Esikoisella on tapana viettää syysloma anoppilassa. Korpien keskellä on paremmat harrastusmahdollisuudet, ja kilometrejä äitiin on kuulemma tarpeeksi paljon. Ei sillä, ilmasto isovanhempien luona tekee teineistä yhteistyökykyisempiä.
Kannoimme pojan kapsäkit sisälle ja suuntasimme suoraan karkkikaapin kautta sohvalle. Werther’s Originalia imeskellessäni kiinnitin huomiota anopin käytökseen. Vaikutti aavistuksen tavallista oudommalta… jotenkin hermostuneelta. Pyöritteli sormiaan ja vilkuili vuoroin minua ja miestä, sitten poikaa. Ei siitä ihan niin pitkä aika ollut kun viimeksi käytiin, etteikö olisi tunnistanut. Välillä mummon katse harhaili sohvapöydälle. Ihan meidän mittapuulla siisti pöytä, ei sitä olisi kannattanut hävetä. Neule levällään, kirja ja päivän lehdet. Vai oliko siellä jotain luvattomia lehtiä…?
Sitten anopin pokka petti. Hän istahti sohvalle ja kaivoi siistin lehtipinon alta piilosta mustan pitkulaisen esineen, joka näytti polttelevan sormissa.
”Onko tämä se sellanen….sähkötupakka?”
Viimeinen sana kuiskattiin nopeasti.
”Mistä sie sellasen löysit?”
Anoppi kertoi käyneensä tekemässä vapaaehtoissiivouskeikkaa läheisessä majoituksessa ja löytäneensä mystisen putkilon sängyn alta. Kieltämättä sängyn alunen oli hyvä paikka säilyttää nikotiinituotteita, mutta ehkä niitä ei väliaikaismajoitukseen mielellään jättäisi säilöön.
”Tää on nyt varmaan sellainen…sähkötupakka.”
Jälleen viimeinen sana kuiskattiin, ja kapistus heitettiin mieheni syliin iljetystä ja inhoa huokuvalla käden liikkeellä. Kurkistelin mieheni olan yli kiinnostuneena. Itsekin olin vastikään löytänyt sähkötupakan takkini taskusta. Yhtä häkeltyneenä olin kantanut esineen miehelleni tunnistettavaksi.
”Eikös tämä ole ripsiväri?” mieheni tietämys kosmetiikasta oli yhtä syvällinen kuin minun ymmärrykseni tupakkatuotteista.
”Kun ei se auk…” anoppi vaikeni, kun mieheni ruuvasi putkilon auki ja veti ulos ripsiharjan.
”Mutta kun siinä lukee kill…”
”Ripsiväriltä tää silti näyttää.”
”Mutta…. Kill! Tappaa!”
”Mitä muuta siinä lukee?” mies ojensi putkilon takaisin äidilleen.
”Ööö.. Lashes to kill. Tappavat liekit?!!”
Toisikohan joulupukki anopille kosmetiikkaa lahjaksi? Tulisi actionia aattoiltaan, kun pommiryhmä porhaltaisi paikalle purkamaan poskipunarasiaa.
Miehen anoppi on puolestaan aivan yhtä pihalla kauneudenhoitotuotteista kuin oma anoppini, mutta harvinaisen tietoinen autoon liittyvistä kilinöistä, kalinoista ja varoitusvaloista. Niitä kun tuppaa ilmenemään säännöllisin väliajoin.
Nyt auto oli ollut jo pitkään vaiti, mutta kutostietä körötellessä, mummo kuuli jotain. Jokin nakutti. Ääni oli aivan uusi. Tikitys jatkui tasaisesti, huolimatta siitä painoiko kaasua tai hidastiko. Mitä nyt? Miksi auton piti taas levitä?! Pitäisi soittaa vävylle. Mutta ehkä voisi olla parempi, jos kyytiin tuleva pojanpoika kuuntelisi kuulisiko se saman äänen. Saattoihan se olla, että tikitys lähti omasta päästä.
Mummo pysähtyi pihamaahan odottamaan kyytiläistä ja kaivoi samalla puhelinta. Ehkäpä sitten kuitenkin soittaisi vävypojalle. Se oli monta kertaa maininnut, että olisi hyvä ilmoittaa erikosista äänistä heti eikä sitten myöhemmin, kun auto ei enää käynnistynyt. Kännykkää kassista kaivaessaan mummo vilkaisi takapenkille.
Rattaat alkoivat liikkua kirskahdellen myssyn alla.
Takapenkillä oli pussi. Pussi, jonka mummo oli löytänyt auton sivupeilistä roikkumasta lähtiessään taksikeikalle. Pussi, jonka ystävä oli tuonut lahjaksi ja ripustanut peiliin ohikulkiessaan. Pussi, jonka sisällä oli ystävän rakkaudella valitsema kello, raksuttava kello.
Anoppi perui puhelun.
Ei tarvinnut tällekään mummolle tilata pommiryhmää. Ei edes mekaanikkoa.
Näsäviisas navigaattori
Mutta kyllä moderniteknologia hämmentää myös tätä nuorempaa sukupolvea. Lomaviikolla vietimme mieheni kanssa laatuaikaa ja pikainen oli tällä kertaa kahdenkeskinen piipahdus Lappeenrannassa, tuossa Etelä-Karjalan helmessä. Siis miehellä oli pakollinen tentti ja itse olin lomaillut lasten kanssa jo monta päivää, joten olin joutava lähtemään mukaan. Käytännössä haukottelimme aamuyön autossa, mies teki pari tuntia tenttiä ja minä tapoin aikaa kylmillä kaduilla.
Tentti järjestettiin Lappeenrannan keskustassa, virastotalossa, jonka osoitteen tyrkkäsimme navigaattoriin. Navigaattorin ohjeilla selvisin hienosti keskustaan, mutta sitten aloin kyseenalaistaa ohjeistusta. Navigaattorin mukaan olisimme perillä seuraavan risteyksen jälkeen, mutta tie jatkuikin tunneliin. Googlemapsin kuvassa virastotalo kuitenkin oli selkeästi ulkoilmassa eikä maan alla.
Tie jatkui eteenpäin betonibunkkerissa, jossa jokatoinen liikennemerkki kielsi kääntymästä, pysäköimästä tai ajamasta eteenpäin. Lopulta katu haarautui risteykseen, mutta oliko tämä nyt oikea? Lasketaanko maanalaiset risteykset risteyksiksi vai oliko tämä joku parkkihalli? Katoista roikkuvissa kylteissä luki pelottavan virallisia nimiä: puolustusvoimat, oikeustalo, poliisi, sokos hotel…
Mikä salainen tukikohta paikka oli? Samalla navigaattori huusi meidän olevan kohteessa. Seuraavan kyltin kohdalla hiljensin hieman ja käskin miehen hypätä kyydistä. En ollut varma selviäisikö hän elävänä kivihallista ulos tai joutuisiko hän valtion virkamiesten vangiksi, mutta jos erkaantuisimme, ainakin toisella meillä olisi mahdollisuus selviytyä.
Ajettuani varttitunnin löysin vihdoin ulos betonikaton alta. Ah, miten ihana olikaan sininen taivas! Ajoin auton parkkiin, sillä en todellakaan halunnut ajaa enää yhdenkään parkkitalon uumeniin.
Takaisin keskustaan kävellessäni tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan minkä kadun varteen autoni olin jättänyt. Mies viestitti, että oli vastoin kaikkia odotuksiani löytänyt kivilinnoituksesta tenttipaikalle. Itse asiassa ovi, lukittu tosin, oli ollut aivan siinä, mihin olin mieheni onnistunut jättämään. Nappisuoritus navigaattorilta.
Vajaan tunnin harhailtuani löysin autoni ja lähetin miehelle koordinaatit. Kohta mies uupuneena koesuorituksestaan istahti apukuskin paikalle.
”Ihan ku…haisisit oksennukselta.”
”En ole oksentanut. ”
Nuuhkaisin hieman ilmaan, mutta päätin olla ärsyttämättä. Mies ei jostain syystä arvosta raporttejani hajuhavainnoista, joten lähdin suunnistamaan kohti kotia. Kohta imelän etikkainen haju luikerteli jälleen sieraimiin.
”Kyllä täällä joku haisee! Mie pysähdyn…”
En todellakaan aikonut istua kolmea tuntia eritteiden löyhkässä.
”Et pysähdy ainakaan tähän. En mie haista mitään…”, mies tuhahti, mutta muutti mielensä nopeasti. ”Ei, kyllä miekin nyt haistan. Mutta en mie oo oksentanu. Enkä mie oo istunu missään…”
”Oonkohan mie …” hillitsin itseni, jotten olisi kurkkinut motarin rampilla kengänpohjiani.
”No jos se haju alkoi sillon vasta ku mie tulin kyytiin…”
”Ei tää kyllä oksennus ole…” nuuhkin ilmaa analyyttisesti. ” Tää on kuule koiranpaska! Missä sie oot astunut koiranpaskaan””
Mies ei ehtinyt vastaamaan, kun navigaattori ehti ensin.
”Ikävä kyllä näillä tiedoilla en voi vastata tähän kysymykseen.”