Category: Yleinen

Categories
kauneus & ulkonäkö keski-ikäiset Yleinen ystävyys

Kerro, kerro kuvastin, ken on kehopositiivisin…

Kuuntelin tässä puolella korvalla kahden 9-vuotiaan keskustelua, kuten valveutuneilla vanhemmilla on tapana. Arvaatko, mistä lapsukaiset juttelivat? Eivät mylittleponeista, tai popiteista, vaan kokeilemistaan laihdutuskuureista! Olin toki kuullut juttuja, että pienet lapset jakavat laihdutusvinkkejä somessa, mutta nyt iski liian liki kotipesää. Some, vertaispaine ja markkinatalouden vartaloihanne olivat päässeet tunkeutumaan tervepäiseen ja tasapainoiseen kotiini! 

Saunanlauteilla kuopus esitteli “valtavaa” mahamakkaraansa ja paksuja reisiään. Muistin liiankin kirkkaasti omat varhaisteini-iän kriisit paksuista reisistä ja pulleasta mahasta. Halusinko, että tyttökin alkaisi näivettämään itseään, jotteivät reidet koskettaisi toisiaan tai lonkkaluu näkyisi ihon läpi? En. Toisaalta lapsuusmuistot pyöreän pikku-Aikun painon kommentoinnista ja pelko kakkostyypin diabeteksestä eivät antaneet myöten hehkuttaa turhaa rasvakerrosta. Mitä tekisi kasvatusalan ammattilainen SuperNanny, hyvinvointivalmentaja Aki Manninen? Maija Poppanen?!

Koska edellämainitut auktoriteetit eivät rientäneet auttamaan, jouduin selviytymään yksin. 

– Pystytkö sie juoksemaan noilla jaloilla?

– Joo. Ja hiihtämään.

– Pysyt sie ryhdissä hevosen selässä noilla maha- ja selkälihaksilla?

– Ope sano, että oivallisesti.

– No niin, ne toimivat halutusti, silloin kaikki on kunnossa.

Tyttö ei luovuttanut, koska sukua oltiin, ja taputti sekä omaa että minun vatsapalleroani:

– Meillä on samanlainen makkara.

– Se johtuu siitä, että näissä nivelkohdissa on oltava ylimäärästä nahkaa, muuten olis mahdotonta liikkua. Kokeilepa pitää makkarasta kiinni ja nousta ylös. (Edit. Huom. Ei kannata kokeilla saunassa.)

Tajusin, että oli turha syyttää vain ja ainoastaan somea ja yhteiskuntarakenteita. Kyllä siinä oli osuutta mallioppimisella (ja laiskalla äidillä, joka ei rajoita tarpeeksi somen ja netin käyttöä)! Melko usein siunailen omaa kroppaani, decolteen uurteita, hyllyvää pyllyä ja muhkuraista mahaa.

Esteettisten muutosten lisäksi siitä on tullut hidas, jäykkä ja voimaton. En jaksa juosta niin paljon kuin haluan, jalkoja kolottaa, olkapäät eivät liiku, polvet naksuvat ja palautuminen yhden yön kukkumisesta, eli kymppiuutisten katsomisesta, kestää viikon. Silmätkään eivät tarkenna lähelle, mistä on se hyvä puoli, etteivät naaman näppylät erotu niin selkeästi. Suurin kiusankappaleeni on kuitenkin vatsani, joka haluaa turvota ruuasta, stressistä, istumisesta ja tuulensuunnasta.

Teini-ikään verrattuna olen kuitenkin tyytyväisempi. Aika ja ikä tuovat helpotuksen ja loiventavat itsekritiikkiä. Näin uskoin. Samalla teoriani mallioppimisesta sai vahvistuksen.

Voimaannuttava reissumme Suomen kesäkaupunkiin paljasti nimittäin, että vielä neljänkympin kieppeillä kehokuva on keskimääräisesti kehnohko. Muuten fiksut ystävättäreni tarpoivat nimittäin samassa suossa. Tinsku kuvasikin kauniita sanoja, joilla hemmottelimme itseämme tälläytyessämme illan rientoihin. Itse vaihdoin mekon, jossa pystyin hengittämään. Maha oli nimittäin turvonnut pelkästään siitä ilosta, että olin lomalla ja todennäköisesti söisin jotain sopimatonta. 

Vappu meistä vanhimpana ja fiksuimpana kertoi henkisestä tasapainosta kehittyneen oivalluksensa:

– Minä olen sanonut että minä olen aikuinen nainen, minun ei tarvitse enää mahtua vaatteisiini, vaan voin hankkia uusia!

Aplodeerasin kateellisena. Itselläni on itsensä hyväksyntään matkaa muutama maratoni, sillä kaapissani odottavat toissa vuonna hankkimani housut, joihin koronakilot ja löystyvät kudokset eivät millään mahdu. 

Vaikka Vappu onkin melkein sinut kehonsa kanssa, kehopositiivisuus ei yltänyt luuttutukkaan. Pirren pyörittäessä Vapun tukkaan tuuheutta ja kutreihin kiehkuroita, Tinsku peilasi itseään arvosteleva ilme kasvoillaan ja onnistui olemaan puolittain positiivinen: 

– Näytän edestä hyvältä, sivusta pahalta.

– Näytän sivusta hyvältä, edestä pahalta, totesi aikuisen itsensä hyväksynyt Vappu.

– Meidän pitäisi risteytyä keskenään niin oltais täydellisiä.

– Tai lisääntyä! Mutta entä jos lapsi näyttäisi molemmista suunnista pahalta?

Makella on paha tapa seurata keskusteluamme sivusta, mutta nyt hän koki aiheelliseksi kommentoida: 

– Ennemmin olisin huolissani teidän persoonien yhdistymisestä…

Onneksi olin lukenut paljon aiheeseen liittyviä tieteellisiä artikkeleita, faktantarkistuksen läpikäyneitä itsehoito-oppaita ja somepäivityksiä, joten paasasin kolme minuuttia  itsekunnioituksesta ja siitä, kuinka vääristynyt peilikuva oli vain omien korvien välissä, ehkä jopa enemmän itselleni kuin muille. Kukaan meistä ei voisi kuvailla kaverin mahaa pömpöksi, tissejä teepusseiksi tai poskia bulldogilta lainatuiksi, miksi siis puhuimme niin rumasti itsestämme.

Ja ennen kaikkea halusimmeko todella siirtää tällaisen mallin teini-ikäisille lapsillemme?

Emme tietenkään halunneet, ja minulla oli myös ratkaisu ongelmaan: Puhu itsellesi, kuten puhuisit toisille, ja lopulta alat uskoa siihen! Teoria piti saada käytäntöön mieluummin heti eikä kohta. Jokainen sanoisi itsestään  jonkun kohdan,  josta tykkää itsessään. Minä voisin aloittaa!

Täydellinen korva

Skannasin ruumiini. Reidet ja pylly löllöt, toisin kuin Pirrellä. Vapun käsivarret olivat paljon kiinteämmät kuin omani ja Tinskulla oli täytettä puseron alla.

Ahdisti. Paska tehtävä!

Vertasin itseäni muihin! Eihän tämän näin pitänyt mennä… Käsivarteni eivät ehkä olleet kiinteät, mutta jaksoin kantaa viikottaiset 38 kiloa ruokaa kaupasta, raahata polttopuut ja nostella harkot ja hirret. Vaatimaton rintavarustukseni on sekin ruokkinut kolme vauvaa topakoiksi taaperoiksi.

Arvioin kohdat, joista pidin itsessäni edes silloin tällöin. Lista ei ollut pitkä ja karsin lisäksi ne, joista tiesin ystävättärilläni olevan ongelmia. 

– Hampaat…

– Tulee paha mieli, mulla on vinot…

– Elä keskeytä Pirre…koska hammasväliharja mahtuu niiden väliin. Vähän niissä ehkä näkyy tuo kahvinjuonti, mutta kaikkea ei voi saada. Pirre, nyt on siun vuoro.

– Ohi, tarviin aikaa, muut voi jatkaa. 

Aikuiset naiset, jotka työkseen opettavat ja käyvät läpi kotitehtäviä, eivät olleet hanakoita itse osallistumaan harjoitukseen, vaan katselivat seinille ja pyörittelivät kännykköitä käsissään kuin normisetti opiskelijoita. Aivan kuin olisi töissä taas.

– Tinsku? Vappu? Make? Oikeesti?!

– Kun ei keksi…

– Pakko.

Vappu epäili, että opena vetäisin tehtävän loppuun asti. Näkyi kuulemma naamasta. Ja oikeassa oli.

Kuuden minuutin ja kolmenkymmenenkahdeksan sekunnin kuluttua tytöt tajusivat, etten aikonut luovuttaa eikä kukaan olisi lähdössä Wikmanin keikalle, jos hommaa ei saataisi pakettiin.

Pirre oli saanut tarpeeksi miettimisaikaa ja aloitti:

– Tykkään korvanlehdistä…tai tuota… oikeestaan vaan tästä toisesta…

Vappu jatkoi: 

– Kyllä mie tykkään jaloistani. Ihan molemmista.

Ja Tinsku piti totutusti yllä kotoisaa luokkatilannetta:

– Miun on kyllä pakko todeta, että tykkään silmistäni. Ja silmästä!

Miehinen vahvistuksemme oli tyytynyt jälleen kuuntelemaan ja naureskelemaan, mutta oli selkeästi vakuuttavin:

– Kyllä mie jaloista tykkään.

Make lohdutti meitä myöhemmin selfiellä.

Pitkään positiivinen asennoituminen ei kestänyt. Seuraavana aamuna aamiaisella ei istunutkaan enää “eilen elämästään nauttineita naisia” vaan kulahtaneita naamoja, turvonneita mahoja ja leukaan ulottuvia silmäpusseja. Keskustelukin kiersi kieroa kaartaan.

– Mie oon painanut viimeksi näin paljon raskaana.

– Miulla hävis raskauskilot jo synnärillä. Seittämän kiloa. Puff!

– Elä kehtaa, miulla on vieläkin ja mites vanha se pienin on…

– Pitäskö tehdä vielä neljäs lapsi? Aina on imettäissä hävinnyt kymmenen kiloa.

– Joo, sellainen vauvadieetti. 

Vappu ehdotti dieettiä, joka ei vaatisi yöheräämisiä:

– Mun yks kaveri vetäisee suklaalevyn ennen maratonia, tulee luonnollinen tyhjennys. 

– Eli jos vetäsis levyn suklaata joka päivä tyhjenis ja laihtuisi…

– Se vaatisi varmaan sen maratonin siihen kaveriksi. 

Pirre ei kuitenkaan usko pikadieetteihin:

– Ei, se on niitä elämän pieniä valintoja, millä tämä onnistuu. Eilenkin alkoi hyvin, söin salaattia lounaaksi ja lisää salaattia päviälliseksi, mutta sitten lipsahti se hampurilainen… Nyt tein korjausliikkeen, huomasitteko? Otin ruisleivän kinkulla, enkä sitä herkullista vaaleeta höttöä pekonilla, joka huuteli vitriinistä.

– Mutta laitoit kuitenkin kahviin kermaa?

– Laitoinko? Apua! Ai niin! Kun se maito oli loppunut! Apua!

Myöhemmin selailin somea. Jostain syystä se tunki ruutuun personal trainereita, jotka lupasivat kiinteitä pakaroita ja pirteää oloa vain 69€. Klikkasin. Sivusto lupasi treeniohjelman, ruokaohjeet ja tsemppiä&tukea säännöllisesti. Jatkoin skrollaamista. “Uskomaton muodonmuutos! Katso Even ennen ja jälkeen -kuvat!” Katsoinhan minä kun käskettiin. Muutos oli selkeä, vaikka fitness-poseerauksen luomaa illuusiota ei ottanut huomioon. Taulukko kertoi painon tippuneen 10 kiloa ja rasvaprosentin pudonneen 20 prosenttiyksikköä. Tiesin tarkalleen, mistä kohtaa omaa kroppaani rasva lähtisi, enkä aio ottaa sitä riskiä.

Ehkäpä elämässä tärkeintä ei oikeastaan ollutkaan timmi kroppa, vaan se, että pystyisin poukkoilemaan pihalla, pelloilla ja puskissa toteuttamassa ideoitani ja kylvämässä sivutuotteena rakkaani työkalut ympäri tonttia mahdollisimman laajalle alueelle, mahdollisimman kauan. Ja sitten kasivitosena, suvun perinteitä kunnioittaen voisin ottaa vanhainkodista ritolat ja juoksuttaa hoitohenkilökuntaa pitkin kyliä.

Itseni hyväksymisen ja aikuistumisen päätin aloittaa Vapun neuvojen mukaan hankkimalla vaatteita, jotka sopisivat keski-ikäisille muodoilleni: kunnolla korkea vyötärö ja reippaasti stretchiä.

Kaivellessani kirvelevin sydämin tavoitevaatteita komerostani ajattelin, että vielä tulisi aika, jolloin olisin täysin sinut itseni kanssa, siitä oli hellemekossaan pyörähtelevä anoppi elävä esimerkki:

-En miekään nuorempana mitään lyhyitä hihoja kehannut pitää, kun korosti liikaa tätä hartianseutua. Mutta katopa nyt! Mitä isommat allit, sitä lyhyemmät hihat. Nyt mennään jo hihattomassa kauppaankin!

Categories
Yleinen

Seikkailu Saimaan sydämessä

Kehossa kuplii. Olemme lähdössä minilomalle Savonlinnaan – Aikku, Make, Pirre, Vappu ja mä. Meillä olisi kaksi päivää aikaa seikkailla Saimaan sydämessä koko viisikon voimin ja perjantaina jatkaisimme Pirren kanssa lomaa vatsatanssileirin merkeissä. Pirren ja minun ukkokullat tosin suhtautuvat juoksuihimme hieman varauksella ja ruokkivat epäilyksillään toinen toistaan, kun sattuvat sukuakin olemaan.

– Japen kanssa mietittiin, että piilotetaan Baileys-pullo siun ja Pirren vatsatanssikassiin. Sunnuntaina sit tiedetään, ootteko oikeesti ollu leirillä, ukko virkkoo, kun keskiviikkoiltana pakkaan laukkuani.

– Just. Ollaan kyllä vähän pettyneitä, jos sitä pulloa ei löydykään!

Miehen epäluulo ei suinkaan hälvene, kun laitan itämaisen musiikin soimaan, teen peilin edessä vatsarullauksia ja alan sovitella hiukan liian piukkoja vatsatanssiasuja ylleni.

– Voisitko vetää tän vetoketjun kiinni? kysyn.

– Onks tää joskus menny kiinni asti? mies ähkää vetoketju hyppysissään.

Naurattaa ja samalla itkettää. Päälläni retkottaa yksi esiintymisasuistani kymmenen kiloa ja kymmenen vuotta sitten. Olenko hullu, kun heittäydyn tanssin pyörteisiin uudelleen? Kaiken lisäksi opettaja on suunnitellut päämme menoksi kynttiläkruunutanssin. Sopii toivoa, että Tanhuvaarassa on palovakuutukset kunnossa. 

Soitan paniikkipuhelun Pirrelle ja kysyn, aikooko hän tanssia hameessa vai housuissa.

– Housuissa meinasin.

– Aivan, housut voi olla parempi, jos siellä on jotain hyppyjä? Jos vaikka virtsa karkaa. Tässä on kuitenkin kolme lasta alateitse ponnistettu.

Pirre jää nauramaan linjoille.

Kun illalla tarkistan, olenko pakannut mukaani kaiken oleellisen, löydän kassistani taitellun paperilapun. Keskimmäinen on kirjoittanut minulle viestin ja piilottanut sen vaatteideni sekaan. Liikutun kyyneliin.

– Mikset sie koskaan piilota mitään miun kassiin? kysyn ukolta.

– Mitä mie piilottasin? Kortsuja?

– Hyvä idea! No ihan mitä vaan, piilota vaikka likaiset kalsarit. Käytä mielikuvitusta ja yllätä, usutan.

Kun aamulla puen ylleni punaisen mekon ja siihen mätsäävät punaiset korvikset, ukko katsoo jälleen pitkään.

– Onko ihan pakko lähteä huomioväreissä?

– Pitääkö tässä vielä jumalauta mekko vaihtaa? Sattuu olemaan lempiväri. No niin lapset, äiti lähtee, tulee ikävä! sanon ja levitän käteni halaukseen.

Ukko hymyilee jälleen vinosti.

– Äiti kun pääsee ovesta ulos niin kädet ilmaan ja UFFUFFUFFF. 

– Heippa, Pirre ajoikin just pihaan!

– Pirrenkö autolla meettekin? Tää tarina muuttuu koko ajan.

– Joo Audilla lähetään ja haetaan sit Aikku ja Vappu. Make tulee prätkällä Savonlinnaan.

– Onko AIKKUKIN tulossa? miehen ilme muuttuu huolestuneeksi.

– On. Miten niin?

– Ei mitään… Onneks mulla on siusta valokuvia.

Kun Pirre kurvaa pihaan, suuntaamme Audin keulan ensitöiksemme takaisin Pirren kotikadulle. Kukat ovat jääneet kastelematta.

– Tää miun lähteminen on vähän tämmöstä. Varmaan jo naapurit ihmetteli, kun ramppasin kymmenen kertaa sisään ja ulos, kun aina unohin jotakin. Ja nyt tulen vielä takaisin, Pirre manaa ja yrittää hiipiä hiukan kyyryssä omaan pihaansa.

Minä alan tuntea itseni normaaliksi.

Kun Aikku hyppää omalta pysäkiltään kyytiin, hän alkaa oitis repiä housujaan alas esitelläkseen erämaaretkellä saamansa muistomerkit.

– Kattokaa mitkä kämmenenkokoset paukamat pyllyssä! Otin jo Jykälle kuvia miun perseestä.

Kun poimimme viimeisen villahousun eli Vapun Karsikosta, alkaa jo janottaa.

– Pitäskö käydä kaljat? Aikku kyselee.

– Kauashan tuota päästiinkin, mut käydään vaan. Voidaanko pysähtyä Viipukanraitin S-marketissa? ehdotan viattomasti.

– Todellakin, miekin haluun nähä SEN kauppiaan, josta kaikki puhuu, Pirre heittää.

– Se on siis SE kauppias, joka armotta flirttailee työasioiden lomassa, valistan muita.

Kaupan käytävillä tunnen itseni enemmän teiniksi kuin keski-ikäiseksi, mutta tulen pian siihen lopputulokseen, että jostain tässä elämässä on hupia revittävä. Varsinkin halpaa ja harmitonta. Harmiksemme vilkkusilmää ei näy minkään hyllyn välissä pyllyilemässä, mutta ostamme sikspäkin siideriä. Vappu tarkistaa kassalla, onko S-tilillä euroja, jotta kotiin jäävät lapset pysyvät ruuassa.

– Lasten ruoka turvattu, Vappu kuittaa juhlallisesti siiderit maksettuaan.

Kassaneitiä hymyilyttää.

Autossa avaudumme Pirren kanssa tytöille ukkokultiemme epäluuloisesta suhtautumisesta reissuumme.

– Luulevat ryyppyreissuksi, tuhahdan ja sihautan siiderin auki.

Reijolan kohdilla Pirre toteaa, että hänen on nälkä. Johan tässä 30 kilometriä köröteltiin! Tökkään Pirrelle ja kaiken varuilta muillekin käteen etelän hedelmän, josta Tinsku tunnetaan – banaanin. 

Autoni vakiovaruste. Nyt myös kaverin auton.

Muloon päästyämme alkaa sataa raivoisasti ja joudumme odottamaan kotvasen tietöiden takia. En valita, eipähän läiky siideri yli. Mutta miksi juuri tänään sataa, kun seksihelle on piinannut Suomea jokaisena muuna päivänä?

– Mie luotan siihen, että Savonlinnassa paistaa aurinko, Vappu julistaa.

– Niin miekin. Savonlinna on kesäkaupunki, Pirre komppaa.

– Aivan, sitä ei ole talvella olemassakaan, totean.

– Tiesittekö, että Ruotsissa on jo uusi termi lomalle? Se ei ole enää semester vaan hemester, kun kaikki matkustaa kotimaassa, Pirre valistaa.

– Aa, tulee sanasta hemland, hoksaan.

– Voitasko myö suomalaiset sitten lähteä somalle?

Niittylahdessa pysähdymme Vapun kotipihaan tarkistamaan, että vanhuksilla on kaikki kunnossa. Pian silmin nähden huojentunut Vappu juoksee sateen läpi autolle takaisin ja näyttää peukkua ylöspäin. Matka voi jatkua, mutta se jatkuu hieman poukkoilevasti. Pirre puristaa rattia niin tiukasti mutkaisilla kyläteillä, että Vappu alkaa antaa Pirrelle rauhoittavia ohjeita ja vertaistukea omista ajotaidoistaan. Minä suljen silmäni. Hammaslahden ohituskaistalla Pirre lähtee ohittamaan kahta rekkaa ja kiljuu kiihtyvällä tahdilla koko ohituksen ajan. En enää uskalla sulkea silmiäni, sillä seuraan silmä kovana, että Pirre pitää omansa auki.

– Voidaanko vaihtaa kuskia? Paitsi ettei voidakaan, kun korkattiin jo, sanon.

Kiteellä alkaa pissittää, joten pysähdymme huoltoasemalle. Kun palaamme autolle, kuskilla ei ole kiire mihinkään.

– Pakko saada tää Pokemoni! Pirre hihkuu.

– Ihanaa lähteä aikuisten kanssa reissuun! Kellään ei ole nälkä, pissihätä eikä kukaan räplää kännykkää, Aikku hykertelee.

Tien päälle päästyämme kuski alkaa taas päästellä ääniä.

– Sanokaa sitten ajoissa, mistä käännytään! Joko tästä? Oliko se tuo risteys!? Mentiinkö jo ohi? Voidaanko laittaa navi päälle? Eiks sen vois laittaa jo nyt, en tiiä yhtään mihin Savonlinnan keskustassa ajan!

– Navin ehtii laittaa lähempänäkin, Savonlinnaan on vielä puolentoista tunnin matka, muistutan.

– Ja myö sanotaan kyllä, mistä pitää kääntyä. Kato no hurry, no worry.

Ensimmäisen kerran ajamme risteyksen ohi Puhoksella. 

– Nyt kyllä laitatte sen navin, mie en aja muuten metriäkään, Pirre ragee harha-ajon jälkeen.

U-käännösten ja naurusta kipeytyneitten vatsalihasten saattelemana päädymme Savonlinnaan. Ja kuinka ollankaan – keltainen valopallo paistaa jo täydeltä terältään toivottaen meidät tervetulleiksi Saimaan sydämeen. Ajamme Audin parkkihalliin ja ylistämme nykyistä parkkeerauksen helppoutta. Eikun auto talliin ja menoksi – älylaitteet lukevat rekkarin ja parkkiajan puolestasi. 

Autosta noustuamme Vappu mittailee asuani päästä varpaisiin ja kysyy, onko minulla korsetti.

– Joo tämmönen muotoileva alusasu! Ihan paras ostos, tunnen itseni laihemmaksi ja mikä parasta, tän avulla muistan pitää ryhdin hyvänä! kehun, nostan mekon korviini ja keikistelen hankintaa esitelläkseni.

– Tota Tinsku, tossa autossa istuu pariskunta, Vappu viittoilee autoon, joka on parkkeerattu nokka suoraan meitä kohti.

Alan kiljua ja vedän mekon alas. Milloinkahan sitä oppisi ajattelemaan?

Seuraavaksi suuntaamme toria kohti ja bongaamme Maken prätkineen Saimaan rannasta. Vanha jengi kasassa jälleen! Löydämme sopivan ravintolan kreivin aikaan, sillä Aikku näyttää jo arvaamattomalta kasvavassa nälässään. Tytöt bongaavat tiskiltä paikallisen panimon olutta.

– Mullekin se Red Alien, tilaan asiantuntevasti omalla vuorollani.

– Se on Red Ale, muut huomauttavat ja tikahtuvat nauruunsa.

– Vaikka Red Alien sopisi kyllä paremmin siun punaiseen värimaailmaan!

Hernerisottoa Red Alienilla höystettynä.

Tarjoilija mainostaa ruokia tuodessaan Erika Wikmanin tulevaa iltakeikkaa rannassa. Vaikka Wikman on enemmän minun ja Pirren musiikkia, muut ovat heti mukana. Onhan livekeikoista jo aikaa. 

– Olen minä ollut punk-keikallakin teidän kanssa, Vappu tuumaa.

Kun nälkää on siirretty, lähdemme siirtämään autoa majapaikkaan. Parkkihallissa kohtaamme ikävän yllätyksen.

– Saatiin sitten sakot! 45 euroa! Pirre kiroilee.

– Olis pitäny lukee tarkemmin ne ohjeet, Vappu toteaa jälkiviisaana.

– Mieki luulin, että tää on semmonen halli, mikä lukee rekkarin ja velottaakin automaattisesti, sanon.

– Tästä ei sanota Makelle mitään, Pirre ehdottaa.

– Hei, myöhän voitas tehä sille jäynä! Laitetaan sakkolappu sopivan hetken tullen sen prätkään, Aikku ehdottaa kiherrellen.

Kaikki ovat juonessa mukana, vaikka pokka ei pidä edes lähtöasetelmissa.

Seuraavaksi yritämme suunnistaa majapaikan parkkiin. Helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisi löytää sisäpiha, mutta ainakaan kattotasanteelta sitä ei löydy – ei, vaikka löydämme katolta hotellin ulko-oven. Vappu lähtee etsimään oikeaa sisäpihaa jalkaisin, kun taas Pirre, Aikku ja minä luotamme hevosvoimaan. Pirre ajaa Audinsa varovasti kattotasanteelta takaisin katutasoon ja näkee parkkipirkon. Ja alkaa kiljua välittömästi.

– Se seuraa tätä autoa! Minne mie ajan?!

Käännymme vasemmalle, mutta tie haluamaamme suuntaan on yksisuuntainen väärään suuntaan. Aikamme pillurallia ajettuamme nauramme Audin penkeillä kaksin kerroin. Vappu ja Make whatsappaavat kuvia oikeasta parkkipaikasta, mutta jokaisessa risteyksessä, jonka päättelemme johtavan oikeaan paikkaan, on kielletty ajosuunta tai yksisuuntainen tie. 

– Hei nyt käänny oikealle! huudan.

– Myö käännyttiin viimeksi tuosta! Aikku repeää.

– Ai.

Kun kierrämme samaa ympyrää jo kolmatta kertaa, huomaamme Maken ja Vapun huitomassa erään sisäpihan edessä. Pirre tulkitsee käsimerkit väärin ja ajaa ohi. Edessä on vaihtoehtoinen reitti, mutta kielletty ajosuunta.

– Nyt vaan ajat, elä kysele tai kilju. Mene! kannustamme Aikun kanssa.

Pirre alkaa kiljua, mutta ajaa kiltisti kiellettyä päin. Päädymme oikeaan parkkiruutuun, jossa Maken prätkä on jo kotvan seisonut.

– Kävin joutessani ostamassa ne liputkin Wikmanin keikalle, mies toteaa. 

Parit juomat nautittuamme ja hetken majapaikassa hengähdettyämme suuntaamme kaupungille. Pistäydymme käsityöpuodeissa ja suomalaisessa desigmyymälässä – paitsi Aikku ja Make, jotka häviävät jo kaljalle. Kun Vapun ja Pirren kanssa kävelemme terasseja päin, näen mainoskyltin.

– Hei Iivana Helsinki -puoti on tuolla, käydäänkö?

– Justhan myö sieltä tultiin, tytöt repeävät.

– Ai. Eiks se ollukaan Paola Suhonen? raavin päätäni.

Terassin tiskillä ehdotan Pirrelle giniä. Siskolla on tapana sanoa, että ginistä tulee kirkas humala, mutta ei koskaan krapulaa.

– Ihan perusgini kiitos, tilaan tiskin tytöltä asiantuntevasti.

– Mikä on perusgini? Pirre hytkyy vieressä naurusta. 

Tiskin tytölläkin nykii suupielestä.

– Raakana vai tonicilla?

– Jos myö vielä lantringilla mennään.

Hiljennymme juominemme kesäisen maiseman ja parhaan mahdollisen seuran ääreen. Juttelemme raivosiivoamisesta, kesäsuunnitelmista ja lataamme Vapulle Tinderin. Itse Vappua ei kiinnosta, joten saamme luvan valita parhaat päältä hänen puolestaan. Aikku valitsee kaikki metsurin näköiset, itse klikkaan valokuvaajaa. Hämmästyn, miten mukavan näköisiä miehiä liikkuu vapaalla jalalla.

– Menisköhän miehille läpi, jos sanottaisiin, että mennään Tinder-treffeille Vapun sijasta. Että ihan vaan testataan ehdokkaat Vapun puolesta, kun se ite ei jaksa, ehdotan.

Pian porukka alkaa herkistelemään.

– Mulla tuli kukkia ikävä. Tuli noista kukista mieleen, Pirre sanoo ja osoittelee terassin tähtisilmiä.

– Mulla on ikävä lapsia. Ja kissanpentuja. Ja koiria. Ja Jykää, tuli tuosta saimaannorpasta mieleen, Aikku romahtaa ja viittoo torilla olevaan patsaaseen. Pian kuuluu nyyhkytystä.

– Mie haluun kotiin….

– Voi jumalauta. Huomenna ne jo ärsyttää. Lisää juomaa! komennan.

Päätämme lähteä vaihtamaan vaatteita majapaikkaan ja nauttimaan parit juomat huoneissamme. Kun laittaudumme ja survoudumme vaatteisiimme, trendikäs kehopositiivisuus on tiessään. Yksi haukkuu itseään luuttutukaksi, toinen pömppämahaksi, kolmannella on tissit kuin teepussit ja neljännellä posket kuin bulldogilla. Make on ainut, jolla ei ole ongelmaa – ainakaan kehonsa kanssa.

– Hei pitäiskö meidän opetella puhumaan kauniimmin itsestämme? Aikku ehdottaa.

– Tästä lähin keksitään rumalle sanalle joku kauniimpi. Esimerkiksi minun tukka ei ole kulahtanut vaan kokenut, Aikku heittää esimerkin.

Vappu saa heti kiinni ideasta.

– Mahani ei ole pömppä vaan persoonallinen. Ja huomenna voin sanoa, että en ole kulahtaneen vaan nauttineen näköinen. Nainen, jolla on eilen ollut hauskaa.

– Mahtavaa! hihkun ja päässä alkaa saman tien soida Yölintua.

– Tytöt ovat kauniita, kuin lumpeet lammessa….

Illalla Erika Wikman laulaa häpeästä. Sanat iskevät tajuntaan ja nyt on minun vuoroni herkistellä. Alkaa itkettää. Katson Aikkua, joka tanssii vierellä.

– Täs on sun pysäkki, tähän sä jäät. Mun on aika olla se kuka mä oon, ilman häpeää, Wikman laulaa.

Alan tykätä Erikasta. Nainen on luonut roolinsa harkitusti eikä ota itseään liian vakavasti. Itseironinen, häpeämätön ja älykäs – nainen minun makuuni.

Kun puolilta öin talsimme majataloomme takaisin, Savonlinna elää ympärillämme. Ihmiset hehkuvat ja notkuvat toisiaan vasten, Saimaa loiskii laiskasti. Onni läikähtää jossakin rinnan alla.

– Kävelläänkö myö täällä vielä kuusikymppisinäkin? kysyn ja katson suoraselkäistä Makea, hersyvää Vappua, ailahtelevaa Aikkua ja sirkeäsilmäistä Pirreä.

– Totta kai. Sitten meidän elämä vasta alkaa!

– Jos ollaan enää elossa. Jospa vaan nautitaan tästä hetkestä, tuumin.

Juttelemme naistenvaivoista ja unessa saaduista orgasmeista. Make kävelee edellämme kädet taskuissa ja kuuntelee hymyssä suin juttujamme.

– Miten sie muuten Make jaksat meitä? Tunnet sie ittes niinku normaaliks meidän seurassa? kysyn.

– Kuta kuinkin, Make vastaa.

– Vähän sama kun kysyin ukolta, miksi se on miun kanssa. Vastas että käyhän ne ihmiset sirkuksessakin, sanon ja nauramme taas.

Yöllä näen unta, että olen kotona reissun jälkeen ja muistelen minilomaamme Savonlinnassa. Vatsatanssileiristä en kuitenkaan muista mitään, sillä olen niin traumatisoitunut. Aamulla kerron ahdistavasta unestani muillekin ja Vappu toteaa, että minua jännittää. Tunnustan että niin taitaa tehdä. Mutta miksi? Jos en pysy perässä tai muista miten mennään kamelikävelyä, niin that´s it. Harrastushan tämä on.

Perjantaiaamuna suuntaamme aamupalalle ja hirnumme niin paljon mauttomille jutuillemme, että meinaan tukehtua mozzarellaleipääni. Milloin viimeksi olen nauranut näin paljon? Aamukahvin jälkeen kävelemme Pirren ja Maken kanssa Olavinlinnaan. Viimeisenä lippuluukulle tullut Make kyselee pokalla lipunmyyjältä, pääsevätkö opettajat ilmaiseksi linnaan. 

– Ja nyt vasta mainitsee asiasta, kun myö ollaan jo maksettu itsemme sisään! Pirre älähtää.

Selviää etteivät kansankynttilät saa erikoisetuja – ainakaan tästä museosta.

– Minkähän takia OAJ:n kortissa lukee, että museot on ilmaisia tai niistä saa alennusta? Make ihmettelee.

– Huijausta ja katteettomia lupauksia, vastaan.

Samaan aikaan Vappu ja Aikku seikkailevat toisessa museossa, jossa yhtä tiedostava Vappu tyrkyttää omaa korttiaan epäilevän näköiselle lipunmyyjälle.

– Saako tällä mitään? 

Ei saanut. Mitään. Tässäkään museossa.

Olavinlinnan tornissa Pirre meinaa tiputtaa korviksensa laudan rakoon.

– Eikö sulla oo mitään ehkäisyä. Mie käytän kumia, sanon ja vilautan oman korvikseni taustaa.

– Pyh, mie vetelen paljaana, Pirre tuhahtaa ja alkaa hihitellä:

– Meinas luiskahtaa ilman kumia rakoseen.

– Ollaankohan myö liian juntteja kulttuurikohteeseen? kuiskaan.

– Tosin tällä helteellä ei kiinnosta mikään, totean, mutta huomaan saman tien jotain kiinnostavaa. Make yrittää kurkkia linnan ikkunasta alas ja pyllistää mehukkaasti silmiemme edessä. Ikuistamme Pirren kanssa pakarat kameroihimme. Helppoakos noilla pyllynposkilla on olla kehopositiivinen!

Kun olemme syöneet herkullisen lounaan herttaisessa miljöössä, seikkailumme lähenee loppuaan. Maken, Vapun ja Aikun on aika suunnata kotia kohti. Kun lähdemme kävelemään majapaikkaan, vilkaisemme tyttöjen kanssa merkitsevästi toisiamme. Reissun kohokohta on vielä näkemättä – Maken reaktio moottoripyörän ohjaustangolle pyöritettyyn sakkolappuun. Aikku haluaa tapahtuman videolle, sille Pirre ounailee suuria ennen näkemättömiä ja tukahdutettuja tunteita. Itse olen sitä mieltä, ettei jäynä menee kauaa läpi. Make on erittäin lukutaitoinen ja loogisesti ohjelmoitu matemaatikko ja syynää takuuvarmasti sakkolapun saman tien läpi.

On ihanaa olla oikeassa. Make näkee sakon ja vilkaisee saman tien Audin tuulilasia. Kohta hän taluttaa muina miehinä pyörän pois parkkiruudusta. Jos Makea vituttaa niin se ei näy missään määrin päällepäin. Mies on kuin viilipytty. Vilkuilemme tyttöjen kanssa toisiamme ja nostelemme kulmiamme. Katsomme kun Make pakkaa loivin liikkein tavarat motskariinsa ja rullaa vasta sitten kaikessa rauhassa sakkolapun auki. Kysyn aikaa voittaakseni, eikö viereisissä autoissa ole sakkolappua. Make kävelee Audin ja muiden parkissa seisovien autojen luo ja syynää ne läpi katseellaan.

– Ei ole. Mitähän minä oon tehny väärin?

Make laskee katseensa uudestaan sakkoon eikä mene kauan, kun hän tavailee lapusta eilistä päivää ja kellonaikaa ja katsoo sitten meitä. 

– Mullako meinasitte maksattaa?

– Aina kannattaa yrittää! hihitämme.

Samoin tein saan idean.

– Hei pitäskö meidän tiedustella saako opet alennusta myös parkkisakoista?

  • Jäynä päivässä pitää mielen virkeänä.

*******************************************************

Miten Tinskun ja Pirren itämainen tanssileiri meni? Entäs kynttiläkruunuin höystetty koreografia? Paloiko tukka, Tanhuvaara vai hermo? Se selviää ennen pitkää tarinasta Tanssii tulenliekin kanssa. Coming soon.

Categories
matkailu perhe rentoutuminen Yleinen

Tässäkö tää oli? – Lähiloma landelta landelle

  • Tässäkö tää oli? Jää näkemättä Särkänniemi, Koli.

Lomaa voi viettää monella tavalla. Itse päätin ottaa kesämökiltä matkailuauton alle ja suunnata lasten kanssa Aikun luo lomalle landelle. Reissun innoittamana (tai kärvistämänä) sanoitin uusiksi Arttu Wiskarin biisin Tässäkö tää oli? Jos säestäjä löytyy, lupaan levyttää laulun. Tässä Tinskun versio:

Ex temporena tehtiin lomasetti

Kohteena Aikun maalaiskabinetti

Isiltä pöllin matkailuauton

Meille hyvä, toisille mauton

Poika siskoilleen keskaria näyttää

Yritän opetella vaihteita käyttää

Lapset kysyy nelkyt kilsaako vaan mennään

Hiekkapöllyssä eteeni mä en nää mitään

Tässäkö tää oli?

Levii käytävälle vissyt, xylitoli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tää?

Pennut ragee, kohta pää leviää

Seksihelle väistyy, muuttuu yks kaks koleaksi sää

Jostain haisee pieru, antakaa armoo pliis

Pienimmäinen anoo apuun isää

Isoin huutaa kännyyn aikaa lisää

Toteen että kumpaakaan ei heru

Ota tai jätä, katettuna on jo menu

Lapset ansaitsee näitä elämyksii

Oon heille tarjoillut liikaa yllätyksii

Äitin pläänit menee aika usein pieleen

Mut jäänee arjen lisäks lomamatkat mieleen

Välipysäkkeinä S-Market ja Apsi

Pian kuorsaa kovaa ensimmäinen lapsi

Radio mykkä, vauhti kasikymppii

Perässä Audi, joko alkaa tympii?

Aikun naapurissa nähdään marsu, lammas

Kohokohta: irtoo pojan kulmahammas

Ei muutoin tällä erää satu yhtään mitään

Yhteinen lomareissu päässä alkaa itää

Tässäkö tää oli?

Jää kokematta Särkänniemi, Koli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tämä?

Yöllä horkka, alla vuodesohva rämä

Piskit haukkuu, elää yhä kylä tämä

Sormet työnnän korviin, antakaa armoo pliis

En unta saa, sade piiskaa Aikun farmii

Yleltä kuuntelen Aavikon Armii

Aamulla huomaan on yty loppu akusta

Auttaa Jykä, syöttää virtaa pakusta

Tässä vasta loma

Saatan pari päivää olla vuoteenoma

Mut karavaanarit ne nostaa mulle kättä

Sisäpiiriin kuulun

Moikkaan takas empimättä

Revipä siitä siis!

  • Tästä vasta loma, saatan pari päivää olla vuoteenoma.
  • Olen aina halunnut tehdä näin.
  • Kyytiläinen. Parempi kun ei kysy.
Categories
vuorovaikutus Yleinen

Läikyn – siis olen! Havaintoja aikuisten kitinöistä ja muista tunnetaidoista

Yksi vaikeimmista asioista parisuhteessa ja muissa läheisissä ihmissuhteissani on ollut tunteet ja niiden esiintuominen. Itseäni on kuvattu muun muassa termein temperamenttinen, taiteilijaluonne, kamalan kiukkuinen, hyperaktiivinen, rasittava. Huomaan samoja piirteitä myös jälkeläisissäni.

Eräs läheinen tuttavani totesi tottuneensa, että minulla nyt välillä läikkyy yli. Läikkyy yli? Meinasi vähän läikkyä tuollainen aliarvostava heitto tunteistani ja niiden oikeutuksesta! Itse kuvailisin itseäni herkäksi ja empaattiseksi.

Kun suurin tunnekuohu oli ohi (Kyllä, olen oppinut muistamaan, että tunteet tulevat, ovat ja menevät ja hyvin syöneenä ja nukkuneena ne eivät ole aivan yhtä valtavia.) jouduin myöntämään, että sanoissa oli totuuden siemen. Mikäli olisin ontto sisältä, olisin silmiin asti täynnä tunteita. Pienikin mielenliikutus työntää ylimääräiset surut, murheet ja onnenkyyneleet kyynelkanavia pitkin pihalle. Aika raskastahan tällainen on, että koko ajan on tunteet pinnassa.

Vielä raskaampaa on kuitenkin vuorovaikutus hitaiden ja hillittyjen kanssa. Puolisolta ei saa reaktiota mihinkään. Ainakaan tarpeeksi nopeasti. Lähtökohtaisesti siedän kuitenkin hitaan keskustelun esimerkiksi saunaillasta. “Vois kai sitä.” “Ihan sama.”  Mutta kun kyse on elämää suuremmista asioista tai tunteista… Voi ihan vapaasti arvata missä kohtaa vesi nousi silmiin.

Mie: Mihin sie rakastuit miussa?

Mies: –

Mie: Etkö sie sitten rakastunut?

Mies: Mie en ole valmis tällaiseen keskusteluun kuudelta aamulla. Saanko juoda kahvin ensin?

****

Mie: Luitko novellin?

Mies: Joo. 

Mie: No?

Mies: Mitä no?

Mie: Mitä mieltä?

Mies: No. Ihan hyvä. 

Mie: Ihan hyvä!?!?!?! Sain siitä ja koko kurssista kiitettävän.

Mies: Hyvä kultsi.

Mie: Eikö muuta?

Mies: Mitä?

Mie: Et sie oo ylpee miusta? Onnellinen miun puolesta?

Mies: No totta kai. Hyvä kultsi.

Lähestyessäni kehittynyttä ja kypsää keski-ikää olen ymmärtänyt, että myös miehellä voi olla tunteita, jopa yhtä voimakkaita. Ne vaan jumittavat siinä keskivartalon kohdalla. Hankala niitä sieltä on lukea, mutta eivätpähän läiky yli.

Kokosin alle taulukon, jossa vertailen tunteiden ilmentymistä eri lailla tunteilla täytettyjen ihmisten välillä. Nimeän heidät nyt läikkyviksi ja kiinteiksi ihmisiksi. Aineiston keräsin luvattomasti lähipiiristäni ja toki muistakin tuttavista. Tutkimustuloksia voi tarkastella omalla vastuulla omassa lähipiirissä.

läikkyvät – minäkiinteät – puoliso
ILOnauru
kyyneleet
levoton liikehdintä
puolikas hymy
tupakka huulten välissä
SURUitku
hysteerinen itku
nyyhkytys		tupakkaa ketjussa
VIHA
KIUKKU
ÄRTYMYS		kyyneleet
tiuskiminen
sierainten heiluminen
kiristyneet leukaperät
käsien tärinä
aggressiivinen, levoton liikehdintä
tupakkaa ketjussa
TURHAUTUMINEN LOUKKAANTUMINENkyyneleet
sierainten heiluminen
mykkäkoulu (10-30s.)		nopeasti poltettu tupakka
ONNIkyyneleet
tyhmä hymy
energinen olo
pakonomainen tarve puhua		hiljainen iltakalja
PELKO
JÄNNITYS		itku
levoton liikehdintä
käsien tärinä		?
Hypoteesini ulkopuolelta tein päätelmän, että on parempi, että mies kuitenkin jatkaa tupakointia. Ihan yleisen ymmärrettävyyden takia. Kyyneleiden värittämään nalkutukseeni tupakanpolton turhuudesta hän lisäksi kommentoi: “Minulla on vain kaksi harrastusta ja tupakanpoltto on toinen niistä. Ajattele silleen, että sijoitan itseeni, niin kuin elämäntapabloggarit.” Touché.

Onko ihme, jos alkaa ärsyttää, kun kaikki tunteet näyttävät päällepäin samalta eikä tunteiden sanoittamisesta ole tietoakaan? No, voin kuvitella, että lähes yhtä turhauttavaa on se, että kaikkiin tunteisiini liittyy kyyneleet. Viimeisen parin viikon aikana olen itkenyt mm. seuraavia asioita: 

  • kissanpennut muuttavat uusiin koteihin (suru)
  • kissanpennut tekevät uudet ihmiset onnellisiksi (onni)
  • kissanpennut pissivät työhousuilleni (turhautuminen)
  • kissanpennut muuttavat uusiin koteihin (helpotus)
  • lapset halusivat yhdessä kalaan (onni, ilo)
  • lapset riitelivät kuka soutaa eivätkä lähteneet sitten kalaan (turhautuminen)
  • mies nukahti sohvalle (ärtymys)
  • emokissa etsi pentua (suru)
  • pentu hyppäsi kuistilta emon niskaan (ilo)
  • Jeremy Clarkson liikuttui lampaiden teurastamisesta (sympatia)
  • esikoinen levitti pyykin (onni)
  • robotti-imuri karkasi ja katosi (ärtymys)
  • keskimmäinen teki kuopukselle jäätelöä (onni)
  • esikoinen otti mopon kyytiin (ilo, onni)
  • pelotti siinä kyydissä (kauhu)
  • kahvi loppui (vitutus)

Ja kyllä minä tiedän, että mies minua rakastaa ilman serenadeja ja rakkausrunoja. Kyynel vierähti silloinkin poskelle, kun mies vei yllärivapaan kunniaksi kahville teollisuusalueelle, romanttisesti kaksin. Kahvi maksoi n. 99 € ja työntekijät huolsivat samalla ilmastoinnin autoon. Lisäsivät jotain aineitakin. Aika täydellistä. Syksymmällä pääsen kuulemma ihan pullakahville, kun toinen auto pitää katsastaa.

Kuumaa oli. (Kuvan auto ei liity tapaukseen.)

Categories
Yleinen

8 tapaa leikkiä piilosta

Olen ollut aina hyvä leikkimään ja varsinkin keksimään uusia leikkejä. Vaikka ikää tulee, leikkimiseen en kyllästy koskaan! Listasin alle kaikki kesäkuussa leikkimäni piiloleikit. Eikun kokeilemaan!

Hampaiden piilotus

Sisko aloitti keväällä oikomishoidot. Tänä aamuna hän tuli mökille ja alkoi höyrytä hampaistaan. Tai tarkemmin sanottuna hammasmuoteistaan. Hän oli laittanut ne edellisiltana mansikoiden mussutuksen ajaksi lipaston päälle ja unohtanut kotiin lähtiessään siihen kuten kaiken muunkin – puhelimensa, uimapukunsa ja lapsensa lempilelun.

Tällä kertaa sisko säntäili tavaran perässä tosissaan, sillä hampaissa oli kiinni useampi tonni. Minä vannoin, ettei tällä tontilla oltu nähty yhtään ylimääräistä purukalustoa sitten vuonna 1996 löytämäni piisamin pääkallon. Siskon äänenkorkeus kasvoi ja liikkeet tihenivät. Kun hän vihdoin älysi tarkentaa, että hampaat olivat paperin sisässä, päässäni syttyi lamppu. Olin aamulla ihmetellyt paraatipaikalle jätettyä kovaa klimppiä ja survonut paperimytyn siivousangsteissani palavien roskien sekaan maitopurkin sisään.

Eikun jätteitä lonimaan. Aikani räkärättejä, likaisia paperilautasia ja epämääräisiä paperitolloja maitopurkista nosteltuani löysin siskon hampaat. Johan alkoi siskolikkaa hymyilyttää. Tosin sitä Pepsodent-hymyä vielä odottelen!

Avaimen piilotus

Ennen etsin kodin avaimia lähes päivittäin. Nyt ei enää tarvitse, sillä mies vaihtoi tavallisen Abloyn lukon tilalle koodilukon. Nyt tarvitsee siis vain etsiä muistilokerosta oikea koodi. Ja odottaa ulkona kymmenen minuuttia, jos näppäilee koodin kolme kertaa väärin.

Onnekseni on autonavaimet, joilla leikkiä. Niitä piilottelen päivittäin. Viime viikolla kävin Prismassa ja jostakin kumman syystä en napannut mukaani ostoskoria kaupassa kiertelyn ajaksi vaan yritin kiemurrella eteenpäin meloni, vaippapaketti, tomaattirasia, kissanruokkapäkki ja sushi-laatikko sylissäni. Jostakin vielä kummemmasta syystä en ostanut kassalla muovipussia. Yritin lyllertää ostokset sylistäni pursuten kohti ulko-ovea, kunnes huomasin, että autonavaimia ei ole missään. Vyöryin paniikissa lastini kanssa takaisin itsepalvelupisteelle, jossa etsin epätoivoisesti avaimia katseellani. Lopulta myyjä ilmoitti avainteni löytyvän infopisteeltä.

Infopisteelle päästyäni noukin avaimet suuhuni, sillä mikään muu raaja ei ollut vapaana. Miksi muuten kadonneista avaimista ei voi kuuluttaa samalla tavalla kuin kadonneista lapsista? Säästyisi monelta murheelta ja mutkalta. ”Vanhan mutta vakaan Volvon omistajaa odotetaan infopisteellä, toistan, Volvon omistajaa odotetaan infopisteellä.”

Kytymiehen avainten piilotus

Olin mökillä, kun mies soitti ja kyseli, onko minulla havaintoja vanhasta avainkaapistamme. Siitä hökötyksestä, joka ei muuton jälkeen ole siirtynyt seinälle asti. Meillä oli kuulemma tuon kyseisen avainkaapin sisällä vara-avain mieheni velikullan autotalliin, ja nyt jos koskaan avainta tarvittiin.

Ohjasin veljekset ensin tyttäreni huoneen varastoon. Pian alkoi kuulua läähätystä, huokailua ja pään punomista. ”Miten helvetissä täällä voi olla tämmönen kaaos?” Seuraavaksi ohjasin parivaljakon omaan vaatehuoneeseeni. ”Voi luoja.” Ilmeisesti Kaaoksenkesyttäjä-keijukainen ei ollut ehtinyt sinnekään taikasauvaansa tupsauttamaan.

Mies kyseli, eikö valokuvamuistini toimisi hädän hetkellä. Suljin silmäni ja kuinka ollakaan, näin avainkaapin työhuoneeni nurkkakaapissa sotkuisen paperipinon alla. Eipä aikaakaan, kun mies oli potkinut tiensä läpi lukuisten kestokassieni nurkkakaapin luo. Pian kuulin avainkaapin ja avainten löytyneen. ”Enpä voinu kuvitella, että ne on tuolla puolen metrin lehtipinon alla. Ja vaimo rakas, sovitaanko että kesän aikana purkaisit ja mapittaisit nämä kestokassit?”

Jep, sitä odotellessa. On vain tämä kesä ja ihmiselämä vähän liian lyhyt papereiden pyörittelyyn. Leikitään sitten elokuun alussa opetusmatskujen piilotusta ja arvotaan enten tenten kaikkien kymmenen kestokassin välistä. Täällä on varmaan se ”Uusin versio ruotsin suullisesta apuverbiharjoituksesta” ja tuolla ”Kymmenen kysymyksen tietovisa kestävän kehityksen neljästä osa-alueesta”. Vai oliko se sittenkin tuossa kassissa, kun sähköisenä versiona tuntuu hävinneen kuin savuna pilveen?

Kakan piilotus

Pienimmäinen on hillunut koko kesän ilman vaippaa. Muuten hyvä, mutta taikavääkylöitä saattaa löytyä milloin laiturilta, milloin portailta, milloin kasvimaalta. Tänään huomasimme siskon kanssa kuistilla istuessamme, että lapseni mekko on helmasta ruskea. Itse rieskaa ei näkynyt kuitenkaan missään. Emme uskaltaneet liikkua paikoiltamme vaan yritimme haravoida ensin kuistia ja sitten portaita katseellamme, että mistä kakka kurkistelee. Seuraavaksi hiivin varpaillani pihamaalle, mutta yhtään epäilyttävää pötköä ei osunut silmiini eikä varpaisiini. Ehkä sen takia, ettei kakka ollut vielä tullut. Seuraavaksi syöksyin etsimään piilossa lymyilevää pottaa.

Banaanin piilotus

Hedelmien piilotus on erikoisalaani. Löydän räjähtäneitä banaaneita tuon tuosta – milloin läppärilaukustani, milloin kestokassistani, milloin Volvon takapenkiltä. Omaan käsilaukkuuni en uskalla enää kättäni tunkea. Kerran tungin ja käteni upposi homehtuneeseen mandariinin.

Pari viikkoa sitten olin ystävieni kanssa kyläkierroksella Tohmajärven Tikkalassa, kun matkamme varrelle sattui kauppa-auto. Ostin mobiilista myymälästä kuusi banaania ja laitoin tertun Volvon konepellille kirppiskierroksen ajaksi. Kun lähtöä tehdessäni noukin tertun autoni päältä ja istuin kuskin paikalle, tytöt kihersivät takapenkillä. Olivat olleet varmoja, että unohdan banaanin poikineen konepellille. Minäkö?

Ennen ajolähtöä tarjosin etelän hedelmää tytöillekin. Enpä ollut ainut nälkäinen, niin hanakasti suihin ottivat! Ystävän mökille saavuttuamme jätin kaksi syömätöntä banaania ja yhdet kuoret autooni kypsymään. Olisi huikopalaa sunnuntaillekin.

Maanantaiaamuna havahduin siihen, että etupenkillä oli enää yksi banaani jäljellä, mutta en kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Kun maanantai-iltana sulloin lapsia autooni, tuli tunne, että joku tuijottaa. Samassa huomasin mustaakin mustemman salamatkustajan Volvon katolla. Kaksi päivää se oli sinnitellyt kyydissäni läpi maanteiden ja hiekkateiden, halki Tohmajärven, Joensuun, Lehmon, Romppalan ja Venejoen. Melkoinen Survivor of the year! Eikä kyyti suinkaan tähän loppunut, kun kerran vauhtiin oltiin päästy. Kun innostuin kuvaamaan katolla kypsynyttä kyytiläistäni, touhu keskeytyi lapseni rääkäistessä ja unohdin Mustanaamion tykkänään. Ajelin sitten vielä seuraavankin päivän etelän erikoinen katollani.

Helteisten hiekkateiden ja mutkaisten maanteiden sankari.

Todellisuuden piilotus

Luen yleensä samaan aikaan kymmentä eri kirjaa. Jos mikään ei nappaa kunnolla, aloitan seuraavan ja luen teoksia heittelevän mielialani mukaan. Jos ei huvita lukea suomeksi, otan käsiini ruotsinkielisen kirjan. Jos ukko ärsyttää, Francescan ja Robertin lemmenluritus lentää pinon alimmaiseksi. Jos ukko ärsyttää oikein kovasti, telläydyn Wallanderin seuraan etsimään aviomiehen murhaajaa. Jos tekee mieli lällyillä ja muistella nuoruuden rakkauden hekumanhetkiä iholla, Tommy Tabermanin Olisipa kaipaus viiniä juovuttaa tehokkaasti pään. Jos Suomen suvi saa herkistymään, runokokoelma Katso pohjoista taivasta toimii oikein hyvin.

Tänä kesänä on tuntunut, että mikään kirja ei oikein imaise kunnolla mukaansa. Mutta vihdoin löysin sen, joka vie minut kauas todellisuudesta toiseen maailmaan. Se on Venla Hiidensalon Suruttomat. Seurauksensa tälläkin löydöllä on. Mies valittaa, että vaimo ei kuule eikä näe mitään – ei vaikka kumiankka räjähtäisi korvan juuressa.

Pitääkö olla huolissaan, jos lukee kymmentä eri kirjaa samaan aikaan?

Ihmisen piilotus

Volvossani on ollut hassu vika kaksi kuukautta: etupenkin ovi ei aukea kuin ulkopuolelta. Näiden kuukausien aikana olen kuitenkin vakaasti päättänyt, etten halua korjata vikaa. Mikään ei nimittäin ole viihdyttävämpää kuin seurata kyytiläisteni reaktioita, kun ovi ei aukea millään ilveellä. Toiset lamaantuvat, toiset saavat kohtauksen, toiset katsovat kuskia säälien.

Toukokuussa etupenkilläni matkusti eräs hiljainen opiskelija, jonka kanssa ajelin työharjoittelupaikkaan. Olin jo menossa marketin liukuovista sisään, kun ihmettelin mihin kyytiläiseni jäi. Sitten muistin autoni ominaisuuden. Kun käännyin kannoillani, nuorukainen istui kuin patsas autossani eikä ilmekään värähtänyt. Vähän vilkkaammalla teinillä ei sen sijaan ollut ongelmia itseilmaisussa. Kun hän jäi kotteroni vangiksi, alkoi ryske ja pauke. Suorastaan syöksyin ovea avaamaan, sillä hän kiljui kuin pistetty sika vankilassaan.

Äitini ei puolestaan hötkyile. Hän sanoo joka kerta ”Ainiin” ja odottaa rauhallisesti ovenaukaisupalvelua. Rakas kälyni Pirre oli puolestaan kerran hyvinkin leikkisällä päällä, kun hänet kotipihaan heitin. Kesäleningissään ja lierihatussaan hän omaksui oitis prinsessan roolin ja odotti hiuksiaan pöyhien hovikuskia avaamaan oven. ”Ja näin olkaa hyvä”, yhdyin leikkiin ja kumarsin prinsessan astuessa pirssistä ulos.

Rakas työtoverini Jarkko puolestaan oli vaitonainen, kun eräs kaunis päivä heitin hänet teollisuusalueelle. Määränpäässä miehen käsi pysähtyi luovuttaneen makuisesti ovenkahvalle eikä hän sanonut mitään. Ei sillä, että hänen olisi mitään tarvinnut sanoakaan, sillä pystyin lukemaan hänen ajatuksensa: ”Tää on niin tätä Tinskun elämää, mikään ei enää yllätä. En pidättäis hengitystä, että ovi on korjattuna ensi kesän keskiviikkonakaan. Kun vaan nyt pääsis vittuun tästä koslasta.”

Pelastukoon ken voi.

Roskiksen piilotus

Rakas ystäväni Saara kertoi viime viikolla uudesta kesäaktiviteetistaan. Heidän pihalleen oli yllättäen ilmaantunut jonkun toisen ulkoroskis, ja hän halusi kiivaasti oman uudenkarkeahkon jäteastiansa takaisin. Tekevänä tyttönä Saara kuitenkin otti ja pesi löyhkäävän vaihdokin ennen kuin lähti ratkaisemaan kadonneen roskiksen arvoitusta.

Ensin Saara marssi reippaasti lähimmän naapurinsa tykö ja vaihtoi roskiksia päikseen. Kun Saara sitten jälleennäkemisen riemussa pesi ja hinkkasi roskista puhtaaksi, hän huomasi kauhukseen, ettei yksilö ollutkaan Se oikea. Saara päätti soittaa jätehuoltoyhtiöön ja kysellä roskiksensa perään. Toimiston täti lupasi tiedottaa roskakuskeja asiasta, mutta heistä ei viikkojen vieriessä kuulunut pihaustakaan.

Eräs kaunis päivä ystäväni ryhtyi vaihtamaan makuuhuoneen ikkunan edessä vaatteitaan, kun äkkäsi pihallaan tutun näköisen auton. Roskakuski sulloi parhaillaan Saaran roskiksen sisältöä jäteautoon – siis sen väärän roskiksen sisältöä. Kun Saara sai kiemurreltua paidan päälleen, jäteauto oli jo kurvannut naapurin pihaan. Eipä hätää, Saara juoksi kuskin kintereille ja kertoi surullisen tarinansa. Yhteispelillä Saara ja roskisprinssi lähtivät tonkimaan naapureiden roskiksia. Yhden kohdalla toivo alkoi jo olla huipussaan, mutta lähempi sisätutkimus tuotti pettymyksen. ”Näyttää vähän samalta, mutta ei – ei se kyllä ole tämäkään.” Leikki jatkui kotvasen, kunnes Saara luovutti.

Kiitos tämän roskisleikin, tunsin hetken itseni normaaliksi. Mutta koska ystäväni haahuilee edelleen pitkin Rantakylää roskiksensa perässä, haastan kaikki kyläläiset yhtymään tähän Roskiksen piilotus -leikkiin! Löytöpalkkioksi tarjoan tertullisen parhaat päivänsä nähneitä banaaneja.

    https://www.instagram.com/tinsku_ja_aikku/

    Categories
    juhlapyhät rentoutuminen Yleinen

    Mistä tietää, että on riittävän lomalla?

    Alan toipua töistä. Huomasin sen siitä, että valmistin eilen kaksi lämmintä ruokaa lapsilleni alusta pitäen eikä kumpikaan ollut puuro. Toiseen kuului alustettava taikina ja toiseen itse, oman maan raparpereista sekoiteltu überterveellinen piirakka (ohje lopussa). Myös lapset kiinnittivät huomiota tähän merkittävään muutokseen. 

    Pysähdyin tarkkailemaan muutakin toimintaani, tai oikeastaan suhtautumistani tapahtumiin. En stressannut enkä panikoitunut, vaikka unohdin keittää perunat ja grilliruuat odottelivat folion alla lisäkekaveria kymmenen minuuttia. Joimme odotellessa kahvit. Normaalisti tämä olisi aiheuttanut pienen raivarin ja epäonnistumisen kyyneleitä.

    En ole myöskään ahdistunut kolmen viikon kaaoksesta. Siitä, että olohuoneen lattialla on ollut viikkoja siististi rullalla kaavat mekkoon, jakkuun ja housuihin. Ne odottavat, että pennut muuttavat uusiin koteihin ja voin jatkaa projektia. Kissanpennut siis. Olohuoneen lattia oli ompelumotivaation hetkellä ainut pinta-alaltaan laajin ja suht siistein alue, johon levittää kaavat. Turha niitä on kovin kauas raivata, jos sattuu inspiraatio iskemään. Sivuseinällä on somasti kasattuna myös mittanauhoja, saksia, nuppineuloja, nojatuolin raato, revityt päällysteet ja uudet (=varastoista kaivellut) kankaat, sillä arvelin työtuolini kaipaavan nuorennusleikkausta. Projektit ovat tällä kertaa omiani, joten se ehkä osittain on nostanut ärtymyskynnystä. Mies kyllä myönsi harkinneensa nalkuttamista tavaroista, mutta muistaneensa sitten viime hetkellä omat penkin päällystys- ja moottorinkorjausprojektinsa, jotka nekin on suoritettu monitoimitilana toimivassa olohuoneessamme useiden viikkojen, jopa kuukausien aikana.

    Projektit itse kullakin…

    Juhannuspäivänä keittiöstä leijaileva asetonin tuoksu yhdistettynä suihkepullon sihinään ei sekään saanut hermoromahdusta aikaiseksi. Tyydyin ainoastaan kypsästi huomauttamaan, että avaisivat ikkunaa eivätkä suihkuttaisi ruoka-aineille myrkkyjään. 

    Onnistuneesta lomamoodista kertoo myös se, että menen sujuvasti sekaisin viikonpäivissä ja kellonajoissa. Toki sitä edesauttaa, että sähkövirtaan yhdistetyt kellot sekoilivat ukkosmyrskyn aiheuttamissa sähkökatkoissa ja keittiön patterikello päätti sekin pysähtyä vuorokaudeksi puoli kymmeneen. 

    Se oli muuten hyvä pari päivää. Menin nukkumaan, teini myös, puoli kymmeneltä, heräsin puoli kymmeneltä. Ehdin aamulenkille ja aloin valmistella lounasta hyvissä ajoin puoli kymmeneltä ja ehdin ottaa aamupäiväunetkin puoli kymmeneltä. Kellon korjauksen jälkeen olen edelleen mennyt nukkumaan puoli kymmenen ja herättänyt miehen viideltä tarkistamaan onko sillä varmasti kello soimassa klo 5.45. On ollut. Ja oli myös juhannuksena.

    Alan myös kaivata sosiaalisia kontakteja. Tähän mennessä olen ollut tyytyväinen seuratessani passiivisena jalkapalloa ja komisario Beckiä, mutta eilen pysähdyin naapurin pihamaalla vaihtelemaan kuulumisia. Tätä ennen olen suunnitellut lenkkini poluille, joissa muita ei tule vastaan. Tai jos tulee, hekään eivät jaksa jäädä juttelemaan. Sitä en tiedä kuinka kauan tätä jatkuu. Olin sukujuhlien takia estynyt osallistumasta Tinskun ja kumppaneiden mökkeilyiltamiin. Eipä hätää, yöttömässä yössä olivat suunnitelleet jo uuden minikarkumatkan kulttuurikohteeseen. Saa nähdä säilyykö sosiaalisuuteni. Tai oikeastaan pysynkö hereillä ollakseni sosiaalinen? Todennäköistä on, että tästä reissusta kuullaan vielä.

    Tänään aion valmistaa itse tsatsikia. Ilmeisesti pohjoiskarjalaisella tvistillä, sillä unohdin mm. kurkun kauppaan. Todennäköisesti nostan pöytään valkosipulijugurttia. Lihapullat ostin valmiina. 

    Categories
    Yleinen

    Erään yksisarvisen tarina

    Tyttäreni 8-vuotissyntymäpäivä lähestyi uhkaavasti. Pari viikkoa ennen h-hetkeä tyttö oli marssinut kirjastoon ja etsinyt käsiinsä yksisarvisaiheisen kirjan. Kotiin tultuaan hän oli läväyttänyt silmieni eteen kirjan keskiaukeaman, jossa komeili komea yksisarviskakku.

    – Mie haluun tämmösen kakun miun synttäreille. 

    Otin kakkutilauksen vastaan, olinhan ennenkin väkertänyt jos jonkinmoista baakelsia pikkukätösilläni. Ja haasteita ei ollutkaan viime päivinä ollut kuin omiksi tarpeiksi.

    Synttärijuhlia edeltävänä perjantai-iltana lapset läksivät isänsä kanssa kauppaan. Itse keitin kahvit, tuijotin tutuksi tullutta keskiaukeamaa kirjasta ja valmistauduin muotoilemaan yksisarviselle sarven kakunkoristeeksi. Ohjeita jaksoin lukea puoleenväliin, kai sitä nyt yhden käyrän saa kasaan ilman seikkaperäisiä sepustuksia?

    Avasin marsipaanipaketin ja aloin pehmentää pinkkiä patukkaa käsissäni. Alku näytti lupaavalta, mutta pian massa alkoi elää omaa elämäänsä. Milloin mössöä oli liian vähän ja milloin liian paljon. Viiden minuutin kuluttua sain aikaiseksi juuresta paksun Jelly Jortikan, joka näytti liian härskiltä lasten kemujen vetonaulaksi. Kymmenen minuuttia ja tuotokseni näytti lyttyyn lyödyltä lapamadolta. Korkkasin viinipullon. Vielä minä perkeleeni kesyttäisin! Vartin päästä pöydällä oli useita viiden sentin plöröjä, joista yksi näytti puoliksi palaneelta ilotulitteelta, toinen kakkoslaadun ruuvilta ja kolmas terskan päältä. Puolen tunnin kuluttua alkoi mennä totaalisesti hermo.

    Plörö poikineen.

    Kun rakas aviomieheni ja lapseni tulivat kaupasta, he huomasivat ensitöikseen, että ainut käyrä joka talosta löytyi, oli äidin otsassa. Mies kääri hihansa ja alkoi pestä käsiään.

    – Jos minä jatkan tästä.

    – Et jatka, kai mie nyt yhen sarven saan tehtyä.

    – Ei kun minä teen. Tyhjennä sinä ostoskassi.

    Ukko istui päättäväisenä pöydän ääreen ja muotoili täydellisen kyrsän toisella yrittämällä. En ollut uskoa silmiäni. Tyttäreni ilmoitti puolestaan tekevänsä korvat. 

    – Se ei sitten ole yhtä helppoa mitä kirja antaa ymmärtää, varoittelin.

    – Joo joo, sanoi tyttäreni ja otti palasen pinkkiä massaa kätösiinsä.

    Kuinka ollakaan, hän taiteili ensi-iskulla konille symmetriset korvat sen suurempaa numeroa asiasta tekemättä. Kun lapseni oli asetellut korvat kauniisti lautaselle kuivumaan, hän alkoi kaivella kauppakassia ja ojensi käteeni Huono äiti -lohtulevyn.

    – Ole hyvä äiti.

    – Kiitos rakas. Mutta vielä mie teille huomenna näytän, kun pitää se koko kakku kuorruttaa valkoisella massalla, uhosin.

    – Varoita hyvissä ajoin niin tiedän tyhjentää talon lapsista ja lentävistä esineistä sitä ennen, mies aneli.

    Unelmien aviomies taikoo käden känteessä vaikka kyrsän kakkuun.

    Lauantainen syntymäpäivä koitti sateisena ja kuulaana. Olin ajatellut nukkua aamulla pitkään, mutta heräsin kello 6.30 yläkerrasta kantautuvaan kolinaan. Synttärisankari käveli selväsi tulisilla hiilillä. Tai marssi. Pian tyttö oli alakerrassa ja makuuhuoneemme oven takana.

    – Herätkää jo!

    – Minä haluan nukkua, huusin.

    – Selvä, minä siivoan itse! Nuku hyvin äiti!

    Jep.

    Pian koko talo oli hereillä. Turha oli itsekään enää unta herutella.

    – Miulle muloja! huuteli jo pienin pöydästä.

    En ehtinyt edes keittiöön, kun pienin oli jo hävinnyt pöydästä. Pian vintiö ilmestyi uudestaan keittiöön uimapuku päällä.

    – Minä mennä uimaan!

    Esikoisellakin oli nälkä, mutta mikään ape ei tuntunut maittavan.

    – Mitä mie söisin?

    – Leipää? Mustikoita? Banaani? ehdottelin.

    – Ei. Ei. Ei.

    – Jos  hirvenlihaa haluat niin lähe metälle. Kyllä pitää jo tuon ikäisen osata saalistaa. Tai sitten otat muroja ja käyt kulhon, mies puuttui peliin.

    Otin siemauksen kahvia ja aloin tehdä mokkapaloille kuorrutusta. Juuri kun olin iskemässä nonparelleja levittämäni kuorrutteen päälle, päivänsankari avasi leivonnaisen yllä olevan kaapin oven. Avonaisesta myslipakkauksesta valui hiutaleita ja rusinoita suoraan suklaakerroksen päälle.

    – Hienoa, vähän terveellisempää versiota kaiffareille!

    Samassa huomasin keittiön sivupöydälle yöksi kuivumaan jätetyn yksisarvisen sarven. Siitä puuttui palanen.

    – Jumalauta, joku on syöny tätä!

    – En se minä ollu, sanoi esikoinen.

    – Enkä minä, sanoi keskimmäinen.

    – Emminä, sanoi pienin.

    – Enkä ainakaan minä, sanoi mies.

    – No tuskin tätä kissakaan on käyny jäytämässä. Jumalauta voi mitään jättää näkyville! Tässä perheessä on tasan yksi sokerihiiri, joka täällä käy näykkimässä herkkuja ja se olet sinä, sanoin ja käänsin syyttävän katseeni poikaani.

    – Ite jätit näkyville, olisit laittanu vaikka uunin päälle, poika tunnusti.

    – Että myö kymmenvuotiaalta piilotetaan kaikki? mies kummasteli.

    – En mie sitä syöny, näplin vaan!

    – No missä se puuttuva palanen sitten on?

    – En minä tiedä, varmaan lattialla!

    Kun mokkapalat olivat valmiit, istahdin jälkikasvun kanssa aamiaispöytään. Pienin tosin kiinnitti housujaan magneeteilla jääkaapin oveen.

    – Eipä uskois, että siitä on kahdeksan vuotta, kun synnyit, huokaisin ja katsoin hellästi keskimmäistä.

    – Mutta äitipä tykkää enemmän miusta, esikoinen julisti.

    – Elkää alottako. No pisimpään oon tykänny siusta joo, koska olet ollu pisimpään olemassa, vastasin ja vaivuin muistoihini:

    – Elina se ei pitäny kiirettä maailmaan tulollaan, kun meni yliajalle. Mutta sitten kun päätti syntyä niin tuli rytinällä. Kätilö ei uskonu, että sie synnyt, vaikka kovasti yritin sanoa, että nyt se tulee. Sitten meni lapsivedet.

    – Veret? esikoinen kauhisteli.

    – VEDET. Lapsi kelluu lapsivedessä äidin mahassa. Ja isänne istui paskalla, kun aloin Elinaa ponnistaa. Käsittääkseni ponnistelin kuitenkin enemmän.

    Lapset alkoivat hihittää.

    – Ja synnyit muuten Hitlerin syntymäpäivänä, sen täytyy tarkoittaa jotakin.

    – Kuka oli Hitler?

    – Adolf Hitler. Tuhma mies Saksasta. Tappoi juutalaisia.

    – Jumalia? poika ihmetteli.

    – JUUTALAISIA. Juutalaisuus on sellainen uskonto.

    Samassa keskimmäinen poimi keppihevosen lattialta ja painoi nappulasta. Kun hepo hirnahti, tyttö aukoi suutaan ja matki ääneti hevosen hirnuntaa naamaansa vääntelemällä. Pian innostui poika ja pieninkin. Itse nousin ylös ja näyttelin pillastunutta ja hirnuvaa pollea antaumuksella. Korskahduksen kuuluessa ravistelin poskiani. Lapset nauroivat tikahtuakseen.

    Mies näytti kärsivältä eikä vahingossakaan nostanut katsettaan aamun uutisista.

    Samassa äkkäsin, että oli aika avata radio, sillä puhelintoivekonsertti oli alkamassa.

    – Lapset lähetään pihalle! mies alkoi kiirehtiä kärsimysnäytelmän jatkuessa.

    – Olis mulla japrat antaa, mutta ne vaan ei estä laulamasta. Teknologia on vielä kehittymättä, mies huokaili.

    – No onpa taas raskasta! mainitsin.

    – Onko äiti raskaana?!!? Onko se tyttö vai poika? poika huusi silmät pyöreinä.

    – RASKASTA.

    – Ai. 

    Joku kuulija soitti radion toimitukseen ja toivoi onnittelulaulua Albille.

    – Siis kuka antaa lapselle nimeksi Albi? ihmettelin ja aloin vatkata munaa.

    – Sen takia tätä ei kannata kuunnella, kun soittajat ei ole täyspäisiä ihmisiä, mies kommentoi.

    – Eikun se olikin Altti, kalenterissa näyttää olevan Altin nimipäivä tänään. Ihmeellinen nimi kyllä sekin. Eikö vois vaan olla rehellisesti Antti? Miks pitää olla Hinni, kun voisi olla Henni? Varmaan Seppokin on kohta Sippi. Tai Suppo, jutustelin puoliääneen ja jatkoin vatkausliikettä.

    Ennen ulos lähtöä mies katsoi, kun aloin sekoittaa keksitaikinaa kauhalla. Eikä voinut olla kommentoimatta välinevalintaani.

    – Systemaattisesti väärällä kauhalla sekoitat.

    – Mie oon aina sanonu, että äiti on outo! poika huuteli väliin.

    – No se on fakta. Elä ammu sanansaattajaa, mies huomautti.

    – No kai se on sama millä värkillä minä tätä seosta sekoitan! puolustauduin.

    – Jos minä kissaa katuharjalla rapsuttaisin niin sillä olisi merkitystä.

    – No kyllä tälläkin saa homogeenisen massan.

    – Mikä on homogeeni? poika huusi.

    – HOMOGEENINEN. Tarkoittaa tasalaatuista. Homogeeni on puolestaan geeni, jonka ansiosta pojat tykkää pojista. Muista että se on äitille ihan ok, jos sulla on se.

    – Ok. En kyllä usko että on.

    – Ai, vieläkö tykkäät Venlasta?

    – No en! Lopeta!

    Pian lauantain toivotuissa alkoi soida Timo Turusen Äideistä parhain. Lauloin mukana. Lapsuus se on korvaamaton. Paljon mä sain, siks’ kiitän nyt vain… Tässä sitä nyt leivottiin ja tehtiin korvaamattomia lapsuusmuistoja lapseni syntymäpäiville. Aiheuttaisinkohan lapsilleni korvaamattomia traumoja kaikkine käyrine sarvineni?

    Alkoi itkettää.

    Mies pudisteli päätään.

    – Tätä ei kyllä pysty käsikirjoittamaan.

    Kun talo oli raivosiivottu, lapset käytetty ulkona ja syötetty, olin aikataulusta myöhässä. Vieraat tulisivat reilun tunnin päästä ja kakku oli edelleen verhoamatta. Sankari teki keittiönpöydällä viimeisiä yksisarviskeksejä ja hermoili kovan taikinan kanssa, kun aloin kaulita valkoista sokerimassaa. Liekö päättäväisten liikkeideni ansiota vai mitä, mutta massa taipui tällä kertaa tahtooni. Kun olin saanut kaulittua tarpeeksi ison levyn leivinpaperin päälle valmiiksi, piti vain roiskauttaa peitto kakun päällä. Mutta miten? Huusin miestä apuun. Nostimme leivinpaperin kulmista ylös ja yritimme lähestyä kakkua jokaisesta suunnasta. Ei tulisi onnistumaan. Seuraavaksi etsin erimallisia lastoja, jolla tyrkätä tekele kakkuun. Massa alkoi repeillä apuvälineiden alla. Lopulta tuskastuin, työnsin käsivarteni massan alle ja nostin liukkain liikkein kakun päälle. Vain yksi reikä ja sen saisi piiloon. Aika bueno!

    Seuraavaksi siistin sokerimassan reunat ja iskin massan päälle sarven ja korvat. Tarvittiin enää hummalle harja. Sekoitin kermaan sopivasi rahkaa ja värjäsin seosta kolmessa eri kupissa kolmella eri värillä. Kello löi jo juhlien alkamisen merkiksi, kun aloin pursottaa tammalle tukkaa. Näytti aika hyvältä, kyllä äiti osaa!

    Pian kerma alkoi kuitenkin löystyä kakun reunalta ja valua rumasti pitkin polleen naamaa. 

    – Mitä mie oon aina sanonu. Otsatukka ei vaan sovi kellekään. Ei edes sialle. Saati hevoselle, mies kommentoi.

    Yritin pyyhkiä ponin naamaa keltaisesta väristä tuloksetta. Pian siinä oli pinkkiäkin. Kuin keltatautia sairastava kaakki, jolle oli puhjennut finnejä.

    – Ei tätä voi enää takapääksikään naamioida.

    – Olisko se sitten ollut Rainbow Ass? kysyi mies.

    Pian päässäni soi yksi äitini elämänohjeista: Muurari peittää virheensä villiviinillä, leipuri kermavaahdolla ja lääkäri mullalla. Paitsi että kermavaahto ei tässä tapauksessa auttaisi, tarvittaisiin roiskeläppä! Tuota pikaa taiteilin suorakulmion pöydällä lojuvista sokerimassan riekaleista ja paikkasin sateenkaarivärien sotkeman naaman. Samassa ovikello sanoi pimpom ja ympärilleni alkoi kertyä keskenkasvuista yleisöä. 

    – Hmmm. Tukkaa on ja sarvikin paikallaan, mutta jotakin puuttuu. Silmät! Mutta mistä mie ne teen? En jaksanu ajatella eilen niin pitkälle, ajattelin ääneen.

    – Ota pinkkiä massaa, lapset ehdottivat.

    Koska ehdotus ei ollut hassumpi, vedin pinkin patukan rohkeasti käteeni ja muotoilin muutaman pienenpienen pötkön silmiksi ja ripsiksi. Avot, pysyivät ihmeen hyvin pollen päässä.

    Kun kopukalle alkoi tulla ilmettä, sankarin ja juhlavieraiden silmät alkoivat tuikkia kilpaa yksisarvisen silmien kanssa. 

    – Hieno!!!

    Alku aina hankalaa, lopussa sarvi seisoo!

    Tämä ehkä riitti yhdeksi korvaamattomaksi lapsuusmuistoksi pienokaisilleni. Eikä minunkaan tarvinnut kaivaa Huono äiti -lohtulevyä kehiin. 

    Ei sillä että siitä mitään olisi jäljellä ollutkaan. Kuten ei pöydälle jääneistä mokkapaloistakaan.

    – Missä se miun lohtulevy muuten on? kyselin illalla, kun juhlat olivat onnistuneesti ohi.

    – En se minä ollut!

    – Enkä minä!

    – Emminä.

    – Enkä ainakaan minä.

      Categories
      Yleinen

      Me ansaitsemme kultaa!

      Tapanani on kiehahtaa usein ja vähän kaikesta, mutta yksi asia ärsyttää läpi vuoden, yhtenä viikonloppuna erityisesti. Tämä kyseinen viikonloppu on paradoksaalisesti myös mitä ihanin. On nimittäin ihan höpönpöpöä, jos joku opettaja väittää valinneensa ammatin kutsumuksesta ja sydämensä palosta sivistää aina uutta, loputtomasti uusiutuvaa sukupolvea, kyllä se vaan on kesäloma, joka painaa eniten vaakakupissa. Juhannuksena työjutut katoavat unista, heinäkuun alkuun univelka on kuitattu, rokkiviikonloppuun mennessä työsähköpostin salasana unohtuu ja elokuussa voi hyvillä mielin aloittaa uuden vuoden murmelina.

      Tuolla autuaaksi tekevällä lauantailla on kuitenkin myös kääntöpuolensa: todistusten ja stipendien jako. Siinä sitä punnitaan kenen kersalla on parhain tokari ja kuka saa himoitun kirjekuoren. Ja tämä suututtaa, ketuttaa ja suoraan sanottuna vi….ttaa. Stipendi. Tai sen jakoperusteet. 

      Eräässä lähikoulussa samat lapset saavat aina stipendin. En halua mitätöidä heidän osaamistaan ja taitoaan. He menestyvät koulussa, käyttäytyvät (ainakin opettajien nähden) siivosti ja ovat sopivasti sosiaalisia, liikunnallisia ja älykkäitä. Tai kuten eräs äiti totesi “kakkivat sateenkaaria”. Koulumenestys on taattua laatua, kiitettäviä riittää tekemättä mitään. Tiedän lapsia, joiden luokalla kaikki muut saivat vuosien varrella stipendin, paitsi tämä yksi. Koulumenestys on hieno asia, mutta tarvitseeko siitä joka vuosi palkita, jos se sujuu kuin itsestään? Entäs ne, jotka taistelivat kutosensa oppimivaikeuksista tai vaikeasta perhetilanteesta huolimatta? Tai ne, jotka lopulta oppivat istumaan koko tunnin omalla paikallaan? 

      Onhan tässä oma lehmä ojassa. Omat lapset eivät ole saaneet stipendejä, vaikka äitinä olisin sitä mieltä, että ehdottomasti ja kyllä meidän lapsille. On tässä äitikin joutunut uurastamaan lasten akateemisen sivistyksen takia! Mutta palkintoa ei ole herunut. Myös mieheni kohtalo on ollut selvitä ilman kannustusmarkkoja. Stipendihän on perinteisesti jaettu koulumenestyksen perusteella, vaikka joskus siihen viitataan myös kannustimena. On siis turha itkeä: jos koulussa ei suju, ei ole oikeutta rahalahjukseen. 

      Tällaisilla perusteilla lapseni luovuttivat isälleen kourallisen kolikoita.

      Toisessa pienessä koulussa vanhempainyhdistys ehdotti, että koulumenestyksen lisäksi jaettaisiin stipendejä muilla kriteereillä. Tsemppari, sitkein yrittäjä, reippain jalkapalloilija, kaunein käsiala… Mielikuvitus vain rajana, tavoitteena löytää kaikille lapsille jokin asia, jossa he olivat onnistuneet. Luulisi, että onnistuisi aikuisilta, jos onnistui minun kakaroiltani. Yllättäen samat lapset saivat taas stipendit. Ne, joiden oppimisessa ei ole ongelmia ja kotona asiat kunnossa. Entäs se, joka taisteli kutosensa? Pitäisikö joskus palkita työskentelystä? Tai kannustaa siihen?

      Eikä sen stipendin aina tarvitse olla rahaa. Riittää, että tulee huomatuksi. Kuten perusteet, myös stipendit voivat olla persoonallisia ja kohteelle sopivia. Esikoiseni palasi koulusta tukka nyrhittynä. Kaverit olivat palkinneet sankarin koulutoiminnan ilmaisella parturoinnilla koulun roskalavalta pöllityillä rikkinäisillä askartelusaksilla. 

      Aivan varmasti, joka ikinen lapsi ansaitsee tulla kehutuksi ja jokaisen lapsen tulee tietää, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä riippumatta arvosanoista. Ja pelkkä somessa hehkuttaminen ei riitä, se pitää kertoa myös lapselle itselleen. Kouluarvosanoilla ei loppujen lopuksi ole elämässä ihan mahdoton merkitys. Ylioppilaslakki napsahtaa yhtälailla niille, joilla on 11 ällää kuin niille, jotka kikkailevat kompensaation avulla tokarin kouraan. Yritysjohtajaksikin pääsee ammattikoulupohjalta. Tärkein todistus onkin mielestäni  Unicefin kympin tokari . Paras idea ikinä. 

      Itse en voinut olla ylpeämpi esikoisestani, joka kotiin tultuaan kaivoi taskustaan seitsenkertaisesti taitellun dokumentin.  Se oli tallessa ja käytännössä ehjänä! Olen kuullut todistuksesta, jota kuljetettiin vasemman jalan lenkkarissa. Koko kesä.

      Kokosin tähän stipendinantoperusteita niille, joiden lapset eivät stipendiä saaneet. Ehkä jokin näistä sopii muillekin. 

      1. Matikasta ei tullut vitosta vaan kutonen!
      2. Saavutit tavoitteena olleen musiikin vitosen toimivilla työskentelytavoilla!
      3. Löysit keinoja selättää hahmottamisen / lukivaikeuden ongelmat.
      4. Kestit ärsyttävää opettajaa/erkkaopea/kuraattoria/psykologia.
      5. Todistuksessasi oli monipuolisesti kaikenlaisia numeroita.
      6. Pääsit luokaltasi!
      7. Heräsit omatoimisesti kouluun!
      8. Teit itse aamupalasi. 
      9. Muistit repun /kirjat / hampaiden pesun.
      10. Toit todistuksen kotiin. 
      11. Olet vain hirmuisen ihana. 

      Vanhemmillekin omat: 

      1. Selvisit tämänkin vuoden Wilma-viesteistä!
      2. Lapsi pääsi luokalta, vaikka  unohdit pakata mukaan sukset/monot/uikkarit/luistimet/kaikki edellä mainitut.
      3. Lapsi pääsi luokalta, vaikka et muistanut tarkistaa kotitehtäviä /kysellä kokeeseen koko vuonna. 
      4. Et vastannut veemäisesti opettajan toiseksi viimeisenä päivänä lähettämään viestiin, jossa epäiltiin kuumeessa olevan lapsen koulukirjojen kadonneen. 
      5. Muistit lopulta / jossain vaiheessa / kaikesta huolimatta laittaa lapset lauantaina kouluun. 
      6. Muistit halata ja kehua lapsia. Selvisitte tästäkin vuodesta. 

      Categories
      Yleinen

      Milla Mallikas marketissa

      Koska Aikku jakoi julkisesti nolon kauppakokemuksensa Noloja hetkiä (n)outopisteellä, aion jatkaa aiheesta. On vain hieman vaikea päättää mistä kirjoittaa, sillä häpeälliset hetkeni marketeissa eivät ole yhden käden sormilla laskettavissa.

      Muutama vuosi sitten asioin isossa joensuulaisessa tavaratalossa, kun iski pissihätä. No eipä hätiä mitiä, vessat olivat muutaman metrin päässä. Työnnyin invavessaan, koska ne ovat niin mukavan tilavia ja ilmavia. Jo pöntöllä istuessani kiinnitin huomioni naruun, joka roikkui kauniisti katosta ja hengaili kutsuvasti käteni ulottuvilla. Päättelin loogisesti, että nyörin täytyi olla helpompi tapa huuhdella vessa, sillä liikuntarajoitteiset eivät välttämättä taipuisi painamaan oikeaa huuhtelupainiketta. 

      Samalla kun kiskoin housuja jalkaani, en voinut enää vastustaa kiusausta vaan vetäisin mysteeriköydestä. Tuskin olin kunnolla ehtinyt nykäistä, kun show-time pärähti käyntiin. Hälytyskellot ja sireenit alkoivat ulvoa tavaratalon joka tuutista ja tötteröstä ja pian erotin vessan ulkopuolelta juoksuaskelien ääniä. 

      Koskaan en ole vetänyt housujani niin nopeasti jalkaani. Livahdin ovesta ulos loivin liikkein ja pääsin käytävään juuri, kun myyjä juoksi vessaa kohti henkihieverissä. 

      – Täältäkö se hälytys tuli?

      – Jaa-a, en ole kyllä varma. Saatoin ihan vahingossa hipaista sitä vessassa notkuvaa narua, mutta olisi kyllä aika outoa, jos se laukaisisi tällaisen yleisen hätätilan.

      Opetus numero 1: Ei kannata sörkkiä sormillaan jokaista nätisti notkuvaa uloketta.

      Turvallinen vessa – ei ylimääräisiä houkuttimia katossa tai seinissä. Vai voisiko tuolla hylsyllä leikkiä?

      Kolme viikkoa sitten perjantai-iltana köröttelimme lasten kanssa mökille ja päätimme pysähtyä matkan varrelle jäävään S-markettiin. Opastin lapsia, että karkit pitää valita nopeasti, sillä kissa odottaa autossa ja äiti ei enää jaksa hengailla kaupassa pitkän päivän päätteeksi. Käskin isompien vahtia pienintä karkkihyllyn edessä, kun kävin noukkimassa itselleni linssejä, jugurttia ja omenasiiderin. 

      Kun pääsin takaisin namuhyllylle, pienin tunki kaksin käsin suuhunsa pinkkejä sieniä. 

      – Mitä sulla on suussa?! kauhistelin vaikka nauratti.

      – Hampaat.

      Suun tyhjettyä ja nallekarkkien solahdettua pusseihin aloimme köpötellä kohti kassoja. Huokaisin, sillä jono oli melkoinen, vaikka kello oli jo kuusi. Siinä jonon jallittaessa sanoin lapsille, etten jaksa odottaa. Että tuossahan on itsepalvelukassat vapaana.

      – Huutakaa JEEEE, saatte iskeä tuotteita piippariin! 

      Siirryin itsepalvelupisteelle kolme kääpiötä perässäni ja työnsin ensitöikseni siiderin viivakoodinlukijan alle. Kassa tilttasi välittömästi ja kehotti kutsumaan myyjän paikalle. Käskin lapsia siirtymään seuraavalle itsepalvelukassalle. Kun iskin siiderini piipparin alle, tämäkin masiina meni jumiin. 

      – Jumalauta, mikä tässä maksaa?! manailin. 

      Viereisen kassan täti piippaili tuotteitaan vaivatta ja sulloi ne tyytyväisenä kassiin. Tädin lähdettyä ryntäsin tälle todistetusti toimivalle kassalle, mutta eipä aikaakaan, kun sekin blokkasi. Suusta pääsi ärräpää ja kehotin lapsiani suuntaamaan takaisin megapitkän jonon päähän. 

      – Nyt se on lapset nähty. Vaikka tekniikka kehittyy, niin kone ei koskaan korvaa ihmistä. 

      Jonostani pälyilin, kuinka muutama epätoivoinen kanssakaupustelija yritti kokeilla onneaan itsepalvelukassalla, mutta kassat huusivat edelleen myyjiä. Siinä jonossa sitten kun oli aikaa ajatella ja koska edelleen puristin kylmää siideritölkkiä kourassani, tajusin, miksi koneet tyssäsivät. Loogista päättelykykyäni tukivat itsepalvelukassojen vieressä seisovat kyltit, joissa luki kissankokoisin kirjaimin: EI TUPAKKA- TAI ALKOHOLITUOTTEITA. 

      Opetus numero 2: Alkoholista ei koskaan koidu kuin harmia.

      Pari viikkoa sitten liikuin työasioilla Citymarketissa, kun bongasin kaupan käytävällä äänestyspisteen. Ajattelin hetken mielijohteesta hoitaa kansalaisvelvollisuuteni pois alta, jos pääsisi varsinaisena vaalipäivänä esteitä kertymään. Jonoakaan ei ollut. 

      Äänestyslipukettä käteen vetäessäni kysyin vaalivalvojilta, voinko kontiolahtelaisena varmasti äänestää tällä äänestyspaikalla, joka sijaitsi Joensussa. Totta kai, kuului vastaus. Matkalla koppiin tajusin, etten ollut lainkaan varma, ketä aikoisin äänestää. Päätös alkoi kuitenkin itää koppiin päästyäni. Nyt tarvitsisin enää numeron. Katselin seinälle kiinnitettyä ehdokaslistaa ja aloin liu’uttaa siinä sormeani. Paniikki – ei yhtään tuttua nimeä! Minne kaikki ehdokkaat olivat hävinneet? Yritin epätoivoisesti bongata tuttua nimeä jokaisen puolueen listoilta – ties vaikka olisi loikannut! 

      Kohta tajusin, että listan otsikkona kirkui isolla Ehdokkaat Joensuussa. Mistä hiivatista tietäisin oman ehdokkaani numeron? Puhelin oli kyllä laukussani, mutta sen käyttö olisi varmasti kiellettyä näin virallisessa tapahtumassa. Eiväthän oppilaanikaan koetilanteessa saaneet luntata puhelimesta apuja? Alkoi kuumottaa, sillä otin viettänyt kopissa jo kotvasen. Hassua sinällään, etttei minulle tuota minkäänlaista ongelmaa esiintyä satapäiselle yleisölle, mutta pienessä kopissa muiden katseiden ulottumattomissa alkaa pukata hikeä. Kopin ulkopuolelle alkoi kertyä jonoa. Nyt oli tehtävä jotakin. Etsin listalta vihreän puolueen ja raaputin kyseisen puolueen listalta randomilla numeron lipukkeeseeni. 

      Autossa tajusin, että olisi ollut sama äänestää kirkkovenettä tai Mustanaamiota. Ääneni diskattaisiin, sillä en voisi kontiolahtelaisena äänestää joensuulaista. 

      Kotona iski paniikki – entä jos olin antanut ääneni kontiolahtelaiselle persulle??!!? Isi olisi ylpeä tyttärestään, mutta kyllä menisi yöunet. Aloin kiivaasti googlettaa raapustamaani numeroa. En tietenkään muistanut numeroa oikein, joten jouduin ensin googlaamaan randomehdokkaani nimen ja kun olin saanut nimen kautta selville numeron, aloin googlata numeroa. Valahdin kalpeaksi. Numero todella kuului persulle!! Kun jaksoin keskittyä ja klikkailla eteenpäin, huokaisin helpotuksesta, sillä ehdokas oli joku etelän hedelmä. Lähempi googlettelu ja tutkiskelu osoitti, että olin äänestänyt tyhjää. Niin isoa numeroa ei kontiolahtelaisissa vaaliehdokkaissa ollut olemassakaan.

      Työkaveri ihmetteli samana iltana, eikö kopissa ollut kirjaa, jossa oli lueteltuna kaikkien kuntien ehdokkaiden nimet. Että hän oli äänestänyt opuksen avulla. Mietin hetken.

      – Nyt kun mainitsit asiasta, niin valokuvamuistiini on jäänyt sellainen opus. Siellä se vinosti pötkötti pöydällä.

      Ehdotan seuraaviin kuntavaaleihin tuettua äänestämistä, niin ei mene keskittymishäiriöisten äänet hukkaan.

      Kylläpä vitutti äänestää tyhjää. Kunpa olisin edes sen kirkkoveneen piirtänyt niin olisin sentään kantaa ottanut.

      Hetkeä myöhemmin sain ottaa konkreettisesti kantaa, sillä kädessäni oli leipä ja leipäveitsi. Kun olin leikkaamassa itselleni leivästä palasta, jurskaisin veitsellä etusormeeni ja rääkäisin. Juoksin vessaan paikkailemaan itseäni, kun matkalla huomasin miehen makaavan sängyssä selällään ja pläräävän puhelintaan mielenkiintoisena.

      – Mitäpä löytyy? kyselin. 

      – Vaalikonetta täyttelen, että varmasti tietäisin ketä äänestän, mies virnuili. 

      – Pitääkö vielä vittuilla ja kääntää veistä haavassa?! kysyin. 

      – Ihan ite tuossa ittees äsken puukotit.

      Pian mies iski kehiin vertauskuviaan.

      – Siun kanssa eläminen on kyllä sama kuin eläisi laavalampun kanssa.

      – Laavalampun?

      – Niin, yhtä ennakoitavissa.

      Opetus numero 3:  Ihan sama äänestätkö vai etkö, maailma ei muutu mihinkään.

      Kuumottavat kauppareissut eivät suinkaan olleet tässä! Lue kuinka Tinskulle kävi, kun hän lähti ostamaan remonttireiskalle kahtena aamuna kaljaa: Kultainen suihku

        Categories
        arki kaaos Yleinen

        Noloja hetkiä (n)outopisteellä

        – Tästä siun pitää kirjottaa blogiin! Tinsku arvioi kerrottuani hänelle astetta nolommasta kauppareissusta. Kieltäydyin. Ihan kaikkea elämäni typeryyksiä ei ilkeä nettiin laittaa. Pelkkä ajatus sai posket kuumenemaan. Mutta nyt pitäisi siivota kuopuksen huonetta. Tehtävä on mahdoton, ahdistava, Suomen Sagrada Familia, Pohjois-Karjalan Sikstuksen kappeli, joten kerron teille opettavaisen tarinan elämää helpottavista keksinnöistä, niin noloa kuin se itselleni onkin. 

        Vihaan kauppareissuja yli kaiken. Jos niissä ei mene hermot, menee rahat. Yleensä molemmat. Usein myös lapset. Keskimmäinen katosi vuosia sitten kauppareissulla ja löytyi karkkiosastolta. Oli siellä “etsimässä” meitä. Seuraavalla viikolla kauppareissuni keskeytyi, kun kaiuttimesta kajahti samaisen sankarin nimi: “Viisivuotias Sanelma odottaa äitiä infopisteellä.” Oli karkkiosaston kierrettyään suunnannut infopisteelle ohjeiden mukaan. Myös miehen kanssa soitellaan ristiin ja juostaan käytävien välissä kilpaa. Onneksi mies on päätä pidempi keskivertokansaa ja kauppa-asuna on huomiovärihaalarit, joten hänet on melko helppo paikantaa tiheämmästäkin ihmisvilinästä.

        Tällaiset kauppareissut olivat vielä helppoja.

        Kauppaan katoavat perheenjäsenet eivät ole ainoita, jotka saavat käyrän nousemaan. Hedelmäosastolla ahdistaa, kun tajuaa unohtaneensa kestopussit. Aika pysähtyy, kun yrittää kuivin sormin nitkuttaa hedelmäpussia auki, ihmiset kävelevtä liioitellun hitaasti ohi ja tuijottavat säälivästi. Ja mitä ikinä teet, älä vain nuolaise sormia!

        Mikäli kaikki kauppaan lähteneet ovat vielä kassajonossa tallessa alkaa pahin vaihe: pakkaaminen. Kasseja on aina liian vähän ja liukuhihna lennättää tavaroita liian nopeasti hihnan päähän keoksi tai jumiin hihnan väliin. Siinä sitten hikikarpalot otsalla yrittää tunkea pakasteet ja hedelmät eri kasseihin, kun kassa ja seuraava jonossa odottavat hihnan vapautumista. 

        Tästä vaiheesta on jo onneksi aikaa. Huom. Ei lapsen eikä meidän arkisetti. Ihan vain tiedoksi…

        Näistä syistä vihaan kauppareissuja, joten korona-ajan synnyttämä noutopalvelu alkoi houkuttaa. En toki heti moiseen uskaltautunut, mutta kun Tinsku kehui onnistuneensa tilauksen tekemisessä (insinöörimiehensä opastuksella) päätin minäkin kokeilla.

        Tilauksen tekeminen oli helppoa. Eikun vaan klikkailla suosituksista suoraan virtuaaliseen ostoskoriin. Eikä painanut se kori kättä! Loppusumman nähdessäni poistin muutaman vähemmän tärkeän tuotteen. Noutoajaksi valitsin maanantain töiden loputtua. Erinomaista. Ennen tilauksen varmistamista laitoin Tinskulle kysymyksen, missä helkkarissa se Noutopiste fyysisesti oli. Ohjeet saatuani uskaltauduin painamaan nappulaa. 

        Maanantai tuli ja aamupäivällä puhelimeen kilahti viesti koodista ja kaapin numerosta. Sydän alkoi hakata. Mihin se koodi laitettaisiin? Mistä löytyisi se kaappi?! Miksi ei voinut vaan nimellä noutaa?! Tahdoin asiakaspalvelua!

        Olo oli outo. Kahvipöydässä kerroin matikanopettajille, että tänään tekisin historiaa. Pyysin, voisko jompikumpi tulla mukaan, ihan sillä, että naisen vaistoni varoitti minua jostain epämääräisestä, josta en saanut otetta. Kollegat eivät ottaneet pyyntöäni vakavasti. Ryhdistäydyin. Mikä voisi mennä vikaan? Olin oppinut käyttämään myös postin noutopakettilaitetta. Vastaanottamiseen, en sentään lähettämiseen. Töistä lähtiessäni Tinsku kertasi vielä, mistä noutopisteen löytäisin. 

        Kevään kuumin päivä oli tehnyt olon hikiseksi ja kärttyiseksi ja istuminen auringon kolmekymmenasteiseksi paahtamaan autoon ei parantanut oloani. Elinvoimani meni vain viileänä pysymiseen, kauppareissu ei kiinnostanut näinkään minimaalisilla vaatimuksilla. Vedin syvään henkeä ja tsemppasin itseäni:

        – Sie pystyt tähän!

        Irvistin. Autossa haisi jokin epämääräinen, mutta selkeästi kuvottava. Veivasin ikkunaa auki. Lapset olivat taas jättäneet likaisia sukkia tai märkiä uikkareita penkin alle. Kokosin itseni ja suuntasin kohti uutta seikkailua.

        Kiertoliittymästä kierrätyspisteen ohi ja siinä se oli. Kyltti oli iso ja edustalla oli myös Tinskun ohjeistamat pylväät. Peruutin autoni nätisti tyhjään riviin. Koska muita ei näkynyt, en viitsinyt etsiä maskia naamalle. Puhelimen älysin ottaa mukaan. Siinä kun oli niitä koodeja. 

        Yritin mennä sisään. Ovi ei auennut. Peruutin ja äkkäsin, että oven vieressä olevaan laitteeseen piti syöttää koodi. Ohjeet seisoivat kissankokoisin kirjaimin useammassa julisteessa. Ehdin painella koodin, kun sain seuraa. Kaupan työntekijä kurvasi pakettiautollaan lastauslaiturille ja tuli perässäni sisälle. Yritin näyttää siltä, että tiesin mitä tapahtui. 

        Takaseinä oli täynnä kaappeja. Yksikään ovi ei ollut auennut ja missään en nähnyt laitetta, johon koodin laittaa. Keskellä käytävää oli pahvilaatikoita, joita nuori mies alkoi kantaa autoon. Niiden takana pilkotti kaappini numero. Hahaa! Se oli varmaan auennut samalla koodilla kuin ovikin. Yritin avata kaappia. Se ei auennut. Rynkytin ovea. Vilkaisin ulos. Nuorukainen asetteli laatikkoja pakettiautoonsa. Vilkaisin yläviistoon. Jossakinhan täällä oli turvakamerat. Ovi ei auennut ja mies alkoi lähestyä. Nousin paniikissa ja päätin katsoa minne toinen käytävä johtaisi. Onneksi en pidemmälle ennättänyt, sillä löysin koodilaitteen kaappirivistön toisesta päästä. Syötin koodin. Ovi ei auennut. Kävin runkuttamassa ovea taas. Ei mitään. Laitoin Tinskulle viestin, että miten helvetissä saan oven auki. 

        – Laita oikea koodi. 

        Perkele. Painelin koodin uudelleen, mitä ei tapahtunut. Pakko se oli kysyä apua.

        – Anteeksi, mie en saa tätä kaappia auki. 

        – Ootahan. 

        Mies kokeili eikä saanut hänkään kaappia auki. Huojentavaa. Luulin jo, että minussa oli vika.

        – Eläpä hättäile, mie käyn tuolta takaa ne siulle. 

        – Kiitos. 

        Mies toi pian kaksi pientä pahvilaatikkoa ja laski ne kärrille. 

        – Ota yks kerrallaan. 

        Kaksi noin pientä pahvilaatikkoa. Eikä edes kauheasti kuiva-ainetarvikkeita. Miten heikkona se minua piti?

        – Kyllä mie nämä…

        – Eiku ne ei ole oikein kestäny…

        Tunsin kuinka alimmaisen pahvilaatikon pohja petti, muuttui pyöreäksi ja alkoi revetä. Nostin äkkiä oikean polveni tukemaan pohjaa ja tein taiteellisen kyykyn, jota ilman pahvilaatikoita olisi voinut luulla pissahädän aiheuttamaksi. … ne pohjat.

        – Jospa mie otan sen päällimmäisen. 

        – Kiitos. 

        Häpeän puna nousi poskille. Miksi en ollut sitä maskia ottanut?! Olisin voinut selviytyä tuntemattomana keski-ikäisenä mummelina, mutta nyt valvontakamerat kuvasivat performanssiani hauskoihin kotivideoihin.

        Avasin kuraisen takakontin. Hävetti. Mutta vielä enemmän hävetti, kun avasin kontin. Koirankarvaisessa kontissa oli parittomia hanskoja, ensiapulaukku ja kierrätyspahveja. Onneksi sinne sentään mahtuivat ostokset. Laskin oman laatikkoni ja samassa nenääni leijaili hapantuneen kalan tai mätineen sienen haju. Yritin äkkiä kääntyä ottamaan toisen laatikon vastaan, mutta mies oli kohtelias ja nopea.

        – Mie voin laittaa tämän. 

        Mies kumartui asettamaan toisen laatikon konttiin. Toivoin sydämestäni, että nuoren miehen maski suodatti edes osan lemusta, joka raatovaunuistani hönki. 

        – Kiitos, kuiskasin ja syöksyin äkkiä rattiin. 

        Kotona kerroin miehelleni tapahtumasarjasta ja tuumin, että en ollut varma oliko tämä yhtään helpompaa mielenterveydelleni. Mieheni ei tarjoutunut käymään kauppareissuja puolestani, mutta keksi, mistä lemu oli lähtöisin.

        – Ku mie ne kalaverkot siellä siun kontissa kuletin!

        Categories
        Yleinen

        Puutarhaunelmia

        Kevät tulee ja sen tärkeimmät merkit on näkyvissä: vilkuilen puolikiinnostuneesti työpaikkailmoituksia ja päätän alkaa ahertaa pihamaalla. Tähän asti hangen alla talvehtineen littaantuneen nurmikon ja lumeen kadonneiden tavaroiden ja koiranpaskojen näkeminen on herättänyt ainoastaan voimattomuutta. Mutta nyt olen alkanut nähdä mytiytyneen pihamaani potentiaalin!

        Rakkaallani on melkoinen lista kesäpuhteiksi. Halkoliiteri, autotallin sisäremontti, pajan kattoremontti, mökin räystäslaudat, mökin hajonneen uunin purkaminen (jää kuulemma miun vastuulle) sekä luonnollisesti perinteinen puusavotta ja helvetillinen halonmättö. Onneksi savottaa varten on miehen mittaan virahtanut teini, joka käyttää moottorisahaa vakuuttavammin kuin äitinsä. Tehtäväkseni jää ainoastaan nalkuttaminen, että hommat tulee tehtyä. Henkilökohtaisella varjoprojektilistallani kesäkautta on odotellut ainoastaan kattojen maalaus, pöydän ja lipaston entisöinti, vaatehuoneen siivous, kuistin korjaus…

        Tiedämme  molemmat, että puolet hommista jää tekemättä, mutta ei olla sen annettu koskaan estää suunnittelua. Tämä vuonna onnistuin kuitenkin pitämään lupaukseni, etten kasvata tai idätä yhtään rehua, joten kasvihuone ja kasvimaa saavat minun puolestani nauttia luonnontilastaan.

        Mutta… kevätauringon ja allergeenien kutitellessa nenän limakalvoja alkoi pieni ulkohomma houkutella. Kaupasta haalimieni yrttien tuoksu aiheutti hallusinaatioita, joissa näin itseni valmistamassa herkullisia, tuorein yrtein maustettuja salaatteja, grilliherkkuja, dippejä, kastikkeita ja smoothieita. Josko kuitenkin olisi pienen yrttipenkin perustamisen aika?

        Ei kun tuumasta toimeen. Kerroin ideastani miehelle ja esittelin rustiikkisia, punatiilestä väkerrettyjä kasvualustoja Instagramista ja Pinterestistä.

        – Kunhan et käytä niitä uusia tiiliä. 

        Ensimmäinen ohjelmanumero oli tarkastaa uhriksi joutunut soppi pihamaasta. Kyllä, siellä oli selkeä merkki puutarhajumalilta! Kauan sitten unohtunut ruohosipuli sitkutti keskellä mutavelliä ja esiin pukertavia mesiangervoita.

        Etsin kottikärryt ja suunnistin märän pellon poikki tontin laidalle, jonne pari vuotta sitten purettu leivinuuni oli sijoitettu. Kasasin kärrin vain puoliksi, sillä aiemmasta kokemuksesta tiesin, että tiili on yllättävän painavaa. Paluumatka oli huomattavasti pidempi. Se saattoi johtua siitä, että kottikärrin rengas oli tyhjä. 

        Rajasin tiilillä tulevan yrttimaani. Pienehköjä sektoreita, helppo hallinnoida ja todennäköisyys saada edes jotain valmiiksi kasvoi eksponentaalisesti. Levitin sanomalehtiä pohjalle, kuten olin netissä diy-palstoilla nähnyt. Ei se ihan samalta näyttänyt, mutta yllättävän hyvältä.

        Kipitin sisälle kutsumaan mieheni antamaan kommentteja. 

        – Mie tein sen pohjan.

        Mies tunkaisi reinot jalkaan ja seurasi minua kuistille. Osoitin ylpeänä vanhan huussin nurkalle kasaamaani muurin tynkää.

        – Miltä näyttää?

        – Tuota… Jos katotaan lähempää.

        Hyppelin saavutukseni luo. Mies huokasi helpotuksesta nähdessään luomukseni.

        – No ei tää ihan niin paha ole. Tuolta näytti ku ois kärri levinny keskelle pihamaata. 

        – Mutta mitä oot mieltä tälleen lähempää?

        – No, nuo tiilet ei tule pysymään noin päin pystyssä, siun pitää joko kaivaa ne maahan tai sitten latoa perusmuurauskuvio. 

        – Jaa… Mie en tienny kuin päin mie ne kasaan, että kumpi näyttäs paremmalta. 

        – Aivan. Ja jos, siis JOS haluat tehdä sen kunnolla, kaivat ekana pintamaat pois vähintään sen tiilen leveydeltä, haet tuolta soraa ja tiivistät sen ennenkuin alat latomaan.

        – Mutta mie halusin tehdä vaan nopeasti. 

        – Mie uskon. Ei kuule yllätä yhtään. Mie en sitten voi jäädä auttamaan, pitää saada kaivinkone käyntiin. Voin sitten tästäkin kuopasta. 

        – Etkö luota minuun?

        – Niin ja ota mönkijä ja kärri, jos ois helpompi noita tiiliä kulettaa. Mie laitan käyntiin siulle…

        – Osaan mie itekin!

        Mies muljautti silmiään ja hävisi. Aloin kaivaa pohjia. Olikohan tämä nyt ihan ok? Yrttipenkkini ympäri kiersi vallihauta, joka jo pikasilmäyksellä näytti hieman epätasaiselta. Kaivoin ja möyhensin koko alueen. Tasasin multakokkareet. Tähän oli varmaan parempikin väline kuin lasten heppoinen muoviharava. 

        Hmmm melko hyvä. Tämähän oli tarkoituksella sellainen luonnonmukainen ja itsetehty, ei mitään fiiniä. Kaivoin vallihaudat uudelleen. Korko näytti sopivalta. Miksi aivoni viestittivät vatupassista? Eihän sillä voinut mutavelliä mitata?

        Kärräsin edelleen rengasrikkoisella kärrillä soraa työmaalleni ja totesin, että asuimme liian isolla tontilla. Hiippailin mönkijän luokse havaitakseni, että kulkupelissä oli jotain perustavanlaatuisesti erilaista.

        – Siitä meni ryyppy rikki. Se on nyt se vaijeri siinä vasemmalla polvella. Pidä sitä ylhäällä.

        Jostain sekin oli nähnyt, että tarttesin jeesiä. Kumarruin vetämään vaijeria, josta en saanut otetta liian isoilla hanskoillani. Ohut vaijeri viilsi syvälle paljaisiin sormiin. Yritin käynnistää. Moottori hörähti, mutta sammui.

        – Se pitää sitten virrat kääntää kokonaan pois, jos sammuu…

        Saakelin helpdeski!

        Yritin uudelleen. Moottori kesti käynnissä viisi sekuntia. Seitsemän. Kymmenen. Viisi. Vitut. Mie kärräisin vaikka lasten hiekkalapiolla.

        – Joko sie nyt luovutit?

        Soranlevityksen jälkeen tilanne näytti edelleen hieman huolestuttavalta, mutta en antanut sen horjuttaa itsevarmuuttani maarakentajana. Ehkä epätasaisuus oli vain optinen harha. Kärräsin tiiliä littanalla kärrillä ja vaihtelun vuoksi välillä käsissä.

        Kokeilin varovasti ensimmäistä tiiltä soralle. Toinen. Siinä se kosahti. Oli luovutettava ja etsittävä vatupassi. 

        Silmämääräisesti suora maa ei ollut vatupassin mukaan lähelläkään. Kasasin ja kaivoin, raavin ja ruoppasin ja vatupassi vittuili pyöräyttelemällä ilmakuplaa väärään suuntaan. En edes yrittänyt saada kuplaa keskelle, viivan päällä oli ihan tarpeeksi likellä.

        Onneksi pienimmäinen tuli kertomaan, että oli nukkumanmenoaika. Kiinanmuurini ensimmäinen kierros jäi puolitiehen. 

        Yöllä heräsin pohtimaan rakennusprojektiani. Maltoin poikkeuksellisesti odottaa aamuun kertoakseni lopputuleman.

        – Siis, se toinen puolihan on ihan maassa ja toinen on sellaisen sorakerroksen päällä! Ei se toimi. 

        – Et sitten voinut tehä niinku sanoin. 

        – Miehän tein, kaivoin ja sorasin ja tiivistin.

        – Oisit kaivanut syvemmälle. 

        – Mie katoin, että se oli melkein suora. Ja katoin vatupassilla että tiilet on. 

        Mies repesi. 

        – Ois varmaan ne pohjat voinut kattoa sillä vatupassilla. 

        – Siitä mudasta?

        – Niin. 

        – Ja pyh. 

        – Kyllä siihen on syynsä, että sie et oo rakennusmies.

        Hetken  mietittyään mies jatkoi lepytellen. 

        – Mutta eihän tää pihakaan ole ihan suora. 

        Jätin kommentoimatta, että ei ne ole meidän seinät ja katotkaan ihan suoria ole.

        Siinä on komeus. Sopivasti valmiiksi toukokuun puutarhahommille. Eipä silti, ei ennen juhannusta mitään uskalla istuttaa. Mutta kunhan keli lämpenee, voin seurata tuoksuvan yrttitarhani näivettymistä.

          Categories
          Yleinen

          Syntisten pöytä, osa 2

          Tämä on syntisen hyvän jatkiksen päätösosa. Oletkin jo varmaan odottanut jatkoa vesi kielellä! Jos et vielä ole saanut maistiaisia osasta 1, korjaa asia tästä: Syntisten pöytä, osa 1

          Työtovereiden kanssa aloitettua sokerilakkoa on takana muutama viikko. Pikkupirulaisesta pidättäytyminen alkaa muodostua jo automaatioksi – ainakin eräillä. Eräänä syksyisenä keskiviikkona kuuntelemme Siken kanssa, kuinka SokeriLakko SoLakka RY:n vastuuhenkilö Jarkko hehkuttaa oman selkärankansa kasvutarinaa:

          – Mulla ei kyl tunnu missään, vaikka pojat on syöny karkkia koko viikonlopun. Se päivittäinen karkin himoitseminen on hävinny kokonaan. Vaakakin näyttää kaks kiloo vähemmän. Voi toki johtua myös siitä, ettei oo namuja nykysin taskussa. 

          Seuraavana päivänä keskustelu velloo WhatsAppissa.

          – Mulla alkaa vierotusoireet (hikoilu, pyörrytys ja hallusinaatiot) vähenee! Parin viikon päästä pelkkä ajatus sokerista saa voimaan pahoin ? Kuis teidän selkärangat? Jarkko kyselee.

          Sikke tunnustaa ajattelevansa lakon loppua.

          – Just nyt on tosi vaikeeta? 

          – Muutkin painivat samojen haasteiden kanssa, Jarkko lohduttaa ja lähettää kuvan päivän lehdestä.

          – Joo tällä viikolla on väsyttäny ihan simona ja oon ollu pahalla päällä. Tekee heti mieli sokeria, kärttyilen.

          Jarkko on valmistautunut vastuksiin.

          – Mielialanvaihtelut, kuten ahdistus ja suuttumus, kestävät parista viikosta jopa kuukauteen, jos sokeria on jo pitkään nautittu runsaasti. Jopa aspartaamin kaltaiset keinotekoiset makeutusaineet aiheuttavat vieroitusoireita, joten niitä ei kannata käyttää sokerin vähentämiseen. Kohta helpottaa? Jarkko tsemppaa.

          Laitan kuvan kahvin painikkeesta.

          – Mummo ja tyttäreni tekivät omenaruusuja. Vasen etu on sokeriton. Ja mauton. Eli minun.

          – Hyvä että tukevat sun harrastusta?, Jarkko vastaa.

          Sokeriton ja mauton, muttei suinkaan rasvaton.

          Alkaa tulla päiviä, kun väsyttää ja vituttaa. Yhä useammin.

          Ja silloin alkaa tehdä mieli.

          Eräänä iltana olen yksin kotona ja kuuntelen, kuinka väsymys hiipii salakavalasti päästä runkoon. Päätän keittää iltasumpit, etten nukahda istualleni.

          Kahvin tippuessa se sitten iskee. Himo. Himottaa niin että on pakko toimia. Auon kaikki keittiön kaapit sokerinkiilto silmissäni ja etsin jotakin sokeripitoista. Mikä vain kelpaisi. Paitsi ettei mitään löydy. Seuraavaksi pengon ruokakomeroa kuin vihistä villiintynyt ajokoira. Keskihyllyä kopeloidessani jähmetyn. Erotan kulhojen takaa kääreen, joka heruttelee herkkunystyröitä. Kangastus? Ei, KISMET! Kurotan syntistä herkkua kohti, mutta pian raivo valtaa varteni. Suklaasta on jäljellä vain kuoret. Poika saisi huutia. 

          Pettymyksen piestessä kehoani muistan lääkekaappiin piilottamani lohtulevyn. Syöksyn vaatehuoneeseen ja pyörittelen vapisevin käsin avainta lääkekaapin oveen. Kohta helpottaisi. Paitsi ettei helpota. Levy on hävinnyt kuoria myöten. Poika saisi kuulla kunniansa.

          Tartun mustaan kahviini ja maapähkinään. Yksi seikka sentään lohduttaa. Vaikka suklaantuska jäi, tunnontuskilta säästyin.

          Maanantaina töissä on tarjolla kakkua, joten viikoittainen herkkupäivä on sillä kuitattu. Illalla muistelen kuitenkin SoLakan sopimuksen ehtoja: saman päivän aikana saisi mässyttää mielin määrin makeaa. Vaikkei edes tee mieli, tungen samoin tein suuhuni pullan. Pakkopullan. Koska herkkupäivä.

          Loppuviikosta alan odottaa lauantaina. Olemme varanneet tyttöjen kanssa viiden tunnin issikkavaelluksen Kuivalan tilalta Vuonislahdesta. Syksyinen metsä, hyvä seura ja leveä haara-asento – voisiko olla mitään nautinnollisempaa? Takaraivossa jäytää kuitenkin ratsastusretkeen sisältyvä sudenkuoppa: evästely luonnon helmassa.  

          – Mitä mie teen, jos ne tarjoo jälkkäriä? tuskailen Jarkolle perjantaina töissä.

          – Syötät tietysti sille hevoselle.

          Kun kauan odotettu heppailupäivä koittaa, koittaa myös pelätty eväshetki. Juotamme hevoset järven rannassa ja sidomme kauramoottorit puuhun kiinni heinätukon eteen ennen kuin siirrymme nuotiolle. Emäntä on pannut laavulla pöydän koreaksi. Kattaus notkuu tuoretta sämpylää, juustoa, meetwurstia, vihanneksia, viinirypäleitä ja makkaraa. Ja maailmankaikkeuden herkullisimman näköistä puolukkapiirakkaa.

          Se alkoi viattomana tyttöjen retkenä…
          …. mutta päättyi syntisten pöytään.

          Siinä kyrsää jyrsiessäni yritin olla vilkuilematta ja ajattelematta punaista piirakkaa. Tulen maininneeksi sokerilakosta yrittäjäpariskunnalle ja sanon, etten valitettavasti voisi koskea herkkuun, vaikka mieleni tekisi.

          – Se on minun luottoreseptini ja onnistuu aina, emäntä mainitsee.

          – Kaikki ovat kehuneet, sanoneet sitä reissun kohokohdaksi. Ajattele miten epäkohteliasta olisi kieltäytyä, isäntä virnuilee nokipannukahvinsa takaa ja jatkaa veistelyään:

          – Jos et maista niin ei tartte seuraavaa reissua tilailla. Ota vähän, kukaan ei tiedä, jos syöt.

          – Elämä on nautintoa varten, sanoo siskoni kuulostaen Magnus-mainoksen viettelevältä vosulta ja vie omaa piirakkaansa autuaallisen hitaasti kohti huuliansa.

          – Jos nyt tämän kerran, mutta tästä ei sitten puhuta, sanon ja kuljen transsissa kohti piirakkaa.

          – Lähiruokaa on, puolukat on lähimetsästä ja munat kylältä, emäntä valistaa.

          – Onko tuo metukkakin omasta hevosesta? nyökkään pitopöytään päin.

          Kun vien ensimmäisen lusikallisen suussasulavaa suuhuni, huokaisen. Jos tippuisin hevosen selästä ja halkaisisin kalloni, kuolisin onnellisena, sillä viimeinen ateriani oli tämä taivaasta tippunut torttu. Kannatti uhrautua.

          Samassa kuuluu klik.

          Sisko on ikuistanut heikon hetkeni kännykkäkamerallaan ja uhkaa lähettää kuvan Jarkolle. Kiristäisi kuulemma kuvalla aina sopivan hetken tullen. 

          Miten perkeleessä näitä kätyreitä riitti keskellä korpeakin?

          Syntisen hyvää.

          Maanantaina Jarkko tiedustelee ensi töikseen töissä, miten hevosvaellus meni.

          – Ihan hyvin, vastaan ja yritän vältellä kaljupään katsetta.

          – Uskoskohan?

          – Miks kysyt? Ootko kuullu jotain jostain?

          – Ai, onko jotain kerrottavaa? Jarkko katsoo tutkivasti ja siristää silmiään.

          – Ei yhtään mitään. Hitto kello onkin jo vartin yli, pitää mennä tunnille!

          Seuraavana viikonloppuna päätän, etten koskisi mihinkään, mikä sisältäisi pienimmässäkään määrin sokeripartikkeleita. Syntiin langenneena olen menettänyt jo monen viikon herkkupäivät. 

          Sunnuntaina olen jo kuitenkin tunnustamassa uusia syntejäni SoLakan WhatsApp-ryhmässä.

          – Eilen oli pakko ottaa punkkua kirjoittajan ummetukseen. Otin sitten puoli pulloa ja aamulla oli jysäri. Ja vedin munkin, vaikka viikon herkkupäivä meni jo, tunnustan sunnuntaina.

          – Kännit ja munkin?

          – Jep. Se punkku ja glögipaukku himmensivät harkintakykyä.

          – Tuliko morkkis vai oliks vaan semmonen ilkikurinen virne naamalla munkin syönnin jälkeen? 

          – Minä luulin eilen syöväni kinkkupiirasta. Siinä olikin kirsikkaa… selvin päin. Joudun tänään syömään ”kinkkupiirakan” loppuun, ei muita herkkuja? Sikke viestittää.

          – Vähän taas lipsuu teillä? Jarkko toruu.

          – Ensi viikolla tiukennetaan taas, Sikke lupaa.

          – Työ ja teijjän herkkupäivät, Jarkko vastaa ja antaa ilmaisen vinkin:

          Alkuviikosta Sikke on työpaikan kahvipöydässä oudon hiljainen. Keventääkseni tunnelmaa tunnustan hevosretken hairahdukseni.

          – Tiiätkö, minunkin on pakko tunnustaa, Sikke aloittaa.

          – Arvasin!

          – Otin eilen kaapista löytyneen suklaapötkön, ihan vaan sellasen pienen. Ja nyt varastin suklaapatukan työkaverilta. Oli lojunut pitkään siinä työpöydällä.

          Sokerin liiallinen välttely alkaa selvästi aiheuttaa moraalittomuutta.

          Eräänä iltapäivänä Jarkkoa ei näy töissä. Menemme Siken kanssa syömään koulun ravintolaan silläkin uhalla, että tiedostamme yllämme leijuvan jälkiruuan uhan.

          – Ja saisiko olla jälkkäriä, meillä on tänään lettuja, tarjoilija kertoo tilausta vastaanottaessaan.

          – Eihän lettu ole herkkua vai onko? kuiskaan Sikelle.

          – Miten sen nyt ottaa.  

          – Ei minun mielestä. En minä ainakaan laita sokeria lettutaikinaan. Siinähän on vain maitoa, vehnäjauhoa, suolaa, maitoa ja munaa, luettelen.

          – Joo otetaan vaan, näyttää olevan ihan pieni lettu, Sikke päättää.

          Kun jälkiruoka iskeytyy pöytään, iskee myös realiteetit.

          – Oho, tässä onkin vähän kermavaahtoa ja lakkahilloa, Sikke päivittelee.

          – Kestävän kehityksen mukaisesti lautanen syödään tyhjäksi, totean.

          – Näin on.

          Ruokailun loppupuolella näen Jarkon lähestyvän portaista. Vedän liukkain liikkein lautasliinan jälkiruokalautaseni päälle. Sikke peittää omansa kuitilla. Aloimme hihittää kuin pikkutytöt, kun Jarkko tulee seisomaan viereemme. Onneksi jäpikkä selittää niin intopiukeana työasiaansa, etteivät likaiset jälkemme herätä minkäänsortin huomiota.

          Opehuoneessa omatunto alkaa kolkuttaa. Miksi helvetissä se nyt kolkuttaa, kun ei se ollut pahemmin soimannut tähänkään ikään asti?

          Pian törmään Aikkuun.

          – Onko siun mielestä lettu herkkua? kysyn heti.

          – On, Aikku vastaa suoralta kädeltä.

          – Siis laitatko sie sokeria lettutaikinaan?!!

          – Joo.

          Petturi.

          Kun Jarkko astelee opettajanhuoneessa, en pysty enää pidättelemään vaan tunnustan syntini. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Mies ei sano mitään vaan lähtee vähin äänin tupakalle. Kummastelen ääneen Sikelle, miksi lettu lasketaan, mutta olut ei. Kai oluessakin on sokeria.

          Kun ovi hetken päästä käy, Jarkko astuu määrätietoisesti työhuoneeseen ja katsoo meitä tuimasti.

          – Työ ette taida sitoutua tähän projektiin.

          – Ei kun kyllä sitoudutaan. Nyt myö luvataan tsempata, ihan tosi, vakuuttelemme Siken kanssa kilpaa.

          – Helppoahan se sulla on, kun ei tarttee kaljasta luopua, lisään.

          – Eipä sekoiteta kaljaa tähän hommaan.

          Seuraavana päivänä olen lopettelemassa työpäivääni, kun tulee tunne, että joku tuijottaa. Nostan katseeni ja huomaan, että työpisteeni on pommitettu SoLakka-kieltokylteillä. Siken työpiste on kokenut samanmoisen muodonmuutoksen.

          Eihän tätä tähän voi jättää, ajattelen ja kaivelen kaapista esiin oppilaiden palkintolakut. Alan teipata Jarkon työpisteen ympärille kostoksi lakuja. Sikke saa samalla rahalla saman sisustuksen. Yhden kiinnitän kattoon ja yhden tietokoneen näytölle.

          Illalla huomaan, että SokeriLakko-nimellä kulkeva WhatsApp-ryhmän nimi on muuttunut. Uusi nimi on Selkärangaton SokeriLakko.

          Kiitos kieltokylteissä vilistävien karkkien, alan nähdä pikkuleipiä ja pullia kaikkialla. Torstaina Sikke toteaa juhlallisesti koulun kahvilaan tullessaan, että hänellä on tänään viikon herkkupäivä ja nyt hän laittaa suun makiaksi. Siken lähestyessä pöytääni kuulen hänen mumisevan jotakin, josta en saa selvää. Pöytää kohti tulee lautanen, jolla makaa voita tihkuva sokeripulla. Ja se tuijottaa suoraan minua.

          – Ai mulle? kysyn silmät loistaen, sillä haluan varmistaa kuulinko oikein.

          – Sanoin että BULLE, Sikke toistaa.

          Sitä kuuleekin mitä haluaa.

          Työtoverimme Eki pudistelee päätään ja kyselee, pitäisikö SoLakan nimi muuttaa Potrakaksi. 

          Samaisena päivänä suuntaan töitten jälkeen Prismaan aikeenani ostaa viikonlopun eväät, sillä pitäisin perjantaina perinteiset synttäribileet. Kun mätän itsepalvelukassalla pätkispussia ostoskassiini, kassan viereen ilmestyy tuttu naama. Jarkko.

          – Moi, mitäs nuo on? Jarkko katsoo merkitsevästi namupussia.

          – Ei juma. Seuraatko sie minnuu? Ihan vain tiedoksesi, että se on niihin huomisiin bileisiin. Huomennahan meillä on herkkupäivä.

          – Joo tottakai. Ei siun tarttee mulle selitellä.

          Seuraavan viikon maanantaina Jarkko alkaa puhua kummia. 

          – Tuossa sokerilakossa kun ei oikein oo enää mulle haastetta, niin ajattelin tässä hakea uusia haasteita lisäksi. Rupesin jopa harkitsemaan sitä teidän uhoomaa kaljalakkoa. Mites Tinsku? Lähetkö messiin? 

          – Että siirryttäisiin Siiderilakkoon. SoLakasta SiLakkaan?

          Pohdiskelen asiaa hetken. 

          – Ei hitto tähän mie en muuten lähe mukaan. Ei sillä ettenkö siihen pystyis, mutta sittenhän sitä rupeis niinku oikein miettimällä miettimään bissee ja sidukkaa ja vinkkua sittenhän se vasta tekis mieli. Siinähän vois vaikka alkoholisoitua. Eiköhän myö pysytä tässä sokerilakossa, tässä on vielä järkeä.

          Kotvasen kuluttua Jarkko heittää ilmoille kysymyksen.

          – Vai järkeä. Mites ne pätkikset ei ollut tarjolla niissä perjantain bileissä?

            https://www.instagram.com/tinsku_ja_aikku/

            Categories
            Yleinen

            Syntisten pöytä, osa 1

            Eräänä lokakuisena perjantaina mussutamme työtovereitteni Jarkon ja Siken kanssa palaveripullaa.

            – Ei hitto, tällä viikolla on muuten tullut vedettyä pullaa tai kakkua joka päivä.

            – Niin on. Ei ihme, että farkut kiristää.

            – Mulla ei mene enää takkikaan kiinni.

            – Pitäskö alottaa herkkulakko?

            Siitähän se ajatus sitten lähti. Yhteinen projektimme saa nimekseen SokeriLakko eli SoLakka Ry. Jotta yritys ei kävisi ylivoimaiseksi, päätämme sallia itsellemme yhden herkkupäivän viikossa. Silloin saisimme mättää vaikka kaksin käsin kinuskikakkua ja Kiss-Kiss-karkkeja. Muina päivinä ainoa vaihtoehto olisi totaalikieltäytyminen sokerista. Helppo homma!

            Jo samaisena päivänä perustamme SoLakka-nimisen WhatsApp-ryhmän toisiamme tsempataksemme. Tai kytätäksemme.

            – Saako ottaa siiderin? kyselen jo samana perjantai-iltana WhatsAppissa.

            – Jos juot siideriä sokerin takia niin et saa ottaa. Päihtymisen takia toki voi nauttia, Jarkko vastaa.

            – Pidetään karkki/pulla/jäätelö/jälkkäri-linja! Sikke komppaa.

            – Ehkä siirryn varmuuden vuoksi olueen, tuumin.

            – Varma valinta.

            Maanantaiaamuna menen koulun ruokalaan aamupuurolle. Olen pudottamassa puuroon hillosilmää, kun tunnen SoLakan jäsenien silmät selässäni.

            – Eli voisilmäkö tähän nyt pitääkin laittaa? Selevä. 

            Sikke kauhistelee aamukahvia hörppiessään, mistä kaikesta joudumme luopumaan. Ei kiisseleitä, ei vanukkaita, ei edes joulutorttuja!

            – Tortut on miun mielestä ihan ok, jos tekee ne ilman hilloa, Jarkko lohduttaa.

            Lounaan jälkeen kyselen opehuoneen ovella, missä luokassa tuntini mahtavat olla ja työnnän muina naisina Sisu-pastillin suuhuni.

            – Siis mitä sie laitoit just suuhusi?! Jarkko kauhistelee.

            – Oliko tuo karkki? Sikke kysyy silmät pyöreinä.

            – No voi hyvää päivää, xylitolipastilli! Onko tääkin kielletty?

            – Herkkulakko mikä herkkulakko.

            – Pitääkö tää nyt sylkästä? päivittelen.

            – Niele nyt tämän kerran, mutta huomenna et enää koske Sisuihinkaan.

            Illalla alkaa WhatsApp laulaa. Jarkko tunnustaa, että meinasi maistaa salaa mokkakakkua. Sikke kertoo omasta läheltä piti -tilanteestaan. Itse jätän kertomatta, että vähän lipsahti. Tyttäreni oli leiponut muffinseja ja paistosten tultua uunista ulos olin napannut automaattisesti yhden pelliltä suuhuni. Tyttäreni tuomitsi tuhman tekoni Jarkon ja Siken puolesta.

            – Menit ja otit muffinsin.

            – Niin tein. Enkö olis saanu? mussutan suu täynnä muffinsia.

            – Sullahan on sokerilakko. Tein sulle salaattia, voit syödä sitä.

            – Ei hitto en muistanu yhtään! kauhistelen ja tungen puoliksi pureskellun pyllynpaisuttajan takaisin pellille.

            Miten voi tuntea niin painavaa syyllisyyttä yhdestä jauhopallerosta?

            Tiistaina lounastunnilla pysähdymme Siken kanssa leivosvitriinin eteen. Jarkko on muualla, joten päätämme ottaa kuvan baakkelseista ja kertoa, kuinka helppo on pysyä lujana kiusauksista huolimatta. Jarkko ei ole vakuuttunut.

            – Kuvaa katsottaessa on nähtävissä kohdehenkilön sisäänhengitys. Kuten kaikki tiedämme, sisäänhengityksen aikana ilman mukana siirtyy myös pieniä (sokeri)partikkeleja, nämä partikkelit kulkeutuvat hengityksen mukana nieluun ja sitä kautta myös mahdollisesti mahalaukkuun. Täten ehdotan, ettemme jatkossa tiiraile herkkuja liian läheltä (kiikarien ja kaukoputken käyttö on sallittua). Jos on välttämätöntä oleskella tilassa, jossa sokeria esiintyy, voi asettaa kasvoille kasvomaskin. Ystävällisin terveisin SokeriLakko (SoLakka) Ry:n vastuuhenkilö Jarkko.

            Niin lähellä mutta niin kaukana.

            Aamulla nappaan jääkaapista laukkuuni edellispäivänä ostamani tonnikalapiirakan, sillä söisin lounaani kampaajan tuolissa. Puoli yhdeltätoista avaan nälkäisenä evääni, mutta saman tien tietoisuuteeni tunkeutuu äitelä imelänhaju. Järkytyksekseni boksin sisältä paljastuu omenapiirakka. Tyrkkään viholaisesta kuvan WhatsAppiin.

            – Miun on nyt pakko syödä tämä, koska ei ole muutakaan, avaudun syyllisenä.

            Sikke ei niele selitystä. Hän kertoo nähneensä viime yönä unta, että teimme Jarkon kanssa sokeriratsian hänen kotiinsa ja pitää herkkulakon tunkeutumista uniin merkkinä suuren suuresta sitoutumisesta projektiin. Omenapiirakka alkaa takertua kitalakeen.

            Päivän lounas: tonnikalapiirakaksi naamioitunut omenapiirakka.

            Seuraavana päivänä lounaan kylkiäseksi saa ottaa ananasrahkaa. Samaan hintaan. Vilkaisemme Siken kanssa toisiamme, sillä Jarkko on toisella kampuksella ja lautastemme ulottumattomissa.

            – Eihän rahka nyt varsinaisesti ole herkkua?

            – Ei, saattaahan siinä olla kermaa, mutta voi olla, ettei ole sokeria.

            – Niin, ei ainakaan kovin paljon.

            Päätämme yhteistuumin hakea jälkiruokaa. Kun päättäväisesti nostelen rahkaa lusikalla kohti huuliani, kuuluu klik. Rakas työtoverimme Eki on piiloutunut pylvään taakse ja ottaa meistä todistusaineistoa kännykkäkamerallaan. Alta aikayksikön Eki työntää otoksensa työtiimimme WhatsApp-ryhmään ja näyttää nauttivan tilanteesta täysin rinnoin.

            – Tinsku jäi kiinni! Kermarahkaa vetää, Eki kielii.

            – Sikellä sama homma!

            Jarkko on minuutissa linjoilla.

            – ? ?????   

            – Eikö siun Eki pitäs mennä tunnille tai jotain eikä leikkiä paparazzia? kyselemme.

            Hetken päästä Eki tykittää ryhmään Fingerporia:

            ”Tein täydellisen elämäntaparemontin. Jätin tupakan, rasvan, alkoholin ja suolan. Kaikesta muusta minä luovuin.”

            Muutaman päivän päästä teen etätöitä ja laitan ryhmään kuvan pullasta, joka on tuijottanut minua silmiin koko pitkän päivän keittiön pöydällä.

            – En ole sortunut! hehkutan.

            – Lakko on pitänyt täälläkin! Noita Tinskun pullakuvia katselen ja kuivaharjoittelen pullan kohtaamista livenä, Sikke hihkuu.

            – Ihan niinku teille olis alkanu selkäranka kasvamaan, Jarkko kehuu.

            Sikke joutuu heti seuraavana päivänä testaamaan selkärankaansa, sillä hän kohtaa demoninsa silmästä silmään vieraillessaan suurkeittiöllä. Ryhmään alkaa tippua kuvia leivoksista ja suklaavellistä.

            – Täällä se tahdonlujuus kasvaa!! ….. tai romahtaa ?

            – Maistelitko, kysyy Jarkko.

            – Nope! ?

            – ???

            Viikonloppuna Jarkko käy kuumana. Hän on sattumalta samassa osoitteessa poikani kanssa eikä aikaakaan kun WhatsApp kilahtaa.

            – Siellä on kuulemma syöty mokkapalaa eilen.

            – Joo sellasen 2×2 sentin maistelin, tunnustan.

            – Kuulemma puol peltii oot imassu.

            – En varppina syöny kuin peukalonkokoisen palan!! Mummo ja keskimmäinen voi todistaa. Ja jääkaapissa ne palat huusi miun nimee kolmen päivän ajan, mutten sortunu!! puolustaudun.

            – Ristikuulustelin siun poikaa… mennään sillä peukalon kokosella (en kyllä oo kellään nähny niin isoa peukaloa?)

            – Tää on joku Jarkon juoni, että houkutellaanpa Tinskun lapsi yökylään ja samalla voidaan vähän utsia. Muista että lasten todistukseen ei voi luottaa. Tai kannattaa pyytää seuraavan kerran piirtämään se kakkupala, kehotan.

            – Harmi kun nukkuvat jo, mutta varaan aamuks A3 ja tusseja ni saa taiteilla, Jarkko uhkaa.

            Tässä kohtaa Sikke puuttuu peliin:

            – Onpa siellä hoodeilla tiukka kontrolli. Onko seuraavaksi seulat…? Sokerimittaukset pistokokeina?

            *****

            Miten sokerilakko jatkui? Otettiinko kovemmat keinot käyttöön? Millä herkuilla syntisten pöytä oli katettu seuraavien viikkojen ajan? Mitä tapahtui, kun Tinsku oli jo käyttänyt viikottaisen herkkupäivänsä ja lähti all inclusive -heppavaellukselle? Sen kuulet seuraavassa osassa: Syntisten pöytä, osa 2

            Siken, Jarkon ja Ekin nimet muutettu tukkapöllyn välttämiseksi.

            Categories
            Yleinen

            Kadoksissa

            Paavo katseli ikkunasta ulos odottaessaan tiedoston latautuvan ja kuvitteli hengittävänsä pellon sänkeä peittävää ohutta lumikerrosta. Kuminan varret törröttivät kiukkuisen terävinä valkoisesta maasta, multakokkareet likaisen levollisina kumpuina. Yhdessä näytöistä raksutti latauksen tilanne, toisessa vilahteli kaavioita ja dynaamisia käyriä. Tiimin johtajan ääni kumisi kuulokkeista vasempaan korvaan. Oikeanpuoleisen kuulokkeen Paavo oli vetänyt takaraivolle. Hän ei halunnut kuulokkeista kantautuvien äänien kaappaavan hänen aivojaan ja huijaavan luulemaan, että hän oli taas ahdistavassa ja tunkkaisessa toimistossa, jossa haisi sähköltä, lämmenneeltä pölyltä ja palaneelta presidentiltä. Toimistossa, jossa kaikki olivat liian lähellä ja jossa vessanpöntönkansia ei suljettu ennen vetämistä.  Hän halusi muistaa, ettei enää tarvinnut ovea, jolla sulkea ulos henkisesti ja fyysisesti kuormittavat sosiaaliset suhteet.

            Paavo vilkaisi tiedoston tilannetta, kokouksen näyttöä ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan.  Laskeva aurinko punasi mielivaltaisesti levittyneen lumihangen. Jokin liikkui pellolla. Hän tarkensi katsettaan. Ojasta nousi tumma, sulavasti maata myöten etenevä hahmo. Välillä se pysähtyi ja jatkoi matkaa. Kissa. Vieras kissa. Paavo ei ollut aiemmin nähnyt sitä. Hän siristi silmiään erottaakseen tarkemmin ja naputti sitten etusormen kynnellä ikkunaan, vaikka tiesikin, että se oli turhaa. Kissa oli kaukana ja kuten kissat yleensä tuskin se olisi vaivautunut häntä vilkaisemaan. Kissa oli äärimmäisen tarkka ja ylväs eläin. 

            – Maaau.

            – Ai hei Mielikki. 

            Kissa hyppäsi pöydälle, istuutui ja katseli kokousnäytölle ilmaantunutta tiiminjohtajan naamaa. Kallisti päätään ja kosketti varovasti tassulla näytöllä liikkuvaa naista. Kynnet se piti piilossa. Paavo huomasi, että Mielikin kullanruskeat raidat olivat samanvärisiä kuin Jantusen hiukset näytöllä. Paavoa hymyilytti, kun hän tajusi, että Dianan silmätkin olivat kissamaisen vinot. Diana, mikä kissa! Melkein muistot saivat otteen, mutta sitten nykyhetki voitti. Diana oli enää Jantunen, projekteista liian helposti innostuva tiimijohtaja. Mielikki vilkaisi Paavoa ja Paavosta näytti, että sen pehmeät poskipäät olivat nousseet ja suu oli vetäytynyt huvittuneeseen virneeseen. Mielikki läpsi laiskasti etutassulla Jantusen heiluvia käsiä. He nauroivat yhdessä tiiminjohtajalle.

            Paavo tuijotti editointiohjelmaa näytöllään ja mietti, miten hän ei osannut sanoa Jantuselle ei.  Miksi helvetissä hän oli antanut Jantusen nimetä itsensä toimistusjohtajan jouluprojektiin? Firmalla olisi jumalauta ollut varaa ammattilaiseen, mutta CEO oli tyrmännyt hänen ehdotuksensa ammattilaisen palkkaamisesta sillä, että halusi tervehdykseen “henkilökohtaisen sävyn”, tavoitteena “itsetehtyfiilis”. Olisi perkele tehnyt itse! Tässä sitä taisteltiin epätasaisesta ääniraidasta ja kännykkäkameralla pystyssä kuvatusta videosta firman joulutervehdystä työntekijöille! Ei saatana… Toimitusjohtajan ääni vuoroin katosi ja vuoroin voimistui heiluvilla videoilla. Video tuskin herättäisi lämpöisiä tunteita kenessäkään, lähinnä myötähäpeää. Hän ei todellakaan laittaisi nimeään alle! Olikohan se nähnyt jotain teinipellejen tubevideoita? Perkeleen perkele! Materiaalikansion videoklipitkin oli nimetty epäloogisesti ja harhaanjohtavasti. Video ulkona. Tonttu_osa_1! Mitä helvettiä! Eikä minkäänlaista käsikirjoitusta, mihin järjestykseen herra SiiIiiOu halusi klippinsä järjestettävän. Paavon hommaksiko sekin paska jäi? Kiristi. 

            – Mau.

            – Ai hei Mielikki. Terve kaveri.

            Kissa hyppäsi Paavon syliin, puski leukaa ja kasvoja. Paavo huokaisi ja antoi kissan hieroa pehmeää turkkiaan partaansa vasten, vaikka se kutitti. Kurr.

            – Onko sinulla nälkä jo?

            – Mau. 

            – Jokohan se kaupan setä on tuonut meille murkinaa…

            – Mau. 

            Mielikki painautui kiinni Paavon rintakehään. Paavo enemmänkin tunsi kuin kuuli kissan kehräyksen. Mielikki tiesi aina, milloin hän kaipasi sen seuraa ja kosketusta eniten. Silkkisen selän silittäminen rentoutti, laski editointiprojektin nostattaman verenpaineen lähes normaaliksi. Mielikki ojensi päätään nautinnollisesti ja Paavo rapsutti sitä leuan alta.

            Ulko-ovella oli lähikaupan lähetys. Paavo tiesi, että kaikki oli mitä pitikin. Hän tilasi aina samat tuotteet, samat määrät. Kauppias toimittaisi kaiken oikeaan aikaan, vaikka hän unohtaisikin joskus tilauksen tehdä. Kuistille sataneella ohuella lumikaistaleella oli kissan jälkiä. Mielikki puikahti Paavon jalkojen välistä kuistille, haisteli tassunjälkiä. Jännittyi. Häntä pyörähteli ilmassa levottomasti, korvat skannasivat ympäristöä.

            – Tule sisään, Paavo maanitteli pahvilaatikko sylissään. Jäljet tekivät hänet levottomaksi. Oliko se vieras kissa käynyt heidän pihallaan? Mielikki nosti katseensa ja silmäili hitaasti ympärilleen ennen kuin käveli sisään. Vilkaisi vielä kynnykseltä taakseen.

            Paavo kattoi itselleen aterian ja nosti Mielikin kupin pöydälle. He söivät ja katselivat pimeyttä ikkunan takana, omia kuviaan lasilla. Kaukana kylätiellä välähtivät naapurin auton valot. Paavo kertasi Mielikille videoprojektin ongelmakohdat. Mielikki katsoi häntä ymmärtäväisesti. Puski kiitollisena Paavon kättä nuoltuaan kupin puhtaaksi. 

            Paavo avasi oven kuudennen kerran puolen tunnin sisään. Hän seisoi portaalla ja maanitteli. Mielikki ei vastannut. Tavallisesti se maukui koko matkan iltalenkiltä tullessaan, kuin varmistaakseen, että Paavo ei sulkisi ovea ennen kuin Mielikki ehti sisälle. Hermostutti. Mielikki vaani päivisin hiiriä ulkorakennuksen ja talon välillä, saalisti metsässäkin ja pellolla, mutta aina iltaisin se pysyi tiukasti tontilla, varsinkin talvisin. Mielikki ei koskaan lähtenyt niin kauas, etteikö olisi kuullut hänen kutsuaan. 

            Yöllä Paavo makasi sängyssään, muttei saanut unta. Miksi hän oli laskenut Mielikin yksin ulos? Miksi hän ei lähtenyt mukaan? Miksi se ei nyt tullut? Aamulla hän syöksyi ensimmäisenä ovelle vain huomatakseen, ettei kuistilla ollut uusia jälkiä. Hän veti kumisaappaat jalkaan ja koetti erottaa maasta tassun painaumia.  

            Koko päivän Paavo kulki ympäri pihamaata, kutsui ja maanitteli kissaansa. Hän ilmoitti töihin olevansa sairas. Hän ei voinut syödä. Kurkkua kuristi. Hän puristi silmät kiinni ja ajatuksen ojan pientareella kituvasta kissasta syrjään. Kissat kulkevat, poikkeavat uusille reiteille. Tulevat takaisin syksyllä. Kissoille se on luonnollista. Mutta nyt oli marraskuu! 

            Mielikki ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana.  Paavo kattoi itselleen ja Mielikille päivällisen. Nosti oman lautasensa jääkaappiin, vei koskemattoman kupin ulos. Yön aikana sen ympärille ilmestyi ainoastaan siiveniskujen viuhkoja. 

            Paavo pesi vessanpöntön ja Mielikin hiekkalaatikon. Kissat arvostivat siisteyttä ja puhtautta, huomaavaisuutta. Hän laski aina vessanpöntön kannen. Oliko hiekka vääränlaista? Paavo sormeili hiekkaa, kaivoi kokeeksi kuoppia. Pitäisikö tilata toisenlaista? Jos Mielikki tykkäisi pelleteistä? Paavo pesi peilit ja ikkunat, paitsi sen olohuoneen ikkunan, jossa oli Mielikin kuonon jäljet. Hän imuroi nurkat ja kiillotti kaakelit. Hinkkasi ovenkahvat ja viemärit. Pää oli sekaisin, mutta koti siisti ja järjestyksessä. Kädet kaipasivat konkreettisuutta ja selkeää kokonaisuutta, johon keskittyä, kun ajatukset kiersivät loputonta kehää. Palkkatöihin Paavo keskittyi vasta, kun esimies alkoi vaatimaan sairauslomatodistusta. Paavo ei todellakaan aikonut poistua kotoaan! Eikä ainakaan nyt, kun Mielikki saattaisi tulla milloin vain. 

            Mielikin katoamisesta oli kulunut kymmenen päivää, Paavo ei enää kestänyt. Hänen oli saatava tietää! Paavo suuntasi pihatielle ja toivoi näkevänsä edes jäljet juuri sataneessa lumessa. Se tarkoitti, että kissa olisi edelleen hengissä. Pihatie lyheni ja kylätie läheni jokaisella askeleella. Sydän hakkasi koko ajan kovempaa. Risteyksessä hän pysähtyi. Hän voisi vielä kääntyä takaisin. Elää uskossa, että Mielikki oli elossa, vaani myyrää pellolla tai nukkui ulkovaraston villoissa. Mutta hänen oli saatava tietää makasiko Mielikki lumipeitteen alla. Muuta selitystä tuskin oli. Ei Mielikki jättäisi häntä näin! Ei koskaan! Onneksi alkoi sataa lunta. Kasvoille satava räntä muuttui suolaiseksi. Hämärä laskeutui ja syveni pimeäksi. Paavo sytytti taskulamppunsa ja antoi valokiilan halkoa hiljaista maisemaa. Lumisateen takana, pellolla, välkähti jotain. 

            – Mielikki?

            Uusi välähdys. Kyllä, ne olivat silmät! Kaksi kiiluvaa silmäparia hohti pellolla.

            – Kiskis, minä tässä. 

            Toiset silmät katosivat tumman aavistuksen raskaan varjon mukana metsän suuntaan. Toiset vahtivat, kun Paavo könysi risukkoisen ojan yli pellolle. Paavo lähestyi hitaasti kissaa. Mielikki! Tai ainakin se olisi voinut olla. Kissa lähti liikkeelle. Näytti kuin se olisi lentänyt, niin tasaisesti se liukui hämärän pellon yli ja hyppäsi ojan yli toiselle kapaleelle. Aivan kuin puolialastoman Dianan liikkeet, kun hän sanattomasti vaati Paavoa seuraamaan makuuhuoneeseen. Pakaran kaari ja lavan värähdys. Paavo tuli perässä niin nopeasti kuin uskalsi, ettei säikyttäisi kissaa. Hän tuijotti edellään kiitävää olentoa niin kiinteästi, ettei edes huomannut minne he olivat tulleet. He olivat kotona!

            – Mielikki! Sinä tulit kotiin!

            Paavo kumartui silittämään kissaa. Mielikki sähähti vihaisesti. Paavo veti kätensä pois. 

            – Sattuuko sinuun?

            Kissa pujahti sisään heti Paavon raotettua ovea. Puski ohimennessään Paavon pohjetta. Sitten se syöksyi suoraan keittiön pöydälle ja hotki kuivahtanutta ruokaa kupistaan. Paavo heitti vaatteensa ja istuutui pöydän ääreen. Mielikki nosti päänsä kupista. Se söi nopeasti ja vahti samalla Paavon liikkeitä, valmiina reagoimaan. Paavo katseli kissan ruokailua ja pyyhki salavihkaa kyyneliä. Häpesi kyyneleitä kissan edessä ja nauroi sitten itselleen. Hän oli ikävöinyt kissaa, toisen hengitystä huoneissa.

            Mielikki lopetti ruokailun ja alkoi peseytyä. Paavo koetti koskettaa kissaa, mutta Mielikki väisti ja hyppäsi lattialle. Paavo meni sohvalle ja kutsui kissaa sen omalle tyynylle. Mielikki katsoi Paavoa ja maukui vaatien Paavoa seuraamaan. Paavo totteli kissan käskyä. Eteisessä Mielikki katsoi Paavoa silmiin ja sitten ulko-ovea. 

            – Et kai sinä taas ulos halua… Vasta tulit…

            – Mrau!

            Paavo kumartui silittämään kissaa. Mielikin korvat kääntyivät luimuun ja kissa sähähti. 

            – Ei mitään hätää, Paavo sanoi. Ehkä enemmän itselleen. – Hyvä on. Mutta tule sinä takaisin. Tulethan…?

            Paavo käpertyi eteisen lattialle. Laatta tuntui kylmältä poskea vasten.

            Categories
            Yleinen

            Ikuinen maanantai

            Loma päättyi kaksi viikkoa sitten. Jo ensimmäisenä iltapäivänä tuntui, että lomasta oli viikkoja. Sama tuntui olevan tunnelma työkavereilla. Silmät seisoivat joka toisella, sillä yöunet olivat jääneet monilla huonoiksi, niin innokkaina olimme odottaneet töihin paluuta. 

            Kokemuksen tuomalla viisaudella osasin varautua siihen, että maanantait ovat vaikeita. Erityisen vaikeita ovat varsinkin äikän tunnit kello kahdeksan loman jälkeisenä maanantaina, joten annoin itselleni ja opiskelijoille armoa. En nalkuttanut jokaisesta luvattomasta kännykän käytöstä, jos muruset etenivät tehtävissään. Tai ainakin esittivät sujuvasti tekevänsä tehtäviä. Itse ajattelin olevani voiton puolella, jos pysyisin hereillä enkä selittäisi mitään tyhmää. 

            “Ai mikä kirjainfo? Et ole kertonut meille!”

            Oli hyvä palautella mieliin kurssitehtävä, joka jo ensimmäisellä tunnilla oli esitelty, kerrattu edellisellä tunnilla ja sitä edellisenä, ja joka löytyi kirjattuna kolmesta paikasta kurssialustalla. Tosin yhdessä oli väärä palautuspäivämäärä, mutta yhtään palautusta ei siihen mennessä ollut tullut.

            “Mennäänpäs asiaa… Mihin asiaan kiinnitätte huomiota tässä tekstissä? Pekka. Pekka? PEKKA?!”

            “Mitä?”

            “Mihin kiinnität huomiota tässä?”

            “En ainakaan tähän tehtävään.”

            Välitunnilla ihmettelin miksi puhelimeni kirjoitti itsestään hävyttömyyksiä viesteihin. Asia paljastui, kun huomasin rungon vääntyneen ja näytön repsottavan irti. Kyllä sillä jotakuinkin sai hommat hoidettua, joten päätin odottaa ylppäreiden jälkeiseen aikaan ja rahatilanteesta riippuen joko laittaa mies korjaamaan tai ostaa uusi. Tajusin myös unohtaneeni eväät. 

            Opehuoneessa joku ehdotti, että kaikki lomat peruttaisiin, sillä töihin paluu oli helvettiä. 

            Seuraavalle ryhmälle annoin kirjoitustehtävän koeverkkoon, kuuluisaan ja takuuvarmasti toimivaan Abittiin. Viisaasti olin käynyt laittamassa jo välitunnilla kokeen käyntiin kellarin palvelimelta, ettei tarvitse juosta edestakaisin, sillä luokka on neljännessä kerroksessa. Pyyhältäessäni kellariluokkaan sain takarivistä välittömän palautteen.

            “Onneks et ole meille sijaisena!” 

            Voi, opetan teille koko ensi kurssin, hymyilin itsekseni. 

            Paluumatkalla ensimmäisissä portaissa muistin, että opiskelijoille olisi hyvä tarjota tikut, joilla käynnistää koneensa. Saatuani opiskelijat luokkaan tajusin, että olisi käytännöllistä, jos minulla olisi valvojankone, jolla seurata, että kaikki pääsivät kokeeseen ja pysyivät verkossa. Kipitin hakemaan koneen. Muutama ei päässyt verkkoon, joten juoksin alakertaan hakemaan piuhan ja wifi-boosterin. Tämäkään ei auttanut, joten juoksin hakemaan varakoneen. Eipä tässä, hyötyliikuntaa. Luokkaan palattuani käynnistin valvojankonettani vain huomatakseni, ettei minulla ollut valvojantikkua. Ehdotin aktiiviselle opiskelijalle, jos hän millään viitsisi juosta. Ei viitsinyt. Läähättäen pääsin takaisin luokkaan ja käynnistin koneen. Voi per… Olin unohtanut katsoa palvelimelta valvojan koneen avaamisen vaadittavan salasanan. Päätin, että suurta vahinkoa ei tulisi, joten päätin luottaa siihen, että opiskelijat huomauttavat, jos verkko ei toimi.

            Tänä aamuna työkaverini soitti, että olenko siirtänyt koesuoritukseni palvelimelta talteen. Enpä tietenkään ollut, sillä olin kokenut flunssankaltaisia oireita ja syöksynyt koronatestiin (joka muuten oli miellyttävämpi kuin edellinen, vaikka molemmat sieraimet kaiveltiinkin.) Mikäli työkaverini olisi surutta sohaissut oman kokeensa palvelimelle, en olisi koskaan saanut tehtäviä takaisin ja minut olisi kieritelty tervassa, höyhenissä ja likaisissa maskeissa.

            Samainen työkaveri oli pelastanut myös edellisenä perjantaina naulakkoon unohtamani kalakeiton jääkaappiin. 

            Vaihdoin vaatteet heti kotiin päästyäni. Suksimaan oli päästävä, että pää selviäisi. Kolmisen kilometria hiihdettyäni olin kaatunut jo kolme kertaa. Lämpötila oli lämmennyt selvästi plussan puolelle eikä tätä säätilan muutosta ollut välinehuoltaja huomioinut voitelussa. Suksi ei luistanut, ei. Ymmärsin Iivon tuskan. Kahdenkymmenen metrin jälkeen oli pidettävä tauko ja raavittava 20 senttiä lunta suksen pohjasta. Hiki virtasi ja syke nousi, mutta niin nousi verenpainekin.

            Illalla vaivuin uneen vain herätäkseni uuteen maanantaihin, jossa erinäiset viranomaiset vaativat toimenpiteitä, työt täyttivät sähköpostin ja kaikki mikä voi hajota hajosi tai katosi.

            Tänään oli menossa laskujeni mukaan kymmenes maanantai sitten loman. Ryhmittelin mielenterveyttäni koetelleet asiat eri otsikoiden alle. Osa voisi kuulua useampaankin kategoriaan. 

            Kadonneet:

            • Kaksi kappaletta kirjaston kirjoja. 100% varma, että olen ne palauttanut.
            • Äidin vara-avaimet
            • Omat työavaimet
            • Kallis, juuri ostettu ripsiväri. Löytyi seuraavana päivänä ylioppilaskirjoitussalin portaikosta, jonne reppuni oli onnellisesti levähtänyt.
            • Liikuntaan sopivat aurinkolasit.
            • Tytön Kela-kortti
            • Työavaimet.
            • Koira.

            Rikkoutuneet: 

            • Läppärin dvd-aseman kansi. Löytyi repun pohjalta.
            • Läppärin näppäimistö. Pärjää, jos ei kirjoita sanoja, joissa on k.
            • Puhelimen näyttö. Betonilattian näytölle muotoileman hämähäkinseitin lisäksi sormen kuljettaminen lasinsiruissa ei sekään lisännyt käyttömukavuutta, joten uusi puhelin ( ja panssarilasi) oli pakko ostaa.
            • Urheiluhousut. Näkyy kuulemma kaukaa reikä haaruksissa, vaikka alla oli mustat kalsarit. 
            • Työpaikan sähköinen pöytä, joka on jumahtanut hobitti-asentoon. Tästä selviää, kun ei käytä korkokenkiä. 
            • Uuden puhelimen panssarilasi. Imurointionnettomuus.

            Tekniset ongelmat:

            • Tietokoneen päivitys. Kone halusi päivittyä ja uudelleen käynnistyä puoli tuntia kesken tunnin.
            • Koulun tietokone, jolla ajattelin operoida päivitysten ajan ja johon ei ole asennettu yhtään internet-selainta ja johon ei ole järjestelmänvalvojan tunnuksia.
            • Projektori, joka ei löytänyt tietokonetta. 
            • Opettaja, joka ei löytänyt freeze-nappulaa, kaukosäädintä eikä tietokonetta.
            • Uuden puhelimen käyttöönotto. Sis. ääniasetukset, näppäimistöasetukset, sormenjälkitunnistuksen ja laturiin laittamisen. Ihmeen tiukka tuollainen uusi portti… 
            • Sovellusten ja tilien unohtuneiden salasanojen selvittäminen. Päättymätön tarina. Miten monta elintärkeää sovellusta voi ihmisellä olla?!
            • Nettiselaimessa ja sovelluksessa EI ole samoja toimintoja. Ne on myös hankala erottaa toisistaan.
            • Auton pissapoika. Pahoittelut kaikille, joille olen pitkiä väläytellyt yrittäessäni pestä rapaa ikkunasta. Miksi kukaan ei ole kertonut missä pissapoika on tässä autossa? Mies tuossa ihmetteli, että miten paskaisilla ikkunoilla olen viimeiset kolme vuotta ajanut. Ilmeisesti vettä on satanut välillä.

            Wilma-viestit

            Esikoinen: Luvaton poissaolo liikuntatunneilta. Verenpaine tappiin. Lintsaamisesta ei ollut kysymys, vaan bussi oli ollut myöhässä. Saanen anteeksi epäilykseni, koska hiihtämisestä puhuttiin vallan katkeraan sävyyn edellisenä päivänä. 

            Keskimmäinen: Ei saapunut tukiopetukseen taistelemaan arkkivihollistaan matematiikkaa vastaan. Mutta onneksi kerkesin opettajalle kirjoittaa ja vaatia lisää tukitoimia.

            Kuopus: Opiskeluvälineiden unohtaminen. Oli unohtanut monot ja kieltäytynyt hiihtämästä koulun suksilla. Ihmettelen, miten monot eivät olleet reppuun päätyneet, kun ne oli kuudesti laitettu reppuun “ihan kohta”.

            Categories
            Yleinen

            Kartalla ollaan!

            Lapsella on tulossa ympäristöopin koe. Kunnon äitinä ja ammattikasvattajana otan eräänä varhaisena aamuna härkää sarvista ja sanon, että nyt harjoitellaan yhdessä.

            Lapsi avaa reppunsa ja suoltaa koko sisällön pöydälle. Ruttuisten papereiden ja hiirenkorvaisten vihkojen alta löytyy kirja jos toinenkin. Nappaan oikean opuksen näppeihini.

            – Eli teillä on aiheena Suomi? Mikä teillä on koealueena? tiedustelen.

            – En mie tiiä. Tää kappale on käyty ja tää, lapsi plärää kirjaansa.

            – Elämää Pohjanmaalla?

            – Niin kait.

            – Ja Jääkausi muovasi Suomen maisemaa?

            – Ööö joo. Vai olikohan se tää kirja? lapsi kysyy ja tarttuu toiseen teokseen.

            – Tässä näyttäs olevan kappale Suomen kaupunkeja ja Tuhansien järvien maa? Kuulostaako tutulta? heittelen.

            – Joo. Vai olikohan se vihossa? 

            Lapsi kaivaa vihon esiin ja alkaa raivota.

            – En mie tiiä! Mistä mie voin tietää mitä pitää lukea! lapsi keuhkoaa.

            – Rauhotu. Annas kun äiti kattoo Wilmasta.

            Selailen aikani Wilmaa ja menetän hermoni.

            – En mie tiiä, ei tänne oo mitään koealuetta merkattu! Mistä mie voin tietää, mistä se koe on?? vauhkoan.

            – Rauhotu, mies huutaa vessasta.

            Päätämme plärätä vielä vihkon läpi. Sieltä löytyy liimattu Suomen kartta, johon on kirjoitettu kaupunkeja lapseni harakanvarpailla.

            – Nää ympyröidyt piti vissiin opetella, lapsi arvelee.

            – Ok. Sitten hommiin. Missäs myö asutaan?

            – Täällä, lapsi sanoo ja vie sormensa Kontiolahden päälle.

            – Hyvä. Ja täällä Kontiolahden yläpuolella asuu mummi ja ukki. Mikä se on?

            – Lieksa. 

            – Hyvä poika.

            Pienin kapuaa syliin ja länttää voilla voidellun sormensa kartalle, alkaa piirtää ympyrää ja selittää taaperokielellään asiantuntevasti:

            – Tättä. Kaatta. Ukki, mummi. Missä mummi?

            – Ja tässä Joensuun yläpuolella on Kuopio, puolitoista tuntia ajomatkaa Joensuusta. Muistat sen siitä, että kun Maikki-täti haluaa kotoa pois, niin se lähtee umtsiumtsiumtsi Kuopioon bilettämään. Sitten kun se ei halua vieläkään mennä kotiin, niin se jatkaa Kuopiosta Jyväskylään umtsiumtsiumtsi, tykitän basson jytkettä matkien ja piirrän sormella reittiä.

            – Utsiutsiutsssssiiii, pienin pärisee.

            – Onko Maikin elämässä mitään järkeä? kysyy poika.

            – Miten sen nyt ottaa, vastaan.

            Yhtäkkiä isi on kartalla. Tai luulee olevansa.

            – Ja tässä on Outokumpu, isi sanoo ja iskee etusormensa keskelle Suomea.

            – Se on kyllä Jyväskylä! Nyt isi sotkee. Outokumpu on tässä, osoitan.

            – Outokumpulaiset on valekarjalaisia, isopäisiä savolaisia, isi jatkaa ja alkaa kuoria appelsiinia.

            – Just. Ja Siiri asuu täällä Vaasassa, se on Pohojanmaata, siellä tapellahan ja sitten rajusti rakastetahan. Vähän niinku Siirin häissä. Ja täällä Turkusessa asuu kaislikonmiehiä ja ne pyykkipojat eli siun pikkupikkuserkut ja Leila-täti.

            – Leila – se se on vasta mukava nainen, poika nyökyttelee.

            – Täällä on sitten Rovaniemi. Miks sie oot piirtäny sen Vaara-Suomen sisään? Sehän on Lappia.

            – En tiiä, ne viivat oli valmiina.

            – No Lapissa se joka tapauksessa on. Mitäs Rovaniemellä on? herättelen.

            – Ihmisiä?

            – Sellanen punakka ja pönäkkä mies.

            – Joulupukki.

            – Just. Ja kun Helsingistä voi saada koronan, niin Lapista voi saada poronan. 

            – Tuo oli Maikin vitsi, poika huomauttaa.

            – Jep. Ja täällä on Oulu. Ookko nää Oulusta? Mutta mikäs täällä on? siristelen silmiäni ja osoitan Etelä-Suomen suuntaan.

            – Urikari?? ihmettelen.

            – Unkari, lapsi vastaa.

            – Unkari on valtio. Ei se nyt Suomessa voi olla. Mitä ihmettä tässä lukee?

            – Unkari se on, lapsi inttää.

            – Unkari ei ole Suomessa rakas. Ootas äiti katsoo tän kirjan kartasta, että mikähän tuo kaupunki oikein on. Oho ai, sehän onkin Helsinki. Aa, joo, oisko Uusimaa. Tämä pitää tosiaan tietää! sanon asiantuntevasti ja piirrän sormella hennosti ympyrää Helsingin päällä.

            – Elä yhtään ujostele! poika hihkaisee.

            – Mikäs se Helsinki on? kysyn.

            – Suomen pääkaupunki.

            – Hyvä. Kukas on Suomen pääministeri?

            – Sanna Marin, poika vastaa epäröimättä.

            – Hyvä, meidän 17-vuotiaat opiskelijat ei tienneet.

            – Oikeesti??? lapseni kysyy silmät pyöreinä.

            – Jep. Saavutus sinällään varsinkin näin korona-aikana.

            – Ja täältä Tampereelta saa mustaamakkaraa. Ja täällä, katsopa poikani, on Maarianhamina. Se on Ahvenanmaan pääkaupunki. Siellä asui äitin poikaystävä, huokaisen ja suljen silmäni.

            Mies kääntyy kahvinkeittimeltä, nostaa kulmiaan ja kysyy:

            – Vai asuu? 

            – Oikeesti? Oliko se ihana? lapsi innostuu.

            – Tottakai, en kai mie muuten sen kanssa olis ollu.

            – Mikä siinä oli niin ihanaa? Miten pitkään työ olitte? Miksi työ erositte? Mitä kieltä työ puhuitte? Vieläkö sie haluisit olla sen kanssa?

            Miestäkin alkaa kiinnostaa.

            – Niin, kerropa äiti. Sinnekö tekis mieli? mies utelee.

            – Ka en tiiä, oiskohan siellä kaikki paremmin, velmuilen.

            – Siltähän tuo tuntuu.

            – Just. Tästäkö se alako.

            – Sanoin, että ON SIELLÄ AINAKIN PUNKKEJA, mies artikuloi.

            – Mie kuulin, että siltähän tuo tuntuu, repeilen.

            Kun saan nauruni tukahdutettua, jatkan:

            – Ja aloitetaas alusta! Kertaus on opintojen äiti.

            Poika alkaa luetella sujuvasti kaupunkeja.

            – Tässä on Lieksa. Täällä on Kuopio, sinne Maikki menee umtsiumtsiumtsi. Ja tästä se jatkaa Jyväskylään… Turkusessa asuu pyykkipojat… Täällä on Maarianhamina, siellä asuu äitin poikaystävä.

            – ENTINEN poikaystävä, korjaan.

            – Elä sitten näitä kaikkia diiteilejä kirjoita siihen kokeeseen.

            Viikon päästä lapsi tuo testin kotiin. Siinä koreilee täysi kymppi. 

            Tuskin maltan odottaa, että päästään ihmisen biologiaan.

            Categories
            Yleinen

            Huurteinen seikkailu

            Herää siihen, että kissa mouruaa kuin pistetty sika ja oksentaa portaisiin. Kyykkää ja yökkää rätti kädessä heiluessasi ja ala herätä todellisuuteen. Etsi vielä hammastikku ja töngä lautojen väliin pudonneet riekaleet. Todista viittä vaille kahdeksan, kun pienin saa raivarin ja raahaa kiljuva mytty puoliväkisin autoon, sillä vartin yli kahdeksan pitäisi olla jo koululla. Kuuntele koko matka päiväkotiin ”Isiiiiiii autaaaa”-mantraa.

            Syöksy töihin ja vietä kaksi ensimmäistä työtuntia euforiassa, sillä mamut palavat innosta saadessaan opiskella englantia. Kello kymmeneltä putoat alas kovaa ja korkealta, sillä suomalaisia teinejä ei kiinnosta mikään paitsi perjantai. Joku kuiskii, että Tinsku Tiukka on nyt tiukkana ja kohta siltä menee hermo.

            Mene lounaalle työkavereiden kanssa ja lusikoi vierailevan Michelin-kokin tekemää jälkiruokaa. Syö ja tule pahalle päälle, sillä taivaannanna loppuu aivan liian aikaisin. Juo kahvi yhdellä kulauksella, juokse monistamaan, tappele kopiokoneen kanssa ja juokse jo tunnille. Vedä suullisia harjoituksia englannin ruokasanoista. Kierrä luokassa ja yritä saada kaikki osallistumaan. “Have you ever eaten insects? Would you like to try them?” Yksi vipeltäjä huudahtaa “Incest? No!”

            Yksi opiskelija haluaa tietää, mitä tarkoittaa ceviche. Väitä että se on vuohenjuusto, kunnes googlaat, että se on raikas eteläamerikkalainen kalaruokaklassikko, joka raakakypsennetään limenmehulla ja maustetaan chilillä. Mieti, että kannatti herätä tänäkin aamuna, sillä joka päivä oppii jotakin uutta. Tunnin loputtua pojat toivottavat ihanaa viikonloppua ja hihkaisevat, että tulee ikävä. Huikkaa “miekin rakastan teitä”.

            Molemmat puhelimet soivat jatkuvalla syötöllä. Toisessa puhelimessa on Lastensuojelu. Irrota luuri korvalta ja katso, että kädessäsi on varmasti työpuhelin. Juokse ottamaan kopio asiakirjasta ja juokse etsimään kollegaa, sillä yhteisopetus alkaa minuutin päästä. Puolet luokasta on läsnä ja puolet etänä ja Teamsit virittämättä. Muista sitten, että pitää monistaa vielä kokeet. Juokse vielä vähän lisää. Kello kaksi huomaat, ettet ole ehtinyt pissata missään välissä. Kello kolme huomaat, ettet ole ehtinyt kirjata mitään missään välissä etkä lukea viestejä, sähköposteja tai savumerkkejä. Mutta nyt on jo kiire.

            Kaasuta Kontin pihaan, sillä tarvitset suksisauvat. Kello viideltä pitäisi olla juttukeikalla kylähiihdossa. Illalla löysit kyllä varastosta likaiset luistelusukset vuodelta keppi ja kivi ja toisesta varastosta pölyiset retromonot, mutta sauvat ovat hävinneet kuin pieru saharaan, jos niitä on koskaan ollutkaan. Huomaa pian, ettei niitä ole Kontissakaan.

            Autoon päästyäsi soi puhelin. Vastaa ja kuuntele, kun siskosi laulaa Frontside Ollieta. Kuuntele sitten siskon naurunsekaista selostusta omasta putkeen menneestä päivästään, lumileikeistä ja lapioista ja naura niin, että meinaat tikahtua. Huomaa puhelun jälkeen, että sinulla on 38 lukematonta WhatsApp-viestiä.

            Kun pääset kotiin, jostain haisee kissankusi. Huomaa pian, että kissa on lorotellut hiekkalaatikon laidan yli, mutta jätä sotku miehellesi, sillä kello käy. Sullo pissipylly kuljetuskoppaan, esikoinen, kamera ja sukset autoon ja syöksy vielä yläkerran varastoon napataksesi matkaan kävelysauvat. Mieti onko elämäsi normaalia.

            Automatkalla poikasi tiedustelee, onko kylätapahtumassa vanhoja eukkoja. Ihmettele kysymystä. No koska kylähiihto. Kerro että on siellä lapsiakin, kimpassa kivaa. Käänny mökin pihaan ja katso, kun isäsi kiillottaa tuliterää Jamppuansa ja alkaa kehua kovaan ääneen silmäteränsä ominaisuuksia. Hiivi vähin ääniin sisään, lapa suuhusi äitisi tekemää ruokaa, vaihda monot jalkaan ja lähde pojan kanssa suksimaan. Ennen kuin ennätät lykkiä menemään, äitisi nappaa kävelysauvojen kumitulpat pois.

            Kun otat ensimmäisen lykyn, taputa itseäsi olalle. Et muista milloin olet viimeksi hiihtänyt, mutta mitäpä sitä ei tekisi journalistisesta kunnianhimosta. Todista hetken päästä, kuinka lapsesi sätkii maassa sukset ja sauvat ristissä, kiroaa kuin tukkijätkä ja huutaa että uudet sukset ovat kusetusta. Jotenkin tulee oma hiihtohistoria mieleen. (ks.Vilunkipelillä voittoon) Käännä kasvosi ja korvasi aurinkoon ja mieti, ettei voisi olla paremmin.

            Kilometrin kohdalla lapsesi luovuttaa ja nousee ukin kelkan kyytiin naama mutturalla. Jää itse sivakoimaan ja jututtamaan vastaantulevia hiihtäjiä. Turise tuttujen kyläläisten kanssa lisää laavulla ja tee samalla iskulla vielä toinenkin juttu. Ilta-aurinko kuultaa taivaanrannan ennen kuin painuu mailleen. Mieti, että kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa. Rekisteröi syrjäsilmällä, että poikasi tulee laavulle hiihtämällä ja ilmoittaa haluavansa kilpahiihtäjäksi.

            Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla…

            Mene vajaan kolmen tunnin kuluttua mökille horkassa ja laita kohmeisin käsin kyrsä mikroon. Katso kun viisi lasta härrää ja pärrää pitkin mökkiä ja tunne kuinka paine kasvaa päässä. Isäsi höyryää joukon jatkeena ja kyselee tenavilta, mikä ukki on. Pienin vastaa huippu. Omilta huulilta meinaa karata pipipää, sillä äitisi opetti tämän vastauksen vuosikymmeniä vanhaan kysymykseen jo ennen kuin opit puhumaan.

            Siskosi alkaa kysellä kyytiä Aavarantaan autoaan hakemaan, ilmoita vieväsi hänet moottorikelkalla. Kuuntele kun perheesi alkaa vittuilla sinulle kolmannessa persoonassa, ettet osaa suunnistaa viittä kilometriä pimeässä järvenjäällä, koska se ei onnistu päivänvalollakaan. Vedä uhallasi villahousut jalkaan ja huudahda, että huurteinen seikkailu alkakoon. Haluat ehdottomasti olla jääprinsessa Elsa, sisko saa olla Anna.

            Kysy pihalla siskoltasi, pitäisikö ottaa alle huonompi kelkka ihan siltä varalta, jos ajetaan avantoon. Sisko vastaa haluavansa vain kaikkein kalleinta. Vaihda Elsan ja Annan rooleja, sillä todellinen prinsessa istuutuu taaksesi. Kun starttaat isäsi silmäterän, lanko kehottaa viimeisenä neuvonaan seuraamaan latua. Kilometrin mentyä siskosi huutelee moottorin pärinän yli, että näetkö latua missään. Vastaa että et vielä.

            Kun vartin kuluttua kaasutat mökkipihaan takaisin, isäsi linkuttaa vastaan ja huutaa ”Sie tulit takasin, en ois uskonu! Kympin suoritus! Kiihyttelitkö?” Tunnusta, että ehkä vähäsen ja mieti, oliko hän enemmän huolissaan tyttärestään vai maailman mahtavimmasta menopelistään.

            Sisällä äitisi kysyy, miksi makkarasi on edelleen mikrossa ja että isäsi on lämmittänyt sitä aika monta minuuttia kahvikupin kanssa lisää. Sano ettet ehtinyt syödä, kun piti ajaa kelkalla. Kun äitisi huutaa ”EI VOI NIIN KIIRE OLLA!”, tunnet olevasi seitsenvuotias. Totea pian, että kyrsä on liian kova ja kurttuinen syötäväksi, mutta syö kuitenkin, sillä olet viimeksi iltapäivällä opettanut kestävän kehityksen kurssia ja puhunut ruokahävikistä. Aiot elää niin kuin opetat.

            Mene kymmeneltä entistä horkkaisempana saunaan, iske löylyä kiukaalle ja jäiset jalkasi lämpimään veteen. Kysy itseltäsi, miten päivä meni. Vastaa itsellesi, että vaikka vauhtia oli vähän liikaa ja vaikkei elämäsi kovin normaalia olekaan, niin on se ainakin melkoisen mukavaa.

            Hei laukkaa ratsu reima.

            Categories
            keski-ikäiset parisuhde Yleinen

            Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+

            Katsoimme mieheni kanssa torstai-illan ratoksi Temptation Islandia. Lähtökohtaisesti formaatti on kummallinen. Porukka lähtee testaamaan sitoutumistaan paratiisisaarille tai Lapin loistoon eristykseen muiden aikuisten kanssa. Kolmen viikon bilettäminen ei testaa sitoutumista millään tavalla. Kysehän on poikkeustilasta, jonka jaksaa kärvistellä milloin vaan. Normaalisti lähimmäksi tilannetta pääsee firman perinteisissä pikkujouluissa.

            Sen sijaan kolme viikkoa arkea mahataudista, allergiasta ja täistä kärsivien lasten kanssa, kun pesukone ja auto on rikki, vessanpönttö tukossa ja Wilma laulaa, siinä on testiolosuhteet kohdallaan. Miestä tekisi mieli helliä, mutta aina joku on kotona tai toinen nukahtaa jo ennen kuin ehtii sohvalle viereen. 

            Kyllä se on arkisena maanantaiaamuna vaarallisempaa nähdä, kuinka naapurin trimmattu nurmikko vilahtaa aidan takaa. Helposti alkavat somesydämet lennellä, kun kaipaa vähän pakoa arjesta. Voi haaveilla naapurin kuumasta metsuriseksuaalista tai työpaikan futispyllystä tai pelastavasta HelpDesk-tyypistä! Unelmoida, kuinka tulinen rakastaja tarjoilisi shampanjaa ja vaahtokarkkeja takkatulen ääressä.

            Tai oikeastaan riittäisi, jos ostaisi sen shamppanjan.

            Tai jos se vain veisi perheen kolmeksi tunniksi retkelle ja saisi nauttia hiljaisuudesta itsensä kanssa. Voisin vaikka maksaa…?

            Kolme viikkoa viettelevien sinkkujen välttely ei tekisi tiukkaakaan, kun keskittyisi olennaiseen, sillä muutaman viikon biletysloma arjesta kuulostaa aika luksukselta. Siis jos biletyksen korvaisi unella. Tai voisihan siellä vähän bilettääkin, mutta biletyksen olisi tapahduttava klo 17-21 välisenä aikana, jotta yöunet olisivat riittävät. 

            Mutta sinkkujen on oltava iältään sitten ainakin kolmekymmentä, että niitten juttuja jaksaa kuunnella. 

            Siltä varalta. että joskus tehdään Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+, määritimme rajat.

            RAJAT

            1. Kimppasauna on ok. 

            2. Nukkua saa toisen vieressä, mutta

            a) ei saa pyöriä, jos toinen haluaa nukkua. 

            b) ei saa herättää aamulla ennen seitsemää, jos toinen haluaa nukkua. 

            Oikeastaan on parempi, jos nukkuu jonkun kanssa, se voi herättää, jos lopettaa hengittämisen. (Koska uniapnea.)

            3. Saa rasvata sinkkua tai tulla sinkun rasvaamaksi.

            a) Sinkkua ei saa pyytää rasvaamaan peräpukamia.

            b) Sinkulle ei ylipäätään saa kertoa peräpukamista tai lasten täistä. Eikä synnytystarinoita!

            4. Bileissä ei saa juoda enempää kuin kaksi, koska se vaikuttaa yöuniin. Ja vettä pitää juoda väliin.

            5. Alastomuus on ok, mutta helikopteri ei. Eikä alasti painiminen.

            6. Vain ehjiä alushousuja saa käyttää, koska kamerat.

            7. Treffeillä ei saa nukahtaa. Se on epäkohteliasta.

            8. Nukkumaanmenoaika on klo 22.

            Categories
            kauneus & ulkonäkö Yleinen

            Fitiksi vai fituiksi?

            Mies ei halua harrastaa minun kanssani. Eipä hätiä, jaan kyllä harrastukseni hänen kanssaan. Soitin miehelle reissuun:

            – Byääh! (hysteeristä itkua)

            – Mitä on sattunu?

            – Yyyh (lohdutonta itkua)

            – Onko jotain sattunut?

            – Joo…ei.. (nikottelua) Joko ootte perillä? (niiskaus)

            – Just tultiin. Mites siellä?

            – Nii, tappelivat roskiksen viennistä, yks mätkäs sillä säkillä siskoaan ja sit se pussi levis siihen keittiöön ja seinille…

            – Ei jumalauta ja käskin olla kunnolla!

            – Joo, ei se mitään. Käskin siivota ennen ku tuun takasi tai laitan puhelimet postilla mummolaan.

            – No hyvä. 

            – Ei hyvä! Byääh! (räjähtävä, hysteerinen itku)

            – Mik–

            – Mie en osaa rinnalle vetoa!

            – Mit-

            – Äsken.. oli…(nikottelua) Me… sitä crossfitissa ja mie en tajuu!

            – No ens kerralla.

            – Ens kertaa ei tuu! Kaikki muut tajus ja mie oon tyhmä ja…

            – Hengittelehän. 

            – Hengittelen. 

            – Oot sie jo kotona?

            – En ku just lähin salilta. Meen kottiin kattomaan onko ne saanu siivottua. Moikka.

            – Moro. 

            Jo etukäteen olin pelännyt rinnallevetoa, vaikka olo oli energinen ja itsevarma. Olin koko päivän kerännyt voimia, yöllä olin nähnyt unta liikeradoista ja aioin ottaa avoimin mielin vastaan Koutsin palautteet. Koutsi sattuu olemaan aika tarkka ja se on vähän päivästä kiinni ärsyttääkö jatkuva virheiden korjaaminen vai imeekö ohjeistusta mielellään. Juuri edellisenä päivänä Koutsin kannustus oli saanut kaverini luomaan kiukkuisia katseita atleettiseen ohjaajaan. Koutsi on melko taitava pedagogi,  liikkeet hiotaan vaihe kerrallaan, joten luottavaisin mielin salille. Eiköhän se, kun vaan yrittää!

            Miten väärässä olinkaan. Crossfit kuormittaa enemmän päätä kuin kroppaa. Terminologian oppiminen on jotakuinkin mahdotonta. Naureskelin kaverilleni, joka tuskaili termien kanssa. Eihän se nyt niin vaikeaa voi olla! Oi, kyllä voi! 

            Clen hang, snatch, dirty hanger, snatch hang power, clean jerk, dirty jerker…

            Äikän opena kritisoin kyllä sitä, että pitää olla trendikkäät kansainväliset termit. Eikö voi äitinsä kielellä treenata? Mutta  ymmärrän taas hieman paremmin, miksi aika- ja sijamuodot tuntuvat joistain hankalilta. 

            Toinen kaloreita polttava ominaisuus crossfitissa on monen liikkeen yhtäaikaisuus. On äärimmäisen hankalaa liikuttaa raajojaan yhtäaikaisesti eri tavoin. En ymmärrä, miten ikinä olen oppinut pyöräilemään tai hiihtämään tai ajamaan autolla. 

            Tai ymmärrän. Se on se ikä. Kalkkeuttaa nivelten lisäksi aivot ja hermoston. Kohtalokkaana rinnalleveto päivänä jo lämmittelylaukassa vedin tyylikkäästi rähmälleni. Jalka ei noussut vaan takertui lattiaan ja 70 newtonia rysähti polveni päälle. 

            – Ei käynyt kuinkaan. 

            Fyysisesti ei ehkä. Henkinen tasapainoni oli horjahtanut ja kokenut kohtalokkaan kolauksen. Enää en ollut kuolematon ja vahva, mahdolliset epäonnistumiset olivat koko ajan varmempia.

            Sittenpä hinkattiin jotain kymmenistä eri cleanistä. Pieni jousto, pomppaa. Toista miljoona kertaa. Selkä suoraksi. Aikku, selkä suoraksi!

            – Aikku, oikaise suoraksi!

            Oikaisin selkää suoremmaksi ja suoremmaksi. 

            – Eiku jalat suoraksi. 

            Vilkaisin alas ja tajusin olevani kyykyssä. Loistavaa.

            Sitten olkapäät ylös, kyynärpäät ylös, kyynärpäät eteen. Ylemmäs kyynärpäät. Nopeammin Aikku, nopeampaa!

            Ja sitten nämä kaikki yhdessä. Ei tajua. Oikaise selkä, pomppaa, olkapäät ylös, kyynärpäät ylös. Vai olkapäät ylös ja sitten hyppy ja kyynärpäät eteen ja kyykkyyn? 

            Muut tekivät innoissaan. Jäädyin. Puolivälissä liikettä tajusin, etten nähnyt mikä oli liikesarjan viimeinen asento. Ajattele maalia ja päädyt sinne huomaamatta. 

            Suututti. 

            Vitutti! 

            Kiukun kyyneleet tunkivat silmiin. Miten en voi tajuta!? Tämä on vaan liike, jalat ja kädet ja hyppy ja kyykky ja sanonko minne voivat crossinsa tunkea! Ei saa itkeä. Jossain neuvottiin ajattelemaan tiskirättiä. Ajattelin harmaata rättiä, joka haiskahti hieman, johon oli pinttynyt mustikkatahra ja jolla ei saanut tiskipöytää kiiltäväksi ja…ja – – kyyneleet tulivat. 

            En osannut siivotakaan! En vetää rinnalle. Liian pienet rinnatkin! Jos olisi pitänyt rinnoille vetää, ei mikään tanko siinä pysyisi. Vittu en luovuttaisi! Hinkutin liikettä. Ylös, ylemmäs, suoraksi, alemmas, ei niin alas, nopeampaa, ensin jalat sitten kädet…Silmäkulmasta näin kuinka kimaltava kyynel valui poskea pitkin ja räkä kutitti nenää. 

            – Ihan rauhassa Aikku, koutsi huomasi kriisini. 

            Päätin loppusykkeennostatuksessa, että tarvitsisin vain aikaa sulatella. Ensi kerralla rinnalleveto menisi. Tangon yli burpeessa yritin lusmuta, mutta koutsi oli liian tarkka. Se huomasi aina, jos pikkuisenkin fuskasi, vahingossa tai tarkoituksella. 

            – Aikku, tasajalkaa.

            Perhana. Tältäkö opiskelijoistani tuntui? Annan niiden ensi tunnilla mennä sieltä mistä aita on matalin, kirjoittakoot predikaatittoman lauseen ilman alkukirjaimia ja lopetusmerkkejä. Aina ei voi voittaa.  

            Illalla trauman kokeneessa jalassa veti suonta. Polveen koski ja se alkoi turvota, piti nilkuttaa. Esteettisinä ongelmina syöksy lattialle oli polttanut housuun reiän ja polveen punaisen palovamman. Olisi pitänyt myöntää, että siihen oli ehkä aavistuksen sattunut. 

            Menin muuten myös seuraavalle kerralle. Jumatsuka minä en millekään kyykkyhyppelylle anna periksi!

            Soitin miehelle heti salin ovelta.

            – Byää, Mie en ikinä opi tempausta!! Mie lopetan tän paskan!

            PS: Koutsissa ei ole muuta vikaa, kuin että se on vielä nuori ja innokas. Mutta kunhan se täyttää kolmekymmentä, se huomaa miten painovoima alkaa vaikuttaa. 

            Categories
            Yleinen

            Elämyksiä ja eläviä ihmisiä

            Eräänä päivänä kesken kiivaimman etäopetusrumban kutsuin Taide ja luova ilmaisu -kurssini opiskelijat elävinä koululle, sillä moni alkoi hajoilemaan kotona neljän seinän puristuksissa. Itsestäni puhumattakaan.

            Auringon kuulaamana pakkaspäivänä suuntasimme Joensuun Taidemuseo Onniin. Museon pihalla opiskelijat kokivat päivän ensimmäisen taide-elämyksensä. Vaitonaisina he seurasivat ajanhenkeen sopivaa yhden naisen performanssiesitystäni, kun yritin epätoivoisesti saada maskipakettia auki. Riuhdoin ja revin, litistelin paketin kulmia kasaan pumppaamalla ja kiskoin erilleen ähkimällä. Kun en onnistunut voimalla ja väkivallalla, turvauduin sormieni hienomotoriikkaan. Yritin avata pakettia lupaavilta vaikuttavista kohdista loivilla liikkeillä, mutta muovi ei antanut periksi. Ihmeen lujaa tekoa kiinalaiseksi.

            – Missä Jarkko on? rivistä kuului huokaisu.

            – Tässä mitään työparia tarvita! sihisin ja jatkoin kamppailua.

            Lopulta yksi teineistä ei enää jaksanut palella ja katsella touhujani vaan otti ohjat omiin käsiinsä ja repäisi maskipaketin nurkan helpon näköisesti auki:

            – Tässä on kato merkkinä tämmönen viiva.

            – Testasin vaan teidän reaktioita. Mutta kiitos, ottakaas tästä maskit naamaan ja eikun let’s menoksi. Täällä onkin nyt mielenkiintoinen näyttely nimeltään Kultaiset kuukautiset ja jumalainen maa.

            Sisällä museossa jähmetyin niille sijoilleni jo kierroksen alussa. Oli niin outoa pitkästä aikaa kuulla livenä niin monta v-alkuista sanaa kuten vau, veistos, valokuva – ihan vain muutaman mainitakseni.

            Taidepläjäyksen aikana kävimme myös mielenkiintoisia keskusteluita.

            Tinsku: – Tuoko tämä museorakennus teille jotain viboja? Henkiikö tää miljöö teidän mielestä jo rauhaa ja elämyksiä itsessään?

            – Joo, huoh huoh [henkäilyä ja hönkäilyä].

            – Ei.

            – Miten pitkään myö täällä kärvistellään? Joko voi lähteä?

            ****

            Tinsku: – Mitä näette tässä teoksessa? Kertokaa ihan rohkeasti, ei ole olemassa oikeaa vastausta.

            – Taulun.

            – Viivoja.

            – Joko voi lähteä?

            ****

            Tinsku: – Mitä näette tän Albert Edelfeltin maalaaman naisen olemuksessa? Kattokaa nyt tuota katsetta, miun mielestä se on niin viehkeä ja raukea.

            – Pelottava se on.

            ****

            Tinsku: – Oliko tässä kerroksessa joku teos, joka puhutteli teitä?

            – Eipä ollu.

            – Tosiaan.

            – Joko voi lähteä?

            ****

            Tinsku: – Tässä Oscar Parviainen kuvaa maailmanloppua. Ai että mie rakastan tuon maalauksen värejä!

            – Jos tykkää veren väristä.

            ****

            Tinsku: – Herättääkö nää veistokset teissä jotain ajatuksia?

            – Ite tekisin paremman.

            – Mitähän sieniä tuo taiteilija on syöny?

            – Siis kuka niinku aamulla herää ja keksii että teenpä vittu tämmösen?!?

            – Joko voi lähteä?

            ****

            Tinsku: – No Kappe, laittasitko tuon taulun omalle seinällesi?

            – No en helvetissä.

            ****

            Kierroksen päätyttyä meillä oli vielä ruhtinaallisesti aikaa, joten intopiukeana ehdotin opiskelijoilleni, että näyttäisimme maskin koristamia naamojamme vielä Taidekeskus Ahjossa. Yhtään soraääntä en ihmeekseni kuullut ja enimmät naamanvääntelyt peittyivät onneksi maskien alle.

            Tinsku: – Nyt kun kierrätte tämän Toen perrään -valokuvanäyttelyn, niin katsokaapa kuvia sillä silmällä, että onko valokuvaaja teidän mielestä osannut vangita jonkun hetken tai kuvattavan persoonan.

            – Ai niinku riistäny jonkun vapauden?

            Kun taidekierros oli pulkassa ja sullouduimme raittiiseen ulkoilmaan, aloin huokailla ihastuksesta:

            – Kattokaa nyt tätä luontoäidin maalaamaa maisemaa ja noita puita! Onko mitään kauniimpaa! Pakko ottaa kuva.

            – Just.

            – Onko ihan pakko? Näytät vähän hassulta.

            – Kylymä. JOKO. VOI. LÄHTEÄ?

            Kun lopetin kännykkäkamerani kanssa pyllyilyn, käännyin vielä teinien puoleen päivän päättääkseni:

            – Hei oli tosi kiva nähä ja teillä kaikilla oli jo minnuu varmasti ihan sika kova ikävä! Piristikö tää yhtään?

            – Joo.

            – No joo oli ihan kiva.

            – Joko tää loppu?

            Summan av kardemumman: korona tai ei, kyllä tarvitsee ihminen eläviä ihmisiä ympärilleen. Ja taidetta!

            Categories
            Yleinen ystävyys

            Siitä tunnet sä ystävän

            Olen onnekas, sillä minulla on monta ystävää. Osa on kulkenut rinnallani lapsuudesta lähtien, osa on tarttunut mukaani matkan varrella. Osa hymeksyy touhuilleni pilven reunalta. Alla kohtaamisia vuosien varrelta.

            Vuosi 1988:

            Ensimmäinen luokka ja koulutie alkamassa, perhosia vatsassa. Jo ensimmäisinä päivinä minun ja mustatukkaisen tytön katseet kohtaavat. Kirjeenvaihto käy kiivaana ja koulumatkat taittuvat kevein askelein, sillä hän kulkee vierelläni. Yläasteella pulpettikirjeet vaihtuvat viesteihin, joita raapustamme pyyhekumeihin tai vihonnurkkiin ja vaihdamme salaa pöydän alla. Hän toimii silminäni ja sanelee mitä taululla lukee, koska en suostu hankkimaan silmälaseja. Jaamme murkkuiän murheet, vanhojentanssit, penkkarit, penkin alle menneet kotibileet. Jaamme työpaikkojen tuiverrukset, häät ja auto-onnettomuudet. Hän lähtee mukaan, kun vien lemmikkini viimeiselle matkalle. Hänelle soitan ensimmäiseksi, kun minusta tulee äiti. Hän tulee hoitamaan kuukauden ikäistä kummipoikaansa, vaikkei edes tiedä, huoliiko vauva pulloa. Joskus hän vain on ja halaa, kun sanoja ei löydy.

            Vuosi 2001:

            Pakkasta kaksikymmentäkolme astetta. Istun kuplavolkkarissa ja hinkutan huurteista tuulilasia rikkinäisellä raapalla. Vihdoin näen hänen juoksevan ulko-ovesta leivänpala suussaan ja reppu toiselta olalta villisti roikkuen. Kupla on lämmin vasta yliopiston pihassa ja olemme joka aamu myöhässä luennolta, mutta elämme omassa kuplassamme ja meillä on toisemme. Hän tutustuttaa minut hevosten maailmaan ja kun biletämme ravimiesten seurassa, meillä on loppuillasta aina enemmän rahaa kuin radalle lähtiessä.

            Vuosi 2005:

            Riitaisa ero illanistujaisten päätteeksi. Sydän revitty palasiksi, huljuteltu jääkylmässä vedessä ja tampattu mutaisilla piikkareilla karkeaan soraan. Istun saunassa ja itken. Hän istuu lauteille viereeni, höpöttelee lempeästi ja heittää pitkät hiuksensa toisen olkansa taakse. Lyö löylyä ja pesee pitkin vedoin selkäni elämää nähneillä käsillään. Sanoo, että kohta keitetään kahvit.

            Sydän edelleen riekaleina tanssisalin pihassa. Lavatanssikurssin viimeinen kerta alkaa pian, ahdistaa mennä yksin. Meidänhän piti tehdä tämä yhdessä. Oven edessä seisahdun, sillä tutut kasvot pysäyttävät katseeni. Ystäväni mies tumppaa tupakan, virnistää, koukistaa käsivartensa ja kysyy, saako luvan. Hän on ajanut yli 50 kilometriä ja liannut autonsa loskassa vain sen takia, ettei minun tarvitsisi tanssia yksin. 

            Vuosi 2009:

            Facebookin selausta illan hämärässä. Saan päähäni etsiä ala-asteen aikaista ystävääni, joka jätti aukon sydämeeni muuttaessaan toiselle paikkakunnalle. Kuvassa tuikkivat tutun näköiset silmät. Asuu paikkakunnalla Joensuu. Voisiko se olla? On se. Sovimme tärskyt lauantaiksi Public Cornerin eteen. Siellä hän jo odottaa lunta hiuksissaan, joiden myöhemmin huomaan vaihtavan väriä monta kertaa vuodessa. Halaamme toisiamme hieman epävarmoin ottein, tilaamme tiskiltä Amarettokaakaot. Juttu jatkuu siitä, mihin se yli vuosikymmen sitten jäi.

            Vuosi 2011:

            Valtava vauvavatsa ja äitiysloma edessä. Menen viimeisen kerran työpaikalle, jossa minun on määrä perehdyttää seuraajani kesken jääneisiin kursseihin. Kättelen nättiä blondia, jonka eteen pian isken liiketalouden ruotsin kirjan ja vuosien saatossa väsäämäni materiaalit. Tulee juteltua muutakin. Tulee useita yhteisiä työpaikkoja, yhteisiä ystäviä, tulee toistemme lapsien kummeja, tulee yhteinen anoppi ja appiukko.

            Vuosi 2013:

            Työpaikan illanistujaiset ja tapaaminen uuden äidinkielen opettajan kanssa. Olen kerrankin ajoissa ja löydän puolitutun hahmon ravintola Fransmannin sohvalta. Nainen on oudon holtiton ja vallaton nahkatakissaan ja ilkikurisissa silmissään. Miksi minun on näin hyvä olla? Kun ensimmäisen kerran vierailen uuden ystäväni tiluksilla, se on täynnä lapsia, kissoja, koiria, naapurinmiehiä, keskeneräisiä projekteja, ojaan ajettuja kaivureita. Rappusilta valuu kanankakkaa. Tunnen tulleeni kotiin. 

            Vuosi 2016:

            Keittiöremontti työn alla. Mies tekee pitkää päivää, minun osakseni jää kärventyä Ikea-helvetissä. Mies neuvoo, miten kasaan kaapistot, toivottaa vähän iloisempaa ilmettä seuraavan komponentin kohdalle ja painaa hallin oven perässään kiinni. Pääsen kohtaan kaksi, sitten iskee epätoivo ja itku. Ruuvien sijasta hamuan käteeni puhelimen ja luottoryhmäni WhatsAppin. Pian käy ovi. Yksi tulee vuosituhannen krapulassa, toinen työpäivän päälle. Kolmas tuo miehensäkin ja liisteröi samalla tapetin seinään. Neljäs tulee viinipullo kainalossa, viides varaa iltavuoron.

            Vuosi 2009-2016:

            Kissakodilla hakemassa uutta perheenjäsentä kotiin. Tuo me otetaan, sanoo mies. Tuo kaikkea räpläävä suurisilmäinen kollipoika, joka ei ole hetkeäkään paikallaan? kysyn ja rakastun. Vuosien kuluessa mies katuu monesti päätöstään, sillä kissa tuo kaaoksen ja kolttoset tullessaan. Mutta meistä tulee erottamattomat. Hän seuraa mukanani kaikkialle, kantaa minulle lahjaksi rauhoitettuja kontiaisia, käpertyy vastasyntyneiden vauvojeni ympärilleni, vahtii taaperoita pihalla ja nuolee lasteni kyyneleet. Kun joudun lähettämään hänet sateenkaarisillalle, sydämestäni lähtee palanen ja se on mustavalkoisen ystäväni kokoinen. 

            Vuosi 2017:

            Kirkko ja elokuinen sunnuntai. Pitelen käsissäni punaista ruusua ja katson, kun ystäväni arkkua kannetaan alttarille. Sisko itkee hiljaa vieressä. Päässä risteilee kysymyksiä. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olinko tarpeeksi hyvä ystävä? Missä olet nyt? Olisitko tykännyt tuosta keikarimaisesta papista? Jostakin tulvii mieleen runo, jolla kerran häntä lohdutin. Ja kukaan ei ole keneltäkään poissa, kun mustarastas laulaa. 

            Vuosi 2019:

            Ruotsin tunti alkamassa, olen juossut vartissa edelliseltä koululta seuraavalle. Läähätän ja läkähdyn. Uusi ryhmä, hirveä härdelli päällä. Kuinka monta ADHD:ta mahtuu samaan luokkaan? Pidän nimenhuutoa, kun luokan ovi avautuu ja iso kaveri astuu sisään. Puristaa lujasti kättä, sanoo nimensä, kertoo olevansa tunneillani tästä lähtien mukana. Jaksot ja lukuvuodet vaihtuvat. Hän jatkaa lauseitani, kun olen itse kujalla. Syöttää suklaata ja käskee hengittämään, kun käyn ylikierroksilla. Kertoo anaalivitsin, kun naamani on mutturalla. Muistuttaa laittamaan huomenna ehjän paidan päälle. Laittaa koulun pihalla autoni lämpiämään, koska itse en kuitenkaan muista. 

            Hyvää ystävänpäivää!