Enpä tiennyt, minkä diilin paholaisen kanssa tein, kun palasin kotikylälle ihanaan paritaloidylliin tuoreena äitinä ja unelma leivinuunista toteutui. Rakentaja toki varoitteli, liekö manannut ja noitunut kohtalomme sanoessaan ”Ne on nää uudet talot tiiviitä ku kortonki, se ei tuo uuni vedä iliman, että on joka rööri talosta auki.” Harjoiteltiin, varottiin, opeteltiin ja päästiin alkuun.
Ensimmäinen näytös nähtiin reilun vuoden onnellisen elon jälkeen, kun syksyn kosteassa säässä lähdettiin Aki Sirkesalon tavoin tulella leikkimään. Ei annettu pikkusormea, ei vienyt koko kättä, mutta mielenterveys koki kolauksen. Samalla, kun savu alkoi tupruta talon puolelle laukaisten palovaroittimet koko kämpässä huumaavaan huutoonsa, näin parhaaksi siirtyä lapseni kanssa istumaan kuistille. Naapuri virnisteli meille omalta pihaltaan ”Taittaa huonosti vettää?” Nyökkäsin.
Sisällä silloinen mieheni taisteli savua vastaan ja yritti saada hormiin tulta palauttaakseen vedon. Hormista syöksyi ruskeaa paksua savua ja kaasutoho jäi taistelussa säälimättä kakkoseksi. Seuraavassa hetkessä siippani oksensikin pihalla kaaressa aitaan nojaten. Syksyinen suursiivous vaati verhojen ja sohvatyynyjen pesun, sohvan ja mattojen ulkoiluttamisen ja toki kämppää piti tuulettaa läpivedolla hyvä tovi.
Ei onneksi käynyt yhtä pahasti kuin kerran isäni työkaverille. Erkki oli laittanut tulet mökin takkaan, kun Tinskun isä soitti ja houkutteli pilkille. ”Kun just tulet sain” hän oli yrittänyt selitellä. ”No tule nyt kaveriksi, siellähän se palaa sillä välin”. Erkki lähti ja kun hän palasi kalasaaliinsa kanssa mökin pihaan, ikkunat näyttivät oudon mustilta. Tuli ahvenille tuhansien kilohinta, kun mökin savuvahingot lopulta korjattiin.
Vuosia myöhemmin unelmien avioliitto oli kariutunut, mutta se oli kriiseistä pienin uunin kanssa käytyyn taisteluun verrattuna. Kauhutarina mustista ikkunoista ja aiemmat huonot kokemukset kummittelivat mielessäni kesän kääntyessä kohti syksyä ja kylmän kalseuden hiipiessä myös sisätiloihin.
Tuntitolkulla lämpöä hormiin ja varovaista paperin ja tuohikierteiden polttamista. Hetken veti, kunnes savu alkoi leikkiä pirullista leikkiään. Ivaili ja nauroi ja hiipi luukun kautta talon puolelle. Hormiin tulta ja hetken homma taas toimi. Tätä leikkiä toistui päivästä toiseen, viikosta toiseen. Välissä työllistin ystävät, naapurin, poikaystävän ja sukulaiset, jotka toimivat vuoroin neuvojina, vuoroin terapeutteina. Ihan oikeaa terapiaakin olen tänä syksynä saanut pitkäaikaissairaan lapseni siivellä, ja eipä olisi parempaan saumaan voinut psykoterapiakäynnit sattua kuin tälle syksylle.
Suunnittelin hakevani lämmityskauden ajaksi ylityömääräyksen töihin ja laittavani sähkökiertoisen lattialämmityksen täysille. Sillähän siitä selviäisi. Kun minulle valkeni, että takkakytkimen asentajana ei toimisikaan ilmastointimies, kuten olin kuvitellut, vaan sähkömies, niin tarjouspyyntö asennuksesta lähti heti vetämään. Välissä sain toki avuliaalta lähipiiriltäni ehdotuksia tee se itse -mies tyyliin. Poikaystävän versio oli rivien välissä “no miehän laitoin itelleni.” Isäni oli suorasukaisempi ”olisinhan minä sen asentanut”. Kun sanoin, että jos kerrankin luvat omaava ammattimies, niin sitten jo myytiin Tinskun miestä hommaan.
Ratkaisu oli kuitenkin lähempänä kuin arvasinkaan. Isälläni on nimittäin tapana kutsua itsensä kylään ja näin hän toimi nytkin. Isäni ja Rainbown sytytysneste saapuivat paikalle kuin pelastavat ritarit kuunaan. Iskä roiski sytysnestettä uuniin. Joka kerta kämppään tuprahti kunnon katkuinen savupilvi. Äitini kanssa säestimme tapahtumaa kiljahtelemalla kauhusta. Isäni oli määrätietoisesti päättänyt voittaa taistelun ja lopulta uuni nöyrtyi vahvemman edessä. Hetken kuluttua liekki kääntyi pystyyn ja lopulta poispäin luukusta. Kohta jo puut rätisivät ja paukkuivat iloisesti ja lämpö tuntui poskissa. ”Kylläpä tää uunin sytytys on helppoa!” ”Kato nyt, miten se vetää”, sanoi isäni ylpeyttä hehkuen.
Seuraavana aamuna ilmassa väreili pehmeän lämmön lisäksi myös jännitystä, kun rohkaistuin sytytyspuuhiin itse. Pienen pelottelun jälkeen savu kääntyi ja taipui tahdossani. Päätin, että pidän liekkiä yllä yhtäsoittoa lämmityskauden yli – huhtikuun lopulle saakka!
Elämäni on täynnä paradokseja. Suurin niistä on vaatekaappini. Hyllyt tursuavat ja naulakot valuvat vaatteita, mutta siitä huolimatta… ei mitään päällepantavaa! Joskus olen pohtinut, miksi minulla on esimerkiksi neljä, tai viisi (kuusi), erilaista ulkoilutakkia. Yksi kesäkelin hikilenkille, toinen lönköttelyyn, kolmas hiihtoon, yksi metsään, yksi väljä pakkashiihtoon ja yksi siihen, kun tarvitsee tehdä siivottomia ulkotöitä. Samoin piti olla trikoot, tuulipöksyt, kuusimetsään soveltuvat, lehtipuiden lomaan, kymmentaskuiset työhousut…
Oikeasti syy kirkastui, kun katselin ompeluhuoneeni ikkunasta pinkin ulkoilutakkini kaasuttavan kaksitahtisella kylätietä kohti. Poika per… Kyllähän se sai lainata takkia, mutta kun jälkihuolto ei oikein toiminut. Takki tuskin selviytyisi sadekelin sorataipaleelta pesulle ennen kuin itse sitä kaipailisin. Eipä siinä, kohta tytär rynni portaat alas, tempaisi takin naulasta ja huikkasi menevänsä tallille. Ikkunasta näin, että tytöllä oli päällään kevyttä sadetta kestävä variksen harmaa ulkoilupusakka. Hakkasin ikkunaa ja karjuin kurkku kipeänä.
“Se on miun takki!!!”
“Mie tiiän, mutta mie en halua, että miun takki alkaa haista hevosen paskalle!!!”
Minähän sitä halusin.
Kasvatukseni (myöhemmin selviää, miksi tässä otan kunnian kokonaan itselleni) oli onnistunut siinä määrin, että esikoislapseni oli yllättäen itse tilannut itselleen vaatekerran jos toisenkin. Toki äidillisiin velvollisuuksiini kuulemma kuului rahoittaa elintärkeät vaatekappaleet. Tutkittuani kuittia totesin, että jälkeläiseni olisi selvinnyt merkittömilläkin huppareilla ja teinin omavastuuosuudeksi tuli reipas 40%.
Mutta himoituimmat merkit maksavat. Se tuli todistettua eräänä iltana elokuun alkupuolella, kun vanhin lapsukaiseni kykki isänsä kanssa pellon laidalla passissa ja olimme tytärten kanssa kolmisin. Keskimmäinen kinusi lupaa päästä kylille ja kohta tytär suuntasi veljensä huoneeseen.
“Saanko mie lainata sen hupparia?”
“Ai niitä uusia? No et saa.”
“No, mie katon jonkun toisen.”
“Et mene sen huoneeseen.”
“Sillä on kuitenkin miun huppari siellä.”
Ja kohta tytär haahuili ulos mordorin kammiosta hupparinsa kanssa. Ei sillä, että huppari olisi poikaa kiinnostanut tai ylipäätään mahtunut päälle. Lähinnä se oli jälleen osoitus esikoiseni tarkasta havainnointikyvystä. Paita kuin paita, viikon nalkutuksen jälkeen se siirtyi pyykinviikkauspisteeltä lapseni lukaalin lattialle. Pidin mahdollisena, että eräs tietty musta t-paita, jota oli kolme viikkoa etsitty, saattaisi löytyä samasta paikasta.
Keskimmäinen suhautti kylille ja ajattelin viettäväni laadukasta aikaa kuopuksen kanssa. Väärin luultu. Hänkin olisi lähdössä kylälle, omalle kuitenkin eikä kovin kauas. Ensin tytär kuitenkin kurvasi veljensä huonetta kohti.
“Elä mene sinne!”
“Mie lainaan siltä hupparia.”
“Nehän on siulle ihan liian isoja.”
“Mutta ne on hienoja.”
“Et lainaa. Lainaa siskoltas.”
“No se suuttuu.”
“Eipä se oo kotona.”
Eipä silti. Poika lainasi vastavuoroisesti pikkusiskonsa sukkia. Minun paitani löytyi puolestaan teinityttären huoneesta. Ajohanskani löytyivät vanhimman sängyn alta ja epäilemättä niillä oli puolustauduttu hyökkäävää karhua vastaan, niin repaleiset hanskat olivat. Myös ihkauudet hiihtohanskani, joita olin jo keväällä etsinyt, löytyivät pölyyntyneiden ruotsin kirjojen alta. Mielellänihän minä pidän lapseni lämpimänä. Useamman kuin kerran olen mäessä jakanut puffia, huivia, pipoa tai hanskoja ja palellut itse. Mutta jos edes kerran, yhden ainoan kerran, nuo lainatut vaatekappaleet palautuisivat minulle…
Joskus tavarat vain katoavat. Eräänä keskiviikkoaamuna olin juuri saapunut aamulenkiltä kotiin, kun kuopus oli eteisessä vastassa.
“Äiti, missä miun kengät on?”
“Ei olleet miulla mukana. Eteisessä?”
Tytöllä oli toisessa jalassa valkea lenkkari ja kello näytti kouluun lähtöä. Lattialla lojui vähintään seitsemän valkoista tennaria, joita tarjottelin tyttärelle, mutta ne olivat kuulemma jonkun muun. Esikoinen oli askarrellut omistaan näpsäkät sandaalit.
“Laitetaanhan nää järjestykseen, löytyy sitten.”
Paritimme kengät, mutta tyttären kenkä oli ja pysyi kadoksissa. Ei toki ollut ensimmäinen kerta, kun jalkine oli meidän perheessä hukassa.
“Ettehän te tapelleet?” varmistin, sillä poika oli jo lähtenyt kouluun puoli tuntia aiemmin. Taloudellemme tyypillinen sotataktiikka oli nimittäin piilottaa toisen tavarat. Itsekin olin joskus ulkoistanut keskellä käytävää lojuvat romut hankeen.
Tytär vastasi kieltävästi ja koska kouluun oli lähdettävä, käskin tytön laittaa toiset kengät. Jotenkin ajattelin sanoneeni kumpparit, mutta tytöstä släbärit olivat juuri sopivat.
Kun olin saanut pienokaisen matkaan vilkaisin puhelinta. Pojalta oli tullut viesti.
“Palleron kenkä on postilaatikossa.”
“Miksi?”
“Se oli tarttunu tuohon työliiviin”
“Vahingossa vai tarkotuksella?”
“Vahingossa.”
Kai se oli mahdollista. Koska kuopuksella oli uusi opettaja, päätin viedä tyttärelle kunnolliset kengät kouluun. Ehtisin myöhemminkin vahvistamaan hihhuloivan kylähullun imagoani ja lykkäisin lastensuojeluilmoitusta ainakin viikolla.
Mutta ei pikkuprinsessamme viaton sivustakatsoja ole katoavien vaatteiden tapauksissa. Syksyn ensimmäisenä viileänä aamuna etsin sängystä villasukkia. Ei ollut peiton poimuissa eikä pölykoirien petinä sängyn alla. Pakko oli paljain jaloin sipsutella alakertaan.
“Missä miun villasukat on?” kysyin kuopukselta, joka kyhjötti jo sohvalla viltin alla.
“Ai nää?” jalat ojentuivat viltin alta. “Nää on niin pehmeet!”
Ja mitä muuta huomasinkaan.
“Miun flanellihousut! Mie etin niitä eilen.”
“Joo, ku miun oli pyykissä.”
Mutta toki perheessämme on myös vaatteita, jotka eivät kelpaa kellekään. Ne vaan lojuvat kodinhoitohuoneen pöydällä, vaikka kuinka kiukkuan, nalkutan ja valitan, että jokainen voisi omat vaatteensa siivota narulta suoraan kaappeihin. Varsinkin, kun en enää hahmota, mitkä vaatteet kuuluvat kenellekin. Miehen vaatteet nyt ovat melko kivuttomat, ne kun on nopea napata hyllyyn. Samalla tulee tarkkailtua, mitkä repaleet heitetään mäkeen ja milloin on aika uusia kalsareita.
Ihmettelin kesän mittaan, miten eräs punainen paita tuntui jatkuvasti olevan pinossa. Pitäisi ostaa lisää punaista vermettä, jos mies kerran niin kovin tykkäsi sitä käyttää. Kun sitten perjantaina pakkasin vaihtovaatteet mökille, tempaisin pinon suoraan reppuun.
Illalla saunapuhdas urhoni kaivoi vaatekassia.
“Tännekinkö tämä on eksynyt! Tämä ei kulta ole minun.”
“Ai ei?”
“Ei. Siks mie nostan sen aina takasi.”
“Ja mie laitan sen aina siun kaappiin.”
“Niin oon huomannu. “
“Kenenkähän se sitten on? Ei se pojankaan ole.”
“Ei., mutta ei minunkaan” mies totesi ja vetäisi paidan päälleen. Oikein seksikkäästi nuoli kolme numeroa liian pieni paita rintalihaksia.
Kenen paita on, se ei ole vielä selvinnyt. Meillä on myös tuntematon huppari, kaksi pipoa ja alushousut, joille ei ole löytynyt omistajaa. Melkein kiinnostaisi tietää kenelle ne pitsipöksyt kuuluvat…
Päivitys! Ne housut oli omat! Enhän mie voinut muistaa, että olin sellaiset ostanut! Onneksi kuitti löytyi pakastimesta (don’t ask)!
Jo pari viikkoa autoni kojetaulussa on loistanut sanayhdistelmä right dipped beam. Koska varoitus ei ole ollut kirkuvan punainen, olen pystynyt sivuttamaan tarpeen tehdä asialle jotain. Toki myös se, että välillä samaisessa näytössä kehotetaan lisäämään jäähdytysnestettä, on omiaan sekoittamaan ajatukseni.
Hävettää myöntää, mutta autoilustani ei tulisi mitään ilman miehiä.Työkaveri muistuttelee renkaan vaihdosta ja auton pesusta, kylän miehet auton liikkuvuudesta. Tänä vuonna ei vielä ole tätä rouvaa nyhdetty ojasta, penkasta, jäiseltä pellolta tai muuten vaan ensilumen liukastamasta pihamaasta, mutta muuten on huolehdittu.
Elokuun ensimmäisenä työpäivänä, sinä kuuman nahkeana ja hikisen uuvuttavana, räjähti aivotoimintani lisäksi takarengas. Sain tunnin sisään kolme soittoa naapuruston miehiltä, oliko se minun johtotähteni tien penkalla keskustan tuntumassa ja oliko kenties tarvetta kyydille tai aputoimille. Tällä kertaa ei ollut, sillä tilasin äidin heittämään minut kotiin ilmastoidulla autollaan. Paluukyytiin hyppäsi sitten mieskin renkaan ja tunkin kanssa. Nähdessäni menopelini kuumana väreilevän ilman takana utuisena kuin kangastus autiomaassa muistin, että auton avaimet olivat repussani noin kaksikymmentä kilometriä luoteeseen. Miehen silmät kertoivat, että elämä olisi tylsempää ja todennäköisesti sujuvampaa ilman minua. Eipä hätää, kultaseni ennätti hyvin vaihtaa renkaan paahteisella asfaltilla, kun äitini kanssa teimme pikavisiitin kotona.
Vaikka kuinka taitava olinkin jättämään huomiotta autoni kehoitukset, viime viikolla naapurin isännän tiukoista käsimerkeistä päättelin, että oli aika vaihtaa polttimo halusin tai en. Huomautin asiasta miehelleni, mutta mitään ei tapahtunut. Mies ilmoitti, että poika saa opetella ja vaihtaa polttimon. Pojan mielestä ajatus oli absurdi ja hän vaihtaisi polttimot sitten siihen omaan Raptoriinsa, jonka ostaisimme hänelle ensi vuonna. Epäilin pojan syöneen sieniä.
Kolme päivää myöhemmin pyörähdin Motonetin pihaan. Hakkasin hakukoneeseen rekisterinumeron ja sain listan varaosista. Aih! Kyllä oli helpoksi tehty ihmisen elämä. Pyyhkijän sulat olivatkin paljon kettumaisemmat hankittavat. Ikävä kyllä lista jatkui ja jatkui ja jatkui. H3, H11, H7, led, halogeeni ja vilkku. Joissakin oli valittava oikea puoli. Se oli onneksi selvä. Heivasin 112 euron valon, samoin 34 euroa tuntui liialliselta. Olin joskus polttimoita ostanut, mutta tähän autoon… Siitä en ollut varma. Koska verkko-ostostelu ei koskaan ole ollut minun juttuni, raahauduin sisälle autoilevan ihmisen tavarataloon.
Myymälän takaseinältä löysin kattoon asti kaartuvan hyllyn täynnä polttimoita. Ei hitto. Jos olisinkin tiennyt mitä etsin, en täältä sitä löytäisi. Koska päätöksiä oli tehtävä, valitsin H7:n. Se oli kivasti puolivälissä ja näytti nätiltä. Sitten pitikin valita minkä firman H7 sopisi. Olisinko merkkitietoinen vai valitsisinko tarkanmarkan tuotteen? Valitsin halvimman. Todennäköisesti polttimo olisi väärä, joten ei vituttaisi niin paljon.
Tiesin vaihtaneeni polttimon kaksi kertaa, kerran ihan itse (tai saattoi se olla pyyhkijänsulkakin…) ja toisen kerran avuliaiden herrasmiesten avustuksella huoltsikan pihassa, mutta siitä oli jo kaksikymmentä vuotta. Apumiehiä voisi nelikymppisellä olla jo hitusen harvemmassa.
Illalla yritin maanitella miestä sekä poikaa vaihtamaan polttimon. Ei huvittanut ei yhtään. Mies halusi tietää, millä perusteella olin osan valinnut ja nyökkäsi hyväksyvästi, kun kerroin rekisterinumerokikastani. Tosin sekään ei ollut satavarma. Kuten kaikki elämässäni, myös auto oli vähän hankalasti määriteltävissä. Osa autosta rakentui vanhan, osa uudemman mallin osista.
Osa oli mahdollisesti oikea, vielä tarvittiin toimeenpanija. Joka en siis halunnut itse olla. Muistini hämärästä hahmottui huteria mielikuvia helvetinmoisesta purku-urakasta ennen kuin umpioon sisälle pääsisi. Takavalon umpion olin kyllä viime talvena saanut avattua lyhtypylväällä ja se ei ollut edullinen reitti se.
“Tiedät sie mikä valo se oli palanu?”Mies hiippaili rööki suussa autokatoksesta.
“Tiedän. Mie tarkistin sen toissapäivänä tai sitä edellisenä.”
Tai saattoi se olla edellisviikon perjantainakin.
“Eli tiedät vai luulet muistavasi.”
“Se on tuo tuossa.”
“Onko ihan varma tieto?”
“On, mutta sie haluut kuiteskin varmistaa. Pistä valot päälle.”
Sattuipas. Myhäilin tyytyväisenä.
Mikä onni ja autuus, kun konepellin alle kurkatessani löysin näpsäkän korkin, joka irtosi helposti pyöräyttämällä. Sen takana pilkotti polttimon kanta ja painoin tarkkaan mieleeni miten ja mistä suunnasta piuhat siihen kiinnittyivät. En minä ihan kuutamolla ollut.
Siihenpä ilo sitten loppui. Polttimo oli kiinni metallikehikossaan kuin täi tervassa ja hirvikärpänen hiuksissa. Ei lähtenyt nyppäämällä, ei kierittämällä, pyörittämällä tai vääntämällä. Kokeilin kaikkia ulokkeita, muovisia ja metallisia, josko ne olisivat jonkinlaisia sokkia, lukkoja tai vetoketjuja.
Ei minkäänlaista liikettä.
“Saanko kattoa?”
“No et saa kattoa ku siulla oli mahdollisuus ja mie teen tän nyt ite.”
Ihan kuin tämä keskustelu olisi käyty joskus ennenkin…
“Kokeile jos sen sais napsautettua tuosta.”
“Sormet sanonko minne!”
“Ei mutta, jos siitä painaa…”
“Kokeilin jo… kato nyt”
“Elä nyt väännä sitä rikki.”
“Ite sanoit, että paina.”
“Paina, elä väännä hajalle.”
Mieheni mielestä ongelmanratkaisuni tulisi ensinnäkin ottaa enemmän aikaa ja toisekseen, perustua enemmän älyyn kuin voimaan.
“Voi vittu, irtoa nyt!”
“Miten sie nyt jo kiroot, ku et oo vielä kahta tuntia tapellut.”
“HEHHEHEH kokeile ite. Ei se lähe!”
Mies ähisi ja puhisi polttimon kanssa. Kuinka tyydyttävää, ettei se sujunut silläkään.
“Jumissa se on.”
Dejavu senkun voimistui. Ihan varmasti oli sama taistelu käyty, täsmälleen samoin sanoin. Veikkaisin, että saman saakelin riklakkeen kanssa.
Lopulta mies väänsi meisselillä polttimon irti.
Aloin tunkea uutta pesään. Nätisti valo napsahti kantaansa, nyt kun periaate oli tiedossa, mutta sitten ongelmat alkoivat. Kompakti paketti ei halunnut asettua takaisin umpioon.
“VITTU SAATANA PERKELE! Ei tää paska pysy!”
Mies yritti tulla väliin, mutta tämä oli nyt henkilökohtaista.
Ähisin ja puhisin, sormet taittuivat epämääräisesti, kynsiä lohkeili useammasta sormesta ja lopulta löin pääni johonkin kovaan ja terävään moottorin osaan.VIhdoin sain paketin paikalleen. Vähän se heilui, mutta kannella sen saisi juntattua kiinni.
“Onko se kiinni?”
“On se melkein ainakin.”
“Onko vai ei?”
“On. Ja tällä ku laittaa pysyy kiinni.”
“Ei se toimi silleen, se hajoaa.”
“Sama systeemi ku sulla autotallissa. Kaikki sisään ja ovi äkkiä kiinni.”
“Pojan jos pyytäs, se teippais sen kiinni.”
“Kulkee meillä suvussa. Kato nyt ku mieles tekee kuitenkin.”
“Joo, ei tää kiinni ole.”
“No ei ole, ku irrotit sen.”
Mies ei vastannut, mutta mulkaisi paljon puhuvasti. Teinityttäreni ei ollutkaan perinyt silmien pyörittelyään minulta.
Mies esitteli kiinnityssysteemin. Koko polttimohöskä kiinnittyi umpioon pienillä laatoilla, jotka survottiin vielä pienempien metalliruuvien alle. Täysin mahdotonta. Jos toinen laatta lukittautui laatan alle, toinen ei vahingossakaan. Valo sojotti minne sattui ja vitutus alkoi lämmittää kivasti koko kroppaa. Hetken harkitsin, että antaisin miehen pelastaa polttimon rajulta rakkaudeltani. Mutta tässä oli nyt kyse kaikesta itsekunnioituksestani. Jo se oli kumma, etten yhtä perkeleen polttimoa saanut paikalleen!
Ja naps. Sitten se olikin siinä. En uskaltanut hengittää. Totta se oli. Polttimo oli tiukasti kiinni, sojotti oikeaan suuntaan ja kansikin sujahti paikalleen. Ei minulle mitkään valot vittuilekaan!
Jännitys tiivistyi, kun käänsin virrat päälle. Kyllä! Kaikki valot paloivat. Myös kojetaulussa, joka muistutti jäähdystysnesteen lisäämisestä…
Eivätkä ne kylän miehet olleet minua unohtaneet. Illalla puhelimeen kilahti viesti parin kilometrin päästä.
“Taisit olla auton huoltohommissa. Kai se oli nyt se polttimo?”
Koska tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, etten hallitse mieltäni, kieltäni, muistiani saati tunteitani, ja koska kesäsääkin on mieleltään yhtä ennalta-arvaamaton vaihdellen seksihelteestä tornadoon, on pakko saada hallinnan tunnetta jostakin. Niinpä päädyin palkkaamaan personal trainerin puoleksi vuodeksi ja aloitin elämäntapamuutoksen. Tosin aloitin tämän muutoksen jo neljä viikkoa ennen valmentajani tapaamista. Koska ihmisethän siivoavat kotinsakin ennen siivoojan tuloa.
En ole ylipainoinen, mutta paino on vuosien saatossa itsepintaisesti hilautunut ylöspäin. Heinäkuun alussa painoin saman verran kuin ollessani viimeisilläni raskaana viisi vuotta sitten. Ketuttaa kun talvitakki pitää survoa kiinni ja hieman liian kitsas lempimekko näyttää päälläni käytetyltä kondomilta, jonne on tintattu siskonmakkara. Muutoksen pointti on kuitenkin ennen kaikkea siinä, että haluan saada lihaskuntoa, voida hyvin ja jättää vatsakivut taakseni. Kolesterolitkin ovat koholla, vaikka olen kasvissyöjä. Eikä haittaa vaikka selkäkin lopettaisi naksumisensa.
Haluan myös todistaa ystävälleni, että keski-ikäinen voi muokata kehoaan. Ystävä kehotti suosiolla antamaan pienet vaatteet hyväntekeväisyyteen ja hyväksymään iän tuomat muhkurat. En hyväksy. Se mikä on tullut syömällä, lähtee myös syömällä.
Heinäkuun alussa jätin pois sokerin ja leivän ja aloin lisäämään liikettä ja kas kummaa – paino alkoi tippua. Koukutuin muun muassa Youtubesta löytyvän Team Body Projectin jumppiin. Mutta ne viisi kiloa lähtevätkin helposti, seuraavat vaativat jo kuulemma työtä. Mutta kun tekee mieli jättää yksi lankutus väliin tai syödä pullamössöä, riittää että muistelen toissa kesän Norjan reissua, jossa sain vatsani niin tilttiin, että jäi kesän parhaimmat bileet välistä. Tarina luettavissa täältä Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3
Jostain se on aloitettava.
Koska en jaksa etsiä tietoa tai parhaita kunnonkohotusmetodeja netistä, oli personal trainer ainut ja oikea vaihtoehto. ”Sinä olet ihminen, joka tarvitsee henkilökohtaista palvelua”, huokaisi kerran mieskin. Hän katsoi vierestä epäonnista ähellystäni, kun yritin postittaa leipälaatikkoa. Olin onnistunut sekoittamaan postipakettien maxikoot oman pakettini todellisiin mittoihin ja ostamaan netin kautta M-koon paketin, vaikka paketti oli todellisuudessa L-kokoa. Kun kaupassa survoin pakettia lokerikkoon kolinan säestämänä, myyjä juoksi paikalle ja huusi, mitä täällä tapahtuu. Otin huudon hieman henkilökohtaisesti, mutta pian jouduin hoitamaan myös asiani loppuun henkilökohtaisesti.
Kun yritin ensimmäisen kerran nähdä henkilökohtaisen valmentajani livenä, meillä oli vaikeuksia kohdata henkilökohtaisesti. Onnistuin buukkaamaan tapaamisen päällekkäin kampaajan kanssa ja kun sain sählättyä uuden ajan, onnistuin istumaan eri kahvilassa kuin valmentajani.
Kun vihdoin kohtasimme, kävi käsky ostaa kuntosalikortti etukäteen. Kuuliaisesti suuntasin kuntosalin tiskille silloin kun sieltä sai henkilökohtaista palvelua. Muutoin olisin todennäköisesti survonut itseni väärästä ovesta sisään, täyttänyt yhteystietolomakkeen väärillä tiedoilla ja ostanut väärän vuoden salikortin. (Hieman myöhemmin onnistuin työntämään salikorttini väärään masiinaan, vaikka sain henkilökohtaista opastusta asian tiimoilta, mutta ei mennä siihen.)
Kuntosalia varovasti tarkkaillessani alkoi ahdistaa jo pelkkä haju ja kilinkolina. Miksi pitää aina tunkea itsensä epämukavuusalueelle? Mielessä kaikuivat erään työkaverin sanat: ne salit on kunnon iskupaikkoja. Katselin ympärilleni ja huomasin muutaman lihaskimpun äheltävän painonnostopenkeissään, vaikka sali oli markkinoitu minulle eläkeläisten ja teinien paikkana. Kusetusta?
Kun pääsin kotiin, kerroin salikortista lapsilleni. Poika katsoi minua kauhistuneena:
– Äiti nehän on sellasia paikkoja.
– Millasia?
– No SELLASIA paikkoja.
– Niin minkälaisia?
– No kun ne kuitenkin yrittää iskee.
– Ketkä?
– Miehet.
– No miks siellä kukaan yrittäs iskee??!! Siellähän huhkitaan ja hikoillaan.
Keskimmäinen puuttui puheeseen ja alkoi iskeä silmää:
– No kun ne on SELLASIA paikkoja. Siellä on laihoja naisia ja muskelimiehiä ja sitten vink vink.
– Entä jos sie et joku päivä tuu sieltä takasin?
– No on luotto kohillaan. Ja teillä oli ikää 10 ja 12?
– Jep. Kyllä myö tiedetään nää asiat. Katotaan erilaisia ohjelmia.
– Ja MITÄHÄN ohjelmia työ katotte?? Nyt lähti suoratoistopalvelut!
Poika mietti hetken.
– Mutta siehän voit näyttää niille keskaria. Tai sormusta. Tai laita sormus keskisormeen! Tai voinko mie tulla mukaan?
Pienimmäinen astui määrätietoisesti veljensä eteen ja puuskahti:
– Mutta keskalin näyttäminen talkottaa että lakastaa!
Kun seuraavana aamuna suuntasin salille kuntotestiä varten, paikalla oli pelkästään eläkeläisiä ja valmentajani. Hän syventyi ensin ruokapäiväkirjaani ja myhäili hyväksyvästi.
– Hyviä juttuja. Pidä nää kaikki kesäkurpitsat, kaalit ja kasvikset, marjat ja kalat. Ja pähkinät ja pavut on tosi hyviä proteiinin lähteitä. Mitä on savusärki? Joo, eikun ääntä kohti.
Myhäily jatkui kun hän luki päiväkirjaa eteenpäin, kunnes ei enää jatkunutkaan.
– Kahvia menee liikaa ja kaikki liian pitkälle prosessoidut kasvisvalmisteet voit unohtaa. Kasviskebabit ja vehnäpohjaiset kasvissuikaleet hyi yök. Härkis ja tofu on hyviä. Margariinin tilalle oivariinia. Ja perunan syöntiä voit vähentää, sen voi korvata vaikka cuscusilla tai ruokakauralla. Ja tuota, moneltako sinä menet nukkumaan?
– Öööö kahdeltatoista.
– Kymmeneltä pitää olla sängyssä! Kaikki mitä syöt seiskan jälkeen jää suoraan lanteille. Painon tippumiseen vaikuttaa myös nukkuminen.
– Selvä.
– Ja vettä pitää mennä kolme tämmöistä putelia päivässä, kiinteytyminen helpottuu. Veteen elektrolyyttejä sekaan.
– Mitä ne on?
Sitten olikin kuntotestin aika. Testin aikana kävi mielessä paljon ajatuksia, vaikkei oikein jaksanutkaan ajatella. Miten olin päästänyt vatsalihakseni surkastumaan? Ja miksi helvetissä pitää aina höyrähtää johonkin projektiin, eikö joskus voi elää normaalisti?
Kun pääsin kotiin, poika oli kärppänä.
– No yrittikö ne iskee?
– Ne papat rollaattorilla? Vai se vieressä polkenut mummo?
– Voihan nekin.
Innostuin paistamaan lapsen onkimat säretkin. Nam!
Lauantaina oli paha paikka – pitäisi lähteä rokkiin ja ehkä nauttia hieman nestettä. Tiedustelin valmentajaltani, miten tehokkaasti yksi päivä tappaa hyvän ruokavalion ja treeniohjelman. Vaikken maininnut sanaa alkoholi, koutsi oli heti tilanteen tasalla. Ei mikään eilisen treenin tyttö.
– Ei yksi päivä haittaa mitään. Varsinkaan valkkarissa ei ole kaloreita juuri nimeksikään!
Jos punaviini on jumalten juoma niin valkoviini on kuntoilijan kuoma.
Kun olin selviytynyt lauantaista (voin kertoa että keskiyöllä oli aivan se ja sama, vaikka olisin vetänyt kermalikööriä kuin Aku piimää), oli sunnuntaina aika syventyä uuteen ruokavalioon ja treeniohjelmaan. Pian innostuin tilaamaan vähän selleriä, kvinoaa ja siemeniä Prisman verkkokaupasta. Kun kävin ostokseni maanantaina noutopisteeltä, eräs pussi hyppäsi suoraan silmilleni.
Tulee selvästi vähän rouskuvampaa siemennäkkäriä!
Maanantaina olikin ensimmäisen kotijumpan aika. Se pitäisi vähitellen suorittaa 20 minuutissa, kun treeniä olisi jo vähän takana. Ensimmäisellä kerralla saattaisi kuulemma mennä 45 minuuttia. Mikäs tässä, selkeät ohjeet! Kolme erilaista jumppaa! Kun tiedän, mitä teen, niin minähän teen, myhäilin.
Pian hikoilin kuin Santra-sika Saint-Tropezilla. Kohta oli pakko laskea liikkeitä sormilla. Mitä vittua, tässä on yhteensä 180 punnerrusta!
– Äiti miksi sie lähit tohon? tyttö katsoo hämmentyneenä vuoroin minua ja vuoroin hikilammikkoa lattialla.
Punaista sellaista, sillä pari päivää sitten värjätty tukkani valui suoraan vinyylille! Silmissä kirveli kun ripsarit valuivat silmämuniin. Milloin olin tällaista rääkkiä harjoittanut viimeksi? Ja milloin viimeksi olin ollut näin kuuliainen ja tehnyt kaiken, mitä käsketään? Miksi piti aina viedä kaikki äärirajoille?
“Koska sie elät”, kuulin päässäni Aikun äänen.
– Se joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön! Tää on tieteellinen kokeilu, ähkin ja puhisin 125. punnerruksen alta tyttärelleni.
Jumpassa meni tunti ja 15 minuuttia. Musertavaa. Tosin jouduin Youtubesta katsomaan spiderman lankkujen ja leg slidien ohjeet useita kertoja, joten aikaa kului. Ja mikä olikaan Burpee? Siitäkin oli tarjolla 20 variaatiota, piti ottaa helpoin. Joten kun youtubettelut poisti laskuista niin hyvinkin saatoin päästä 50 minuuttiin. Mutta se 20 minuuttia kuulosti utopistiselta.
Seuraavana päivänä lihaksia jäyti mukavasti. Nähdessäni Aikkua hän pyysi ystävällisesti saada katsoa kotijumppani ohjetta. Pian Aikku nauroi vedet silmissä.
– Mie luulen että yks näistä kolmesta olis riittäny! Ihmettelin että mikä superjumppa kun 180 punnerrusta!
– Jaa… Ei saatana ihmekös meni niin kauan ja vatsat ei noussu enää ollenkaan!
Myös muut tyttöystävät repeilivät riemusta, kun kerroin projektini startista.
– Ai hitto että repesin🤣🤣. Mut antaa se vähän joustoo ku reenaa ku hullu! kirjoitti Petra.
– Kannattaa varmaan ruokavalio-ohjeet luetuttaa ensin muilla, ettei tuu vedettyy viikon settiä kerralla! kuittasi sisko.
Buahhaahha.
Kun näin valmentajani seuraavana päivänä kuntosalilla, hän virnisteli, että kukaan hänen asiakkaistaan ei ole vielä käsittänyt väärin ja tehnyt kaikkia jumppia kerralla.
– Mutta voihan sen tehdä noinkin. Ootko tukossa?
– En pahasti, mutta tuntuu. Niin ja tuut huomaamaan, että loppuun asti ajatteleminen ei ole vahvuuksiani. Tapana on toimia, ei miettiä.
Ensimmäinen saliharjoittelu oli mukavaa ja onnistui hyvin. Mitä nyt meni hermo ranneremmien kanssa ja sain noottia huonosta muistista. Mutta melkoista mannaa, kun jollain elämänalueella joku sanoo mitä tehdä, eikä ole kuin tehdä! Ja kun valitan, ettei enää nouse, valmentajalla on vastaus heti valmiina:
– Älä mussuta!!
Miksi omat opiskelijani eivät voi tehdä niin kuin minä sanon? Olisi kaikilla helkutin paljon helpompaa.
Ehkä se tästä, body project alkakoon! Myös Aikku jaksoi kannustaa laittamalla viestin:
– Jatka! Tää siun projekti lisää kaikkien hyvinvointia, kun en saa naurua loppumaan 🤣🤣
Tämä tarina tapahtui yhdeksän vuotta sitten ja on kaikessa tragikoomisuudessaan taivahan tosi.
Eletään kesää 2014. Meillä on tapana viettää kesät kesämökillämme Höytiäisen rannalla eikä tämä kesä poikkea edellisistä. Vietämme kunnon kommuunielämää leppoisissa kesätuulissa: minä ja mieheni, lapset ja kissat, minun vanhempani ja sekalainen seurakunta kesävieraita, sukulaisia ja naapureita. Sinkkukesää viettävä pikkusiskoni Maikki asuu kolmen kilometrin päässä omassa torpassaan, ja alkukesästä Maikin luo muutti sinkkuilemaan myös hänen hyvä ystävänsä Inka. Kesä sujuu oikein leppoisasti ja päivät panevat parastaan, kunnes koittaa Ilosaarirock.
Olemme nuoria ja notkia, joten rockiin on päästävä. Ja mitäpä olisi Ilosaarirock ilman ilolientä? Ilolientä kuluukin kohtalaisesti kolmen päivän aikana ja sunnuntaina väsyttää kolmen päivän vouhkaamisen jälkeen. Rockin jälkeen sunnuntaina suuntaamme takaisin maaseudun rauhaan – minä omalle mökilleni ja tytöt omalleen. Tässä vaiheessa kukaan meistä ei aavista, että kaksi edellistä liskojen yötä eivät ole mitään verrattuna tulevaan kissojen yöhön.
Kun saavun mökille, päätän mennä kerrankin ajoissa nukkumaan. Harvinaista kyllä, olen ennen kello kymmentä vällyjen välissä ja alan pilkkiä luettuani neljä riviä Annan pääkirjoitusta. Autuutta ei kuitenkaan kauaa kestä, sillä neljä minuuttia yli puolenyön herään unenpöpperössä puhelimen soittoon.
Mitä helvettiä, kuka soittaa keskellä yötä? Hamuan unissani kännykkäni yöpöydältä ja katson tuikituntematonta numeroa näytöltä. Samoin tein puhelu loppuu, mutta saan samasta numerosta tekstiviestin, jonka luen kasvavan paniikin vallassa.
Viestissä lukee näin: “Tule tänne heti! Tänne tuli joku tyyppi. Maikki huutaa ulkona!!”
Tajuan, että numero kuuluu siskoni kämppäkaverille Inkalle. Aivoni huutavat, että pikkusisko on vaarassa ja nyt on toimittava. Ampaisen sängystä, herätän mieheni ja juoksen suuna päänä vanhempieni makuuhuoneeseen huutaen ”Maikkia tapetaan!!! Maikkia tapetaan!! Nyt on kiire!”
Tämä on oikein hyvä tapa herättää puolikuuro isäni, mutta ei välttämättä lainkaan hyvä tapa herättää rytmihäiriöistä kärsivää äitiäni, joka lähentelee seitsemääkymppiä. Mutta kun pikkusiskoa tapetaan, niin eipä siinä ehdi sanojaan valitsemaan! Ja pääasia, että talo on nyt hereillä.
Yritän soittaa Inkalle, mutta puhelu katkeaa joka kerta. Kun soitan kuudetta kertaa, puhelimeen ei enää saada yhteyttä, se mykistyy täysin. Päättelen, että tunkeutuja on kolkannut hänetkin.
Päätämme yhteistuumin kuin jatkosodassa kuunaan, että miehet lähtevät rintamalle vihollisen kimppuun ja naiset jäävät kotiin. Ennen sotaan lähtöä on luonnollisesti aseistauduttava. Mieheni hakee paskahuussin takaa kirveen ja isäni Volvon peräkontista alumiinisen rautakangen. Koko ajan hypin ja hoputan vieressä kuin mielitautinen: ”Menkää jo!! Nyt on kiire! Maikkia tapetaan! Ne kuolee molemmat!!!!” Löydän vielä kuistilta pojan muovisen leikkipyssyn ja sujautan sen mieheni taskuun. Ties vaikka sillekin on käyttöä.
Ase.
Volvo ampaisee pihasta kuin hauki rannasta. Koskaan ei kyläpahasen hiekkatie ole pöllynnyt niin kovasti – näyttää että renkaat ovat ilmassa. Puolessa välin matkaa mieheni tekee ristinmerkin, vaikka ei kuulu edes kirkkoon.
Tällä välin mökillä äitini näyttää aika kalpealta. Juotan äidille vettä, kuljen edestakaisin olohuoneessa ja yritän turhaan soittaa Inkalle. Puhelin pysyy mykkänä. Äidiltä alkaa pettää hermo, ja hän päättää soittaa poliisit. Hätäkeskus kyselee rauhallisesti tietoja ja äitini vastaa niille heppoisilla tiedoilla jotka meillä on. Tuota pikaa hätäkeskus lähettää poliisipartion matkaan.
Puhelun jälkeen äitini hyökkää minun kimppuuni ja kyselee millaisissa porukoissa oikein liikumme, ja mitä olemme jättäneet kertomatta. Rauhoittelen äitiä, että se on varmaan joku entinen heila tai se naapurin omituinen Pekka. Sanon “Elä huoli”, vaikka itsellä on paskat housussa ja sydän jättää lyöntejä väliin.
Erilaisia skenaarioita kehitellessämme iskuryhmä saapuu siskoni pihaan. Isäni sammuttaa Volvon, mutta kaikkialla on hiirenhiljaista eikä missään näy ristin sielua. Miehet hiipivät etukuistille. Isäni päättää jäädä passiin talon etuovelle, kun mieheni lähtee kiertämään mökkiä kirves olallaan. Missään ei näy ketään.
Lopulta miehet päättävät etsiä vara-avaimen käsiinsä ja menevät omine lupineen sisään. Pahaa-aavistaen he avaavat oven. Eteisessä on vastassa…….
hölmistynyt siskoni täysissä sielun ja ruumiin voimissaan, joskin puolialastomana. Maikki on ihmetellyt, miksi isän Volvo kaasuttaa keskellä yötä pihaan. Ihme se on senkin takia, kun eivät ole isän kanssa sanaakaan vaihtaneet viimeiseen viiteen vuoteen. Ja nyt isä seisoo rautakanki ojossa eteisessä keskellä kirkasta yötä. Sisko arvelee sanaisen arkkunsa vaientuvan lopullisesti. Hämmennyksestä huolimatta Maikki kysyy viattomasti:
“Mitä työ täällä teette?”
”Missä se on!!??” isä karjuu.
”Kuka??” kysyy sisko.
”Se mies!!!?”
”Mikä mies?”
Kun kaikki kolme ovat tovin tillottaneet toisiaan suu auki, tapahtumaketju alkaa pikku hiljaa selvitä ja miehet laskevat aseensa. Maikki arvaa kuka on hälyttänyt iskujoukot paikalle ja varovasti kolmen kopla koputtaa Inkan ovelle ja kurkkaa sisään. He löytävät Inkan huoneen nurkasta tärisevänä ja itkevänä myttynä.
Inka on nähnyt yöllä unta tappajan näköisestä miehestä ja herännyt yöllä Maikin huutoon. Maikki puolestaan on herännyt siihen, kun naapurin kissa on tullut avoimesta ikkunasta sisään ja hyökännyt hänen oman kissansa kimppuun. Maikki on ajanut tunkeilijan ulos karjumalla ”Häivy!! Lopeta!! Älä!! Mene pois!” Inka on päätellyt, että joku nuijii ystävää pihalla eikä ole uskaltanut vastata puhelimeen, koska pelkäsi tappajan paikantavan hänetkin piilostaan.
Maikki soittaa minulle naurusta ulvoen ja kertoo, ettei hänellä ole oikeasti hätää. Vapisen helpotuksesta ja nauran kohta lattialla nelinkontin itsekin. Äitiä ei naurata vieläkään, vaikka kaadan hänelle toisella kädellä viskipaukkua.
Naurun lomasta saan sanotuksi siskolle, että meillä on vielä yksi ongelma.
“Poliisi on kohta kohteessa. Että kannattaa ainakin se kirves ja leikkipyssy piilottaa!”
Sisko kauhistuu ja kehottaa perumaan poliisit. Muistan ikuisesti äitini ilmeen, kun hän edelleen kalpeana tarttuu luuriin. Olisin halunnut nähdä myös sen hätäkeskuksen päivystäjän ilmeen, kun äitini ilmoittaa rauhallisella äänellä: ”Peruisin äsken tilaamani poliisipartion. Kyse olikin vain kissatappelusta.”
Loma alkoi pari viikkoa sitten, mutta ruumini tai mieleni ei ole vielä sisäistänyt sitä. Ei se mitenkään yllätyksenä olisi pitänyt tulla, yleensä vasta juhannuksena saa ajatukset pois töistä ja karistettua hermostoistaan työmoodin.
Optimoidakseni loman aloin kyllä laskeutua lomaan tietoisesti jo huhtikuussa. Olihan se muutenkin motivoivaa pitää katse maalissa. Käänteiset lomalta paluuvinkit tuntuivat toimivan. Tiputin vaatimustasoa asteittain, pyrin siirtämään unirytmiä vapaammaksi. Aurinkoiset viikonloput auttoivat virittäytymään lomatunnelmaan, jonka avulla maanantaitkin melkein sujuvat.
Suunitelmani toimi oikein hyvin viimeiseen viikonloppuun, jolloin kesäflunssa tainnutti sohvalle ja mitätöi kaiken valmistautumiseni. Luonnollisesti viimeinen työviikko oli myös koeviikko. Aikaiset aamut ja hirveä määrä arvioitavaa. Ja kaikki se tuntui kolme kertaa raskaammalta nenä tukossa ja silmät vuotavina.
Kevätjuhlakin vaati kaiken voiman. Yritin keskittyä kukka-asetelemiin, hymyilin valmistuville ja toivoin hymyn olevan enemmän kannustava kuin karmaiseva. Kun ilojuhlaan sopiva mollivoittoinen klassikkokappale huokaili elon katoavuutta, piti oikeasti pinnistellä, etten pillahtanut itkuun.
Ensimmäisen loma-aamunkin aloitin itkemällä uupumusta ja turhautumista. Vapaat päivät alkoivat muistuttaa työleiriä, kun kevätkiireet olivat siirtäneet kotitöitä kesäkuulle.
Sitten itketti etukäteen ilta, valmistujaisjuhlat. Teoriassa oli ihana nähdä kavereita, mutta ystävien lisäksi paikalla olisi tuntemattomia ihmisiä. Ei mitään mahdollisuutta, että näivettyneillä aivoilla voisin osallistua vuorovaikutustilanteisiin tai antaa itsestäni älykkään ja miellyttävän kuvan. En tiennyt kumpi tulisi olemaan vaikeampaa ymmärrettävän puheen tuottaminen vai muiden kuunteleminen ja ymmärtäminen.
Yrittäessäni esitellä itseäni juhlissa emännän ystäväksi tajusin kummankin olevan mahdotonta. En muistanut emännän nimeä saati sitten missä järjestyksessä sanat piti laittaa peräkkäin ilmaisemaan informaatiota ystävyyssuhteesta. Toivoin, että ensimmäinen arkipäivä toisi lomamoodin.
Maanantaina olikin nautinnollista piiloutua peiton alle, kun miehen herätyskello alkoi kilkattaa. Ei sillä, nautintoa ei kestänyt kauaa, sillä puolituntia myöhemmin iskin niin kova vessahätä, että oli pakko nousta liki normiaikaan.
Kolea sää heikensi sekin lomafiilistä. Olin toivonut nautiskelevani viileää valkkaria auringonpaisteessa, mutta kiskoinkin pipo päässä räntäsadetta vihaavaa rakkiani lenkille. Koska omakin motivaatio oli melko lailla nolla, päätin ottaa toisen kupin kahvia.
Se oli virhe, sillä se laukaisi arkitoiminnot. Kohta huomasin istuvani tietokoneella vilkuilemassa Wilma-viestejä ja tarkastamassa sähköpostia. Päätin vaihtaa salasanan, sulkea sen kirjekuoreen ja postittaa itselleni. Eipähän tulisi kiusausta kurkkia työjuttuja lomalla.
Lapsilla ei ollut moisia ongelmia. Aamuherätys siirtyi luontevasti iltapäivään ja KoTES:issä (=kotityöehtosopimuksessa) määritellyt velvollisuudet unohtuivat samoin tein. Puhumattakaan kesäekstroista: pinoamista odottavasta halkokasasta, villiintyneestä nurmikosta tai talven tahraamista ikkunoista, joiden pesusta olin luvannut törkypalkan hämähäkkilisällä.
Vieraisiin palkkatöihin jälkikasvu kuitenkin heräsi. Olin ennakoinut, etten kesätöiden takia tapaisi teinejäni kovinkaan usein, mutta jo aamupäivän aikana olin nähnyt lastani enemmän kuin normiviikonloppuna, jolloin teiniluolan ovi ei avautunut vahingossakaan. Nyt lapsi haahuili etsimässä työvaatteeksi sopivia pukineita ja pakkaamassa eväitä. Jos kävisin kaupungissa, voisi tuoda bensaa. (Eikä todellakaan ruohonleikkuriin.)
Toinen kaivautui keskipäivän korvilla vällyistään kertomaan, että kurkku oli kipeä ja päätä pakotti eikä ehkä voisi hoitaa sovittuja juttujaan, joten josko minä…
Kolmannen oli taas ihan pakko päästä kaupunkiin. Ihan millon miulle vaan sopisi, mutta mielellään klo 16.15. Ja voisinko mitenkään antaa parikymppiä… ja tulla hakemaan. Ja ei nyt ehdi millään tyhjentää sitä pyykkikonetta.
Pihamaaltamme löytyvät koiran kikkareiden evoluution kaikki vaiheet.
Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Loruilla sitä on entisaikoina määritetty kesä. Ei puhettakaan termisestä keväästä tai keskilämpötiloista. Mutta vieläkin varmempia merkkejä on olemassa.
Ensimmäisenä alkaa moottorisahojen ylikireä keväinen kiimalaulu. Puuta menee nurin ja palasiksi. Sekin saatanan savotta oli aina jollain kesken jossain päin kylää läpi koko kesän. Eikö niitä polttopuita voi sahata kerralla tarpeeksi? Kysynpähän vaan… Ja jos melusaasteessa ei ole tarpeeksi, sitä pitää sitten joka paikassa mainostaa, että tulipahan ahkeroitua. Kyllä tällainen lusmu mielensä sellaisesta pahoittaa…
Sitten alkaa ärsyttää paska. Koiranpaska. Eikä suinkaan tienvieruksilla, täällä periferiassa on soratietä ja vesakkoa sen verran, että pienen piskipopulaation jätökset häviävät helposti heinikkoon. Vaan omassa pihassa. Senioriseropi nimittäin ei kesäisinkään kovin kauas kuistilta kykene, talvisaikaan reviiri on vieläkin rajatumpi. Siksipä kevätauringon haihduttaessa nietoksia alta paljastuu paskaa ihan jonkin verran. Ensimmäiset viikot jaksaa siivota ja nakella kikkareita pusikkoon, mutta lopulta päädyimme siihen, että vesisade saa hajottaa läjät luomulannaksi. Sadealueen väistellessä torppaamme päätti urhoni edistää kakan katoamista ja leikata ruohon, sinnehän se häviäisi.
Ratkaisu vaikutti kovin yksinkertaiselta, mutta sitähän se ei meidän taloudessa koskaan ole. Kolmesta autotallissa talvehtineesta ruohonleikkurista yksikään ei ollut talven aikana kypsynyt itsestään ajokuntoiseksi. Yksi ei käynnistynyt, toinen ei kääntynyt kuin vasemmalle ja kolmannen leikkuupöytä oli vääntynyt. Rakkaani rassaa mielellään kaksi- ja nelipyöräisiä moottorivehkeitä, pois lukien polkupyörät ja ruohonleikkurit.
Remontin alku siirtyi motivaatiosyistä mutta myös tilan puutteen vuoksi. Harrastetilassa nimittäin oli harrasteet kesken. Poika ja pojan kaverit olivat vallanneet tilan omille projekteilleen. Ei siinä, hieman vaikutti isi olevan ylpeä kun sällit esittelivät hitsisaumojaan ja innovaatioitaan.
Kylillä sen sijaan ei oltu aivan yhtä ylpeitä. Jo ennen pääskysiä ja tuomen kukintaa pärinäpojat saivat joka kevät somekanavat sekaisin. Siellä taivasteltiin teinien typeryyttä ja kehnoa ajotaitoa. Liian kovaa, liian myöhään, liian holtittomasti, liian äänekkäästi. Eikö ne opi, kun joka kevät pitää kaahailla ja koomailla?!
Niin joka vuosi uusi satsi teinejä saa ajo-oikeuden ja alkaa kevään korvalla opetella liikennekäyttäytymistä. Ja joka elokuu uudet ekaluokkalaiset aloittavat haahuilunsa tienvarsilla. Itse olin kyllä nähnyt jo muutaman sukupolven polvenkorkuisia alakoululaisia virahtaneen bensankäryisiksi ja muista piittaamattomiksi teineiksi. Ja paria vuotta myöhemmin samaiset mopopojat ja -tytöt aikuistuivat ja siirtyivät perhemallin farmareihin ja alkoivat kammoksua kaksipyöräisiä. Kunnes karma ja kohtalo saa niiden omat teinit viehättymään noista perkeleen pärinävehkeistä.
Tiesittekö muuten, että Käärijäkin on ollut mopopoika?
Luonnollisesti meidän kylällemme on sattunut ennennäkemätön määrä virheettömiä ammattikuskeja. Läpikulkumatkalla oli ollut se tommimäkinen, joka kolmion takaa kääntyi eteen. Ja turisti se audikuski, joka somettaessaan hyödynsi tietä koko leveydeltä siinä määrin, että piti väistää ojaan. Tiedostin myös, että tällä kylällä entiset teinit eivät koskaan olleet tehneet vääriä valintoja tai sortuneet ajattelemattomiin tempauksiin, mutta silti kommentit tuntuivat liioitelluilta.
Vaarallista tuollainen meno! Olisi ihan oikein, jos luonto korjaisi moiset kaahailijat! Kunhan ei kenellekään sivulliselle mitään kävisi! Eräs tunnusti rohkeasti itsekin ajelevansa toisinaan huolimattomasti, että ei se vain teinien ongelma ollut. Muutama komppasi. Joku hyvämuistinen pystyi palauttamaan mieleen jopa oman teiniaikansa. Yksi toivoi, että lapset eivät kuitenkaan kuolisi.
Sitä toivoin minäkin. Todellakin. Olin itsekin vinkannut barrikaadimuodostelmassa pyörillä, scooteilla ja omin kintuineen kulkevia alakouluikäisiä valitsemaan puolensa ja keskellä tietä skeittailevia siirtymään syrjemmälle.
Elossa säilymisen lisäksi olin huolissani huolestuneiden kansalaisten viestintätyylistä, joka oli kaukana eettisestä dialogista ja melko lähellä kansanryhmää vastaan kiihottamista. Sellainen sävy kun tuppasi aiheuttamaan ko. kansanryhmässä turhan voimakkaan vastareaktion. Hormonihuuruisten keskenkasvuisten kohdalla se oli odotettavissa, mutta hyväksyä en sitä aikonut.
Koska en ollut varma, seurasivatko teinit vanhusten naamakirjaa, raahustin puhelin kourassa mopojengin luo, joka tällä kertaa hengaili meidän pihassa.
“Tiesittekö, että pääsitte taas facebookiin?”
“Joo, iskä soitti ja valitti jo.”
“Tajuatteko te, että te ajatte kunnolla tai sitten ette aja ollenkaan.”
“Me ei ajettu liian kovaa. Tuo tie on niin paska.”
“Siinä lentää kiviä, vaikka kävelis.”
Kylätien pinta oli kieltämättä parhaassa mahdollisessa kunnossa. Pientä, pyöreäkivistä soraa oli ajettu viiden sentin kerros, mikä teki tiellä ajamisesta akrobatiaa vaativan suorituksen. Lisäksi tie pölisi pelkästä hengityksestä ja peitti näkyvyyden tehokkaasti. Ei siinä ainakaan yli kahtakymppiä ajettu. Olin itsekin kokeillut liukastella tiellä kaksipyöräisellä, kaikissa mahdollisissa turvatamineissa, koska kaatuminen tuntui väistämättömältä. Autollakin sai keskittyä ihan tosissaan.
“Tuossa risteyksessä muuten olkaa tosi varovaisia, sieltä tulevat kolmion takaa hidastamatta. Ei oo teidän vika, mutta teihin koskee.”
“Joo, joo.”
“Olisko muuten millään mahdollista, että teistä kirjoitettais jotain positiivista facessa? Tai että teistä ei kirjotettas?”
“Hyvin epätodennäköistä.”
“Ja ilmanen vuorovaikutus vinkki: Voisitte vaikka moikkailla ihmisiä. Ei ne silloin viiti valittaa.”
“Yritin mie viittoa, että autoja ei jätetä keskelle tietä, jos näkyvyys on nolla..”
“Mie haluisin valittaa niistä kävelevistä meetvursteista. Se on hengenvaarallista se hevosenpaska, siihen ku ajaa on ojassa.”
“Ette tuolleen mene sanomaan. Asiallista palautetta voi antaa, mutta ei mitään vittuilua.”
“Ei ne niittenkään kommentit kaikki ihan asiallisia ole.”
“Ei, mutta ei teidän tarttee olla samalla tasolla.”
“Tarviipas.”
Kolmea päivää myöhemmin kaadoimme pihapuita, kun kylän tallinpitäjältä tuli viesti. Mopojengi oli tarhassa rapsuttelemassa kylän uusimpia hevosvoimia.
“Nää sällit kyllä väistää nätisti tuolla tiellä näitä poneja. Ja oikeessahan ne on niistä miinaläjistä.”
“Tuli blogin lasku 85.56. Voin maksaa laitatko miulle sen 15 niistä pulloista ja sit (35/2=17,5). Onks se aina ollu näin kallis?”
Tinsku
“Joo laitan rahat. Näköjään noussut lasku. Mutta onko multa jäänyt jotain joskus maksamatta? Jotenkin sellainen kutka vai ootko perillä, oonko enemmänkin velkaa?”
“Asiasta on keskusteltu näköjään viimeks heinäkuussa”
“Juu, se Mobilepayn ongelma on edelleen, etten muista salasanoja.”
“Mie en taas tajunnu, että sitä pitää liu’uttaa. Painelin vaan ja kiroilin. “
“Mulla sama homma, Arska neuvoi mitä tehdä 😂”
“Eikös me päätetty aina jakaa ne laskut, kun ei muisteta kumpi on maksanu viimeks…”
“Jaa, ei muistikuvia 😂”
“Ja siulta on tullu rahaa vaan tuossa heinäkuussa. Ootko maksanu Arin tililtä tai muuten?”
“Oon maksanu huomaamattani ton lokakuun ja tammikuun😳 Ei ihme, että meni vähän tiukille ennen palkkapäivää…”
“Nyt pitää jo käyttää ajatusta, että saan velkani sulle maksettua. Tai ensin laskettua”
“Joo, kai se Ari laskee meille😝”
20. huhtikuuta 2023
Aikku
“Hei, mie saatoin ratkasta tuon laskun! Eli jos mie maksoin kaks (loka- ja tammikuu), sie maksat miulle nyt sen toisen (tammikuu) (66,96). Se menee tasan. Ja sit tää eli 66,69+15+17,5=99,19”
21. huhtikuuta 2023
Tinsku
“Aa joo hyvä Aikku, piti tänään lukea ajatuksella tuo laskukaava, kun eilen oli vieraita”
27. huhtikuuta 2023
Tinsku
“Äsken innostuin kirjoittamaan päiväkirjaa. Kaikki pitää kyllä kohta sekopäänä”
“Ainiin ja se maksujuttu pitäs kirjottaa”
“Josta tulikin mieleeni etten ole maksanut sulle”
2. toukokuuta 2023
Tinsku
“Ihme kyllä mobilepayn sain toimimaan, joten laitoin sulle 100 ekee, toivottavasti laskin oikein”
7. toukokuuta 2023
Aikku
“Nyt tajusin, että oon laittanu ne e-laskuks, siks mie oon ne vahingossa maksanu.”
***
“Ei tää teidän säätäminen ole todellista”, Aikun mies puisteli päätään luettuaan viestiketjun.
Kaikesta säätämisestä huolimatta vain kerran postipoika on tuonut Aikulle perintätoimiston rakkauskirjeen, jonka kuoressa luki kauniilla fontilla: Unohtaminen on inhimillistä.
Tinskun ukkokulta ei suostunut kommentoimaan kyseistä tapausta tarkemmin, sillä vaimossa on kestämistä muutenkin. “Tinsku kun säilyttää ensin laskuja kuukauden kirjekuoressa, sitten kuukauden avattuna pöydällä. Odottaa että näkymätön sihteeri hoitaa. Maksu tapahtuu vasta ensimmäisten karhujen jälkeen, jos tapahtuu.”
Eipäs nyt liioitella, Aikkukin sai rahansa puolen vuoden kuluttua.
Olin aloittelemassa uutta ruotsin kurssia ja pidin nimenhuutoa. Itseäni en ehtinyt esitellä, sillä sisään pölähtänyt maija myöhänen teki sen puolestani. Hän vilkaisi minua, virnisti ja hihkaisi kovaan ääneen koko luokalle:
– Sie olet SE ope! Sulla oli punainen tukka ja buutsit ja sait ihan hirveen raivarin ja sitten purskahdit itkuun, kun olit syönyt sen karhun puolukat!
Hetken oli hiljaista ja muut oppilaat katsoivat minua kysyvinä. Tuota pikaa virnistin:
– Jep, that´s me! Jo, det är jag! Välkommen till kursen i svenska!
Se kerta, jota vanha opiskelijani muisteli, tapahtui reilut kymmenen vuotta sitten, kun odotin esikoistani. Olin hormonihuuruissani hiukan kireänä perjantain viimeisillä oppitunneilla, sillä meininki oli kuin hollitallissa. Jatkuva älämölö ja kavereiden tökkiminen alkoi mennä ihon alle. Kun neljättäkymmenettäviidettä kertaa kuulin “Joko lopetetaan?”, päässä napsahti. Löin Klipp plus -kirjan pöytään ja aloin rageemaan. Kun olin oksentanut angstini pihalle, purskahdin itkuun.
Tuli aivan hiirenhiljaista. Niin hiljaista, että mietin päässäni kuumeisesti seuraavaa siirtoa. Miten saisin tilanteen haltuun?
Siinä kun katsoin häkeltyneiden teinien naamoja, päätin paljastaa, että odotan vauvaa. Se oli ainut keino pelastaa nahkani. Tunnustin myös, että edellisenä sunnuntaina olin itkenyt vielä typerämmälle asialle. Olin poiminut anoppilassa useamman tunnin puolukoita, jotka olivat sinä kesänä hyvin vähissä. Vähän myöhemmin olin nähnyt ikkunan takaa, kun pihaan löntysti elävä karhu, joka oli tullut pihaan selvästi kalanroippeiden houkuttelemana. Hämmennyksen jälkeen olin purskahtanut itkuun, koska nalle oli nälissään ja minä olin vienyt sen viimeiset puolukat.
Kun olin kertonut tarinan opiskelijoilleni, tunnelma luokassa keveni. Moni onnitteli ihanasta uutisesta ja kyseli joko se potkii. Lopputunti sujui niin letkeissä merkeissä, ettei kenelläkään enää ollut kiire kotiin, vaikka kello oli jo pykälässään.
Karhukeissi ei suinkaan ole ainut typerä asia, jolle olen itkenyt. Pari vuotta sitten istuin kiikkustuolissa ja katsoin dokumenttia Neiti aika. Dokkarin jälkeen kiikkutuolin keinunta pysähtyi ja aloin itkeä hysteerisesti. Mies katsoi minua silmät selällään ja kyseli, mitä tapahtuu. Sopersin että tässä sinkoilen päättömästi ympäriinsä ja kulutan itseäni loppuun turhilla asioilla, kuten viilaamalla kestopreesens-monistetta, hinkkaamalla limaklönttejä lavuaarista ja paskaroiskeita vessanpöntöstä, kun elämä voi loppua milloin vain.
Korona-aikaan kävin puolestaan “vähän” herkillä, kun piti käydä lasten koululta askartelutarvikkeita. Kun tytön eskariope ojensi minulle lankaa, pumpulia ja vohvelikangasta, alkoi huuli vapista. Ajattelin että kaikesta muusta vielä selviän, mutta en ompelutyöstä. Kun opettaja kysyi kuulumisia, pillahdin itkuun. Kohta käytävässä oli useampi opettaja todistamassa itkuvirteni veisuuta. Yritin nikoitella että vähän vaan väsyttää ja luikkia vähin (lue värisevin) äänin ulos.
Vuosi sitten aloin itkemään, kun opiskelija sanoi että sytytin hänen ruotsiloven – rakkautensa ruotsin kieltä kohtaan – uudelleen. Muutama vuosi sitten itkin, kun toinen teini sanoi vakavalla naamalla, että olen ainut opettaja, jolle ei tee mieli haistatella tai vittuilla. Voiko parempaa palautetta työstään saada!
Kyynelhanat aukesivat myös silloin, kun näin kadulla käsikynkkää menevän vanhan pariskunnan. Naisella oli lasittunut katse ja pian ymmärsin hänen olevan demontoitunut. Yhtäkkiä tuuli lennätti rouvan lakin maahan ja hän jäi hämmentyneenä seisomaan keskelle katua. Mies kyykistyi, nosti lakin, puhdisti sen huolellisesti käsillään ja laittoi hellästi valkokutrisen vaimonsa päähän silitellen hiussuortuvat huolella lakin sisään. Rakkautta viimeisellä kyykkäykselläkin?
Viime viikolla ajoin kuplavolkkarillani töihin. Yhtäkkiä herkistyin. Miten minä voin olla nelikymppinen ja autoni jo viidenkymmenen? Miten yhteisiä muistoja on jo kolmenkymmenen vuoden ajalta, miten olemme yhä yhdessä? Siinä kesäistä kylänraittia pitkin körötellessäni olin yhtäkkiä 18-vuotias Tinsku ja etupenkkiläiset vieressäni vaihtuivat. Entinen poikakaveri otti hömyn kaljatölkistään, katsoi hellästi ja virkkoi, että kesä on ihmisen parasta aikaa. Lukiotoverit hihittelevät takapenkillä ja kyselivät käydäänkö vielä Jokiasemalla. Siskon entinen poikaystävä piteli kiinni kattokahvasta ja kehotti ajamaan hiljempaa hidasteisiin. Viimeinen kyytiläinen oli isäni, joka väänsi radion nappuloita. “Isin oma kulta, kuuntele miten hieno musiikki. Voitko kuvitella miten hieno juttu, että kupla kehrää edelleen. Leima kun vielä saadaan niin on kaikki asiat järjestyksessä.” Työpaikan pihassa pyyhin silmiäni, olin itkenyt viimeiset viisi kilometriä.
Onneksi en ole ainut, joka itkee. Annetaanpa ystävieni kertoa:
Varpu: Itkin viikon lyhennettyäni tyttäreni mekon helmaa liikaa. Mekon, joka oli maksanut 150 €. Mutta yhtään en itkenyt kun peruutin auton talliin peräkontti auki. Ja se oli puoli vuotta vanha auto. Mutta sitä helmaa mie itkin. Viikon!
Aikku: Kun en tajunnut miten nippusiteet toimii. Se nauha menee joka kerta väärinpäin reikään.
Aikku: Kun opiskelija kertoi, että oli löytänyt uuden suunnan elämälleen, koska me opettajat olimme uskoneet häneen ja kannustaneet.
Ellu: Kun koiran kanssa meni treenit tosi huonosti.
Ellu: Kun synnytin Konstan ja kaveri oli juuri menettänyt oman lapsensa. Miten epäreilua on, että toisilla on lapsia ja toisilla ei enää.
Pirre: Kun on Vuoden äiti -olo.
Pirre: Kun tuntuu, ettei selviä töistä. Tai ihan vaan arjesta.
Aikku: Kun keittiö oli likainen.
Pirre: Kun mies ei ymmärrä. Tai en ymmärrä miestä.
Aikku: Aina kun suututtaa.
Aikku: Eläintenpoikasia. Pieniä, toheloita.. Ja kuolleita lintuja. Niitäkin, jotka itse ammun.
Pirre: Kun kaikki kukat kuolee.
Aikku: Kun kieltäydyin ostamasta puhelinmyyjältä lehteä.
Aikku: Kun katoin dokkaria Sadan vuoden sankarit.
Aikku: Kun lapsi melkein sai stipendin.
Aikku: Koska lasten kesälomaa oli vielä viikko jäljellä.
Aikku: Kun lapset lähtivät kouluun.
Aloin itkeä tätä kirjoittaessa, kun muistelimme miksi olemme itkeneet.
Äidit vain, nuo toivossa väkevät, itkun taa näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohottaa vettä luomien alta ja itkettää korkeammalta.
(Muunnelma Lauri Viidan runosta Alfhild)
Aikun äitienpäivätarinan innoittamana kysyin lapsiltani ensimmäisen mieleen tulevan muiston äidistä. Poika aloitti.
– Mie muistan, kun oltiin kerran perhekahvilassa leikkimässä. Kun lähdettiin kotiin ja seisottiin siinä pihassa niin muistin, että multa jäi sinne sisälle Hot wheels -auto. Samassa kaksi pikkupoikaa heilutti mulle sitä autoa ikkunan läpi ja ilkkui, että häähää heillä on tää. Ja mie rupesin itkee ja kysyin, että äiti voitko hakee auton.
– En muista kyllä ollenkaan. Mitäs sitten tapahtui?
– Sie sanoit, että et kyllä kehtais hakea. Mie itkin että voitko hakee, voitko voitko, mie haluun sen takasin. Sie huokasit ja lähit hakemaan. Ja kun tulit takaisin, sanoit että se poika itki, kun otit auton sen kädestä.
– Itku pitkästä leikistä?
Keskimmäinen haluaa jakaa oman muistonsa.
– Mie muistan, kun olin äitin ja Mirkun kanssa pyörälenkillä. Äiti työnsi minnuu pyörän kepistä ylämäessä. Sitten tuli alamäki ja äiti katto toisaalle ja vahingossa päästi irti pyörästä. Mie kaaduin ja polveen tuli haava, ihan jäätävän iso. Itkin koko kotimatkan.
– Ja mie itkin eilen, sanoo pienin turpeisen huulensa takaa.
Kyllä, olin ojentamassa mieheni väsäämää äitienpäivälahjaa anopille, kun pienin juoksi suoraan lahjan alle ja löi suunsa kukkatelineeseen. Valui niin verta kuin kyyneleitä.
– Siis liittyykö kaikkiin teidän äitimuistoihin itku? kysyn kauhuissani.
– Entäs kun oltiin pieniä ja silloin aprillipäivänä juksasit, että viet meidät vesirokkorokotukseen. Että nyt tulee piikkiä pyllyyn ja rupesit pukemaan meitä. Itkettiin molemmat kuorossa ja sit sie nauroit, että aprillia, syö silliä juo kuravettä päälle, isoin ja keskimmäinen muistelevat.
– Vähän hjuumoria!
– Entäs kun äitin kanssa kierrettiin koulua ja yritettiin ettiä luokka 5B:tä. Ei löydetty vaikka kierrettiin koulu monta kertaa ympäri sisältä ja ulkoa. Näytti siltä kuin äiti purskahtaisi itkuun.
Eihän se luokka kaukana ollut eikä ollut kyllä itkukaan.
– Ja se hävettää, kun sie aina pidät niitä puheitas juhlissa ja AINA pillahdat itkuun, poika pudistelee päätään.
– Mutta kiva kun meillä ei ole tavallinen äiti.
Pian pienin aloittaa ulvomisen spagettilautasensa takaa, sillä mitäpä on äitienpäivä ilman huutoitkua.
– Paska äiti! En halunnu kastiketta!! Enkä tykkää sepsupista!
Tulevana sunnuntaina hemmotellaan synnyttäjiä, meitä helliä hoivaajia, joilla on ainoa pääsy jääkaapille ja pesukoneelle, ikuisesti kärsivällisiä kasvattajia, joilla on pohjattomat taskut täynnä valuuttaa, vuorokaudessa 30 tuntia ja joiden lempiharrastuksia on keräillä likaisia astioita lattioilta, järkätä sote-aikoja, reagoida Wilma-viesteihin ja taikoa ehjät ja katu-uskottavat kengät kahdeksalta kouluaamuna.
Äitienpäivän kukkaset, kortit ja kakut korvaavat kaiken. Toki esikoiseni äitienpäiväkortti vuodelta 2017 on edelleen matkalla. Ilmeisesti se oli joutunut jotenkin – täysin lapsestani riippumattomista syistä – koulun ilmanvaihtokanavaan… Mutta koska vuosien saatossa äitienpäivämuistamiset ovat vähentyneet, arvelin kysellä josko lapsilla joitain muistoja minusta olisi. Tai siis kuulin radiosta, että teinien vanhempien tehtävä on olla noloja, joten kysyin, milloin lapseni olivat hävenneet minua.
“Milloin viimeks oltiin missään yhtäaikaa? Silloin.”
“Kun pidit liikkakerhoa ja aloit tanssia.” Vähän jos pyllyä ketkutin kun päässä soi chachacha…
“Kun tulit kukkakaupan kanssa optikolle.”
Kolme alenarsissia nappasin Prismalta odotellessani lasta optikolta! Puolustukseni on sanottava, että olin matkalla autolle, kun lapsi soitti ja hätäili, että pitäisi tulla maksamaan… Eikä niistä paljon multaa karissut, kun olihan siinä ne toppatakit vähän eristeenä.
“Kun tanssit koululla. Miulla on muuten videoaineistoa.” Harkitsin hetken jakavani videon kyläjuhlien tansseista tässä…
“Kun tulit koululle.”
Kutsu kävi tulla juttelemaan opettajan kanssa. Onnistuneempi keikka olisi kuulemma ollut, jos en olisi tervehtinyt lasta tai sen kavereita, enkä kaivanut kassista pillimehua ja patukkaa ja tarjonnut niitä nuorisolle välipalaksi tai jos en olisi tullut oikeastaan paikalle ollenkaan.
“Kun kerrot muka hauskoja juttuja miun kavereille ja sie oot ainut joka nauraa. Vähän niinku opettajat, jotka kertoo omasta mielestään hyviä juttuja ja nauraa yksin.”
Totta kai mie sellaiset opettajat tiedän! Vasta eilen totesin, että ei 16-vuotiailla ole huumorintajua…
“Se kun menit päivystykseen väärästä ovesta, vaikka siellä oli isot kyltit ja nuolet ja opasteet.”
Tässä olisi hyvä olla onnellinen, koska kuitenkin käveltiin yhdessä kauppaan (jossa oli lasten kavereita energiajuomaostoksilla) ja sen parkkipaikalta (jonne palattiin juosten, koska unohdettiin kiekko) rakennustyömaan (jossa oli muutama moikattava tuttu, jotka ei sitten olleetkaan tuttuja) läpi pääovelle ja siitä laboratorion ja kahvion kautta infopisteelle, josta ystävällinen hoitaja ohjasi takaisin kävelytielle ja rakennusten M, C tai H kautta päivystyksen ovelle. Olisi ollut nimittäin melko monta muutakin mahdollisuutta hävetä!
Onneksi mies tuumi, ettei häpeä minua. Se on hyvä, sillä itseä välillä vähän hävettää omat toilailut. Toki epäilen, että puolisoni häpeämättömyys on vain taito sulkea silmät oikeissa tilanteissa. Taito, jota kannattaa tietoisesti harjoittaa, sillä uskon sen olevan kestävän rakkausavioliiton ydin. Varsinkin meidän tapauksessa. Anna Perhokin toteaa kolumnissaan: ” Jokainen luovaan elämäntapaan ja konventioiden rikkomiseen heittäytyvä joutuu myös kohtaamaan t-paitasloganin Aina saa kärsiä ja hävetä.”
Kalpeana ja koleana toukokuisena aamuna heräsin kuumeisen aviosiipan vieressä. Onneksi itsellä oli työpäivä edessä, ei tarvinnut jäädä hoivaamaan miesflunssaa potevaa potilasta. Pelkoni osoittautui vääräksi kahdella tavalla. Ensinnäkin miesflunssa oli flunssa jopa naisoletettujen mittapuulla. Mittari kohosi päälle 39 ja hikisenä ja levottomana pyörivä siippa oli siirrettävä sohvalle jo seuraavana yönä. Samoin omaa otsalohkoa alkoi jomottamaan, kurkkua aristi. Korvan taakse kohonneen patin käly diagnosoi imusolmukkeeksi. Itselle sattui opetukseton päivä, joten päätin ottaa varuilta iisisti. Katsellaan vain sarjoja, jotka ovat niin surkeita, ettei haittaa, jos torkahtaa kesken kaiken.
Puolilta päivin alkoi oma löhöily tuottaa tuskaa. Ahdisti ja ärsytti. Jopa siinä määrin, että päätin tehdä koronatestin puolisolleni. Vanupuikon katoaminen valtaisaan sieraimeen aiheutti hehkeälle hoitsulle sen verran voimakkaan kakomisreaktion, että potilas joutui suorittamaan kaivelun itse loppuun. Yhteistuumissa totesimme, ettei minulla olisi tulevaisuutta hoitoalalla edelleenkään.
Myös kahvilayrittäjyys suljettiin ulos vaihtoehdoistani, kun olin tarjoillut miehelleni hartaudella hauduttamaani teetä, tai kuppia, jonka pohjalla pötkötteli teepussi odottamassa turhaan kylpyvettä. Oma teeni oli kyllä nestemäistä, mutta teeksi sitä ei voinut sanoa, sillä pussi napotti avaamattomana kupin vieressä.
Tauti koetteli vastustuskykyäni ja aivokapasiteettiani tehokkaasti. Energia ei riittänyt mihinkään järin vaativaan, mutta paikallaan pysyminen alkoi pakottaa sekä perskannikoissa että parisuhteessa. Ahdistus yltyi ja miehen vinkkauksesta yritin käydä ulkoilemassa eli kekkuloin kuistilla viltteihin ja villatakkeihin kääriytyneenä.
Silmäkulmasta näin jotain liikettä. Pikainen paniikinomainen vilkaisu paljasti, että metsän reunassa ei seisonut susi vaan tumma, isohko koira. Musti? Tarkensin uudelleen, sillä vaikka koira muistuttikin kovin naapurin lurppakorvaista hauvaa, jokin häiritsevä piirre otuksessa oli. Oliko tämä sittenkin uusien naapureiden koira, samanmerkkinenkin se oli? Tosin Mustin omistaja oli maininnut, että uudella nelijalkaisella naapurilla oli aavistuksen pitempi ja kiharampi turkki. Ja huomattavasti tottelevaisempikin se kuulemma oli. Koira heilutti innoissaan häntäänsä nähdessään minut kuistilla. Ehkä se oli märkänä roikkuva turkki, joka teki Mustista vähän epämääräisen näköisen. Rennosti mukana roikkuvista nahka-asusteista päätellen hauva oli omatoimilenkillä, joten ei se uusi ja tottelevainen naapurikaan voinut olla.
Samassa oma rakkini syöksyi suoraan kaverinsa kimppuun ja pojat aloittivat kuolaisen painin mutaisella pihalla.
Huusin kuopukselle, että tulisi viemään Mustin kotiinsa. Tyttö kun asui muutenkin puoliksi kyseisessä naapurissa, Musti varmaan tottelisi tyttöä paremmin kuin minua. Itse en myöskään uskonut kykeneväni kävelemään naapuriin asti. Lapsi örisi jotain epämääräistä, jonka tulkitsin kieltäväksi vastaukseksi. Viruksesta vittuuntuneena en jaksanut jäädä taistelemaan esiteinin kanssa, vaan katsoin helpommaksi vaihtoehdoksi huhuilla koirat mukaani ja suunnistin peltojen läpi naapuriin.
Koputtelin oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pihalla oleva juoksulanka vaikutti vahingoittumalta, mikä tuki päätelmääni, että koira oli ottanut ritolat lenkiltä. Joskus oma rakas rakkini oli tullut kylätiellä vastaan katkennut remmi kaulassa. Kuvittelin naapuriani karjumassa metsäpolun varressa. Mielikuva oli vahva, aivan kuin olisin hänen äänensä kuullutkin, vai oliko se lapsen kiukkuamista…?
Samassa kuopus ilmestyi viereeni.
“Katoin ikkunasta ja näytti vähän huolestuttavalta tää siun toiminta. Laitetaanko se vaan sisälle? Mie tiiän missä avain on.”
Silmäilin epävarmana ympärilleni. Olihan se nyt vähän hassua mennä toisen kotiin. Tai siis laittaa sinne koira. Entä jos oli syy, miksi koira oli ulkona. Että se ei söisi huonekasveja tai tyhjentäisi vaipparoskista.
Tytär avasi oven ja kutsuin Mustin luokseni. Koira näytti olevan hieman hämillään, mutta lopulta tuli häntää heiluttaen luokse ja saimme ohjattua hurtan sisälle. Kello alkoi olla sen verran paljon, että kohta olisi talon rouvan nukkumaanmenoaika. Eivät ne kovin kauaa olisi enää poissa.
Naapurinrouva tulikin vastaan jo ennen kuin ehdimme poistua tontilta. Kädessä riippui kiljuva taapero ja toisessa…koira?
“Tuutteko työ kylään?” nuorin naapuri kysyi kasvot kirkastuen. Omat kasvoni punehtuivat samaan tahtiin.
“Ei myö taideta, kun… teillä… tuota taitaa olla jo vieras…”
Tässä on nyt kolme viikkoa leskeyttä takana. Mies on hilloa haalimassa Suomen rajojen ulkopuolella – oliko Köpiksessä vai Stokiksessa kuka näitä muistaa. En oikein tiedä miten kuvailisin tätä arkea parhaiten. Paljon kertoo jo se, että kahden viikon Karjalaiset on lukematta, viikon tiskit tiskaamatta, ja töitä ei ehdi tehdä ihmisten aikoihin. Eilen tulin kotiin vasta kymmenen jälkeen ja sisällä oli helvetin kylmä – vain 16 astetta lämmintä. Hain puita liiteristä, mutta en saanut kylmiä kalikoita syttymään sitten millään ennen puoltayötä. Sauna syttyi kyllä iloisesti, ja meninkin sitten sinne lämmittelemään.
Tänä aamuna muistin töissä, että kahvinkeitin jäi päälle. Meni sitten sekin kahvitauko autolla ajeluksi. Liikennevaloissa joku mies näytteli erinäisiä käsimerkkejä ja huitoi hirveästi pysähtymään. Luulin että se kalasteli puhelinnumeroani, mutta kadunvarteen pysähdyttyäni huomasin todellisen syyn – rekisterikilpi roikkui puoliksi irti Volvon perässä. Naapurissa asuva äitikin on juossut peltilehmäni perässä pitkin viikkoa ja palautellut erinäisiä esineitä, jotka ovat lennelleet kotinurkilla auton katolta. Bumerangina takaisin tulivat muun muassa lumiharja, keskiviikon Karjalainen ja Thinsulaten rukkaset.
Tämän päivän kohokohta oli, kun onnistuin polttamaan hihani takassa. Sitä ennen onnistuin pudottamaan kasan lasisia tomaattipurkkeja Lidlin lattialle. Tuli taas yksi kauppa lisää, johon ei ilkeä mennä.
On tässä ollut muutakin äksöniä. Olen selviytynyt tyttäreni raivokohtauksista, poikani synttäreistä ja tyttökavereille järjestämistäni pimppibileistä. Tosin pimppibileiden järjestämiseen tarvittiin munat, kun piti saada palju pihaan. Omat haba ei sitten millään riittänyt, kun yritin kiinnittää paljuperäkärriä autoni perään vuokraamon peilijäisellä pihalla, joka vietti alamäkeen. Soitin sedälleni. Setä oli kännissä mutta suostui ajelulle humalasta huolimatta tai ehkä juuri siksi. Käsisilmäkordinaatiokin sillä pelasi sen verran hyvin, että saatiin palju matkaan. Kotipihassa sisko peruutti peräkärrin takapihalle. Muuten hyvä, mutta Volvo jäi ahtaassa kaarteessa vasemmasta takapyörästään hankeen kiinni. Angsteissani kaivoin pyörää lumesta vähän liian lujaa ja rikoin talon ainoan pistolapion. Tämän jälkeen rikoin vielä vessanpöntön vetokoukun. Mies artikuloi illalla selkeästi puhelimessa, että se on huuhtelutappi ja että hänen aika ja rahat eivät riitä korjaamaan kaikkea, mitä siskon kanssa hajotamme.
Kun seuraavana aamuna yritin täyttää paljua vedellä, letku taisteli vastaan kuin pyton, ja onnistuin kastelemaan itseni vyötäröstä alaspäin. Kun letku kuta kuinkin pysyi kädessä, vesi ei pysynyt altaassa. Vesi virtasi sitä mukaa pois kun täytin paljua, vaikka tulppa istui kuin tatti paljun pohjassa. Tavasin ohjetta toinen tatti otsassa ja konttasin paljun pohjalla etsimässä syytä vuotoon. Lopulta otin videopuhelun ystävälleni Sampalle, joka oli juuri saanut unen päästä kiinni yövuoron jälkeen. Sampan avulla sain reiät umpeen ja bileet pelastettua.
Niin ja olihan meillä rakkaan mökkinaapurini hautajaisetkin. Kun hautajaisia edeltävänä iltana laitoin juhlavaatteet pesukoneeseen ja yritin tehdä hetken töitä, alkoi kodinhoitohuoneesta kuulua rytmikästä rumpusooloa. Pian todistin kuinka pesukone lähti kävelemään samalla hurjasti lingoten. Yritin sammuttaa rakkinetta ja käännellä namiskoita jokaiseen ilmansuuntaan, mutta kone ei totellut vaan hytkyi iloisesti pitkin kodinhoitohuonetta. Soitin miehelle, joka käski vetää töpselin seinästä. Kone sammui, mutta samalla lähti sähköt pesuhuoneesta. Kun yritin aukoa pesukoneen luukkua ja pelastaa juhlavaatteita, syliini ryöpsähti kymmenen litraa vettä ja kilo juhlatamineita. Kun nyrkkipyykkäsin pukineita, kuulin kuinka ovi kävi. Rakas isäni syöksyi kengät jalassa sisään ja iski pöytään limaisen muovipussin. Höyrysi käyneensä verkoilla ja saaneensa saaliikseen viisi ahventa ja kaksi kuhaa. Pitäähän Viljon hautajaisiin saada vedenelävää tarjolle omasta rannasta, että saa pappikin syödäkseen. Isä pakotti minut ottamaan puhelun vainajan pojalle. Vähän hävetti soittaa surevalle omaiselle ja hehkuttaa, että täällä odottelee kuha ahvenpedillä huomista saattoväkeä. Yllättäen poika liikuttui eleestä ja kohta itkimme kaikki. Hautajaisissa isäni kuha sai erikoismaininnan.
Oli tässä yksi mahdollisuus lepoonkin. Korostan sanaa mahdollisuus. Viime viikolla piti kesken päivän mennä gynekologiseen tutkimukseen ja ajattelin, että saanpahan hetken huokaista ja maata ketarat ojossa kattoa katsellen. Neuvolan ovella oli kuitenkin kaksi valkotakkista vastassa. Vanhempi täti kyseli, voisiko nuorempi täti vilkuilla vierestä ja vähän kopaistakin. Tottakai, vastasin. “Tältä näyttää synnyttänyt nainen”, sanoi vanhempi täti ja tähtäsi minua lampulla sinne minne valo ei välttämättä yllä. Kun molemmat olivat aikansa painelleet, tökkineet ja ronklanneet sisuksiani, vanhempi täti alkoi kehui minua vuolaasti. “Sinä se oot ihmeellinen nainen, kun et älähtele pienistä!” Vastasin ettei ole tapana. Kun illalla kerroin tapauksesta äidilleni, sain kerrankin sympatiaa. “Olisivat harjoitelleet toisillaan!!”, äiti huusi. Totesin että jostainhan se on aloitettava – ei minunkaan ensimmäiset oppitunnit tai käännöslauseet priimaa pukanneet!
Ihan kaikesta muustakaan en ole jaksanut kolmen viikon aikana pillastua. Kun Volvo ei starttaa ensimmäisellä, lasken kymmeneen. Töitä olen välillä tehnyt yön pikkutunteina ja kellahtanut joka yö lasteni keskeen kissa kasan päällimmäisenä, vaikka talomme järjestyssäännöt tämän kieltävätkin.
Ainiin, ensi sunnuntaina pitäisi vielä olla jotakin spektaakkelimaista jääveistosta vuolemassa ampumahiihtokisojen aitiopaikalla. Kaikkeen tuo sisko saakin höynäytettyä mukaan.
Luoja ota minut pois täältä! Tai älä sittenkään ihan vielä – onhan tämä elo varsin mielenkiintoista, kun koskaan ei tiedä, mitä uusi päivä tuo tullessaan. Mutta mies voisi kyllä kohta kotiutua. Joten korjaan toiveeni: Rakkaani tule jo pois sieltä ja jaa tämä hullu arki kanssani!
Ai että mitenkö meni tämä päivä? Oikein kivasti, kiitos kysymästä!
Aamulla heräsin yksinhuoltajana, sillä mieheni oli Ruotsin maalla tuohta käärimässä. Toki hän välillä soitteli kuulumisia kysyäkseen. Tai selvitäkseen. Aamupäivällä sain nimittäin länsinaapurista hieman vauhkoontuneen puhelun:
– MITÄ TARKOITTAA RÄKOR?!!?
– Räkor?? Aaa joo räkor, se on katkaravut. Lausutaan reekor.
– Okei, oon koko viikon syöny samma hääriä Askon kanssa. Nyt piti saada jotain muuta. Oon tässä tiskillä pitää lopettaa. Kiitos hei.
Puoliltapäivin vein taaperoikäiset lapset äidilleni hoitoon ja lähdin harrastamaan hetkeksi töitä. Ihmisten ilmoille selvittyäni eräs mies pysäytti minut käytävällä ja puhui niin tuhmia, että jäin ensi kertaa elämässäni sanattomaksi. Tiedän jostakin syystä vetäväni pervoja puoleeni (ystäväni sanoo että se on se silmän liike), mutta voin kertoa, että ihan kaikkea en minäkään suodata.
Kun töiden jälkeen hain lapsia mummolasta, kielin tuhmasta sedästä äidilleni – kelle muullekaan lapsi sylkee pahan olonsa?
– Millä tavalla yllytit? kysyi äiti.
Jo toisen kerran saman päivän aikana jäin sanattomaksi. My mum too -kampanjasta hyvää päivää!
Kun pääsin lapset kyydissä kotipihaan, aloin jo autossa puskea hikeä. Jotenkin oli sellainen olo, että minulla ei ollut kodin avaimia. Ja jotenkin oli sellainen fiilis, ettei minulla myöskään ollut kotini vara-avainta sinne kuuluvassa paikassa. Valokuvamuistini kertoi, että kotiavain roikkui eteisen naulakossa, ja koska olin jo töihin lähdettyäni joutunut kääntymään takaisin kotiin, koska olin unohtanut ottaa työpaikkani avaimet mukaan, ja koska olin unohtanut jo ensimmäistä lähtöä tehdessäni kotiavaimeni sisään, olin joutunut menemään vara-avaimella sisään saadakseni työpaikan avaimet käsiin, ja tämä vara-avain lojui nyt pakastimen päällä, koska en ollut muistanut palauttaa sitä liiteriin.
Eli lyhyesti sanottuna: jos sesam aukene ei toimisi, olisin kusessa.
Pelkoni kävivät toteen, kun käänsin ensin taskuni ja reppuni ylösalaisin ja kurkistin sitten liiteriin vara-avaimen toivossa. Turhaan. Syöksyin lapsineni takaisin äitini luo ja suoraan vanhempieni avainkaapille. Tungin sieltä parikymmentä eri avainta taskuuni, ajoin kotiin ja aloin rynkytellä avaimia kotioveni reikään. Tältäkö prinssistä tuntui, kun hän epätoivoisesti sovitteli lasikenkää vääriin jalkoihin?
Koska yksikään avaimista ei halunnut yhtyä reikään, oli pakko ottaa pelätty puhelu Göteborgiin.
– Moi rakas. Tuota onkohan meillä vara-avainta jossakin jemmassa?
– Liiterissä as usual.
– Joo mutta onko meillä toista vara-avainta?
– Ei ole, kun hävitit sen edellisen. Seuraava lähin avain on täällä minun taskussa Ruotsissa.
– Joo kun en oikein pääse ovesta sisään, kun kaikki avaimet on sisällä erinäisten käänteiden jäljiltä…
– Onneksi olkoon.
– No ehkä yritän ettiä ensin sitä ensimmäistä kadonnutta vara-avainta…
– Onnea etsintöihin.
Olin tosiaan toissakesän keskiviikkona onnistunut hävittämään yhden kotimme vara-avaimen halkoliiterin uumeniin, kun se oli livennyt käsistäni koivuklapien sekaan. Seuraavan tunnin konttasin perse pitkällä liiterin lattialla ja haravoin sentti sentiltä paljain käsin vuoroin puulastuja, soraa ja multaa ja heittelin halkoja tieltäni. Tunnin päästä oli pakko luovuttaa. En saanut avainta, mutta olin varma, että myyräkuumeen sain.
Istahdin kiireisemmäksi ajaksi takakuistin portaille ja katselin kun kissat seurasivat liikkeitäni keittiön ikkunan takaa uteliain ilmein. Tai pikemminkin nälkäisin. Toinen maukui ja kuopi tassuilla ikkunaan. Kuolisivat reppanat vielä nälkään tällä menolla!!
Mietin kenet hälyttäisin apuun. Entinen heilanihan osasi murtautua autoihin ja taloihin, tunsi kikka kolmosen jos toisenkin. Soittaisinko Ramille? Rami olisi varmaan halvempi kuin iltakeikkaa heittävä lukkoseppä.
Ennen kuin ehdin painaa luurin kuvaa, puhelin soi. Mieheni oli ollut askeleen edellä ja soittanut veljelleen. Kytymies kyseli tilannepäivitystä, murahteli vastaukseksi ja lupasi hoitaa homman tyylikkäämmin kuin entinen murtovaras. Pian hän saapuikin valkealla ratsullaan ja alkoi mittailemaan ensin etuovea ja sitten takaovea katseellaan. Tuota pikaa hän ilmoitti menevänsä etuovesta sisään ja kaivoi sitten takakontista sahamurhaajan työkalulta näyttävän kapistuksen. Sähköpuukkosahaksi tai tuttavallisemmin sytkyksi sitä ilmeisesti myös kutsuttiin.
Jos ei sesamia tottele niin josko tottelisi sytkyä.
Ensitöikseen kyty irrotti listat ja sitten alkoikin jumalaton ujellus, rytyytys ja pauke, kun hän alkoi irrottamaan etuovea sytkyllä. Melusaastetta kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan ja katselin kuinka kaunis 80-luvun kuistini muuttui taistelutantereeksi. Karmiruuvit poksahtivat poikki ja uretaanit lensivät paikaltaan. Kohta apupoika antero sai taivutettua karmia sen verran, että lukon kieleke vapautui karmista ja ovi aukeni kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Tämän jälkeen sankari poistui paikalta ja jätti jälkeensä hirveän sotkun.
Ruokittuani kissat syöksyin mummolaan. Tyttö oli ehtinyt nukahtaa puolialastomana eteiseen ja poika huusi suoraa kurkkua isäänsä. Pian huusi myös nukkuva lapsi, kun nostin hänet syliini. Tungin kurkku suorana rääkyvät puolialastomat lapset autoon ja katselin viimeisenä näkynäni äitini pään pudistelua.
Kotipihassa ensimmäinen näkyni oli hymyään pidättelevä naapuri, mutta väliäkö hällä. Ei tässä meidän perhe muutenkaan normaalin papereita saisi.
Mies soitti, kun olin saanut kääpiöt unten maille, hyviteltyä kissat tyytyväisiksi ja avattua iltakaljan, vaikken sitä ehkä ollut ansainnutkaan.
– Mites meni noin niinku omasta mielestä tämä päivä? kysyi mies.
– Silleen semi kivasti. Oli ainakin kivasti äksöniä.
– Rouva saa sitten maksaa oven korjauksen tai laittaa itse uretaanit ja listat takaisin paikoilleen.
– Javisst. Se on ruotsia ja tarkoittaa totta kai!
En pitänyt kiirettä. Listat olivat vielä vuodenkin päästä nätisti nojallaan etukuistilla odottaen ihmettä tapahtuvaksi. Paikkansa ne löysivät vasta kun muutto alkoi lähestyä ja kun rupesin huutelemaan remonttitaitoisia miehiä kyliltä apuun. Johan alkoi oma mies aktivoitua. Mitäs lähtee Ruotsiin, kun ovetkin hyppivät sinä aikana pois paikoiltaan.
Äitienpäivälahjaksi sain avaimenperän, joka on lähes mahdoton hävittää tai unohtaa. Korostan sanaa lähes.
Liinaa ei keritä ikinä koukun ympärille. Kuorman yli heitetystä kiekosta tulee nimittäin silloin tappava väline.
Yksi vaikeimpia asioita elämässäni on ollut opetella sidontaliinan käyttö. Tai mitäpä sitä valehtelemaan, prosessi on edelleen kesken.
Toki olen erinäisiä kertoja sitonut asioita, mutta en niin säännöllisesti, että rutiini olisi muodostunut. Tosin sillä ei varmaankaan ole merkitystä, sillä pikainen gallup kyläsaunalla kertoi, että en ollut ainoa, joka kärsi sidontaliinadementiasta. Aivan sama miten monta kertaa isä, ukki tai appi, serkku, täti tai aviopuoliso oli asian opastanut. Jokainen kerta tuntuu ensimmäiseltä.
Viime aikoina olen joutunut käyttämään tuota henkisesti kiduttavaa kitkutinta melko usein. Ystävättäreni Kirsti on ollut todistamassa nöyryyttävää taisteluani viheliäisen vehkeen kanssa jokaisella kerralla. Jostain syystä Kirsti tuntuu tajuavan laitteen sielunelämän päälle. Se taas käy minun ylpeyteni päälle.
“Anna mie autan”, kaveri ehdotti, kun jälleen mietin, mihin reikään liinan tyrkkäisin. Kolo kun tuntui olevan aina väärässä paikassa.
“Ei, mie en opi tätä koskaan sitten!”
Kirsti vaikeni, mutta jatkoi kikertämistä, kun arvoin olisiko paras tyrkätä edestä vai takaa.
Tungin liinan reikään ja Kirstin hyväksyvän nyökkäyksen jälkeen uskaltauduin vääntämään kahvasta. Räikkä rutisi ja metalliset ikenet imaisivat liinaa sisäänsä. Kolminkerroin ja kierteellä. Seuraava ongelma saapui ennen aikojaan. Miten sen saisi pois!? Vetämällä. Ja minä vedin, mutta mitään ei tapahtunut.
Kirsti ei sanonut mitään, mutta sormiliikkeistä päättelin, että vimputin piti kääntää toiseen suuntaan. Ja kas, johan alkoi liina kulkea.
Aloitin alusta. Nyt varoin, ettei liina pääsisi lipsahtamaan kaksinkerroin. Reiästä sisään ja rytmikästä runkutusta.
Silloin Kirsti ei voinut olla puuttumatta. Toki kesti hetken, ennen kuin naurunröhötyksestä sain selvää.
“Siun pitäs varmaan laittaa tuo toinen pää kiinni.”
Onneksi kyseessä ei ollut pitkänmatkan kuljetus, vaan niin sanottu stabiilisidonta, sillä käteni jälki ei herättänyt luottamusta edes itsessäni. Mutta kyllä se paikallaan pysyi! Kun makrameetyön ja S&M-fetissin sekasikiö oli aika purkaa, en muistanut mitä piti tehdä.
“Ihan samalla tavalla ku äsken”, Kirsti parahti. “Et sie tätä nyt oo voinut tuossa ajassa unohtaa!”
Aivan kuin mieheni olisi käyttänyt juuri samoja sanoja… ja samalla ääneen painolla. Ja juuri samanlaisessa tilanteessa! Dejavu!
Sidontaliina for dummies!
Koska en siis ole ainut, jolle sidontaliinan toiminnan tajuaminen tuottaa vaikeuksia, pyysin miestäni opettamaan (jälleen kerran) ja auttamaan kuvauksissa. Arvelin, että se pönkittäisi puolison identiteettiä, kun saisi kerrankin neuvoa minua ja vielä luvan kanssa. No, sai maistiaisen minun työpäivistäni…
Sidontaliina koostuu uros- ja naaraskappaleesta. Uros tungetaan naaraan sisään, jonka jälkeen naaraan rytmikäs edestakainen, kitisevä ja vinkuva nitkutus saa uroksen jännittymään tarvittavaan tiukkuuteen, jolla pitää homma kasassa. “Missä siun sidontaliinat on?” “Mihin sie niitä?” “Teen tutoriaalin.” “Osaat sie ite?” “En, joten voit sie neuvoa?” “Pakko kai se on.” “Ja voit sie ottaa kuvia?” “Miks helvetissä miun pitää osallistua siun kuvauksiin?”
Kahvan vääntäminen helpottuu, kun lukituksen aukaisee. Se tapahtuu kahvan lärpäkettä alas vetämällä. Mie: “Tää ei liiku!” Mies: “Väännä sitä kahvaa. Miten hitossa sie voit unohtaa, kun just näytin?”
Aukko asetetaan suoraan, ja liinan pää pujotetaan ikenien väliin.
“Se reikä laitetaan tälleen suoraan.” “Aaa… mie laitoin viimeks sen silleen pystyyn…” Huokaus. (Miehen.) “Miten mie saan sen sinne kun se on nyt tuolla alhaalla?” “No siitä kahvasta vääntämällä.” Syvä huokaus. (Miehen.)
Tässä vaiheessa on hyvä tarkistaa, että liinojen toiset päät ovat kiinni jossakin.
“Miks sie niistä koukuista otat kuvan?” “Että pitää muistaa kattoa, että ne on kiinni jossain.” “Voiko ne joku muka jättää irti?” “No, niin on saattanut joskus käydä… Mutta se oli stabiilisidonta.” “Mikä?” “Että sitä sidottavaa ei liikutettu vaan lähinnä pidettiin hetki kasassa.”
Liina kannattaa kiristää käsin mahdollisimman pitkälle, muuten saattaa jännetupit tulehtua vemputtamisesta. (Kiitos Kirsti vinkistä!) Lopullinen kireys hankitaan kahvaa ylös ja alas kääntämällä. Takavasemmalla tupakkapaperi paloi kiukkuisesti.
Kahva alas päin, niin liina ei lähde luvatta löystymään.
Liinan pää on hyvä solmia tiukasti kiinni. Mies ei arvostanut virkkaustani. Kts. kuva. Liina olisi hyvä myös kiinnittää tukevasti rahtiin. Ei esim. tonkan irtonaiseen kanteen. Lavastettu lastaus, jota ei ole testattu kylätien montuissa eikä suositella kokeiltavaksi.
Unboxaus. Käännetään kahva toiseen suuntaan. Ja sitten vaan vedetään. Kesti hetken selvittää, miten sidonnan sai purettua, sillä mies oli siirtynyt toiselle puolelle pihaa seuraavan projektin pariin.
Kuvausprosessin (sekä edeltävän opastuksen) aikana vahingoitettiin ainoastaan puolisoni hermoja. Love you!
Kärsin jokin aika sitten melko pahasta unettomuudesta ja/ tai masennuksesta. En tiedä johtuiko unettomuus masennuksesta vai masennus unettomuudesta, mutta elämä oli raskasta ja ilotonta. Missään ei ollut mitään mieltä, kaikki oli merkityksetöntä. Ei jaksanut edes vittuuntua mistään.
Muutamalle läheiselle kerroin miltä tuntuu.
“Pitäiskö mennä lääkäriin?”
Loistava neuvo. Neuvojen vastaanottaminen vaan ei ollut niin loistavaa. Kolmannella kerralla voimia riitti toimintaankin. Vaikka työterveydestä sai akuutisti aikoja puolen tunnin jonossa roikkumisen jälkeen, suurin työ piti tehdä pään sisällä.
“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”
“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.”
“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”
“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”
“Pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”
“Kaikkia väsyttää.”
“Se on vaan asenteesta kiinni!”
Osa kommenteista oli pään sisäisiä, osan kuulin kavereilta. Yhteenveto oli, että lääkäriin meneminen, saikutus ja lääkkeet ovat saatanasta tai ainakin osoitus epäonnistumisesta. Ja totaalisen häpeällistä.
Sori, en ole superihminen vaan otin ne kaikki. Menin lääkäriin, sain saikkua viikon (+ ekstraviikon totaalisen henkisen ja fyysisen resetoinnin tarjoavaan yrjötautiin) ja yöunet rauhoittavat pillerit.
Nyt nautin siitä, että herään ennen kellonsoittoa. Kroppa vaatii aamulenkkiä ja useimpina päivinä kiinnostaa lähteä töihin. Tykkään siitä, että näen eroottisia unia tutuista ja tuntemattomista. Himoitsen suklaata ja hiihtämistä, appelsiineja, salitreeniä ja pallopelejä. Enkä halua välittömästi tuhota ompelusta, joka ei istu ensisovituksessa. Jaksan lukea lasten wilmaviestit, ja maalipurkkiin juossen kissan jäljet lattiassakin alkavat vituttaa.
Avun pyytäminen on välillä vaikea. Mutta onneksi on Aikun ajatusvääristymien korjauspalvelu.
“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”
Lääkäri on nähnyt niin paljon kaikkea, että suoriutui yhdestä uupuneesta opettajasta rutiinilla.
“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.”
Sehän se on vähän niinkuin tarkoitus, jos hormonitasapaino on pielessä! Aikanaan ajatuskin hormonikierukasta ällötti ja pelotti. Muuttaa persoonan ja kaikkea! Luojan kiitos muuttikin! Sen verran vuoristorataa oli luonnollisen kierron Aikun mieliala.
“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”
Eikös kaikki huippu-urheilijatkin käy mentaalivalmennuksessa? Mutta niin… eikös huippu-urheilu ole jonkin sortin hulluutta…?
“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”
No… sijainen ei ollut korjannut kokeita, joten ne odottivat. Mutta muuten oli tuuraaja selvinnyt ohjeitta. Tervehdyttävä havainto, että en ole korvaamaton.
“Siun pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”
Se, että on elänyt liki 40 vuotta ajatusvääristymien kanssa, että on maailman napa ja vastuussa kaikista ja kaikesta, ei tule muuttumaan yhdessä hetkessä. Ei varsinkaan silloin, kun ei saa nukuttua kuin kolme tuntia yössä.
“Se on vaan asenteesta kiinni!”
Ei. Vaan tähtien asennosta, tuurista ja sattumasta riippuu, näkeekö pilkahduksen elämästä, jolla on merkitystä ja ehtiikö siitä ottamaan kiinni.
“Kaikkia väsyttää.”
Ehkä kaikkien pitäisi sitten ottaa vähän lepoa? Tavalla tai toisella. Ja kuten mieheni totesi, kukaan ei tiedä miten väsynyt sitä itse kukin on. Mutta alkaa sillä melko hyvä tuntuma olla “vähän väsystä” vaimosta, joka ulisi kaikesta ja räjähteli nitroglyseriiniä herkemmin. Tai oikeastaan posahti kuin diatsoniumtetrasol, se kun ei tarvitse räjähdykseen edes ulkoista ärsykettä.
Aloitin pääsiäisvalmistelut tänä vuonna jo hyvissä ajoin. Kolme viikkoa sitten minun piti vetää opiskelijoille kädentaitoja ja koska olen opettaja, taskussa pitää aina olla varasuunnitelman varasuunnitelma ja liukasliikkeisille lisätehtävä. Siispä suuntasin edellisenä iltana säkkipimeässä pajukkoon keskimmäisen lapseni kanssa. Tai siis luulin suuntaavani.
Joka tapauksessa kynsin ja konttasin umpihangessa ojanpohjaa, nitkutin tylsillä saksilla poikki 22 pajunoksaa, tungin ne S-Marketin muovikassiin ja raahauduin takaisin tielle joka toisella askeleella lumeen vajoten. Lahkeet ja kengät tursusivat lunta ja hampaat kalisivat kylmyydestä.
– Äiti näissä ei kyllä oo niitä kissoja….! tytär yritti sanoa pussiin katsoessaan.
Samaa hän oli yrittänyt huudella jo aikaisemmin ojan toiselta puolelta.
– Sieltä ne nousee, pienet on vielä kun ei oo kevätkään pitkällä! tokaisin takaisin ja noukin jääkokkareita kengistäni.
Kun kädentaitojen tunti aamulla koitti ja opiskelijat näkivät muovipussista pilkottavat oksat, sain osakseni murhaavia ja säälinsekaisen huvittuneita katseita.
– Ei jumalauta mitään virpomisjuttuja!
Onneksi sain myytyä heille toisen idean – selviytymisrannekkeen punomisen ja posliinin maalaamisen eikä ollut kuin paukutella menemään.
Työpäivän päätteeksi otin koskemattomat vitsat kainaloon, jos vaikka omat lapseni niitä osaisivat arvostaa. Kotiinlähtöä tehdessäni jäin työkaverini kanssa suusta kiinni, ja hän sattui vilkaisemaan vitsojani vähän tarkemmin:
– Näyttää kyllä vähän pihlajalta nuo sinun oksat.
– Jaaaaaaaaa…. Saattaahan se tietysti olla, kun pimeessä nää keräsin…
Lähempi tarkastelu tosiaan osoitti, että 22 oksan joukossa oli vain kaksi pajunoksaa, loput olivat pihlajaa. Kun kylillä voivottelin, ettei ihan putkeen mennyt tämäkään keissi, eräs tuttavani lohdutti sanoillaan:
– Ennen vanhaan uuden omakotitalon lähimmäksi puuksi istutettiin aina pihlaja. Sen uskottiin tuovan onnea ja uskottiinpa puun muutenkin sisältävän taikavoimia. Että virpomiseen saattaa pihlaja olla pajua tehokkaampi!
Vau, olinkin siis edelläkävijä!
Varsi se on pihlajallakin. hästäg uskallaollaerilainenJo vihertää!
Tänä pääsiäisenä ajattelin kokeilla muutakin erilaista. Tai siis en ajatellut, mutta ajauduin tilanteeseen kuten minulle usein käy. Lähdin viikko sitten perjantaina ravintolaan syömään mieheni, Aikun ja hänen siippansa kanssa. Jossain vaiheessa mietin pitäisikö olla huolissaan, kun ukot puhuivat enemmän hevosista ja ankoista kuin kaivinkoneista ja gyproccilevyistä.
Joka tapauksessa herkuttelun ja hevostelun jälkeen suuntasimme vielä nauttimaan vähän livemusiikkia Joensuun yöhön. Yöllä neljän aikaan heräsin siihen, että mahassa murahti. Pian koin täydellisen puhdistautumisen. Ainakin fyysisesti, sillä henkisesti tajusin olevani jo täysin turmeltunut. Sillä mitäpä miettii Tinsku 40 vee suoli solmussa ja vatsa ruikulilla, kun toinen pää on sankossa ja toinen pytyssä?
Että jos tämä ei helpota, niin en pääse ÄÄNESTÄMÄÄN sunnuntaina.
Keski-ikäisen kansalaisaktiivisuudessa on jotakin hellyttävää, mutta myös säälittävää.
Mitään hellyyttävää tai säälivää ei sen sijaan ollut äitini kommentissa, kun kerroin epäileväni puhdistumisen syyksi ruokamyrkytystä.
– Krapula sulla on!!
Näin alkoi pääsiäistä edeltävä paaston aika. Kahden päivän aikana sain pudotettua jo kolme kiloa! Eikä tehnyt mieli panna suuhun juuri mitään -loistava startti puhdistautumiseen ja nautintoaineista kieltäytymiseen. Vaalisunnuntaina olin jo kutakuinkin tolpillani, joten pääsin käyttämään ääntäni.
Ääntään käyttivät myös lapseni, jotka innostuivat virpomaan. Neiti neljä vee tuli tarmokkaana eteeni piiskaamaan kinttujani:
– Viivon vaavon sulle tissit,
viivon vaavon kellon kädet,
mulle vitsa, sulle palkka!
Seuraava runo oli hivenen painostavampi, sillä lapseni yrittävät alituiseen aivopestä minua lisääntymään. Myös neiti neljä vee:
– Viivon vaavon vauvan sulle,
hiili antaa pusun mulle!
Loruttelun jälkeen tyttö hihkaisi:
– Äiti mie keksin näitä ite!
– Aijaa, enpä olis arvannu!
Ukolle kuiskasin oksien viuhoessa oman loruni:
– Vitsa sulle, muna mulle!
Valitettavasti keskimmäinen ei ollut eilisen teeren tyttöjä:
– Hankkikaa huone!
Pian alkoi aktivoitua myös munannälkäinen esikoiseni.
– Miekin haluun virpoa! Mutta mulla ei ole virtsaa! Vai mikä se on.
– Rakas se on VITSA, ei VIRTSA. Virtsa on housussas. Tai siis toivottavasti ei sielläkään.
– Aaa joo, oli mikä oli, mie meen tekemään!
Vitsan valmistuksessa kesti viitisen minuuttia ja sanotaanko, että lopputulos oli varsin persoonaallinen kuten jo ehkä aiemmasta kuvasta huomasittekin.
Olen onnistunut kasvattamaan lapseni kulinaristeiksi. Jos siis kulinaristilla tarkoitetaan ihmistä, joka nauttii kummallisista ruokalajeista. Lapseni toivoi aamupalaksi “sitä vetistä mansikkapuuroa”. Lusikalla syötävää pitsaa muistellaan vähintään puolivuosittain. Jostain syystä en ole kuitenkaan voinut toisintaa tätä makunautintoa.
Pienokaisteni herkkua on myös mämmi, tuo perinneruoka, joka jakaa mielipiteitä enemmän kuin maahanmuuttopolitiikka. Mämmiä kuluu litroittain. Jossain vaiheessa kuvittelin, että yksi rove riittää makupalaksi koko perheelle, sen verran topakkaa tavaraa tuo maltainen mustakulta on. Väärin. Jos ei ole heti jaolla, saattaa jäädä nuolemaan näppejään. Rovetta ei kannata enää nuolla, koira ennättää yleensä ensin.
Mutta onneksi on äitinä kätevä emäntä. Vältelläkseni työtehtäviäni päätin opetella valmistamaan mämmiä itse.
Valmistautuminen
Kerrankin valmistauduin. Googlettelin parikin sivustoa ja kaivoin esiin ikivanhan luottokeittokirjani, jossa kerrotaan muun muassa kuinka siansuolista valmistetaan makkaraa. Siellä oli varmaan perinteistä perinteisin ja vuosisatoja käytetty ohje.
Reseptit olivat hämmentävän samankaltaiset, mikä toisaalta oli helpottavaa (ei tarvinnut valita ohjetta, sillä kahden ohjeen yhdistämisellä ei ole yleensä onnistuttu leivontahommissa. Trust me, kokeiltu on…) ja toisaalta aavistuksen pelottavaa, sillä oliko kyseessä vain laiskaa plagiointia ilman kriittistä tuotekehittelyä…?
Vaihe 1 – mittaaminen
Punnitsin keittiövaa’alla grammantarkasti mämmimaltaat ja ruisjauhot. Keitin veden poreilevaksi. Nettiohjeessa kerrottiin poreilevan veden tarkoittavan 65-asteista vettä. Kaivoin siis mieheni kokkaushifistelyboxista lämpömittarin ja kun lämpötila oli sopiva, sotkin jauhot veteen ja ripottelin vielä ohjeen mukaan ruisjauhoja pinnalle. Kansi päälle ja uuniin.
Nettiohjeessa neuvottiin laittamaan kattila uuniin, jossa on valo päällä. Toimikohan valo meidän uunissa? Mämmipussin ohjeessa oli mainittu tarkka 50 asteen lämpötila, joten noudatin sitä. Varuilta tyrkkäsin myös lämpömittarin uuniin.
Vaihe 2 – fysikaalisia ongelmia
Ohjeen mukaisen kahden tunnin imellyttämisvaiheen jälkeen keitin uudet vedet ja aloin lisätä uutta satsia jauhoja. Seos ei juurikaan muistuttanut mämmiä vaan keväällä lumien alta paljastuvaa, aavistuksen homehtunutta koiran paskaa. Mutta tuoksu alkoi perheestäkin muistuttaa jo valmista tuotetta.
Tökkäsin lämpömittarin höttöön. Mömmön sisälämpötila ei vastannut ohjetta. (Kyllä, ohje sisälsi sisälämpötilatkin. Ja kyllä, noudatin niitä. Tai tarkkailin ainakin.) Myöskään uunin lämpömittari ei vastannut asettamaani astelukua. Lähellekään.
Myöhemmin opin, että sopivasti imeltyneen seoksen voi aistinvaraisesti tunnistaa tummahkosta väristä ja notkeasta rakenteesta, mutta tässä vaiheessa arvelin ongelmien ratkeavan seuraavalla kierroksella. Väänsin uuniin lisää lämpöä.
Sitten alkoivat tilavuusongelmat.
Uusi vesisatsi mahtui nimittäin helposti kattilaan, mutta kipollinen mallasta ja jauhoa näytti omiinkin silmiin mahdottomalta mahdutettavaksi samaan pataan. Jos ohje lupasi neljä litraa valmista tavaraa, piti sen nyt hyvänen aika viiden litran kattilaan mahtua. Niin sitä voisi luulla…
Ripottelin jauhoja ja maltaita vähän kerrallaan pinnalle ja nostelin varovasti seokseen. Kakkutaikinaakaan en samalla hellyydellä käännellyt. Herkistä liikkeistäni huolimatta mössön pinta alkoi hipoa kasari yläreunaa. Äkkiä kansi päälle!
Vaihe 3 – keittäminen
Toisen, reippaan parin tunnin imellytyksen jälkeen mämmini koostumus ei edelleenkään muistuttanut kaupan mämmiä. Mutta jäljellä oli vielä kaksi vaihetta. En siis ollut kovin huolissani. Eipä silti, filosofiani mukaan ruuanlaitto on luova taiteenlaji, eikä ole tarkoitustakaan, että tietää mitä tulee saamaan tai että joka kerralla saisi saman tuloksen.
Keittäminen osoittautui hankalaksi, kun kattila oli äärimmillään täynnä. Kuplahteleva mämmi pärskähteli hellalle, seinille ja rinnuksille. Koira löysi lattialle roiskahtaneen mämmikokkareen ja piehtaroi hädissään itsensä raidalliseksi ennen kuin tajusi, ettei kyseessä ollutkaan eriteläjä.
Keittämisen jälkeen seos piti maustaa, mutta ruokalusikallinen pomeranssia oli liikaa. Mömmö alkoi valua pitkn kattilan kylkiä kuumalle hellalle, johon se paloi kiinni luvattoman nopeasti. Oli jaettava soosi kahteen kattilaan.
Vaihe 4 – paistaminen
Nyt mämmi piti laittaa uunivuokiin ja uuniin 2,5 tunniksi. Ohjeessa varoiteltiin täyttämästä kippoja kokonaan kuohumisen varalta ja levittämään päälle sokerilientä kuorettumisen varalle. Valuttelin huolellisesti sokerilientä kippojen päälle.
Eivät toki kuohuneet yli, mutta kitkerän napakka sokerikansi oli kivettynyt jokaisen vuoan päällä. Mutta mämmi, jonka kaiveli kannen ja palaneen pohjan välistä maistui ihan oikealta mämmiltä. Jokseenkin vetiseltä, mutta mämmiltä.
Versio 2
Mutta eipä huolta. Aikku ei luovuta. Uusi satsi. Puolitin ohjeen, sillä halusin puolittaa myös astioiden määrän. Edellisen session jälkeen olin liottanut ja hinkannut kippoja tuntikausia.
Miehelle tämäkin määrä mämmisiä astioita oli liikaa. Vaiheiden 1 ja 2 välissä mies oli siivonnut keittiön, johon olin jättänyt kipot, kapustat, purkit ja puntarit valmiiksi. Tästä seurasi luonnollisesti pieni napsakka perheriita aiheesta, että miksi ei siivota silloin kun pitäisi ja sitä mitä pitäisi ja miksi aina valitat etten siivoa ja sitten kun siivoan niin ei kelpaa.
Mutta sain kuin sainkin uuden satsin tehtyä. Imellytys tapahtui energiaa säästäen leivinuunissa pitkän kaavan mukaan.
Kokeiluerän maku oli taivaallisen täyteläinen, joten päätin tehdä isomman satsin. Välttääkseni pohjaan palamisen tein annoksen uuteen, pinnoitettuun uunivuokaan. Tilavuuksien kanssa oli jälleen hankaluuksia. Mössö nuoli taas vuoan reunoja.
“Mitä vittua?! Miks tää ei mahdu tähän?”
“Miten se voi tulla siulle taas yllätyksenä, että se ei mahdu siihen?” tuskaili puolestaan mies.
“Tämä on eri kippo.”
“Se on samankokoinen kippo.”
“Mutta tämä on eri kippo.”
Mies ei tajunnut. Kummallisesti kutistunut kasari aiheutti sen, etten jaksanut keittää vaadittua aikaa. Tyrkkäsin siirappivedessä kelluvan perinneherkun uuniin loppulöylyihin.
Sinne se jäikin, kun lähdin töihin. Ensimmäisenä kotiin tullut lapsi tajusi tuoksusta sammuttaa uunin.
Suosittelen lämpimästi keittämään puuron ennen uuniin laittoa. Vasta miehen raaka voima ja luvattoman tehokkaat pesuaineet saivat uunin puhtaaksi kuohuneesta mämmistä. Tietysti töhnä olisi voinut lähteä helpomminkin, jos sen olisi huomannut aiemmin kuin vasta kolmen päivän päästä, kun uuni tyrkättiin jälleen päälle ja kitkerä mämmin hajuinen savu levisi asuintiloihin.
Yritin itse ensin raapia kynnet verillä. Kirjaimellisesti. Palanut mämmi kynnen alla on mitä toimivin kidutuskeino.
Mämmi itsessään ei yltänyt edellisen satsin makuun, joten aioin kokeilla vielä kerran. Jokapäiväiseen mämmiin tympääntynyt perhe päätti toisin ja piilotti mämmimallaspussin.
OHJE:
Vaihe 1
1,5 l vettä
259 g mämmimaltaita (Muissa ohjeissa 250g, mutta ei se sattunut siihen koskaan.)
500 g ruisjauhoja (Tai silleen, että on suunnilleen se vaadittu 750g)
Keitä vesi poreilevaksi vähintään 10 litran kattilassa. Eli kunhan se on lämmin. Sekoita aineet ja tyrkkää n. 50-asteiseen uuniin noin pariksi tunniksi. Seos on muuttunut tummaksi ja veteläksi.
Vaihe 2
2 l vettä
250g eli jotain sinne päin maltaita
500g ruisjauhoja
Poreileva vesi sekoitetaan edelliseen satsiin ja jauhoseos perässä. Sitten imeltymään leivinuuniin yön yli. Tai siihen asti kunnes uunia taas alkaa lämmittää.
Vaihe 3
2 rkl tai pussin pohjat pomeranssia
0-2 dl siirappia tai sopiva luraus.
SUOLAA. ÄLÄ UNOHDA SUOLAA!
Keitetään mössöä n. 10 minuuttia. HÄMMENNÄ IHAN KOKO AJAN! ja todellakin KEITÄ! Sitten soosi ei todennäköisesti kiehu niin pahasti uunissa. Kannen välistä uunin pohjalle valunut ja palanut mämmi ei nimittäin lähde marttojen eikä Kanasen Aurin vinkeillä.
Sokerivettä (1dl vettä ja ½ dl sokeria) tai siirappipurkin huuhdevedet voi lurauttaa päälle, mutta ei se kuorettumista estä. Kansi päälle. Se saattaa toimia, jos haluaa välttyä mämmikaivauksilta. Paitsi sitten maku jää vetiseksi. Mutta kuten elämässä, se on joko täydellinen makunautinto tai helppo ja nätti mutta pliisu. Mutta kaikkea ei voi saada.
Jotkut väittävät, että shakki on pelien kuningas. No, jos niin on, lentopallo on prinsessojen laji. Sen verran pelimenestys vaihtelee päivästä riippuen. Välillä naurattaa, välillä itkettää. Yleensä vi…. kiukuttaa, sillä kilpailuhenkisyyteni ja perfektionismiin taipuvainen luonteeni on vuosien saatossa aavistuksen lientynyt. Aavistuksen.
Männä viikolla erehdyin salille ennen lentopallopelejä. Koska olo oli kuin Peppi Pitkätossulla latasin tankoon vähän enemmän painoja kuin edellisellä kerralla. Hienosti liikkui tanko, mutta kentälläpä ei sitten liikkunut jalka eikä ajatus eivätkä varsinkaan kommunikoineet keskenään.
“Mie en ole koskaan kuullut siun kiroilevan noin paljon!” esikoinen tuumasi erätauolla.
Melkein hävetti. Eihän se ruma kielenkäyttö kuulu pelikentillekään. Mutta viivojen välissä taannun villi-ihmiseksi, sille ei vaan voi mitään. Jo juniorivuosina tuomari väläytti keltaisen kortin mahdollisuutta, kun pallo meni sentin verran pitkäksi tai kaksi leveäksi ja artikuloin huolellisesti muutaman voimasanan.
Mutta kyllähän se ottaa luonnon päälle, kun peli kentällä alkaa muistuttaa elämää kentän ulkopuolella.
Jos pallo jää huojumaan verkon päälle, se on satavarma kummalle puolelle se putoaa. Väärälle.
Välillä taas lihakset on lämpöisinä ja hermoradat herkillä, että kenttä on vaan liian pieni. Taitoa on kerrankin enemmän kuin tuuria, mutta elämän realiteetit rajoittavat itsensätoteuttamisen alan pieneksi. Turhauttavan pieneksi.
Pallo lentää takaseinään, sivuseinään tai kimpoaa kattoon. Polvet on mustelmilla ja rystyset palovammoilla, kun tämä wannabe-passari yrittää kiivetä seinälle pallon perässä.
Lopulta ei edes huvita yrittää.
Toki syy saattaa olla, että vakkarikenttäni on rakennusteknisistä syistä muutamia metriä liian lyhyt ja ainakin metrin liian kapea. Siro harjakatto viistää sen verran matalalle, että takakentällä ei kannata hypätä kovin korkealle.
Luonnollisesti tilanne ei parane normikokoisella kentällä. Silloin saisi teoriassa toteuttaa itseään, hakata palloa kaikin voimin ilman pelkoa liian tiukoista rajoista.
Käytännössä havahtuu siihen, että ei sitä potentiaalia taidakaan olla isoon maailmaan.
Ensimmäinen erä menee yleensä totutellessa rajoihin, jotka ovat yllättävän kaukana toisistaan. Joukkuetovereiden kannustuksessa alkaa olla epätoivoinen sävy, kun viideskään syöttö ei yllä verkolle asti. Takarajan ylityksestä ei ole pelkoa.
“Näkee, että oot tottunut pelaamaan pienellä kentällä. Niin on kepeä kosketus.”
Ja minä kun pelasin kaikella voimalla ja kaikella taidolla. Mutta ei se sitten riittänytkään edes verkolle asti.
Mutta kuten elämässä, päätän jossain vaiheessa, kaikesta huolimatta, vetää täysillä. Pistää kaiken peliin. Jännitän vatsan, valitsen suunnan, heitän pallon ilmaan. Tunnen miten energia virtaa käsivartta pitkin, kämmen läiskähtää pallon pintaan. Käsivarren alla allit tutisevat iskun voimasta.
Kyllä se nyt lentää.
Lentää. Oman puolen sivurajasta seinään. Ei olisi lentänyt edes verkon yli, jos olisi vaikka sinne suuntaan lähtenytkin.
Story of my life.
Elämän rajallisuus ja vastaanpanematon kiertokulku näkyy sekin lentopallokentällä. Ei siinä, että pallo lyhyen lennon jälkeen iskeytyy lattiaan ja kuolee. Eikä siinä, että on aina uusi pallo, uusi erä tai uusi pelipäivä. Ei, vaan siinä, että itse ei enää kykene. Yhä useammin havahtuu siihen, että vaikka kuinka kalkuloi lähestyvän pallon lentorataa, pallo ehtii maahan ennen kuin itse on hievahtanutkaan. Verkolle hyppääminen keski-ikäisenä kolmen lapsen äitinä on sekin yllättävän rankkaa. (Yksi lisähuomio Tinskun listaan.)
Toisinaan taas olo on kuin koulubussilla, joka valuu jäiseltä tieltä penkkaa kohti. Samoin oma ruumis etenee palloa kohti, vaikka aivot ja pelikaverit huutavat vieressä, että “OUT!” Silti ne sormet on tungettava väliin, kun viesti ei vaan välity johtoportaasta toteutuspuolelle. Välillä vastustaja vaan vippaa pallon vikasuuntaan tai täysin mahdottomaan paikkaan ihan kiusallaan.
Pienistä pelivammoista toipuminenkin kestää keski-ikäisellä. Näpsäkkä nosto vasemman käden nimettömällä oireilee koko kämmenessä viikkoja teippailusta huolimatta. Huolimaton syöttö taas juilii alaselässä ainakin kuukauden. Ja ne henkiset traumat…
Mutta pahinta on, kun tajuaa oman lapsen seisovan verkon vastakkaisella puolella. Vaikka olen kuvitellut napanuoran joustavan melko lailla pitkälle (lapseni voivat olla eri mieltä), tämä oli liikaa. Siellä se oli verkon väärällä puolella vastustajan leirissä. Lautapeleissä sama kilpailuasetelma ei tuntunut niin pahalta, kun pentu istui vieressä ja varasti pelimerkkejä, mutta nyt lapseni oli aloittanut elämänsä ilman äitiä. Tai tässä vaiheessa äiti sen tajusi.
Olisin itkenyt, jollei erä olisi alkanut.
Seuraavassa hetkessä esikoiseni erillisyys tuli entistä selvemmin esiin. Tuosta vaan tuo kymmenen tuumaa itseäni pitempi paviaani torjui heittoni, jonka kerrankin olisin saanut verkon yli.
Perkele.
Tämä toistui noin tsiljoona kertaa. Lapsukaiseni myhäili ivallisesti verkon läpi, itse kävin läpi pääni sisä- ja ulkopuolella kavalkaadin erinäisiä ärräpäitä.
Pelikentällä olin ensisijaisesti voittoa tavoitteleva pelaaja, mutta pukkarissa tunsin jo äidillistä ylpeyttä pienokaisestani, joka vielä edellisenä talvena oli vihannut lentopalloa. Rippileirillä on oikeasti suuri merkitys aikuistumisessa.
Lentopalloepisodi muutti radikaalisti suhdettamme. Seuraavana viikonloppuna pystyin nimittäin nukahtamaan ennen kuin teini tuli kotiin iltajuoksuilta. Enkä herännyt kertaakaan yöllä tarkistamaan oliko eteisen lattialle ilmaantunut kenkiä. Aamulla kyllä vilkaisin, oliko Whatsappiin tai lähikylien FB-ryhmiin tullut millaisia viestejä.
Lentopallolla on siis merkittävä, joskin ristiriitainen asema elämässäni. Yritin tätä selittää miehelleni.
“Lentopallo on niinku lapset. Mie rakastan sitä, mutta voi tsiisus, että se osaa olla ärsyttävä. Ei vittu tottele vaikka kuinka hakkais!”
Sain viikko sitten tekstiviestin parhaalta ystävältäni:
”Miusta on tullu keski-ikäinen: katon vaalien puheenjohtajatenttiä😆.”
Tunnustin itse tehneeni juuri MTV:n vaalikoneen ja saaneeni sopivaksi ehdokkaaksi reilusti keski-iän ylittäneen urospuolisen kristillisdemokraatin.
Tästäkö se alkoi? Alamäki.
Huolestunut olin myös konkreettisista alamäistä, joita olin ryhtynyt laskemaan tänä talvena suksilla. SUKSILLA. MINÄ. En tiedä pitäisikö kuitenkin olla enemmän huolissaan asu- kuin lajivalinnasta:
Viikko sitten piti lähteä hiihtoloman lopuksi bilettämään ja vetämään vähän vinkkua. Erehdyin kuitenkin vetämään ennen h-hetkeä kaksi koiranruualta näyttävää vegemakkaraa, jotka veivät ruokatorven ja suolen niin solmuun, että rintalastan ja selkärangan välissä tirisi tauotta 24 tuntia, enkä voinut kuvitellakaan hytkyväni Portion Boysin tahdissa. Sinänsä bändin sanoitukset kuvasivat hyvin olotilaani:
Oli Jacksonii, Toni Braxtonii
Vuodesta toiseen pelkkää äksonii
Kumpa oiskin voinut ymmärtää
Mikä on mun määränpää
Bon appetit ja perästä kuuluu!
Viime viikolla huomasin selailevani työpäivän päätteeksi instaa ja katsovani suu auki kaakeleiden puhdistusvideota. Ennen kuin huomasinkaan, olin tilannut nettikaupasta siivoussaippuaa ja imurointipuuteria. Oikeasti, what the fuck? Toisaalta, robotti-imurimme Jorma saattaa hyvinkin innostua tulevista jauhobileistä. Tuskin maltan odottaa!
Keski-iässä saattaa myös havahtua siihen, että edes rutiinit eivät pelasta kypsynyttä kohtaloltaan. Pari päivää sitten kävin saunassa ja lähdin jäähylle. Tuntia myöhemmin aloin hampaita pestessäni ihmetellä peilikuvaani. Miksi tukkani ei ollut märkä? Sitten välähti – olin unohtanut mennä takaisin saunaan ja pestä itseni. Sen sijaan olin vetänyt yökkärin päälleni, tehnyt vähän iltapalaa ja katsonut norjalaista kohusarjaa hikisine hiuksineni.
Pari päivää aikaisemmin olin päättänyt mainita muistiongelmistani ja tarkkaavaisuuden pulmistani työterveyshoitajalle, mutta hoitajan luo päästyäni en enää muistanut mitä piti ottaa puheeksi, sillä tarkkaavaisuuteni ei tähän enää riittänyt.
Ei riitä muuten enää sietokykykään. Kun ikää alkaa tulla, ei viitsi enää niellä kaikkea paskaa. Viime perjantaina marssin tomerana silmälasiliikkeeseen tekemään reklamaatiota. Oikeasti, milloin viimeksi olisin valittanut jostain tuotteesta? Eikö se ole joku pikkusieluisten puumien juttu?
Odotin liikkeessä vuoroani ainakin varttitunnin selässäni raskas reppu ja käsissäni nurkista repeytynyt biohajoava pussi, jossa kiikkui yhdeksän ruukkua juuri istutettuja ituja ja versoja (älkää kysykö miksi) ja joka valutti multaa liikkeen lattialle. Kun vuoroni vihdoin koitti, äänensävyni saattoi kuulostaa siltä kuin vaginassa olisi hiekkaa, vaikka oikeasti haarojen välissä olikin multaa.
– Nää lasit on ihan paskat. Maksoin näistä melkein viisisataa eikä nää pysy päässä. Piti kaivaa vanhat lasit käyttöön ja käytän yhä enemmän piilareita, joten ei ihan mennyt maalin tämä hankinta.
Myyjä nosteli hiukan kulmiaan sanan paska kohdalla, mutta ei ollut muuten moksiskaan – ehdotti pintasäätöä ja silikoonia extrahinnalla. Yritin pysyä ilmeettömänä, mutta myyjä arvatenkin luki kasvoiltani mietteeni “PITÄÄKÖ MINUN VIELÄ MAKSAA EXTRAA PASKASTA??!!”
Kun lähdin liikkeestä, vitutti valtavasti. Kotona avauduin aviomiehelleni huonosta palvelusta ja tuotteesta. Empatiaa ei juuri herunut.
– Itsehän sinä ne lasit valitsit. Ei se auta, jos menet haukkumaan myyjät lyttyyn. Ei minun saamassa palvelussa eikä laseissa ole mitään moitittavaa.
– Mutta minun laseissani on moitittavaa, enkä minä ketään ole haukkunu!! Saatoin aloittaa epäasiallisesti, mutta lasejani minä haukuin. Kai mullakin joku kuluttajansuoja on oltava, jos en voi käyttää maltaita maksavaa tuotetta! Olis sama ollu sytyttää pääsiäiskokko niillä rahoilla!!
– Aika vaikeeta tulee olemaan valittaminen.
– Jumalauta sie et koskaan ole minun puolella!! Oon valmis viemään tämän vaikka oikeuteen, jos nää ei edelleenkään pysy päässä!! Ihan periaatteesta, huusin itku kurkussa ja jatkoin:
– Sama asia jos rakastun johonkin ihanan tuntuiseen mieheen ja vedän sen päälleni, mutta se onkin ihan käyttökelvoton tai paljastuu viikon päästä narsistiksi.
– No tuo nyt ei ole millään tavalla verrattavissa silmälasien ostoon.
– TÄYSIN sama asia! Voi miehenkin palauttaa. Sama jos ostan viidentoista tonnin Audin ja pääsen sillä vaan sata metriä eteenpäin. Pitääkö vaan tyytyä siihen, että kosla seisoo koristeena pihassa??!!
Koska en saanut keski-iän ilmeeseeni päivitystä silmälaseilla, päätin siirtyä kohentamaan kuontaloani. Katsoin eräänä iltana kivan instavideon kauniista lainekiharoista ja päätin kokeilla samaa kotona ennen töihin lähtöä. Laitoin laineraudan lämpenemään ja jaoin odotellessa tukkani tasaisiin osioihin. Kun aloin kihartaa ensimmäistä suortuvaa, rauta osui oikeaan poskeen ja poltti ihooni punaisen läikän. AUTS! Jatkoin piippaamista kivusta huolimatta, mutta hetken kuluttua käänsin toisen posken ja iskin vielä isomman polttomerkin vasemman silmän alle. Jumalauta että KOSKI. Hain pakastimesta hernemaissipaprikat ja pitelin pussia poskellani juuri kun mies kömpi makuuhuoneesta vessan ovelle. Hän katsoi näkyä ja pudisteli päätään nauraen:
– Ei kyllä ikinä tiedä miten aamu sinun kanssa alkaa tässä residenssissä.
– Elä naura, menee siun piikkiin, kun mustelmat poskilla kuljen.
– Veikkaan että sympatiat on kuitenkin minun puolella, mies totesi ja kaiveli pian pakastimesta oikean kylmäpussin.
– Ootas mie etin vielä sideharson niin voidaan vetää se täältä korvan takaa tähän poskelle ja pussi sinne alle, niin pystyt opettamaan samalla, ukko visioi.
Otin kiitollisena vastaan pussin, mutta sideharson jätin kotiin.
Ei naurata. Kiharointiin liittyvät kokeilut jätän vastedes niille, joiden käsi ei vielä vapise.
Vaan on noilla keski-ikäisillä miehilläkin oikkunsa. Aikku pyysi pari viikkoa sitten arvuuttelemaan, mitä hänen rakas aviomiehensä oli tällä kertaa hankkimassa. Vinkiksi armas ystäväni antoi, että kyseessä ei ollut lentokone. Ehdotin resiinaa ja mies kuorma-autoa. Pian Aikku paljasti oikean vastauksen:
– Hevonen. Meille ei pitänyt tulla IKINÄ KOSKAAN YHTÄÄN MITÄÄN eläintä, mutta nyt alkaa tulla halvemmaks ostaa oma koni kuin ratsastuttaa vieraalla.🙈
Ihan tätä en olisi arvannut tulevaksi. Enkä sitä, että pari päivää myöhemmin oma miehenikin alkoi puhua pehmoisia eläinkunnan edustajista.
– Mie haluun ankan.
– Ankan?? Ootko tosissas?
– Ne on hirveen söpöjä. Kato nyt, mies sanoi ja näytti ankkavideon, jossa ankka taapersi kylpyhuoneessa pyrstö keikkuen.
– Tulee kissankin kanssa toimeen. Kato nyt nää nukkuu vierekkäin!! Tiesitkö että nää polveutuu sinisorsista? mies kysyi into piukeana.
Enpä tiennyt en.
Näköjään kun tarpeeksi pitkään elää, oppii joka päivä jotakin uutta. Niitä kuuluisia keski-iän etuja.
