On pääsiäinen ja viimeinen lomapäivä mökillä. On pitänyt käydä joka päivä pilkillä, sillä mikään ei ole meditatiivisempaa kuin työntää kapulaa reikään ja odottaa loppuhuipennusta – nykiviä liikkeitä ja limaisia sormenpäitä. Mutta enpä ole ennättänyt nykytellä – on pitänyt juosta synttäreillä, tehdä puusavottaa, polttaa risuja, paistaa makkaraa ja kantaa saunaan vettä.
Mutta nyt koen tilaisuuteni tulleen ja maistan jo hiljaisen hetken tuoman vapauden sielussani. Se maistuu joutsenten jodlailulta ja Höytiäisen hapuilevalta heräämiseltä kevääseen. Aa että.
“Ei tuule nyt, on tyyni nyt, on tuuli tyyntynyt”, lausun itsekseni kuistilla ja siirryn sisätiloihin vaihtamaan vermeitä. Isken karvahatun päähän ja huikkaan vielä mummolle ja lapsille lähteväni pilkille.
Paitsi ettei olisi kannattanut huudella.
“Minäkin halluun!” huutaa neiti kolme vee.
“Ja mie!” huutaa toinen neiti kolme vee.
No eipä siinä. Hoputan serkuksia vetämään haalaria niskaan. Karvahattu päässä ja toppahousut jalassa alan pian hikoilla kuin Santeri-sammakko saniaisen alla, sillä tytöillä kestää. Toinen on lirauttanut pissit housuunsa ja toisen rukkanen on kateissa. Myös kauluria etsitään.
Miten helkkarissa kaksosten vanhemmat selviävät ilman hermoromahdusta? Tai kolmosten? No, eräs kolmosten isä antoi ohjeeksi laskea lakanalle – vedän siitä omat johtopäätökseni.
Kun olemme ulostautuneet, pikkupäät ilmaisevat selkeästi mielipiteensä.
“Ei jaksa kävellä!”
“En minäkään!”
“Äiti kantaa!”
“Joo Tinskun sylliin!”
Totean että ehkä unissanne ja kehotan nappuloita ottamaan pulkan mukaan. Eipä aikaakaan, kun molemmat istuvat pulkassa keskellä sulaa pihamaata hihitellen. Sanon etten viitsi revitellä hietikolla, sillä pulkka kulkee vasta jäällä, jossa on lunta. Poika tutkailee touhujamme havumajastaan ja päättää yllättäen lähteä vetojuhdaksi. Hieman ihmettelen, miksi hän latoo pulkkaan koivuhalkoja ja havuja, mutten sano mitään. Viskaan pilkkirepun selkään ja kairan kainaloon ja ampaisemme matkaan.
Pian törmäämme jäällä möngertävään eläinkunnan edustajaan.
“Kato kalvamato. Siitä tullee pelhonen,” sanoo neiti kolme vee tietäväisenä.
“Laitetaan se koukkuun”, ehdottaa toinen neiti kolme vee.
“No ei laiteta!”
Tuleva perho vai perhonen?
Totean että siitä tulisi kyllä paitsi hieno perhonen, myös hieno perho, mutta vanhana kettutyttönä en millään raaski uhrata lemmikkiämme. Ehdotan että otamme sen mukaan. Lasken karvamadon hellästi pulkassa olevaan paistinpannuun. Hieman ihmettelen, miksi meillä on sellainen mukana, mutten kysy mitään.
“Kerro kerro kaavamato, onko huomenna pouta.”
Reimarin luo saavuttuamme alan kairata reikiä. Kairaan neljä reikää lähekkäin ja kehotan mukuloita puhdistamaan reiät sohjokauhalla.
“Mikä kauha?” kysyy neiti kolme vee.
“Tämäkö? kysyy toinen neiti kolme vee ja ojentaa minulle kärpäslätkän.
Tällä kertaa ihmettelen ääneen.
“Miksi meillä on kärpäslätkä, mutta ei sohjokauhaa?”
Pian huomaan, että viidenkymmenen metrin päässä pilkottaa jotakin keltaista – kauha on tippunut matkalle. Yritän saada pojan hakemaan kauhan, mutta hän ei millään malta, sillä hän virittelee keskittyneenä nuotiota jäälle. Selittää halot ja paistinpannun.
“Onko mato hengissä?!” huolestun.
“On!” poika kuittaa ja saa idean:
“Mutta senhän vois paistaa.”
“Sitä ei paisteta, se viedään rantaan!”
Tällä välin toinen pikkutytöistä on alkanut lätkiä kärpäslätkällä pitkin poikin jäätä.
“Kato kääpänen!”
Toinen on heti juonessa mukana ja osoittaa näkymätöntä pörriäistä.
“Lyö tähän, tässäkin on kääpänen!”
Kun kärpäsleikki on ohi, tytöt odottavat jo malttamattomina h-hetkeä. Alan viritellä pilkkejä molemmille valmiiksi . Onneksi koukuissa on valmiina mummon tekotoukat – eipähän tarvitse selitellä, miksi toinen toukka saa elää ja toinen ei. Kun etsin sopivaa siiman pituutta, mielipidettä alkaa taas löytyä.
“Mie halluun ite! Anna tänne se piikki!”
“Mieki halluun ite!”
Lumi on myös valkoisempaa reiän toisella puolella.
“Minä halluun tuo leiän!
“Eikun minä!
“Se on minun leikä! Et vaamasti tuu siihen!”
“Hei vaihetaan reikiä!”
“Joo!”
Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, on reiänvaihto tapahtunut ja siimat solmussa.
Pian alkavat vesileikit.
“Kato! Mie teen keittoo!” sanoo neiti kolme vee ja työntää vavan puoliksi avantoon ja pyörittää niin että vesi lentää. Myös kärpäslätkä kiehuu.
“Hihhhih, miekin!” hihkaisee toinen neiti kolme vee ja pian porisee toinenkin reikä.
Leikki ei ehdi kauaa vanheta.
“Ei jaksa ennää.”
“En miekään. Ihan tylsää, joko voijjaan lähtee?”
“Joo lähetään vaan, ihan tyhmää.”
“Äiti ota tää piikki.”
Totta kai, johan myö viisi minuuttia oltiin.
Poika pyllistelee edelleen polvillaan jäällä ja yrittää saada sytkärillä havuja palamaan.
“Joko myö nyt lähetään? En mie saanu tätä ees vielä syttymään!
“Ehkä ihan hyvä, ei tarvii tänne jäälle viritellä pääsiäiskokkoa. Ja sitä paitsi tuo mies tarkkailee meitä tuolta rannasta.”
“Missä? Ja mitä nuo sorsatkin rääkyy?”
“Rakas ne on joutsenia. Ensi kerralla lähdetäänkin linturetkelle. Mutta sitä ennen vapautetaan meidän mato.”
No niin, valvoja-asetus päälle. Pylly penkkiin, rentouta kasvoilta inhimilliset ilmeet. Onneks miulla on haukan katse, huomaan vilpin ja vessahädän ennen ku ne itekään tietää. Tälleen ne seisoo vartiossa siellä Buckinghamin palatsinkin eessä. Ei kuule ilmekään värähä vaikka mitä sattus. Toivottavasti ei satu, mie en muista yhtään mitä pitää tehä ongelmatilanteissa. Eiku hei, täällähän on tää vihkonen. Tylsää! En jaksa lukea! Tekee mieli jotain hyvää… Nuokin vetää irttareita ja ooo…patonki! voiskohan käydä jotain hyvää illaksi kun on perjantaikin. Tottakai voi, mie oon aikuinen ja miulla on ihan oma pankkikortti. Suklaata… mutta mitä? Ehkä pähkinäsuklaata. Mutta keskimmäinen vihaa pähkinöitä! Mitäpä se haittaa, saanpahan syödä levyn yksin. Onko levy nyt kuitenkin liioittelua, ehkä se yks Snickers riittää. Pitääpä sitä jotain lapsillekin. Jos ostaiskin sipsejä, ei niitä tavallisia vaan linssisipsejä. Joo, mutta niist tulee kyllä paha olo, jos syö liikaa. Ja ne linssisipsit maksaa enemmän ku tavalliset ja se pussi on niin pieni, ettei siitä riitä kaikille. Sitä paitsi linssit turvottaa. Pähkinät ois aika jees, nehän on melkein terveellisiäkin. Mutta nekin on kalliita. Ja mistä kaukaa nekin on tänne roudattu? Pienet lapset poimineet… oikeesti vasta kahdeksan minuuttia menny!? Monta tuntia miulla oli nyt? Neljä! Ei enää ikinä…Entäpä jos laittasin lapset leipomaan jotain? Tai paistamaan vaikka lettuja… Sepä jää keittiön siivoaminen sitten kuitenki miulle. Ei se oikein… Ja nekin letut on rasvasia. Dippikasvikset olis aika kivoja ja rasvattomia. Ne olis tervellisiä ja lähiruokaa ja todennäköisesti eettisempääkin. Mutta kukkakaali alkaa kyllä pierettämään… Aah ku pistelee kinttua! Uskaltaskohan oikasta? Huomaiskohan ne…? Ja mie tartteen kyllä nopeita hiilareita enkä mitään ituja. Eihän näilläkään ole eväänä ku karkkia. Ja kuka oikeasti jaksaa alkaa kuorimaan ja pilkkomaan perjantaina jotain porkkanoita ja perunoita? Vaan ne täydelliset somemutsit, jotka ottaa kuvia että tuntevat olonsa riittävän hyväksi. Ja kuvitteleeko ne, että ne on jotenkin parempia ku eivät anna lapsille keksiä ja jätskiä? Eiköhän se ole vaan illuusio, että voivat vaikuttaa olevinaan johonkin. Todennäköisesti tulee syömishäiriö lapsilleki. Joo, en todellakaan ala aiheuttamaan enempää traumoja lapsille enkä itelleni. Enkä todellakaan ala tekemään mitään ite. Mie oon vapautunut median paineista. 9.12!? Jätättääköhän tuo kello? Toisaalta se kyllä tulis joku pannari huomattavaksi halvemmaksi ku ostaa karkkipussit koko sakille. Ja jos lapsityövoima sen paistaskin niin se olis melko jees. Mutta sitten on se siivoominen taas… kylläpäs Tane kirjottaa! Toivottavasti asiaa eikä aiheen vierestä. Entä jos ostan sipsipussin, mutta en dippiä. Tää inflaatio kyllä tulee näkymään selkeimmin meidän herkuttelussa. Kai yks karkkipussi riittää viidelle? Eipähän tule övereitä. Tai ainakin niille kolmelle, jos itelle ostan sen suklaalevyn. Kokonaisilla pähkinöillä. Ne muuten suostuivat aika helposti siihen, että kohtuullistetaan karkkipäivää. Liian helposti. Ne on varmaan löytäneet miun karanteenijemman! Ehkä voiskin ottaa markkinatalouden periaatteet käyttöön ja jokainen vois omalla työpanoksellaan vaikuttaa karkkimäärään… Talouskasvatusta samalla. Vai olisko kuitenkin tällanen tasajako reilua? Mutta onko oikein että mie täällä mietin, mitä herkkuja ostan, kun Ukrainassa ei oo lapsilla ruokaa. Eikä niillä sotilailla! Vaikka lapsiahan ne on nekin. Et kyllä nyt ala itkeä! Sie oot töissä! Tuollasia samanlaisia kun nuo tuolla… Oikeesti! Ryhdistäydy! Tajuaakohan ne, miten onnellisia ne on, kun ne saa täällä kaikessa rauhassa kirjottaa koetta eikä tarttee olla sotimassa? Ja muutama vuosi ja miun pieni on täällä! Tai se ei kyllä lukioon aikonut. Toivottavasti ei joudu sotaankaan. Ja aika tekopyhää miulta Ukrainaa miettiä, ku häikäilemättä oon herkutellut tähänki asti, ei ole Afrikan nälänhätä tai Syyrian lasten vaikuttanut mitenkään. Eikä se välttämättä huono juttu ole, jos jääkin herkut saamatta. Jos tilanne kriisiytyy, niin ei tee tiukkaa, kun en ole sokeririippuvainen. Vai olisko kuitenkin parempi, jos olis vararavintoa vyötäröllä? Ei varmaan miun puutarhanhoito suju yhtään sen paremmin tänäkään vuonna, että ei sen varaan kannata laskea… Ainahan sitä voi kalastaa. Onkohan puhelin äänettömällä? Ettei taas ala Vagisan-mainos huutaa kesken kaiken… Tartteenko mie oikeesti herkkuja? Altistavat hiivatulehdukselle. Entä jos kävis vaan kirjastosta jonku hyvän kirjan? Miks pitää vetää överit? Ei! Kyllä tää vaatii nyt rasvaa ja sokeria. Mitä tuo hujoo? Venytteleekö se? Ei kyllä se yrittää kontaktia. Mitenkähän pitkään se on viittonut…? Vessaanko se haluaa? Vai tilttasko kone? Voiskohan Pate mennä kattomaan? Se on lähempänäkin…
Viisi tuntia myöhemmin….
Ai hitto! Se kauppa meni jo! No, säästypähän rahat ja kalorit. Miun alitajunnalla on vaan parempi itsehillintä. Vitsi mie oon kova! Kovempi ku luulin. Oon voittanut sokerin!
Viisi ja puoli tuntia myöhemmin…
Kyllä tää tavallinen suklaa on parasta. Ihan ilman pähkinöitä. Mutta kyllä tää oli liian helpossa paikassa ku näin helposti hairahduin. Pitänee viiä jonnekin välipohjaan jemmaan ettei tuu pikkuhädässä langettua.
Aprillia! En kai mie nyt oikeesti paikallani siellä salissa pysynyt!
Viimeisen kuukauden elämä on tuntunut melko tahmealta, turhalta ja toivottomalta. Maailmantilanne, tulevaisuudessa siintävä mahdollinen sota sekä vääjäämätön inflaatio ja talouskriisi lamaannuttavat. Tiedostan viiltävän kirkkaasti, miten hyödytön olen ja kuinka riittämätön roolini on epävarmassa maailmantilanteessa. Kuka kaipaa oikeaoppisia virkerakenteita, jos pitää väistellä pommeja ja ohjuksia? Erikoistaidostani pilkunviilauksesta ei taisteluissa taida olla hyötyä. Tulevaisuuden suunnitelmat tuntuivat nekin turhilta. Miksi remontoida kuistia, jos koti pitää jättää? Entä jos kasvatankin tykinruokaa enkä tulevaisuuden toivoja?
Toki viikon sodan alkamisesta jaksoin puhkua taistelutahtoa. Kertasin mielessäni kiväärin lataamista ja arvioin miinoitettavia kulkureittejä, kunnes tajusin, että maassamme on todennäköisesti joku pätevämpi pohtimaan puolustusstrategiaa. Siirryin aktiiviseen puolustukseen omalle palveluspaikalleni paasaamaan informaatiovaikuttamisesta ja meemien mahdista. Pari päivää myöhemmin evakkomatkojen merkitsemät geenini alkoivat suunnitella mahdollista, mutta epätodennäköistä pakomatkaa.
Sitten lamaannuin. Elämä tuntui merkityksettömältä. En jaksanut urheilla, en lukea, en siivota, en nalkuttaakaan… (Miehen edit. huom. “Vähän liiottelua tää, ettet muka olis kuukauteen nalkuttanu!”) Jossain syvällä tiedostin, että olisi saatava elämästä ote, nähtävä lähelle ja seuraavaan päivään. Kaivettava esiin ilo ja usko tulevaan, vaikka väkisin. Kreisibailaaminen auttoi Tinskua, jota elämän nälkä jäytää nyt emmentaaliksi. Itse en ikävä kyllä jaksanut innostua bilettämisestäkään.
Mutta onneksi minulla on lemmikkejä…
“Äiti, astuin kissanpaskaan!”
No voi viddu.
“Sillä roikkuu kakkaa jostain hiuksesta ja se leviää joka paikkaan!”
“Roikkuu mistä?”
“Hiuksesta!”
“Mutta missä se hius on? Kenen hiuksissa?”
“Sen pyllystä roikkuu! Kissan!”
Yritin luoda mielikuvaa pyllystä roikkuvasta kakasta. Koiralla roikkui satunnaisesti heiniä hanurista, mutta ei niihin kyllä pystynyt astumaan.
“Miten sinä siihen astuit?”
Kuopus ei vastannut, sillä hän keskittyi riisumaan kakkaista sukkaa jalastaan mahdollisimman vähillä lisävaurioilla. Itse koetin yhyttää asianosaisen mahdollisimman nopeasti.
Sain kissanpennusta näköhavainnon kodinhoitohuoneen kaapin alta. Musta pentu koetti epätoivoisesti maastoutua varjoihin. Yritin hapuilla edes jotain osaa kissasta käteeni, mutta katti pujahti sujuvasti seinän viertä esikoisen huoneeseen. Ehdin huomaamaan, että hännän alta roikkui totta tosiaan kapea nauha, johon oli takertunut erikokoisia kokkareita.
Kuvan kissa liittyy olennaisesti tapaukseen.
Lähestyin rauhallisesti kattia ja koetin peittää pakoreitit, mutta kissa kurvasi lunkisti käteni alta ja syöksyi kylpyhuoneeseen kakkakikkarenauhan lennellessä perässä. Suljin oven. Nyt kissa oli ansassa! Sain ahdistettua mirrin nurkkaan, mutta vielä pirskatin katti pujahti saunaan paskanahjuinen vana hännän alla heiluen. Nyt sai luvan riittää! Ryömin lauteiden alle välittämättä osuisinko lattialle tipahtaneisiin yllätyksiin. Kissa väisteli sen minkä ehti, mutta pakoilu oli nyt turhaa.
Koppasin puntuilevan kissan kainalooni ja arvioin tilannetta. Kyllä, jotain sitkeää oli kulkeutunut ruuansulatuksen läpi. Onneksi en ollut ensimmäistä kertaa asialla ja vapautin varmoin, mutta varovaisin ottein kissan piinastaan. Tarkempi tarkastelu osoitti, että kyseessä ei ikävä kyllä ollut hius, vaan melko pitkä pätkä rihmaa. Kiitin luojaani, ettei kuitupitoinen ruokavalio ollut vaurioittanut pienokaista enempää.
Kakkatahroja löytyi laattalattiasta, kaapinovista, toimiston keltaisesta seinästä sekä saunan paneeleista. Jättekiva. Rätti kädessä pintoja hinkatessani mieleni alkoi kuitenkin piristyä. Vaikka en pystynyt tuomaan maailmaan rauhaa, laatat sain kiiltämään.
Pikkuhiljaa siivous laajeni muihin huoneisiin, lattioista ikkunanpesuun ja kaappien lonimiseen. Kuolinsiivousta en ole saanut aloitettua, mutta sotasiivous onkin päivän trendi nro. 1. Jos joutuisimme jättämään kotimme, eipähän jäisi turhaa romua nurkkiin.
On aurinkoinen lauantaipäivä. Harvinaista kyllä, vietämme sitä kesämökillä koko perheen voimin. Mieheni, joka on toiminnan mies ja jota ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua sohvaperunaksi, alkaa jo aamusta liikehtiä tontilla. Aamupäivällä hän hyppää metsurin vermeisiin ja toteaa, että nyt kaatuu koivu poikineen. Mikäpäs siinä – olemme jo kesällä päättäneet karsia puita rannasta, jotta maisema pääsisi edukseen.
Leikin pienimmän kanssa lumikakuilla, kun kuuluu ensimmäinen rysähdys. Pieni koivu on pötkällään jäällä. Kun mies ryhtyy mittailemaan katseellaan rannan järeämpää koivuyksilöä, alkaa epäilyttämään. Siis minua.
– Et kai sinä tuota isoa yksinäs? Rysähtää suoraan mökin päälle! huudan.
Mies nostaa metsurinkypärän visiiriä ja karjuu:
– No eihän se nyt sinne asti edes yllä!!
– Yltää se! Pitäskö olla joku kaveri??!
– En minä jumalauta ole ensimmäistä kertaa asialla. Oon viistoistakesäsestä asti ollu savotassa!
– Mutta mistä sinä voit tietää mihin se kaatuu?!! Tökkäset sormella oikeeseen suuntaan ja toivot parasta?
– Tiedän varsin hyvin, mihin se kaatuu. Toistan: olen viisitoistakesäisestä tehnyt metsurin hommia. Käynkö hakemassa pensselin? Voit mennä siitä sisälle maalailemaan piruja seinille! ukko manailee ja vetää sahaa käyntiin.
Pienin siirtää katsettaan koivusta minuun ja minusta koivuun ja tarkkailee eleitäni huolestuneena. Yritän pysyä rauhallisena, mutta hoputan lastani mökin taakse suojaan. Tyttö alkaa nyyhkyttää ja kysyy, jääkö isi puun alle. Vastaan ei, mutta en kuulosta kovin vakuuttavalta. Kurkimme varovasti mökin nurkalta, joko latva huojuu.
Pian kuulen järven jäältä moottorin pärinää ja riemunkiljahduksia. Tunnen kuinka sydäntä alkaa kylmää.
Moottorikelkka!
Poika on parhaillaan antamassa kelkkakyytiä ystävälleni Piitulle ja tämän pojille. Ajavat takuulla suoraan puun alle ja surman suuhun!
Uskaltaudun esille piilostani ja alan huhuilla ja viittoa erinäisin pyörivin käsimerkein järven suuntaan kiinnittääkseni mieheni huomion. Mies nostaa kypäräänsä ja huokaisee. Otsalla näyttää olevan kypärän lisäksi kyrpä.
– Niin?!
– No kun ne lähti just kelkalla tonne jäälle. Ne ajaa suoraan puun alle!
– No ei aja. Minä OSAAN ENNAKOIDA asioita. Toisin kuin eräät. Minä havainnoin ympäristöä, mies parahtaa ja laskee visiirin.
Pian alkaa saha laulaa. Kohta mies pitää taukoa ja tähyää latvoihin. Lähtee sitten hakemaan jotakin autoltaan. Minä osoitan sormellani vielä pystyssä seisovaa koivuvanhusta ja avaan jälleen sanaisen arkkuni:
– Mitä luulet, onkohan sillä sielu?? Tuntuu että se katsoo suoraan silmiin ja rukoilee, että älä kaada minua!
Mies pysähtyy, katsoo kärsivän näköisesti silmiini ja pudistelee päätään.
– Ei saatana. Rupee nyt vielä pirunmaalailijasta puunvoitelijaksi.
Samassa poika päräyttää Yamahalla mökin pihaan, ja pian todistamme yhdessä Piitun ja poikien kanssa puun viimeistä voitelua. Kuuluu rysk, kun puu putoaa jäälle.
– Tuolla se nyt kuiskii sulle! Voit lopettaa niitten nitrojen syömisen! ukko huutelee rannalta.
Kun tiirailemme uudistunutta rantamaisemaa Piitun kanssa, tuumimme, että vielä kaksi koivua joutaisi paremmille mahlamaille.
– Silmä sanoo, että pitäs kaataa vielä tuo ja tuo, huudan miehelle ja osoittelen rantaan.
– Voit käydä kirveellä tekemässä loven ja merkata ne, mitkä haluat kaataa. Ettei tule väärinkäsityksiä.
– No tuo ja tuo. Et sinä voi erehtyä, jos minä osoitan tuon ison koivun vieressä olevaa koivua ja sen vieressä olevaa koivua.
– Mene nyt vaan merkkaamaan ne.
Menen puolitiehen vastaan ja osoitan koivuja edelleen sormella.
– No vittu tuon ison koivun ja tuon koivurykelmän välissä olevat kaksi koivua. Et voi erehtyä.
– Kun sanot TUO tai TÄÄLLÄ niin koordinaatit ei hirveenä kerro mitään. Muistellaanpa jouluaattoa vuonna 2009, kun eksyit Vuonislahteen ja soitit “Minä oon täällä, mihin minun pittää mennä?”.
Tikulla silmään, kuka vanhoja muistaa!
Oikeat koivut mätkähtävät pian jäälle ja ukko siirtyy saunan taakse mäntyjä potkimaan. Kun saha alkaa soida, iskee tutuksi tullut kylmäävä tunne.
Kissa!
– Missä kissa?! Tuossa se oli vielä äsken kuistilla, panikoin Piitulle.
Mies ei onneksi kuule sahansoitoltaan.
– Se ei varmaan tieten tahtoen mene moottorisahan lähelle, Piitu virnistelee.
Totta.
Kun puut on kaadettu, mies aikoo vetää ne moottorikelkalla jäältä pihamaalle.
– Minkä takia ne pitää vetää kelkalla tänne? Minä katkosin ja karsisin ne sahalla tuolla jäällä ja kantaisin pöllit ja risut tänne, ihmettelen.
– Minä tiiän mitä teen.
– Eikö vaan olis helpompi tehä se tuolla jäällä? En voi ymmärtää.
– Jos lohduttaa niin kovin usein en minäkään ymmärrä sinua. Ne tuodaan tähän pihaan. Piste.
Kun koivut on vedetty pihamaalle, alamme siskon, Piitun ja lapsien kanssa karsia runkoja ja kantaa risuja kasaan. Ensitöikseni pelastan kimpun oksia maljakkoon, jotta kevät ja hiirenkorvat saapuisivat nurkilleni nopeammin. Sitten saan idean. Olen aina ihaillut sisustuslehtien ja lavastettujen unelmakotien koivunrungoista tehtyjä taideteoksia ja käsieni ulottuvilla on nyt elämäni teos, joka huutaa tekijäänsä.
– Voitko pätkiä tämmösiä reilun metrisiä halkoja mulle noista ohuista rungoista? kyselen mieheltä ja mallaan käsilläni oikeaa pituutta ilmaan.
– Ja mitähän varten?
– Taideteosta.
Mies on jo niin turtunut ideoihini, jottei jaksa kommentoida. Hän katoaa äänettömästi pakettiautonsa uumeniin ja ilmestyy Makitan moottorisahan kanssa takaisin.
– Rouva on hyvä ja sahaa itse.
– Oota mie käyn kattoo pääskö se tyttö sisälle vai…
– Et lähe nyt, keskity. Kuuntele. Kuuntele ja katso kun minä neuvon, miten tämä toimii. Painat tästä ja katot että palaa vihree ja sitten painat molemmista kahvoista yhtäaikaa.
Teen työtä käskettyä. Pian alkaa terä pyöriä ja moottori päristä.
– Potkaseeko tää?
– Kokkeile millasen säväyksen se antaa.
Kokeilen sahaa maassa makaavaan koivunrunkoon ja pian jaloissani kellii halko. Ja toinen. Ja kolmas.
Mies katselee innostumistani aavistuksen huolestuneena.
– Tää on kivaa. Voiko tällä sahata jalkaan? kysyn.
Kahden viikon ajan on ahdistanut niin paljon, että päätän lähteä viihteelle. Olen googlettanut ydinsotaa, nukkunut huonosti ja seurannut niin paljon uutisia, että elämännälkä on alkanut kasvaa. Pakko nauttia elämästä, kun vielä voi. Sitä paitsi isojen asioiden vastapainoksi tarvitaan hyvin pieniä asioita.
Toki käy mielessä, onko oma onni oikeutettua näinä aikoina. Ja onko minulla oikeutta kaataa kurkkuuni gintonicia, kun voisin senkin rahan lahjoittaa sodan uhreille? On – ja pitääkin olla. En voi lopettaa elämistä ja jos kaikki katkeroituvat, jälki on rumaa. Sen sijaan toivon tuominen, nauru ja tanssi ovat parhaita aseita pahuutta vastaan.
Niin minä sitten lauantaina teen serkun kanssa sotasuunnitelman radalle lähdöstä, talvilomakin kun kolkuttelee ovella. Ennen yöjuoksua päätän kuitenkin tehdä hikijuoksun. Lenkin lopussa juoksen extemporena K-marketin kaljahyllylle. Mietin kuinka moni opettaja tekee samoin ennen lomaa. Veikkaan että aika moni. Juoksukaljoja en kuitenkaan ota.
Kun pääsen kotiin, muistan että työpuhelin on vielä sulkematta. Luuria näplätessäni huomaan entisen opiskelijan viestin: “Halusin vaan kertoo et oon tääl armeijas. Ei tää kovin hauskaa oo mut ehkä selviin.” Vastaan ilahtuneeni viestistä ja vakuutan, että pärjäät kyllä. Tulee tippa linssiin. Ehkä olen jotain tehnyt oikein, kun kanssani halutaan vielä vuodenkin päästä jakaa elämän isot ja pienet asiat. Päätän ottaa sille ja avaan lonkeron.
Illalla tilaan oman äitini alkuillan juoppokuskiksi. Tämä osoittautuu isoksi virheeksi. Äidillä on kova huoli, kun olen lähdössä mierontielle. Ja vieläpä siskontyttönsä kanssa, jolta lähtee vähän lapasesta ja rukkasesta aika lailla joka kerta. ”Millä sinä pääset kottiin? Tiiätkö sinä missä se taksitolppa on?! Tuo katu on peilijäässä, miten sinä noilla kengillä pysyt pystyssä?! Ja voitteko kattoo Mirkun kanssa toistenne perään, muistelehan miten viimeksi kävi. Ottakee maltillisesti tällä kertaa ja elekee ainakaan kirkkaisiin koskeko.”
Joo joo äiti.
Jännä juttu, että sitä itse varoittelee omia lapsiaan, ja ne vastaa joojoo elä jaksa ja sitten yhtäkkiä osat vaihtuvat, kun oma äiti latelee turvallisuusohjeita ja sitä huomaakin itse pyörittelevänsä silmiään.
Murheet alkavat sulaa sillä samaisella hetkellä, kun näen serkkulikan iloisen nätin naaman ravintolan edessä. Pari kaveria liittyvät seuraamme ja alamme suunnitella roadtrippiä Norjaan. Sehän on Nato-maa, on ensimmäinen ajatukseni. Turvallinen matkasuunitelma siis! Sipe haaveilee norjalaisesta viikingistä ja henkistä tukea osoittaaksemme lupaamme kaikki ladata Tinderin matkan ajaksi. Ihan vain viikingin löytämistä helpottaaksemme.
Sipe kyselee onko presidentti Zelenskyi meidän mielestä komea, sillä siskoni Maikki käy häneen kuumana. Pian kauhistumme – miten voimme rupatella näin pinnallisia, kun toisilla on hätä? Huomautan että emme varsinaisesti voi vaikuttaa tilanteeseen itkimmepä tai nauroimmepa. Joten valitkaamme mieluummin nauru ja taistelkaamme hyvän puolella.
Sairaanhoitajina työskentelevät ystävät ovat varmoja, että joutuvat eturintamaan, jos paska osuu tuulettimeen. Koska kaikilla on käsitys, että hoitajat hoitavat kaiken. Sitä paitsi Sandra on ollut tetissä puolustusvoimissa vuonna yhdeksänkymmentäyhdeksän ja osaa ehkä koota rynkkärin. Minä kerron olevani aika haka tarkka-ammunnassa, snipereitakin varmasti tarvitaan tosipaikan tullen. Mirkulla on myös B-vaihtoehto, jos pupu menee pöksyyn: pakeneminen Jumalan selän taa keskelle korpea, jossa voi kalastaa henkensä pitimiksi.
Minä kerron, että tekee mieli ottaa loparit, lähteä palmun alle ja hankkia nuori rakastaja. Jos maailma vaikka lopettaa kulkunsa ylihuomenna.
Jatkamme Mirkun kanssa Erika Vikmanin keikalle. Erika laulaa kotona hissuttelusta, Pietarin porteista ja huonojen ideoiden kaipaamisesta. Samalla joku parikymppinen komea pojankolliainen alkaa pyörittämään tanssilattialla ja yrittää iskeä. Minä lamaannun ja mietin että voisin olla sen äiti. Oma palmunalainen suunnitelma alkaa tuntua absurdilta. Lisäksi muistan, että minulla on omiakin lapsia.
Eipä sillä – kaveri sanoo, että oma markkina-arvo ja auton arvo pitää tarkistaa säännöllisin väliajoin. Mietin että itselläni on sentään enemmän toivoa kuin Volvollani. Tukan olin vasta värjännyt ja kihartanut, autoani en ole pessyt tai puunannut vuoteen.
Palmu löytyi yllättävän läheltä.
Jammailun jälkeen entinen tuttu Kale seuralaisineen istuu samaan pöytään ja pian hirnumme niin että vatsaan sattuu. Tekeepä kutaa – nauru tuntuu sielun pohjassa asti! Mirkku suostuu laulamaan kanssani karaokea, mutta luovutan, kun hän ei tunnista Lapin kesää, ei Topi Sorsakosken Kirjettä eikä Kake Randelinin hittiä Tarja sinä rakas. Tunnen itseni boomeriksi ja tässä kohtaa pääsemmekin maailman kriisistä sujuvasti ikäkriisiin. Kun pohdin pystynkö juhlimaan tänä vuonna nelikymppisiäni, myyntitykkinä työskentelevä Kale alkaa puhua kuin Runeberg ja vakuuttaa että pystyn. He ovat kuulemma Jarpan kanssa pyssyt ojossa juhliani turvaamassa. Maanpuolustus alkaa olla selvästi mielessä yhdellä jos toisella, mutta tulee jotenkin rauhallinen olo.
Ilta on vasta nuori, joten päädymme toiseen juottolaan. Sisällä törmään sotilaana työskentelevään lapsuuden koulutoveriin ja hänen sotilastoveriinsa. Pian alkaa tanssilattia vilistä silmissä ja gintonicit kurkussa. Jossain välissä Riku sanoo, että älä koskaan lopeta kirjoittamista. Hän muistelee samoin tein runoa, jonka hänelle lukiossa kirjoitin: ”Rakkaus on kuin reikä musta – kun se loppuu, voit siihen seisaaltaan kusta.” Tai jotakin.
Mietin että pohjimmiltaan ihminen ei muutu mihinkään. Olen edelleen se sama runoilijasielu kuin kahdeksantoistakesäisenä. Huumorikaan ei ole jalostunut. Mietimme myös Rikun kanssa, että tarinoilla on oikeasti merkitystä – niin sodassa kuin rakkaudessa. Hän vakuuttaa myös, että meillä ei ole mitään hätää. Tulee jotenkin turvallinen olo.
Pääsen sotilaiden saattamana kotiin. Jos tähän asti on mennyt kuin elokuvissa, vaikeudet alkavat kotiovelta. En kuollaksenikaan muista ovikoodia. Ja ukko kun nimenomaan halusi luopua avainlukosta minun takiani, kun avaimeni olivat aina häveissä.
Siristän silmiäni ja yritän epätoivoisesti sohia oveen eri numerosarjoja, mutta ovi antaa rosvosektorin kerta toisensa jälkeen. Pian tajuan, etten edes muista, onko sarjassa yhteensä neljä vai kuusi numeroa. Eipä aikaakaan, kun koko ovi menee turvalukkoon kymmeneksi minuutiksi ja välkyttää minulle discovaloja. Pitäisikö alkaa tanssia? Koska ei enää tanssita, istun rappusille pakkaseen ja mietin seuraavaa siirtoa. Säälittävää. Minun matkani piti loppua palmun alle, tähänkö se nyt tyssää kotiovelle metrisen lumihangen juureen?
Äiti!
Kävelenkö äidin luo kaksi kilometriä vai soitanko hakemaan? Ikkunan tiirikointi tulisi liian kalliiksi. En kai sentään voi aviomiehelleni soittaa? Hän on äitinsä tykönä sadan kilometrin päässä, sillä on päättänyt lähteä evakkoon aina kun olen viihteellä. Ei kuulemma saa unta, kun olen kreisibailaamassa. Mietin hieman ilkikurisesti, ettei taida etäisyys auttaa unensaantiin, kun painan luurinkuvaa kello 03.47. Onnekseni mies vastaa heti. Yritän pienentää itseni ja kuiskaan etten muista ovikoodia. Hän kertoo numerosarjan kolme kertaa, kuuntelee kun toistan sen viisi kertaa ja sanon kiitos. Unohdan koodin saman tien kun puhelu loppuu, mutta onneksi saan koodin whatsappilla. Tämäkö on sitä todellista arkirakkautta – toistella aamuneljältä ovikoodia toisen korvaan 76 kilometrin päästä toisistamme?
Eteisessä laitan ensitöikseni äidille viestiä, että olen turvassa. Enpä olisi vielä parikymppisenä uskonut, että vielä nelikymppisenäkin ilmoitan äidilleni päässeeni kotiin. Ihan kaikkea en tosin kerro. Esimerkiksi sitä, että meinasin jäätyä kuoliaaksi omille rappusille.
Sunnuntaiaamuna makaan sohvalla ja päässä soi. Olo on kaikkea muuta kuin stabiili, mutta silti hymyilen. Olen ainakin elänyt ja näillä muistoilla jaksan taas viisi viikkoa. Mirkku viestittää, että hän on jo hiihtämässä kuten lupasi siipalleen ja laittaa virkeän hiihtohymiön perään. Alan yökkiä pelkästä ajatuksesta. Parin tunnin päästä saan viestin, jossa Mirkku käskee seuraavan kerran muistuttamaan, että hiihto ei ole paras laji baari-illan jälkeen. Että pää on jo pytyssä. Alkaa hymyilyttää – sitä saa mitä hiihtää.
Puoliltapäivin kuulen, kun joku naputtaa ovikoodia oveen. Menee kerralla oikein. Äiti palauttaa keskimmäisen lapseni kotiin. Yritän maata mahdollisimman liikkumattomana sohvalla ja tunnustan äidille, että olen viettänyt kolme tuntia pää pöntössä. Äiti istuu kiikkustuoliin ja kysyy rauhallisesti keinunnan tahtiin, enkö ole oppinut tähän ikään mennessä yhtään mitään. Sanon että valitettavasti historia toistaa itseään. Mainitsen myös, että pääsin kuitenkin sotilassaattueessa kotiin. Että lapsellasi on sentään turvatakuut kunnossa.
Illalla luukutan ripiitillä Erika Vikmanin ja Antti Tuiskun biisiä Huonoja ideoita ja tanssin keskellä olohuonetta. Tyttäreni keksii biisiin oitis uudet sanat:
Lauantai-ilta Prisman käytävällä parhaaseen katseluaikaan hihitämme hillittömästi oli meillä ennen raflaavampiakin mestoja parempaakin tekemistä kuin vertailla pyyhekoukkuja Iittalan ja Arabian kannuja opastaa miten mattopesulaa käytetään, mistä kammesta väännetään.
Silti silmissämme sama syke vuodesta tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan kyytipoikana kipeitä katseen kajastuksia vierivien vuosien viilaamia
muistatko syötin sinulle pannukakkua silloin kun maailmasi musteni sinä pidit kiinni silloin kun omani romahti.
Prisman juureshyllyllä sen ymmärsin sama se mitä teemme sama se missä olemme sinun kanssasi olen siellä missä pitääkin.
Onko eettistä julkaista kaveriporukoiden Whatsapp-keskusteluja? Missä määrin on reilua käyttää toisten yksityiselämää viihteenä? Tällaisia olen toisinaan pohtinut, mutta antanut ystäväpiirilleni oikeuden yksityisyyteen. Taannoisena sunnuntai-iltana kohtalo päätti, että tuo oikeus oli nyt riistettävä, sillä erääseen ryhmään lävähti viesti, joka oli aiheeltaan ja merkittävyydeltään niin massiivinen, että se oli otettava julkiseen käsittelyyn.
Mahdollinen yksityisyyden suoja -rikkomus. Loukkaus, jonka rinnalla Googlen tietojen keruu, Facebookin henkilötietojen myynti ja Vastaamon tietomurto tuntuvat pikkujutulta.
Ja kukapa muukaan viestin lähetti kuin Tinsku.
Tinsku: Saanko kysyä: miten reagoisitte, jos puoliso ilmoittaisi hankkivansa kotiin valvontakameran. Kun koskaan ei kuulemma tiedä mitä täällä tapahtuu (ok, Pinja poltti tupakkaa saunassa yks päivä) —
Hmm. Pinja oli vasta 13-vuotias. Muutaman vuoden päästä se osaisi jo sauhutella nurkan takana, ostarilla tai kipaista kaverin luokkaan vetämään vapea kesken tunnin.
Tinsku: — mutta nyt keittää yli. Jos tuo rupee kyttää jokaista liikettä niin mie lähden. Hullu.
Viittasikohan Tinsku nyt mieheensä vai oliko se allekirjoitus?
Make: Mitä varten se kamera tulis? Lapsien kyttäystä vai niinku hälytysjärjestelmä?
Tinsku: Lapsia varten. Pitää kysyä enemmän infoa ku ei vituta näin paljon.
Rypistin kulmiani. Olihan Tinskun ukossa insinöörin piirteitä, mutta tämä oli jo pikkuisen friikkiä kontrollin halua siihen nähden. Olikohan se seonnut? Ei se toki yllätyksenä olisi tullut, jos Tinskun edesottamukset olisivat lopulta murtaneet niinkin vahvahermoisen tyypin kuin Ari…
Make: Onkohan fiksua? Pahempia temppuja tekevät ku saavat ne videolle.
Mielenkiintoinen pointti. Nykynuoriso ei tuntenut häveliäisyyttä eikä yksityisyyttä. Nettiin suolletaan kuvia naamasta, silmästä ja petaamattomasta sängystä, videoita käsien viuhtomisesta ja jäätelömaisteluista tai postipaketin avaamisesta. Työhaastattelukin tarkoittaa tälle sukupolvelle Temptation Islandiin tai Big Brotheriin osallistumista. Eivät ne välttämättä kokisi kameran alla elelyä ongelmaksi.
Itse ahdistun jo liikennekameroista. Kaupassa muistan kameroiden olemassa olon vasta kassalla, kun näen näytöt, jotka kuvaavat juuri niitä hyllyvälejä, joissa keskustelin lasten kanssa selkein nonverbaalisin elein. Työpaikallakin saa hymyillä jokaiselle pallerolle katossa, kun ei voi tietää onko se palovaroitin vai kamera. Luokissa kameroita toivottavasti ei vielä ole, näkisivät muuten mitä me siellä oikeasti tehdään…
Jonna: Minähän olisin asentanut jo ekan vauvan kohdalla valvontakamerat sen sängyn viereen. Olisi voinut kattoa että kaikki on ok, jos ei viereiseen huoneeseen kuule. Mut nukuttiin pari yötä ja tultiin järkiimme.
Omilla lapsillani itkuhälytin oli käytössä noin kolme kertaa ja enemmän kuulin sieltä venäjänkielistä radiota kuin itkua.
Tinsku: Tässä on kyse luottamuksesta ja lasten oikeuksista!
Itse en olisi ollut huolissani lasten oikeuksista vaan vanhempien oikeudesta olla tulematta kuvatuksi. Kerran viikkoon pääsen jonkun videopuhelun taustaviuhahtajaksi tai annan maistiaisen korvakarkkia ammattipedagogin keuhkojen ja äänihuulten saumattomasta yhteistyöstä lasten kavereille ja todennäköisesti niiden vanhemmillekin.
Jonna: Olen hankkinut meille kodin täydeltä elektroniikkaa… Sano, että järjestää liveshowta omilta työmatkoiltaankin.
Tasapuolisuus oli tässäkin tärkeää. Ajatus siitä, että joku kuvaisi koko ajan alkoi tuntua ahdistavalta, vaikka kyseessä ei ollut edes oma koti. Ei alasti kekkuloiminen tai nenän kaivaminen nolottaisi. Mutta mikäli paljastuisi, että olen lorvinut sohvalla Netflixin kanssa vedottuani “kiireiseen työpäivään” vain välttyäkseni ikäviltä asioinneilta…
Samppa: Taitaa Ari vaan tykätä elektronisista härpäkkeistä.
Make: Jos se kyllästy jo Jormaan. (Jorman seikkailuista täällä.)
Yön yli nukkuminen ei ollut Tinskun mielialaa tasannut kovinkaan paljon.
Tinsku: Tää on hei hyvä ryhmä! Miehet selkeästi lähestyy asiaa eri näkökulmista. Mutta se on kuulkaa Hellurei ja pillu huuleen, jos minä joudun kameran alla asumaan.
Olikohan Tinskun ukko oikeasti aikonut seurata lapsia, vai ehkä kuitenkin Tinskua…? Pahempia ideoita sillä oli kuin tupakointi saunassa. Täyttäisi astianpesukonetta väärällä tavalla tanssien samalla Topi Sorsakosken tahtiin… Mikäli oma rakkaani aikoisi kameroita asentaa, järjestäisin tarkoituksellisesti ohjelmaa, ettei kallis hankinta menisi hukkaan.
Tinsku: Eikä se Pinja tupakkaa polttanut, vaan sanomalehteä. Siellä oli vissiin kahvia sisällä.
Aikku: Eli ihan normisettiä.
Tinsku: No… se saatto saada idean multa, ku muistelin yks ilta lapsuuden tempauksia.
Kyllä, vaimoaan Ari halusi valvoa.
Aikku: Haluaako Ari muuten, että sitä kuvataan?
Tinsku: Eipä olla puheväleissä.
Oli ilmiömäistä miten Tinsku ja Ari pystyivät olemaan mykkäkoulussa päiviä. Itselleni jo tunti on maksimi ja siitäkin yleensä olen kolme varttia lenkillä tasaamassa verenpainetta.
Ella: Mä koitin googlata onko sellanen kuvaaminen laillista, mutta ilmeisesti on sallittua vakoilla omaa perhettään.
Aikku: Teinien äitinä voin vakuuttaa, että kotivakoilusta ei ole paljon iloa. Ennemmin kännykkään vakoiluohjelmat ja nilkkapanta.
Tunsin lievää mielihyvää siitä, että myös Tinskun mukuloilla oli niinkin tyhmiä ideoita, että valvontakamerat olivat hankinnassa. En ollut varma olisinko halunnut omien kakaroitteni toilailuja kuitenkaan videolle. Wilma-viesteistä ja Whatsapp-juoruista sai vallan hyvän kuvan jälkikasvuni edesottamuksista ihan kirjallisessa muodossa.
Tiivistin vahingoniloisena miehelleni Arin aivopierun. Suhtautuminen oli aavistuksen vähemmän dramaattinen kuin Whatsapp-ryhmässämme.
“Noinkohan on Tinsku taas tulkinnut omiaan. Eihän kukaan jaksa kattoa niitä tallenteita tuntitolkulla”, tuumi mieheni, jonka kasvatusperiaatteet voi tiivistää kahteen. Yksi, tieto lisää tuskaa. Kaksi, siihen mitä ei näe, ei tarvitse puuttua.
Seuraavana päivänä Tinsku palasi selkeästi nöyremmällä asenteella keskusteluun.
Tinsku: Okei, ehkä ylireagoin vähän. Oli kuulemma autotallin edustalle miettinyt, tai ainakin niin selitti. Mutta miusta se selvästi mietti sisätiloja!
Ja niin olisi pitänytkin! Rahahuolet olisivat olleet ohi, sillä Tinskun työkaverit innostuivat kuullessaan Arin ideasta.
“Siis mulle ehdottomasti linkki teidän olkkari-liveen!”
“Mie voin vaikka maksaa, että näkisin teidän aamusekoilut!”
Harrastan käsitöitä. Tykkään siis neuloa,virkata ja ommella. Mieheni mielestä harrastan enemmän käsitöiden purkamista.
“Se on ihan sama mitä sie teet, sie purat sen kuitenkin kolmesti ennen kuin se on valmis.”
Väitin luonnollisesti vastaan, mutta tajusin eilen projektiani purkaessani, että mies oli oikeassa.
Olin kaivannut uusia lapasia jo jonkun aikaa. Haaveissani oli kolmen värin kirjoneulelapaset, joissa aina jäiset sormeni nauttisivat olostaan. Yhdet lapaset olin joululomalla valmistanut, mutta poika oli ottanut ne omaan käyttöönsä, koska hypyt kuulemma ländäsivät niissä paremmin. (Laskeutuuko se käsilleen…? Kunhan ei niskoilleen.) Äidin lapasissa on siis taikaa. Onneksi myös omassa äidissäni on noidan vikaa; padoissa ja kattiloissa on koko vuosi värjäilty lankoja sienillä, kasveilla, kaarnoilla ja kuorilla. Sai panimomestari kokeiluissaan aikaan myös satsin appelsiininkuorikiljua, ei tosin juotavaksi asti, sillä paine purkautui jo käymisvaiheessa keittiön seinille. Varastoista riitti lapasten verran pikkukeriä kivoissa väreissä.
Jo aloitus oli hankala. Millaisen kuvion taiteilisin tällä kertaa? Tarkoitus oli saada vähintään kolme väriä joka kierrokselle, jotta lapasista tulisi lämpöiset. Samanlaisia en ainakaan jaksaisi neuloa, pitkästyisin kuoliaaksi. Valmiit kirjoneulemallit ja -ohjeet hylkäsin nekin heti, kuka nyt valmista mallia jaksaa neuloa? Tai hiihtää valmiita latuja? Käyttää reseptissä mainittuja mausteita? Kysyn vaan.
Yllättäen ensimmäisen kuviokokeiluni ei toiminut intialaisen peukalokiilan kanssa, joten purin puolikkaan lapasen. Kuka muka suunnittelee ja piirtää mallikuvion etukäteen? Tai huomioi peukalokiilan vaikutuksen?
Koska tarvitsin lapaset nopeasti, en alkanut tälläkään kertaa mallikuvion laskemiseen vaan neuloin raidallisen tumpun. Kerrokset on helppo laskea. Tai no… Yhden värin raidat jäivät lötteröiksi ja tiesin viiman puhaltavan neuloksen läpi. Purkaminen ei innostanut. Eipä huolta, neuloisin toiset vanttuut sisään!
Neuloin parin ensimmäiselle lapaselle, vain huomatakseni, että kärkikavennukset olivat jotenkin liian terävät, epämääräiset.
Purin kavennukset ja neuloin kärjet uudelleen, mutta se ei parantanut lopputulosta juuri lainkaan. Sen lisäksi, että raidat olivat totaalisen rumat, olivat lapaset käyttökelvottoman lutterot. Juuri sellaiset, jotka pyörivät kädessä.
En millään viitsinyt purkaa, joten kirjoin silmukoita lapaset täyteen. Tumpuista tuli ryhdikkäät ja lämpöiset, mutta estetiikka kärsi. Jälkeen päin ajateltuna ei ollut kovin fiksu idea käyttää samoja värejä kuviointiin; raidallisella pohjalla kuvio näytti lähinnä oksennukselta. Tytär kyllä väitti erottavansa kukkakuvion pinnasta.
Tyttäreni lausunnosta huolimatta päädyin purkamaan lapaset. Mutta vasta, kun olin päätellyt kaikki langanpäät. Ensin kirjotut kuviot, sitten itse lapaset. Hartaudella kaksinkertaiseen pintaan pujottelemieni langanpäiden kaivelemiseen kului valehtelematta triplasti enemmän aikaa kuin itse neulomiseen.
Nyt puikoilla pyllyilevät tylsät pystyraitaiset. Mallin seuraaminen ei rasita päätä, mutta tämäkin malli on jo kerran purettu, sillä kitkuttelin ensimmäisen lapasen liian pienillä puikoilla.
Epäilen, etten koskaan saa valmiita vanttuita käsiini. Mikäli joskus saan ensimmäisen lapasen valmiiksi, siinä vaiheessa olen sen verran tympääntynyt malliin, väriin tai neulomiseen ylipäätään, että toinen saa odottaa vuoroaan ensi talveen.
Näiden sukkien toinen pari odotti vuoden ennen kuin inspiroiduin toisen tekemiseen.
Samaan aikaan, kun minä purin ja kerin lapasiani, harrasti mieskin. Koska perheemme vankkureissa on vähän väliä jotain rempattavaa, eksyi mies viikolla vähän niinkuin vahingossa nettiautoon.
“Me vaihdetaan auto!”
“Vaihdetaan vaan, mutta ei nyt. En jaksa.”
Autovatulointi on yksi parisuhdettamme eniten rassaavista asioista. Pohditaan ominaisuuksia, lasketaan hyvitystä, vertaillaan kilometrejä ja kulutusta, mietitään, ennakoidaan polttoaineen hinnan korotusta, ristiintarkistetaan kokemuksia, pohditaan… Ja aloitetaan alusta. Tätä vouhkaamista ja selittämistä ei kestä kukaan. Varsinkaan kun osallistumistani aidosti tarvitaan vasta maksuvaiheessa.
“En mie nyt tarkottanutkaan, keväämmällä.”
Huokasin helpotuksesta. Mutta kuinka ollakaan, mieheni ei ole moneen päivään muusta puhunutkaan kuin autoista, vertailee merkkejä, esittelee kuvia. Yleisen rasittavuuden lisäksi autokuume saa rakkaastani esiin pelottavia, luonteenvastaisia piirteitä:
“Lähetään kylään.”
“Mitä? Sie? Miks? Minne?”
“Kattomaan, ku Nurmiset osti auton. Just samanlaisen mitä katoin. Voidaan se koeajaa!”
“Sie lupasit, että ei nyt vaihdeta!”
“Lupasin, ettei vaihdeta vielä. En luvannut, etten alkais vatuloimaan.”
Parempi ehkä vatuloida etukäteen, kuin ostaa ja purkaa ja koota ja purkaa ja ostaa uusi.
Herää uuteen aamuun paskasti nukutun yön jälkeen. Keskimmäinen piti raivonpuuskassaan isoveljeään hereillä, minkä seurauksena poika piti angsteissaan sinua hereillä puolille öin. Et saanut unen päästä kiinni, vaikka kuinka luit Tommy Tarbermanin eroottisia runoja ja ylistyslauluja ihanalle ruumiillesi. Tai ehkä juuri siksi.
Havahdu aamukahvia hörppiessäsi siihen, että muut valittavat paskanhajua, mutta itse et haista mitään. Aloita päiväsi koronatestillä. Juuri kun pyörittelet tikkua nenässäsi ja aivastelet antaumuksella joka toisella työnnöllä, perheen jokaisella jäsenellä on asiaa. “Äiti missä miun toppahousut?” ”Oot sie tänään monelta kotona?” ”Äiti anna juustoo!” ”Miks sie pyörität sitä vaan siellä toisella syrjällä, ohje käskee käymään läpi nenän koko sisäosan!” Mieti onko tilannetaju katoavaa kansanperinnettä ja huuda ”Ettekö nää mitä olen tekemässä ja mistä minä tiedän, mikä osa nenästä on sisäseinää??!!!” Poikasi kommentoi, että jos pystyt huutamaan niin pystyt vastaamaankin.
Aamupalaa lusikoidessasi toteat, että pienin on sen verran sippi ja nuhainen, ettet ilkeä viedä hoitoon. Soita äidillesi, joka on heti remmissä. Mieti hetki, miltä maailma näyttäisi ilman mummoja. Kiharra tukka ja sipaise nopeasti poskipunaa ja ihmettele, miksi näytät enemmän kasariajan muinaismuistolta kuin Karita Tuomolalta. Huomaa sitten, että puhalsit poskipunan levitysvaiheessa posket täyteen ilmaa, kun piti imeä ne sisään. Tikahdu nauruun ja mieti, että itsensä viihdyttäminen on taitolaji.
Kun yrität tehdä lähtöä, pienin ei kelpuuta mitään pikkareita, housuja tai sukkia jalkaansa. Yritä ensin hyvällä ja tarjoa vaihtoehtoja, mutta kolmevuotiaan mielestä pinkki on tänään yhtä syvältä kuin pallokuosi. Koska kello käy, puet pennun puoliväkisin ja kannat huutavana puolialastomana myttynä autoon ja mummolaan.
Juokse koulun parkkipaikalta repun ja kahden syntisen painavan kestokassin kanssa koululle, sillä tänään(kin) on luvassa Taidetta ja luovaa ilmaisua. Ulko-ovella housut meinaavat tippua jalasta ja maskikin pitäisi taikoa naamalle, muttei ole käsiä millä operoida. Syöksy kassien kanssa opehuoneeseen, jossa kollega virnuilee ”long time no see” ja toinen kyselee, tulitko tänne yöksi. Yritä ottaa kiireessä kopioita, mutta tulostin huutaa ensin paperia ja suoltaa sitten kollegan satasivuista työtä.
Juokse laittamaan opiskelijat töihin. Huomaat luokassa uuden kasvon, mutta ennen kuin ehdit esitellä itsesi, hän puuskahtaa ”Mikä VITTU on artesaani?!” Selitä sana artesaani ja kirjoita taululle voimasanoja ruotsiksi, joilla toivot häneen avaavan keskustelun seuraavalla kerralla. Syöksy palaveriin, sillä tänään pitää olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Kun palaat tunnille ja tarkistat ruotsin tehtävää, työkaveri viereisestä luokasta kaappaa näyttösi.
Lounasta lappaessasi saat paikallislehden päätoimittajalta kuvan, jossa on 30 vuotta vanha lehtijuttu edesmenneestä isästäsi moottorikelkan selässä. Kelkka on yksisuksinen Terhi 10, jolla opettelit isäsi kanssa ajamaan. Lähde hakemaan kahvia, sillä alkaa itkettää. Miten joku voi olla enää olematta ja olla silti kaikkialla?
Juokse kahvin jälkeen etsimään saksia ja liimaa ja mieti, elätkö päivääsi murmelina. Eilen etsit taidetarvikkeita pitkin toista kampusta ja hikoilit kuin Mikko-sika palmun alla. Et ole varma onko painosi lähtenyt tippumaan kuntokuurisi vai työpaikkaliikunnan ansiosta. Päässä alkaa soida 80-luvun klassikko-ohjelma Mummon tunnusmusiikki ”Hyppy sinne toinen tänne, pian on mennyt elämämme”.
Juokse luokkaan saksien ja liimapuikkojen kanssa, mutta totea pian, ettei siellä ole sen paremmin pulpetteja kuin oppilaitakaan. Katsele vielä minuutin ajan tyhmänä ympärillesi. Rahaa kestokassisi ja liimaputelisi kerrosta alemmaksi, jossa opiskelijasi vauhkoavat suut vaahdossa koronasta ja rokotusten haitoista. Istu alas, huokaise ja totea, että on ollut vähän kriipi päivä. Opiskelijat antavat oitis selkeän selityksen päivänkulkuusi: ”Se johtuu siitä rokotteesta. Se tekee sammakonkin homoksi.”
Iske tietokone tulille ja aloita tunti. Jos aiemmasta luokasta lähti kuva, nyt lähtee ääni. Kiroa tekniikka alimpaan hornan kuiluun. Olisit näyttänyt YouTubesta pätkän lavarunoutta, mutta nyt joudut esiintymään itse. Ihme kyllä villivarsat hiljentyvät sanan äärelle ja alkavat myös itse työstämään runoja. Kehu kaikkia tuotoksia – myös niitä, joissa pääosaa näyttelee Jallu ja perse. Kun työkaverisi Jarkko ilmestyy luokkaan, laita hänet kiipeämään katonrajaan ja säätämään ääninappulaa. Muista kehua. Piirrä kesken tunnin permanenttitussilla taululle ja seinään ja tunnusta hölmöilysi siivoojalle tunnin jälkeen. Jää siivoojan kaveriksi noukkimaan paperisilppuja lattialta, sillä et ilkeä jättää häntä yksinkään.
Hävitä päivän päätteeksi avaimesi ja etsi pelastavaa enkeliä ympäri koulua, jotta pääset opehuoneeseen. Soita työparillesi, jonka kanssa pitäisi suunnitella huomisen tunnit. Hän iskee luurin korvaan ja laittaa perään viestiä ”Oletko Tinsku?” Mieti mistä nyt tuulee ja vastaa olevasi Tauno. Sikke viestittää, että seuraavan päivän lippulappupeli löytyy hänen työpöydältään. Käännä Siken työpöytä ylösalaisin ja riemuitse siitä, että jonkun muunkin työpöytä pursuaa paperiröykkiöitä. Vaikka muiden oppituntien sisällöt ovat vielä levällään kuin ellun kanat, nyt pitää juosta vapauttamaan mummo.
Kylmäkäynnistä Volvo, sillä aamulla et ehtinyt iskemään lämmityspiuhaa paikoilleen ja päivän aikana et muistanut. Nuhtele mielessäsi Jarkkoa, sillä hänkään ei ottautunut asialle. Autossa Matti ja Teppo laulaa elämän tyrskyistä, laula mukana.
Kun pääset kotiin, keskimmäinen kertoo löytäneensä Jorman tukehtuneena. Robotti-imuri on läkähtynyt mandariininlohkoon ja niihin pinkkeihin housuihin, jotka eivät aamulla pienimmälle kelvanneet ja jotka suutuspäissäsi viskasit olohuoneen halki keittiöön. Pian haistat palaneen käryä. Syöksy keittiöön, jossa keskimmäinen on sohinut päälle väärän levyn ja paistaa paistinpannulla muovirasian kantta. Mieti voisiko olla niiden tyrskyjen sijaan välillä pelkkää liplatusta.
Täysikuu. Mikäs sen romanttisempaa kuin katsella kuutamoa kullan kainalossa. Täysikuuhun littyy myös paljon taikuutta ja mystiikkaa. Romantiikka on täydenkuun aikana kadoksissa ainakin tässä torpassa, silläsilloin minä en nuku. En ole nukkunut nyt useampaan yöhön, tiedä sitten johtuuko se yön valoisuudesta vai vetovoimasta, jolla kuu kiskoo solujani puoleensa, mutta en saa nukahdettua, uni on katkonaista ja painajaiset raskaita.
Sen sijaan alan hahmottaa, mistä tarut ihmissusista ovat saaneet alkunsa. Kaltaisistani hulluista, joita valtava kuu valvottaa ja jotka, ehkä jo ensimmäisen valvotun yön jälkeen, alkavat murista, paljastaa hampaitaan ja kasvattaa karvaa niskaan. Kömpelöissä raajoissa on voimaa, mutta ei tarkkuutta. Astiat putoavat lattialle; karvainen käpälä on vahva, mutta hienomotoriikka olematon. Muisti katoaa, suhteellisuudentaju hiipuu, toisten asemaan on mahdotonta asettua. Aistit ottavat vallan. Voilà pari yötä valvoneesta normaalista perheenäidistä paljastuu peto.
Ja miten petoeläimen perhe-elämä sujuikaan eräänä tiistai-iltana?
Ilta oli pimentynyt. Täysikuu oli aloittanut matkansa puiden takaa häiriköimään elämääni. Olin valmistanut herkullista ruokaa, tai siis mieheni oli valmistanut padan uuniin, jonka kätevänä emäntänä tarjoilin kotiin palaavalle perheelleni. Olin juuri nielaisemassa viimeistä suupalaa maukasta, mutta kovin tuhtia pataa, kun esikoiseni törmäsi keittiöön monot jalassa.
– Vietkö rinteeseen?
– Vien.
– Nyt.
– Kunhan syön.
– Kiire.
Katsoin kuopustani, joka sohi ruokaansa. Keskimmäinen oli karannut jonnekin, mutta sitä en halunnut mukaan, sillä jaoimme yhteiset laskuvermeet. Perheestämme yksi on aktiivilaskija, toinen melko aktiivinen, minä satunnainen ja neljäs vielä satunnaisempi. Viimeinen kieltäytyy laskemasta loukkaantumisen pelosta. Pelko on aiheellinen. Ehkä myös minun kohdallani.
– Lähettäskö myökin mäkeen? Pistähän vaatteet päälle.
Poika pyöri keittiössä ja olohuoneessa.
– Vieläkö tuokin pitää oottaa? Ei voi vittu kestää näin pitkään! Et varmasti juo kahvia.
– Todennäköisesti tuo hidastaa tätä lähtemistä, rakkaani tuumi pojalleen, joka huokaili teatraalisesti.
– Etitkö ootellessasi miun monot, ne on ehkä varastossa.
Pari vuotta sitten kyllästyin suksiin, joten päätin opetella lautailemaan. Pääosin pysyn pystyssä, mutta kaunista tai edes vakuuttavaa snoukkailuni ei ole. Joka kerta jännittää, ei se alas laskeminen vaan se hissiin meno. Eikä oikeastaan hissiin meneminen, vaan siinä pysyminen. Siksi päätin tällä kertaa, huonosti nukutun yön jälkeen, tyytyä tuttuihin suksiin.
Esikoinen suuntasi varastoon sadatellen ja tuli kohta takaisin hämähäkin seittien kuorruttamien monojen kanssa. Kuopus jäi etsimään sopivaa pipoa kypärän alle. Kypärän, jonka olin ostanut itselleni, mutta koska se sattui olemaan tyylikkäämpi, jäi minulle tyttären entinen. Pirtsakan pinkki, jossa rispaantuneita laskettelukeskusten tarroja.
Tällä aikaa poika sulatti auton takaoven tiivisteet ja pakkasi omatoimisesti sukset ja monot kyytiin. Jäi aikaa kiukkuilla, minne pikkusisko oli jäänyt.
Mäen alla esikoinen hävisi välittömästi omille teilleen. Kuopus jäi odottamaan, että saisin monot jalkaan. Mononi ovat melko jäykät, niissä on haastetta jopa kultani käsivoimille. Aloitin ujuttamalla jalkaani monoon. Tuntui, kun olisin tunkenut jalkaani kivien väliin, niin vähän kenkä jousti. Vanha taisteluvamma jalkapöydässä pani hanttiin. Vihdoin jalkani sujahti monoon. Huokaisin. Sitten alkoi vaikeampi osuus. Soljet, joita oli enemmän kuin tarpeeksi, piti saada kiinni. Kumarruin. Toppahousun vyötärö upposi ikävästi ruuasta pinkeään mahaan. Pisti. Äkkiä kiinni. Ensimmäinen meni helposti, toinen pisti vähän hanttiin. Mutta kolmas. Painoin kaksin käsin, ei liikahdustakaan. Oli pakko oikaista, mahaan koski liikaa. Aukaisin napit ja vetoketjun.
Huomasin, että seuralaiseni oli kyllästynyt ja siirtynyt hissijonoon.
Kyykistyin ja yritin uudelleen, toinen käsi toiselta puolelta monoa. Pyrin hyödyntämään koko painoa. Aloin tuntea ärtymyksen nousevan kaulajänteitä pitkin. Vihdoin solki kloksahti kiinni! Oikaisin huojentuneena selkäni. Helpottunut huokaukseni sai viereisen auton kuljettajan vilkaisemaan minua epäillen.
– Monoja vaan… Vähän tiukat, huohotin.
Vasen jalka oli vielä kipeämpi kuin oikea. Olin potkaissut tielle jäänyttä loskakimpaletta, joka olikin jäätynyt kiinni. En kuitenkaan saanut jalkaa sullottua lainkaan monoon, kun tajusin, että solki oli lukossa. Eikä vain lukossa, vaan täydellisen jumissa. Temmoin kaksin käsin, virutin, kerin ja väänsin. Hakkasin. Kurkusta pääsi turhautunut kirahdus. Ei voinut urheilu olla näin haastavaa!
Sitten tajusin tutkia soljen logiikkaa. Enhän toki koskaan ollut tarvinnut näin läheltä sitä tutkia. Nips, naps. Solki oli auki. Jalka solahti monoon ja muutaman hengitysharjoituksen, haavan ja parin katkenneen kynnen jälkeen olin saanut monot kiinni. Tyttö oli suhannut alas jo muutaman mäen.
Robottikävelin reippaasti lipunmyyntiin tajutakseni käsi oven kahvalla, että olin unohtanut kukkaroni kotiin. Silmissä musteni. Tytär katsoi minua huolestuneena. Ehdotti, että menisimme lasten mäkeen. Huokasin, hakisin kotoa laudan ja tulisin lasten mäkeen.
Vedin ja revin monoja irti jalasta. Soljet olivat aivan yhtä nihkeät irtoamaan kuin menemään kiinni. Jalka kramppasi, kun koetin saada sen kylmästä monosta irti.
Ajoin kotiin. Ensimmäisenä eteisessä oli vastassa talvikenkäkaaos. Potkaisin tielleni jäänyttä kenkää, joka liukui käytävää pitkin keittiöön asti. Aloin etsiä kaaoksesta lautakenkiäni ja annoin samalla palautetta miehelleni.
– Eikö voi laittaa näitä kenkiä paikalleen!? Missä hitossa ne kengät on? Onko teidän pakko koskea miun tavaroihin! Mie en jaksa! Ei vittu tästä tule mitään!! Voisitko pistää nämä saappaas paikalleen! Miks et sanonut, että ota kukkaro!
Mieheni tuli halaamaan ja pyyhin rään, kyyneleet ja ripsivärin kipsipölyiseen paitaan.
– Entäpä, jos vaan otat sen kukkaron?
Ajoin mäkeen. Monojen pukeminen sujui juuri yhtä helposti kuin aiemminkin. Kaduin, etten ottanutkaan lautaa. Lautakengät olivat huimasti mukavammat jalassa ja niiden laittaminen kymmenen kertaa nopeampaa. Lipunmyyntiin tallustaessani mietin, että kaksi tuntia oli ehkä liikaa. Yksi tunti riittäisi. Ostin lipun ja suuntasin hisseille. Tytöstä ei näkynyt vilaustakaan.
Hissijonossa ehdin huomaamaan, että arkkiviholliseni mollotti valtavana mäen päällä. Ylhäältä saisi mahtavan kuvan!
Hissistä vilkuilin, missä tyttö viiletti. Siellä se meni, parin kaverinsa kanssa vähän edellä. Oli turhaa edes yrittää saada sitä kiinni, olin hävinnyt laskunopeudessa jo seitsemän vuotta. Yksinkö jouduin laskemaan…?
Mäen päällä pettymykseni konkretisoitui kyyneliksi. Kuu, jota olisin halunnut taivastella, olikin optinen harha. Mäen päällä valtavana näyttäytynyt kuu vittuili nyt minulle killumalla taivaalla pienenä ja normaalina.
Arkkiviholliseni. Mahdoton kuvata.
Pettymys ja turhautuminen antoivat minulle supervoimat, epärealistisen luoton omiin kykyihini. Kiisin vauhdikkaasti rinnettä. Kääntyessäni hisseille joku viuhahti ohitseni ja pölläytti lumet naamalleni. Kaavittuani kinoksen naamaltani huomasin kuopukseni.
– Äiti! Nyt kotiin! Pakko päästä vessaan!
En ymmärtänyt missä vaiheessa kuopus oli alkanut tarvita äitiä vessaan, mutta onneksi hän päivitti tietoni koronarajoitusten vaikutuksesta harrastustoimintaan. Kahviot ja vessat suljettiin klo 18. Huokasin ja aloin irrottaa monoja jalasta.
Kotona keskimmäinen tuli eteiseen vastaan. Nojasi oven karmiin hiljaisen paheksuvana.
– Äiti, en mie sinuu syytä, mutta se soossi meni pilalle…
Aivan. Keskimmäinen oli jäänyt leipomaan.
– Enhän mie ollu edes kotona.
– No keskittyminen vähän herpaantu ku kenkä lensi keittiöön.
– Ei lentänyt, liukui.
Tytär oli ratkaissut ongelman tekemällä uuden version, vaikka kananmunia ei tarpeeksi ollutkaan. Illan edetessä huomasin, että myös se, etteivät leivonnaiset irronneet leivinpaperista, oli minun vikani. Kun muotopuolet leivokset olivat valmiit ja revitty irti pelliltä, tytär tunnusti irvistäen:
– Enkä mie edes tykkää mantelista.
Itse söin pellillisen toiveena, että hiilihydraattipitoinen iltapala toisi rauhallisen unen.
Mikäli oma kuusenhakureissusi tuntui tylsältä ja turvalliselta, lue kuinka Maikki sen teki ja palaa hetkeksi jouluiseen tunnelmaan.
Viis veisaa miehesi kielloista hankkia joulukuusi. Ota vinkuva lapsi ja saha kainaloon ja kävele päin honkia, vaikka pitäisi etsiä kuusi.
Unohda realiteetit. Etsi metsän isoin kuusi. Ei haittaa vaikka yksi oksa on naapurin tontilla.
Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uhkeat.
Ala kaataa julmetun kokoista nelimetristä kuusta tylsällä sahalla.
Katso kun lapsesi hytisee vieressä ja valittaa kylmyyttä. Käske olla inisemättä turhista ja kysy, haluatko joulukuusen vai et.
Ala raahata kaatamaasi kuusta umpihangessa. Lapsesi kannustaa vieressä “Vauhtia nyt, hopi hopi!”, mutta kuusi painaa kuin synti. Lennä selällesi ja kuuntele kun polvesta kuuluu naks. Vaikeroi hetki hangessa ja mieti, menikö toisenkin polven ristiside paskaksi.
Jatka puun raahaamista, läähätä hetki paikoillasi ja vaihda sitten suuntaa. Muistat, että etuovesta sitä ei ainakaan kannata viedä – muuten ei loppiaisena enää lempi leisku. Mies ei voi sietää havuja, neulasia tai piikkejä.
Raahaa, retuuta ja rytyytä kuusi takaovelle. Kun painat puuta, äkkäät, ettei se millään mahdu ovesta sisään eikä sen paremmin kuusenjalkaan.
Vedä kuusi ovenraosta ulos ja sahaa puoli metriä kuusen kannasta pois.
Sovita kuusta jalkaan ja totea, ettei mahdu vieläkään. Sahaa kuusta lyhyemmäksi ja vuole kirveellä kantaa ohuemmaksi.
Tunge kantaa jalkaan ja hiffaa, ettei mahdu vieläkään. Etsi varastosta sanko jalan tilalle.
Ala vetää kuusentynkää sisään ja kiroa, sillä se ei edelleenkään mahdu ovesta. Sahaa vuorostasi latvasta metri pois.
Kisko kuusi kodinhoitohuoneeseen, vaikka tekee helvetin tiukkaa. Katso kuinka kissan hiekkalaatikon kansi ja paskalapio lähtevät kuusen mukaan ja todista kuinka kuusenoksat levittelevät kissan kusipaakkuja pitkin poikin lattiaa.
Revi kuusi vastakarvaan takaisin ulos ja sahaa vielä metri pois.
Vie joulupuu uudestaan kylppäriin ja yritä ummistaa silmäsi helvetinmoiselta sotkulta.
Jätä puu pötkölleen kodinhoitohuoneen lattialle ylläriksi miehellesi.
Kuuntele illalla miehesi joulusaarnaa. Hän on hieman käpynä, koska ei päässyt työpäivän jälkeen suihkuun. Lisäksi hän on lakaissut huushollin jo neljä kertaa havuista.
Kuuntele aattoaamuna miehesi piikittelyä, kun alat koristella kuusta. Hän vittuilee eikö pituus riitä, kun et yllä laittaa palleroita yläoksille.
Keräile koko joululoma kuusenoksia, neulasia ja havuja mitä ihmeellisimmistä paikoista: lapsen potasta, juomalasista ja vessapaperista. Kun peset hampaitasi, suussasi pyörii neulanen. Mieti onko sellaisen nieleminen vaarallista.
Kyllästy alle viikossa variseviin neulasiin, pätki kuusi puutarhasaksilla paikoilleen ja polta takassa. Varotoimista huolimatta olet varma, että neulasia löytyy vielä juhannuksenakin.
Minun piti siivota tänään. Tänään oli vapaapäiväni, jonka olin suunnitellut käyttäväni kotini puunaukseen, mutta ennen kaikkea aivojeni tyhjentämiseen työasioista. Mutta eivät olleet joulunhenget minun puolellani.
Kaikki alkoi siitä, kun tajusin pari viikkoa sitten, että joulu olisi kohta. Koti ei henkinyt lainkaan rentouttavaa joulun pyytetöntä antamisen iloa ja leppoisaa tunnelmaa. Oloa ei helpottanut sekään, että kaverien luona kimmelsivät enkelikoristeet, itsetehdyt tontut tarkkailivat portaissa ja tyylikkäät jouluvalot loistivat ikkunoissa.
Kaupassa pohdin, ostaisinko askartelutarvikkeita. Voisimme yhdessä askarrella joulukortteja tai muita mukavia muistamisia tuttaville, tai edes lähimmille ystäville. Hylkäsin ajatuksen. Todennäköistä olisi, että askartelutarvikkeet unohtuisivat kaapin perukoille, ja mikäli saisin kiristettyä kersat korttitalkoisiin ja tonttupajan pystyyn, tunnelma olisi varmasti katossa. Valmiitkaan koristeet eivät houkutelleet tee-se-itse-ihmistä. Mistä saisin nopeasti, edullisesti ja helposti joulun tunnelmaa? Mitään piparkakkutaloa en edes haaveillut väsääväni.
Kynttilöillä saisi nopeasti joulufiilistä. Sisätiloissa ne olivat jotakuinkin vaarallisia. Lumilyhdyt olisivat kivoja ja nopeita tehdä, mutta pakkasta oli sen verran rapsakasti, että pallon pyörittely oli mahdotonta. Jäälyhtyjä siis! En voinut kuin onnistua, sillä naapurin eskarilaisen mielestä minulla oli jo Frozenin Elsan letti ja miehenikin kiljuu peiton alle eksyneiden sormieni muuttavan hänet jääksi.
Ja niin aloitin urakkani. Illalla nakkasin kaksi vesisankoa kuistille. Aamulla vilkaisin sisältöä, hyvältä näytti. Jotenkin vaan kenallaan olivat… Syy selvisi, kun aloin irroittelemaan jäämöhkäleitä muovikuorestaan. Pakkanen oli tehnyt perinteiset. Vesi oli laajentunut jäätyessään ja pullistanut sankojen pohjat kuperiksi. Pidätin hengitystäni, ja voimasanoja, kun käänsin sangot nurin. Toinen sankoista oli selviytynyt, mutta toisen pohjan oli jää räjäyttänyt muovisilpuksi.
Arveton on arvoton.
Siihen nähden itse lyhty oli jäätynyt hyvin tehokkaasti kiinni sankon rippeisiin. Ravistelin ja hinkutin, höngin kuumaa ilmaa rikkinäisen pohjan läpi. Ei mitään. Muutama napakka isku ja tunsin kuinka jää irtosi sankosta vain räsähtääkseen kappaleiksi lumiselle kuistille. Vesi lirkitteli iloisena portaille ja hetken kuluttua minulla oli ihan ikioma luistinrata. Itse lyhtykin oli vain kolmessa osassa, joten sain kasattua siitä ihan välttävän, sillä jokainen oli tarpeen. Haaveissani lyhtyjä oli kymmeniä ja ne tuikkisivat joulun taikaa portailla. Ja miten ihanaa tunnelmaa ne loisivat saunapolulle!
Onneksi talossamme on sankoja, sillä olin saanut osuuteni ukkini ennakkoperinnöstä vanhoina ämpäreinä. Nyt ne tulivat hyötykäyttöön.
Tehokkaasti jäädytin lyhtyjä pari seuraavaa päivää. Kehittelin lyhtyjen irroittamiseen vähemmän väkivaltaisen tekniikan ja toisen sankon räjähdettyä aloin kiinnittää huomiota tuotekehittelyyn laajemminkin. Seurasin jäätymisen edistymistä, tarkkailin pakkasta ja opin arvioimaan täydellisen jäädytysajan puolen tunnin tarkkuudella.
Sitten iski ilmastonmuutos. Yön aikana lämpötila nousi plussan puolelle ja havahduin, kun lumet tippuivat rymisten katolta. Perhana, tänä yönä ei lyhtytehtaaltani tulisi tuotteita. Toivoin, että pakkanen kiristyisi pian, sillä lyhtyjä puuttui vielä jonkin verran.
Aamulenkille kampeutuessani todellisuus iski vasten kasvoja. Lumet olivat rävähtäneet, luonnollisesti eikä lainkaan yllättäen, portaille, lyhtyjeni päälle. Epätoivoisesti koitin kaapia lyhtyjä esiin, mutta märkä suvilumi oli tarttunut niihin tiukasti ja kirkkaana säihkyvät jäälyhtyni olivat nyt epämuodostuneita lumimöhkäleitä.
Luovutin. Olihan muutama sitkeä sentään selviytynyt…
Mutta kun taivas selkeytyi ja tähdet alkoivat tuikkia pakkaskirkkaalla taivaalla, asemoin jälleen kaikki löytämäni sankot jäähdytyshommiin: marjasankot, siivoussankot ja tyttären puuhevosen ruoka-astian. Muutama päivä jouluun!
Eilen aamulla en sitten ennättänytkään irrotella lyhtyjä, vaan jätin kumoamisen iltapäivään. Sitten iltaan. Työstä ylikuormittuneet aivoni eivät kiinnittäneet huomiota siihen, että pakkasta oli liki 20 astetta. Ei edes se, että vedin toppahousuja jalkaan, soittanut mitään varoituskelloja.
Kun illalla sitten aloin irroitella lyhtyjäni, pyysin vielä kuopuksen mukaan. Tämähän olisi mukavaa yhdessä tekemistä…!
Kun teimme lähempää tuttavuutta kuistilla pönöttäviin saaveihin, huomasimme joka ikisen sankon pamahtaneen päreiksi. Niin marjasankot kuin siivoussankotkin. Muutama voimasana karkasi hampaiden takaa. Lyhdyt olivat kilahtaneet umpijäähän, ja vain yhteen sain hakattua vaatimattoman reiän kynttilälle.
Tästä johtuen istun nyt kissan kanssa kirjoittamassa, juon kolmatta kahvikuppia ja nautin vuoden pimeimmän päivän auringonnoususta. Pölyt pyyhin ensi jouluksi, jahka saan siivoussankon hankittua.
Jos joku tietää, mistä saa ilmaisia ämpäreitä, saa vinkata.
Puuhaamme siskon kanssa täydellistä joulua 30 kilometrin päässä toisistamme. Vielä tässä vaiheessa kummallakaan ei ole aavistusta siitä, miten pipariksi homma voi mennä.
Varoitus! Tarina ei sovi kaikkein herkimmille jouluihmisille.
Tinsku:
Kodin Kuvalehti tupsahtaa postilaatikkoon. Iltakahvilla alan plärätä lehteä ja silloin sen nään. Piparikranssi! Innostun alta aikayksikön ja alan googletella eri versioita piparikransseista. Selvästi helpompi väsätä kuin piparkakkutalo! Piparinen kranssipohja, tähtipipareita pintaan ja kauniit koristelut – avot. Saisin purkaa pipareihin sekä luovuuttani että levottomuuttani. Tänä vuonna tekisin täydellisen joulun Katri Helenan laulaessa taustalla Joulumaasta.
Tästä se idea sitten lähti.
Tällä välin siskon luona. Maikki:Kiertelen lapseni kanssa kirpputoria, kun mukula bongaa kaiken romun keskeltä muumitalon muotoiset piparkakkumuotit. Innostun heti huikeasta löydöstä. En malta odottaa, että pääsen puuhastelemaan kolmevuotiaan kanssa, fiilistelemään joulua ja leipomaan kauniin pipariunelman! Näen jo silmissäni Nuuskamuikkusen muotoisen piparin soittamassa huuliharppuaan talon terassilla. Vai näpertelisinkö sittenkin Muumipapan vetelemään kurttua kuistille?
Tinsku:
Työpäivän jälkeen isken toisten äitien tekemän piparkakkutaikinan pöydälle. Luen pikaisesti piparikranssin ohjeet, jossa neuvotaan käyttämään lautasta apuna pyöreän kranssipohjan teossa. Teen työtä käskettyä, mutta lautanen jää kiinni taikinaan ja pöydälle. Voi jumalauta, miksei piparien jumala maininnut vehnäjauhoa? Lopulta saan lautasen irti, mutta nyt taikina on jumissa lautasessa enkä saa sitä irtoamaan pellille, vaikka kuinka annan sille selkään. Lopulta älyän ottaa terävän veitsen ja irrottelen taikinan varovasti irti lautasesta. Painan pienemmän lautasen palleron sisään ja kranssin muoto alkaa hahmottua. Ei hassumpaa, mietin ja yritän ottaa saman virneen naamalleni kuin Sikke Sumari Koko Suomi leipoo -ohjelmassa.
So far so good.
Lopusta taikinasta teen tähtiä, kuun ja pilviä. Tähtitaivas voisi olla kiva teema. Soitan miehelle ja tilaan kaiken varuilta lisää taikinaa kaupasta, sillä tyttö on ruvennut äheltämään vieressäni neliön muotoisia seiniä. Hän haluaa ehdottomasti tehdä piparkakkutalon.
– Eikö tuo viime viikolla tehty piparikota riitä?
– Ei, pitää saada talo.
Huokaisen – minä kun kuvittelin kranssilla kiertäväni piparitalot kaukaa.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Tulee SE päivä pari viikkoa ennen jouluaattoa. Poimin piparitaikinan pakkasesta sulamaan, otan muotit ja sokerikuorrutetuubit esiin ja panen joululaulut soimaan. Tulkoon joulu! Muottien mukana tulleita ohjeita on helppo seurata: oikea määrä tietynlaisia paloja ja eikun uuniin.
Muistelin Sikke Sumarin sanoneen jossain tunnelmallisessa TV-ohjelmassa, että piparkakkutalon seinien kannattaa olla suorat pellille laittaessa. Annan kuitenkin lapseni nostella ne omaan tyyliinsä leivinpaperille ja ajattelen suoristaa ne sitten, kun tulisivat uunista (mitä vittua?!?). Jännä juttu, että uunissa seinien vinoumat vain korostuvat.
Tinsku:
Otan piparit uunista. Kranssipohja onnistuu, mutta ensimmäinen pelti pikkupipareita palaa ja toisen pellin piparit halkeilevat pinnalta. Mies arvelee niiden olevan liian paksuja. No, leipuri paikkaa virheensä sokerilla ja taidokkaalla koristeluilla!
Toiset tykkää vähän tummemmasta.
Alankin tehdä sokeripikeeriä koristelua varten. Ohjeessa sanotaan, että voi sitä käyttää myös liimana. Kun pikeeri on valmis, yritän tunkea sen muovipussiin. Tahmeaa tahnaa on pian pöydällä, reisillä ja käsillä. Kun pesen käsiäni, tekee mieli pestä kädet koko hommasta. Mutta ei tänne luovuttamaan ole tultu. Kun litku on pussissa, leikkaan saksilla pussin kulman irti. Mahtavaa, nyt alkaa paras osuus. Näin sydämeeni joulun teen!
Pursotan kuorrutetta, mutta pussi pieraisee sokerin voimalla tähden päälle ja valkoinen tahna leviää rumasti. Seuraava puristus ja näyttää siltä kuin ilotulite olisi räjähtänyt paikoilleen. Tähtitaivaan sijana käsissäni on tähtien sota. Otan toisen tähden ja puristan pussia, mutta tähti näyttää siltä kuin juoppo olisi sen vapisevin käsin tursotellut menemään. Yritän peittää koko paskan karkeilla, mutto tulos näyttää yksivuotiaan yritykseltä. Alkaa mennä tunteisiin.
– Ei jumalauta, mitä minä teen väärin??!
– Äiti keskity. Kun keskittyisit niin voisit onnistua, poika nauraa.
– No kun ei tämä tursotin tottele! Ei tämä rakettitiedettä voi olla!!
– Anna kun minä näytän, neiti 8 vee sanoo.
En usko silmiäni. Hän vetää ensimmäisellä yrittämällä kauniin reunuksen pilvelle.
– Pidät vähän täältä etäämpää kiinni. Etkä ragee.
– Anna kun miekin kokeilen, mies sanoo.
Käännän katseeni, ettei pulssi nousisi enää enempää. Tiedän näkemättäkin, että mieheni vetelee täydellisiä viivoja insinöörin itsevarmuudella.
Yritän vielä itsekin, mutta lopputulos on yhtä tuhnua. Vieressä pienin syö koristeiksi tarkoitettuja karkkeja, poika nappaa suuhunsa kaikkein kauneimman piparin ja kissa tunkee keskelle piparihelvettiä niin että syljen karvoja suustani.
– Tämä oli tässä! Sitten kun nukutte, niin jatkan! Saanpahan olla rauhassa, uhoan.
– Varmaan saadaan nukuttua, kun kiroilu kuuluu yläkertaan! poika kommentoi.
– Äiti on kuin tuo apina, niin monta asiaa menossa yhtä aikaa, että pää räjähtää! tyttö osoittaa uusinta sisustushankintaani.
– Hhihiiihhhi.
Apinalle sukua?
Tällä välin siskon luona. Maikki:Kun piparit ovat paistuneet, mietiskelen seuraavaa työvaihetta. Sikke Sumari oli koristellut talon osat ennen kuin liimasi talon kasaan, siispä päätän tehdä samoin. Koristelu sujuu oikein hyvin! Sinistä, pinkkiä ja vihreää sokerikuorrutetta kehiin ja seinistä tulee oikein koristeelliset. Sitten huolellinen jäähdytys ulkona pakkasessa. Kyttään samalla nenä kiinni ikkunassa, ettei naapurin rekku käy napsimassa herkkuja parempiin suihin – se kun on tunnetusti piparin perään.
Ja niin joulu joutui.
Sitten onkin jäljellä kokoamisvaihe. Otan esiin leivontaliiman, joka tarttui mukaani kaupasta edellisellä viikolla. Kaveri oli kehunut aineen maasta taivaisiin ja kerskunut 8-vuotiaan poikansa tehneen liiman avulla jo kuusi onnistunutta piparkakkutaloa. Kyllähän minäkin sen avulla onnistuisin!
Liimassa vain tuntuu olevan jokin vika. Se on niin kovaa, etten saa sitä puristettua tuubista ulos. Sikke Sumari oli telkkarissa lämmittänyt samaista liimaa kuumassa vesihauteessa, niinpä päädyn matkimaan. Liimasta tuleekin juoksevampaa ja saan kuin saankin levitettyä sitä seinien reunoihin.
Kun tulee aika yhdistää seinät toisiinsa, huomaan niiden suoruuden tärkeyden. Liimatut pinnat eivät yllä toisiinsa kiinni kuin parin sentin matkalta, vaikka seinillä on korkeutta 30 senttiä (tai no, osalla 32). Ehkäpä se kuitenkin riittää, kai ne toisiinsa nojatessa tukisivat koko hökkelin rakennetta tarpeeksi? Seinät pysyvätkin jotakuinkin pystyssä. En jaksa jäädä odottelemaan liiman kuivumista, vaan ryhdyn kuistien rakentamiseen. Teen vahingossa kuistien kattoon tarkoitetuista palasista seinät, mutta en anna sen haitata. Kuistit pysyvät juuri ja juuri seinissä kiinni ja vain yksi seinä halkeaa. Asettelen sen takaisin ja yritän olla hengittämättä luomukseeni päin. Vuoden jouluisin äiti -palkinto on pian minun!
Tinsku:
Tyttäreni ottaa sokeripikeeriä ja yrittää liimata piparkakkutalonsa seiniä toisiinsa. Pian alkaa huuto. Ja pian kuulen lauseen, jota pelkään kuollakseni:
– Äiti auta!
Muistan katsoneeni Suomen kauneimmat kodit – jouluversiota, jossa Sikke Sumari liimasi kaunista pinkkiä piparkakkutaloa kasaan. Näytti niin idioottivarmalta, että ehkä jopa minä voisin onnistua. Pian valkenee totuus.
– Rakas lapsi, tämä on fyysisesti mahdotonta, kun seinien pitäisi olla symmetriset ja suorat. Ei nuo yletä mitenkään koskettamaan toisiinsa.
– Byääääääää!!!
– Kuka tässä nyt ragee. Rauhoitu äläkä huuda, huudan.
Tunnen kuinka jouluinen tunnelma alkaa täyttää talon. Työnnän sokerilitkua seinien väliin, mutta ne eivät tottele millään muotoa ajatustani. Suustani pääsee pari ärräpäätä. Talo romahtaa kerta toisensa jälkeen.
– Ensin romahtaa talo ja sitten äiti! tyttö itkee ja nauraa yhtä aikaa.
Lopulta runkutan apinan raivolla sokeria seiniin ja talo pysyy kuin ihmeen kaupalla kasassa. Näyttää enemmän huojuvalta ladolta kuin jouluyön unelmalta, mutta välttää. Kiellän tytärtäni koskemasta joulun ihmeeseen ja artikuloin erittäin selkeästi, että kattoa ei voi kiinnittää paikoilleen kuin vasta huomenna. Seinien pitää kuivua kunnolla. Kun käännän selkäni, alkaa huuto. Tytär on yrittänyt liimata kattoa seiniin ja koko mökki on luhistunut kasaan.
– Mitä minä just sanoin? Nyt ei enää hermot riitä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tämä sota jatkuu huomenna.
Samassa soi puhelin. Äiti soittaa. Puuskahdan leipovani piparkakkutaloa.
– Niin kuului siskoskin tekevän. Mistä lähin hermoheikkojen on niitä kannattanut tehä?
– Ootte kyllä isäänne tullu mitä tulee rakentamiseenkin. Teette ensin ja ajattelette sitten, mies kommentoi puhelun jälkeen.
Isä.
Ensimmäinen joulu ilman isää. Jos isä eläisi, hän tulisi nyt ovesta kengät jalassa sisään ja kysyisi onko kahvia. Varastaisi hirvipiparin pelliltä ja sanoisi, että se pitää lopettaa ensin, ettei potki mahassa. Villitsisi lapset niin ettei nukkumaanmenosta tulisi mitään. Käskisi etsimään “sieltä Forecasta” Kivelän Veikon ja Harisen Martin osoitteet niin että saisi joulukortit lähetettyä. Nyt on liian hiljaista. Kyyneleet valuvat pipareiden päälle.
– Isi, äiti itkee taas! poika huutaa.
Tällä välin siskon luona. Maikki:Annan kolmevuotiaalleni ehdottoman kiellon koskea taloon tai iskisi elinikäinen karkkikielto. Tämä on nyt minun taisteluni. Kun olen aikani pähkäillyt, kuinka saisin mutkittelevan kuusiosaisen katon mitenkään kiinni horjakkaan rakennelmaan, päädyn vain nostamaan peukut pystyyn ja toivomaan parasta. On niitä ihmeitä ennenkin tässä torpassa nähty! Levitän liimaa kattopalojen reunoihin ja isken palaset yksi kerrallaan seinien päälle. Saan nostettua tasan kaksi kattopalasta paikalleen, kun koko komeus romahtaa maan tasalle silmieni edessä.
Paskan möivät.
Tinsku:
Alan valmistautua kesyttämään perkelettäni uudelleen. Aion tehdä sokeripikeeriä ja alan mitata tomusokeria kulhoon, kun huomaan munien loppuneen. Eikun kauppaan. Leivontahyllyltä bongaan valmista sokerikuorrutetta ja leivontaliimaa. Miksipä tekemään itse, kun toiset äidit ovat sitä jo keitelleet? Kello on sitä paitsi jo puoli kahdeksan illalla. Ostan myös ranskanpastilleja ja pinkkejä nonparelleja pipareitani piristämään.
Kotona alan suoraan koristella pipareita. Mies huutaa puolen tunnin kuluttua, että kauppakassi on edelleen eteisessä. Juoksen eteiseen ja katson sivusilmällä, kun tyttö ottaa leivontaliiman ja alkaa liimata piparkakkutalonsa seiniä kasaan. Kohtaa alkaa tutuksi tullut tuskanhuuto.
– Ei tää onnistu!
Otan tuubin ja yritän itse. Talo luhistuu.
–Mitä shaissea tämä on? Nyt ollaan siinä pisteessä, että minä en enää suostu tähän rakennukseen enää koskemaan. Isi jatkaa tästä.
– Isiiiii!
Mies tulee keittiöön, huokaisee ja käärii hihansa. Hänellä on paljon hallitumpi lähestymistapa jo lähdössä. Katson kun hän laittaa ensimmäisen seinän kyljelleen makaamaan ja tursottaa vakaalla otteella aimo annoksen liimaa seinämän saumoihin ja painaa seuraavan seinän tasaisen varmasti kiinni. Ja odottaa kaikessa rauhassa.
– Aa isi tekee sen tolleen fiksusti, ihailen.
Talo pysyy kuin pysyykin kasassa ja tyttö hymyilee kuin Beetlehemin puolikuu. Ei haittaa vaikka seinät vähän irvistävät. Tyttö alkaa koristella mökkiä hienoksi karkeilla ja sokerilla.
Alan pursottaa kaupan tuubista koristevanaa omien pipareitteni päälle ja asettelen nonparelleja pinnalle. TV:ssä koko Suomi leipoo koristeita kuuseen ja tuomarit kehuvat kilpailijoiden omaperäisiä tuotoksia maasta taivaisiin. Omistani tulee ihan nättejä, vaikka kalpenevatkin tähtileipureiden tekeleiden rinnalla. Kun alan hahmotella pikkupipareita kranssipohjan päälle, pulssi alkaa jälleen nousta. Piparit ovat niin pieniä, että pohja ei peity. Näyttää siltä, etten ole ajatellut asiaa loppuun asti.
– Vaimo nyt olisi aika lopettaa. Lasten pitäisi olla jo nukkumassa.
– Joo ihan just.
– Ei kun nyt. Kello on yhdeksän.
– Joo tää on ihan paska. Ei jumalauta en jaksa.
– Sano vaan minkä kokosen muotin haluat, niin laitan tulostumaan, mies sanoo viitaten 3D-tulostimeemme.
Sitten hän kääntyy televisioon ja lapsiin päin.
– Tuo ohjelma olis K-18, jos äiti olis tuolla leipomassa!
Lapset alkavat kikattaa.
Seuraavana aamuna tytär kyselee veljeltään, onko tämä avannut jo joulukalenterinsa. Poika vastaa myöntävästi.
– Mitäpä tuli? Tuliko piparkakkutalo?
Samassa huomaan, että piparkakkutalo näyttää valjulta. Joku on syönyt seinistä ja katosta karkit.
– Ootko tosissas, siskos tekemä mökki, katson poikaani murhaavasti.
– En se minä ollu, poika virnistää.
– Etpä vissiin. Tässä talossa ei kukaan muu himoitse lähimmäisensä tekemää torppaa.
– Ja äiti, ootko muuten nähny sitä piparikotaa missään?
Muistelen jättäneeni sen takan päälle talteen, mutta kota on hävinnyt kuin pieru saharaan. Lautanen muruineen on kyllä tallella.
– Oikeesti, eihän täällä voi enää leipoakaan mitään, kun yksi syö kaiken! huudan.
Tyttärellä on jo seuraava visio mielessä.
– Tuohon mökkiin pitää saada kynttilä sisään, tyttö vaatii.
– Mutta rakas eihän siinä ole ikkunaa, ei se kynttilä näy mihinkään.
– Näkyy, kynttilä pitää olla.
Käyn kipon ja tuikun osoittaakseni olevani oikeassa. Pian tulee kuitenkin tenka poo. Mökissä ei ole ovia eikä ikkunoita, joten en saa kynttilää sisään.
– Varmaan pitää nostaa sitä taloa, tyttö ehdottaa.
– Aivan! nauran ja nostan talon ilmaan.
Kynttilä palaa, mutta valoa ei näy mistään. Kohta palaa pinnan lisäksi pipari.
– Ei se näy mihinkään! Ihan paska! tytär inisee.
– No sitähän minä yritin sanoa.
– Pitää tehdä reikä.
– Yhtään reikää ei tehdä nyt, kun tää kutakuinkin pysyy kasassa.
– Minä murskaan sen!!
– Et todellakaan murskaa mitään, sitä on tehty kuin Iisakin kirkkoa!! Seisokoon siinä pääsiäiseen. Ja tätä EI SYÖDÄ, käännän katseeni poikaan.
Pian pienin juoksee takkahuoneesta piparikranssin pohja päässään. Juoksen perään ja pelastan aarteeni. Sitten ehdotan keskimmäiselle, että pitkä kynttilä voisi toimia.
Hätä keinot keksii. Älä kokeile kotona.
Seuraavana päivänä miehen 3D-tulostin on työstänyt valmiiksi ison lumihiutaleen muotoisen piparimuotin. Jälleen löydän itseni kaulimasta taikinaa ja sovittelemasta muottia massaan työpäivän jälkeen. Kun yritän nostaa hiutaleita pellille, totean, että malli on harvinaisen mulkku muotiksi. Pipareiden sakarat venyvät, paukkuvat, katkeilevat ja jäävät reunoilta repaleisiksi. Yksi luomuksistani muistuttaa karjalanpiirakkaa, toinen näyttää täydelliseltä kirkkoveneeltä. Paiston jälkeen osa hiutaleen sakaroista on mustia. Tunnen kuinka verenpaine nousee.
Päätän ripustaa kranssipohjan seinälle ilman pipareita. Less is more vai miten se meni? Pitäköön Kuvalehden lukijat illuusion täydellisestä joulusta ja Sikke Sumari voittajan virneensä. Piparia en suuhuni aio työntää missään muodossa ennen kuin joku kehittelee pipariviinan.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Se siitä sitten. Sullon muumitalon muotit kirpparille menevien tavaroiden kassiin. Sikke saisi pitää tunnelmallisuutensa ja tunkkinsa. Ne on toiset mimmit, jotka pipareita pyörittelee. Minun raksaurani oli tässä.
Oikein hyvää joulua kaikille blogimme lukijoille ja menestyksekkäämpää piparinpaistoa!
PS. Tinsku:
Karjalaisessa oli kiva ohje joulutähdistä, jotka tehdään vanhoista kirjan sivuista. Siitähän se ajatus sitten lähti…..
Mieheni ulkonäkö on jotakuinkin arveluttava. Ainakin Tinsku muisti mieheni ensitapaamiselta “rosvon näköisenä hujoppina”, ukkini ei muista nimeäni, mutta kysyy johdonmukaisesti “maantierosvon” kuulumiset ja anoppikin säikkyy esikoistaan, jollei ole hetkeen nähnyt.
Mutta rakkaani velipoika se vasta katu-uskottava onkin. Jos isoveli on maantierosvo, pikkuveli menee nuorekkaasta jengiläisestä. Jäyhästä ulkonäöstään huolimatta veljekset nauttivat sekä imeväisten, taaperoiden että vanhusten suosiosta. Nuorison keskuudessa suosio ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaikka yritys on joskus kova.
Muutama viikko sitten lankomies tuli kylään, paimensi lapsensa serkkujen tykö ja istahti sohvalle. Kiinnitin huomiota, että sukulaismiehessä oli jotain uutta, eikä se tällä kertaa ollut tatuointi.
-Koko maakunta on plussan puolella ja täällä on jääkausi ja lunta reiteen.
Esikoiseni keitti käskyttä kahvit ja jäi pyörimään aikuisten seuraan. Setä otti heti kontaktin monisanaiseen teiniin.
– Jokos siulla on tyttöystävä?
– Ei.
– Eikö ne viehätä.
– Ei.
– Onkos niillä ne sellaset isot ripset?
– En mie tiiä.
– Etkö oo katellu?
– No en ole.
– Ihan oikein, ei kannata. Jokos oot kännit juonut?
– En.
– Voit sie miulle kertoa, setä vinkkasi silmää veljenpojalle. – Aikku, meepä pesemään vaikka pyykkiä tai lenkille.
– En.
– Etkös sie juo pentu ees kahvia?
– En.
– Niin, sie sitä horsea.
– Mitä horsea?
– No sitä mitä nyt teinit juo.
– Aaa! Megaforcea.
– No just sitä.
– Etkä tosiaan juo! osallistuin keskusteluun.
Olin kuullut kauhutarinoita terveydenhuollosta ja todistanut empiirisesti energiajuomien vaikutuksia luokkahuoneessa. – Ihan tarpeeksi koomailee koulussa muutenkin!
-On tainnu tulla niitä Hilma-merkintöjä… lankomies naureskeli ja siveli partaansa.
Esikoinen ei naureskellut vaan räkätti katketakseen:
– Se on Wilma.
– Ai nii… Hilma on se Julian kaveri…
Jonkun tovin päästä lankomies nousi sohvasta ja vetäisi lantiolle tipahtaneet housut kainaloihin.
– En tajuu, miten näistä housuista tälläsiä valuvia on tullu.
– Ei, kyllä ne on aina olleet, mieheni vakuutti ja veti sekin kalsarinsa elintasokumpunsa päälle.
Kun kaksimetriset, tatuointien peitossa olevat tummapiirteiset kaljupäät seisoivat vierekkäin olohuoneessamme, pohdin, väistäisinkö minäkin julkisessa saunassa toiselle puolelle, jos en miehiä tuntisi. Ulkoinen habitus ei ylettänyt ainoastaan ulkonäköön, vaan myös miehekkääseen tuoksuun, johon oli sekoittunut hikeä, kahvia, tupakkaa ja moottoriöljyä sekä jotain… mausteista?
Silloin ymmärsin, mikä lankomiehessä oli muuttunut: parta oli öljytty, kammattu ja hoidettu!
Ja samassa tiesin, mitä joulupukki toisi miehelleni…
Minä synnyin keväisenä päivänä 12. maaliskuuta yli kuusitoista vuotta sitten. Ilma oli silloin hyvin kirkas ja aurinkoinen, siis juuri täydellinen päivä pienen elämäni aloittamiseen. Laskettu aikani olisi kylläkin ollut 2. maaliskuuta. Olin siis kymmenen päivää myöhässä. Voisin lähes vannoa, että myöhästely iskostui pysyvästi alitajuntaani noiden kymmenen ylimääräisen kohdussa vietetyn päivän aikana.
Jo pienestä tytöstä lähtien olen nauttinut suuresti aamuista, jolloin saan nukkua pitkään. Voi niitä päivännousuja, jolloin voin heräillä omia aikojani ilman kiireen häivääkään. Voikin sanoa, että myöhäiset heräämiset ovat intohimoni. Valitettavasti tämä usein merkitsee sitä, että satun myöhästymään sovituista tapaamisistani. Varsinkin, jos kyseessä sattuu olemaan aikainen tapaaminen.
Oma äitini kuuluu myös herkästi myöhästyviin ihmisiin, ja isäni sattuu olemaan kyseisessä asiassa vielä lahjakkaampi. Sisareni Tinsku kulkee hyvin jonon jatkeena. Jos myöhästelystä jaettaisiin palkintoja, hyllymme notkuisivat pokaaleista. Perheeni pahimpia painajaisia ovatkin tilaisuudet, joihin meidän täytyy mennä yhdessä. Hautajaisista, häistä ja syntymäpäiviltä myöhästymiset ovat käynnistäneet lukemattomia perheriitoja, kun etsimme syitä toisistamme. Luulen perineeni molemmilta vanhemmiltani geenit, jotka takaavat varman myöhästymisen.
Perheeseeni kuuluu myös kissa. Hänen nimensä on Elmeri Leonardo Waldemar, kavereiden kesken Emppu. Emppu on erittäin ihana kissa, hänellä on raidallinen, kiiltävä turkki, vihreät silmät ja terävät kynnet. Jotkut sanovat Emppua ylipainoiseksi, mutta mielestäni hän on juuri sopiva kissaksi. Elmeri on myös erittäin itsevarma ja tietää olevansa tärkeä perheemme muille jäsenille. Joskus hän käyttää tätä häikäilemättömästi hyväkseen ja loukkaa hyvin helposti herkän kissansydämensä, jos ei saakaan aivan heti kaikkea haluamaansa. Voin paljastaa, että Elmeri on ehkä hitusen verran hemmoteltu.
Mielestäni lemmikin hankkineen ihmisolennon täytyy tehdä kaikkensa, jotta eläimellä olisi hyvä olla. Siksipä minäkään ei voi jättää kissaani oman onnensa nojaan olipa kuinka tulipalokiire tahansa. Lähtiessäni minun täytyy houkutella kissani sisälle tai jättää ikkuna auki, jotta Elmeri pääsee sadetta tai verenhimoisia naapurin kolleja karkuun turvalliseen kotitaloonsa. Hänelle täytyy myös luonnollisesti jättää purtavaa, jottei nälkä sattuisi yllättämään. Ja ennen kuin pistän jalkani ulos ulko-ovesta, minun täytyy tarkastaa talomme turvallisuus, ettei kisamme loukkaa itseään. Tämä kaikki vaatii paljon aikaa. Ja jos aika sattuu olemaan tiukalla jonain päivänä näiden toimien lomassa, tiedossa on varma myöhästyminen. Mutta mieluummin myöhästyn kuin jätän Elmerin vaille huolenpitoa.
En siis suinkaan tarkoituksella myöhästy sovituista tapaamisista ja näin aiheuta kanssaihmisilleni mielipahaa. Niin vain yksinkertaisesti sattuu käymään, joskus jopa täysin minusta riippumattomista syistä. En minäkään nauti huomatteluista, jotka koskevat ajoitusongelmaani. Olen usein yrittänyt päästä eroon tästä muita ärsyttävästä tavastani. Harmikseni kärsin hyvin salakavalasta, joskin yleisestä sairaudesta nimeltään migreeni. Olen huomannut, että ylimääräinen stressi aiheuttaa minulle tämän armottoman päänsäryn inhottavien sivuvaivojen kera. Ja ylimääräistä stressiä minulle aiheuttaa pyrkimys ajoissa olemiseen. Jos minun täytyisi valita ihmisten vittuilun ja pitkäkestoisen kivun välillä, valitsisin ilman muuta vittuilun. Olenkin päätynyt jättämään vähemmälle stressaamisen myöhästelyistäni ja yrittänyt olla niin ajoissa kuin se minulle on mahdollista välttääkseni edes osan inhottavista migreenikohtauksista.
Monet ihmiset ovat valinneet elämäntehtäväkseen vahtia ajoissa olemistani. Ala-asteaikaisella opettajallani, joka muutoin oli aika vekkuli setäihmiseksi, oli nähtävästi jonkinasteinen asenneongelma myöhästelyjäni kohtaan. Hyvin monta kertaa hän huomautteli minulle tunnilta myöhästymisestä, ja minä kilttinä ja arkana tyttönä otin kaikki moitteet mukisematta vastaan. Mielipahaa hyvät ystävänikin ovat usein minulle aiheuttaneet sättimällä tapaamistemme laiminlyönneistä, kun yksinkertaisesti en ole ehtinyt ajoissa paikalle. Olen törmännyt nykyisessäkin koulussani ihmisiin, jotka ottavat suuria paineita myöhästelystäni. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, kyseessä on sentään lukio ja enhän suinkaan voi antaa muiden odotuttaa itseäni kovin kauaa.
Onneksi on vielä ihmisiä, jotka ymmärtävät, että myöhästyminen on inhimillistä. Yksi näistä on eräs koulubussikuskini. Hän on vuosien aikana huomannut jonkinasteiset ongelmani ajoissa olemisen suhteen, kun monesti joudun juoksemaan henkihieverissä keretäkseni linja-autoon. Kuski on kärsivällisesti odottanut minua muiden jo istuessa penkeillä ja ottanut minut mukisematta kyytiinsä. Se vasta on aitoa välittämistä ja ymmärrystä.
Miksi siis olin myöhässä oppitunnilta? Tähän ei mielestäni voi antaa vain yhtä yksittäistä syytä. Minun kohdallani on kysymys monien sattumien summasta ja siitä, etten yksinkertaisesi aina voi olla ajoissa. Toivon kuitenkin, että muut avuni korvaavat edes osittain tämän minussa olevan puutteen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
– Maikki
Kirjoitus on laadittu 20 vuotta sitten lukion rehtorille. Hänellä oli tapana vaatia kaikilta tunnilta myöhästelijöiltä rangaistuksena essee otsikolla Miksi myöhäistyin?
Hopeinen kuu luo lammelle siltaa, Ei tulla ain’ voisi kai illaksi rantaan?! Odotan turhaan miestäni, varmaan.
Se taas halliin karkas, uus on auto harmaa.
Vapaus vaatii hohtavaan rantaan, Sinne tiedän mä nyt vain metsäpolun parhaan. Koira nyt kuuta kanssain katsoo, talli lienee, miehen niellyt. Hopeinen kuu luo lammelle siltaa.
Hopeista kuuta kaksin katsoo? Ei tulla koskaan voisi kai sellaista intoo…? Odotan turhaan, myös lenkkiseuraa. Mies kun halliin häipyy, vaimo metsään karkaa.
Pimeys saapuu, nauran ääneen Lamppuni tiedän mä nyt taas niin kotiin jääneen. Vieras on nyt reitti tuttu, pimeys vienyt näön lie nyt. Kaadu en metsäreitillä koskaan…
En koskaan!
Alkuperäinen sanoitus: Reino Helismaa / Gualtiero Malgoni / Eino Johannes Virtanen
Uskottelen itselleni, että olen rohkea, utelias ja kokeilunhaluinen. Aikuisten oikeasti en ole, ainakaan aina. On olemassa asioita, joita kammoan niin paljon, että aion vältellä niitä loputtomiin. Toki muuttuva maailma ja vertaispaine on pakottanut minut kohtaamaan pelkoni ja olen joutunut asentamaan esim. Mobilepayn. (Tiedoksi, sitä sinistä painiketta ei paineta, vaan liu’utetaan oikealle.) Mitään tankkausappia en aio hankkia.
Digijutut ovat oma lukunsa, mutta myös autoiluun liittyy epämukavuustiloja. Kuten parkkihallit. Niihin en periaatteesta uskaltanut vuosiin. On epäluonnollista ja vastoin tervettä järkeä ajaa kapeaa, betoniaidoilla rajattua ajorataa ylämäkeen tai parhaassa tapauksessa alamäkeen. Eikö jo järki sano, että painovoima ei ole autoilijan puolella? Jos betonibunkkeri ei jo itsessään ahdista, on sinne asennettu epäloogisesti avautuvia huojuvia puomeja ja portteja sekä tietysti lipukeautomaatti. Esittäisin, että autokoulussa harjoiteltaisiin taskuparkin lisäksi myös automaattien lähestymistä. Tarkoitus kai olisi vain rullailla rennosti ikkuna auki ja napata lappu ilman, että pitää irrottaa vyöt ja venäyttää kylkilihaksensa ainoastaan huomatakseen, että autosta on pakko nousta.
Jos autonsa saa ylipäätään parkkiin minimimitoitettuihin kalkkiruutuihin, ollaan vasta puolivälissä, sillä paluumatkalla täytyy samaa selviytymistaistelu toistaa toisinpäin. Ja lisäksi katutasossa täytyy vielä varoa, ettei kirkkaan auringon sokaisemana telo kevyttä ja raskaampaa liikennettä. Joka kerta kun pääsen vahingoittumatta ja vahingoittamatta ulos hallista, haluaisin palkita itseni suklaapatukalla.
Kuriositeettina mainittakoon, että Joensuun Sokoksen parkkihallissa oli muuten ennen puomi. Sitten kaveri ajoi halliin. Ja puomiin. Kahdesti. Ei ole enää puomia eikä lipukeautomaattiakaan vain mystinen rekkarinlukija. Tällainen epäjohdonmukaisuus parkkimaksuasioissa aiheuttaa muuten ongelmia boomereille, ja olenkin ajatellut laittaa vireille lakialoitteen parkkialueiden maksusysteemien yhdenmukaistamisesta. Toki näillä polttoainehinnoilla alan kohta hiihtää töihin.
Toinen pelottava asia autoilussa, jota olen tietoisesti vältellyt viimeiset 20 vuotta on autopesu. Istun mielelläni kyydissä, sillä lama-ajan lapsena käsitykseni huvipuistosta oli katsastuksen autonosturi tai vielä harvinaisempi, mutta sitäkin kutkuttavampi autopesu. Taistelimme siitä, kuka sai istua paraatipaikalla etupenkillä. Innosta täristen tarkkailimme, kuinka suuri pyörivä jättiharja lähestyi kovaäänisesti etuikkunan vaahtokerroksen takaa. Kun harja tuli kohdalle, painoimme kasvot vasten ikkunaa lipovia likaisenkeltaisia rimpsuja, aivan kuin hirviö olisi nielaissut, mutta ei kuitenkaan. Vähänkö oli huippua!?
Paitsi silloin, kun pitää itse ajaa auto. Silloin on ainoastaan jännää.
Viime perjantaina uskaltauduin yksin tähän koitokseen, kuten itsenäinen ja itsevarma nainen. Yksi syy oli siinä, että auton väriä ei enää erottanut lainkaan kurakuorrutteen alta eikä autoon päässyt enää puhtain vaattein loikkaamallakaan. Suurempi syy tähän rohkeudenpuuskaan oli rakas työtoverini, joka aamukahvilla tuumasi, että huomaa kyllä, että asun sorataipaleen päässä. On jossain määrin hellyttävää, että hän huolehtii myös renkaiden vaihdostani kaksi kertaa vuodesta sekä silmäilee urasyvyydet säännöllisesti. Jossain määrin koen kommentoinnin myös arvosteluna, enkö huolehdi autostani. Enhän minä huolehdikaan samalla intensiteetillä, mutta ei sitä tarvitse alleviivata! Odotan kauhulla, milloin hän uskaltautuu kommentoimaan auton sisätiloja. Tarjouduin nimittäin ottamaan Tinskun autohäpeään kuvan omasta autostani, jonka poika juuri tyhjensi takapenkille ilmaantuneista jugurttipurkeista ja eväspapereista, mutta jätti vaihdossa likaiset sukat, talvirukkaset ja kasan käytettyjä maskeja.
Joka tapauksessa koin tarpeelliseksi pesaista autoni ja koska olin vasta pari kuukautta sitten istunut miehen kyydissä romanttisilla treffeillä ABC:n autopesussa, arvelin uskaltaa ihan itse. Koska olen itsenäinen ja omatoiminen supernainen. Elämässä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta varmuuden vuoksi ajoin samalle asemalle. Halusin minimoida mahdollisuudet tyriä homman.
Heti kassalla iski paniikki. En saanutkaan mitään polettia, kuten edellisellä kerralla, vaan lapun, jossa luki koodi. Mitä helvettiä? Kokosin itseni. No, sittenpähän syötetään koodi. On niitä ennenkin syötetty!
Ajoin auton itsevarmasti pesukopin ovelle, mutta mitään automaattia ei näkynyt. Olin aivan varma, että se oli ollut aivan hallin oven edessä. Muistin, miten miehen ei ollut tarvinnut nousta autosta, mikä oli saanut sydämeni pamppailemaan ihastuksesta. Paniikki alkoi herätä, missään ei näkynyt mitään koodinsyöttöpaikan tapaistakaan. Sitten kiinnitin huomioni keskellä pihaa olevaan keltaiseen tolppaan, jossa lukivat samat pesuohjeet, joita olin sisällä tankannut. Syötä koodi tai maksa pesu. Mutta mihin? Miksi ei voinut olla selkeä pylväs ja huomiovalot, mihin saakeliin se koodi oli naputettava?
Hmm.. asfalttiin oli maalattu isot valkeat nuolet, jonotussuunta. En ymmärtänytkään, miksi parkkipaikka piti kiertää nuolia pitkin? Vaiensin ääneen, joka kertoi, että kaikki palveluaseman asiakkaat ja lähikerrostalojen asukkat nauraisivat kohta minulle, kun ajaisin rinkiä tyhjällä parkkipaikalla. Jokin alkukantainen vietti pakotti seuraamaan nuolia. Jonnekin ne johdattaisivat…
Ja kyllä! Ne johdattivat kiertoreitin sille samaiselle tolpalle, jonka toisella puolella olivat äsken tavaamani pesuohjeet ja lisäksi kaipaamani automaatti, johon koodi syöttää. Yllättäen auto jäi liian kauas laitteesta, joten nousin autosta hakkaamaan numerosarjan. Toivoin, että saisin selvää numeroista, jotka setä oli kassalla lapulle rustannut. Ei toiminut. Ei helkkari. Naputin koodin uudelleen. Ei mitään. Silmäilin hermostuneena näytön tekstejä. Aivan, valitse ensin maksatko kortilla vai syötätkö koodin. Olisivat heti kertoneet!
Kun painoin enteriä, pesuhallin ovet aukenivat kuin Ali Baban aarrekammio. Kiiruhdin autoon. Entä jos ovet sulkeutuisivat ennen kuin olisin hallissa? Vähänkö olisi noloa mennä kinuamaan uutta koodia, jos sellaisen edes saisi. Takaseinän opastevalot ovat onneksi jopa kaltaiselleni lukihäiriöiselle ymmärrettävät: vihreä, punainen ja keltainen, (joka tarkoittaa, että pakita.)
Kun vihdoin sain auton sammutettua nuolten ohjaamalle paikalle, viestitin miehelleni, että olin turvallisesti saanut auton pesuun. Pyyhin kassasetän ojentamilla nenäliinoilla hikikarpalot otsaltani. Ei hitto! Sanoiko mies antennista jotain? Tai niistä sivupeileistä? Tunsin kuinka lihakset jännittyivät hartioista alkaen odottamaan murtuvan pellin ryskeen, kun valtavat harjat murskaisivat autoni. Uhkaavat rullat alkoivat lähestyä ja peittivät konepeltiä sentti kerrallaan. Sydän hakkasi nopeampaa. Tältäkö tuntui hammaspeikosta sähköhammasharjan lähestyessä…?
Mitään epämääräistä ruminaa ja ryminää ei kuitenkaan kuulunut eikä vettäkään hyökynyt sisään ikkunoista. Helpotuksen huokauksen uskalsin laskea huuliltani, vasta, kun näin miten harjat jähmettyivät paikoilleen seinän viereen ja äsken kattoa aggressiivisesti piiskanneet karvat riippuivat nyt säälittävinä ja hengettöminä tolppien ympärillä.
Kun valo vaihtui keltaisesi, peruutin ulos hallista vain tajutakseni, että vettä satoi kaatamalla. Auto olisi umpipaskainen, kun vihdoin pääsisin kotiin. Päätin ajaa takaisin työpaikalle, jotta kaveri näkisi auton ainakin olleen puhtaan.
Perhe-elämämme on tällä hetkellä hyvin kyseenalaista, sillä elämme kyselyikäisen kysymysten keskellä. Kysymyssanat mikä, mitä, miten, mistä, millainen, kuka ja kenen kanssa karkaavat tuon tuosta kolmevuotiaan huulilta. Ja ennen kaikkea miksi.
– Missä isi on?
– Töissä.
– Miksi?
– Että saisi rahaa.
– Miksi?
– Että meillä olisi leipää pöydässä.
– Miksi?
– Koska meillä on nälkä.
– Miksi?
– No ihmisille tulee nälkä, kun tarpeeksi touhuaa.
– Miksi?
– Koska keho tarvitsee polttoainetta.
– Miksi?
– Koska muuten se kuukahtaisi.
– Mitä talkottaa kuukahtaa?
– Se tarkoittaa vähän niin kuin kaatumista tai kellahtamista. Laitatko nyt vaan ne hanskat käteen.
– Miksi?
Iltasadun aikaan kysymystulva räjäyttää jo muutenkin ylikuormittuneen pään. Yksi kolmevuotiaan lempikirjoista on Maikki Harjanteen Eläköön Minttu. Teoksessa Mistä on pienet Mintut tehty? käsitellään aisteja. Yhdellä sivulla Mintulle sattuu haaveri.
– Kotimatkalla Minttu astuu paljaalla jalalla kävyn päälle, ja se sattuu. Iho tuntee my… luen, mutta taapero keskeyttää minut nopeasti.
– Minkä käpyn?
– Näyttää männynkävyltä.
– Minkä männyn?
– Sellasen havupuun.
– Mikä on havupuu?
– Sellanen vihreä ja piikikäs puu metsässä. Suomen yleisin puu.
– Millanen käpy se on? Onko se ito te käpy?
– Tuommonen pieni näyttää olevan.
– Mistä se käpy tuli?
– Puusta varmaan.
– Mistä puusta?
– Varmaan siitä männystä.
– Miksi se tippui siihen maahan?
– Kävyt tippuu, kun ne kypsyy. Voidaanko nyt rakas jatkaa lukemista?
– Oliko se yksin se käpy? Vai oliko niitä toinen? Missä se käpy nyt on? Miksi tuo hiili ilvistää? Miksi Minttu itkee? Sattuuko Minttuun? Missä sen isi on?
Mistä se veli tuli? Mihin se käpy meni?
Ei vaikuta lainkaan siltä, että kyseleminen laantuisi iän karttuessa, sillä 8- ja 10-vuotiaillakin riittää kysyttävää. Puhumattakaan nelikymppisistä. Eräänä perjantai-iltana istumme jäähyllä saunasta. Muu perhe istuutuu hikisenä sohvalle, minä avaan siiderin ja alan selailla Annaa keittiönpöydän ääressä. Tuota pikaa avaan keskustelun.
– Siis ihana! Tässä on 76-vuotias nainen eikä se vielä tiedä, mikä hänestä tulee isona. Miettikää, kaikki on mahdollista vielä tuossa iässä. Miustakin voi vielä tulla vaikka mitä! Muistakaa lapset, kaikki on mahdollista! hehkutan.
– Ai kuuhun lentäminen? tiedustelee 10-vuotias.
– Kyllä.
– Se että mie muutun pojaks? kysyy 8-vuotias tyttäreni.
– Kyllä.
– Tulla pistoolilla ammutuksi?
– Varsinkin se. Jos sitä haluaa, niin voi matkustaa slummialueelle Yhdysvaltoihin.
– Mikä on slummi?
Selitän sanan slummi ja jatkan intopiukeana Annan lukemista.
– Siis ihana. Tää aikuinen nainen sanoo, että hän riittää sellaisena kuin on. Minäkin riitän tällaisena. Miettikää nyt, myö ollaan hyviä just tällaisina, ei pitäs olla koko ajan tarvetta riuhtoa ja revitellä. Onko teillä lapset sellainen olo, että työ riitätte sellaisina kuin olette?
– Ei, en saa ilmaiseksi pleikkaa olemalla sellainen kuin olen, isoin töksäyttää.
– Eri asia. Kukaan normaali ihminen ei saa mitään ilmaiseksi tekemättä mitään paitsi pilalle hemmotellut lapset. Meillä ei ole rahaa kuin roskaa, huomautan.
– Niin, meillä on roskaa enemmän kuin rahaa! keskimmäinen hihkaisee.
– Mikä on normaali ihminen? isoin kysyy.
– Ei ainakaan äiti! keskimmäinen hihittää.
– Hei äiti on ”normaali”, isoin kommentoi ja tekee sormillaan lainausmerkit ilmaan.
– Very funny. No hei, kuvitelkaa jos isillä olis normaali nainen. Vähänkö sillä olis tylsä elämä, puolustelen.
– Niin. Pääsisin paikasta A paikkaan B ilman muuttujia ja olisi viisivuotissuunnitelma. Kun olis edes kaksivuotissuunnitelma, mies huokaisee ja ottaa hörpyn oluestaan.
– Mut hei ihana kun työ keskustelette. Vaikuttaa siltä, että teistä ei tule juntteja, totean ja katson lapsiani ihailevasti.
– Mikä on juntti? Oonko mie juntti? isoin tiedustelee.
– Elä kysele, mies vastaa.
– Lapsi haluaa tietää, asiallinen keskustelu. Ja vastaus kysymykseen: isäs on juntti, tokaisen.
– Minä en keskustele vaille kymmenen illalla, mies ärähtää.
– No se nyt ei kato kellonaikaa, millonkaan ei ole hyvä aika, korotan ääntäni.
– No ei sitten.
– Eikun nyt keskustellaan. Poikani, kysy ihan mitä vain, yllytän.
– Montako miestä sulla on ollu? poika kysyy muitta mutkitta.
Ihan tätä en ollut osannut odottaa. Pyörittelen vastausta mielessäni hieman liian kauan.
– Tuota. Tämä kysymys ei taida olla lasten eikä isin korville. Kysypä joku toinen!
– Kerro kerro!! lapset kannustavat kuorossa ja virnuilevat kuin viimeistä päivää.
Mies kääntyy puoleeni ilkikurisesti.
– Niin, äiti kertoo nyt kun aloitti. Ei sitä korttia voi vetää pois, jos kysymys on jo esitetty. Vastaa.
Yritän miettiä diplomaattista vastausta.
– No muutama… Kolme poikaystävää ennen isää.
– Entäs se Sandels? poika tiedustelee.
Mietin kuumeisesti. Muutamaa Sandelsia oli kyllä tullut imettyä, mutta ne olivat oluita.
– Sandels?
– Se ruotsalainen.
– Ai Staffan? nauran katketakseni.
– Just se. Miks työ erositte?
– Siinä oli kaikenlaista. Kato kun rakkaus ei aina riitä. Voi tulla muita asioita, joista ei pääse yli eikä ympäri ja jotka tekee sen rakkaudenkin liian vaikeaksi, niin että lopulta luovuttaa ja luopuu rakkaudesta. Päästää irti kaikesta kauniista. Ja joskus vaikka kaikki muu loksahtaisi kohdilleen ja hetki olisi oikea, niin sitten ei välttämättä olekaan rakkautta. On se merkillistä tämä ihmiselämä.
– Joo riittää varmaan nää maata syleilevät vastaukset. Perhe saunaan, mies komentaa.
– Erootteko työ joskus? Jos erootte niin vähänkö siistiä – mulla olisi kaks kotia, isoin maalailee.
– Ei olla eroamassa. Äiti ei pärjäis ilman iskää ja isällä ei olis äksöniä ilman äitiä, vastaan.
Saunan lauteilla katson olutta hörppivää miestäni ja esitän illan viimeisen kysymyksen.
Viime viikolla lupasin heittää pari opiskelijaa kampukselta keskustaan. Sama suunta, no big deal. Siinä lampsiessamme parin sadan metrin matkaa koululta parkkipaikalle alkoi kuitenkin kaduttaa. Missähän kunnossa autoni mahtoi olla? Oli pakko varoittaa teinejä, että älkää sitten säikähtäkö. Kun kolme lasta murustelevat ja mäihäävät autoa niin jälki on sen näköistä. Todellisuudessa olin enempi huolissani omista jätöksistäni. Montakohan banaania mahtoi lojua penkillä tai jalkatilassa? Ehtisikö vetää ne ajoissa pyllyn alta pois? Aina en ollut ehtinyt ja sain kuulla siitä vieläkin.
Siinä selitellessäni olin pettynyt itseeni. En ollut yhtä rohkea kuin Aikku, joka häpesi kotiaan, mutta jätti varoitteluvirret veisaamatta ja päätti kohdata hammastahnaroiskeet ja kissanpaskan koristamat kaakelit silmästä silmään ystävän tullessa yllätysvisiitille.
Minun yllätyskyytiläiseni – siis opiskelijani – vakuuttelivat, etteivät säikähtäisi menopeliäni. Jalat olivat kuulemma niin muussia seisomisesta, että halusivat vain mahtua johonkin rakoon istumaan. Mahtuisivatkohan? Ne helkutin pahvilaatikot ja pari viikkoa sitten autoon survotut mapit kolisivat siellä edelleen. Entä jos jostain haisisi paska?
Näin sieluni silmin, kuinka opettajan auktoriteettini mureni, vaivalla väsäämäni opetustunnit menettivät hohtonsa ja antamani elämänohjeet valuivat kuin vesi hanhen selästä. Minut muistettaisiin säälittävänä elämänhallintansa menettäneenä keski-ikäisenä suharina.
Samassa topuuttelin laukalle lähtenyttä mieltäni. Minäkin olen ihminen. Olen vajavainen enkä oikeastaan koskaan ole sitä peitellyt. En varsinkaan tänä syksynä, kun olen tehnyt viikkoja surutyötä ennen ja jälkeen isäni kuoleman. Voimavarat ovat olleet finaalissa ja eräänäkin maanantaiaamuna pillahdin itkuun kesken oppitunnin. Opettajanhuoneessa olin tehnyt sitä jo lukuisia kertoja. Itse asiassa heikkouden näyttäminen opiskelijoille ja työkavereille oli lähentänyt meitä kaikkia. Ja koska surutyö on vasta alussa, tiedän tippuvani vielä monta kertaa.
Joten mitä yhdestä homeisesta etelän hedelmästä? Kun kohtaa tarpeeksi isoja asioita elämässään, yksi banaani perseessä ei tunnu missään. Tiedä sitten miten joku toinen sen hedelmän hanurissaan kokee, mutta siinähän se luonteenlaatu punnitaan.
Kun koulun parkkipaikalla sitten aukaisin auton ovet, huokaisin helpotuksesta. Näky ei ollut niin paha kuin tavallisesti. Nopealla ranneliikkeellä heivasin parittoman hanskan, Terveydeksi-lehden, pinkin crocsin, käytetyn maskin (vai liekö puhdas?), barbin hameen, legopalikan, kaksi vahaliitua ja lyijykynän pätkän takakontin puolelle. Hapankorpun murut, puoliksi juodut vissypullot ja karkkipaperit saivat jäädä penkille ja jalkatilaan hyppimään.
– Ei paha, totesi toinen opiskelijoista lohdullisesti.
Mitä yhdestä mustuneesta makupalasta.
Autohäpeä muistuu mieleen myös parin vuoden takaisesta syysaamusta. Oli kiire kuten tavallisesti, ja piti ehtiä heittämään keskimmäinen eskariin ennen kuin kaasuttaisin työkeikalle Juukaan. Juoksin autolleni ja oven avattuani aloin sykyillen siivota autoni sisuksia. Noukin ensin paniikissa banaaninkuoret jalkatiloista ja hinkkasin sitten kiivain liikkein muruista etupenkkiä lumiharjalla, kun muutakaan asetta ei käsiini sattunut.
Keskimmäinen katseli tehokasta touhuani ja parkaisi:
– Mitä sie äiti teet??!”
– Äitille tullee tännään hienohousunen mies kyytiin istumaan, hävettää kun on tämmönen sotku!
Tähän kuusivuotias tyttäreni huudahti naurahtaen:
– HIENOHOUSUNEN MIES!! No sekö se on tässä elämässä tärkeetä!
Samassa tyttäreni istui etupenkille, alkoi vetää etusormellaan kojelaudan pölyjä liioitellun hitaasti ja venytti pikkuvanhasti:
– Pyyyyyhinpä vähän pöööööölyjä, tuosta ja tuosta ja vähän tuosta.
Tunsin itseni naurettavaksi. Kun ajoin pohjoista kohti, päätin kohdata ihmiset sinäkin päivänä rohkeasti ihan omana itsenäni. Aitona ja alkuperäisenä. Saisipa hienohousuinen mieskin vähän elämää ja etelän hedelmää puntteihinsa. Ja jos ei kyyti kelpaisi niin kävelköön.
Autohäpeästä muistuttaa myös se vuoden takainen työaamu, kun meinasin menettää tajuntani autoa startatessani. Ihmettelin makean mädäntynyttä hajua ja aloin etsiä syyllistä. Lopulta apukuskin jalkatilasta osui silmiini tilsaantunut etelän hedelmä, joka oli räjähtänyt läppärilaukkuuni ja jonka olin kiireessä heivannut autoni jalkatilaan. Kiikutin mätäpaiseen roskiin ja ajelin töihin pää ikkunasta roikkuen.
Yllatys!!Parempi banaani katolla kuin kymmenen penkillä.
Aikuisten oikeasti minulla ei ole mitään hävettävää autoni siisteyden suhteen, kun mietin siskoani. Hänellä on monen päivän pissivaipat, käytetyt maskit, puoliksi syödyt riisikakut, koko sarja työkaluja porakoneesta ruuvipuristimiin ja keräilyerä kierrätykseen meneviä roskia metalleista muoveihin pitkin poikin peltilehmää. Ihan rehellisesti sanoen, istuisitko mieluummin banaanin vai pulttisaksien päälle?
Eräänä keväänä naapurini leikkeli hopeakuusiaan ja antoi meille oksia rappusten eteen koristeeksi. Sisko ihaili havuja ja kysyi riittäisikö niistä hänellekin. Tuota pikaa naapuri kantoi tontiltaan lisää oksia ja työnsimme ne takakonttiin. Puoli vuotta tästä sisko tuli kylään ja menin survomaan hänen Volkkariinsa vaatesäkkiä. Kun avasin takaluukun, koin déjà vuun. Ne keväällä kuusi kuukautta sitten leikatut kuusenoksat keikkuivat edelleen pirssin perukoilla kyytiä ottamassa. Hopeinen väri oli taittunut ruskeaksi, mutta muuten kasvi oli tunnistettavissa. Ehkäpä niistä joulupuun vielä saisi rakenneltua?
Kesäisin siskon auto-ongelmat saavat erilaista särmää. Eräänä kuumana kesäkuun päivänä menin siirtämään siskoni autoa kesämökin pihasta. Kun istahdin kuskin paikalle, aloin samoin tein kakomaan ja syöksyin koslasta ulos. Henkeäni haukkoen kiersin kotteroa ja kuikin varovasti sisään ikkunoista. Erotin takakontista mustan jätesäkin, josta arvelin hajun tulevan. Tai tiesin. Jos jätteet muhivat päivän seksihelteessä, oksennusrefleksi lienee normireaktio. Asiaa siskolta tiedustellessani hän totesi:
– Ai hitto unohin viedä sen roskiksen! Et viittis?!
Draaman tajua siskolla riittää, jos käryävistä kakkavaipoista ei ole tarpeeksi äksöniä tarjolla. Pari kuukautta sitten sisko oli unohtanut tyhjän bensakanisterin takakonttiin keskellä elokuun helteitä. Muutaman tunnin kuluttua koko Volkkari oli haissut bensalle ja kanisteri oli niin turvonnut, että Bagdadin autopommi-iskut uhkasivat jäädä kakkoseksi. Helppo tapa päästä kerralla autohäpeästä eroon.
Kyselin lapsilta, mitä toiveita heillä oli laiskan viikonloppupäivän vietosta. Eskarilainen halusi kuunnella Soturikissoja luureista ilman, että joutuu samalla siivoamaan (ilmainen vinkki!). Neljävuotias puolestaan kysyi, että koottaisiinko yhdessä hyllyllä jo jonkin aikaa odottanut 5oo palan TatuPatu-palapeli.
Se oli virhe.
Väittävät, että pienet lapset ovat herkkävaistoisia ja oppivat nopeasti lukemaan vanhempiaan. No jos näin, on, niin tämä meidän yksilömme vaikuttaisi saaneen niissä arpajaisissa rosvosektorin.
Olin harkitsevinani. Se on kyllä aika iso palapeli. Toisaalta, jos se on sinun toiveesi, niin totta kai, kyllähän äiti voi auttaa. Vietetään yhteistä laatuaikaa. Samalla nyppäisin olaltani sen pienen terveen järjen äänen, joka yritti vikistä, että jospa kuitenkin se 50 palan Frozen riittäisi? Sitä paitsi ihan sama. Jos sille tielle lähdetään, niin alkoholistille riittää yksi paukku ja minä pääsen vauhtiin vaikka Pikku Myyn ensipalapelistä.
Pyhät palapelisäännöstöt velvoittavat kulkemaan tiettyjen alkurituaalien läpi. Ensi palat lajitellaan: reunapalat, taivaspalat, muut mielenkiintoiset kokonaisuudet ja sitten se yksi epämääräinen kasa niille, joille ei parempaakaan pinoa löydy. Yhtään palaa ei ole lupa yhdistää ennen kuin tämä tärkeä valmisteluvaihe on suoritettu.
Lajittelimme paloja hyvässä yhteisymmärryksessä hetken, kunnes neitokaisen katse alkoi harhailla. Pian tämän jälkeen alkoi huijaaminen: tinttara yritti sovitella yhteen osasia lajitelluista pinoista. Onneksi sain kiinni, ennen kuin vahinkoa pääsi tapahtumaan. Huomasin myös, että reunapalojen tunnistaminen ei saavuttanut aivan vaadittuja standardeja ja siksi jouduin käymään läpi myös hänen lajittelemansa palat. Aikaahan siihen meni, mutta ainakin palapelihenget olivat tyytyväisiä, kun kaikki alkurituaalit suoritettiin sillä pieteetillä, jota lajin harrastaminen vaatii.
Viimein päästiin seuraavaan välttämättömään vaiheeseen, eli reunojen kokoamiseen. Hätistin pois eskarilaisen, joka yritti koota violettimekkoista turistia palapelin keskellä. Eikös sinulla ollut se Soturikissat? Tämä on nyt kuule pienemmän siskon oma juttu, ei saa tulla säätämään.
Ohjasin muutaman helpon palan lapselle ja katsoin, miten hän sommitteli niitä yhteen suurella hartaudella. Voi miten suloista! Mutta huomaathan, että bikinirouva seisoo Tatun vasemmalla puolella ja tuo raitapala on selvästi ravintolan markiisia. Tästä tämä lähtee syntymään! Kylläpä meillä on mukavaa. Ja minä kun pelkäsin, että en osaisi olla aikuinen.
– Eieieieieiei! Pinoja ei saa sotkea! Ihan sama, vaikka olisit vain metrin mittainen, pöytään ei nojata niin, että lajitellut palat menevät sekaisin. Tai siis – tässä kulta, haluatko laittaa tämän Tatu-palan paikalleen? Mieti ihan rauhassa, äiti tekee sillä välin nämä reunat loppuun.
Isäukko manaili aikoinaan korttipeleissä, että tällaista se pelaaminen on, kun vastustajat toimivat turistiluokassa, täysin mahdotonta ennustaa siirtoja minkään logiikan mukaan. Ja ihan oikeassa olikin. Alle kymmenvuotiaana hyvä kun säännöt muistin, kortteja en todellakaan laskenut. Sitä paitsi veli väitti aivan päinvastaista: oli tunnistanut hienostuneen taktiikkani ja nimesi sen kuvaavasti nimellä ”pakokauhuinen orava”. Jotain kertoo voittamisen innosta sekin, että isä kirjoitti oman nimensä kohdalle sarakkeeseen ”King”. Niin tai näin, tietynlainen (maaninen) peliin heittäytyminen mahtaa kulkea suvussa, vaikkakin koen saaneeni asian hallintaan.
– Ei sinne! Asfalttimiehen palat ovat jo oikealla kohdalla. Ei niitä saa liikuttaa! Ja älä kuvittelekaan siirtäväsi sitä palapeliä tai et katso Pipsa Possua kuukauteen. Tai siis… jospa seuraisit tuosta sohvalta, kun tämä taitaa olla vähän vaikea? Laitetaanko Pipsa Possu pyörimään?
– Ei kun oikeasti, sormet pois.
Hämärästi muistelen, että murisin ja näytin hampaitani.
Määrättömän ajan jälkeen nostan lasittuneen katseen lähes valmiista palapelistä ja käyn onkimassa vastahakoisen lapsen leikeistään.
– Tulehan laittamaan viimeinen pala paikalleen, eikös tämä ollut meidän juttu?
Kylläpä meillä olikin mukavaa. Näillä näytöillä lapset kippaavat minut vanhainkotiin heti, kun ensimmäiset dementian oireet ilmestyvät. Onneksi palapelit pitävät tutkitusti virkeänä, joten saan muutaman vuoden lisäaikaa.
