On ystäviä, jotka pysyvät läpi elämän. Niitä, jotka muistavat lapsuuden ajan puhelinnumerosi ja niitä, jotka tietävät teinivuosien salaiset ihastukset. Suurin osa on tipahtanut kyydistä eri rytmisten elämänvaiheiden seurauksena. Joidenkin kanssa on helppo jatkaa siitä, mihin on jääty ja joidenkin ajatusmaailmaan ei vain pysty enää hyvällä tahdollakaan uppoutumaan.
Ja sitten on tullut uusia tuttavuuksia, vähän niin kuin väkisin ja olosuhteiden pakosta. Viime vuoden saldona keräsin muutamia uusia, joista arvelin esitellä kolme.
Vuoden merkittävimmät tulokkaat -kategoria
Ehdokas 1
Jokunen vuosi sitten lapseni löysi harrastuksistaan uuden kaverin. Energisen, uhkarohkean, yllytyshullun ja aavistuksen tapaturma-alttiin Miisan, jolle nyt vaan sattuu kaikkea. Kun ensimmäisen kerran vein tytöt tallille, sain tehtäväkseni kuvata ratsastuksen. Ja kuvasinkin hienon voltin, jonka Miisa suoritti ponin pään yli maneesin puruihin.
“Saithan sie sen videolle?!”
Miisa kotiutui perheeseemme nopeasti. Jo ensimmäisellä visiitillä tyttö nälvi esikoistani ja kiusasi kuopustani. Siivosi ohikulkiessaan keittiön ja halusi leipoa mokkapaloja. Kun satuin kävelemään tyttöjen videopuheluun, sain kuulla Miisan seikkailuista, joihin olivat osallistuneet useammatkin viranomaiset.
Jossain välissä Miisa käytännössä asui meillä. Omille lapsilleni pieneksi menneet kumpparit seisovat edelleen eteisessä, sillä ne sopivat Miisalle täydellisesti. Kehystin Miisan koulukuvan samaan riviin omien lasten kanssa ja sain anopin epäilemään muistiaan, kun tämä kahvipöydässä kurtisteli kulmiaan uskaltamatta kysyä, kuinka monta lasta meillä nyt oikeastaan oli.
Pian tyttöset hehkuttivat kilpaa, kuinka minun pitäisi tavata Miisan äiti. Olimme kuulemma niin samanlaisia.
“Te voisitte lähteä lenkille!”
“Tai keräämään marjoja!”
“Tai neulomaan!”
“Tai juomaan kaljaa!”
“Se on niin huippu!”
Tutustuminen tuntemattomaan kuulosti yllättävän raskaalta. Pari kertaa olimme pihamaalla varmistaneet teinityttärien alibit, mutta sen syvällisempään keskusteluun emme olleet ennättäneet. Muistelin tyttäreni kertoneen, että he olivat Miisan äidin Tuulan kanssa suunnitelleet täydellistä murhaa. Ei se ihan ääliö voinut olla, jos se pystyi tulemaan toimeen Hannibal Lecterini kanssa. Mutta oikeasti? Kuka keski-ikäinen jaksaa tavata uusia ihmisiä, kun vanhoillekin tuttavuuksille ei liikene aikaa? Varsinkin, kun nainen vaikutti vähän hyperaktiiviselta. Kerännyt satoja kiloja marjoja ja sieniä? Lisäksi meillä oli yhteinen tuttava, jonka kanssa välit olivat menneet erinäisten väärinymmärrysten takia. Eihän Tuula toki kaverinsa ollut, mutta naisilla oli tapana valita puolensa…
“No voishan sitä joskus…”
Sitten tuli se joskus tammikuussa armon vuonna 2025, kun korisin jouluinfluenssan jälkeen puolikuntoisena sohvalla.
“Lähetäänkö lenkille koirien kanssa?”
Oikeastaan ajoitus oli täydellinen, voisi olla hiljaa ihan syystä ja tarvittaessa voisi yskiä teatraalisesti. Kyllä se vinkin tajuaisi.
“Joo.”
Pelkoni osoittautui aiheelliseksi. Sen lisäksi, että Tuula puhui paljon, hän oli täysin kykenemätön small talkiin. Käsittelimme tiukassa tahdissa neuroottiset naapurit, itsekeskeiset sukulaiset, viinanhuuruisen lapsuuden, raivostuttavat teinit ja kulahtaneet avioliitot.
Ja sitten Tuula tahtoi tietää, mikä oli aiheuttanut välirikon. Kerroin oman versioni niin neutraalisti kuin osasin. Sanoin ymmärtäväni toista osapuolta, osaan olla vittumainen, pelottava ja kiukkuisen oloinen tahtomattanikin. Mutta toisaalta olin pahoitellut omaa käytöstäni kolmesti. Siinäkin oli jo kaksi kertaa liikaa. Jos ei, niin ei.
“Aa, no näin mie arvelinkin, että tarinoissa on kaksi puolta.”
Sen jälkeen asiaa ei sivuttu.
Pikkulenkki venyi kahdeksi tunniksi. Korvissa humisi ja suu tuntui kuivalta, sydän hakkasi kolmeasataa. Olin saattanut yliarvioida voimavarani.
Ja sitten Tuula kysyi kysymyksen, jota eniten pelkäsin.
“Keitällätkö kahvit?”
Vihasin uusien ihmisten kutsumista kotiini. Vanhatkin ystävät vituttivat, kun ihmettelivät seinän väriä, kieltäytyivät koskemasta varta vasten leipomaani pullaan tai kommentoivat kylmyyttä ja istuivat takki päällä takan edessä, jos vaivautuivat edes tulemaan. Sen takia en juurikaan jaksanut kutsua ketään kylään tai nähdä vaivaa tarjottavien takia.
Kuume oli kuitenkin hutjakoittanut tajuntaani ja vapauttanut äänihuuleni kontrollista.
“No joo.”
Joulun ja sairastamiseni jäljiltä joka paikassa oli herkkujen jämiä, suklaankääreitä, glögimukeja, kissojen levittämiä joulupalloja ja kuusenneulasia. Sohvalla räkäpapereilla vuorattu vilttipesä, keittiössä jatkuva rääppiäisbuffetti.
Tuula ei reagoinut kaaokseen mitenkään.
“Aivan ihanan värinen tuo seinä!”
Kahvittelimme toiset kaksi tuntia. Selvisi, että molemmat nautimme aamulenkeistä ennen kuin kukaan muu oli hereillä ja erämaamökeistä kaukana naapureista. Tykkäsimme käydä keikoilla, jos ne olivat ennen yhdeksää eikä niissä ollut muita ihmisiä.
Seuraavana viikonloppuna kävimme taas parin tunnin lenkillä ja kahvittelimme kaksi ja puoli tuntia. Selvisi, että kestimme perheitämme liikkumalla riittävästi. Myös perheemme kestivät meitä huomattavasti paremmin, kun liikuimme riittävästi. Selvisi, että olimme murtaneet molemmat jalkamme ja tulleet hulluiksi pakkolevosta. Mutta emme lainkaan niin hulluiksi kuin perheemme noina viikkoina.
Nopeasti myös perhe alkoi sisäistää kuvion. Kun seuraavalla kerralla kotiuduimme, mieheni huikkasi auton alta, että hänellekin voisi keittää kupillisen.
Ja kun lomaviikolla tilasin tyttäreltäni pinaattifetapiirakkaa lenkkikahville, jotta ennättäisin hotkaista jotain ennen tallille sovittuja iltapäivätreffejä, aikatauluni tyrmättiin välittömästi.
“Oothan sie äiti sisäistänyt, että jos te lähette ysiltä lenkille ja ootte “puoltoista tuntia” lenkillä, se on jo vähintään puol kakstoista ja sitten kahvittelette, me ei mitenkään olla tallilla yheltä! Ehkä kolmelta!”
Mutta parasta Tuulassa (kuten Miisassa) on se, että hän kotiutui välittömästi meille. Jo toisella vierailullaan Tuula keitti itse kahvit häkeltymättä keittimen kahvitahroista tai muruista tiskipöydällä. Enkä tuntenut tarvetta selitellä sotkuisia kaappeja, vaan hän sai rauhassa etsiä kahvia sekasortoisista kaapeista ja maitoa jääkaapin syövereistä. Ei, vaikka tässä vaiheessa tiesin heidän kotinsa olevan tiptop, epäluonnollisen siisti ja elegantti, täydellinen vastakohta omalle huvikummullemme.
En ahdistunut myöskään tarjoillessani eräillä lenkkikahveilla kinkkupiirakkaa, josta unohtuneet kinkut odottivat edelleen sivupöydällä.
“Mie alan ymmärtää, kun sanoit, ettet oo kummonen kokki.”
Vahvuuteni eivät todistetusti ole keittiössä, mutta ompelu onnistuu. Erään lenkin päätteeksi Tuula silpaisi housunsa jalasta ja otin vähän saumoista sisään. Kukaan perheestä ei kiinnittänyt huomiota alushousuissaan kahvia keittävään blondiin.
En tiedä, pitäisikö olla huolissaan mieheni havainnointikyvystä vai laittaa se optikolle.
Samoin jokainen muista Tuulan lapsista on yksitellen astellut elämäämme. Kun Tuula toi Miisan mekon lyhennettäväksi, oli hänellä mukana keskimmäinen tyttärensä. Maisa käveli suoraan olohuoneeseen, moikkasi ja kellahti sohvan nurkkaan, siihen, joka on pistorasian lähellä, ja alkoi selata puhelintaan.
“Äiti, tiiätkö, kun on sellaisia paikkoja, joissa heti tuntee olonsa kotoisaksi. Tää on sellainen.”
Kyynel kihosi silmänurkkaan. Parempaa palautetta en olisi voinut saada.
Kun kuopuksemme kohtasivat toisensa peli-illassa, tajusimme Tuulan kanssa olevamme ongelmissa. Ensimmäistä kertaa toisensa tavanneet esiteinit nöyryyttivät meitä bravuurilajissamme eli Aliaksessa.
Pienokaisemme olivat välittömästi toistensa kanssa samalla aallonpituudella.
“Ruskea ja roikkuu puussa.”
“Karhu? Orava?”
“Siun veljes on sellanen.”
“Aa. Apina.”
“Oikein.”
“Miun äiti on tällänen.”
“Tyhmä? Idiootti?”
“Joo, idiootti.”
Katkeran tappion jälkeen vakuuttelimme toisillemme, kuinka lasten kanssa pelaamisessa on se hyvä puoli, että voi aina olla ylpeä. Jos ei itsestään, lapsistaan. Jännästi nykyään saa olla useammin ylpeä lapsista kuin itsestään.
On ihana ajatus, että elämässä on ihminen, jolla on oma kahvikuppi kaapissa ja joka keittää itse kahvinsa.
Joku, joka ei pakota juomaan alkoholia tai kyseenalaista holittomuuttasi, muttei myöskään jätä sinua juomaan yksin, vaikka on päättänyt olla vuoden juomatta. Ja jonka kanssa voi viettää villeimmän lauantai-illan lukemalla ullakolta löytyneitä kirjeitä rintamalta.
Joka oli juuri kuten tyttärensä: energinen, uhkarohkea, yllytyshullu ja enemmän kuin aavistuksen tapaturma-altis.
Joku, joka ei tuomitse äänenpainoillaan tai silmänliikkeillä sotkua, kaaosta, konfliktitilanteiden hoitoa tai lastenkasvatusta. Eikä kauhistele tyttäreni unelma-ammattia.
“Aa.. no siitä on kyllä hyötyä siinä murhassa.”
Joku, joka yllättää joka kerta, kun oma elämä on suhteellisen tasaista harmaata.
“Ai nii, arvaa mitä kävi?”
Enkä todellakaan voi arvata onko kyseessä kuusiokolodraama, poliisijuttu, lottovoitto vai päivystysvisiitti.
*****
Toinen uusi tuttavuus taas opetti, että ei se aina ole rakkautta ensi silmäyksellä ja että sisälläni asuu pieni puuma. Ensi kerralla esittelyssä siis uusi mies elämässäni.
