Author: Aikku

Uskottelen itselleni, että olen rohkea, utelias ja kokeilunhaluinen. Aikuisten oikeasti en ole, ainakaan aina. On olemassa asioita, joita kammoan niin paljon, että aion vältellä niitä loputtomiin. Toki muuttuva maailma ja vertaispaine on pakottanut minut kohtaamaan pelkoni ja olen joutunut asentamaan esim. Mobilepayn. (Tiedoksi, sitä sinistä painiketta ei paineta, vaan liu’utetaan oikealle.) Mitään tankkausappia en aio hankkia.

Digijutut ovat oma lukunsa, mutta myös autoiluun liittyy epämukavuustiloja. Kuten parkkihallit. Niihin en periaatteesta uskaltanut vuosiin. On epäluonnollista ja vastoin tervettä järkeä ajaa kapeaa, betoniaidoilla rajattua ajorataa ylämäkeen tai parhaassa tapauksessa alamäkeen. Eikö jo järki sano, että painovoima ei ole autoilijan puolella? Jos betonibunkkeri ei jo itsessään ahdista, on sinne asennettu epäloogisesti avautuvia huojuvia puomeja ja portteja sekä tietysti lipukeautomaatti. Esittäisin, että autokoulussa harjoiteltaisiin taskuparkin lisäksi myös automaattien lähestymistä. Tarkoitus kai olisi vain rullailla rennosti ikkuna auki ja napata lappu ilman, että pitää irrottaa vyöt ja venäyttää kylkilihaksensa ainoastaan huomatakseen, että autosta on pakko nousta.

Jos autonsa saa ylipäätään parkkiin minimimitoitettuihin kalkkiruutuihin, ollaan vasta puolivälissä, sillä paluumatkalla täytyy samaa selviytymistaistelu toistaa toisinpäin. Ja lisäksi katutasossa täytyy vielä varoa, ettei kirkkaan auringon sokaisemana telo kevyttä ja raskaampaa liikennettä. Joka kerta kun pääsen vahingoittumatta ja vahingoittamatta ulos hallista, haluaisin palkita itseni suklaapatukalla.

Kuriositeettina mainittakoon, että Joensuun Sokoksen parkkihallissa oli muuten ennen puomi. Sitten kaveri ajoi halliin. Ja puomiin. Kahdesti. Ei ole enää puomia eikä lipukeautomaattiakaan vain mystinen rekkarinlukija. Tällainen epäjohdonmukaisuus parkkimaksuasioissa aiheuttaa muuten ongelmia boomereille, ja olenkin ajatellut laittaa vireille lakialoitteen parkkialueiden maksusysteemien yhdenmukaistamisesta. Toki näillä polttoainehinnoilla alan kohta hiihtää töihin. 

Toinen pelottava asia autoilussa, jota olen tietoisesti vältellyt viimeiset 20 vuotta on autopesu. Istun mielelläni kyydissä, sillä lama-ajan lapsena käsitykseni huvipuistosta oli katsastuksen autonosturi tai vielä harvinaisempi, mutta sitäkin kutkuttavampi autopesu. Taistelimme siitä, kuka sai istua paraatipaikalla etupenkillä. Innosta täristen tarkkailimme, kuinka suuri pyörivä jättiharja lähestyi kovaäänisesti etuikkunan vaahtokerroksen takaa. Kun harja tuli kohdalle, painoimme kasvot vasten ikkunaa lipovia likaisenkeltaisia rimpsuja, aivan kuin hirviö olisi nielaissut, mutta ei kuitenkaan. Vähänkö oli huippua!?

Paitsi silloin, kun pitää itse ajaa auto. Silloin on ainoastaan jännää.

Viime perjantaina uskaltauduin yksin tähän koitokseen, kuten itsenäinen ja itsevarma nainen. Yksi syy oli siinä, että auton väriä ei enää erottanut lainkaan kurakuorrutteen alta eikä autoon päässyt enää puhtain vaattein loikkaamallakaan. Suurempi syy tähän rohkeudenpuuskaan oli rakas työtoverini, joka aamukahvilla tuumasi, että huomaa kyllä, että asun sorataipaleen päässä. On jossain määrin hellyttävää, että hän huolehtii  myös renkaiden vaihdostani kaksi kertaa vuodesta sekä silmäilee urasyvyydet säännöllisesti. Jossain määrin koen kommentoinnin myös arvosteluna, enkö huolehdi autostani. Enhän minä huolehdikaan samalla intensiteetillä, mutta ei sitä tarvitse alleviivata! Odotan kauhulla, milloin hän uskaltautuu kommentoimaan auton sisätiloja. Tarjouduin nimittäin ottamaan Tinskun autohäpeään kuvan omasta autostani, jonka poika juuri tyhjensi takapenkille ilmaantuneista jugurttipurkeista ja eväspapereista, mutta jätti vaihdossa likaiset sukat, talvirukkaset ja kasan käytettyjä maskeja.

Joka tapauksessa koin tarpeelliseksi pesaista autoni ja koska olin vasta pari kuukautta sitten istunut miehen kyydissä romanttisilla treffeillä ABC:n autopesussa, arvelin uskaltaa ihan itse. Koska olen itsenäinen ja omatoiminen supernainen. Elämässä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta varmuuden vuoksi ajoin samalle asemalle. Halusin minimoida mahdollisuudet tyriä homman. 

Heti kassalla iski paniikki. En saanutkaan mitään polettia, kuten edellisellä kerralla, vaan lapun, jossa luki koodi. Mitä helvettiä? Kokosin itseni. No, sittenpähän syötetään koodi. On niitä ennenkin syötetty! 

Ajoin auton itsevarmasti pesukopin ovelle, mutta mitään automaattia ei näkynyt. Olin aivan varma, että se oli ollut aivan hallin oven edessä. Muistin, miten miehen ei ollut tarvinnut nousta autosta, mikä oli saanut sydämeni pamppailemaan ihastuksesta. Paniikki alkoi herätä, missään ei näkynyt mitään koodinsyöttöpaikan tapaistakaan. Sitten kiinnitin huomioni keskellä pihaa olevaan keltaiseen tolppaan, jossa lukivat samat pesuohjeet, joita olin sisällä tankannut. Syötä koodi tai maksa pesu. Mutta mihin? Miksi ei voinut olla selkeä pylväs ja huomiovalot, mihin saakeliin se koodi oli naputettava? 

Hmm.. asfalttiin oli maalattu isot valkeat nuolet, jonotussuunta. En ymmärtänytkään, miksi parkkipaikka piti kiertää nuolia pitkin? Vaiensin ääneen, joka kertoi, että kaikki palveluaseman asiakkaat ja lähikerrostalojen asukkat nauraisivat kohta minulle, kun ajaisin rinkiä tyhjällä parkkipaikalla. Jokin alkukantainen vietti pakotti seuraamaan nuolia. Jonnekin ne johdattaisivat…

Ja kyllä! Ne johdattivat kiertoreitin sille samaiselle tolpalle, jonka toisella puolella olivat äsken tavaamani pesuohjeet ja lisäksi kaipaamani automaatti, johon koodi syöttää. Yllättäen auto jäi liian kauas laitteesta, joten nousin autosta hakkaamaan numerosarjan. Toivoin, että saisin selvää numeroista, jotka setä oli kassalla lapulle rustannut. Ei toiminut. Ei helkkari. Naputin koodin uudelleen. Ei mitään. Silmäilin hermostuneena näytön tekstejä. Aivan, valitse ensin maksatko kortilla vai syötätkö koodin. Olisivat heti kertoneet!

Kun painoin enteriä, pesuhallin ovet aukenivat kuin Ali Baban aarrekammio. Kiiruhdin autoon. Entä jos ovet sulkeutuisivat ennen kuin olisin hallissa? Vähänkö olisi noloa mennä kinuamaan uutta koodia, jos sellaisen edes saisi. Takaseinän opastevalot ovat onneksi jopa kaltaiselleni lukihäiriöiselle ymmärrettävät: vihreä, punainen ja keltainen, (joka tarkoittaa, että pakita.) 

Kun vihdoin sain auton sammutettua nuolten ohjaamalle paikalle, viestitin miehelleni, että olin turvallisesti saanut auton pesuun. Pyyhin kassasetän ojentamilla nenäliinoilla hikikarpalot otsaltani. Ei hitto! Sanoiko mies antennista jotain? Tai niistä sivupeileistä? Tunsin kuinka lihakset jännittyivät hartioista alkaen odottamaan murtuvan pellin ryskeen, kun valtavat harjat murskaisivat autoni. Uhkaavat rullat alkoivat lähestyä ja peittivät konepeltiä sentti kerrallaan. Sydän hakkasi nopeampaa. Tältäkö tuntui hammaspeikosta sähköhammasharjan lähestyessä…?

Mitään epämääräistä ruminaa ja ryminää ei kuitenkaan kuulunut eikä vettäkään hyökynyt sisään ikkunoista. Helpotuksen huokauksen uskalsin laskea huuliltani, vasta, kun näin miten harjat jähmettyivät paikoilleen seinän viereen ja äsken kattoa aggressiivisesti piiskanneet karvat riippuivat nyt säälittävinä ja hengettöminä tolppien ympärillä.

Kun valo vaihtui keltaisesi, peruutin ulos hallista vain tajutakseni, että vettä satoi kaatamalla. Auto olisi umpipaskainen, kun vihdoin pääsisin kotiin. Päätin ajaa takaisin työpaikalle, jotta kaveri näkisi auton ainakin olleen puhtaan. 

• Facebook
• Instagram

Olen pettynyt moniin asioihin elämässäni. Pettymysten sarja alkoi jo lapsuudesta, kun en saanut uutta pyörää synttärilahjaksi, en koskaan päässyt mitaleille hiihtokilpailuissa ja sain vitosluokalla matematiikan kokeesta 9-.

Myöhemmin tajusin olla pettynyt myös siihen, etten ole syntynyt sukuun, jossa jaetaan perinnöksi osakkeita, kiinteistöjä ja huvijahteja tai jossa on mahdollista säästää lapsilisät. Tai ehkä kyse on kateudesta.

Aikuisena olen pettynyt ihmisiin, jotka pitävät itseään parempina kuin muita ja haluavat kertoa sen minulle. Joskus olen pettynyt siihen, etten jaksa vastata heille asiallisesti, mutta useammin petyn siihen, että en sano vastaan ja älykkäät, kirvelevän piikikkäät solvaukset tulevat mieleeni aivan liian myöhään. Pahin terä nimittäin katoaa, jos vastaiskun jättää seuraavalle päivälle. Ennen kaikkea olen pettynyt siihen, että alan kyynistyä ja odotan pahinta kaikista.

Perheellisenä olen pettynyt siihen, etten osaa pitää huusholliani tiptop-kunnossa enkä osaa opettaa lapsiani siivoamaan jälkiään. Asiaa tuumittuani olen kuitenkin varsinaisesti pettynyt siihen, että annan kodin siisteystason määrittää itseäni ihmisenä. Sillä se, etten ehdi pestä likapyykkiä samaan tahtiin kun jälkikasvuni sitä tuottaa tai keittiönpöytä jää kaaokseen, ei kerro, että olisin surkea äiti. Päinvastoin lapseni ovat omatoimisia, jolleivät siivouksen suhteen, niin ainakin ne osaavat sapuskansa etsiä.

Olen pettynyt rakkauteen. Yltiöromanttiset komediat ja siirappiset romaanit uskottelivat minulle, että elämäni rakkaus lukee ajatukseni, hemmottelee jatkuvasti ja täydentää lauseeni. Ja pyh. Elämäni rakkaus aiheuttaa myös pienimuotoisempia pettymyksiä, jotka hiertävät arkieloamme kuin liian pienet monot kantapäätä: ostaa vääränlaista kermaa, istuu öljyisissä vaatteissaan sohvalle tai jättää partakarvoja lavuaariin. Rehellisyyden ja tasapuolisuuden nimessä on kuitenkin mainittava mahdollisuus, että aiheutan hänellekin harmaiden hiuksien lisäksi jonkin asteisia pettymyksiä.

Mutta erityisen pettynyt olen yhdestä asiasta. Siitä, ettei hän tule yhtä aikaa nukkumaan. Olen nimittäin lukenut naistenlehtien parisuhdeartikkeleista, että ensimmäinen merkki eroon on, ettei mennä yhtä aikaa nukkumaan. Anna Puukin siitä laulaa. Mieheni ei allekirjoittanut tätä vaan luetteli kolme syytä, miksi hän ei tule samaan aikaan nukkumaan.

Ensinnäkin menen niin aikaisin nukkumaan (klo 21?!), että hän herää aamuyöstä, jos tulee sänkyyn siihen aikaan. Toiseksi, valitan, etten saa unta, jos hän hengittää liian raskaasti. Valitan kuulemma myös, jos hän ei hengitä. Kolmas syy on ymmärrettävin. Hän kaipaa omaa aikaa ja hiljaisuutta, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Saisin kuulemma valvoa hänen kanssaan, mutta lapset menevät nukkumaan vasta kymmeneltä. Epäilen vahvasti, ettei hän varsinaisesti kaipaa minuakaan.

Olen siis niellyt pettymykseni ja antanut mieheni viettää laatuaikaa itsensä ja kännykkänsä kanssa sohvalla. Saa katsoa auto-ohjelmia sen minkä jaksaa, käyn sitten aamuyöllä herättelemässä sohvalta, kun se mielenkiintoinen pakkokatsoaelokuva on loppunut.

Viime yö oli kuitenkin liki anteeksiantamatonta, sillä vaikka yhdessä nukkuminen on parisuhteen vahvuuden tärkeimpiä indikaattoreita, se on myös eloonjäämisen kannalta ehdotonta. Ainakin meillä.

Jo ilta oli tulvillaan romantiikkaa. Molempia väsytti ja uuvutti, itse epäilin täysikuun kadottaneen edellisyön uneni, mieheni oli kiipeillyt päivän telineillä ja valitti perskannikoittensa kipeyttä. Ajattelin kateellisena, että itsekin voisin pakaratreenin ottaa työsuhde-etuna. Illan jumpat jäivät nimittäin välistä, ja yhdeksäänkin valvominen tuntui ylitsepääsemättömältä. Lasten kitinöihin en jaksanut edes reagoida.

Mies toi minulle muovimukissa itsetekemäänsä kotiviiniä ja pisti takkaan tulet.

– Tässä maistuu… käynyt mansikka. Kirsikka? Joku kirpeä…viinimarja…? yritin hakea aromia.

– Siinä maistuu alkoholi, mies vastasi tyynesti. – Ei tämä nyt älyttömän pahaa tällä kertaa ole.

Yritettyäni maistaa viiniä useampaankin kertaan päätin luovuttaa ja siirtyä houkuttelevaan sänkyyn. Jätin mieheni katsomaan telkkaria ja nauttimaan myös minun mukilliseni viiniä.

Heräsin siihen, että paleli. Tärisin. Haalin peittoja päälleni, sillä mies ei ollut vieläkään tullut nukkumaan. Torkahdin. Kohta heräsin uudelleen. Jalat tuntuivat jääkalikoilta, käsivarsien iho oli hellänä. Vedin jalkoja kippuraan ja koetin ajatella lämpimiä ajatuksia. Ei auttanut. Paleli ja päätä ja hartioita jomotti. Missä helkkarissa mies oli? Eikö se voinut sen yhden kerran tulla ajoissa nukkumaan? Eikö se tiennyt miten palelin? Miten ylipäätään pystyi näin palelemaan? Olinhan jo toissapäivänä muistanut sulkea ikkunan, joka oli jäänyt heinäkuun helleaallon jäljiltä raolleen. Nukkumisesta ei tullut mitään. Harkitsin kutsuhuutoa. Jos oikein kovaa ja kirkkaasti huutaisin, kiirisi ääneni rakenteita pitkin olohuoneeseen ja ylittäisi television äänen. Onneksi tajusin, että saattaisin herättää myös lapset, mikäli ne olivat jo nukkumassa, koirat ja mikä pahinta, kissanpennut. Jos ne heräisivät, kukaan ei nukkuisi enää. Keräsin siis rohkeuteni ja haalin villasukkia sängyn alta jalkoihin. Kietouduin peittoon ja lähdin alakertaan.

Mies nukkui onnellisena viinimuki kädessään, niillä sijoilla, johon hänet olin jättänyt. Hellävaraisten kehoitusten ja napakoiden potkujen jälkeen sain miehen heräämään ja siirtymään sänkyyn. Käperryin tiukasti kiinni, ujutin jäiset jalkani rakkaani jalkojen väliin välittämättä miehelleni epäluonnollisen korkeista kiljaisuista, upotin nenän hikiseen kainaloon ja sain vihdoin unta. En tiedä, miten selviäisin talvesta ilman ukkokultaani tässä vanhassa luontaisesti ilmastoidussa rintamamiestalossa.

Huolimatta lihaisasta lämpöpatteristani heräsin kurkku kipeänä aamuun ankeaan. Kirkas pikkupakkanen olisi normaalina aamuna houkutellut lenkille, mutta nyt halusin vain kaivautua sänkyyn takaisin. Ruumiini oli pettänyt minut, kurkkua kaihersi, nenässä tuntui hassulta ja pelkkä keittiöön käveleminen tuntui maratonilta. Itketti, pitäisi soittaa rehtorille ja ilmoittaa sairauslomasta. Kaikki hauskat tehtävät ja toiminnalliset harjoitukset jäisivät tekemättä, sillä sijaisilta ei voisi vaatia luovien innovaatioideni käyttöönottoa, niissä kun yleensä ilmenee pari muuttujaa. Harmitti esimiehenkin puolesta, joutui nyt minun takiani tekemään ylimääräistä…

Olin pettynyt itseeni ja osittain ehkä olosuhteisiin. Kolme vuotta sitten olisin voinut hyvin mennä töihin, niistä käytävässä ja sinnitellä oppitunnin. Nyt kielto oli ehdoton, mikäli tunsin itseäni yhtään kipeäksi, ei oppilaitokseen ollut asiaa. Toinen syy saikuttamiseen oli se, että en yksinkertaisesti jaksanut. Nuorempana olisin sitkutellut, vetänyt tunnit vaikka väkisin, mutta en enää. Laskin sen varaan, että tauti talttuisi nopeammin, jos antaisin itseni levätä. Johan sen järkikin sanoo. Mutta miksi kotiin jääminen tuntui silti luovuttamiselta? Olin sairastunut, antautunut ovelalle flunssavirukselle ja nyt olin hylkiö ja yhteiskunnan loinen, joka ei tehnyt omaa osuuttaan. Olin pettynyt itseeni, sillä en ollut pessyt riittävän tarkkaan ja riittävän usein käsiäni enkä temponut kitusiini tarpeeksi d-vitamiinia ja sinkkiä. En yksinkertaisesti ollut tehnyt tarpeeksi.

Lasten lähdettyä kouluun ja hoidettuani sijaisille tuntisuunnitelman saatesanoilla “tee kuten parhaaksi näet” tuijotin ikkunasta kirkkaaseen syyspäivään. Niin kaunis päivä, olin niin pettynyt, etten päässyt kirmaamaan raikkaaseen ruskaan. Sydänalassa painoi huoli opiskelijoista, vaikka sijaiset sattuivat olemaan parhaat ikinä eivätkä varmaan soittelisi ja kyselisi lisäohjeita. Yhtä paljon, tai vähän, ehkä enemmän, opiskelijat oppisivat olin minä paikalla tai en. Olin aavistuksen pettynyt oivalluksestani, etten ollutkaan korvaamaton.

Sähköpostiin oli kilahdellut Wilma-viestejä, mutta en uskaltanut edes kuvitella vastaavani niihin. Pää oli sumussa ja arviointikykyni minimissä. Keittiön kaaoksellekaan en jaksanut tehdä mitään, mutta epäilin, että astiat odottaisivat kiltisti paikoillaan, kunnes ensimmäinen jälkeläinen saapuisi. Olin ollut pettynyt sotkuiseen keittiöön, jos olisin jaksanut. Keitin siis itselleni teetä ja kaivoin hätävarasuklaalevyn jämät salaisesta piilopaikasta ja käperryin sohvalle. Avasin suoratoistopalvelun ja valitsin melko lyhyen elokuvan, jotta voisin sen jälkeen ottaa toipumista edistävät päiväunet. Kissanpennut hyppäsivät vuorotellen viereeni, painia nahusivat hetken ja kävivät sitten lämpimäksi, kehrääväksi kasaksi kainalooni. Tajusin, etten ollut lainkaan pettynyt siihen, etten ollut töissä tappelemassa teinien päähän tekstilajien erityispiirteitä. Oikeastaan nautin tästä hetkestä elokuvan äärellä.

Heräsin lopputekstien aikaan. Olin pettynyt, etten jaksanut katsoa edes leffaa sen kerran, kun siihen olisi ollut mahdollisuus.