellisesti. Palanut mämmi kynnen alla on mitä toimivin kidutuskeino.
Mämmi itsessään ei yltänyt edellisen satsin makuun, joten aioin kokeilla vielä kerran. Jokapäiväiseen mämmiin tympääntynyt perhe päätti toisin ja piilotti mämmimallaspussin.
OHJE:
Vaihe 1
1,5 l vettä
259 g mämmimaltaita (Muissa ohjeissa 250g, mutta ei se sattunut siihen koskaan.)
500 g ruisjauhoja (Tai silleen, että on suunnilleen se vaadittu 750g)
Keitä vesi poreilevaksi vähintään 10 litran kattilassa. Eli kunhan se on lämmin. Sekoita aineet ja tyrkkää n. 50-asteiseen uuniin noin pariksi tunniksi. Seos on muuttunut tummaksi ja veteläksi.
Vaihe 2
2 l vettä
250g eli jotain sinne päin maltaita
500g ruisjauhoja
Poreileva vesi sekoitetaan edelliseen satsiin ja jauhoseos perässä. Sitten imeltymään leivinuuniin yön yli. Tai siihen asti kunnes uunia taas alkaa lämmittää.
Vaihe 3
2 rkl tai pussin pohjat pomeranssia
0-2 dl siirappia tai sopiva luraus.
SUOLAA. ÄLÄ UNOHDA SUOLAA!
Keitetään mössöä n. 10 minuuttia. HÄMMENNÄ IHAN KOKO AJAN! ja todellakin KEITÄ! Sitten soosi ei todennäköisesti kiehu niin pahasti uunissa. Kannen välistä uunin pohjalle valunut ja palanut mämmi ei nimittäin lähde marttojen eikä Kanasen Aurin vinkeillä.
Sokerivettä (1dl vettä ja ½ dl sokeria) tai siirappipurkin huuhdevedet voi lurauttaa päälle, mutta ei se kuorettumista estä. Kansi päälle. Se saattaa toimia, jos haluaa välttyä mämmikaivauksilta. Paitsi sitten maku jää vetiseksi. Mutta kuten elämässä, se on joko täydellinen makunautinto tai helppo ja nätti mutta pliisu. Mutta kaikkea ei voi saada.
Jotkut väittävät, että shakki on pelien kuningas. No, jos niin on, lentopallo on prinsessojen laji. Sen verran pelimenestys vaihtelee päivästä riippuen. Välillä naurattaa, välillä itkettää. Yleensä vi…. kiukuttaa, sillä kilpailuhenkisyyteni ja perfektionismiin taipuvainen luonteeni on vuosien saatossa aavistuksen lientynyt. Aavistuksen.
Männä viikolla erehdyin salille ennen lentopallopelejä. Koska olo oli kuin Peppi Pitkätossulla latasin tankoon vähän enemmän painoja kuin edellisellä kerralla. Hienosti liikkui tanko, mutta kentälläpä ei sitten liikkunut jalka eikä ajatus eivätkä varsinkaan kommunikoineet keskenään.
“Mie en ole koskaan kuullut siun kiroilevan noin paljon!” esikoinen tuumasi erätauolla.
Melkein hävetti. Eihän se ruma kielenkäyttö kuulu pelikentillekään. Mutta viivojen välissä taannun villi-ihmiseksi, sille ei vaan voi mitään. Jo juniorivuosina tuomari väläytti keltaisen kortin mahdollisuutta, kun pallo meni sentin verran pitkäksi tai kaksi leveäksi ja artikuloin huolellisesti muutaman voimasanan.
Mutta kyllähän se ottaa luonnon päälle, kun peli kentällä alkaa muistuttaa elämää kentän ulkopuolella.
Jos pallo jää huojumaan verkon päälle, se on satavarma kummalle puolelle se putoaa. Väärälle.
Välillä taas lihakset on lämpöisinä ja hermoradat herkillä, että kenttä on vaan liian pieni. Taitoa on kerrankin enemmän kuin tuuria, mutta elämän realiteetit rajoittavat itsensätoteuttamisen alan pieneksi. Turhauttavan pieneksi.
Pallo lentää takaseinään, sivuseinään tai kimpoaa kattoon. Polvet on mustelmilla ja rystyset palovammoilla, kun tämä wannabe-passari yrittää kiivetä seinälle pallon perässä.
Lopulta ei edes huvita yrittää.
Toki syy saattaa olla, että vakkarikenttäni on rakennusteknisistä syistä muutamia metriä liian lyhyt ja ainakin metrin liian kapea. Siro harjakatto viistää sen verran matalalle, että takakentällä ei kannata hypätä kovin korkealle.
Luonnollisesti tilanne ei parane normikokoisella kentällä. Silloin saisi teoriassa toteuttaa itseään, hakata palloa kaikin voimin ilman pelkoa liian tiukoista rajoista.
Käytännössä havahtuu siihen, että ei sitä potentiaalia taidakaan olla isoon maailmaan.
Ensimmäinen erä menee yleensä totutellessa rajoihin, jotka ovat yllättävän kaukana toisistaan. Joukkuetovereiden kannustuksessa alkaa olla epätoivoinen sävy, kun viideskään syöttö ei yllä verkolle asti. Takarajan ylityksestä ei ole pelkoa.
“Näkee, että oot tottunut pelaamaan pienellä kentällä. Niin on kepeä kosketus.”
Ja minä kun pelasin kaikella voimalla ja kaikella taidolla. Mutta ei se sitten riittänytkään edes verkolle asti.
Mutta kuten elämässä, päätän jossain vaiheessa, kaikesta huolimatta, vetää täysillä. Pistää kaiken peliin. Jännitän vatsan, valitsen suunnan, heitän pallon ilmaan. Tunnen miten energia virtaa käsivartta pitkin, kämmen läiskähtää pallon pintaan. Käsivarren alla allit tutisevat iskun voimasta.
Kyllä se nyt lentää.
Lentää. Oman puolen sivurajasta seinään. Ei olisi lentänyt edes verkon yli, jos olisi vaikka sinne suuntaan lähtenytkin.
Story of my life.
Elämän rajallisuus ja vastaanpanematon kiertokulku näkyy sekin lentopallokentällä. Ei siinä, että pallo lyhyen lennon jälkeen iskeytyy lattiaan ja kuolee. Eikä siinä, että on aina uusi pallo, uusi erä tai uusi pelipäivä. Ei, vaan siinä, että itse ei enää kykene. Yhä useammin havahtuu siihen, että vaikka kuinka kalkuloi lähestyvän pallon lentorataa, pallo ehtii maahan ennen kuin itse on hievahtanutkaan. Verkolle hyppääminen keski-ikäisenä kolmen lapsen äitinä on sekin yllättävän rankkaa. (Yksi lisähuomio Tinskun listaan.)
Toisinaan taas olo on kuin koulubussilla, joka valuu jäiseltä tieltä penkkaa kohti. Samoin oma ruumis etenee palloa kohti, vaikka aivot ja pelikaverit huutavat vieressä, että “OUT!” Silti ne sormet on tungettava väliin, kun viesti ei vaan välity johtoportaasta toteutuspuolelle. Välillä vastustaja vaan vippaa pallon vikasuuntaan tai täysin mahdottomaan paikkaan ihan kiusallaan.
Pienistä pelivammoista toipuminenkin kestää keski-ikäisellä. Näpsäkkä nosto vasemman käden nimettömällä oireilee koko kämmenessä viikkoja teippailusta huolimatta. Huolimaton syöttö taas juilii alaselässä ainakin kuukauden. Ja ne henkiset traumat…
Mutta pahinta on, kun tajuaa oman lapsen seisovan verkon vastakkaisella puolella. Vaikka olen kuvitellut napanuoran joustavan melko lailla pitkälle (lapseni voivat olla eri mieltä), tämä oli liikaa. Siellä se oli verkon väärällä puolella vastustajan leirissä. Lautapeleissä sama kilpailuasetelma ei tuntunut niin pahalta, kun pentu istui vieressä ja varasti pelimerkkejä, mutta nyt lapseni oli aloittanut elämänsä ilman äitiä. Tai tässä vaiheessa äiti sen tajusi.
Olisin itkenyt, jollei erä olisi alkanut.
Seuraavassa hetkessä esikoiseni erillisyys tuli entistä selvemmin esiin. Tuosta vaan tuo kymmenen tuumaa itseäni pitempi paviaani torjui heittoni, jonka kerrankin olisin saanut verkon yli.
Perkele.
Tämä toistui noin tsiljoona kertaa. Lapsukaiseni myhäili ivallisesti verkon läpi, itse kävin läpi pääni sisä- ja ulkopuolella kavalkaadin erinäisiä ärräpäitä.
Pelikentällä olin ensisijaisesti voittoa tavoitteleva pelaaja, mutta pukkarissa tunsin jo äidillistä ylpeyttä pienokaisestani, joka vielä edellisenä talvena oli vihannut lentopalloa. Rippileirillä on oikeasti suuri merkitys aikuistumisessa.
Lentopalloepisodi muutti radikaalisti suhdettamme. Seuraavana viikonloppuna pystyin nimittäin nukahtamaan ennen kuin teini tuli kotiin iltajuoksuilta. Enkä herännyt kertaakaan yöllä tarkistamaan oliko eteisen lattialle ilmaantunut kenkiä. Aamulla kyllä vilkaisin, oliko Whatsappiin tai lähikylien FB-ryhmiin tullut millaisia viestejä.
Lentopallolla on siis merkittävä, joskin ristiriitainen asema elämässäni. Yritin tätä selittää miehelleni.
“Lentopallo on niinku lapset. Mie rakastan sitä, mutta voi tsiisus, että se osaa olla ärsyttävä. Ei vittu tottele vaikka kuinka hakkais!”
Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Se olisi hyvä muistaa kaikissa asioissa. Ennen kaikkea lasten kasvatuksessa. Viime aikoina olen havahtunut useita kertoja oivallukseen, että lapseni ovat melko helppohoitoisia ja omatoimisia. Ei tarvitse syöttää, ei vaihtaa vaippaa tai nukuttaa. Eikä aina ole oman mielenterveyden kannalta tarpeellista tietää sijaintiakaan.
Päinvastoin! Ruuanlaittovuoroja on jokaiselle, minkä lisäksi kuopus tienaa rahaa sämpylöitä leipomalla. Keskimmäinen siivoaa yökkimättä lemmikkieläinten eritteet ja selvittää keittiökaaoksen ohikulkiessaan. Iltavirkumman teinin iltapuhdetöihin taas kuuluu patistaa puolilta öin sohvalla kuorsaava isänsä omaan petiin.
Mutta annapa olla, kun lomaviikko koittaa. Taantuminen on taattu ja rentoutuminen suhteellista. Opettajan loma-ajoista olen kiitollinen, mutta joskus kadehdin vanhempia, joiden lomat sijoittuvat koulupäiville.
Itse heräsin lomamaanantaina ennen kuutta. Mikään ei ole nautinnollisempaa pitkän unettoman kauden jälkeen kuin herätä virkeänä! Täältä unettomuustestini. Juoksutin koirani, lämmitin uunin, aamupuuroa syödessäni lueskelin biogenetiikan saavutuksista ja päätin lähteä opiskelemaan kemiaa. Aina välillä kilautin puurokippoa vähän kovempaa, josko seinän takana horrostava teini havahtuisi. Yhdeksältä poistuin talkoilemaan paikalliseen jumppatilaan ja kymmeneltä olin maalaamassa olohuoneen kattoa.
Katto on kaltaisilleni hobiteille sen verran korkealla, että jouduin taiteilemaan keittiöjakkaralla. Teoriassa turvallinen teline, jollei retrotalomme lattia olisi vähän vinksallaan ja yliaktiivinen kissa olisi pysynyt uunin päällä. Mutta tottakai senkin piti osallistua. Katti puski vähän väliä jalkojen väliin kiehnäämään ja katsoi kaihoten maalikippoa. Virutti tassuillaan reittä vasten, haroi purkkia ja takertui kynsillä sortseihin. Mutta kun pirskatti koetti jatkaa kipuamistaan pitkin paljasta mahamakkaraani, ohjasin mirrin hellästi lattialle. Pirulainen hyppäsi takaisin, puri pohkeeseen ja jatkoi matkaansa kaapin päälle. Sieltä se väijyi pensseliä ja onnistui sohaisemaan käpällään sen verran, että iso tiplu maalia lävähti silmieni väliin.
Karjuin kuopusta auttamaan. Se oli ainoa lapsista, josta oli jonkin sortin havainto tämän päivän puolella. Puoli yhdeksältä lapsi oli vinkunut haluavansa hyvää aamupalaa. Sämpylän voiteleminen oli liian työlästä. Puuro kaipasi mansikoita, jotka olivat piilossa kaukaisessa pakastimessa. Munakas olisi vaatinut paistinpannua.
“Vie tämä kissa jonnekin!”
“Saanko laittaa Veljen huoneeseen?”
Kello oli jo yksitoista, joten annoin luvan. Kohta kuului kiroilua ja kissa palautettiin takaisin yleisiin tiloihin. Maalaamisesta ei tullut mitään, joten häkellyttävän sekavan dialogin jälkeen suuntasimme kuopuksen kanssa hiihtoretkelle.
Puolentoista tunnin ja kolmen kilometrin jälkeen palasimme kotiin keskelle kaaosta. Ei sillä, että lievä kaaos oli rempasta johtuen jo valmiiksi. Nyt keskellä olohuoneen lattiaa oli jätesäkki. Tai siis toinen, tuntematon säkki, jonka sisältä paljastui esikoisen vaatevarasto. Puolentoista metrin päässä lapsen huoneen oven eteen oli riisuttu housut ilmeisesti vauhdikkaasti.
Koska eteisestä oli päässyt sisätiloihin harppomatta jättimäisten monojen yli, päättelin lapsen lähteneen rinteeseen. Harmittelin, että lounas oli jäänyt välistä, kunnes pääsin keittiöön. Tarkkaamattomampikin rikospaikkatutkija olisi pystynyt selvittämään tapahtumat. Leivänmuruja, tonnikalan paloja ja kuivaneita juustosuikaleita, hillopurkki, lattialla puurohiutaleita, maito tiskipöydällä ja likaisia astioita kaikilla tasoilla. Olin liki varma, että lähtiessämme ainakin yksi tasoista oli ollut tyhjä…
Ilmeisesti kiire lähtö.
Teini on todistettavasti liikkunut yleisissä tiloissa.
Puhelin kilahti. Toinen teineistä viestitti yläkerrasta, että mikäli tekisimme jotain ruokaa, huonepalvelu voisi toimittaa annoksen hänen residenssiinsä.
Mitä hittoa?!
Jostain selittämättömästä syystä pienimmäinen totteli iloisena. Itse päätin nostaa omaa verensokeriani ennen kuin kommunikoisin huoneessaan marinoituvan lapseni kanssa. Kahvikupin jälkeen aloin pohtia, josko olinkin ymmärtänyt väärin hiihtoloman konseptin. Kokeilin siis heittäytyä sohvalle makaamaan ja katselemaan kissavideoita kuopuksen kanssa. Häkellyttävän suloisia!
Ryskis.
Voi, jos olisin videoinut omaa kissaa sen sijaan, että katselin toisten karvakasoja! Sivupöydälle siirtämäni viherkasvit olivat jääneet kattikolmikon ralliradalle. Siinä rönsylilja retkotti rentona sirpaleiden seassa. Kukan tappoon syyllistynyt mirri oli piiloutunut sohvan alle, mutta kaveri kipaisi innokkaasti piehtaroimaan multakasassa ennen kuin kykenin reagoimaan. Jos jotain positiivista niin olohuoneessa leijaileva kuiva multapöly muistutti kasvien kaipaavan satunnaisesti virvokkeita.
Päivän toinen uhri. Myöhemmin uhrien lukumäärä nousi.
Neljän aikaan iltapäivällä mieheni saapui kotiin. Silmäili ympärilleen. Huokaisi. Vaikka kunnon kotirouvalla oli lämmin ruoka odottamassa! Hellalla porisi eilisen soppa.
Säästövinkki! Kun ruokaan lisää palsternakkaa, kattilallinen kestää helposti kolmatta päivää.
Kaikki hyvät vanhemmat ovat varmasti kokeilleet kiristyksen, lahjonnan ja uhkailun pyhän kasvatuksellisen kolminaisuuden. Tähän löysin täydentävän neljännen elementin eräänä viikonloppuaamuna, kun koin lievän hermoromahduksen. Yö oli mennyt poikkeuksellisesti nukkuessa, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Vuorokauden päästä tiesin yrjötaudin vietelleen limakalvojani, mutta tässä vaiheessa tulkitsin olotilani perinteiseksi vitutukseksi.
Kyhjötin olohuoneen nojatuolissa ja siemailin pahvilta maistuvaa aamukahvia. Aurinko ei ollut noussut vielä, mutta kirkas päivä oli tulossa, niin sameana hohtivat ikkunat. Pölyä ei tasoilta voinut erottaa limpparintahmalla levyyn liimattujen astioiden, kynien, kynsisaksien, laastareiden, parittomien sukkien ja karkkipussin riekaleiden alta, mutta tiesin sen siellä olevan. Kissa pyöri haloista karisseissa roskissa, lattialla koirasta karisseet karvatupot jahtasivat toisiaan. Piski itse istui vieressä ja vinkui lenkille. Keittiössä tiskit oli kasattu huojuviksi torneiksi ja kodinhoitohuoneessa pyykkivuori oli jo romahtanut lattialle. Lämpötila huiteli sisätiloissa vähän päälle kymmenessä eikä polttopuista vastaava muksu ollut kotona.
Kuulin kuinka korvien välissä pinna kiristyi kitisten äärimmilleen ja pamahti sitten kivuliaasti ohimoille.
“Miksi aina minä! Mie siivoan… pesen…. siivoan… lenkitän… kannan…. Miks aina minä! Kyllä mie tiiän, että te ootte kipeitä, mutta mie… en… Ja nyt mie lähen hiihtämään!”
Oikeastaan oli positiivista, että uni oli harjannut amyloidia aivoistani siinä määrin, että kykenin marttyrointiin.
Mies ei sanonut mitään, mutta ilme kertoi kaiken. Suksin siis kuusikkoon naama räässä ja kyyneleissä. Ei, suksi ei luistanut, hartioita pakotti, mutta loppujen lopuksi aurinko teki ihmeitä tai ladun varresta yhytetty kaveri.
Kun tulin kotiin, oli koira lenkitetty, lattiat imuroitu, keittiö tyhjennetty ja vessa siivottu. Suolavesi valui jälleen poskille. Tällä kertaa onnesta.
“Anteeksi! Te ootte ihania! Ja mie ehkä tartteen miun aamulenkin.”
“Niinpä! Mie jo lapsille sanoin, että mitä helvettiä sie siihen jäit aamulla pyörimään, kun siun pitää päästä heti pihalle. Heti.”
Mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni puolison, joka tunnisti tarpeeni paremmin kuin minä itse?
Sitten iski syyllisyyden tiskirätti vasten limaisia ja turvonneita kasvoja. Varoittamatta räjähtelevä äiti traumatisoi lapset! Niistä tulee hyväksikäytettäviä miellyttäjiä, hermoheikkoja toisten mielialojen ilmapuntareita! Vaikka kuinka jälkikäteen anteeksi anelisin, syntyneitä vaurioita se ei korjaisi. Tai sitten ne alkavat pikkurikollisiksi saadakseen huomiota, jota eivät ylikuormittuneelta äidiltään saa. Paitsi teini, joka välttelee ammattimaisesti kaikkea huomiota.
Ei auttanut, vaikka kuinka toistelin mielessäni, että kaikki vanhemmat traumatisoivat lapsensa tavalla tai toisella. Syyllisyys oli piinaavaa.
Kuopuksen valmistama lounas piristi olotilaani, mutta aurani saattoi silti hohtaa hitusen negatiivisena.
“Äiti?”
“Niin?”
Tenava katsoi minua pää kallellaan ja mietti.
“Ehkä mie kysyn kuitenkin huomenna.”
“Ei, kyllä mie nyt jaksan kuunnella.”
Lapsi harkitsi hetken ja puisteli sitten päätään.
“Ei, kyllä mie varuilta ootan huomiseen.”
Seuraavana aamuna kuopus toi aamukahvin sänkyyn.
“Tässä. Siun kannattaa juoda tää täällä, ettet samalla kato mikä kaikki on sotkussa. Ja sitten lähdet heti lenkille.”
Lapsi kaivautui kainaloon.
“Traumatisoiduitko sie, kun mie silleen eilen kiukkusin?”
“En. Se on ihan ok, että sie välillä raivoat. Muuten me ei saatas mitään kotitöitä tehtyä. Mutta ens kerralla huuda sitten kun velikin on kotona.”
Muutaman hyvin valvotun yön jälkeen arki on helppoa kuin umpihankihiihto plussakelissä. Mutta jonkun on tehtävä latua…
Kohtalon oikusta, tai etuajassa pysäkin ohi ajaneesta bussista johtuen, ajelimme teinien kanssa koululle. Radiossa soi nykymusiikki, nuorta ja imelää tunteenpaloa, valvottiin öitä ja rakastettiin kiihkeästi. Kyynisenä keski-ikäisenä oli pakko kommentoida.
“Nii, tiesitkö, että silloin 20 vuotta sitten me valvottiin isäs kanssa ja juteltiin aamuyölle. Ei nukuttu tuntiakaan.”
Lapseni hiljaisuus huokui tiivistynyttä kiinnostusta, joten jatkoin.
“Ja nyt isäs käskee miun olla hiljaa, jos yritän jutella.”
“Ihan varmasti alkaa vituttamaan pitemmän päälle”, tuumi lapseni. En epäillyt hetkeäkään, että teini olisi viitannut öiden valvomiseen, vaan todennäköisemmin taipumukseeni keskustella asioista. Märinään, kuten teini puheeseeni useimmiten viittaa.
Vaikka tässä vaiheessa elämääni valitsen 100 kertaa mieluummin nukkumisen kuin öisen rupattelun, viime aikoina olen kaivannut juttuseuraa. Jostain syystä sisäinen kelloni haluaa herättää minut kolmelta aamuyöllä, minkä jälkeen nukahtaminen onkin täysin mahdotonta. Ja muu perhe nukkuu. Poislukien tietysti matolle oksentava koira ja kukkaruukkuun kuseksiva kissaa. Aikani kuluksi raapustin varman testin, jolla voi testata tieteellisesti kuinka kauan on oikeasti on unessa.. eiku valvonut.
Oletko valvonut öitä? Tällä luotettavalla testillä selvität, onko unettomuutesi kertakokeilu, kausiluontoista vai toistaiseksi voimassa oleva?
Valitse sopiva vaihtoehto.
Kaverisi kertoo hulvattoman tarinan taistelustaan automaattiovien kanssa. Kuinka reagoit?
a) Käkätyksesi vaihtuu hysteeriseksi kikatukseksi ja lopulta äänettömäksi hytkynnäksi. Vedet valuvat silmistäsi ja lantionpohjalihaksesi työskentelevät äärirajoilla.
b) Vedät suupielet kuuliaisesti korviin. Alahuuli vaikuttaa kohtalaisen rennolta, mutta silmiin asti ei hymy yllä. Vilkaiset ikkunaan, jossa peilikuvasi paikalle heijastuu Jack Nicholson. Et ymmärrä, mitä hauskaa jutussa on, mutta tiedostat, että on sosiaalisesti fiksua reagoida.
c) Et jaksa nauraa, saati reagoida.
2. Olet poistumassa kotoasi roskista pidemmälle ja vilkaiset peiliin. Kuinka reagoit?
a) Roiskit kylmää vettä naamalle ja sipaiset vähän ripsaria. Kyllä se ehkä…ei niinku millään jaksa mitään luomivärejä.
b) Silmien alla on sinertävät ilmatyynyt, joka sopii kivasti heleän harmaan ihon värin kanssa. Kirkasta huulipunaa! Se kiinnittää huomion toisaalle. Vilkaisu peiliin paljastaa, että meikkivinkit on selkeästi saatu Jokerilta…
c) Et jaksa meikata, koska vituiks menee kuitenkin. Joku saattaa säikähtää, mutta et jaksa välittää.
3. Kuinka kuvailisit olotilaasi?
a) Silmien takana sirisee ja sydän hakkaa. Suustasi tulevat äänteet muistuttavat etäisesti puhetta, mutta tyypillisesti puheeseen kuuluva logiikka on hukassa.
b) Silmien takana tuntuu golfpallo, joka pullistaa silmiä. Havainnointikykysi rajoittuu liki optimaalisesti yhteen asiaan kerrallaan, mutta siirtymät ovat mahdottomia. Havahdut useita kertoja päivässä siihen, ettet tiedä mitä olit tekemässä tai minne menossa.
c) Ajatukset kimpoilevat kallon sisällä, mutta ne palaavat samaan pisteeseen. Arkiaskareiden välttely ei onnistu, koska et ymmärrä mitä pitäisi vältellä.
4. Millainen suhteesi on ruokaan juuri nyt?
a) Tekee mieli suklaata, limpparia, keksiä ja pullaa. Tiedostat itsekin, että se on vain väsymys, joka huutelee. Ohitat keksihyllyt, mutta kotona nuolet tomusokeripaketin pohjia.
b) Vetäiset puolikkaan suklaalevyn, pari keksiä ja hillomunkin, jonka jälkeen ryvet itsesäälissä ja tunnontuskissa. Syöt sitten toisen puolikkaan fazerista.
c) Kaupassa käynti ei ole koskaan ollut näin helppoa ja halpaa. Herkkuhyllyt eivät houkuttele.
5. Kuinka treeni sujuu?
a) Ei kiinnosta yhtään. Sohva kutsuu, mutta kukaan muu tässä talossa ei lenkitä koiraa, siivoa, kanna halkoja…
b) Postilaatikolla käynti ja Fitness-päiväkirjat suoratoistosta riittää treeniksi.
c) Tajuat luovuttaa treenin, kun kahvakuula lentää kädestä neljännen kerran ja salikamu käskee laittamaan kuulan pois.
6. Tulet väsyneenä töistä kotiin. Oven eteen ovat tipahtaneet kahdet kengät, loput on potkittu kasaksi sivummalle ja kuorrutettu takeilla ja pipoilla. Miten reagoit?
a) Saatana eikö kukaan tässä taloudessa voi laittaa tavaroitaan paikalleen?! Kiukkuilet keskenäsi ja järjestelet eteisen kenkäkaaoksen, jonka jälkeen palkitset itsesi palasokerilla.
b) Kiljut, karjut ja vahingoitat pikkuvarpaasi potkaistessasi eteisen lattialle jääneitä maihareita. Tämän jälkeen jälkikasvu siirtää tavaransa kasaan toisiin koordinaatteihin huomaamattomasti kuin vieraan vallan agentit. Itkeskelet syyllisyydentunnoissasi sohvalla, kunnes vitutus keittiön pöydälle kasatuista astioista voittaa. Here we go again…
c) Ai mikä koiranpaska oli eteisen lattialla? Varmaan sama joka haisee sukissasi… Kai joku sen paskan siivoaa…
7. Suhteesi kahviin ja muihin laillisiin piristeisiin?
a) Valvotun yön jälkeen ekstrakuppi kahvia käynnistää autopilotin. Katsellaan sitten tarvitaanko välikahvit ennen päiväkahveja.
b) Kahviin kuluu viikossa enemmän rahaa kuin bensaan, vaikket hienostelumokkaa juokaan vaan halvinta X-traa.
c) Oksettaa koko kahvi. Viimeksi silloin, kun oli yrjötauti ja kun… olin raskaana…. vittu.
8. Mikä seuraavista esimerkeistä vastaa suullisen ilmaisusi tasoa?
a) Tunnin alussa on hyvä toivottaa opiskelijoille “Hyvää yötä!” Tulipahan taas todistettua, etteivät ne kuitenkaan kuuntele…
b) Etsit elokuvalippua huoneesta 34, jossa ystävällinen henkilö ohjeistaa sinut rakennukseen 3A hakemaan etsimääsi parkkilupaa.
c) Se juttu, kun metsästetään eläimiä, jos niitä on liikaa.(=kannanhoito) Bändin äänet ei kaikki ollu tasapainossa (=miksaus) ja Se juttu, johon laitetaan ruokaa. Ei kattila, vaan missä on kylmä. (= jääkaappi). Tässä vaiheessa lounasseurasi vilkuilee kelloa paniikinomaisesti.
9. Kuinka reagoit perheenjäsentesi, kavereiden ja työkavereiden puheeseen?
a) Olet niin kiukkuinen, ettei kukaan edes puhu sinulle.
b) “Mitä?” Mitä sanoit?” “Mie en tajunnu?” “Sanotko uudelleen?”
c) “Mmm.” “—-”
10. Mikä seuraavista kuvailee muistiongelmiasi parhaiten?
a) Nimität eturivin Eetua Severiksi kuusi kertaa samalla tunnilla. Et edes tunne ketään Severiä.
b) “Monelta te olitte tulossa hakemaan?” Unohdat lapsesi seurakunnan kerhoon. Miten kiitollista, että se on teini eikä taapero.
c) Pahoittelet lapsen opettajalle, että unohdit tulla tapaamisen, joka on ensi viikolla.
11. Kaverit suunnittelevat illanviettoa. Miten toimit?
a) Väsyttää hitosti, mutta illasta tulee huippuhauska! Muistat laittaa miehelle viestiä 21.20 “Tuun viimestään puolille öin!” ja kello 2.49 “Menee vielä hetki… Tuutko hakemaan?”
b) Kamuat paikalle, mutta poistut kymmeneltä. Pakko päästä nukkumaan… Katso kohdat 1,3, 8 ja 9.
c) Jäät kotiin, koska et jaksa ihmisiä. Vietät aamuyösi liskojen kanssa joka tapauksessa.
12. Kuinka olet koettanut ratkaista ongelmaa?
a) Menet illalla ajoissa nukkumaan ja juot rauhoittavaa teetä villasukat jalassa. Riippumatto on hankinnassa.
b) Melatoniinia! Olet laskenut makuuhuoneen lämpötilan +13 asteeseen.
c) Toistelet keskellä yötä ja-sanaa. (Katso täältä miksi.) Muut konjunktiot ovat aivan liian latautuneita.
Eniten a-vastauksia.
Valvottuja öitä lienee vähemmän kuin lasten vauva-aikana. Ehkä yksi tai kaksi, ei enempää kuin neljä. Mene tänään ajoissa nukkumaan. Käy ulkona sopivasti ennen uniaikaa. Syö hyvin, ei liikaa. Piilota puhelimesi ja sulje telkkari hyvissä ajoin. Aamulla on päivä uusi!
Eniten b-vastauksia.
Viikko valvontaa takana. Todennäköisesti viinakaan ei auta, jos ei kamomillatee ja melatoniini. Suosi autolla ajaessasi tavanomaisia reittejä kodin ja työpaikan välillä. Asioi tutussa kaupassa. Älä tapaa uusia ihmisiä tai jos tapaat, älä puhu mitään.
Eniten c-vastauksia.
Olet valvonut todennäköisesti jo viikkoja, ellet kuukausia. Kognitiiviset taitosi ovat heikentyneet ja sinun ei kannata käyttää moottoroituja ajoneuvoja eikä liikkua ihmisten ilmoilla. Voit kärsiä myös keskivaikeasta masennuksesta, vaihdevuosista tai yllätysraskaudesta.
Pari viikkoa sitten kutsuin kaverin kylään niin kuin tapana kuuluu: tule ihan millon vaan, kaikki käy. Tosiasiassahan kaikki ei todellakaan käy, pitää leipoa, tai ostaa marketista kääretorttu ja pahoitella, kun ei ole ehtinyt leipoa tai että “tästä tuli nyt vain tämmöstä”. Sitten pitää siivota, imuroida, harjata jarrutusjäljet pöntöstä ja kiillottaa tiskipöytä. Ja pahoitella, kun “täällä on vähän tämmöistä”.
Ja niinhän siinä kävi, että ystävättäreni ilmoitti illalla klo 22 tulevansa seuraavana aamuna kylään. En ollut valmistautunut lainkaan, peruskauppareissukin oli jäänyt välistä ja siivoaminenkin oli unohtunut. Koska olin jotakuinkin sippi, uupunut ja väsähtänyt, en jaksanut stressata. Kaveri oli oikeastaan ystävä, jonka uskoin hyväksyvän sotkun ja saastan. Opettelisin hellittämään neuroottisuutani ja hyväksymään, että aina ei voi kyetä täydelliseen menyyseen tai siivoukseen. Tai opettelisin hyväksymään, että minä en siihen pystynyt.
Tervetuloa! Kyllä käy!
Katsoin lattialla levittäytynyttä kissanhiekkaa, raadeltuja pahvilaatikoita ja nuhjuisia villalankamyttyjä. Olohuoneen nurkassa ratsastuskypärä, eteisessä metsästysreppu, sohvan alla kuopuksen kolme asukokonaisuutta. Kolmen kokoisia tassunjälkiä lattialla, raadellun vessapaperirullan jäänteitä. Kuuden kissanpennun, kolmen lapsen ja tee-se-itse-miehen taloudessa siivoaminen on turhempaa kuin lumenluonti lumisateessa. Ja siihen jos lisää wannabekäsityöintoilijan, peli on menetetty. Olikohan ystävättäreni valmis tähän? Pitäisikö varoittaa tai ainakin pehmentää järkytystä, en nimittäin mitenkään ehtisi siivota.
Kilisevä tonttuhattu ravasi olohuoneen halki häntä pystyssä. Kuusenpallot kopisivat portaissa ja kohta hopeinen koristenauha kirmasi pölisten perässä. Kulkusten kilkatus ei kuitenkaan luonut lokakuun hämärässä joulutunnelmaa.
“Varoitus, meillä ei ole sitten siivott…” Olin huomaamattani alkanut kirjoittaa viestiä. Mitä hittoa! Minähän päätin olla oma itseni ja seisoa sotkujeni takana ylpeästi. Olin juuri lukenut Hesarista Oona Laineen artikkelin kotihäpeästä ja olin päättänyt, etten siihen sortuisi. Varsinkin, kun en nyt jaksanut ja ehtinyt puunata, töitäkin piti yrittää tehdä aamulla. Pyyhin viestin pois. Kolme minuuttia myöhemmin aromaattinen kissankakan tuoksu leijaili nenääni. Tartuin puhelimeen: “Meillä on sitten kissanpentuja…” Kyllä kaverini sen tiesi, siksi hän oli tulossa. Pyyhin viestin pois. Kun on pieniä talossa, asiat eivät vaan luonnistu. Minulla ei kyllä luonnistunut muutenkaan.
Aamuyön levottomina tunteina suunnittelin tehokkaan pikasiivouksen, joten aamulla tyhjensin peikon raivolla tiskikoneen itse enkä valittanut siitä lapsille. Sitten lapioin eteisen kenkämereen kulkureitin ja imuroin hiekat lattialta ennen kuin ehdin aamupalalle.
Hampaita harjatessani havaitsin peilissä hammastahnaroiskeita. Mutta hei, kenelläpä ei? Rohkeasti nyt käsi ylös kenen peilissä on joskus ollut! Ja sitten käden voivat laskea ne, jotka eivät aina heti välittömästi tahnapisaroita pese pois. (Ne, jotka pyyhkivät, voivat pitää kättä edelleen ylhäällä. Teillä riittää voimaa hauiksessa ja muissa hinkkauslihaksissa.)
Hymyillessäni pilkulliselle peilille pohdin laittavani ystävättärelleni varoituksen, että täällä haisee kissanpissi. Ja pitäisi varmaan mainita, että en ole ehtinyt enkä jaksanut ja… Hammasharja jäi roikkumaan suupieleen, kun hapuilin puhelimen käteeni. Ei! Puhelin putosi kädestäni kuin tulikuuma kekäle.Tämä oli harjoitus!
Tilanne oli paha. Diagnosoin kärsiväni akuutista kotihäpeästä. HS:n artikkelissa sisustusarkkitehti ja tietokirjailija Maaretta Tukiainen kertoo, että kuvittelemme ihmisten määrittävän meitä kotimme perusteella ja että kodin siisteys, selkeys ja järjestelmällisyys kertovat elämänhallinnasta. Kyllä se ehkä aavistuksen kertookin, jaksaako sitä roskapussin viedä ulos tai viekö roskat ylipäätään roskikseen vai säilöökö lattioille. Mutta nyt, kättä sydämelle: kuka ei ole löytänyt homehtunutta elintarviketta esim. banaania, jääkaapista, hanskalokerosta tai repusta? Unohtanut kaalikeittoa joululoman ajaksi työlaukkuun? Pakannut kosteat vaatteet muovipussiin, jonka joku on potkinut kolmeksi kuukaudeksi auton penkin alle? No, ainakin minä ja Tinsku olemme nämä kaikki kokeilleet.
Lohduttavasti Tukiainen tiivistää: ”Todennäköisesti on kuitenkin niin, että pakonomaisesti kotiaan järjestävällä elämänhallinta on enemmän hukassa kuin sillä, joka sietää sotkua.”
Vaikka siisteyden tavoittelu tai sotkun sieto ei kertoisikaan haparoivasta elämänhallinnasta, aiheuttaa se muille ongelmia. Olen vieraillut kodeissa, joissa Ikean mainoskatalogin kodit tai askeettinen munkkiluostari jäävät kakkosiksi. Pinnat ovat tyhjät ja puhtaat, missään ei mitään, mikä kielisi ihmisasutuksesta. Ei likaisia astioita, ei viirua ikkunassa. Rikospaikkatutkijatkaan eivät löytäisi sormenjälkiä tai uv-valolla jäänteitä eritteistä. Eihän siellä uskalla edes hengittää.
Meillä sen sijaan ei haittaa, vaikka hengittää tai jos jotain tippuu lattialle tai sohvalle. Toki pyrin siihen, että kotiimme ennakkoluulottomasti uskaltautuvat oman elämänsä extreme-seikkailijat eivät likaa sukkiaan ainakaan pysyvästi. En tiedä onko minulla sitten tuplasti nimenomaan niitä elämänhallinnan ongelmia, koska haluaisin kotini olevan järjestelmällinen enkä siedä sotkua, mutta asun sotkussa ja epäjärjestyksessä?
Sen lisäksi, että minua arvostellaan kotini siisteystason perusteella, luulen ihmisten myös arvioivan tapaani elää sekä enemmän tai vähemmän aktiivisia sisutusratkaisujamme. Järki sanoo, että harva ihminen arvioi muita ainoastaan asumisen perusteella. Vielä harvempi asuu kuitenkaan samanlaisessa eläintarhassa tai maalaa seinänsä rautakaupan virhesävymaaleilla. Kotimme on jotakuinkin meidän näköisemme. Siksiköhän vai siitä huolimatta poden toisinaan kotihäpeää?
Kommentit kodista ovat lähes yhtä henkilökohtaisia kuin kommentit ulkonäöstä. “Teillä on kaunista”, totesi ystävä ensivisiitillä. Lämmitti, kunnes sama fraasi toistettiin toisen ystävän tupareissa, samalla äänenpainolla. Toinen ystävä sen sijaan oli arvioinneissaan konkreettisempi: “Tykkäsin enemmän siitä edellisestä seinän väristä.” Mutta tyttären luokkakaveri sai minusta elinikäisen ystävän kuvaillessaan kuopukseni varaston, kompostin ja kierrätyskeskuksen yhdistelmää aidosti ihaillen “kotoisaksi” ja “täyteläiseksi”.
Kuinka ystävättäreni vierailu sitten sujui tässä täyteläisessä taloudessa? Hän järsi sitkeästi kuivakkaa teeleipää, ei kommentoinut kissatalouden tuoksua ja rakastui sylissä kehräävään miukuun. Tulemme näkemään uudelleenkin.
Energiakriisin, talouskriisin, ilmastokriisin ja terveydenhuoltokriisin (vain muutamia mainitakseni) lisäksi käsillä on myös koulutuskriisi. Pisa-tulokset ovat kotimaamme kohdalla karua luettavaa. Lastemme taitotaso liukuu koko ajan alemmas. Vielä viisitoista vuotta sitten Suomi keikkui tuloslistan kärjessä.
Mitä on tapahtunut?!
Asiantuntijat toteavat asian olevan vaikea ja moniselitteinen. Ei ole rahaa, ei opettajia, ei motivaatiota, ei lapsilla eikä opettajilla. Koulupahoinvointia sen sijaan löytyy, lapsilla ja opettajilla… ja lista jatkuu.
Asiantuntijalausunnot ovat huomattavasti monisanaisemmat kuin kokemusasiantuntijani toteamus.
“Mitä koulussa tänään?”
“Ei mitään.”
“Kai te nyt jotain teitte?”
“Ei.”
“Kai teidän jotain piti tehdä?”
“En tiiä.”
Ongelma ei ole ehkä niinkään siinä, mitä koulussa on tapahtunut kuin siinä, mitä siellä ei tapahdu.
Yksi selittävä tekijä Suomen ohi Pisa-tuloksissa vilahtaneen Viron voittokulussa on nimittäin opettajavetoinen opetus (yleisen yhteiskunnallisen tilanteen lisäksi) kerrotaan selvityksessä. Varsin mahdollista, että opettajalla voisi olla tehokkaampi lähestymistapa oppimiseen kuin murrosikäisellä.
Eikös Virossa ollut muitakin innovatiivisia ratkaisuja? Kuten kännyköiden kieltäminen tunneilla…?
Toisessa artikkelissa mainitaan, että vähentynyt viihdelukeminen on linjassa heikentyneiden oppimisvalmiuksien kanssa. Täysin samaa mieltä! Lukemista harrastavilla arvosanat ovat järjestään korkeammat. Ulkoaopetteleminenkin kuulemma sujuvoittaisi tekemistä.
Kehittäisi se ainakin muistia, joka nykynuorilla on kovin lyhyt. Kun teiniltä kysyy, mitä ruokaa koulussa oli, ei lapsiraukka enää neljän aikaan sitä muista. Mutta annas olla, kun kuorit, pilkot, raastat, vatkaat, keität ja haudutat lapsille einestä päivän päätteeksi, niin eikös vaan uivelon muisti palaa siinä vaiheessa kun soppa on lautasella.
“Meillä oli tätä tänään koulussa.”
Itse kyllä aina muistan, mitä olen syönyt. Sen sijaan se, mitä olin juuri tekemässä ja minne menossa, voi olla hyvinkin hankala palauttaa mieleen.
Jotain tälle rapautuvalle koulutukselle pitäis tehdä, mutta mitä? Instagramissa käyttäjä kolmiportainentuki on avannut keskustelun mahdollisista ratkaisuehdotuksista, joihin suosittelen tutustumaan. Epäilen vahvasti, että kommenttien takana on ihan oikeita opettajia… Niitä, joilla on käytännön kokemusta sekä opettajien työhyvinvoinnista että oppilaiden koulupahoinvoinnista.
Onneksi omat lapseni eivät vaikuta uupuneilta tai ahdistuneilta koulun takia. Enemmän stressiä tuntuu aiheuttavan vittumainen mutsi, joka säännöllisesti kyselee, mitä yhteishakulomakkeeseen voisi kirjoitella. Koulunkäynnin vahtimisen olen luovuttanut ryhmänohjaajalle. On ne niin paljon pätevämpiä ja paremmissa väleissä teinin kanssa.
Nyt sain kuitenkin sätkyn, kun vilkaisin masokistisesti Wilmasta lapseni koulusuorituksia.
“Mitä helvettiä! 4+ ruotsista!”
“Elä nyt. Se oli luokan kolmanneks paras.”
Mitä?!?! Täysin vastaansanomaton argumentti…
Koska jotain oli tehtävä, aloin heti kuulustella lapseltani kaikkea sitä, mitä muistelin peruskoulun ruotsissa olleen. Jännä, että konsukiepret ja deglinaatiot ovat ikimuistissa, mutta jokapäiväisen suomen kielen perussanasto tuppaa katoamaan…
(Tässä myös pitäisi olla ruotsinkielinen lause ja lapseni käännös, mutta en enää kuolemaksenikaan muista sitä. Siksipä saatte tyytyä retroversioon kultaiselta kasarilta, kun anoppi kuulusteli lapseni isältä läksyjä hyvinkin samantyylisessä tilanteessa.)
“How many windows?”
“Koira meni ikkunasta?”
Ruotsia ei kuulemma kannattanut opiskella, koska A, sitä ei tarvita koskaan ja B, sitä on mahdotonta oppia.
Eikun perustelut paranee!
Vaikka lapseni oli selkeästi perinyt isältään koulunkäyntiin vaikuttavan geenin, koin aavistuksen syyllisyyttä. Sopivalla kannustuksella lapsen olisi ehkä saanut innostumaan koulunkäynnistä. Mutta senkin olin sössinyt. Hesarin artikkelissa En minä kuitenkaan osaa! (HS 10.1.2023) vihjattiin, että sopiva kannustus saa lapsen luottamaan itseensä ja siihen, että harjoittelemalla oppii. Liiat vaatimukset taas saavat pelkäämään epäonnistumista, joka on luonnollinen osa oppimisprosessia ja ylenpalttinen koulumenestyksen painottaminen saa tietyn temperamenttiset lapset yrittämään enemmän, mutta toiset taas lamaantuvat eivätkä viitsi edes yrittää.
Arvata saattaa kumpaa temperamenttia omat kupeitteni hedelmät ovat.
Jos jotain olen tehnyt oikein, olen ainakin näyttänyt mallia epäonnistumisista ja niistä selviämisestä. Ekasta mokasta ei kannattaa luovuttaa. Kymmenennen kohdalla voi jo harkita. Joten en luovuttanut nytkään teinin tenttaamista. Arvelin, että oli hyvä lopettaa onnistumisen kokemukseen.
“Osaatko ilmansuuntia?”
“Joo, joo. pohjonen, itä, etelä, lohja-”
“Lohja?!”
Teiniäkin nauratti, kun räimme isänsä kanssa kahveja rinnuksille.
“Niitä southwest ja northeast nii ne mie kyllä osaan. Oli Fortnitessa.”
“Entäs kuukaudet?”
“Tammi, helmi, maalis, huhti…touko?…kesä…elo, syys, loka, marras ja joulu.”
“Yks jäi. Heinä.”
“Sepä on turha kuukausi.”
“En edes uskalla kysyä osaatko enkuks.”
“Joo, ei kannata.”
“Osaatko viikonpäivät? Suomeks.”
“Tottakai: tammikuu….”
Eipä sillä. Ei täysi-ikäinen kaverikaan tunnistanut naapurimaan lippua. Sitä, jossa on keltainen risti sinisellä pohjalla.
“Siis, kyllä mie oon tän nähnyt… en mie muista?!”
Äitinä oloni on kahtiajakoinen. Olen enemmän kuin iloinen, että lapseni todennäköisesti eivät tule sairastumaan uupumukseen vaan osaavat ottaa rennosti. Mutta ei siitä varmaan haittaa olisi, jos yhteishakulomakkeessa olisi vaihtoehtona eskarin kertaus.
Vuoden vaihtumiseen ladataan jos jonkinlaisia odotuksia uusista aluista, elämänmuutoksista ja uudistumisista. Some ruokkii tätä mahdollisuutta parempaan elämään vaikuttajien fitness-vinkeillä, kuntosalimainoksilla, erinäisillä ruokavaliohaasteilla ja toki klassikoksi muodostuneella tipattomalla. Ihmiset lupaavat aloittaa kuntosaliharjoituksen, lopettaa tupakoinnin ja kävellä rappuset, hengittää syvempään, keskittyä positiiviseen…
Niin varmaan. Tällä iällä lupaukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Tietää, että elämä tulee muuttumaan halusi sitä tai ei ja todennäköisesti ei mitenkään positiiviseen suuntaan. Toki viime vuoden yhteiskunnallisten uutisten näkökulmasta vain parempaa voi olla tiedossa.
Ystävättäreni Pirren kanssa päätimme kuitenkin aloittaa vuoden parhaalla mahdollisella tavalla, joten jo tammikuun toisena päivänä Pirre saapui kylään lapsineen ja kasseineen.
“Ja näitä on sitten autossa lisää”, Pirren esikoinen tuumasi painokkaasti ja pudotti kaksi junttikassia eteisen lattialle. Oheismateriaalin lisäksi Pirrellä oli mukanaan muutama ostoskassi. Olin ehdottanut tekeväni lounaaksi soijamakaronilaatikkoa, mikä ei herättänyt riemunkiljahduksia jälkikasvussani. Pirreä taas oli ilahduttanut, kun olin kertonut kaapistani löytyvän hätätilassa myös pinaattipastaa (kts. täältä miksi). Kiihkeä viestinvaihto oli päätynyt lopulta tortillapitsoihin.
Pirren kasseista paljastuikin herkkuja jos jonkinlaista: chorizoa, meetwurstia, kinkkusuikaleita, salaneuvosta, fetaa, artisokkaa, mozzarellaa palana ja raasteena. Ai että!
“Joo, mie aloitin vegaanihaasteen.”
Selvästikin.
“Sitä kaksi litraa vettä päivässä en edes yritä. Eihän sitä ehtis tunneilla opettaa mitään kun juosta vessassa.”
Pirren pitsat. Epäilen, että piti juoda vettä se kaksi litraa.
Mutta ei se pelkkä ruokavalio toisi menestystä alkaneelle vuodelle. Syötyämme ravitsevaa vegaanipitsaa päätimme siirtyä liikunnan pariin. Olin ehdottanut, että Pirre ottaisi sukset mukaan ja kävisimme sivakoimassa pienen lenkin. Pirre oli vastannut ottavansa kahvakuulat mukaan. Niinpä Pirren autosta löytyi, ei lainkaan yllättävästi, suksien lisäksi kolme kahvakuulaa ja jumppamatto.
Turvallisuussyistä vaihdoimme sivakoinnin umpihankikävelyyn, sillä ladut olivat liki yhtä jäiset kuin kylätie. Mutta ei huolta rakkaat kanssakyläläiset, jos talvikunnossapito toimii vasta toukokuussa. Ei se toimi toisaallakaan. Naapurikylällä teini oli pukeutunut olosuhteiden mukaan ja luisteli hokkarit jalassa vastaan.
Koska vuoden alut on aloitettava tehokkaasti ja Pirre oli pakottanut lapsensa raahaamaan kaksikymmentä kiloa kuulia kotoa, päätimme lenkin jälkeen jatkaa pikkujumpalla. Kaivoimme youtubesta jumppavideon ja yritin virittää lähetyksen telkkariin. Telkkarin youtube-sovellushan ei ollut päivittynyt viiteen vuoteen, joten asettelin pikkunäyttöni telkkarin eteen.
Ja sitten alkaa!
Ennalta viisaina olimme sopineet tekevämme liikkeet samaan suuntaan ja samassa tahdissa, sillä olohuoneessa ei ollut tilaa kahdelle jumppakanalle.
“Te näytätte tosi tyhmiltä”, kuopus totesi kun teimme luistelukyykky-trusteria samassa tahdissa. Jouduin olemaan samaa mieltä. Telkkarin hämyinen pinta ei ollut meille sekään armollinen.
Mutta Tinskun Tarotit olivat käskeneet minun olla välittämättä muiden mielipiteistä. Ei se tyyli vaan se teho. Hiki virtasi, läski suli ja lihas kasvoi. Kuula nousi ja heilui varmasti.
Ainoa horjahdus sattui, kun kotiin palannut mieheni avasi jääkaapin oven.
“Miten hitossa meillä on näin paljon makkaraa?”
“Pirrellä on vegaanihaaste!” huohotin kasien välissä.
“Ai, että miten haastaa vegaanisuus?”
Kohta keittiöstä kuului keskustelua. Pirren kolmevuotias ja mieheni söivät vegaanitonta välipalaa pöydän ääressä.
Hikisen jumpan päätteeksi sihautimme Pirren kanssa auki palautusjuomat.
“Parempi tappaa tipaton heti alkuunsa, ettei tuu turhia paineita.”
Ei sillä, että olisimme tipatonta harkinneetkaan.
Pirren taapero oli siirtynyt olohuoneeseen istumaan mieheni mahan päällä silittämään paijaamista arvostavaa kissaa, joten saatoimme siirtyä syvällisten asioiden pariin. Selasimme siis somea ja kommentoimme feedissä välkkyviä vinkkejä ja haasteita. Nehän olivat tuhoon tuomittuja jo lähtiessään! Hesarikin uutisoi kuntosalien vuoden vaihteessa vilkastuvasta kuntoilubuumista, joka heti helmikuussa hyytyy.
Mutta me emme olisi mukana noissa tilastoissa! (Eikä ole Tinskukaan sillä kulttuuri- ja liikuntasetelin käyttäminen on melko monimutkainen prosessi. Siitä lisää myöhemmin.)
“En todellakaan aio mitään salikorttia! Käyttämättä jäis kuitenkin ja kotijumppa menee ihan hyvin!”
Muutosta liikunnan saralla ei ollut siis tulossa, mutta ehkä se olikin jo vakiintunut, pysyvä tapa kiireisessä elämässämme. Sen sijaan Pirren vegaanihaaste oli vielä totutteluvaiheessa.
“Siis en kai mie oikeesti ota paineita, että kokonaan vegaanina. Jos vaikka välillä joku uus resepti.”
Ei hitto! Nainen oli fiksu. Aivan turha oli yrittää muuttaa koko ruokavaliota, kun sen saattoi tehdä pienin askelin. Silloin muutoskin on kuulemma pysyvämpää. Elämäntapamuutos onnistuu, jos se on itselle tärkeiden arvojen mukainen, näin kertoo Petteri Kilpinen Oona Laineen artikkelissa Elämäsi tärkeysjärjestys (HS 5.1.2023).
Eikä tämä ollut Kilpisen ainoa oivallus. Hyvinvointiin liittyy Kilpisen mukaan myös muita asioita, vaikka usein elämäntapamuutokset keskittyvät nimenomaan fysiologisiin energialähteisiin: ruokaan ja liikuntaan. (Kuten Pirren kanssa todistimme!) Kilpisen epätieteelliseen energiajaotteluun kuuluvat myös emotionaalinen, sosiaalinen, mentaalinen ja henkinen energia. Järkevältä se kuulostaa, vaikkei tieteellinen olisikaan. Eikö?
Tunteiden säätelyn toivon oppivani viimeistään eläkkeellä, sosiaalista energiaa latasimme Pirren kanssa paraikaa. Mutta löysimme kuitenkin elämän osa-alueen, jonka kohdalla jonkinlainen muutos olisi paikallaan. Niin mentaalisesti (= keskittymiskyky) kuin henkisesti (= omat arvot ja niiden mukaan eläminen). Ehkä myös emotionaalisesti. Mahdollisesti myös sosiaalisesti.
“Vuoden alku on otollista aikaa työelämässä uusiutumiselle”, Pirre luki.
“Pitäskö vaihtaa työpaikkaa?”
“Voi olla, että uusiutuminen jää siihen, etten muista salasanaa työkoneelle. Se piti just ennen lomaa vaihtaa.”
“Mie toivon, että olisin sen verran uusiutunut tällä lomalla, ettei tartteis heti jäädä saikulle.”
Ja kohtalo kuuli toiveeni. Todennäköistä on, että maanantaina ollaan työkunnossa! Koko ruuansulatuskanava on uusittu trendikkäällä, ja täysin ilmaisella luomutyhjennyksellä ja paastolla. Aluksi syylliseksi epäilemäni soijamakaronilaatikko paljastui syyttömäksi, kun mies ryntäsi keskellä yötä alas, taisteli vessan oven eteen nukahtaneen koiran ohi ja oksensi vartin sappinesteitään pönttöön.
Luulisi, että lapsiperheen aamutohinat ovat kymmenessä vuodessa helpottaneet melkoisesti. Voisi jopa olettaa, että teini-ikäiset kykenevät selviytymään sängystä ylös ja opinahjoihinsa omatoimisesti. Ja niinhän ne suoriutuvatkin, kun vaan hyväksyy, että jälkeläiset ovat jokainen omia persooniaan ja jokaisen siirtymä valvetilaan on henkilökohtainen ja ottaa oman aikansa.
Yksi pitää herättää kukon pierun aikaan, sillä myttynen haluaa nuokkua sohvalla puolitoista tuntia ennen kuin kykenee edes hellimään kännykkäänsä. Yhtään lyhyempi heräytymisaika aiheuttaa helvetillisen huutokonsertin. Se tulee todistettua kerran viikkoon, kun itse nukun pommiin.
Toisen herääminen vaatii asteittaisen valoaltistuksen, mutta lopulta menninkäinen selviytyy aamiaiselle valmiiksi pestynä, puettuna ja kammattuna yllättävän nopeasti.
Kolmas horrostaa luolassaan eikä liikahdakaan ennen kuin on aivan pakko. Mutta sitten alkaa tapahtua sen verran livakasti, ettei aikaa perinteisille aamutoimille jää. Kun bussin saapumiseen on viisi minuuttia, kuuluu kirosana, jonkinlaista rivakan pehmeää viuhtomista ja muutamalla harppauksella teini onkin jo eteisessä.
Vaikka kuinka ymmärrän lasteni ainutlaatuisia persoonallisuuksia ja arvostan heidän yksilöllisyyttään, välilä koen pakottavaa tarvetta puuttua tällaiseen holtittomaan käytökseen. Ei pidä paikkaansa, että olisin kontrollifriikki, päsmäri tai neuroottinen besserwisser. Olen ainoastaan lastensa tulevaisuudesta huolissaan oleva äiti, joka ottaa kasvatusvelvollisuutensa vakavasti. Erityisesti silloin kun huomaan puutteen hygieniassa, sillä teinin ajolähtötilanteissa aikaa säästetään hampaiden pesusta.
Ikävä kyllä ainoa keino puuttua siihen on nalkuttaminen, sillä pojan hampaita en yletä enää pesemään kuin jakkaralta ja polvellekaan ei kloppi taivu kuin kolmeenosaan taittelemalla.
“Pesitko hampaat?”
“Pesin.”
“Pesitkö?”
“Joojoo. Elä valita!”
“Tänään?”
“Joojoo en.”
“Sitten pesemään!”
“En ehdi!”
“Se on ehdittävä!”
“En.”
“Oisit jo pessy tässä ajassa ku väität vastaan.”
“Elä sitte väittele!”
Teini sohi purukalustoaan harjalla. Voin vaikka vannoa, että yhtään ylimääräistä kertaa ei yksikään harjas hampaan pintaa hellinyt.
Kun poika sitoi kenkiä jalkaansa, oli pakko antaa vinkki.
“Auttaisko jos nousisit viis minuuttia aiemmin?”
“Ei.”
Yllättäen lohtua äitiyden riittämättömyyteen ja uskoa tulevaan sain odottamattomalta taholta, nimittäin työpaikkani armoitetulta asiakaskunnalta.
Aloitettuani jälleen mielenkiintoisen luennon eräänä marraskuisena aamuna parille tusinalle tuikkivasilmäisille teineille, luokkaan kipitti nuori, joka pahoitteli huomaavaisesti myöhästymistään. Nukkui pommiin. Eikä tule toistumaan. Kohta opiskelija kaivoi repustaan hammasharjan ja tahnatuubin.
“Voinko käydä pesemässä hampaat?”
Sydämeeni tulvi valoa ja lämpöä.
Lapsi, joka haluaa pestä hampaat!
Lapsi, joka ymmärtää hammasterveyden merkityksen yleiselle hyvinvoinnille ja sosiaalisille suhteille.
Lapsi, joka ei tule aikuisena maksamaan itseään kipeäksi juurihoidosta.
“Tottakai…”
Mutta kyseessähän on siis tärkeä luento vaikuttamisen keinoista!
“…mutta jos kuuntelet tän kolme minuuttia ja peset sitten, kun tehdään tehtäviä?”
Monologini venyi kuten tavallista lähemmäksi varttituntia, jonka jälkeen opiskelijat alkoivat naputtaa tehtäviään. Onni sulatti suupielet hymyyn. Kyllä, tekeviä opiskelijoita oli sittenkin olemassa!
Sitten geenit ottivat vallan ja äidinvaisto kuohautti pedagogin onnen pohjaan, kun havaitsin välittömän uhan.
“Hei, nyt sinne hampaanpesulle!”
Eikä tarvittu opiskelijan sarkastista vastausta ymmärtämään, kuinka olin luiskahtanut työrekisteristä kotirintamalle.
“Kyllä äiti!”
Tunnin loputtua en ollut läheskään varma, että luokka hallitsi argumentointitavat, mutta siitä olin iloinen, että elämän perusperiaatteista hampaiden pesu oli itsestäänselvyys. Lohduttavinta havainnossa oli, että omillani oli vielä muutamia vuosia aikaa kasvaa ja sisäistää harjaaminen luontevaksi osaksi omaa elämäänsä, aamuin ja illoin.
Kun vaan jaksaisin nalkuttaa säännöllisesti!
Käytävällä vastaan käveli kollega, joka näyttää jotenkin pahoinvoivalta.
“Onko sulla purkkaa?”
“Joo…”, aloin kaivella reppuani ja toivoin, että tällä kertaa pussi ei ollut levinnyt taskun pohjalle.
“Sain jo Jonnelta mynthoneita. Mutta ihan kamala tunne suussa, mä unohdin pestä aamulla hampaat!”
Tirskahdin.
“Noku piti hoitaa myyjäiskamat vielä ennen töihin lähtöä niin kaikki meni sekaisin ja unohdin. Tajusin vasta äsken tuossa ulko-ovella!”
Kyllä. Ehkä keski-ikäisen elämässä rutiinit ovat niin luontevia, että jokainen poikkeama on potentiaalinen katastrofin alku.
Muutamia viikkoja sitten talven ensimmäiset pakkaset piristivät jälleen perheensisäistä vuorovaikutusta. Näkemyserot sopivasta pukeutumisesta sukupolvien välillä olivat nimittäin jälleen tapetilla. Vaikka edelleen pidän omaa mielipidettäni oikeana totuutena, en täysin tuomitse kehittyvien jälkeläisteni vaatevalintoja, sillä niissä taitaa piillä survivalismin siemen. (Muista teinien elintärkeistä taidoista voi käydä lukemassa täältä.)
Kun jää ritisi rapakoissa ja kuuran vaalentamat ruohonkorret kaartuivat pihamaalla, kymmenvuotias suuntasi innokkaana kouluun. Ei hattua. Ei hanskoja.
Collegepaita kuitenkin, jalassa läpikuultaviksi hituneet trikoot ja auringon haalistamat kesäavokkaat.
Karjahdus tavoitti kuopuksen pihatieltä ja pakotti palaamaan puhuteltavaksi.
“Missä hattu?”
“Tässä on huppu.”
“Hanskat?”
Omia sormia pakotti jo 10 asteen tuntumassa ja tämä juoksenteli ilman lapasia!
Kuopus katsoi minua kummissaan ja työnsi sitten kätensä taskuihin esitelläkseen minulle ilmeisen tuntemattoman tekstiili-innovaation.
“Joo, sopii”, lapsi vinkaisi ja tunki housut reppuunsa.
“Ne pitäis laittaa jalkaan…”
“Laitan koulussa. Myöhästyn. Heippa!”
Vilkaisin ikkunasta maantiekiitäjää ja totesin, että lämpimät asusteet puuttuivat edelleen. Mutta takki oli ainakin päällä.
Varttia myöhemmin katselin teinin lähtöä. Tällä oli jalassa farkut. Ainakin nimellisesti. Aivan varmasti nuoruudessani oli ollut kangastakin reikien ympärillä.
“Eikö siulla ole ehjiä housuja!”
“Ei. Nää on ihan hyvät.”
“No ei ole!”
Deja vú. Tämä keskustelu oli käyty aiemminkin. Noin 25 vuotta sitten… Mutta äitin argumentit olivat olleet ihan perseestä. Rikkinäiset housut olivat siistit. Kaikilla muillakin oli. Kaupasta ostetut ja oikealla tavalla, polven kohdalta revityt. Ei silleen vahingossa vaurioituneet, kun lahje jää pyörän ketjun väliin, myhjäytyy mustaksi ja repeää pystysuuntaan.
“Takki?!”
“Ei ole.”
Haroin naulakosta takin, jonka tytär itse oli edellisenä iltana varastosta hakenut.
“En tarttee.”
“Tarvitset. Siellä on pakkasta!”
“En.”
“Sie palellut!”
“En.”
“Senpä huomaat sitten miun ikäisenä!”
Hengitin syvään. Teinille tulevaisuus, jossa tällainen puolipukeutuminen tulisi kostautumaan pakottavina polvina ja särkevinä sormina, oli yhtä kaukainen ja vaikeasti hahmotettava kuin scifi-leffojen mielikuvituksellinen maailma.
Ehkä olinkin itse syypää teinieni itseriittoiseen lämmönsäätelyyn. Modernin kotimme lämpötilaa nimittäin säädetään villasukilla ja vilteillä, ja etelänlomat hoidetaan sukulaisissa, joissa lämpötila nousee 20 asteen paremmalle puolelle. (Ei kuitenkaan liian paljon.) Appiukkokin tulee kylään yleensä kesäaikaan ja toppahaalarissa. Jo vauvana lapset mönkivät villahaalareissa vetoisilla lattioilla. Liekö siksi alkoivat niin varhain pyrkiä kahdelle jalalle ja sen jälkeen eivät paikallaan pysyneetkään. Jatkuva kylmäaltistus oli ilmeisesti karaissut lapset selviämään pienistä pakkasista kevyemmällä varustuksella.
Kolmas lapsista mönki kammiostaan minuuttia vaille bussin lähtö. Päässä pikkusiskon lippis, lapaset ja ohkainen takki. Ulkovaatteita kuitenkin. Jalkaan sankari veti hikisiltä varpailta tuoksahtavat kosteat lenkkarit. Nuo ympärivuotisesti käytössä olevat monitoimijalkineet, joiden alkuperäistä väriä oli enää hankala arvata.
“Eikö palele varpaita?”
Kysymys kimposi takaisin suljetusta ovesta.
Niin, jos varpaita ei palellut, miksi vaivautua lämpimämpiä kenkiä hankkimaan turhan takia? Varsin järkevää oli olla tuhlaamatta jonninjoutaviin hyödykkeisiin, kun vähemmälläkin selvisi. Alla olevaan taulukkoon on koottu lenkkareiden käyttökohteet.
Itse asiassa vaikuttaa siltä, että käyttöprosentti teinin lenkkareilla on huimasti suurempi kuin omillani.
Vaikka näin vanhempana teinien epämääräinen pukeutuminen tuntuu käsittämättömän typerältä, laajemmassa mittakaavassa ja vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa se ei välttämättä sitä ole.
Vastuullinen kuluttaminen ja kylmänsietokyky ovat oikeastaan erinomaisia piirteitä teineille. Selviävät hyvin ensi talvena, kun inflaatio syö verottajalta jääneet tähteet ja sähköä säästetään lämmitystä pienentämällä tässäkin torpassa.
Tai niin me luulimme. Anoppi soitti välittömästi, kun radiomainoksessa kehotettiin alentamaan huonelämpötilaa asteella. Kielto oli jyrkkä: “ Te ehdottomasti ette!” Asteenkin pudotus olisi kuulemma kohtalokasta talon rakenteille. Saisimme toteuttaa kansallisvelvollisuuttamme sanomalla hyvästi pitkille, kuumille suihkuille.
En tiedä kenelle se tulee olemaan vaikeinta. Teineille?
Esikoisella on tapana viettää syysloma anoppilassa. Korpien keskellä on paremmat harrastusmahdollisuudet, ja kilometrejä äitiin on kuulemma tarpeeksi paljon. Ei sillä, ilmasto isovanhempien luona tekee teineistä yhteistyökykyisempiä.
Kannoimme pojan kapsäkit sisälle ja suuntasimme suoraan karkkikaapin kautta sohvalle. Werther’s Originalia imeskellessäni kiinnitin huomiota anopin käytökseen. Vaikutti aavistuksen tavallista oudommalta… jotenkin hermostuneelta. Pyöritteli sormiaan ja vilkuili vuoroin minua ja miestä, sitten poikaa. Ei siitä ihan niin pitkä aika ollut kun viimeksi käytiin, etteikö olisi tunnistanut. Välillä mummon katse harhaili sohvapöydälle. Ihan meidän mittapuulla siisti pöytä, ei sitä olisi kannattanut hävetä. Neule levällään, kirja ja päivän lehdet. Vai oliko siellä jotain luvattomia lehtiä…?
Sitten anopin pokka petti. Hän istahti sohvalle ja kaivoi siistin lehtipinon alta piilosta mustan pitkulaisen esineen, joka näytti polttelevan sormissa.
”Onko tämä se sellanen….sähkötupakka?”
Viimeinen sana kuiskattiin nopeasti.
”Mistä sie sellasen löysit?”
Anoppi kertoi käyneensä tekemässä vapaaehtoissiivouskeikkaa läheisessä majoituksessa ja löytäneensä mystisen putkilon sängyn alta. Kieltämättä sängyn alunen oli hyvä paikka säilyttää nikotiinituotteita, mutta ehkä niitä ei väliaikaismajoitukseen mielellään jättäisi säilöön.
”Tää on nyt varmaan sellainen…sähkötupakka.”
Jälleen viimeinen sana kuiskattiin, ja kapistus heitettiin mieheni syliin iljetystä ja inhoa huokuvalla käden liikkeellä. Kurkistelin mieheni olan yli kiinnostuneena. Itsekin olin vastikään löytänyt sähkötupakan takkini taskusta. Yhtä häkeltyneenä olin kantanut esineen miehelleni tunnistettavaksi.
”Eikös tämä ole ripsiväri?” mieheni tietämys kosmetiikasta oli yhtä syvällinen kuin minun ymmärrykseni tupakkatuotteista.
”Kun ei se auk…” anoppi vaikeni, kun mieheni ruuvasi putkilon auki ja veti ulos ripsiharjan.
”Mutta kun siinä lukee kill…”
”Ripsiväriltä tää silti näyttää.”
”Mutta…. Kill!Tappaa!”
”Mitä muuta siinä lukee?” mies ojensi putkilon takaisin äidilleen.
”Ööö.. Lashes to kill. Tappavat liekit?!!”
Toisikohan joulupukki anopille kosmetiikkaa lahjaksi? Tulisi actionia aattoiltaan, kun pommiryhmä porhaltaisi paikalle purkamaan poskipunarasiaa.
Miehen anoppi on puolestaan aivan yhtä pihalla kauneudenhoitotuotteista kuin oma anoppini, mutta harvinaisen tietoinen autoon liittyvistä kilinöistä, kalinoista ja varoitusvaloista. Niitä kun tuppaa ilmenemään säännöllisin väliajoin.
Nyt auto oli ollut jo pitkään vaiti, mutta kutostietä körötellessä, mummo kuuli jotain. Jokin nakutti. Ääni oli aivan uusi. Tikitys jatkui tasaisesti, huolimatta siitä painoiko kaasua tai hidastiko. Mitä nyt? Miksi auton piti taas levitä?! Pitäisi soittaa vävylle. Mutta ehkä voisi olla parempi, jos kyytiin tuleva pojanpoika kuuntelisi kuulisiko se saman äänen. Saattoihan se olla, että tikitys lähti omasta päästä.
Mummo pysähtyi pihamaahan odottamaan kyytiläistä ja kaivoi samalla puhelinta. Ehkäpä sitten kuitenkin soittaisi vävypojalle. Se oli monta kertaa maininnut, että olisi hyvä ilmoittaa erikosista äänistä heti eikä sitten myöhemmin, kun auto ei enää käynnistynyt. Kännykkää kassista kaivaessaan mummo vilkaisi takapenkille.
Rattaat alkoivat liikkua kirskahdellen myssyn alla.
Takapenkillä oli pussi. Pussi, jonka mummo oli löytänyt auton sivupeilistä roikkumasta lähtiessään taksikeikalle. Pussi, jonka ystävä oli tuonut lahjaksi ja ripustanut peiliin ohikulkiessaan. Pussi, jonka sisällä oli ystävän rakkaudella valitsema kello, raksuttava kello.
Anoppi perui puhelun.
Ei tarvinnut tällekään mummolle tilata pommiryhmää. Ei edes mekaanikkoa.
Näsäviisas navigaattori
Mutta kyllä moderniteknologia hämmentää myös tätä nuorempaa sukupolvea. Lomaviikolla vietimme mieheni kanssa laatuaikaa ja pikainen oli tällä kertaa kahdenkeskinen piipahdus Lappeenrannassa, tuossa Etelä-Karjalan helmessä. Siis miehellä oli pakollinen tentti ja itse olin lomaillut lasten kanssa jo monta päivää, joten olin joutava lähtemään mukaan. Käytännössä haukottelimme aamuyön autossa, mies teki pari tuntia tenttiä ja minä tapoin aikaa kylmillä kaduilla.
Tentti järjestettiin Lappeenrannan keskustassa, virastotalossa, jonka osoitteen tyrkkäsimme navigaattoriin. Navigaattorin ohjeilla selvisin hienosti keskustaan, mutta sitten aloin kyseenalaistaa ohjeistusta. Navigaattorin mukaan olisimme perillä seuraavan risteyksen jälkeen, mutta tie jatkuikin tunneliin. Googlemapsin kuvassa virastotalo kuitenkin oli selkeästi ulkoilmassa eikä maan alla.
Tie jatkui eteenpäin betonibunkkerissa, jossa jokatoinen liikennemerkki kielsi kääntymästä, pysäköimästä tai ajamasta eteenpäin. Lopulta katu haarautui risteykseen, mutta oliko tämä nyt oikea? Lasketaanko maanalaiset risteykset risteyksiksi vai oliko tämä joku parkkihalli? Katoista roikkuvissa kylteissä luki pelottavan virallisia nimiä: puolustusvoimat, oikeustalo, poliisi, sokos hotel…
Mikä salainen tukikohta paikka oli? Samalla navigaattori huusi meidän olevan kohteessa. Seuraavan kyltin kohdalla hiljensin hieman ja käskin miehen hypätä kyydistä. En ollut varma selviäisikö hän elävänä kivihallista ulos tai joutuisiko hän valtion virkamiesten vangiksi, mutta jos erkaantuisimme, ainakin toisella meillä olisi mahdollisuus selviytyä.
Ajettuani varttitunnin löysin vihdoin ulos betonikaton alta. Ah, miten ihana olikaan sininen taivas! Ajoin auton parkkiin, sillä en todellakaan halunnut ajaa enää yhdenkään parkkitalon uumeniin.
Takaisin keskustaan kävellessäni tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan minkä kadun varteen autoni olin jättänyt. Mies viestitti, että oli vastoin kaikkia odotuksiani löytänyt kivilinnoituksesta tenttipaikalle. Itse asiassa ovi, lukittu tosin, oli ollut aivan siinä, mihin olin mieheni onnistunut jättämään. Nappisuoritus navigaattorilta.
Vajaan tunnin harhailtuani löysin autoni ja lähetin miehelle koordinaatit. Kohta mies uupuneena koesuorituksestaan istahti apukuskin paikalle.
”Ihan ku…haisisit oksennukselta.”
”En ole oksentanut. ”
Nuuhkaisin hieman ilmaan, mutta päätin olla ärsyttämättä. Mies ei jostain syystä arvosta raporttejani hajuhavainnoista, joten lähdin suunnistamaan kohti kotia. Kohta imelän etikkainen haju luikerteli jälleen sieraimiin.
”Kyllä täällä joku haisee! Mie pysähdyn…”
En todellakaan aikonut istua kolmea tuntia eritteiden löyhkässä.
”Et pysähdy ainakaan tähän. En mie haista mitään…”, mies tuhahti, mutta muutti mielensä nopeasti. ”Ei, kyllä miekin nyt haistan. Mutta en mie oo oksentanu. Enkä mie oo istunu missään…”
Monissa pitkissä parisuhteissa tuntuu puuttuvan yhteistä tekemistä, leikkimielisyyttä ja jännitystä. Ei meillä.
Pari viikkoa sitten järjestin piilotusleikin. Vähän haastetta, kun kumpikaan ei tiennyt missä piilo oli. Leikkikin oli toiminnasta jo hyvin kaukana, kun vuorokauden etsintojen jälkeen kohteesta ei ollut edelleenkään yhtään havaintoa.
Tällä kertaa jäljitimme metsäkenkiäni. Eivät olleet varastossa, eivät kuistilla, terassilla tai komerossa. Mies oli yrittänyt kysellä, milloin olin viimeksi niitä käyttänyt. En osannut sanoa. Elokuussa? Vuosi sitten?
“Miksi me aina etitään miun tavaroita!?” vaikeroin ja vääntelehdin dramaattisesti käsilläni kattoa kohti. Lähtöön oli alle 10 tuntia.
Mutta siinä mies oli väärässä, etteikö me muita asusteita etsitä!
Heinäkuun lopulla leikimme arteenetsijöitä, kun kylvin omaisuuttani mustikkametsään. Olin kampeutunut lähimetsään lepuuttamaan hermojani mustikkamättäällä, kun se tapahtui.
Kurotin kohti jättimäisiä mustikoita notkuvia varpuja. Sormet takertuivat kaulastani roikkuvaan ketjuun, joka ei edes hidastanut ylimaallisen voimakkaan käteni määrätietoista liikettä.
Kuten aina katastrofin (Tiedät varmaan? Kun maito putoaa lattialle, koira oksentaa matolle, kuskiton auto alkaa valua ojaa kohti…) hetkellä, aika tuntui hidastuvan. Näin ketjun lentävän eteenpäin, riipusten pyörähtävän ilmassa ja putoavan.
Joskus kuvittelin olevani hyvä kriisitilanteissa, mutta elämä on opettanut, että rationalisuuteni ja loogisuuteni rippeet karisevat kriisin yllättäessä varsin rivakasti ja keskityn täysin epäolennaisiin asioihin. Mutta nyt aivoni toimivat kirkkaasti. Käden nopeus, liikerata, riipusten paino, ilmanvastus… Päättelin nopeasti mihin asti mummojen perintökorut olisivat voineet päätyä. Ja kas. Kaksi kolmesta löytyi samoin tein varpujen välistä.
Löydätkö korun?
Kolmatta en löytänyt, joten merkitsin kohteen valtavalla puuristillä. En aikonut hätääntyä tai luovuttaa, sillä tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun hukkasin kalliita korujani. Ja joka kerta onnistuin ne löytämään, tavalla tai toisella.
Lapsena Muumimaailmasta ostamani muumikorvis oli kadoksissa koko talven, kunnes löytyi kevään tultua parkkipaikan nietosten alta. Kymmenen vuotta sitten sormuksen muotoon pakattu kuukauden puskurirahasto taas löytyi takin vuorin sisältä. Tuoreimpana tapauksena olin edellisellä viikolla kadottanut korvakoruni pihatöissä. Muistikuvissani raivaussahan hihna oli tarttunut korvaan ja hiuksiin, joten päättelin sahan olevan syypää katoamiseen. Onneksi olin sahannut vain tienvarsia, joten todennäköisyys korun löytymiseen oli suuri. Parin päivän kuluttua keskimmäinen paikansi korun keittiön pöydän alle karanneiden mustikoiden seasta.
Ihmeellisintä oli, että olin kuitenkin imuroinut välipäivänä…
Kotona riisuunnuin varovasti, jos koru olisi laskutoimituksistani huolimatta pudonnut paidan sisään tai housuihin. Tyhjensin saappaatkin, jos riipus olisi valunut lahjetta pitkin kenkään. Samalla selitin nakuiluani kummasteleville tytöilleni, mitä oli tapahtunut.
“Äiti oikeesti?! Taas!? Voitko olla laittamatta koruja metsään?”
“Oliko se arvokas?”
“Ei varmaan, mutta tunnearvoa sillä on.”
“Niinpä. Kaikilla siun koruilla on.”
Tytöt kampeutuivat mukaani metsään etsimään pikkurillin kynnen kokoista laattaa.
“Se ei varmaan magneettiin tartu?”
“Ei se on kultaa.”
“Ootko varma?”
“Hei, ja jos se ei löydy, mie voin sitten teidän lapsille pitää aina aarteenetsintää! Miettikää miten siistiä, ne etsii mummolan kadonnutta kulta-aarretta!”
Korua ei löytynyt.
Illalla mieheni innostui kuultuaan, että olin hukannut koruni. Hänellä nimittäin oli tuttava, joka omisti metallinpaljastimen. Täysin tarpeellinen väline, jonka lainaamisen oli nyt syy.
Kun lapset sitten olivat riennoillaan, käytimme mieheni kanssa kahdenkeskisen ajan yhteiseen harrastamiseen. Olihan molempien toiveammatti ollut arkeologi, joten nyt päästiin toteuttamaan lapsuuden unelmia!
Mies puki kuulokkeet ja käynnisti laitteen keskellä pihamaata.
“Tää piippaa.”
“Kaivetaanko?”
“No tässä on varmaan nauloja ja ruuveja rakennusajalta. Lähetään kattomaan se koru eka.”
Mies käveli edellä ja heilutteli sauvaa maata vasten.
“Tää piipittää ku joku kumiankka koko ajan.”
“Mitä siellä on?”
“En tiedä. Ei täällä pitäs mitään olla…”
Vinkuminen jatkui koko matkan lähimetsään.
“Tää on joko sekasin tai mie en osaa käyttää tätä!”
“Tiiätkö, ne on nuo siun teräskärkikengät.”
“Perkele.”
Neula heinäsuovasta vai koru mustikkametsästä?
Johdatin mieheni merkitylle pisteelle. Mitään ääntä ei kuulunut, vaikka mies suti sauvalla edestakaisin pöpelikössä. Ainoastaan satunnaisia vingahduksia, jotka johtuivat niistä turvakengistä.
“Ootko nyt ihan varma tästä paikasta.”
“Kyllä. Tässä on tämä toteemi.”
Tuijottelin maata ja yritin miettiä oliko koru kierinyt kakkiaisten pesäkoloon… Meinasin kastella pöksyni, kun musta häkkyrä työntyi naamaani vasten.
“Testaan tunnistaako tää siun korviksen.”
Tunnisti. Vihkisormukseenkin kone reagoi. Mutta maasta ei laite löytänyt mitään merkittävää.
Ei mitään.
“Tässä se oli!” Aloin kammeta varpuja systemaattisesti, oikealle ja vasemmalle, kuin tytön tukkaa täikammalla.
Ja kas, siinähän kulta kimmelsi. Aavistuksen uponneena rahkasammaleeseen.
Mies tökki metallinpaljastintaan riipusta kohti, mutta laite ei inahtanutkaan. En kertonut, mitä mieltä olin tekniikan ylivertaisuudesta.
Arkeologiset kaivaukset pihamaassa tuottivat tulokseksi putken pätkän, rautalankaa, vanhan naulan, tuoreen naulan, laatan, kolikon (joka paljastui euroajan viisisenttiseksi) sekä kuusiokoloavaimen. Opimme myös, että naulasta irronnut ruoste saa maaperän muuttumaan metalliseksi. Käytännössä koko pihamaamme piippailee.
Jos jotain kaipaan vanhoista hyvistä ajoista, niin kokonaisia virkkeitä, isoja alkukirjaimia ja tulkintaa ohjaavia välimerkkejä. Ai mistä tällainen ajatus? No…koeviikko, ylioppilaskokeet ja helvetisti tekstejä luettavana.
Ja niin, oman jälkikasvun kommunikaatio. Ei pysty ymmärtämään, vaikka huomioisi viestintäväylän vaikutuksen viestintään.
Eräänä torstaina Whatsappiin pamahti suttuinen kuva limaisesta, vaaleasta teinin päästä. Miksi poika laittoi kuvan jonkun päästä? Miksi poika ylipäätään laittoi viestiä? Teinille, jonka pääasiallinen viestintäkeino on murahtelu huoneen oven läpi, tällainen lähestyminen vaikutti jotakuinkin epäilyttävältä. Arvelin viestin tulleen väärään paikkaan, mutta muinainen viestintäkanava oli varattu lähinnä äitiä ja mummoa varten.
Tarkasteltuani lähemmin kuvaa, taustalta hahmottui peili, peilistä tutunoloinen reppu ja huppari… Tyttö kuvassa oli tuntematon…
“Ei helkkari…” Blondi kuvassa saattoi olla oma jälkeläiseni! Se niistä, jonka ominaisväri oli pähkinäisen tummanruskea. Tai oli ollut tähän asti. Mutta kuvan tyypin tukka oli selkeästi lyhyempi kuin poikani mulletti.
“Tuota…Kuka?”
“Sie?”
“Joo”
“Mitä hel…”
“Värjäsit sie tukan?”
“Sain 5 €”
“Kuka makso värin”
“Johan se maksaa enemmän”
“Piia ja Tiina”
“Tykkäätkö?”
“Joo”
“Onhan se uus looj”
“Looj”
“look”
Hiton nakkisormet! Vakuuttavaa toimintaa äikänopelta.
“Nojoo”
Hieman myöhemmin viestiforumi vaihtui virallisempaan, kun Wilma-viesti kilahti puhelimeen. Viestin otsikko oli kuvaavasti tukka, lähettäjänä rakas esikoispoikani. Vastaanottajana oli itseni lisäksi myös rehtori sekä luokanvalvoja. Se ei yllättänyt. En ollut hetkeäkään luullut peruskoulun opetussuunnitelman sisältävän hiustenvärjäystä.
“Leikattii tukka ja värjättiinse”
“Hei, kiitos tiedosta.
Rakkaudella, äiti
Ps. Pystyisitkö muodostamaan kokonaisia virkkeitä?“
Hetkinen… pistettä lukuunottamatta poika oli onnistunut luomaan virkkeen! Eikä välimerkkejä vaaditaan kuin vasta ylemmillä koulutustasoilla. Tsekkaa vaikka Amisopen Insta-postaus alta.
Seuraavalla tunnilla, välimerkkejä sillä seuraavalla koulutusportaalla hinkatessamme, yllätyin innokkaasta viittaajasta:
“Hei ope, sun poikako värjäs tukkansa koulussa?”
Mistä se sen tiesi?!
Viikkoa myöhemmin vilkaisin aamun ensimmäisellä välitunnilla puhelinta.
“En pääse tänää töihi”
“Jouduin taas päivystykseen”
Edellisestä reissusta olikin jo monta kuukautta. Silloin poika oli päätynyt rippileiriltä omalle henkilökohtaiselle opintoretkelle yhteispäivystykseen tutustumaan tikkien ompeluun.
Lievä paniikki alkoi hiipiä rintaan. Soitin pojalle. Mitä hittoa oli tapahtunut! Puhelin hälytti pitkään, sitten puhelu katesi.
Se oli lääkärissä! Leikattavana! Verisenä ja vammautuneena! Samassa Whatsappiin napsahti ytimekäs viesti. Oli noloa puhua äidin kanssa puhelimessa.
“Mitä”
Eikö osannut päätellä kontekstista, mitä asiaa minulla oli.
“Miyä on käyny”
“Ei miää”
“Ohaa”
“Mitä si sekoilet”
“Ootko päivystyksessä vai et”
“Koululla oleb”
“Käytiin vaa liimaamsaa”
“Ja mikä juttu tää o”
Liimaa? Oliko se kässäntunnilla askartelemassa makaroneista vai imppaamassa liimaa?!
“Ja tehtii joku oaketti”
“Mihin”
“Lue eilmaata”
Oliko se doupattu noin pahasti? Vai aivotärähdyskö sen sanat sekoitti? Halusin selkeitä vastauksia! Vastaisi puhelimeen pirulainen!
“eilmasta”
Mistä? Ilmasta?
“Wilmasta”
Ihan yhtä informatiivista olisi ollut lukea ilmasta. Wilma oli tyhjä.
Liimaa ja paketti? Yritin kuvitella liimaa ja sideharsoa erinäisiin ruumiinosiin ja jokainen niistä vaikutti vaaralliselta. Mutta näpyttelihän se viestejä, joten ehkei se ollut kuitenkaan kovin vakavaa. Kädet toimivat ainakin osittain. Tai ainakin toinen.
“Ei oo mitää1”
“Kerro”
“Se laittaa kohta kotaki”
Tässä vaiheessa kiirehdin omalle tunnille taistelemaan HDMI1-2-3-järjestelmän kanssa. Etupenkistä tiedusteltiin eikö laitteistojen hallinta kuulunut opettajan toimenkuvaan. Ja nämä viisastelijat olivat vasta ekaluokkalaisia…
Tunnin jälkeen Whatsappi ja ilma-Wilma olivat yhtä täynnä näkymätöntä tietoa. Hetken harkitsin utelevani, olisiko opiskelijoiden someverkostossa sisäpiirin tietoa, mutta epäilin sen heikentävän arvovaltaani ja ennen kaikkea valottavan liikaa poikani perhesuhteita.
“No kerro mitä kävi vai huijaat sie”
“Jotain kävi”
MITÄ?!?!? Eikö voinut kertoa? Oliko sillä menny muisti vai liittyikö tapahtumiin laittomuuksia…?
Sitten keksin ajatella kuin teini.
“Laita vammoista kuva”
Kaverit olivat varmasti saaneet Snäpissä reaaliajassa päivityksen tapahtumista.
Kuvaa ei kuulunut koko päivänä. Kakara osasi kasvattaa jännitystä ja taivuttaa draaman kaarta katkeamispisteeseen. Koska koululta ei soitettu, arvelin pojan kuitenkin olevan elossa ja suhteellisen toimintakykyinen.
Arvoitus ratkesi vasta iltapäivällä, kun poika linkutti kotiin sukka veressä. Liimaa ja harsopaketin vaatinut sulkapallo-onnettomuus.
Ps. Aloin vakavasti harkita Snapchätin hankkimista. Jos vaikka jatkossa ehtisi snäppäämään, mikä ruumiinosa oli paketoitavana.
Keksin idean. Viikon ruokalista. Ruokalista, jossa jokaiselle perheenjäsenelle oli määrätty oma kokkauspäivä. Voi olla, että joku muukin on joskus kokeillut, mutta nyt idea siirtyi käytäntöön perheessä, jonka suunnitelmallisuus on olematonta ja rutiinit kirosana.
Ruokalista tehtiin demokraattisesti perhepalaverissa. Jokainen sai valita mitä teki ja milloin, kunhan suhteellisen tervellisesti ja edullisesti, kerran viikkoon oli oltava kalaa, vähintään kerran kasvisateria ja mielellään leivinuunissa kypsytettyä. Mutta muuten melko vapaat kädet. Säilytin veto-oikeuden, jolla tyrmäsin ehdotukset Hesen drive-inistä, pakastepitsoista ja einesletuista. Ja minulta oli kielletty sieniruuat. Wonder why…
Viikko 1
Kuopuksen kanssa kokkailimme yhdessä. Keskimmäisen jätin turvallisuussyistä rauhaan. Vanhemman teinin kokkausvuoroon kuului myös taustaruikutus.
“En mie haluu tehä.”
“Siun vuoro.”
“Ei oo nälkä.”
“Kohta on.” Eikö ne vieläkään tajunnut, että nälkä tuli loppujen lopuksi jossain välissä.
“En haluu tätä.”
Ei oikeesti…
“Ite valitsit.”
“Niinku pakotit.”
Valitus jatkui, mutta teini liikkui luolastaan keittiöön. Jääkaapin ovi kävi, kattila kolahti. Ruuanlaitto eteni, vaikka teini tuntui taantuneen kyselyikään.
“Millä mie tätä..? Missä on…? Miten paljon pitää laittaa…?”
Veden keittäminen ja hellan toiminta palautui kuitenkin suhteellisen nopeasti mieleen ja kohta kutsu ruokapöytään kävi.
“Ja jos ei kelpaa, olkaa syömättä.”
Viikko 2
Koska stressitasoni nauttivat vastuunjaosta, jaoimme seuraavan viikon työnajossa myös siivouksen. Taktisesti pilkoimme miehen kanssa siivouksen kolmeen osaan, meille jäisi vain laadunvalvonta. Matemaattisilta taidoiltaan lapsemme ovat keskitasoa, mutta havainnointi- ja keskittymiskyvyn epätasaisuus johti siihen, ettei jälkikasvu vielä ole tajunnut huijausta tai katsonut tarpeelliseksi kyseenalaistaa jossain määrin epäreilua työnajakoa.
Viikon ruuanlaitto sujui liki kivuttomasti, yksi palovamma sormessa ja toinen lasagnessa. Ja sekin sattui omalle vuorolleni. Siivous sen sijaan venyi kolmipäiväiseksi, koska vessojen olemassaolo pääsi teiniltä unohtumaan. Kun pikkusisko jalat ristissä kysyi, saiko vessaa jo käyttää, kun pesuaineet valuvat pöntössä, oli vessanpesijä ollut jo useamman tovin naapurikylän mopomiitissä.
* Tässä vaiheessa meinasin kirjottaa omahyväisen postauksen, miten täydellistä teininkasvatusta tässä torpassa harrastetaan. Teinitkin hoitavat kivuttomasti omat osuutensa kotitöistä. Ja kuten elämässä yleensä, ylimielisyys kostautui napakoilla potkuilla omaan nilkkaan.
Viikko 3
Perheneuvotteluun saapui vain 80% äänestysoikeutetuista. Teiniä ei näkyny missään. Suljetun oven läpi kuului kieltäytymistä muistuttavia älähdyksiä. Varttitunnin odottelun jälkeen lohjake suvaitsi saapua,
“Mitä haluat tehdä?”
“En mitään.”
“Pakko on keksiä jotain.”
“En tiiä.”
“Mitä haluat syödä?”
“En mitään.”
Keskustelu jatkui samansisältöisesti muutaman minuutin. Kunnes poika katosi sillä hetkellä kun vähän vaan vilkaisin somea.
“Sitten teet hernekeittoa!” karjuin talon läpi.
Luulin, että uhkaus järkyttäisi lapsen järkiinsä.
“Ihan sama.”
Kun hernekeittopäivä tuli, olin varannut tölkin einestä kokkia varten. Hernerokan teko kuivista herneistä oli liian raaka rangaistus lapselle, joka oli vihannut hernekeittoa koko ikänsä. Toki lapsi oli päässyt teini-iässä yli oksennusrefleksistä ja oli oppinut muutenkin ruokailun sosiaalisen luonteen. Kaukaisemmissa sukulaisissa inhokkiruuatkin katosivat kitusiin, mutta kotona poika pyysi kohteliaasti saisiko jättää välistä. Oli edellisellä viikolla syönyt kaalikääryleitä jo kolmena päivänä erinäisissä kyläpaikoissa.
Eikä siinä. Teinin taistelua seuratessani tajusin, että einesten käyttökin on kansalaistaito, joka olisi syytä hallita.
“Miten tää aukeaa?!”
Tunsin mietoa mielihyvää pystyessäni voittamaan ylivoimaisen vaikean ja teknisen lukitusjärjestelmän. Voimalla avattavat perinteiset kierrä auki -purkit aukeavat nykyään teinin kourissa paremmin.
Mutta ei peli vielä ollut selvä.
“Miten tän saa pois täältä?”
“Lusikalla?”
Lusikan poika löysi melko nopeasti ilman vinkkejä.
“Mistä mie tiiän milloin tää on kypsää?” “Kun se on lämmintä.”
“Millon se on lämmintä?”
“Kun se kiehahtaa.”
“Tulkaa sanomaan ku se kiehuu.”
“Ei se saa kiehua, sen pitää kiehahtaa..”
“Mitä vittua. eihän tässä ole mitään logiikkaa!”
Vastoinkäymisten jälkeen pöydässä oli laadukasta einesruokaa, jota poika itse kieltäytyi maistamasta.
Viikko 4
Teinillä ei edelleenkään ollut ideaa ruokalajista. Muutakin perhekuntaa alkoi kiristää kokouksen viruminen, oli muutakin tekemistä kuin tapella ruuasta.
“Hernekeittoa?” ehdotti kuopus eikä lainkaan viattomasti.
Perhemiitinki päättyi osittain tuloksetta. Teinille lukittiin vastuupäivä ja ruokalaji, koska se nyt vaan oli “ihan sama.”
Lapsen viikkoraha jäätyi välittömästi. Tai no parin tunnin viiveellä, sillä kesti hetkisen tajuta kuinka suoraveloituksen sai keskeytettyä.
Nyt odotamme jännityksellä, milloin teini huomaa rahahanojen tyrehtyneen ja ymmärtää käsitteen “vastikkeellinen viikkoraha” merkityksen.
“Sisilisko”, tyttäreni kertoi minulle, kun nautiskelimme elokuun lämmöstä ja kuopuksen tekemistä jääkahveista terassilla. “Mie kuulemma muistutan sisiliskoa. Silja sanoi.”
Hmm. Parhaan kaverin luonnehdinta oli varmaan osuva. Suomupeite puuttui, mutta livakat liikkeet löytyivät.
Mitähän eläintä minä muistutin? Sellaisen voimaeläimen voisi tatuoida ranteeseen.
Kissa. Lempieläimeni. Ainakin silloin, kun ei tuhonnut tuoleja tai levittänyt eritteitään yleisiin oleskelutiloihin. Tuollainen notkea, itsenäinen ja mukavuudenhaluinen aatelinen. Halutessaan verenhimoinen ja julma. Taisi kosahtaa jo tuohon notkeuteen…
Entäs pöllö, viisauden jumalattaren ystävä? Tiedon symboli toisaalla, toisaalla tyhmyyden tunnus. Täydellinen opettajalle! Suuret silmät ja 270 astetta kääntyvä pää. Tarpeellisia piirteitä äidille (tai opettajalle).
Mutta kuinka muut minut näkivät?
Ensimmäinen eläimellinen viittaus, jonka muistin mieheni tehneen ajoittui aikaan, jolloin esikoisemme laskettuun aikaan oli vain viikkoja.
“Mursuseni, auttaisitko vähän.”
“Tarkoitat varmaan muruseni.”
“En… tai siis joo, murs…muruseni.”
Henkisestikin suurena ihmisenä autoin kuitenkin. Mies pyysi kiipeämään remontissa olevan auton konepellille. Ei, eroottinen poseeraus ei ollut tarpeellinen, eikä keulakoristettakaan kaivattu. Tarvittiin paino, jotta runko kallistui oikeaan asentoon ja mies ylsi öljymontusta ropeltamaan asiaa X paikalleen.
Mutta olihan mies viitannut aivan vastikään toiseenkin eläimeen. Olin kaivanut elämän kaltoinkohtelemalle miehelleni kaljan jemmanimisestä paikasta.
“Miten paljon siulla on näitä jemmoja?!”
“En tiedä, mutta kun tätä jemmasin, mie löysin suklaapatukan! En ollut ollenkaan muistanut. Oisin tarvinnu viime viikolla.”
“Sie oot kuin orava, piilottelet herkkuja etkä muista mihin piilotit.”
“Etköhän tuota nyt liiottele…” lause katkesi, sillä muistin etsineeni suklaalevyä pari viikkoa aikaisemmin. Mies oli aikansa seurannut sykyilyäni, mutta kun olin alkanut syytellä lapsia suklaan katoamisesta, oli sitten kertonut levyn olevan astiapyyhekaapissa.
Ehkäpä minussa asui pieni orava. Ja ehkäpä siksi, että nuorempi tyttäreni on sokerimuurahainen, jolla on yliluonnollinen kyky vaistota taloon hankittu sokeripitoinen vierasvara, löytää ja tuhota se.
Herkkujemmoja on aikojen saatossa ollut vaatekaapissa, kahvipurkissa, siivouskomerossa (tämä kesti pitkään, sillä komeroon ei kellään ollut asiaa), sohvan alla ja koiranruokapaketissa. Joka kerta tyttö lopulta paikansi sokerin kuin paraskin vihikoira. Jäljelle jäi vain avaamattomilta näyttäviä tyhjiä pakkauksia.
Vihikoira! Minultahan tyttö oli tarkan hajuaistinsa perinyt. Pystyin haistamaan, yleensä epämiellyttäviä, asioita, joita kukaan muu ei haistanut tai halunnut haistaa. Hajujälkeä seuraamalla olin paikantanut pehmenneen banaanin repusta, kaalikeiton toisesta repusta, homeisen pyyhkeen kaapin alta, erinäisiä kissanpissoja ja kesän kuistilla kypsyneen kalakassin. Siinä kesti kyllä yllättävän kauan ja meinattiin jo purkaa koko seinä, kun syytä ei löytynyt.
Mutta orava…jo reilu kymmenen vuotta sitten oli työkaveri liimannut työhuoneeni oveeni oravan kuvan. Muistutin kuulemma niin tuota pörröistä jyrsijää. Kieltämättä punaruskea tukka, kehittyneet etuhampaat ja kuumeisena kiiltävät silmät. Vilkas ja älykäs ja mielettömän söpö, jonka poskiin mahtuu häkellyttävän paljon pähkinää ja siementä.
Mutta olihan oravassa muutakin tuttua kuin söpö ulkonäkö, vaikka oravahan on vain karvainen rotta.
Latinankielinen nimi Sciurus vulgaris. Vulgaari, totta sekin! Vaikka kuinka haluaisinkin olla sivistynyt, korkeakulttuurista nautiskeleva viiniasiantuntija, niin kyllä se on mieluummin kalja. Menee taskulämpöisenäkin.
Vituttaa kuin pientä oravaa. Ihan tuttu tunne Aikku-oravalla. Samaistun vahvasti myös Ice Agen tammenterhoa epätoivoisesti jahtavaan sapelihammasoravaan. Yli aidan elokuvan energiajuomaa lipittävä orava näyttää, miltä minun elämäni useimmiten tuntuu. Aikku nopea, muu maailma hidas. Hiiiidaaaas…
Jep, samalta näyttää Aikunkin lounaan jäljiltä.
Ja entäpä orava Malmsténin Jänöjussin mäenlaskusta? Siellä se orava höynäyttää höpsön mäenlaskuun. Holtittomasti hankeen tuiskahtaneelle pupulle kaikkitietävä kurre lällättelee: “– Sä usko vaan, kun neuvotaan tai koita uudestaan!” Siinä on kyllä oravalla tutunoloista positiivista pedagogiikkaa. (Toki samaistun myös yli-itsevarmaan yllytyshulluun jänöpupuun, joka mätkähtää kinokseen.)
Mutta onhan orava myös kansantaloudellisesti merkittävä! Sen konkurssiin menneen pankin tunnushan oli orava. Ja oravannahoilla sitä on ennenkin maksettu… Peruutetaanpa tuo… Oman nahan myyminen ei nyt rinnastu ihan toivotunlaiseen ammatinharjoittamiseen.
Orava. Selkeästi. Lisääntyy holtittomasti appivanhempien kattorakenteissa, säksättää kiukkuisesti, raatelee rakenteet eikä siitä pääse millään eroon.
Kyllähän minä tiedän, että mikäli joku arvioisi perheemme sivistystasoa yksiulotteisella sivistys vs. villi luonto -janalla, olisimme neutraalisti metsäläisiä, romanttisesti luonnonlapsia, kaupunkilaisista juntteja…
Sivistykseksi meillä päin siis riittää luku-, kirjoitus- ja laskutaidon lisäksi, että tervehtii kylätiellä kulkevia, kiittää ja osaa pyytää anteeksi sekä pukeutuu suht siististi julkisilla paikoilla. Sivistystä on toimia yleisesti hyväksyttävällä tavalla muiden seurassa.
Ja aina ei voi onnistua.
Viime viikolla olin kotona pojan saapuessa koulusta. Järkytyin. Meni ainakin kolme sekuntia ennen kuin sain sanaa suustani. Jätkän verkkarit olivat yltä päältä öljyssä, toinen lahje revennyt, lippis likaisen harmaa, kengissä maalia. Paita oli sentään puhdas.
“Olitko sie noissa vehkeissä koulussa!?”
“Olin.”
“Eikö siulla ollut puhtaita?” “Ei ole.”
“Siulla piti olla vaatteita tarpeeksi! Mie kysyin tartteeko ostaa uusia”
“Oli, ei oo enää.”
“Enkö sanonut, että moporemonttiin ei laiteta siistejä vaatteita! Eikä ainakaan vaaleita!”
Kohta lapseni isä saapui. Aikanaan valkoinen t-paita harmaana hiekasta ja läikikäs öljystä.
Vaatekauppaanhan poikaa ei saanut. Ei vaikka lupasin shoppailureissun yhden pysähdyksen taktiikalla. Verkkokauppa oli onnistunut kompromissi, sillä kaupunkiin joutuminen rinnastui pojalla rangaistukseen eikä Wilmakaan vielä loimottanut punaisena. Enkä minä geeneille mitä mahtanut, itsehän olin isän lapsilleni valinnut. Kaupunkiympäristö ihmispaljouksineen aiheuttaa nimittäin ihottumaa myös maalaisuggelillenikin.
Kuinka sitten saa sivistettyä sisarusparven, jonka keskinäinen replikointi saisi merimiehetkin punastelemaan, kaikenlainen yhteistoiminta on mahdotonta ja oma-aloitteisuus taloustöihin on olematonta?
Vie ne metsään. Syvälle erämaan siimekseen, missä ainoa toimiva verkko on kalaverkko.
Matka oli kuitenkin arkista musiikkia korville. Erinäisten syiden takia suuntasimme retkelle kahdella autolla. Jostain syystä mies valitsi kuopuksen ja minä sain nauttia teinieni vivahteikkaasta, monipuolisesta ja ennenkaikkea kriittisestä suhtatumisesta perheenkeskeiseen illanviettoon.
“Miks pitää mennä?”
“Ei siellä mitään voi tehdä!”
“Miks pitää lähteä?”
“Mie oon kipee!”
“Et niin kipee. Jos kärsit mopolla ajaa, kärsit lähteä mökille.”
“Mie en halua!”
“MIKS sie pakotat?!”
Onneksi ajomatka ei kestänyt kauan, sivistyksen rajamailla kun asutaan muutenkin.
Mies viritteli hirvipaistin nuotiolle, mitään pitsaperjantain pikaevästä ei ollut tarjolla. Neljän tunnin päästä olisi ruokaa. Tällä kertaa minä en ollut uhka, sillä olin nauttinut tukevan välipalan. Ilta-aurinko paistoi alaviistosta ja nautimme jonkinlaisesta hiljaisuudesta.
Kuopus pomppi trampoliinilla, käveli käsillään ja lauloi väliin kookospähkinän avaamisesta, keskimmäinen piirteli luurit korvilla ja välillä käski kipakkaan sävyyn sisaruksiaan kauemmas. Esikoinen pyöri tontilla ympyrää ja etsi kenttää. Havaittuaan yrityksen turhaksi, viritteli itselleen lokoisan paikan nuotiolle ja teki sitten ihmeellisen ehdotuksen.
“Tuolla oli viime kesänä kantarelleja. Haluutko että näytän?”
“Mikä ettei.”
Ei se tainnut ihan terve olla.
“Tuosta voitas mennä….”
“Mutta siinä on se puro.”
“Nii, mie putosin siihen.”
“Niin mieki.”
Poika johdatti aukolle, osoitteli mistä oli kävellyt viimeksi. Keräsin kiireesti kypsimpiä puolukoita suuhuni. Pitkäkoipinen vesani harppoi kuin hirvenä aukon läpi, enkä uskaltanut jättäytyä liian kauas. Jos vaikka ohittaisi sienet kiusallaan. Aukolta poika ohjasi metsätieltä ryteikköön ja sen läpi mäntymetsään. Jalan vierestä pompanneen metson painavat siiveniskut saivat sydämen kierroksille. Kyllä varmasti syyskuussa lähtisi noin läheltä… Männyt vaihtuivat kuusiin, kantarelleja ei näkynyt, mutta varvut nuokkuivat mustikoista painavina. Poika odotti, kun keräsin vain isoimmat. Esitteli samalla puiden latvoja, joissa oli ollut metsoja edellisenä syksynä. Kuusikon latvoissa kahahteli, siellä ne olivat taas.
Paisti poreili padassa, kun palasimme metsäretkeltämme. Tyttäretkin olivat akkujen loputtua kokoontunut nuotiolle. Koirakin oli ryöminyt niin liki nuotiota kuin uskalsi. Kuopus etsi kohtaa, josta näkisi tulen. Hah!
En tiedä oliko se netittömyys, luonnollinen pimeys vai elävän tulen tuijottaminen viehätys, joka tapauksessa lapset alkoivat keskustella toisilleen pehmeämmillä äänenpainoilla. Esikoinen ja kuopus onnistuivat heittämään tikkaa ilman verinaarmuja. Toki keskimmäiselle oli piirretty otsaan hiiilellä sotamaalaus ja säännöllisin väliajoin joku uhattiin heittää puroon. Ainoastaan kuopuksen jatkuva kookoslaulu aiheutti lämpimiä tunteita ja pari miekkailuottelua.
Illan hämärtyessä paistikin valmistui. Parasta ruokaa kuulemma ikinä. Ruuan jälkeen rohkenin suostua kuopuksen ehdottamaan lautapeliin. (Ai, miksi se vaati rohkeutta? Vilkaise täältä.) Ja pimeän syventyessa kaikki sujahtivat sänkyihinsä ja suuntasivat unten maille. Koira oli maannut vällyjen välissä jo jonkin aikaa.
Jos oikein tarkkaan katsoo, kamera myöntyi tallentamaan yhden tähden.
Aamulla unen lävisti nakuttava ääni. Mitä? Ihan kuin? Mutta eihän…? Aivan kuin joku pilkkoisi puita. Kuka oli hereillä… mitä? Seitsemältä lauantaina? Esikoinen se siellä käsitteli kirvestä ja herätteli kahvitulia, vaikkei itse edes juo kahvia.
Lähdön lähestyessä tyttäret petasivat sängyt, keräsivät mukaan lähtevän omaisuuden ja lakaisivat lattiat. Väittämättä vastaan tai anomatta tehtävien uudelleen järjestämistä. En uskaltanut nipistää itseäni.
Mikä parasta, sain ennen lähtöä tehdä ihan pienen lenkin sienimetsään. Ja koska perheellä oli kiihkeä tikkamatsi menossa, päätin koettaa onneani…
“No nyt se Rouva Kantarelli lähti takasi metsään.”
Ei pitäisi kymmenen vuoden työkokemuksella tulla yllätyksenä, että kesäloman jälkeen tulee elokuu ja koulut alkavat niin äidillä kuin lapsillakin.
Lasten kohdalla olin jotakuinkin tilanteen tasalla. Unirytmi oli palautettu suurinpiirtein arkeen sopivaksi ja julkisille paikoille sopivaa vaatetusta oli hankittu jokaiselle. Ensimmäisen koulupäivän aattona kaksi kolmasosaa murusistani varasi ohjeistukseni mukaisesti vaatteet, reput ja muut tykötarpeet valmiiksi. Viimeinen halusi actionia aamuun. Tästä huolimatta kaikki kolme kuitenkin selviytyivät koulutielle.
Sen sijaan ensimmäisenä omana kouluaamunani säntäilin puolialasti taloa ympäri. Joululomalla olin kadottanut rintsikat, nyt olivat housut hukassa. Kerran kengät. Ainoat sivistykseen sopivat housut, joita kesä ei ollut onnistunut kutistamaan, olivat poissa. Hukassa. Kadonneet.
Tyttäret jatkoivat rauhallisina aamiaisen syöntiä, vaikka koetin värvätä heitä etsintäpartioon. Byysiä ei näkynyt kaapissa, ei pyykissä, ei narulla, ei kodinhoitohuoneen läjässä, ei naulakossa eikä pakastimen takana hävinneiden vaatteiden haudassa.
Pakastin. Pakastin? Pakastin!
Siellähän pöksyni olivat! Edellisellä viikolla olin onnistunut liiskaamaan purkan polveen ja levittämään tahman molempiin lahkeisiin, tasaisesti ja joka puolelle. Totesin nopeasti, että pakastinniksi ei toiminut seitinohueen purkkarihmastoon. Myth busted.
Puoli kahdeksalta hörpin ruuttuisessa mekossa kolmatta kahvikupillista ja huhuilin esikoista hereille, vaikka tiesin menninkäisen kömpivän luolastaan vasta viittä vaille bussin lähtö. Mutta mihin aikaan minun piti lähteä, että ehdin tunnille? Monelta tunnit ylipäätään olivat?
Tunnukset Wilmaan ja muihin työn edellyttämiin sovelluksiin ja ohjelmiin olin aukaissut hyvissä ajoin edellisellä viikolla kärsivällisten it- ja helpdesk-ihmisten kanssa, joten pystyin tarkistamaan Wilmasta tarkan ajan. Edellisenä talvena käyttöön otetut uudet aloitusajat eivät olleet jääneet pitkäkestoiseen työmuistiin, josta sen sijaan sain helposti palautettua kolme vuotta vanhan salasanan ja lapsuuden parhaan kaverin puhelinnumeron.
Aivan soitellen sotaan en ollut lähdössä. Edellisellä viikolla olin valmistellut kurssipohjan ja sieltä saatoin nyt katsoa, mistä aiheesta sivistystyöni aloittaisin. Tunnin alkuun olin varannut ryhmäyttävän tehtävän, jonka tehtyään opiskelijat saivat kurssiavaimen. Mutta vain yhteistyöllä!
Vilkaisin varuilta lukkarista, että suunnittelemani kurssi varmasti vastasi työjärjestykseeni merkittyä kurssia. Kerran oli sattunut pikkumoka. Tällä kertaa kaikki oli täydellistä.
Ai hitto! Eihän minulla ollut tavaroitakaan pakattuna. Läppäri ainakin, kirja. Tarkastin kurssipohjasta, että kirja vastasi kurssia. Varakirja niille, joilla sitä ei ollut… Epäilin, että tarvitsijoita olisi useampia, mutta en minä nyt kirjaksi voi muuttua. Penaali, penaaliin kyniä… Yksi löytyi pöydän alta ja kolme yöpöydältä.
Mutta missä miun reppu?!
Talon ympäri ravattuani paikansin repun naulakon alle. Olin paheksunut lattialla lojuvaa reppua jo jonkin aikaa, nalkuttanut ja ihmetellyt, miksi omistaja ei vaivautunut sitä laittamaan paikalleen. Tälleenkö omista tavaroista pidettiin huolta? Eikä varmasti löytyisi sitten, kun sitä tarvittaisiin! Kissakin kusisi siihen kiusatakseen!
En todellakaan aikonut tunnustaa, että reppu oli ollut minun.
Tarkemmin reppuun tutustuttuani totesin kassin lojuneen lattialla pari viikkoa, kesäreissustani lähtien. Tyhjensin sisällön kodinhoitohuoneen pöydälle paita, pikkarit, reissuhammasharja, pyyhe. Huulipunaa ja käsipyyhkeitä arvelin tarvitsevani kustannuspaikallani. Toki hammasharja ja varavaatteet saattaisi olla ihan järkevä pitää mukana.
Hätisteltyäni lapset koulutaipaleelle päätin suunnata töihin itsekin, sillä levottomuuteni ahdisti jo lemmikkejäkin. Minua jännitti! Osa opiskelijoista oli vanhoja ja tuttuja, osa oli täysin uusia. Entä jos ne uudet tajuaisivat, etten tajunnut mistään mitään!? Todennäköisintä oli, että asiakaskuntani ei huomaisi vaikka alkaisin kirjallisuushistorian sijasta ratkomaan toisen asteen yhtälöitä.
Avain pakoon
Lähdin aivan liian ajoissa. Onneksi, sillä pari päivää punaista välkyttänyt auton polttoainevalo oli kehittynyt ääniraidalla. En kyllä uskaltaisi lähteä… Pyörällä en ehtisi enää, prätkällä olisi mahdollisuus.
Heiluttelin pyörää kuullakseni oliko tankissa mitään. En tiedä miksi, sillä en osannut tehdä kuuloaistilla minkäänlaisia päätelmiä polttoaineen riittävyydestä. Otin avaimet ja yritin kurkata tankkiin. Ei, ei, ei…. Avain ei kääntynyt lukossa. Olisi varmaan pitänyt leikkiä enemmän prätkähiirtä kesän aikana.
Soitin miehelle, joka 30 kilometrin päästä työmaalta pystyisi luonnollisesti ratkaisemaan ongelmani. Onneksi mies ei vastannut, sillä kohta naputtelin viestin: “Ei mitään enää. Bensatankki aukeaa oikealla avaimella.” Pohjalla välkkyi jotain, joten päätin lisätä bensaa. Ikävä kyllä taloudessamme on sen seitsemän kulkupeliä, joihin menee erilaista polttoainetta. Kultani vastasi puhelimeen ja vinkkasi, että pojan mopon vierestä saattaisi löytyä sopiva kanisteri.
Onnekasta oli, että ajovarusteet olivat jotakuinkin siellä missä niiden ajattelin olevan. Olin edelleen aikataulua edellä. Ja hyvä niin, sillä ensimmäisestä risteyksestä piti palata hakemaan lounas, jonka olin pöydälle unohtanut.
Toisen kerran käännyin noutamaan työavaimia, jotka löytyivät loppujen lopuksi sivutaskusta, omalta paikaltaan.
Työpaikalla seisoin jälleen avain kädessä, valmiina avaamaan opettajainhuoneen oven. En tiennyt, miten pääsisin sisälle. Avainta ei voinut vaan laittaa lukkoon… Olo oli kuin reittiä etsivillä kääpiöillä Ereborilla Durinin päivänä. Toki kääpiöt tiesivät odottaa ohjaavia auringonsäteitä, itselläni oli vain haalistunut muisto ohjeesta sähköpostissa.
Avaimet olivat mukana, joten olin jo voiton puolella. Heristelin avainta nenäni edessä aktivoidakseni aivotoimintaani. Jotain piti… Aah! Avaimet piti päivittää! Mutta missä ne päivitettiin? Aivan kuin olisin ollut vuosikymmenen poissa…
Vilkuilin ympärilleni. Opiskelijoita parveili siellä täällä, mutta oliko täällä ketään, joka osaisi auttaa. Tai keneltä kehtaisin kysyä.
“Aikku!”
Opettajainhuoneen ovi oli auennut ja Tinsku seisoi kynnyksellä. Samalla tajusin, että päivityslaite oli siinä oven vieressä, Tinskun naamasta aavistus oikealla.
Toisella yrityksellä onnistuin saamaan oikean avaimen reikään, kolmannella kokeilulla oikein päin.
Oppitunti alkoi vallan mainiosti, sillä edellinen ope oli jättänyt luokan oven auki. Ryhmäyttävä kurssiavaimen ratkaisutehtävä oli menestys, kunnes eräs vihmerä veijari totesi, että kurssipohjalle ei edes tarvittu avainta. Olin unohtanut klikata yhden olennaisen täpän asetuksista.
Pikkuvikoja. Ryhmäytymistä ainakin tapahtui, kun nauroivat mokalleni.
Siirryin esittelemään yleisiä käytänteitä.
“Sitten toivon, että tekin osallistutte, saatte enemmän irti ja tämä on miellyttävämpää meille kaikille. En oikein tykkää yksinpuhelusta…”
“Kyllä se nyt siltä vaikuttaa, kun oot kohta vartin puhunut.”
“Opettajana pidätän oikeuden monologeihin. Mutta joo, nyt saatte osallistua. Saatte valita pidetäänkö teoriakoe yhdessä vai kahdessa vai kolmessa osassa?”
Hiljaisuus.
“No?”
“On hyvä.”
“Niin mikä on hyvä?”
“Tuo on hyvä.”
“Mikä tuo?”
“Kahdessa osassa.”
“Onko kaikille ok?”
Hiljaisuus.
“Nyt on sanottava tai vaiettava iäksi.”
Hiljaisuus.
“Tässä olisi tämä arvioitava tehtävä. Ja täältä löytyy aineistot….”
Paasamisen keskeytti luokan puhehenkilö, joka huomautti, että näyttö oli freezellä. Luokka oli tuijottanut etusivun kissakuvaa viimeiset viisi minuuttia. Epäilin, että kysymyksiä arvioinnista ja tehtävänannosta tulisi lisää deadlinea edeltävänä päivänä.
Tunnin jälkeen tuntui, että en ollut koskaan lomalla ollutkaan. Päässä suhisi ja silmät tuntuivat kuivilta. Käytävällä vastaan tulevista opettajista ja avustajista erotti, ketkä olivat jo aloittaneet työvuotensa. Näivettyneimmillä oli ensimmäinen päivä, pirteästi säteilevät suuntasivat vasta ensimmäisille tunneilleen ja henkisesti tasapainoisimman näköiset olivat palanneet töihin jo kaksi viikkoa sitten. Työhuonekaveri paljasti, että ne esittivät.
Sekavasta olotilastani huolimatta päätin kopioida tehtävän seuraavalle tunnille. Hyvin suunniteltu, kun on puoliksi tehty. Ei vara venettä kaada. Parempi moniste valmiina ku kriisi just ennen tuntia.
Kopiokoneeseen piti syöttää pitkä tunnus ja pitkä salasana. Väärä salasana. Väärä salasana. Ihan vittu varmasti oli oikea salasana. Alkoi tympiä. Hiki virtasi ahtaassa kopissa, jossa ilma ei ollut vaihtunut sitten 70-luvun. Väärä salasana. Kosketusnäyttö oli varmaan paskana. Väärä salasana.
Haa! Lopulta vaihtelua! Käyttö estetty.
Jälleen pelastava enkeli saapui Tinskun hahmossa. Tinsku kirjasi itsensä koneelle ja otti kaipaamani kopion, toki avuliaasti syötin paperit väärältä syöttöalustalta ja kaksipuoleisiksi tarkoittamani paperit olivat edelleen yksipuoleisia.
