Categories
matkailu rentoutuminen Yleinen

Urheat Urpot Herajärven kierroksella

Tämä tarina kertoo pienen ja pullean apinasta polveutuvan sohvaperunan ja uljaan, sudesta polveutuvan valioyksilön seikkailusta. Matka suuntasi kansallismaisemiin Herajärven kierrokselle. Kyseinen kierroshan on tunnetusti yksi Suomen vaativimmista vaelluskohteista, josta on moni kokenut Lapin matkaaja lähtenyt kesken matkan taksilla pois (tämä on muuten fakta). Reitin varrelta löytyykin useampi paikka, mihin voit tilata itsellesi kyydin voimien loputtua. Vastaavaa maaston korkeuserojen vaihtelevuutta ei löydy juuri mistään päin Suomea. Atk:ta jos joku osaa selata, niin sieltä löytyy ohjeistusta kuinka kyseisen kierroksen voi suorittaa hengissä.

No mehän ei tunnetusti osata lukea, joten kamoja pakattiin reppuun edellisenä iltana ja samalla arvottiin Crocsien ja lenkkareiden soveltuvuutta reitille. Repulle tuli painoa vaatimattomat 26 kiloa, josta ainakin puolet oli tämän valioyksilön muonaa. Kuten suuret valloittajatkin (Kolumbus ja mitä näitä nyt on), myös Urpo valjasti orjan kantamaan kaiken.

Kuvat kuvattu reitin varrelta. Tässä jutussa satunnaisessa järjestyksessä.

Päivä 1

Matkaan startattiin perjantaiaamuna Kolin parkkipaikalta ja näin korona aikaa kun elämme, ei maisemahissikään ollut käytössä. Hintelä orja saikin esimakua tulevasta seikkailusta jo kiivetessään parkkipaikalta Ukko-Kolin huipulle. Tässä vaiheessa matkaa oli tullut 200 metriä ja nousua korkeussuunnassa 100 metriä. Ukko-Kolilta matka jatkui Ryläyksen vaarojen kautta aina Kiviniemeen. Kiviniemen luontotilan pehtoori osasi kertoa, ettei hänen 12 vuoden uransa aikana ainutkaan ranskanbulldoggi ole koko kierrosta kiertänyt, vaikkakin sen esi-isät ovat siellä aikoinaan eläneetkin. Kiviniemeen pystytimme teltan ja lepuutimme 22 kilometrin matkasta uupuneita tassuja.

Päivä 2

Aurinko nousee aikaisin aamulla, mutta me ei. Teltasta kömmittiin huonosti nukutun yön jälkeen 8 aikoihin aamulla ja yritettiin saada orjan kangistuneet jalat taas toiminta kuntoon. Ravitsevat aamupalat naamariin ja reppu selkään. Matka jatkui kohti eteläpään laavua, jonne saavuimmekin iltapäivällä. Tässä vaiheessa lippukuntamme oli saavuttanut puolivälin (30km). Eteläpäästä suuntasimme Pielisen rannoilla kulkevia harjuja pitkin kohti Rykinniemeä. Rykinniemen hiekkarannoille saavuttua matkaa oli päivälle kertynyt jälleen 22 kilometriä.

Ainainen valittaja, tuo reppua raahaava retkikuntamme vähemmän uljaita ulkomuotoja perinyt jäsen jatkoi valittamistaan väsymyksestä. Ei reppana uskaltanut sukkia heittää jalastaan, siinä pelossa että matka keskeytyisi rakkojen näkemisestä. Annettakoon anteeksi, saihan se teltan pystyyn (ei sen teltan, mitä te kuvittelette) ja valmisti maittavan ruuan ennen kuin kömmimme makuupussiin.

Päivä 3

Heräsimme neljän aikaan aamuyöstä joutsenten sulosointuihin. Retkikuntamme johtaja yritti haukkua nuo kovaääniset kaakattajat tiehensä teltan sisäpuolelta käsin. Orjan saatua suuren johtajan rauhoittamaan jatkoimme unia aamuseitsemään asti. Herättyämme työjuhta kiskoi kengät Buranan voimalla jalkoihinsa ja raahautui pihalle katsomaan aamun säätä. Sään ihmettely vaihtuikin äkkiä joutsenten ihmettelyyn, kun huomasimme pystyttäneemme pesämme 30 metrin päähän joutsenten pesästä. Se selventikin aamuöisen metelin (liekö bileitä pitivät).

Ravitsevan aamupalan, joutsenten haukkumisen ja leirin reppuun pakkaamisen jälkeen olikin aika siirtyä viimeiselle etapille. Rykinniemi-Koli. Reppua raahasi tuttuun tapaan laiska juhta ja tietä näytti tuo valtavalla itseluottamuksella varustettu Pariisin porsas. Siinä missä lippukuntamme johtaja juoksi vaarojen nousut ja laskut, repunkantaja laahusti keppejä apuna käyttäen hitaasti perästä. Iltapäivällä saavutimme tuon kukkulan, jota repunkantaja kutsuu Ukko-Koliksi, siis sen saman paikan mistä koko reissu alkoi. Johtajassako vika, kun ympyrää kierrämme?? Voiton merkiksi lippukuntamme johtaja nostettiin Leijonakuningasmaiseen tyyliin ja lausuttiin kuolemattomat sanat ”kaikki, mitä valo koskettaa on kuningaskuntaamme!”

Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti!

Tässä vielä pari faktaa reissulta:

  • Herajärven kierroksen merkityn reitin pituus 61 km. Meille kertyi kolmen päivän aikana matkaa kaikkiaan 67 kilometriä. Leirissä liikkumiset mukaan luettuna.
  • Askelia otettiin kolmen päivän aikana 106 600 kappaletta!
  • Nousua kertyi 3175 metriä ja jos oikein ymmärsin niin tämähän tarkoitaisi pystysuoraa ylöspäin reilun kolmen kilometrin korkeuteen. Viisaammat korjatkoon jos oon väärässä.
  • Keskimääräinen nopeus oli noin 25 minuuttia per kilometri. Ei ihme että johtaja meni edellä. Kertoo toki myös reitin vaativuudesta.
  • Ja todellakin retkikuntamme johtaja on kutsumanimeltään Urpo. Ette ikinä arvaa kuka sen keksi.

Categories
juhlapyhät ruoka

Appiukko ruokatrendien aallonharjalla

Perunoita

Olen siitä onnellinen, että nain miehen, joka sekä kokkaa, siivoaa että osallistuu lasten asioiden hoitoon. Ei se mikään Gordon Ramsay ole, ei edes Kape Aihinen, mutta kelpaa minulle, koska en minä mikään kulinaristi ole.

Kokkaustaitonsa mieheni lienee perinyt isältään. Appiukon bravuuri on lohisoppa, jota se keittää kylätapahtumiin tuhansia annoksia. Ja se on herkkua, koska se on “munien kanssa keitetty.”

Mutta ei sillä ukilla aina ole putkeen mennyt kokeilevassa keittiössä. Mieheni muisteli lapsuuttaan, ettei esimerkiksi riisivelli pitkäjyväisestä riisistä päässyt jatkoon.

Äitienpäivänä soittelimme anopille onnitteluja. Paikan päällehän emme päässeet, koska autossa oli taas joku paskana. 

“Isäs teki meille mummon kanssa täydellisen aamiaisen”, anoppi hehkutti. Sitten anoppi kikatti puhelimeen tikahtuakseen. Naurun pyrskähdysten välistä saimme poimittua tarinan:

Olipa kerran mies ja vaimo, joiden lapset olivat aikuistuneet ja hoitivat omia perheitään ympäri maakuntaa. Elämä soljui rauhallisesti eteenpäin, ja mies ja vaimo olivat onnellisia. Välillä talo tuntui liian hiljaiselta, mutta sitten satunnaiset sukulaiset, serkut ja lapsenlapset rikkoivat tasapaksun arjen.

Eräänä äitienpäiväviikonloppua edeltävänä perjantaina anoppi saapui kaupungin mekkalasta maalle tyttärensä ja vävynsä tykö. Anopilla oli kovin herkkä vatsa ja tarkka ruokavalio, joten ruokapuoli oli vieraillessa otettava huolellisesti huomioon. Ei sillä, kyllä vävylläkin oli verenpainetta laskevaa ja kolesterolia vähentävää vihreää lautasella, siitä piti tytär hellästi huolen. Mummolla vääränlainen ruoka aiheutti kuitenkin akuutimpaa hengenlähtöä. Tyttärellä sattui kuitenkin olemaan menoja illalla, joten käytyään äitinsä kylään hän kirjoitti ohjeet miehelleen ruuanlaittoon ja hävisi, minne lie marttakerhoon tai talkoohommin pyörähtänyt. Catering-keikalle.

Mies luki ohjeita. Perunalaatikkoa. Helppoa, tätä oli ennenkin tehty. Mutta koska ruokarajoitteinen anoppi oli kylässä, noudattaisi hän varmuuden vuoksi ohjetta kirjaimellisesti. Ettei kukaan vaan epäilisi mitään… 

Orjallisesti mies kuori ja viipaloi perunat, pilkkoi lihan ja kokosi ne lasivuokaan. Uuniin, kaksi naksautusta, 250 astetta. Vajaan tunnin päästä mies pudotti lämpötilaa ruutupaperille kirjoitetun ohjeen mukaan, vilkaisi samalla luukun lasin läpi ruokaa. Jotenkin se näytti oudolta. 

Tunnin päästä mies kurkisti uuniin jälleen. Ruuan piti olla jo valmista. Ei se siltä näyttänyt. Mies vinkkasi anopinkin katsomaan. Mies ja mummo pyllöttivät uuden uunin edessä ja koettivat nähdä ruokaa. Anoppi toivoi, että olisi muistanut ottaa lasinsa mukaan.

“Ei se ihan kypsältä näytä”, anoppi tuumii. 

“Jos siulla ei ole nälkä, annetaan olla vielä hetki”, vävy totesi. 

Kun perunalaatikko oli ollut neljättä tuntia uunissa, vävy nosti varovasti ruuan pöytään. Olihan sen kypsä jo oltava! Anoppi istui pöydän ääressä. Alkoi jo hieman heikottaa. Lounaasta oli jo jonkin aikaa, mutta ei hän viitsinyt hoputtaa. Vävy näytti sekin nälkäiseltä ja hieman hermostuneelta. 

“Pitäis sen kypsää olla”, mies totesi ja lappoi isomummon lautaselle ruokaa. “Maista.”

Anoppi totteli, ohitti sianlihakimpaleen ja valitsi koemaistettavaksi perunaviipaleen. Jo ennen kuin haarukka painui kiinteään perunaan, tiesi, etteivät potut olleet kypsiä. Kiltisti isomummo pureskeli perunanpalaa. 

“Juu, raakaa on.”

Tässä vaiheessa mies, jonka olomuoto on hillitty ja hallittu, reaktiot rauhalliset ja perustellut, hermostui ja alkoi ratkaista ongelmaa, minusta ainakin, hyvin loogisesti. 

Mies soitti vaimolleen. 

“Mikä perkele tässä on? Tein ihan just ohjeen mukaan ja tämä on ihan raakaa!”

“En mie täältä sille mitään mahda.”

“Mummokin on nälissään!”

“Ei miulla mikään hätä ole…”, anoppi huikkasi pöydästä.

“No tulen kaupan kautta.”

“Kiitos.”

Illalla mies palasi asiaan. 

“Ihan varmasti oli oikeat asteet 250 ja sitten tunnin päästä 150, ja kaks naksautusta vasemmalle.”

Vaimo kurtisti kulmiaan, nousi sohvalta ja meni uunin luo. Naksutteli hetken uunin nappuloita ennen kuin purskahti räkäiseen nauruun. Osoitteli uunia ja taipui kaksinkerroin. 

Miestä alkoi suututtaa. 

“Mikä? Mitä sinä?”

“Tuo…” vaimo ei saanut naurultaan sanottua mitään. Mies tuli uunin luo ja vaimo naksautteli uunin kytkintä kaksi naksautusta vasemmalle ja taas oikealle. “Siulla oli valot päällä!”

Anoppi hohotti puhelimeen: “ Se oli valoja pitänyt kolme tuntia päällä! Valohoitoa pottulaatikolle!”

Seuraavalla viikolla kuopus laittoi ruokaa. Seurasin sivusilmällä touhuja, mutta en saanut lupaa osallistua. Hernekeittoa purkista. Kohta kuului viaton kiroilu.

“Voi helkkari! Mie tein ukit! Tää ei oo ollu päällä!”

Appiukko oli tainnut keksiä sekä ruokahitin että uuden sanonnan.

Kalavuoka
Solariumiin menossa.

Categories
kaaos perhe rentoutuminen

Uuvuttavaa unettomuutta, kärsimystä kesäillassa nro 3

Kyllä häntä nyt nukuttaa! Sori, jos näpyttelyni häiritsee päiväuniasi.

Oli valoisa toukokuun ilta nukkumaanmenon aikoihin, kun Tinsku viestitti työasioista, mutta oli siinä akuuttiakin asiaa. 

“Vittu menee hermo! Tuo yks alkaa huutamaan ysiltä kuin sika ettei saa unta. Eikä sitten täällä nuku kukaan ennen puolta yötä. Alan olla aika tööt.”

Samaistuin. Meillä eivät huutaneet ihmispennut, vaan kissat. Edellisenä yönä pullerokissamme oli raapinut makuuhuoneen ikkunaa tuntemattomasta syystä. Oli tarjottu ruokaa, vessaa ja ulkoilmaretkeä. Aina kissa palasi ikkunalle. Lopulta kissa oli teljetty alakertaan, mutta koira oli solidaarisesti avannut kaverille oven ja kohta mirri vingutti jälleen ikkunaruutua. 

Palauttavan yön jälkeen päivän perustoiminnot olivat menneet pääasiallisesti autopilotilla, mikä oli muodostunut ongelmaksi muutaman ennalta käsikirjoittamattoman tapahtuman kohdalla. Suurin osa energiasta oli kulunut silmien aukipitämiseen mm. ongelmanratkaisun, hahmottamisen, ajantajun ja kuullunymmärtämisen kustannuksella.

Varttia vailla yhdeksän kuopus vaati liikoja aivotoiminnaltani. 

“Äiti, anna miulle viis minuuttia lisäaikaa.”

“Mitä?” Eihän sillä ole edes peliaikaa. Eikä puhelinta. Ehkä. 

“Kävisin suihkussa ennen kuin meen nukkumaan.” 

Häkellyin. Ei meillä ollut suihkussa käyntiin lupaa tarvinnut kysyä. Ei se slimen tekoon kylppärissä lupaa kysynyt? Edellisen satsin koenäyte roikkui edelleen katossa. 

Vilkaisin kelloon ja tajusin tytön tarkoittavan lisäaikaa iltatoimiin. Onneksi kuopus oli ehdollistunut nukkumaanmenoaikaansa.

Sympatiseerasin Tinskua:

“Onko se ehtinyt rauhoittua päivän kiireiden jäljiltä? Onko sillä jotain mielen päällä? Onko se syönyt?”

Liki 15 vuotta nukkumattomia öitä olivat koulineet minusta uniasioiden kohtalaisen kovan kokemusasiantuntijan, joten koin velvollisuudekseni muistuttaa Tinskua näistä asioista. Jos hän ei vaivaisella 12 vuoden kokemuksellaan ollut tullut kaikkea ajatelleeksi. Toki olin paljon parempi kasvattaja ja kasvatusnäkemykseni järkkymättömämpi jo ennen kuin sain omia lapsia.

Lähetin Tinskulle  jaxuhaleja ja tszemppipusuja ennen kuin laitoin puhelimen lentokonetilaan. Sitten tarkistin, että yöpöydällä oli tarpeeksi pehmoleluja ja pieniä tyynyjä. Tyynyt ovat tärkeä osa rentouttavaa ja palauttavaa unikokemusta. Ensisijaisen tehtävänsä lisäksi ne toimivat kuollettavana aseena myös kollegani makuuhuoneessa. Täydellisen tarkka tyyny ei kuulemma ole. Vaikka varsinainen kohde eli katossa inissyt hyttynen hiljenikin, sivuosumia saivat sekä yöpöydän irtaimisto että miehen kauneusunet.

Itse en pitänyt tyynyjä hollilla tappamistarkoitukseen (vaikka pistin tämän työkaverin vinkin mieleen), vaan lähinnä uhkailuun. Kissa nimittäin piti entisöimistä odottavaa vintagetuoliani raapimispuunaan. Ikävä kyllä raapimisikkuna ei sattunut heittosektoriin. 

Hiljennyin kuuntelemaan omaa kotiani ja nukkuvia lapsiani.

Alakerrasta kuului askelia, kaapin ovet narahtelivat ja seinärakenteiden läpi kantautui vaimeita kirosanoja. Esikoinen etsi takavarikoitua puhelintaan. Turha vaiva. Nyt oli niin hyvä jemma, etten ollut varma löytäisinkö itsekään enää.

Keskimmäinen kiroili huoneessaan ja paiskoi tavaroitaan. Ilmeisesti koekirja oli kadoksissa. Kun tarkemmin kuunteli, selvisi, että koe oli seuraavana päivänä. Ja kyllä, siihen ei oltu kerrattu. Ja luonnollisesti, se oli äitin vika.

Kuopus nyyhkytti dramaattisesti viereisessä huoneessa. Olin loukannut lastani pyytämällä siivoamaan kissanvessat yksin ilman siskonsa apua. (Alkuperäinen esimerkki sensuroitu apulaisen toimesta.) 

Kaivoin pienimmän peiton alta ja silitin uneen. Isommat saivat selviytyä keskenään, sillä epäilin läheisyyteni olevan vettä kuumaan munkinpaistoöljyyn. 

Mies veti minut kainaloonsa ja huokasimme yhteen ääneen. Päivän urotyöt olivat takana. Miehen hengityksen tasaantuessa omat ajatukseni lähtivät laukalle. 

Tytön lupalappu! En varmaan muistaisi sitä aamulla. Tyttö ei ainakaan. 

“Minne sie kimpoilet!” mies ärähti. 

“Tärkeä asia.”

Koputin keskimmäisen oveen ja kerroin asiani oven läpi. Kohta oven raosta työnnettiin lupalappu. 

“Saisko kynän kanssa?”

Sängyssä mies nappasi lusikkaan, lukitsi levottomat jalkani omalla jalallaan. 

“Nyt . Nukutaan.”

Ajatukseni kulkivat puutarhan hoitoon, mustaan multaan, joka paikoitellen jo paljastui lumen alta. Lämpimiin kesäpäiviin, kahvihetkiin terassilla…. Laineiden loiske veneen kylkeä vasten…

“Ei vittu saatana, mikä tuo lotina on?!” mies ärähti. 

Nousin tarkkailemaan tilannetta. 

“Aa, koira. Se nuolee pallejaan.” 

Aamu ei ollut iltaa viisaampi, päinvastoin tuntui, kuin yötä ei olisi ollut välissä ensinkään. Keskimmäinen etsi puhtaita housuja liikkatunnille, esikoinen ilmoitti, ettei aikonut herätä, syödä eikä varsinkaan lähteä kouluun. Pienin nyyhki vaatekaappinsa edessä:

“Miulla ei ole päiväalushousuja! Täällä ei ole kuin yöalushousuja. Ei niitä voi pitää päivällä!”

Samaistuin. Minullakaan ei ollut pikkareita.

Kirjoitusapulaisena tällä kertaa:

nuorinmainen vanhempien lellikki lapseni

Categories
Yleinen

Jo joutui armas aika ja runo raflaava

Lapsi ilmoittaa kello 19.10 maanantai-iltana, että nyt tehdään opelle kortti kevätjuhlaan. Tai ei hän suoranaisesti ilmoita vaan käskee.

– Onko ihan pakko just nyt rättipoikkiväsyneenä, meillä on vielä neljä iltaa aikaa! Ja siskos lähti puistoon, pakko juosta perään.

– ON PAKKO! SE TEHDÄÄN TÄNÄÄN JA PISTE!!

Huoh.

– Äiti onko sulla mitään runokirjoja?!

Onhan mulla. Tosin Tommy Tabermanin eroottiset runot eivät välttämättä ole soveliaita kevätjuhlateemaan. (Tai ehkä olisivat, jos kortissa olisi äidin allekirjoitus, sillä lapseni opettaja on aika hottis.) Ja saattaisihan sieltä jotakin yhtäläisyyttä löytyä keväisiin iloitteluihin – mahla virtaa ja terälehdet aukeavat…

Karistan ajatuksen, otan kirjahyllystä teoksen Runoista rakkaimmat ja isken sen tyttäreni käteen.

– Etsi sisällysluettelosta jäähyväiset tai jotain, miun pitää nyt juosta.

– EI TÄÄLLÄ OLE SISÄLLLYSLUETTELOA MIKÄ SE ON BYÄÄÄ EI TÄÄLLÄ OLE MITÄÄN!!

Avaan kirjan randomilla ja luen esiin pompanneen runon:

– Hampaasi ovat niin harvassa että kun hymyilet tuuli tekee minut mustasukkaiseksi. Pentti Saarikoskea.

– Ihan paska!

Jätän lapseni raivoamaan ja juoksen puistoon kalastamaan pienintä. Kun tulemme sisään, olkkarista kuuluu edelleen huuto. Otan runokirjan käteeni.

– Mites tää: Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan ja pidän sen avoimena. Mirkka Rekola.

– Tai hei tää kävis kouluteemaan: On monta viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään hullua puuta. Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen. Paavo Haavikko.

– EI!! MINÄ KIRJOTAN ITE! AUTA!

– Joo no sitten kannattaa ensin miettiä, mitä haluat sanoa.

– En minä tiedä mitä haluan sanoa!

– Ootko oppinu jotain vuoden aikana?

– Ehkä.

– Tykkäätkö opesta ihmisenä?

– Ai onks se ihminen?

– No ei se apinaltakaan näytä (tai sitten on harvinaisen kivannäköinen apinaksi). Jääkö sulla sitä ikävä?

– En tiedä. Se jää sinne töihin edelleen.

– No mitä jäät kaipaamaan teidän kouluvuodesta?

– EN MINÄ TIIÄÄ! BYÄÄ. KUN EN TIEDÄ! Kuuntele vähän lapsiasi!!!!

– Kun loppuu tää, muisto vaan jää? Aika klisee, unohda.

– EI.

– Tässäkö tää oli? Mitään en oppinu, sori.

– BYÄÄÄÄ.

– Tästä alkaa loma, et oo enää ope oma.

– Byäääää.

– Hei nyt välähti! Kun lähtee mister Karhu, pääsee parku!

– Lopeta, hulluko sinä olet? ÄRSYTTÄÄ!

– No miksi sinä pyydät apua, jos en saa ehdotella mitään tai keksiä mitään?!

– EN TIEDÄ.

– Entäs tää: Olin pieni, imin sinusta tietoa kuin sieni. Olet oppaani, minne käykin tieni.

– Miks mie tommosia kakkarunoja laittasin!?

Alan kirjoittaa muistiinpanoja, sillä keskustelu on mielestäni hauska.

– Eihän sulle voi mitään sanoa, kun sie kirjotat kaiken ylös! Varmaan tuonkin laitoit ylös! tyttäreni huutaa.

– No en vielä, mutta nyt kun mainitsit niin laitetaas ylös. Kakkarunoja…

– Tyhmä!

– Hei mitäs myö laitettiin sille bussikuskille silloin eskarissa? Ootas kaivan sen kuvan kortista. Aa tässä: “Kiitos kun rattia mutkissa käänsit, höpöjä juttelit ja vitsiä väänsit. Kiitos kun olit läsnä ja huolta kannoit, turvallisen kyydin perille annoit. Nyt vaihda jo mopoksi menopeli, kurveista nauti – onhan kesäkeli!” Saiskohan näistä jotakin?

– Hihhhiih.

– Kiitos kun huolta kannoit, jälki-istuntoa annoit…

– EI.

– Mukava oli oppilaasi olla, erotaan nyt sovinnolla… 

– LOPETA!

– Eikun nyt lähtee. Mukava oli olla oppilaasi, opin että Nasaretiin ratsasti aasi. Paitsi että Jeesushan se ratsasti eikä se aasi…

Tyttäreni katsoo minua murhaavasti ja väläyttää:

– Opin matikkaa ja äikkää ja et mul on hullu äippä!

– Hyvä! Mielenkiintoinen lähestymistapa. No mietitääs nyt tosissaan. Mukava oli oppilaasi olla, opin mitä on….. Mikä siihen rimmaa? Polla, sovinnolla, roviolla, oliolla… Nolla! Mukava oli oppilaasi olla, opin mitä on yksi plus nolla.

– Ok. Laitetaan se. 

– Mitäs sitten? Harmi et on vika kerta…

– Joo.

– Noniin Harmi et on vika kerta, onneks ei tarttee mennä edemmäs merta… Että sinut taas nään, komeita kasvojas kaipaamaan jään… Saat kääntymään äidin pään…

– EIIIII! Lopeta! Paska kakkapylly pieru pissi -runo!!!

Kieltämättä huono idea. Lapseni opettaja jatkaa toisen lapseni luokanopettajana ja joudun kohtaamaan hänet jatkossakin.

– No joku tuohon Että sinut taas nään…. Mitä kaipaamaan jään? Oppia, kuria, ohjeita, ilmeitä, vitsejä…. 

– Ei mitään noista!! Ei se kerro vitsejä eikä ilmeile.

– Onpa tylsää. Ei tartteis kuin yksi lause keksiä. Anna tulla nyt.

– No vaikka se oppia.

– Nonni. Harmi et on vika kerta, onneks ei tarttee mennä edemmäs merta, että sinut taas nään, sillä oppias kaipaamaan jään.

– Se on ihan hyvä. Kirjoita sinä! Miten mie tän nallen kuvan nyt saan tohon korttiin kun tää on ihan rutussa?!! BYÄÄÄÄ.

Työn ja tuskan jälkeen.

Yhtäkkiä se iskee tajuntaan. Miksei kukaan oppilas tee minulle tämmöisiä kortteja? 

– BYÄÄÄÄÄ. Miksen minä koskaan saa mitään, en edes omenaa! Teidän opet saa miljoona korttia, tikkaria ja ruusua, ulisen.

– Äiti se johtuu varmaan siitä, että sie opetat teinejä. Ne ei tajua. Myö ollaan alakoulussa, tyttäreni valistaa.

Niin – teinien kiitos pitää lukea rivien välistä. Yksi rupesi vasta itkemään, kun kurssi loppui. Toinen kysyi että miten olenkin kestänyt kaiken – kiukuttelut, murheet, selittelyt ja oharit. Kolmas sanoi kerran, että olen ainut ope, jolle ei tee mieli haistatella tai vittuilla. Neljäs sanoi että olen paras ope ikinä – tiukka mutta en mikään tiukkapillu. Voiko sitä enää kauniimmin sanoa?

Kun terälehdet aukeaa, syntyä uudelleen saa.

Teinien sielunelämästä lisää täältä.

Categories
koulu teinit Yleinen

Me ansaitsemme kultaa! Sanoja stipendeistä

(Julkaistu 2021, päivitetty uusilla tiedoilla toukokuussa 2022.)

Tapanani on kiehahtaa usein ja vähän kaikesta, mutta yksi asia ärsyttää läpi vuoden, yhtenä viikonloppuna erityisesti. Tämä kyseinen viikonloppu on paradoksaalisesti myös mitä ihanin, sillä siitä alkaa opettajan kesäloma. Tällä autuaaksi tekevällä kevätjuhlalauantailla on siis myös kääntöpuolensa: todistusten ja stipendien jako. Siinä sitä punnitaan kenen kersalla on parhain tokari ja kuka saa himoitun kirjekuoren. Ja tämä suututtaa, ketuttaa ja suoraan sanottuna vi….ttaa. Stipendi. Tai sen jakoperusteet. 

Eräässä lähikoulussa samat lapset saavat aina stipendin. En halua mitätöidä heidän osaamistaan ja taitoaan. He menestyvät koulussa, käyttäytyvät (ainakin opettajien nähden) siivosti ja ovat sopivasti sosiaalisia, liikunnallisia ja älykkäitä. Tai kuten eräs äiti totesi “kakkivat sateenkaaria”. Koulumenestys on taattua laatua, kiitettäviä riittää tekemättä mitään.

Koulumenestys on hieno asia, mutta tarvitseeko siitä joka vuosi palkita, jos se sujuu kuin itsestään? Entäs ne, jotka taistelivat kutosensa oppimivaikeuksista tai vaikeasta perhetilanteesta huolimatta? Tai ne, jotka lopulta oppivat istumaan koko tunnin omalla paikallaan? Tiedän lapsia, joiden luokalla kaikki muut saivat vuosien varrella stipendin, paitsi tämä yksi.

Toukokuussa 2022 itkin koulun kevätjuhlassa. Kyyneleet alkoivat poltella luomien alla jo siinä vaiheessa, kun stipendin jaosta kerrottiin. Kuten kerroin, ketuttaa ihan periaatteesta.

Ja katkeruudesta. Omat lapset eivät nimittäin ole saaneet stipendejä niiden kahdeksan vuoden aikana, jona ovat peruskoulussa palloilleet. Äitinä olisin sitä mieltä, että ehdottomasti olisivat ansainneet. On sitä aherrettu niin kovasti!

Kun ensimmäinen stipendi jaettiin “energisimmälle ekaluokkalaiselle”, piti räpytellä ihan tosissaan ja silti kyynel karkasi poskelle. Kerrankin! Tämä tällainen stipendi olisi ollut syytä olla jo aiemmin. Mieheni epäili, että tokko stipendi olisi meidän mukuloille silti sattunut. Duracellpupujemme energiat kun tapasivat suuntautua epätoivottuihin ideoihin.

Siksipä yllätys oli suuri, kun kuopus, viimeinen toivomme, pokkasi stipendin. Yleisössä kohahti jo sukunimen kohdalla, toisen kerran kriteerien kohdalla. Ei se kirjekuori koulumenestyksestä tullut, mutta ystävällisyydestä ja hyvästä käytöksestä.

“Vuoden ärsyttävin pentu”, epäili sisko kriteereiksi. Kieltämättä kuopus osasi säästellä erityisominaisuuksiaan kotioloissa.

Tällaisilla perusteilla lapseni luovuttivat isälleen kourallisen kolikoita, koska isi ei koskaan stipendiä koulussa ansainnut.

Stipendin aina tarvitse olla rahaa. Riittää, että tulee huomatuksi. Kuten perusteet, myös stipendit voivat olla persoonallisia ja kohteelle sopivia. Esikoiseni palasi koulusta tukka nyrhittynä. Kaverit olivat palkinneet sankarin koulutoiminnan ilmaisella parturoinnilla koulun roskalavalta pöllityillä rikkinäisillä askartelusaksilla. 

Aivan varmasti, joka ikinen lapsi ansaitsee tulla kehutuksi ja jokaisen lapsen tulee tietää, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä riippumatta arvosanoista. Ja pelkkä somessa hehkuttaminen ei riitä, se pitää kertoa myös lapselle itselleen.

Kouluarvosanoilla ei loppujen lopuksi ole elämässä ihan mahdoton merkitys. Ylioppilaslakkikin napsahtaa yhtälailla niille, joilla on 11 ällää kuin niille, jotka kikkailevat kompensaation avulla tokarin kouraan. Yritysjohtajaksikin pääsee ammattikoulupohjalta. Tärkein todistus onkin mielestäni  Unicefin kympin tokari . Paras idea ikinä. 

Kokosin tähän stipendinantoperusteita meille, joiden lapset eivät stipendiä saaneet, mutta ovat sen ansainneet. Ehkä jokin näistä sopii muillekin. 

Itse en voinut olla ylpeämpi esikoisestani, joka kotiin tultuaan kaivoi taskustaan seitsenkertaisesti taitellun dokumentin.  Se oli tallessa ja käytännössä ehjänä! Olen kuullut todistuksesta, jota kuljetettiin vasemman jalan lenkkarissa. Koko kesä.

  1. Matikasta ei tullut vitosta vaan kutonen!
  2. Saavutit tavoitteena olleen musiikin vitosen toimivilla työskentelytavoilla!
  3. Löysit keinoja selättää hahmottamisen / lukivaikeuden ongelmat.
  4. Kestit ärsyttävää opettajaa/erkkaopea/kuraattoria/psykologia.
  5. Todistuksessasi oli monipuolisesti kaikenlaisia numeroita.
  6. Pääsit luokaltasi!
  7. Heräsit omatoimisesti kouluun!
  8. Teit itse aamupalasi. 
  9. Muistit repun /kirjat / hampaiden pesun.
  10. Toit todistuksen kotiin. 
  11. Olet vain hirmuisen ihana. 

Vanhemmillekin omat: 

  1. Selvisit tämänkin vuoden Wilma-viesteistä!
  2. Lapsi pääsi luokalta, vaikka  unohdit pakata mukaan sukset/monot/uikkarit/luistimet/kaikki edellä mainitut.
  3. Lapsi pääsi luokalta, vaikka et muistanut tarkistaa kotitehtäviä /kysellä kokeeseen koko vuonna. 
  4. Et vastannut veemäisesti opettajan toiseksi viimeisenä päivänä lähettämään viestiin, jossa epäiltiin kuumeessa olevan lapsen koulukirjojen kadonneen. 
  5. Muistit lopulta / jossain vaiheessa / kaikesta huolimatta laittaa lapset lauantaina kouluun. 
  6. Muistit halata ja kehua lapsia. Selvisitte tästäkin vuodesta. 
Categories
teinit Yleinen

Elämää teinin kanssa – rehellinen vuodatus

elämää teinin kanssa

Varoitus. Sisältää sopimatonta kieltä. 

Teinit ovat luojan rangaistus siitä, että on itse ollut vittumainen teini. Joka kerta, kun hermojen hernekeitto palaa pohjaan manaan lapsilleni yhtä raivostuttavaa jälkikasvua. Ja olen harvinaisen tietoinen, että geneettinen perimä sen heille hyvin todennäköisesti takaa. 

Pari viikkoa sitten päätin tehdä lastensuojeluilmoituksen omasta lapsestani. En enää tiennyt kuinka selviytyä teinin kanssa.

 “Vittu tee! Ihan sama!” suojelunkohde ilmoitti.

Murrosikä on raskasta aikaa, myös teineille itselleen. Eihän teini tahallaan ole vittumainen. Aivot eivät vaan toimi. Erityisesti etuotsalohkot ovat kehitysvaiheessa ja siellä tapahtuu niinkin merkittäviä aivotoimintoja kuin itsehillintä ja tunteiden hallinta. Samalla mantelitumake on kypsä tuottamaan (ääri)tunteita ja keho pumppaa nuoren täyteen sukupuolihormoneita ja stressihormoneita. 

Vähän kuin ajaisi viritetyllä mopolla, josta puuttuu jarrut. Pitää vaan toivoa, että muuten on mopo kunnossa.

Teinien aivot eivät todistetusti kykene tuntemaan myöskään empatiaa, ja oksitosiiniryöpsähdykset saavat teinin kuvittelemaan olevansa maailmankaikkeuden keskipiste. (Tässä on toki hankaluuksia joillain kolmekymppisilläkin. Nelikymppisenä alkaa vituttaa se, kun pitää ottaa huomioon kaikkien tunteet ja toiveet.)

Toissaviikon sota syttyi niinkin tavanomaisesta tilanteesta kuin kotitöistä ja niiden jakautumisesta. Ruuanlaitto lankesi “taas” teinille. Oli käsittämätöntä, myös meille vanhemmille, miksi huone oli “taas” siivottava, sillä roskis ei kovin kaukana ole ja keittiöönkin on kävelymatka. 

Ymmärsin kymmenen minuuttia. Sitten takavarikoin puhelimen. 

“Nyt en varmasti tee mitään!”

“Saat sen kun ruoka on tulilla ja huone raivattu.”

“En.”

“Et halua puhelinta?”

“En.”

“Asia selvä.”

Teinien kielenkäyttö on muuten helvetin yksipuolista. “En tee. Ihan sama. En. Ei kiinnosta. Mene pois. Vittu, elä kysele. Miks aina minä?”

Jälkiviisaana olisi tässä vaiheessa pitänyt muistaa, että teinin aivot ovat keskeneräiset. Kyky hahmottaa syy-seuraus-suhteita ja pitkäjänteisen toiminnan suunnittelu ovat vielä kehittymässä siellä etuotsalohkossa. Nuorten aivot janoavat mielihyvää ja nopeaa palkintoa, ja kaikki tuntia kauempana on kaukaisessa tulevaisuudessa.  

On helvetin paljon mukavampaa makoilla sängyllä tuijottamassa tiktokkia ja snäppäämässä kavereille, kuin lukea kokeeseen, kerätä haisevat vaatteet pyykkikoneeseen (tai edes pyykkikorin tuntumaan), vaikka äiti saattaa seotakin, kun näkee kaaoksen. Tai jos estää mopovarkauden kesken ruotsin tunnin, voi siitä seurata luvaton poissaolo. 

Ollakseni objektiivinen  on myönnettävä, että oma olotila ei ollut suotuisa diplomatialle. Edelliset viikot olin ottanut töissä haltuun uusia vastuualueita ja ennakoimattomia muutoksia, siviilissä oli useampia surujuhlia. Lisäksi lähestyvät perhejuhlatkin stressasivat. (En väitä, että olisin mitenkään täydellinen kasvattaja muutenkaan, että ei tarvitse soitella ja kertoa sitä.)

Siksipä verbaalisen ruoskan sivaltaessa minun sijasta (tällä kertaa) sivulliseen sisareen, loppui ymmärrys teinin käytöstä kohtaan sekä mieheltä että minulta. Neuvotteluvara katosi ja lauseista tuli vaatimuksia ja konditionaaleista imperatiiveja. Samalla kaikki mahdollisuudet järkevään ja kypsään, vuorovaikutteiseen kommunikointiin hävisivät kuin kyseinen teini kässäntunnilta.

Kun keskusteluun alkoi liittyä lentäviä tavaroita, otimme tulitauon. Lapsi otti reppunsa ja aavistuksen enemmän etäisyyttä kylätietä pitkin. Mies otti hermosavut, minä hermokahvit. Kuopus vakoili suunnan, josta lähtisimme teiniä etsimään, mikäli routa ei porsasta kotiin ajaisi. 

Aloin kaivella netistä lastensuojeluilmoituksen teko-ohjeita, mies googletti vinkkejä teinien kanssa selviytymiseen. Netti vyörytti eteemme artikkeleita teinien kehityksestä (mm. MLL). Helpotuksen aalto vyöryi lohdullisena ylitsemme, tämä oli normaalia!

Ja jos rehellisiä ollaan, sattuuhan sitä itsellekin ylilyöntejä, vaikka pitäisi olla enemmän elämänkokemusta ja tasaisempi hormonitoiminta. Ei siis ihme, jos keskenkasvuisella on vaikeuksia ymmärtää, että epämääräinen paha olo voi johtua nälästä tai väsymyksestä. Aikuisena olisi syytä jo tajuta, että tuiskahtelu ja äksyily johtuu teinilläkin stressistä tai jännityksestä. Jos itseä stressaa, entäpä sitten lasta, joka joutuu olemaan ensimmäistä kertaa sitten kastetilaisuuden huomion keskipisteenä. Ja vielä ilman turvallista hupparia ja likaista lippistä.

Huilitauon aikana mieliala tasaantui. Tajusin, että teini on rasittava keskimäärin kolme vuotta, mikä tekee noin 150 viikkoa (3 x 52 viikkoa). Itse olen vittumainen ämmä vähintään viikon kuukaudessa. Vuodessa se tekee noin 12-13 viikkoa, ehkä noin 30-35 vuoden ajan eli vähintään 350 viikkoa. Sitten olisi vaihdevuodet. Että lyhyemmän aikaa se teini on ärsyttävä. Paitsi tietysti, jos teinillä on kuukautiskierto…

Kun teini palasi, solmimme pidemmän aselevon ja jätimme lastensuojeluilmoituksen toistaiseksi tekemättä. Ensisijaisena tukimuotona ei nimittäin ollut välitön sijoitus. 

Kuinkas sitten kävikään?

Sukujuhlista selvittyämme kuoriutui lapsestamme huomaavainen nuori. Kotoa karannut raivopäinen jälkeläiseni leikitti ykkösluokkalaisia kylätapahtumassa ja small talkkasi aikuisten kanssa. Kotona tyyppi teki ruokaa, tyhjensi ruokakassit ja levitti pyykit ilman väittelyä. Etsi varapyörän varastosta (koska aikoi lainata minun pyörääni) ja lainasi rahaa uimahalliin sisarelleen (kysymättä).

Kuvittelin, etten voisi olla enemmän ylpeä jälkeläisestäni. Paitsi, että seuraavana päivänä olin. Kehittymättömistä aivoistaan huolimatta teinini oli koulussa pyytänyt asiallisesti anteeksi mokailujaan. Virheitähän sattuu kaikille. Suurinta kypsyyttä on myöntää tekemänsä virheet. 

Toivoa on.

Pari vuotta sitten kirjoitin asennoitumisharjoituksena teiniajan hyvistä puolista.

Categories
Yleinen

Puhu äänellä jonka kuulen

On viikkoja, jolloin kieli menee solmuun, sanat jäävät suutariksi ja kommunikoinnissa on enemmän yritystä kuin ymmärrystä.

Maanantaina oli pakko turvautua googletranslaattoriin English-Russian, kun minä puhuin aidasta ja maahanmuuttaneet seipäästä. Tai pikemminkin opiskelijat eivät ymmärtäneet, miksi olin unohtanut tulla tunnille. Yritin selitellä ensin englanniksi, sitten suomeksi ja lopulta venäjäksi ja arabiaksi. Tosin en yhtään tiedä, mitä lopulta selittelin, sillä en osaa venäjää enkä arabiaa. Mutta ainakin opiskelijoita hymyilytti. 

Tunnin lopussa hymy vaihtui röhönauruun, kun minä luulin meidän puhuvan munakkaasta, mutta mamut puhuivatkin munuaisesta.

Iltapäivän ruotsin tunnilla kävin teinipoikien kanssa läpi ajanilmauksia ja tapaamisesta sopimista. Yritin herätellä jäpiköitä ennen tunnin loppumista ja kyselin vastauksia viimeiseen tehtävään. Piti osata sanoa sana tai lause ruotsiksi. 

– No Perttu, anna palaa. “Oletko vapaa lauantaina? Nähdäänkö kello kahdeksan?” 

Tommi tökkäsi Perttua kylkeen.

– Ope flirttailee sulle. Vastaa nyt!

– Joooo, nähdään vaan!

Tunnin loputtua eräs opiskelija tuli luokseni ja kysyi, mikä ero on saksan huolehtia-verbeillä. Siinä sitten kirjoitin taululle esimerkkilauseita verbeistä kümmern, sorgen ja aufpassen. Nipistin itseäni. Kuka amis oikeasti kysyy tällaisia? Näkiköhän se, kuinka sytyin? Arvasiko, että tämä oli viikkoni kielellinen kohokohta?

Tiistaina yritin käyttää arabian, saksan ja ruotsin sijaan rakkauden kieltä, sillä oli mieheni syntymäpäivä. Viime vuonna unohdin tämän merkkipaalun ja sain kuulla asiasta sen verran monta kertaa, että tänä vuonna ajattelin vetää överiksi. Oli laulua, munkkeja, kermavaahtoa, liian kallista lahjaa ja lambadaa. Vatsatanssia ja vaakamamboakin lupailin. Ei ollut hyvä sekään – ukko epäili että olen tehnyt tuhmuuksia ja yritän hyvitellä tekosiani.

Keskiviikkona jouduin palaveriin, johon minut oli viekkaasti vedetty mukaan. Pian huomasin kuuntelevani konsultteja, jotka puhuivat diversiteetista, dynamiikasta, kickstarttaamisesta, sweetprobseista, mindseteistä ja tavoitehypoteesipalavereista. Teki mieli panna kamera kiinni ja vajota pöydän alle. Palaverin synerginen sisältö ei innovoinut minua millään tavalla eikä saanut ambitioitani heräämään. Seuraavatkaan stepit saaneet minua nextille levelille konsulttien kanssa, joten voin kertoa, ettei meillä ollut ihan match made in heaven. Ainoat sanat, jonka heidän puheestaan ymmärsin, olivat sienet ja nahkahame. Ihan en kuitenkaan päässyt kärryille, miten sieniä viljelemällä voisi saada nahkahameen aikaiseksi. Mutta viihdytin itseäni keksimällä roiskeläpälle uuden nimen: rouskuläppä.

Kun tulin kotiin, poika puhui flexaamisesta, liivaamisesta, fortista ja apexista. Samaan hengenvetoon hän kertoi tehneensä koulussa hyvän bränkin. Miksei se konsulttipalaveri voinut olla torstaina? Olisin voinut panna paremmaksi ja flexailla näillä trendisanoilla.

Torstaina piti vetää opetusta Teamsissa. Tiesin jo etukäteen, että homma olisi haastavaa, sillä ryhmä oli mykkä. Vaikka huutelisin nimilistaa läpi kolme kertaa, en saisi suullista enkä kirjallista vastakaikua. Eipä siinä, puolen tunnin kuluttua tunsin itseni chat-juontajaksi, tunnin kuluttua positiivisen johtamisen mentoriksi ja puolentoista tunnin kuluttua pelleksi. Teki mieli tehdä jotain repäisevää, mutta seuraavan vuoden työsopimus oli vielä allekirjoittamatta. Toivonpilkahdus heräsi, kun huomasin Jirin kirjoittavan chattikenttään vastausta. Muutuin urheiluselostajaksi: “Ja hyvä hyvä Jiri kirjoittaa vastausta, katsotaan mitä sieltä tulee. Nyt! Ja sieltä lähti oikea vastaus, maaliin meni! Hyvä Jiri, loistava suoritus! Ja nyt eikun lisää näitä!”

Perjantaiaamuna pienin kertoi nähneensä unessa “kesäpinkit kenkät”. Tuota pikaa hän katsoi silmä tarkkana, kun taivutin ripsiäni vessan peilin edessä. Hetkisen hän ihmetteli kummallisen näköistä vekotinta ja teki päätelmän:

– Aikuisten silmätulostin.

Kun neiti kolmevee hetkeä myöhemmin istui aamupalapöydässä, pieni pää mietti taas selvästi jotakin.

– Äiti mun suusta lähtee poikaääniä.

Sitten olikin hyvä miettiä illan ruokalistaa.

– Minä haluan syödä tänään lihakasta!

Hetken päästä valittiin kiivaasti aamuvaatteita. Pallohousut lensivät olan yli, pupupaita oli liian tiukka ja oranssit sukat ihan tyhmät (konsulttien kielellä sou lääst siison). Pian kolmevee totesi taiteelliseen tapaansa käsiään levitellen:

– Olen asutaiteilija. Lähden nakupöllönä hoitoon!

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Se kauhea korona – Miehellä!!!

Päivä 2

Kello 6.30: Hereille. Ei hengitysvaikeuksia, jippii! Äärimmäisen paha limanirtoamisongelma vain mutta sen kanssa pystyn elämään.

Kello 7.30: Aamun paras hetki on, kun Pekka Pouta makoilee vahingossa suorassa lähetyksessä studion lattialla. Vielä paremmat naurut saan, kun aamu-uutisissa näytetään videokuvaa Valkoisen talon kuistilla vartioivasta poliisista. Miehen rinnassa lukee isolla ”Secret service”.

Kello 15.30: Piristyspuhelu koronaa sairastavalta kollegalta etäpalaverin jälkeen pelastaa päiväni. Käymme läpi oireitamme ja kotona olon ihanuuksia. Puhelun aikana nenästäni alkaa vuotaa verta ja kysyn kuuluukohan se oireisiin. Kollega ei ole varma. Puhelun jälkeen googletan. Ei kuulu. Mikähän minua nyt vaivaa?

Kello 19.30: Pyydän miestäni hoitamaan palleron iltapuuhat. Mies on selvästi aikeissa sanoa ”Siun vuoro!”, mutta nielaisee sanansa vilkaistuaan koronaista naamaani.

Kello 21.20: Illalla kuume meinaa nousta ja päähän koskea, mutta estän oireet nopeasti särkylääkkeellä ja aikaisella nukkumaanmenolla.

Päivä 3

Kello 5.45: Hereille. Ei lainkaan niin huono olo kuin eilen!

Kello 9.30: Säälittävältä tuntuva pelihetki lapsen kanssa. Sanon kolmeveelle että äiti tarvitsee lattialle patjan pystyäkseen osallistumaan. Pallero levittää huolellisesti sohvatyynyt ja viltin lattialle ja pyytää asettumaan siihen. Miten tuon ikäisellä voi olla paremmat tunnetaidot kuin nelikymppisellä isällään?

Kello 11.00: Juon onnellisena Pepsimaxia.

Kello 11.15: Pepsimax ei yhtäkkiä enää maistukaan miltään. Eikä makaronilaatikko. Eikä banaani. Onneksi söin puoli litraa suklaajäätelöä eilen, koska nyt se olisi turhaa.

Kello 13.30: Paras työkaveri soittaa jo toistamiseen. Sanon lepääväni Suomen ykkösartistin tähdittämää ohjelmaa katsoen ennen tunnin päästä alkavaa etäkokousta. Työtoverini tietää heikkouteni univormupukuisiin miehiin ja ihmettelee, miksen katso Poliisit-sarjaa. Vastaan, että minähän sanoin lepääväni. Univormupukuiset miehet vain kiihdyttäisivät minua ja siksi tuijottelen mieluummin homoa.

Kello 14.13: Aivastan ja samalla suustani lentää klimppi paidalle. Vittu. Kaksi minuuttia Teams-kokouksen alkamiseen. Toivottavasti ei tarvitse pitää kameroita päällä.

Kello 17.00: Palleron kakkapyllyä pyyhkiessä toivon, että myös hajuaistini olisi poissa.

Kello 18.00: Nenästä tulee taas verta, mutta ei kai se edelleenkään kuulu oireisiin.

Päivä 4

Kello 8.40: Hereillä. Ihanat 10 tunnin yöunet. Samalla vuoden univelat kuitattu. On tästä jotain hyvääkin seurannut.

Kello 8.50: Suihkussa hiuksia pestessä täytyy levätä vain kerran! Edistystä.

Kello 9.00: Mauton aamiainen.

Kello 13.00: Mauton lounas.

Kello 16.00: Mauton välipala.

Kello 18.00: Mauton päivällinen.

Kello 20.30: Mauton iltapala. Sama olisi syödä kakkaa.

Kello 21.00: Netflixistä Brad Pittin tähdittämä Intohimon tuulet. Oikein hyvä elokuva (jos ymmärrätte mitä tarkoitan).

Päivä 5

Kello 7.40: Hereillä lähes touhukkaana. Tänään on hyvä päivä astua ulkoilmaan.

Kello 8.30: Ilmoitan vastaheränneelle miehelleni, että kohta lähdetään koko perheen voimin ostamaan multaa ja käväisemään mökillä. Hän saa hoitaa ajamisen ja ostokset, me istutaan palleron kanssa autossa ja ihmetellään maisemia. Ovesta ulos astuessani vedän keuhkot täyteen keväistä ilmaa. Alkaa yskittää.

Kello 10.30: Takaisin kotona. Tekipäs hyvää – enpä olisi vielä viikko sitten uskonut, että multasäkin ostaminen voi olla viikon kohokohta. Mutta nyt täytyy vähän levätä.

Kello 11.00: Palleron kanssa kylvöhommiin. Pikkuinen on selvästi onnellinen kun äiti on taas menossa mukana. Kylvämme ruukkuihin minitomaatin, vesimelonin ja laventelin siemeniä. Ruukut ikkunalaudalle odottamaan.

Siementä vakoon.

Kello 12.00: Ruoka ei edelleenkään maistu miltään. Googletan, kuinka pitkään mauttomuutta kestää. Viikosta kuukausiin, tietää Google. Kuulostaa ikävältä, mutta näen samalla mahdollisuuden päästä kesäksi kuntoon.

Kello 16.30: Alan rakentaa tapettitähti-tapettihaitariympyrä-installaatiota makuuhuoneen seinälle, kun on niin tylsää. Viimekertainen yritykseni päättyi katastrofiin, kun komeus ei pysynyt seinällä. Nyt olen valmistautunut paremmin ilmastointiteipillä. Asettelen kappaleet huolellisesti seinälle osittain toistensa päälle käyttäen välillä tytärtäni kannattelijana. Kylläpä näyttää hienolta! Taidan huomenna rakennella pari osiota lisää niin taideteos on valmis.

Kello 17.15: Kesken Uno-pelin makuuhuoneesta kuuluu rumahdus. Pyydän tytärtäni kurkistamaan, mikä osa tuli alas. ”Tähti vaan, äiti”, hän vastaa. ”Ok, ei sitten haittaa, se olikin vähän huonosti kiinni”, totean.

Kello 17.20: Uusi kovempi rumahdus. ”Äiti, nyt se tippui kokonaan!” Tähtitaivas sylissäni!

Kello 22.00: Nukkumaan mennessä mies ihmettelee kurkkunsa karheutta.

Päivä 6

Kello 8.30: Hereille. Suihkuun mennessä toivon että olisin menettänyt myös näköaistini. Kissa on oksentanut kodinhoitohuoneeseen. Se on ollutkin vähän outo viime aikoina. Silläkin on varmaan korona!

Kello 9.00: Aamupalapöydässä mies kertoo yön sujuneen surkeasti kun kurkkuun koski. Nyt se alkaa, ajattelen.

Kello 17.00: Vessapaperi loppu ja jääkaappi tyhjä. Nyt ei uskalla miestäkään lähettää enää kauppaan, vaikka testi näyttääkin negatiivista. Appiukko hätiin.

Kello 18.00: Ihanaa, ihmiskontakti!!! Kohtaan appiukon metrien päästä kun hän kantaa ostoskassit kuistille ja tuijotan kuin lehmä uutta konttia. Pyydettyjen ruokatäydennysten lisäksi tuomisten joukossa on pallerolle suklaamunia ja miniälle narsissi.

Appiukon muna ei oikein maistunut suussa miltään.

Kello 19.00: Testaan suklaamunien avulla makuaistiani. Maistuu himpun verran itselleen, kun oikein kovasti kuvittelee.

Kello 19.30: Mies plussaa testinsä. Oma korona on laitettava taka-alalle, sillä tauti iskee ukkokultaan pahemmin kuin kaikki aiemmat miesflunssat yhteensä.

Päivä 7

Käyn hakemassa vauhtia sairaalasta, sillä henkeä ahdistaa. Pallero jää Tinskulle. Kun pääsen sairaalasta, ajan taksilla äidille ja jään yöksi. Äitikin on koronassa, joten jään palleron kanssa asumaan äidin luo. Onpahan mummolla seuraa ja sairaalakin lähempänä. Suurin syy on kuitenkin se, etten halua mennä kotiin, sillä ukkokulta on alkanut vituttaa jo lieväoireisena. Väliaikainen asumusero kuulostaa loistavalta idealta. Ihan kaikkien mielenterveyden kannalta.

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Se kauhea korona

Pari viikkoa sitten Tinsku jakoi kokemuksiaan koronasta. Nyt ääneen pääsee Tinskun sisko Maikki, joka jakaa meille mietteitään omasta koronakuplastaan.

Kello 5.30 

Maanantaiaamu. Herätyskello soi. Kurkkua kaihertaa, joten puolileikillään ja velvollisuudentunnosta teen koronatestin. Kaksi viivaa, shit. Ilmoitus töihin ja tieto nukkuvalle miehelle.

– Ei hitto, kohta se on miussakin! mies alkaa vauhkota.

Se siitä sympatiasta. Ei onneksi kovin vakavat oireet ainakaan vielä.

Kello 7.15 

Neulon villapaitaa, kun yhtäkkiä panikoidun. Mitä jos saan neulomukseni valmiiksi ennen karanteenin loppumista? Mitä ihmettä sitten tekisin? Mietin myös, kuka perheestäni on elossa sen jälkeen, kun olemme kökkineet kolmistaan neljän seinän sisällä viiden päivän ajan. Hermo on mennyt jo mieheen kolmesti, vaikkei se ole edes noussut sängystä ylös.

Puikkojen heiluttelu estää tehokkaasti mielialojen heilahtelua.

Kello 7.45 

Lähetän hyvissä ajoin ohjeet sijaiselle sähköpostilla. Laitan koko viikon tehtävät kerralla, ettei tarvitsisi joka päivä vaivaa nähdä. Ties miten sairaaksi olo kävisi.

Kello 8.30 

Sähköpostiviesti joltain ihan muulta kuin sijaiselta: ”Nyt taisi ohjeet tulla väärälle henkilölle, tarkistatko osoitteen!” Doubleshit.

Kello 9.00 

Aamupalapöydässä huolestun äidistäni:

– Toivottavasti ei palleron kanssa keretty tartuttaa koronaa mummiin perjantaina.

– Niin ja minä ukkiin eilen!! parahtaa mies.

– Mutta eihän sulla edes ole koronaa, just teit testin, pyörittelen silmiäni.

– No eihän näistä koskaan tiedä, mies toteaa dramaattisesti.

Kello 9.30 

Lähetän mieheni hakemaan uutta kaukosäädintä viikonloppuna rikkoontuneen tilalle. Kakelle lienee käyttöä, sillä koronan sairastaminen käy varmasti tylsäksi ja uuvuttavaksi. Mutta ennen kaikkea haluan miehestäni eroon edes hetkeksi. (Ei jumalauta, ollaan oltu yhtä aikaa hereillä puoli tuntia. Tästä tulee piiiiitkä viisipäiväinen.).

Kello 10.30

Ulos palleron kanssa, jos vaikka huomenna en enää kykene. Soitan samalla sympatiapuhelun parhaalle työkaverille. Tuntuu hyvältä kun se sanoo, ettei halua olla koko viikkoa töissä ilman minua. Pyydän tulemaan käymään, niin saisi itsekin lomailla viikon! Jään miettimään tehokkainta tartutuskeinoa, mutta nuhtelen itseäni ajatuksesta.

Kello 11.10

Keuhkoihin sattuu ylämäkeä noustessa. Säikähdän. Onneksi kipu lievenee sisätiloissa, kun älyän rauhoittua.

Kello 11.45

Mies tulee kotiin uuden kaukosäätimen kanssa. Säädin toimii ja todennäköisesti pelastaa viikkoni. Oli kuulemma kallis ja saan maksaa sen omasta pussistani. Se siitä sympatiasta taas. Mies toitottaa kuitenkin tuoneensa sairaalle kaupasta herkkuja: omppulimppaa ja mansikkatuuttia. Kumpaakaan en koskaan ole suuhuni pannut, kun en tykkää. On kai liikaa vaadittu; että mies 12 yhteisen vuoden aikana tuollaista oppisi.

Kello 12.30 

– Ai kamala kun alkaa olla aika sairas olo, mies aloittaa.

– Mutta eihän sulla ees ole koronaa, muistutan.

– No oiskohan sittenkin myötätunto-oireita? hän miettii.

Niin. Kyllähän synnytyskin voi kuulemma olla miehille raskas.

Kello 14.00 

– Taidan laittaa palleron päikkäreille niin saan rauhassa korjata kokeita, sanon.

– Voin miekin laittaa sen, lepään samalla itsekin kun alkaa olo olla aika kurja, mies puuttuu peliin.

– Mutta eihän sulla ees…!!! aloitan.

Joo, ihan sama.

Kello 16.00 

Lapsi kömpii päiväuniltaan. Mies jää vielä nukkumaan. Onhan se nyt rankkaa, jos on melkein korona. Askartelemme palleron kanssa kissan vessapaperirullasta. Muuhun ei nyt pysty.

Miau.

Kello 22.00

Nukkumaan käydessä on vaikea hengittää. Säikähdän taas. Mies laittaa varmuuden vuoksi oman tyynynsä kohoasentoon.

Tämä oli vasta päivä 1. Miten Maikki selvisi seuraavista? Se selviää seuraavassa jaksossa. Pysy kuulolla!

Jatko-osa: Se kauhea korona – Miehellä!!!

Categories
Yleinen

Livemusiikkia ja kaljaa kahdella (2) tavalla!

KUVITUSKUVA! Ei ollut tämä bändi tällä kertaa.

Valvominen yli iltakymmenen aiheuttaa minulle kolmen päivän sekavuuden, tiedostan sen. Parin vuoden tauon jälkeen aloin kuitenkin olla jo sen verran keikkailun puutteessa, että univelkakrapula ja siitä aiheutuva kärsimys perheelleni oli toissijaista.

Koko tuskattuvan pitkän lockdownin ja rajoitusten ajan olin kaipaillut lempparibändiäni saapuvaksi kotipuoleen ja Kerubiin, ja kun odotettu hetki koitti, oli aika uskaltautua ulkomaailmaan ja palata ihmisten pariin. Tinskuhan on jo kotvan pinkonut pitkin maakunnan kapakoita ja kuppiloita Tuiskun, Tauskin ja Tähkän perässä.

Katala virus oli tehnyt kaikkensa estääkseen kohtaamisemme. Keikka peruuntui, toinen siirtyi, ja juuri kun kalenterin sivuilla alkoi näkyä luvattu päivämäärä, sai elämäni kauan kammotun, joskaan ei täysin odottamattoman, positiivisen käänteen. Onneksi niin ajoissa, onneksi niin lievänä, että karanteeni oli lusittu hyvissä ajoin ennen tuota taivaallista lauantaita. 

Ystävättäreni oli suojautunut tehokkaammin. Hän ei todellakaan aikonut sairastua ennen ensimmäistä Stam1nan keikkaansa. Koronalta välttyäkseen rouva oli skipannut lounaat, liimannut maskin naamalleen ja vältellyt kollegoita työpaikan pimeimmissä nurkissa kuplamuoviin kääriytyneenä. Ja se oli kannattanut.

Itse en aivan keikkakunnossa ollut. Sosiaalisten kohtaamisten lisäksi hirvitti jo valmiiksi, miten jaksaisin valvoa yhdeksää pidemmälle vaikuttamatta aivokuolleelta zombilta.

Kuppilassa ahdistus kasvoi entisestään, kun näin baaritiskin. Miten hitossa tilattiin kaljaa? Vuoroa ainakin odotettiin siisteissä ja sivistyneissä jonoissa… Milloin viimeksi olin baarissa ollut?

Yksi kalja riitti kihauttamaan kepeään keikkakuntoon, josta rysähdin pian takaisin. Tuntui kuin olisin katsonut keikkaa muovipullosta. Ääneni hävisi ennen kolmatta biisiä ja pelkästään piirileikin katsominen sai sykkeet kattoon. 

Toista tuoppia en jaksanut lähteä jonottamaan, mutta puolivälissä keikkaa nautin ulkoisesti puolimukillista keikkalämpöistä olutta, joka niskassa tuntui viileältä, mutta pakaroiden välissä jo lämpöiseltä. 

Mitäs seisoin pitin vieressä. 

Tai seisoinhan minä, ja melkein eturivissä, sillä liveStam1naneitsyyttään heittävä ystävättäreni hivuttautui pelottavan määrätietoisesti lähemmäs lavaa. Silmät kiiluivat kuumeisina, hymy ylsi korviin ja nyrkki pui ilmaa. Tuo arjen herttainen perheenäiti oli hevipilvessä! 

Hymyilytti. Suloisen katkera kateus pisti rinnassa. Saisinko enää koskaan kokea tuota livekeikan hurmiota, pökerryttävää energiaa ja euforiaa? 

Ehkä toipuisin kesän rientoihin. Tai voisiko toivoa iltapäiväkeikkaa senioreille?

Categories
Yleinen

Kuuden kohdan kiitosvirsi

Apulanta, Stam1na ja mieheni ovat elämäni rakkaudet. Eivät ehkä täysin tässä järjestyksessä. Apulantaa, jonka tuotannosta löytyy biisi jokaiseen elämäni hetkeen ja tunnelmaan, hehkutin jo aiemmin. Nyt on vuorossa Stam1na, jonka biisit resonoivat elokuutioni kaikilla kuudella tahkolla. 

1. Juokse tai kuole

Sirkkeli pyörii, pää pyörii, pylly pyörii. Harvan bändin tuotanto sekä tanssituttaa että laittaa tekemään vielä muutamaan toistoon ja vielä pikkuisen isommilla painoilla. Ikävä kyllä musiikillisesti vääräuskoinen ja nirso jumppakaveri poisti käyttöoikeuteni salin äänentoistoon, joten jatkossa kyykkäilen keskenäni. 

Kevyesti kulkee kymmenen kilsaa Taipaleen tahtiin, niin sattuu tempo ruumiini rytmiin, askeleitteni iskuihin.

2. Ammatillinen hyöty – Kiitän tiedettä ja taidetta (+Stam1naa) kuin jumalia

Herättää keskipenkin hevarit, kun havainnollistaa huutohevistä runon keinoja, säkeenylityksiä ja alkusointuja, osoittaa metaforia ja viittauksia maailman mytologioihin. 

Huutamalla menee myös paremmin päähän, että vaikka Suomessa ja suomen kielessä sana on vapaa, konjunktioilla ja välimerkeillä on merkitystä. 

Vaikuttamisen opintojakson voisi vetää pelkällä Viimeisellä Atlantiksella. Tai vain N.P.V.E.M:llä. 

3. Kantelettaren suorassa sukulinjassa

Kielen ja kirjallisuuden ammattirakastajana koen liki orgastisia hetkiä Stam1nan sanoitusten äärellä. Lapsuuden lorujen lailla ilottelua äänteiden kanssa, pelehtimistä omintakeisilla yhdyssanoilla, joissa merkitykset sekoittuvat, imeytyvät toisiinsa, laajenevat lopulta yhteydeksi, joka lopulta räjäyttää tajunnan!  Aah… 

4. Kohtalon kontrollerina

Arvostan lyriikoita, joissa olennainen on kiteytetty täydellisesti, mutta ihailen myös monitasoista ja ristiriitaista sisältöä. Sanoituksissa vilahtelee niin monta tieteen ja tekniikan alaa, että humanistia heikottaisi, jos ei nauttisi kaaoksesta kontrollissa tai mekaniikan ja astrofysiikan mahdollistamasta symbolismista. 

Eikä sävellyspuolikaan toista itseään, vaan tilulilutukset haastavat, yllättävät ja koukuttavat. Rakastun uudelleen.

5. Kuumat ja hikiset keikat

Musiikki täyttää korvat ja pimeydessä välähtävät valot viiltävät verkkokalvoja, repivät irti todellisuudesta ja sulkevat minut ajattomuuteen. Tunniksi unohdan kaiken, en antaudu vaan vapaudun. Basso värisee sähkönä olkavarsissa, tunkeutuu rintalastan alle ja tahdistaa sydämeen uudelle taajuudelle. Kitaran säröt kimpoilevat lavalta seinien kautta kasvoille, kihelmöivät poskilla ja hiusrajassa, imeytyvät lopulta otsalohkoihin. Sulaudun lihasta tehtyyn dynamoon…

6. Elämän(ipunainen)lanka

Kadonneet kolme sanaa soivat jossain välissä pääni sisäisellä soittolistalla. Tähtäsin viittä laukausta päähän jos toiseen. Välillä keräilin hävinneitä muistipalapelien paloja, mutta tiesin kuitenkin, että vielä nousen ja paranen, että tähän on lääke varmasti. Ja olihan siihen. Liki neljän vuosikymmenen tuoma suhteellisuudentaju ja laajentunut perspektiivi. Kiitän vapautta vihasta. Nyt on vahva ote tulevaan.

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 6

Nyt SE alkaa. 

Miehellä on oireita. 

Sillä on 37 astetta “kuumetta” ja “narulla työnnettävä olo”. Aikoo saikuttaa, vaikka testi näyttää negaa. Itsekään en pysty vielä töihin, sillä olo on hutera ja päässä jyskyttää aika ajoin.

– Hyvä kun et mee. Siun pitää jäädä hoitamaan minnuu, ukko toteaa.

– Jep. Olisit ite hoitanu, kun minä sairastin.

– Kylläpä riittää rouvalla sympatiaa.

– Ja herralla riitti? Ootahan muistellaanpa vähäsen.

– Oura kertoi, että viime yönä ruumiinlämpö oli astetta korkeempi, (toim. huom. Oura on älysormus) mies jatkaa.

– Just. Oota käyn viulun ja vaikeroin.

– Ja syke oli korkeammalla. Saattoi kyllä johtua siitä, että nukuit minun käden päällä.

– Oiiiii, mie saan edelleen siun sykkeet nousemaan! huudahdan.

– Kyllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Vaikka jäämme isompien lasten kanssa kotiin, pienin on menossa hoitoon. Saapahan laadukasta varhaiskasvatusta ja arvokkaita aktiviteetteja.

– Sinä viet, minä en pysty, mies vaikeroi.

– Totta kai.

Neiti kolmevee ei kuitenkaan innostu asiasta vaan alkaa viskoa housua ja sukkaa pitkin poikin olohuonetta:

– YÄK EN MENE HOITOON! Saatte mennä ite! 

– Puepa nyt reippaasti. Näet kaverit ja hoitotädit pitkästä aikaa! maanittelen.

– EI AIVOT KESTÄ! KAIKKI UUNIIN!!!

Kun työllä ja tuskalla saan itsepäisen ihmisenalun ovesta ulos, mies jää mittaamaan kuumetta. Mitenköhän tilanne muuttuu, jos edellinen lukema on otettu kymmenen minuuttia sitten? 

Nyt SE todellakin alkaa. 

Mieskorona.

Yksi niistä aamuista.

Aikku soittaa, kun kurvaan takaisin kotipihaani. Avaudun mieskoronasta, Aikulla on puolestaan stressi vanhojen tanssien aikatauluista. Vastuuopettajan vastuu painaa ja hän haluaa minut valokuvaajaksi paikalle. En yhtään ihmettele paineita, eihän se osaa aikatauluttaa itseäänkään ja nyt sen pitäisi vielä aikatauluttaa minut. Good luck. 

Kun pääsen sisään, työparini Jarkko soittaa. Jo toinen lempi-ihmiseni! Teemme Jarkon kanssa to do -listan päivälle, sillä hän tuuraa minua livekontakteissa. Työasioiden jälkeen mainitsen Jarkolle, että olen siirtynyt maalaamaan päivieni ratoksi lintuja. Oli nimittäin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun julkaisin kuvia alastomista miehistä millään somealustalla. Kuvan julkaisun jälkeen sain pari privaattia yhteydenottoa kaksilahkeisilta, jotka halusivat tarjotella itseään mallikseni iltojensa iloksi. Rivien välistä sain sen käsityksen, että muitakin iloja olisi ollut tarjolla. 

– No ehkä ne saattoi ne mittasuhteet herättää tiettyjä mielikuvia, Jarkko naureskelee.

Mies kuuntelee puhelua kiinnostuneena ja yrittää huudella Jarkolle, että hän ei sitten ollut muusana viimeisimmässä teoksessa. Ja että on enemmän huolissaan lastensa piirustusten aiheista kuin treffikutsuista.

– Mutta katotaan tuleeko anatomian huipentuma noistakin lintupiirustuksista. Kohta on kunnon keppinaakka kehissä, ukko manailee.

Puhelun lopuksi muistutan Jarkkoa, etten ole maisemissa keskiviikkonakaan vaan menen päihdekuntoutusyksikköön.

– Meetkö henkilökohtaisista syistä vai työasioissa?

– Ehheh.

Menisin suorittamaan päihdeyksikköön työelämäjaksoa. Luulen saavani kohtaamisista jotakin kättä pidempää myös omaan työhöni, sillä siellä tehdään työtä täydellä sydämellä ja kohdataan ihminen ihmisenä. Ilmoitan päihdeyksikön kontaktilleni, että tulisin seuraavana aamuna paikalle. Yritän varovaisesti tiedustella Ristolta päivän alkamisajankohtaa, sillä liikkeelle lähteminen ennen aamukahdeksaa ei oikein tunnu oikealta. 

– Onko järkevää olla jo kasilta…?

– On🤣🤣 Tule 7.50.

Ei tarttunut syöttiin. Näin sitä taas muistuttaa päivä päivältä enemmän omia opiskelijoitaan.

Käyn käsiksi päivän työhön – lokin maalaamiseen. Valkoista, mustaa, aavistus sinistä ja kullan hohdetta. Panisinko lokin sittenkin puupölkylle seisomaan kiven sijaan? Tulipa linnun ilmeestä jotenkin alakuloinen, teoksen nimi voisi viitata menetettyyn rakkauteen. Oi, en muistanutkaan että minulla oli myös okran väriä jäljellä! Sävy käy nokkaan ja jalkoihin. Sutisinko hennonsinistä taustaa myös taivaalle? Pian tipun todellisuuteen taivaanrannan maalaamiseltani.

– Haloo?! Ei se kyllä nää eikä kuule mitään, kun pensseliä pyörittää! mies vaikeroi.

– Mitä?

– Tyttärelläs on asiaa.

– Nälkä! Onko mitään ruokaa?

– Mummi tulee kohta, se lupasi tuoda meille pizzat tänään.

Ehkä siitä vielä valmista tulee.

Puolen tunnin kuluttua siunattu äitini tuo kaikille pizzat. Harmittaa kun ruokahalua ei oikein ole eikä makuaistiakaan. Mutta makuhan se on suolan makukin.

– Kauheeta jos ei koskaan enää olisi maku- eikä hajuaistia. Jäisi niin paljosta paitsi, maailma on hajuja ja makuja täynnä, mietiskelen ääneen.

– Niinku paskanhajua. Aattele jos ei haistas omaa paskaansa! lapset kommentoivat hihitellen.

– Hohhoijaa. Mulla ainakin liittyy moniin muistoihin ja ihmisiin tuoksuja. Koivuntuoksu tuo mieleen lapsuuden kesät. Muistan miten Elsa-mummin kanssa kylvettin mummolan pihasaunassa. Mummi otti vanhan piirongin laatikosta puhtaat laudeliinat ja levitti ne huolellisesti lauteille. Silitti käsillä suoriksi. Sitten mummi heitti löylyä kiukaalle ja rumpsutti vastalla selkään. Koivuntuoksu levisi saunaan ja viipyi iholla koko illan, muistelen kaihoisasti.

– Elä vaan rupee itkemään, poika kommentoi.

– Ja tietyistä hajuvesistä tulee siskon poikaystävät mieleen, jatkan.

– Ei omat kuitenkaan? mies kysyy.

– Jostain syystä ei. Olisko ne Maikin poikaystävät ollu paremman hajuisia. Tai sitten Axe on aina paremman tuoksuisempaa väliseinän toisella puolella.

****

Tähän päättyivät sairaalloiset ajatukseni tältä erää. Mutta ei hätiä mitiä! Tinskun sisko Maikki raapusti mietteitään omaan koronapäiväkirjaansa. Voin kertoa, että ratkiriemukkaita hetkiä koettiin sielläkin torpassa. Coming soon!

Tinskun aikaisemmat koronapäiväkirjan osat ovat luettavissa täällä: Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3, Päivä 4: Koronan kynsissä, päivä 4, Päivä 5: Koronan kynsissä, päivä 5

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 5

– Sulle sinulle rakkahin sulle, kaikkeni antaisin… Hei eka päivä kun laulattaa! Mie paranen! hihkaisen viidentenä korona-aamuna.

Mies näyttää siltä, ettei välttämättä halua minun paranevan, jos paranemisen oire on laulaminen.

Kauaa en ehdi pystyssä olla, kun jysäri alkaa ja laittaa istumaan. Lautasten kilinä käy päähän, television musiikki ottaa aivoon ja varsinkin lasten tappelu repii nuppia.

– Olkaa hiljaa, ei kestä pää!

Mieskin alkaa puolustaa.

– Lopettakaa tappelu, äidillänne koskee päähän!

– Nytkö se on sulle tärkeetä?! keskimmäinen heittää nauraen ovelasti.

Oleellinen kysymys.

Puhelin alkaa piipata, opiskelija ilmoittaa olevansa koronassa. Lähetämme sympatiaviestejä toisillemme. Tältäkö omista ukeistani tuntui, kun vertailivat elämänsä loppusuoralla vaivojaan? 

Mies ilmoittaa, että hänellä on narulla työnnettävä olo. En kysy enempää vaan alan maalata varista ja saan idean.

– Hei myö voitas tehdä taidenäyttely tuohon porraskäytävään näistä linnuista! Meillä on näitä jo aika paljon. Otetaan sitten video kun kuoharilasit kädessä katellaan niitä teoksia päät kallellaan! höyryän.

– Vaimo on taas vähän levoton, rauhotu, mies sanoo kärsien.

– En.

Kotona sairastavat lapset innostuvat ja tarttuvat pensseliin. Ennen kuin huomaankaan, pöytä on sinisessä akvarellivärissä. Keskimmäinen maalaa pöllöä, pienin jotakin abstraktia. Isoin aloittaa maalata tautisen hienoa sinitiaista, mutta hermostuu yhtäkkiä ja heittää pensselin pöytään. Lähtee tunteen palossa portaisiin ja tiputtaa mennessään ryijyn seinältä.

– Se on ihan paska! kuuluu ylhäältä.

Itse huomaan työntäneeni öljyväripensselini epähuomiossa kahvikuppiini. Keskimmäinen älähtää, kun otan kulauksen kahvistani.

– Et kai sie enää sitä juo?!

– No en varmaan tunne eroa olotilassa.

Pienin saa taideteoksensa valmiiksi ja näyttää ylpeänä ruskeanvihreäksi sutimaansa läiskää.

– Vau, mikä sen nimi on?

– Lätäkkö mutana.

Taideteos nimeltään “Lätäkkö mutana.”

Itse alan maalata taustaa varikselle. Vaikken tiedä miten akvarelleilla “roiskitaan”, alan tumputtaa vihreää väriä suoraan linnun ympärille. Mies pudistelee päätään.

– Vaimo se ei kyllä jännitä. Ite olisin saattanut kokeilla ensin tekniikkaa tyhjälle paperille.

– Se ei pelaa, joka pelkää! Lapset kuulkaa kun uskoo itteensä niin hyvä tulee, sanon itsevarmasti ja pidän näkemästäni.

Teos nimeltään “Variksen varpaat”.
Keskimmäisen teos nimeltään “Pöllön sotku”.

Samalla kun jatkan maalaamista, ilmoitan tiimilleni olevani Teamsin päässä, heillä kun on suunnittelupäivä menossa. Aamupäivällä otamme etäyhteyden. Työkaverit nauravat edellisiltana lähettämälleni toteutussuunnitelman pätkälle. 

– Mitä tää tarkoittaa tää “sutiminen taiteen keinoin?”

Pian käy selväksi, että livepalaverin kuuntelu etänä on verrattavissa kiinalaiseen vesikidutukseen. Äänten kakofonia käy päähän eikä erkkikään ota selvää, ketä pitäisi kuunnella. Tai ehkä sairaslomalla ei kuuluisikaan tehdä töitä. Jossain välissä tiimi lähtee ilmeisesti ulos luokasta.

– Hei se vessa ei mene lukkoon. Minäpä pidän tätä vessanovee varuilta kiinni sen aikaa kun teet tarpeesi, ettei kukaan tule! kuulen linjoilta.

Mietin pitäisikö katkaista yhteys, en kestä enää enempää ääniä tai eritteitä tähän hätään.

Kohta alkaa oksettaa ja pääkipu yltyy. Minusta ei taida olla huomennakaan ihmisten ilmoille. Lapset haluavat ulos ja ryhtyvät pukemaan. Katson ikkunasta kovan kolmikon menoa, pienin yrittää juosta isompien perässä hattu keikkuen. Sydämessä läikähtää. Kiiruhdan loivin liikkein perään antamaan kiikussa vauhtia.

Ruokailun jälkeen ihmettelen missä kissa on, se kun on pörränyt perässäni jatkuvasti. Sitten muistan kauhukseni unohtaneeni sen parvekkeelle jo aamulla. Kun vapautan kattini, alkaa valitusmouru. Mieskin valittaa oloaan ja varoittaa pomoaan puhelimessa, että hänellä on narulla työnnettävä olo. Kun puhelu loppuu, parahdan:

– Mikä helvetti on narulla työnnettävä olo?

– No ootko koskaan yrittäny työntää narua?

– Ihan itekö keksit termin?

Illalla olo on ihan ok, mutta otan rauhallisesti. Keskimmäinen innostuu paistamaan pinaattivohveleita. Harmi etten maista mitään. Mies katsoo kaunista kattausta – vohvelipinoa taideteosten ja öljyvärituubien keskellä – ja pudistaa päätään.

– Päivä elämästäni.

Etsi kuvasta päivällinen.

Syönnin jälkeen menemme äidin luo ulkoilemaan, mies virittelee lintuverkkoa mummolan katonrajaan ja pienin haluaa leikkiä mörköä.

Kun talo ennen kymmentä hiljenee, suunnittelen katsovani vielä jotain kivaa Areenasta. Kissa tulee kainaloon. Paljoakaan en elokuvasta muista, sillä taju lähtee saman tien. Kuuden tunnin kuluttua herään sohvalta, kello näyttää neljää. Riisun ja menen makkariin. Mieskin herää ja katsoo kelloa. Kellonaika ja hiljaa hiipiminen kirvoittavat mitä ilmeisemmin mieleen muistoja tuhlaajavaimon baarireissuista.

– Kato vaimo tuli aamuyöstä viereen. Et oo törpötelly pitkiin aikoihin niin ajattelit sitten muistella miltä tuntuu.

Kieltämättä olo on verrattavissa humalaisen habitukseen. Seuraavan päivän kuntokin on täysi arvoitus.

Lisää sairaalloisia ajatuksia koronapäiväkirjan viimeisessä (toivottavasti viimeisessä) jaksossa.

Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3, Päivä 4: Koronan kynsissä, päivä 4

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 4

Olo on suht hyvä, vaikkakin hutera. Aamu alkaa mörköleikillä. Pienin menee isin peiton alle piiloon ja määrää minut möröksi. Eikö tätä voitu leikkiä eilen? Olisi lähtenyt aika hyvin, kun pursusin vihaa ja raivoa. Kun hyökkään peiton alle, vastassa on toinen vaaniva mörkö. Mies alkaa kouria.

– Isi elä pulistele äitiä! pienin kikattaa.

– Pitäskö siun mennä kattomaan elokuvaa? isi ehdottaa.

– Joo Tatu ja Natu! tyttö hihkuu ja hyppää sängystä.

Mörkö se lähti leikkiin.

Kun nousen ylös, alkaa angsti nousta. Pääkipu alkaa saman tien ja kaupan päällisinä vatsakipu. Lisäksi astun legoon. Jotakin vanhaa, uutta ja lainattua. Puhaltelen ja valittelen olotilaani ja istun saman tien keittiönpöydän ääreen.

– Melekosta settiä. Anteeksi kun valitan.

– Valita vaan. Valittaminen on parempi kuin se, että huudat kuin hyeena, mies toteaa ja hämmentää hyväntuulisena aamupuuroa.

Kissalla on asiaa, se on seurannut minua kuin hai laivaa neljä päivää ja tunkee syliin, suuhun ja iholle. Hitusen kiusallista. Lapset ovat hilpeitä ja keksivät omia leikkejään, vasta yhdellä on todettu korona. Jostain alkaa tulvia mieleen runoa: Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk’ on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Istun ja alan maalata lintuja, kun muutakaan en voi. Iltapäivällä siirryn sohvalle katsomaan Netflixiä. Pienin kömpii kainaloon ja nukahtaa.Tukka kihartuu, kun pää kostuu äidin lämmöstä. Kaunis lapsi. Ihana olla omassa kuplassa. Tähän alkaa tottua, eihän tässä huvita enää töihin mennä! Äitini on oikeassa: kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon persereiässä.

Iltapäivällä kaveri laittaa viestiä, otanko ihailemani peltisen kaapin lainaan muuton tieltä. Otan kiitos! Uusi poikaystävä tuo kuulemma kaapin tunnin päästä. Kiva, voin samalla katsoa onko jampasta kesälle jätettävää. Mietin pitääkö jaksaa laittaa housut jalkaan. Päätän etten laita, lienee tottunut paljaaseen pintaan kaverini kanssa. Mutta ripsaria laitan, eihän sitä nyt ihan soitellen sotaan.

Kello 16.50 rupean etsimään särkylääkettä. Otan panadolin ja mietin, miksi helvetissä en ottanut jo edellisinä päivinä? Samassa muistan, että pitäisi tehdä yksi työjuttu, oma osuuteni tulevan koulutuksen toteutussuunnitelmasta. Alan plärätä ensin paperisia muistiinpanojani, sitten sähköisiä. En löydä toimeksiantoa mistään. Olisiko joku puoliksi revennyt post it -lappu repun sivutaskussa? Miten sitä muistuttaakin päivä päivältä enemmän omia opiskelijoitaan. “Mitä piti tehä? Lähetätkö tehtävän uudelleen? En oo saanu sitä. Ai kato se onki mytyssä täällä persetaskusssa.”

Soitanko Jarkolle? En jumalauta soita, vaikkei yllättyisi yhtään. Vetoanko koronaan? En jumalauta vetoa. Mies katselee toimintaani päätään pudistellen.

– Antaa tarttumapintaa teidän opiskelija-ainekseen, kun katsoo tuota opettajan toimintaa.

– Siks oonkin oikeessa ammatissa. 

– Mutta et nyt helvetti rupee tekee sairaana töitä! mies ärähtää.

– No en jaksa enää maalatakaan!

Plärään toteutussuunnitelman otsikoita ja saan hämärän muistikuvan omasta aihealueesta. Sitten iskee epätoivo, en minä osaa tällaista. Tsemppaan itseäni. Kai minä näillä kirjoittajan lahjoilla revin kaunokirjallista tuotosta vaikka pajunkuoresta! Lukion historian opettajanikin nosti minut kerran koko luokan kuulleen esimerkiksi, kun kävimme kokeita läpi. Puheenaiheena oli karhu ja kaksipäinen kotka.

– Ja sitten meillä on Tinsku, jolla ei ole historian tietämystä. Mutta jos on kirjoittamisen taito, mielikuvitusta ja maalaisjärkeä niin heppoisillakin tiedoilla pystyy tekemään tikusta asiaa!

Aamen. Muistoni lämmössä saan tehtäväni maaliin ja lähetän sähköpostia puoli yhdeksän aikaan sunnuntai-iltana.

Innostun töistä sen verran, että alan opiskella googlehakuoptimointia kaverin puolesta. Lupasin auttaa häntä sisällöntuottamisessa. Ei mitenkään helppo nakki, alkaa aika äkkiä käydä hermoon. Mies kysyy kymmeneltä, milloin meinasin tulla nukkumaan.

– Ei nukuta yhtään, on ollu liian vähän äksöniä.

– Koronassako ei ole tarpeeksi äksöniä?

– Ei.

Puolen yön aikaan kuulostaa siltä kuin joku ulvoisi kuuta. Isoin kömpii alakertaan ja valittelee oloaan ja ettei saa unta. Kehotan siirtymään sohvalle. Istun vieressä puoli kahteen ja silittelen hiuksista. Samalla vyöryvät muistot mieleen. 

– Ihana nykerönenä. Tälleen oltiin yksitoista vuotta sittenkin, näytit ihan samalta, pieneltä sammakolta. Sie olit just syntyny ja kattelit minnuu kiireettä vastasyntyneen viisaudella. Mittailit kasvonpiirteitä ja mietit, että toi on mun äiti. Petyitköhän? Mutta mie rakastuin sinnuun heti. Jostain kaikui toisen vauvan itkua ja käytävältä askelia, mutta myö oltiin omassa kuplassa ja katseltiin vain toisiamme. Vain sinä ja minä.

– Joo joo äiti, lopeta. Ei jaksa. Hyvää yötä, poika sanoo tiukkana.

Mutta minä kuulen, kuinka sen ääni värisee. Äitin poika.

Lisää koronan kirvoittamia aivoituksia seuraavassa jaksossa.

Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 3

Tämä on koronapäiväkirjan osa 3. Ensimmäinen osa luettavissa tästä: Koronan kynsissä, päivä 1 ja toinen osa tästä: Koronan kynsissä, päivä 2

Päivä 3

– Isi meidän kaukosäädin ei toimi!

– Tiedän, oli illalla äidilläs elämä siitä kiinni. Käyn ostamassa uuden.

– Kuule elän ilmankin, mutta oopa itse tässä tilanteessa sohvanpohjalla! karjun päin mieheni naamaa aamunalkajaisiksi.

Ärsyttää ja aivan kaikki. Keittiö on kuin sikolätti, ruokaa ei tee mieli ja kahvi maistuu kissanpissiltä. Kun hetken päästä huhuilen, kuka kävisi päivän lehden laatikosta, kellään ei evä liiku. Miehellä on korvanapit.

Ärsyttää potenssiin kolme. 

Tulee ärähdettyä lapsillekin, mies alkaa mököttää. Vedän yöpaidan päälle puseron, otan keittöön kertyneet biojätteet ja ulostaudun sivuovesta. Möyhin apinanraivolla kompostia, johon ei mahdu enää mitään. Sitten lampsin postilaatikolle ja vedän puolessa välin henkeä. Keittössä jatkan raivosiivouksella ja alan tehdä lasagnea, kunnes en enää jaksa. Mikäkin marttyyriäiti. 

Kohta mies tulee selän taakse ja sanoo, että hän meinasi käydä noutoruokaa.

– Nyt sitten sanot, kun kohta menee ruoka uuniin.

– No eihän sulle uskalla puhua!

Aikku laittaa viestiä. Avaudun.

– Se on yksi koronan oire, että vituttaa, Aikku tietää.

Kun olen rauhoittunut, alan piirtää. Piirrän illalla aloittamani alastoman miehen loppuun. Neiti kolmevee tulee katselemaan, virnistää ja alkaa punoa teatraalisena päätään. Neiti 9vee miettii taideteokselle sopivaa nimeä.

– Se vois olla Jorma.

– Meillä on jo yksi Jorma, vastaan viitaten robotti-imuriimme.

– Jaakko ja pavunvarsi!

– Se on loistava.

Katselen omaa piirustustani ehkä hieman liian kauan.

– Isi! Äiti rakastuu tuohon mieheen! neiti 9vee huutaa.

– Tekee itselleen sielunkumppania, mies heittää happamasti.

Ei hassumpi ajatus, kivannäköinen mutta mykkä. Ei turisisi turhia tai inisisi inhottavia.

Pian alkaa puhelin laulaa. Anoppi ja ystävät kyselevät vointiani. Laitan vastaukseksi kuvan Jaakosta.

– Joo jäät henkiin, Raisa hirnuu WhatsAppissa.

– Äiti tuottaa jo selvästi merkkejä paranemisesta, anoppi iloitsee.

Mies käy asioilla ja ostaa samalla uuden kaukosäätimen. Tuo ruokaakin tullessaan. Pian kuulen työhuoneeseen, kun mies kyselee lapsilta ilmiselvästikin minun sijaintiani.

– Missä Raivo? 

– Meni raivoamaan jonnekin, lapset vastaavat.

– Kuulin!

Mistä näitä uusia perheenjäseniä putkahtelee? Meillä asuu jo Jaakko, Jorma, Pekka, Prinsessa ja nyt Raivo. (Pekka on hierontavasara ja prinsessa ilmafriteerauskeitin.)

Ruuan jälkeen mies yrittää taivuttaa kiukkuavaa kolmeveetä kurapukuun ja pihalle. Lopputuloksena pienin nukahtaa kurapuku ja kumisaappaat jalassa keittiöön.

Asento kuvaa omaa olotilaani kolmen päivän ajan.

Itse tökin itselleni Teams-yhteyden, sillä suunnitelmissa on suunnitella tyttöjen kanssa reissua Norjaan. Kohta huomaan tuijottavani naapurin tonttia ja pihalla käyskentelevää naapurin miestä.

– Aika kivannäkönen tuo naapurin aita, kommentoin tytöille kesken majoitusten vertailun.

– Onko vähän tylsää? sisko huutelee naureskellen linjoilla.

Puhelun jälkeen päätän lähteä ulos, edes istumaan. Käyskentelen hetken etupihalla ja päädyn takapihan keinuun. Pylly viistää melkein maata, sillä kiikku on valunut talven aikana alas. Ilmeisesti solmu on antanut periksi. En anna sen haitata. Enemmän haittaa ahdistava tunne rinnan päällä. Kuin joku takoisi nyrkillä keuhkoihin. Tuntuu hiukan oudolta vetää henkeä.

Pihakoivuun lentää harakka. Olen aina tykännyt harakoista, niissä on leikkimielistä vakavuutta ja surumielistä naurua. Katselen lintua, jolla ei ole kiire mihinkään, mutta tavallaan on. Pyrstö keikkuu ja katse on valpas, mutta lintu on sinut olemuksensa ja ympäröivän harjumaiseman kanssa. Varmasti sama lintu, jota valokuvasin talvella. Leikitteli silloinkin kanssani.

– Mitä mietit, hepsankeikka? Jutellaan, huutelen.

Harakka säkättää, sulautuu koivun värimaailmaan. Mustaa ja valkoista, aavistus siniharmaata välissä. Miettiiköhän se mitään? Tulevaa suupalaa, elämänsä rakkautta, koivunoksalla poreilevaa kevättä? 

Entä jos sillä on isäni sielu? Pienin katselee usein taivaalle ja sanoo, että ukki on kuollut ja muuttunut linnuksi. Isänikö siellä katselee? 

– Kaikki hyvin, vähän vaan risoo, vaikkei oikeastaan ole aihettakaan, sanon harakalle.

Siivekäs lentää kohti, katselen ohitseni kiitäviä harittavia siipiä. Kuin auki revitty viuhka. Miten voikin olla kaunis lintu. Kiire jonnekin, tietääkö itsekään minne?

Itse suuntaan harittavat askeleeni ja ajatukseni sisälle, sillä pää huutaa hoosiannaa. Mies ei puhu mitään. Vasta saunan jälkeen sanainen arkku aukenee ja käsi silittää selkääni. Pyydän anteeksi raivoani.

Saunan jälkeen huomaan, että haju ja maku ovat poissa. Ja melkein taju, sillä päähän koskee.

Otan oluen ja etsin akryllivärit. Tilanne vaatii sutimista. Puristan tuubista mustaa ja valkoista rasiaan ja alan luonnostella lintua. Kun laji on tunnistettavissa ja maalaus viimeistelyä vaille valmis, hihkaisen kolmeveelle:

– Äiti maalasi harakan!

– Ei niitä saa maalata! kolmevee vastaa kauhuissaan.

– Paperille, rakas, paperille.

Harakka – sieluni lintu – ikuistettuna akvarellityöhön.

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 2

Lue koronapäiväkirjan ensimmäinen osa täältä: Koronan kynsissä, päivä 1

Päivä 2

Sain nukuttua ihmeen hyvin, vaikka olo oli tukkoinen. Aamulla alkaa yskä, joka tuntuu ja rahisee keuhkoissa. Mies on huolissaan – omasta kunnostaan.

– Varmasti tarttuu minuunkin. Mulla ois keuhkoille muutakin käyttöä kuin yskiminen. Koko kevään oon treenannu siihen maratonille!

Se siitä sympatiasta.

On pakko avata tietokone, että saan varmuuskopioitua opiskelijoiden arvioinnit. Huomaan tuijottavani konetta tyhmänä. Ei aavistustakaan mistä pitäisi painaa tai mitä tehdä. Nyt tajuan, mikä on koronan tuoma aivosumu. Pieneen tehtävään kuluu helvetisti aikaa.

Pian makaan taas sohvalla ja katselen ympärilleni. Alkaa häiritä ja ärsyttää kaikki villakoirat ja kissankarvat lattialla. Etätöitä tekevä mies kävelee kuin tilauksesta olohuoneeseen. 

– Voitko imuroida tuosta nuo karvat?

Mies huokaisee, mutta käy imurin. Tuntuu jotenkin ihanalta ja voimauttavalta käskyttää. Tältäkö valta tuntuu?

– Pyllistä!

Mies kääntää selkänsä ja pieraisee.

– Hajuaistitesti.

Naurattaa vaikka vitsi alkaa olla vanha.

Kohta riitelemme meikkaamisesta. Minulla on iltapäivällä työhaastattelu etänä omaan työpaikkaani omien pomojen kanssa ja kysyn mieheltä, pitääkö jaksaa meikata ja kammata tukka.

– Ensinnäkään ei olis velvollisuutta sairaana tommosiin osallistua ja ei tarttee meikata, näytä vaan mahdollisimman surkealta. 

– No meikkasinhan mie eilenkin.

– Ketä varten? Äitiäs?

– No itteeni, kun en kestä katsoa peilistä luuttunaamaa. Sitä paitsi pyörithän sieki täällä.

– No minä oon nähny sinut vaikka missä kuosissa.

– Vittu saan kai minä meikata, jos haluan.

– Että naiset voi olla pinnallisia.

Se siitäkin kannustuksesta. Ei sentään uskaltanut puhua sinä-muodossa vaan viittasi naisiin yleisesti.

– Just. Onko se joltain pois, jos mie laitan ripsaria?

Työhaastattelun jälkeen heitän rintaliivit ja liian kuuman paidan makkarin nurkkaan ja vaihdan mahdollisimman kevyet vaatteet, ettei ahdista tai purista mistään kohti. Olo ailahtelee, koskee niskaan ja keuhkoon. Hiimailen levottomasti ympäriinsä ja kävelen työhuoneeseen, jossa mies askartelee ja liimaa valkoisia muovinkappaleita yhteen.

– Mitäs teet?

– Vielä kun on elossa niin pitää jotain tehdä.

Draamaking.

– Mutta mikä se on?

– Kaikki selviää aikanaan. Sanotaanko näin, että 3D-tulostin on parantanut minun elämänlaatuani huomattavasti.

Kymmenen minuutin kuluttua mies astelee arvoituksellisesti keittöön ja esittelee tekemäänsä tölkkitelinettä. Se sylkee seuraavan tölkin automaattisesti hollille, kun edellisen vetää käteensä.

– Ai kiitti otankin oluen, sanon ja nappaan Lahden Erikois Neipan – mehukkaasti vaaleankeltaisen ja samean pintahiivaoluen.

– Etkö voi niitä omia alkoholillisias juoda?? mies älähtää.

– Ei pysty, korona. Kroppa on jo muutenkin kovilla.

– No ota sitten tämän kerran.

Oliko oikeasti tosissaan? Se mikä on sinun, pitäisi olla myös minun. Se siitä elämän jakamisesta.

– Äiti pitäskö teidän niinku olla yhessä, mutta muuttaa erilleen? Se vois olla kivaa! keskimmäinen hihkaisee.

– Olis ainakin oluet korvamerkitty, heitän.

Yhdeksältä etsin lyijykynät ja paperin ja mietin mitä alkaisin piirtää. Jostakin kumman syystä tekee mieli piirtää alaston mies. Haen googlesta malleja hakusanoilla naked man drawing, male naked drawing, naked man pencil drawing. Pian saan inspiraation malleista ja hahmottelen ääriviivat A3:lle. Tästä se lähtee. Poika seuraa kärppänä vieressä.

– Aika iso lerssi.

– Nytkö se rupes taiteilijasuoni purskahtelemaan? mies kommentoi.

– Joo, voitko laskee housujas, niin katon onko mittasuhteet oikein.

– En.

Se siitä palvelualttiudesta.

Projekti called naked man.

Yhdentoista aikaan kyllästyn piirtämiseen ja siirryn sohvalle yskimään. Yritän jatkaa Netflixistä sarjaa, mutta kohta katsonkin epäuskoisena kaukosäädintä. Siitä puuttuu nuolinappi vasemmalle! Ei ole todellista! Juuri silloin kun on vuosisadan tilaisuus ja pakkorako istua sohvalla! Yritän epätoivoisesti painaa lyijykynällä napin jättämää aukkoa, mutta ei tapahdu mitään. Syöksyn makuuhuoneeseen.

– Eikö tätä millään saa toimimaan? parahdan miehelle.

– Ei, jos siitä puuttuu ne kontaktit.

Voi kakeni, miksi minut hylkäsit kohtalokkaana hetkenä?!

Minäkin olisin tarvinnut kontaktia! Menen lannistuneena sohvalle ja alan silittää kissaa, joka on seurannut minua kaksi päivää kuin perskärpänen. Otan toisen kaukosäätimen ja sohin tallenteista Suomen Batchelorin. Alan tehdä lähdetutkimusta piirustuksiani varten. Mittailen unelmien poikamiesten mittasuhteita, vaikkeivat ole makuuni sitten ollenkaan. 

Se siitäkin silmänruuasta sitten.

****

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 1

Päivä 1

Jännä päivä tulossa! Mutta olotilakin on jotenkin jännä – yhtään ei laulata eikä mieli ole virittynyt kehosta puhumattakaan. Yöllä jäyti selkää, jalkoja ja päätä, kurkkuunkin koski. Päätän tehdä varuilta koronatestin. Kaksi viivaa ilmestyy testiin alta aikayksikön. EI JUURI NYT, kun kalenterissa on vaikka mitä kivaa!!!!! 

Kaksi tuntia menee rattoisasti puhelimessa, kun yritän tavoitella kollegoita ja opiskelijoita. Kun työ on tehty, mieli alkaa juosta. Kelaan että nyt voin ruveta maalaamaan posliinilautasia, kirjoittamaan keskeneräisiä tekstejä ja kokeilla pouring-tekniikkaa akvarelliväreillä.

Pian löydän itseni sohvanpohjalta ja huomaan maalailevani lähinnä piruja seinille. Ei pysty ei kykene. Tuntuu jotenkin pahalta olla omissa nahoissaan. Laitan leffan pyörimään. Call me by your name lunastaa lupaukset. Katson kun nätti poika panee persikkaa ja sen jälkeen suutelee rakastettuaan. Etätöissä oleva mies astelee olohuoneeseen juuri, kun seksikohtaus on huipussaan ja pudistelee päätään.

– Onko tuo yksi koronan oireista? Mieltymys ranskalaiseen homopornoon?

Leffan lopussa alkaa itkettää. Pojan isä hyväksyy homosuhteen ja sanoo olevansa kateellinen. Hän neuvoo, ettei poika saa tukahduttaa tunteitaan, vaikka rakkauteen liittyy kipua. Sillä mikä on lopulta surullisempaa: särkynyt sydän vai sydän joka ei koskaan ollut vaarassa särkyä?

Karvainen sairaanhoitaja.

Päivän edetessä olo huononee. Karmea tauti! Katson sohvanpohjalta, kun mies kuskaa lapsia ja tekee ruokaa. Ihme kyllä ruokahaluni on tallella, vaikka olo on tukala. Vedän kaksi lautasellista lohipastaa ja jälkkäriksi suklaatuutin, vaikken edes tykkää tuuteista. Kun raahaudun takaisin sohvalle ja pyydän miestä laittamaan ruuantähteet jääkaappiin, alkaa huokailu. Se siitä sympatiasta. 

Kokeilen kohta uudelleen onneani ja ehdotan, kävisikö hän minulle kirjastosta kirjan, jonka olin varannut. Huokailu jatkuu, mutta mies suostuu. Vartin kuluttua hän heittää Aino ja Alvar Aallon elämänkerran jalkojeni juureen sohvalle.

– Minähän sanoin, että toisen nimissä varattua kirjaa ei saa toisen kortilla lainattua.

– Milläs sinä tuon sitten lainasit?

– Sinun kortilla. Menetin ihmisarvoni, kun rukoilin tiskillä, että vaimo on koronassa ja elämä on tästä kirjasta kiinni. 

– Kiitti kun uhrauduit.

– Ja sulla on 60 senttiä sakkoja.

– Et maksanu?

– En. Mutta sanoin että se on vaimolle aika vähän, että yleensä se kantaa säkkitolkulla rahaa kirjastolaitokseen.

– Pilasit sitten miunkin maineen.

– Etköhän tuota oo sen jo ite tärvelly.

Jossain välissä mies kävelee olohuoneeseen, nostaa jalkaansa ja pieraisee. Kuulostaa märältä.

– Mulla on norona.

Alkaa naurattaa, vaikka yritän olla nauramatta, sillä tekee kipeää. Piereminen lienee miehinen tapa osoittaa välittämistä ja testata hajuaistia.

Illalla pienin hyppii päälläni, vaikka yritän vaikeroida, että koskee. Kerron että jäytää nilkkoja, ranteita ja varvasta. Tyttö kuuntelee tarkkaan ja kysyy pian kirkkain silmin:

– Koskeeko pimppiin?

Kymmenen aikaan illalla alan kehittää positiivista ajattelua, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kirjaan ylös koronan takia missattuja tilaisuuksia, jotka yritän kääntää voitoksi.

1. Missaan vaivalla väsäämäni kielten toiminnallisen päivän. Positiivinen ajatus: toimintaa ei puuttune tulevistakaan työpäivistä.

2. Missaan tarinaniskennän kilpailun, sillä tänä iltana piti nousta lavalle. Positiivinen ajatus: pystyn kerrankin keskittymään muiden keksimiin tarinoihin sohvanpohjalla: tiibetiläiseen tapaan kuolla, salakuljettaja Laitisten seikkailuihin Venäjän maalla ja amerikkalaisen äidin eroottiseen salasuhteeseen – homopornoa unohtamatta.

Kirjasuosituksia.

3. Missaan työpaikan vappunaamiaiset. Positiivinen ajatus: mikään ei estä pukeutumasta Lumikiksi kotona – sitä paitsi sekin makasi puoliksi raatona arkussaan. Tosin sitä suudelmaa tuskin olisi odotettavissa. Mutta märkä pieru herättelee kyllä yhtä tehokkaasti.

4. Missaan kestävään kehitykseen liittyvän huumorikoulutuksen. Positiivinen ajatus: omassa elämässä on huumoria ihan riittävästi, mitä tuota enää kyliltä hakemaan.

5. Missaan Nurmeksen reissun. Positiivinen ajatus: Nurmes on niin nähty ja sieltä kun yrittää pois niin huomaa ajavansa Pohjois-Karjalan sijaan Pohjois-Savoon.

6. Missaan Kake Randelinin tahdittamat tanssit. Positiivinen ajatus: avioliitto voi paljon paremmin, kun pysyn kotona. Tosin en tiedä kumpi koettelee parisuhdetta enemmän, Kake vai korona.

Tästä mitä luultavammin lisää seuraavassa jaksossa.

Rooliasu tylsien päivien varalle.
Categories
Yleinen

Autoilevan ihmisen maanantai – tai kolme

Ensimmäinen talviloman jälkeinen maanantai

Energia virtaa vuolaana chakrojeni läpi. Olen yhtä luonnon ja universumin kanssa, en tarvitse herätyskelloa, vaan herään luonnonmukaisesti auringonnousuun ja karvaisen energiakeskittymän kynsien ja hampaiden upotessa varpaaseeni. Tunnen ikiaikaisen voiman sisälläni, tiedän toteuttavani kohtaloani, sillä tänään pääsen jakamaan viisauttani kielioppitietoa janoaville lukion ykkösille pakopelin muodossa.

Töihin lähtiessään sieluni toinen puolikas, aviomieheni, kääntyy kuistilta huikkaamaan, että naapurista kannattaa kysellä hinausapua, jos hyydyn kulkupelini kanssa pihaloseikkoon tai kelirikkoiselle kinttupolulle, joka on karttaan vahingossa merkitty maantieksi. Annan anteeksi sekä kartantekijöille että miehelleni, joka näkee vastoinkäymisiä näin kirkkaana aamuna.

Siirrän energiakehoni korkeavärähteisempään olotilaan. Uskon valon kantavan minut päivän läpi. Pujahdan auton ratin taakse varttituntia tavallista aiemmin. Kokemuksesta tiedän pedagogisten kokeilujen pitävän sisällään vähintäänkin pari muuttujaa ja on jätettävä kohtalolle aikaa selviytyä niistä. 

Väännän avaimesta. Radio alkaa pauhata, mutta hehkulanka ei ilmesty kojetauluun. Jotain on vialla. Käännän avaimen takaisin ja kokeilen uudelleen. Autoni energiakentissä lienee tukos. Ensimmäinen muuttuja on iskenyt nopeammin kuin odotinkaan. En kiroa, huuda tai hakkaa autoa. Hengitän valoa.

Kilautan välittömästi naapurin Kallelle. Sen lisäksi, että Kallella sattuu olemaan vapaapäivä, hänellä on myös vuosien kokemus sekä minun että äitini pelastamisesta auto-ongelmista. Miellyttävänä vaihteluna en tällä kertaa ole vielä penkassa.

Kohtalon järjestämää ritaria odotellessani nyplään konepeltiä auki. Virkeillä aivoillani muistan jo minuutin päästä, että hytissä on kahva, jota pitää vetää. Jossain ratin ja polkimien välissä. Etsin vipua edelleen Kallen kurvatessa pihaan. 

“Ei pihahustakaan?”

Kieltävän vastauksen kuultuaan Kalle käskee minun hypätä kyytiin, saisin tämän auton ja hän ottaisi toisen. Jätän Kallen omaan pihaansa raappaamaan jäistä kulkupeliä itselleen. Lämpimässä kajuutassa tajuan jo kymmenen kilometrin jälkeen, että minullehan olisi riittänyt kyyti kaupunkiin! Lähetän telepaattisia kiitos- ja pahoitteluviestejä Kallelle.

Miehelleni lähetän sydämiä ja pusuja ja kerron, että auto on paskana.

Illalla mies googlettaa auton ongelmaa. Se olisi tonnin remontti tai 43€ ja kolme ihmistyöiltaa + rattilukonmoottorin matka Saksasta Pohjois-Karjalaan. Päätös on helppo, vaikka tee-se-itse-remppa ei huoltokirjassa hyvältä näytä. Kuka nyt näinä päivinä ostaisi dieselautoa muutenkaan? Koen tarpeelliseksi jakaa ylevämmät energiani miehellenikin. Mies valitsee kuitenkin kaljan.

Loppuviikon ajan mieheni maantielaivalla. Siskonpoika ihastelee, miten täti osaakin ajaa niiiiin isolla autolla. Oma poika taas piiloutuu huppunsa sisään, kun karautan koulun pihaan. Onneksi sisäinen energia on edullisempaa kuin pumpusta tuleva. 

Toinen talviloman jälkeinen maanantai

Autoni osat ovat Ruotsissa. Mies tarvitsee omaa autoaan, joten lainaan äidin autoa. Bensavalo välähtää kahden kilometrin jälkeen. On jo kiire töihin, mutta äidin auto ja sen nesteet vaikuttavat toimivan holtittomasti. Omista nesteistäni puhumattakaan. Suuntaan tankille, sillä en luota muistiani säätelevien energiakenttien toimivan iltapäivällä kovinkaan tehokkaasti. Ja olenhan jo kerran valoon reagoinut!

Tankilla tuuletan, sillä satun heti oikein päin pumpulle. Siihenpä tuurini sitten jääkin. En saa luukkua auki, vaikka painan jokaisesta kulmasta useammankin kerran. Ujutan sormiani kannen väliin ja nytkytän. Hikipisarat ohimoilla suurenevat jokaisen ohiajavan auton myötä. Pelkään niiden kurvaavan perääni jonottamaan.

Ei hätää. Hengitä. Kaikki on hyvin.

Adrenaliini saa aivoni toimimaan. Jospa näin tuoreessa autossa luukun saa auki sisätiloista. Palaan kuskin penkille, katseeni vilistää pitkin kojetaulua, sormet kopeloivat penkin viertä ja ratin alusta. Ei mitään! Nousen autosta ja tungen pääni jalkotilaan. Itku alkaa poltella luomien alla. Soitan äidille, mutta äiti ei vastaa. Näpellän jokaisen napin, vivun ja painikkeen, joka autosta löytyy! 

Aah! Keskikonsolissa. 

Vilkaisen kelloa. En ole vielä myöhässä. Kipitän pumpulle. Missä on kukkaro?! Vastahan se oli kädessäni…

Työpaikan edessä kadunvarsiparkki on luonnollisesti täynnä. Suuntaan kiekkoparkkiin ja pyöräytän pienen auton ketterästi ruutuun. Hamuan ovilokerosta kiekkoa, kurkistan aurinkolippaan ja avaan hanskalokeron. Ei kiekkoa.

Ei voi mitään. Aavistuksen rivakammilla askeleilla suuntaan koulua kohti ja ammun lennosta avaimella lukituksen. Äkkijarrutukseni roiskaisee loskat lahkeisiin. Käännyn autoa kohti ja painan lukitusta uudelleen. Ei mitään. Painan uudestaan. Ei mitään. Kuudennen kerran jälkeen palaan lukitsemaan ovet mekaanisesti. Kun pääsen ovelle, kokeilen vielä kerran. Lukko surahtaa sähköisesti.

Matkalla kotiin, keskellä motaria, näyttöön välähtää oranssi öljykannun kuva. Se on hyvä, sillä oranssilla saa ajaa kotiin asti. En jaksa olla yllättynyt enkä soittaa miehelle, kerkeää se kotonakin kuulla ilouutiset. 

Kolmas talviloman jälkeinen maanantai

Vaikka oma autoni odottaa Itämerellä seilaavia osiaan hylättynä ja liikuntakyvyttömänä hangessa, alkaa päivä positiivisesti. Koronatestiin ilmaantuu kaksi viivaa, joten minun on selviydyttävä viralliseen tikutukseen. Kyllä, kyllä, selviän omalla autolla. Tai äidin autolla. 

Ainakin pihatielle.

STOP! 

Tällä kertaa punainen.

Sammutan auton. Hengitys on jo valmiiksi hidasta ja raskasta, ikävä kyllä myös aivotoimintani. Kuvaa on hankala tulkita, mutta päättelen tämän liittyvän jäähdytinnesteongelmaan. Ei mikään mahdoton asia ratkottavaksi kiireessäkään. Kuumeiset aivoni uskottelevat selviytyväni ilman hätäsoittoa miehelle. 

Löydän puolikkaan pullon mitä ilmeisemmin jäähdytinnestettä, mutten sitä saatanan vipua, jolla konepellin saa auki. Miksi helvetissä ne pitää piilottaa? Ei kai niitä nyt vahingossa auki saa?

Dejavu-tunne valtaa minut kun pyllötän jalkotilassa etsimässä namikkaa penkin alta ja polkimien välistä. Soitan äidille. Tällä kertaa hän vastaa. 

“Siinä polven kohdalla vasemmalla.”

Mitä? 

“Ei täällä mitään ole?”

“Se on vähän piilossa siinä sivussa…”

Lyön luurin korvaan kuin pahainen teini, koska tarvitsen kaksi kättä aukaistakseni muinaisia salaovia. Sivelen ja koskettelen verhoiluja ja muoveja… Alkaa vaikuttaa oudolta. 

Joudun soittamaan miehelle. 

“Se on siinä säären kohdalla vasemmalla.” 

“Aah….” 

Konepelti napsahtaa auki, löydän yllättävän helposti vivun pellin alta. Koska linja on edelleen auki, varmistan mieheltä onko säiliö, johon litkua lorotan oikea. Olen varma, että kaikki mitä teen, tulee menemään päin persettä. 

Valo syttyy uudelleen kolmen kilometrin jälkeen. Mitä vittua?! Soitan miehelleni, joka on syypää kaikkeen.

“Aja vaan ihan rauhassa. Justhan sitä laitoit.” 

Ajakoon itse rauhassa, kun punainen huutomerkki hyppii silmille! 

Liikennevaloissa suljen silmäni, jotten näe punaisena loistavaa kirjainyhdistelmää. 

Näytteenottopisteellä sammutan auton. Sitten käynnistän auton ja avaan sähköikkunan ennen kuin sammutan auton uudelleen. Kun nenänkaivelun jälkeen käännän virrat päälle, ihme on tapahtunut: varoitukset ovat kadonneet! 

Sitten alkaa itkettää…Yritän sulkea ikkunaa. Lasi nousee kyllä kolme senttiä, mutta laskeutuu sitten viisi. Ei vittu ole todellista! Avaan ikkunan kokonaan ja kokeilen uudelleen. Jälleen ikkuna nousee muutaman sentin ennenkuin alkaa putoamaan. Vitun vitun vittu…

Seuraava vanupuikkoa haistellut näkyy jo peileissä. On pakko jatkaa matkaa. Ajan hitaasti eteenpäin ja koetan nytkyttää samalla ikkunaa ylös. Voisinkohan ajaa kotiin ikkuna auki? Olenhan kipeä jo valmiiksi….

Koukkaan bussipysäkille, jotta saan rauhassa rempata ikkunaa. Vedän nappulaa toisella kädellä ja toisella vedän ikkunaa kiinni. Ohiajavista autoista tuijotetaan epäuskoisena tai ehkä pelokkaana. Vilkaisen peilistä likaisen tukan takaa näkyvää räkäistä ja punasilmäistä hahmoa. Tajuan, ettei minulla ole kuin kalsarit jalassa. 

Categories
Yleinen

Karvamatoja keväthangilla

On pääsiäinen ja viimeinen lomapäivä mökillä. On pitänyt käydä joka päivä pilkillä, sillä mikään ei ole meditatiivisempaa kuin työntää kapulaa reikään ja odottaa loppuhuipennusta – nykiviä liikkeitä ja limaisia sormenpäitä. Mutta enpä ole ennättänyt nykytellä – on pitänyt juosta synttäreillä, tehdä puusavottaa, polttaa risuja, paistaa makkaraa ja kantaa saunaan vettä.

Mutta nyt koen tilaisuuteni tulleen ja maistan jo hiljaisen hetken tuoman vapauden sielussani. Se maistuu joutsenten jodlailulta ja Höytiäisen hapuilevalta heräämiseltä kevääseen. Aa että.

“Ei tuule nyt, on tyyni nyt, on tuuli tyyntynyt”, lausun itsekseni kuistilla ja siirryn sisätiloihin vaihtamaan vermeitä. Isken karvahatun päähän ja huikkaan vielä mummolle ja lapsille lähteväni pilkille. 

Paitsi ettei olisi kannattanut huudella.

“Minäkin halluun!” huutaa neiti kolme vee.

“Ja mie!” huutaa toinen neiti kolme vee. 

No eipä siinä. Hoputan serkuksia vetämään haalaria niskaan. Karvahattu päässä ja toppahousut jalassa alan pian hikoilla kuin Santeri-sammakko saniaisen alla, sillä tytöillä kestää. Toinen on lirauttanut pissit housuunsa ja toisen rukkanen on kateissa. Myös kauluria etsitään.

Miten helkkarissa kaksosten vanhemmat selviävät ilman hermoromahdusta? Tai kolmosten? No, eräs kolmosten isä antoi ohjeeksi laskea lakanalle – vedän siitä omat johtopäätökseni.

Kun olemme ulostautuneet, pikkupäät ilmaisevat selkeästi mielipiteensä.

“Ei jaksa kävellä!”

“En minäkään!”

“Äiti kantaa!”

“Joo Tinskun sylliin!”

Totean että ehkä unissanne ja kehotan nappuloita ottamaan pulkan mukaan. Eipä aikaakaan, kun molemmat istuvat pulkassa keskellä sulaa pihamaata hihitellen. Sanon etten viitsi revitellä hietikolla, sillä pulkka kulkee vasta jäällä, jossa on lunta. Poika tutkailee touhujamme havumajastaan ja päättää yllättäen lähteä vetojuhdaksi. Hieman ihmettelen, miksi hän latoo pulkkaan koivuhalkoja ja havuja, mutten sano mitään. Viskaan pilkkirepun selkään ja kairan kainaloon ja ampaisemme matkaan.

Pian törmäämme jäällä möngertävään eläinkunnan edustajaan.

“Kato kalvamato. Siitä tullee pelhonen,” sanoo neiti kolme vee tietäväisenä.

“Laitetaan se koukkuun”, ehdottaa toinen neiti kolme vee.

“No ei laiteta!” 

Tuleva perho vai perhonen?

Totean että siitä tulisi kyllä paitsi hieno perhonen, myös hieno perho, mutta vanhana kettutyttönä en millään raaski uhrata lemmikkiämme. Ehdotan että otamme sen mukaan. Lasken karvamadon hellästi pulkassa olevaan paistinpannuun. Hieman ihmettelen, miksi meillä on sellainen mukana, mutten kysy mitään.

“Kerro kerro kaavamato, onko huomenna pouta.”

Reimarin luo saavuttuamme alan kairata reikiä. Kairaan neljä reikää lähekkäin ja kehotan mukuloita puhdistamaan reiät sohjokauhalla.

“Mikä kauha?” kysyy neiti kolme vee.

“Tämäkö? kysyy toinen neiti kolme vee ja ojentaa minulle kärpäslätkän.

Tällä kertaa ihmettelen ääneen.

“Miksi meillä on kärpäslätkä, mutta ei sohjokauhaa?”

Pian huomaan, että viidenkymmenen metrin päässä pilkottaa jotakin keltaista – kauha on tippunut matkalle. Yritän saada pojan hakemaan kauhan, mutta hän ei millään malta, sillä hän virittelee keskittyneenä nuotiota jäälle. Selittää halot ja paistinpannun.

“Onko mato hengissä?!” huolestun.

“On!” poika kuittaa ja saa idean:

“Mutta senhän vois paistaa.”

“Sitä ei paisteta, se viedään rantaan!”

Tällä välin toinen pikkutytöistä on alkanut lätkiä kärpäslätkällä pitkin poikin jäätä.

“Kato kääpänen!”

Toinen on heti juonessa mukana ja osoittaa näkymätöntä pörriäistä.

“Lyö tähän, tässäkin on kääpänen!”

Kun kärpäsleikki on ohi, tytöt odottavat jo malttamattomina h-hetkeä. Alan viritellä pilkkejä molemmille valmiiksi . Onneksi koukuissa on valmiina mummon tekotoukat – eipähän tarvitse selitellä, miksi toinen toukka saa elää ja toinen ei. Kun etsin sopivaa siiman pituutta, mielipidettä alkaa taas löytyä.

“Mie halluun ite! Anna tänne se piikki!”

“Mieki halluun ite!”

Lumi on myös valkoisempaa reiän toisella puolella.

“Minä halluun tuo leiän! 

“Eikun minä! 

“Se on minun leikä! Et vaamasti tuu siihen!”

“Hei vaihetaan reikiä!” 

“Joo!” 

Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, on reiänvaihto tapahtunut ja siimat solmussa.

Pian alkavat vesileikit.

“Kato! Mie teen keittoo!” sanoo neiti kolme vee ja työntää vavan puoliksi avantoon ja pyörittää niin että vesi lentää. Myös kärpäslätkä kiehuu.

“Hihhhih, miekin!” hihkaisee toinen neiti kolme vee ja pian porisee toinenkin reikä.

Leikki ei ehdi kauaa vanheta.

“Ei jaksa ennää.”

“En miekään. Ihan tylsää, joko voijjaan lähtee?”

“Joo lähetään vaan, ihan tyhmää.”

“Äiti ota tää piikki.”

Totta kai, johan myö viisi minuuttia oltiin.

Poika pyllistelee edelleen polvillaan jäällä ja yrittää saada sytkärillä havuja palamaan. 

“Joko myö nyt lähetään? En mie saanu tätä ees vielä syttymään! 

“Ehkä ihan hyvä, ei tarvii tänne jäälle viritellä pääsiäiskokkoa. Ja sitä paitsi tuo mies tarkkailee meitä tuolta rannasta.”

“Missä? Ja mitä nuo sorsatkin rääkyy?”

“Rakas ne on joutsenia. Ensi kerralla lähdetäänkin linturetkelle. Mutta sitä ennen vapautetaan meidän mato.”

Categories
Yleinen

Nyt pumpataan pikkuveljeä!

Perheessämme harrastetaan hienovaraisia vihjeitä.

On taas se aika vuodesta (mutta onneksi ei se aika kuusta), kun lapseni ruinaavat perheenlisäystä.

Seuraavan keskustelun kävin illallisen jälkeen neiti 9 veen kanssa.

– Keittäsköhän kahvit. Tekiskö ihan kunnon kahvista, töissä on sitä litkua.

– Eiku tee lapsi.

– Miten se taas tähän liittyy?

– Voitko sie vaan synnyttää sen lapsen?

– Miksi?

– Koska mie haluan. Tykkään hoitaa vauvoja.

– Sehän vois jäädä vaikka tuhkamunaksi.

– Mikä on tukkamuna?

– Eikun se taitaakin olla tuulimuna. Unohda.

– Sieki koko ajan vingut, että haluisit pikkuvauvan. Ja sitten sie sanot että oot liian vanha siihen.

Neiti kolme vee keskeyttää keskustelumme vessasta:

– Pyyhkimään!

– Käypä nyt Elina pyyhkimässä, sanoit että tykkäät hoitaa vauvoja, yllytän.

– Joo vauvoja, mutta en kakaroita!

Seuraavan keskustelun kävin aamupalapöydässä 11 veen kanssa. Katsoin puuroa lappavia pienokaisiani kostuvin silmin harvinaisen tietoisena ohikiitävistä hetkistä.

– Lainaa vaan. Työ ootte lainaa vaan, totean.

– Lainaa?

– Niin, kasvatte, itsenäistytte, muutatte, unohdatte miut. Jään yksin.

– No väännä lisää, niin ei tarvii itkee!

– Mutta miksi työ haluisitte lisää sisaruksia, sittenhän työ joutuisitte jakamaan miut.

– Ai niinku palottelemaan?

Seuraavan keskustelun kävin neiti 3 veen kanssa kiireettömänä aamuna.

– Äiti meille pitäs pumpata näääääin iso vauvapoika.

– Pumpata?!

– Niin tehkätä iso poikavauva.

– Äiti on liian vanha.

– Et sä näytä vanhalta!

– Enhän mie jaksas tanssia tai juosta, jos ois noin iso vauva mahassa.

– Kävele sitten näin pienesti.

(Näyttää miten kävellään hissukseen ja hitaasti)

– Mut miks sie haluaisit pikkuveljen?

– Ois kiva kun se kiusais mua, pierasis mun päähän ja sit mä laittasin sen häkkiin. Kissahäkkiin.

“Äiti meille pitäs pumpata nääääääin iso vauvapoika!

Ei se helppoa ollut viisi tai kaksi vuotta sittenkään. Lue miten äitiä aivopestiin: Koronavauvoja ja kuurupiiloa

Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi Kriisit Yleinen

Vakavaa valvontaa ja valinnan vaikeutta

Oikeasti ne koodit on paljon härskimpiä…

No niin, valvoja-asetus päälle. Pylly penkkiin, rentouta kasvoilta inhimilliset ilmeet. Onneks miulla on haukan katse, huomaan vilpin ja vessahädän ennen ku ne itekään tietää. Tälleen ne seisoo vartiossa siellä Buckinghamin palatsinkin eessä. Ei kuule ilmekään värähä vaikka mitä sattus. Toivottavasti ei satu, mie en muista yhtään mitä pitää tehä ongelmatilanteissa. Eiku hei, täällähän on tää vihkonen. Tylsää! En jaksa lukea! Tekee mieli jotain hyvää… Nuokin vetää irttareita ja ooo…patonki! voiskohan käydä jotain hyvää illaksi kun on perjantaikin. Tottakai voi, mie oon aikuinen ja miulla on ihan oma pankkikortti. Suklaata… mutta mitä? Ehkä pähkinäsuklaata. Mutta keskimmäinen vihaa pähkinöitä! Mitäpä se haittaa, saanpahan syödä levyn yksin. Onko levy nyt kuitenkin liioittelua, ehkä se yks Snickers riittää. Pitääpä sitä jotain lapsillekin. Jos ostaiskin sipsejä, ei niitä tavallisia vaan linssisipsejä. Joo, mutta niist tulee kyllä paha olo, jos syö liikaa. Ja ne linssisipsit maksaa enemmän ku tavalliset ja se pussi on niin pieni, ettei siitä riitä kaikille. Sitä paitsi linssit turvottaa. Pähkinät ois aika jees, nehän on melkein terveellisiäkin. Mutta nekin on kalliita. Ja mistä kaukaa nekin on tänne roudattu? Pienet lapset poimineet… oikeesti vasta kahdeksan minuuttia menny!? Monta tuntia miulla oli nyt? Neljä! Ei enää ikinä…Entäpä jos laittasin lapset leipomaan jotain? Tai paistamaan vaikka lettuja… Sepä jää keittiön siivoaminen sitten kuitenki miulle. Ei se oikein… Ja nekin letut on rasvasia. Dippikasvikset olis aika kivoja ja rasvattomia. Ne olis tervellisiä ja lähiruokaa ja todennäköisesti eettisempääkin. Mutta kukkakaali alkaa kyllä pierettämään… Aah ku pistelee kinttua! Uskaltaskohan oikasta? Huomaiskohan ne…? Ja mie tartteen kyllä nopeita hiilareita enkä mitään ituja. Eihän näilläkään ole eväänä ku karkkia. Ja kuka oikeasti jaksaa alkaa kuorimaan ja pilkkomaan perjantaina jotain porkkanoita ja perunoita? Vaan ne täydelliset somemutsit, jotka ottaa kuvia että tuntevat olonsa riittävän hyväksi. Ja kuvitteleeko ne, että ne on jotenkin parempia ku eivät anna lapsille keksiä ja jätskiä? Eiköhän se ole vaan illuusio, että voivat vaikuttaa olevinaan johonkin. Todennäköisesti tulee syömishäiriö lapsilleki. Joo, en todellakaan ala aiheuttamaan enempää traumoja lapsille enkä itelleni. Enkä todellakaan ala tekemään mitään ite. Mie oon vapautunut median paineista. 9.12!? Jätättääköhän tuo kello? Toisaalta se kyllä tulis joku pannari huomattavaksi halvemmaksi ku ostaa karkkipussit koko sakille. Ja jos lapsityövoima sen paistaskin niin se olis melko jees. Mutta sitten on se siivoominen taas… kylläpäs Tane kirjottaa! Toivottavasti asiaa eikä aiheen vierestä. Entä jos ostan sipsipussin, mutta en dippiä. Tää inflaatio kyllä tulee näkymään selkeimmin meidän herkuttelussa. Kai yks karkkipussi riittää viidelle? Eipähän tule övereitä. Tai ainakin niille kolmelle, jos itelle ostan sen suklaalevyn. Kokonaisilla pähkinöillä. Ne muuten suostuivat aika helposti siihen, että kohtuullistetaan karkkipäivää. Liian helposti. Ne on varmaan löytäneet miun karanteenijemman! Ehkä voiskin ottaa markkinatalouden periaatteet käyttöön ja jokainen vois omalla työpanoksellaan vaikuttaa karkkimäärään… Talouskasvatusta samalla. Vai olisko kuitenkin tällanen tasajako reilua? Mutta onko oikein että mie täällä mietin, mitä herkkuja ostan, kun Ukrainassa ei oo lapsilla ruokaa. Eikä niillä sotilailla! Vaikka lapsiahan ne on nekin. Et kyllä nyt ala itkeä! Sie oot töissä! Tuollasia samanlaisia kun nuo tuolla… Oikeesti! Ryhdistäydy! Tajuaakohan ne, miten onnellisia ne on, kun ne saa täällä kaikessa rauhassa kirjottaa koetta eikä tarttee olla sotimassa? Ja muutama vuosi ja miun pieni on täällä! Tai se ei kyllä lukioon aikonut. Toivottavasti ei joudu sotaankaan. Ja aika tekopyhää miulta Ukrainaa miettiä, ku häikäilemättä oon herkutellut tähänki asti, ei ole Afrikan nälänhätä tai Syyrian lasten vaikuttanut mitenkään. Eikä se välttämättä huono juttu ole, jos jääkin herkut saamatta. Jos tilanne kriisiytyy, niin ei tee tiukkaa, kun en ole sokeririippuvainen. Vai olisko kuitenkin parempi, jos olis vararavintoa vyötäröllä? Ei varmaan miun puutarhanhoito suju yhtään sen paremmin tänäkään vuonna, että ei sen varaan kannata laskea… Ainahan sitä voi kalastaa. Onkohan puhelin äänettömällä? Ettei taas ala Vagisan-mainos huutaa kesken kaiken… Tartteenko mie oikeesti herkkuja? Altistavat hiivatulehdukselle. Entä jos kävis vaan kirjastosta jonku hyvän kirjan? Miks pitää vetää överit? Ei! Kyllä tää vaatii nyt rasvaa ja sokeria. Mitä tuo hujoo? Venytteleekö se? Ei kyllä se yrittää kontaktia. Mitenkähän pitkään se on viittonut…? Vessaanko se haluaa? Vai tilttasko kone? Voiskohan Pate mennä kattomaan? Se on lähempänäkin… 

Viisi tuntia myöhemmin….

Ai hitto! Se kauppa meni jo! No, säästypähän rahat ja kalorit. Miun alitajunnalla on vaan parempi itsehillintä. Vitsi mie oon kova! Kovempi ku luulin. Oon voittanut sokerin!

Viisi ja puoli tuntia myöhemmin…

Kyllä tää tavallinen suklaa on parasta. Ihan ilman pähkinöitä. Mutta kyllä tää oli liian helpossa paikassa ku näin helposti hairahduin. Pitänee viiä jonnekin välipohjaan jemmaan ettei tuu pikkuhädässä langettua. 

Aprillia! En kai mie nyt oikeesti paikallani siellä salissa pysynyt!