Tinskun keskiviikko:
– Vain vana jäi kun laivasi lähti, se peittyi iltaan punertavaan… laulat saman tien kun herätyskello soi.
– Mistä jukeboksista noita lauluja tulee? pitkä mies ihmettelee.
Vieressä tyttö vetää peittoa korvilleen ja pyllistää.
– Kuules neiti. Viime yönä äidillä oli pylly silmässä ja pyllynsilmä polvessa. Äiti ei oikeesti saa nukuttua kunnolla.
– Hihiiihii.
– Ei naurata jos väsyttää. Ja sitten kun väsyttää niin mikään ei onnistu. Eikö oliskin hyvä diili pysyä omassa sängyssä?
– Olisihan se. Kylläpä olisi. Mutta kun ne jalat! Minä en mahda asialle mitään. Jalat vaan vie minut äitin sänkyyn.
– Kuulepa, tänä iltana meillä on jalkapalaveri. Nyt on aika neuvotella niitten jalkojen kanssa. Varataan aika.
– En voi varata aikaa, kun ei mulla ole puhelinta! pienin inisee.
Haet siltä istumalta työhuoneestasi paperikalenterin ja esittelet sitä lapsellesi.
– Merkkaan tapahtuman tähän. Illalla neuvotellaan kello seitsemän.
Töissä on yhtä härdelliä ja hulabaloota, kun teinit järjestävät äksöniä. Jossain vaiheessa nostat kädet pystyyn, sillä tilanne eskaloituu. Seuraavassa hetkessä eräs teini pyytää vilpittömästi anteeksi käytöstään. Sydän jättää lyönnin väliin – jotakin on sittenkin mennyt perille?
Aamulla on myös poistumisharjoitus koulurakennuksesta. Lyöttäydyt kollegan tunnille kyseisellä ajankohdalla, jottet möhli ja sooloile tällä(kin) kertaa. Edellisen kerran onnistuit ulostamaan yhden luokan, kun piti suojautua sisälle, ja vuosi sitten onnistuit ulostamaan koko koulun järjestäessäsi hieman elävämmän makuisen poistumisharjoituksen. Ja sinä vain halusit paistaa popcorneja!
Iltapäivän retken jälkeen ajat kohti koulukampusta kolme teiniä takapenkilläsi. Liikennevaloissa Aito iskelmä alkaa soittaa J. Karjalaisen biisiä Hän. Yhtäkkiä kuulet kikatusta ja kertosäkeen kohdalla todistat kuinka takapenkki raikaa:
– Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän!
Vaikka väsyttää kaiken kääntämisen ja vääntämisen jälkeen, jotain läikähtää taas. Alat hymyillä ja pian naurat ääneen. Ei ole hassumpaa olla aitiopaikalla ihmistaimien kasvua seuraamassa.
Illalla yrität pitää jalkapalaveria oman jälkikasvusi kanssa.
– Entä jos äiti vaan tulet minun sänkyyn nukkumaan? Tai sitten minä tulen sinun viereen ja Aaro nukkuu patjalla, pienin toteaa palaverin päätteeksi.
***
Aikun keskiviikko:
Opettajan työtehtäviini kuuluu perustella noin kerran kolmeen viikkoon, miksi on luettava kirja. Ymmärrän kyllä, että kirjallisuuden kenttään mahtuu paljon paskaa, joka tuhoaa viimeisetkin lukuhalut, joten olen pyrkinyt etsimään jokaiselle sopiva(hko)a luettavaa. Tämä tarkoitti sitä, että viime keväänä kaivelin omasta hyllystäni pari kirjaa muutamalle opiskelijalle.
– Ja sitten palautatte ennen lomaa tai se on hylsy kaikista menneistä ja tulevista kursseista.
Toinen kirja palautui. Se löytyi opehuoneen lokerikosta, varustettuna post-it-lapulla, jossa opiskelija kiitti lainasta. Toinenkin viestitti palauttaneensa sekä kirjan että tehtävän.
Lukukauden päätyttyä pyörin vielä kiinteistössä ja tein viimeisiä arviointeja. Muistin, että toisenkin kirjan olisi pitänyt palautua. Kirjaesitelmä siitä ainakin oli tehty. Kirjaa ei näkynyt opehuoneella, eikä omassa repussakaan. Viestitin opiskelijalle, missä kirja mahtoi olla.
– Mie palautin sen sille opelle. Lyhyt vaalee tukka. On aina siellä ruokalan päädyssä.
Hmm. Oliko ope vai tukka lyhyt?
En osannut yhdistää, joten siirryin kyseessä olevan tiimin työpisteelle. Paikalla ei ollut ketään, joten jätin kirjan paikantamisen ja päätin keskittyä akuutimpiin asioihin. Päivä nimittäin pärähti kivasti käyntiin poistumisharjoituksen merkeissä. Kokoontumispaikalla palellessani tajusin, että työpuhelimeni hälytti varmaan parhaillaan 25 kilometrin päässä.
Ruokatunnilla muistin taas kadonneen kirjani. Tinsku riensi auttamaan.
– Sen on oltava Satu tai Katri. Tai jos se on lyhyt se tukka eikä ope, se voi olla myös Tomi tai Tuomas… Mahdollisesti myös Minna.
Viestitin opiskelijalle.
“Onko se tukka vai ope lyhyt ja vaalee.”
“Joo on.”
Aa, se sulkee pois Katrin, jolla oli kilometrin pituinen letti.
“Onko sillä aina bändipaita päällä?”
“Ei.”
Joo, se sulki pois Tomin.
“Onko tatuointeja?”
“Joo, ehkä. en tiiä.”
Tämä alkoi muistuttaa Arvaa kuka -peliä. Kävin noutamassa opiskelijan tunnilta ja johdatin hänet tunnistusrivin luo, eli ruokalaan, jossa henkilökunta lounasti.
– Tuo.
Satu muisti saaneensa kirjan, merkinnyt sen post it -lapulla ja laittaneensa sen lokerikkoon.
Suuntasimme kolmisin katsomaan lokerikkoa.
– Missä se on nyt?
– En voi tajuta, kuka sen olis ottanut, Tinsku tuhahti.
– Tähän mie sen laitoin ja siinä oli lappukin, Satu näytti.
– Siis ymmärrän mie, että joku olisi sen roskiin heittänyt, kun se oli sellainen repaleinen, tuumin.
– Mutta siinä oli lappu.
– Sillä on vaan tunnearvoa sillä kirjalla, nieleskelin kyyneleitä. Oma moka, että olin uskaltautunut lainaamaan kirjan. Miksi kukaan olisi ollut niin inhottava, että olisi varastanut kirjan, jossa oli nimi. Miten joku saattoi olla niin ilkeä? En voinut enää katsoa ketään ilman, että pohdin olisiko juuri tämä ihminen valmis niin julmaan tekoon? Miksi tuokin ope vihaisi minua? Olinko joskus ollut ikävä tuolle naiselle?
Eniten epäilin Penaa, jolle olin toukokuussa antanut täysin asiallisen palautteen koejärjestelmän päivitysprotokollasta. Pena oli päivittänyt järjestelmän vain puoliksi ja täysin väärässä järjestyksessä, mikä oli aiheuttanut pienimuotoisen mielenjärkkymisen koetilanteessa.
Kirjoitin lokerikkoon lapun ja pyysin asiasta tietäviä ottamaan yhteyttä. Aloin luopua toivosta. Vaikka kirja oli tärkeä, olin kuitenkin elämässäni kadottanut monia muita merkittävämpiä asioita, kuten äitini punaiset luistimet, siskolta saamani korvikset sekä itsekunnioitukseni.
Iltapäivällä Pena soitti:
– Katoin, että sulla on koe huomenna. Tein päivityksiä. Testaan aamulla, en tiiä toimiiko.
– Kiva, kiitos tiedosta! Aika ihanasti tehty, kun varotit.
– Ihan kuule puhtaasta pelosta…
Pena oli jälleen epäiltyjen listalla.
*****
Kuka on syyllinen? Se selvvinnee torstain jaksossa.
