Categories
keski-ikäiset parisuhde Yleinen

Kun nainen sairastaa…

Jos on olemassa miesflunssa niin naiset saisivat kärsiä siitä. Tai ainakin rouva. Olisi hiljaa edes joskus.

Kävi taas niin kuin meillä on tapana, puolet perheestä oli sairaana, paitsi rouva. Ja sillä tuntuu aina silloin olevan joku helvetillinen tarve sisustaa, remontoida tai järjestää teekutsuja.

Onneksi vouhkaaminen kestää vain jokusen tunnin ja sitten se unohtaa, mitä oli tekemässä ja keskittyy taas pallon peluuseen. Mutta siihen asti on vain kestettävä. Buranaa ei kannata ottaa, koska kuumeessa nukahtaa helpommin eikä kuule kaikkea ja välttyy näkemästä sykyilyä ja suun liikkeitä.

“Miksi sie et reagoi?!” rouva oli tullut ihan näkökenttään ja selkeästi vaati vastausta herra ties mihin kysymykseen.

“Mie oon kipee!”

“Kyllä mieki reagoin, kun olin kipee!”

“Mutta mie oisin toivonut, että et olis reagoinut!”

Totta, rouva oli ollut kipeänä edellisellä viikolla. Kuumetta se oli mitannut ahkerasti, mutta todennut aina olevansa kykenevä töihin. Kotiin tultuaan se oli maannut sohvalla ja esitellyt, miten sohvapöydältä löytyi aina uusia nenäliinoja, vaikka se oli kuulemma kaikki heitellyt takkaan. 

“Kato! Näitä tulee täältä kuin taikurin hatusta!” Ihasteli oikein, kun kaiveli räkäpapereita sohvatyynyjen välistä.

Ensimmäisen päivän rouva nuokkui tyytyväisenä sohvatyynyillä, seuraavana iltana sitä alkoi jo vituttaa, kun ei päässyt pelaamaan. Sillä oli paljon asioita, jotka eivät liittyneet mihinkään eivätkä ainakaan muihin samassa tai kolmessa edeltäneessä lauseessa mainittuihin asioihin.

“Meidän pitää siivota jääkaappi ennen inssiä.”

“Jouluna pidetään valmistujaiset.”

“Tuo kuisti pitää siivota, että mahtuu vaatehuoneeseen.”

Töihin se meni. Kesken työpäivän se soitti ja kertoi, että auto käskee tarkistaa ilmanpaineet, mutta väri on oranssi, että mitä pitäisi tehdä. Samalla se selitti ajavansa huoltsikan pihaan ja tarkistavansa tilanteen. Hienoa. Ennätin sulkea puhelimen ja laittaa lounaan mikroon, kun rouva soitti takaisin. Takarengas oli ihan tyhjä eikä rouva ollut lainkaan kykenevä hoitamaan tilannetta itse. Hän oli kipeä ja mahdollisesti ihan kuumeessa. Nostin ruuan takaisin jääkaappiin ja lähdin pelastuspuuhiin. Siellä se istui autossa huoltoaseman pihassa, mutta hyppäsi autosta vastaan. 

“Kato, mie muistin, että täällä on tää renkaanpaikkausaine. Mutta en oikeastaan uskaltanut käyttää sitä nyt, kun on vähän sellainen olo, että en osaa oikeeseen reikään sitä laittaa. Mutta mie hinkkasin ja lämmittelin tätä.”

“Hienoa.”

Siinä sitten molemmat katseltiin, miten paikka-aine vaahtosi aivan väärästä paikasta. 

Neljäntenä aamuna se ilmoitti menevänsä illalla pelaamaan. Nenä oli kuulemma enää vain vähän tukossa eikä väsyttänyt yhtään. Enpä kehdannut sanoa, että näytti juovuksissa olevalta Petteri Punakuonolta, puheääni oli pöllitty Nylon Beatilta ja normaali hengitys toi mielen Darth Vaderin. Iltapäivällä se tajusi itsekin olevansa liian kipeä pelaamaan. Mutta ei se olisi kuunnellut, jos sille olisi suoraan sanonut.

Illalla tuli harvinaisen selväksi, että se oli kyllä liian kipeä pelaamaan, mutta aivan liian terve olemaan kotona. Melkein teki mieli kammeta se henkilökohtaisesti kentille. 

Pistin leffan pyörimään, josko se malttaisi sitä tuijottaa. Lentopalloa oli katsottu ihan tarpeeksi. Kun tulin takaisin tupakkatauolta, sohvalla oli enää räkäpapereita, kuumemittari ja teemuki. Kurkistin vessaan, mutta sekin oli tyhjä. Minne helvettiin se oli kerinnyt karkaamaan? Oliko se lähtenyt tekemään iltapalaa? Ja siellähän se rouva keittiön ovella – roikkui leuanvetotangossa. 

“Ei jumalauta.”

“Mitä? Jumissa selkä, mutta olin liian tukossa, että ois kyenny roikkumaan pää alaspäin.”

Viidentenä päivänä rouva kokeili käydä koiran kanssa lenkillä, mutta palasi takaisin kalpeana ja huonovointisena. Jostain syystä se tajusi liimautua telkkarin eteen katsomaan palloilua. Itseäkin ramaisi ja se saatanan pallo ei juurikaan henkilökohtaisesti kiinnosta.

“Pitäsköhän lähteä kohta nukkumaan?” 

Kysymys oli virhe, jonka tajusin välittömästi. Perheen naiset aistivat jo muutenkin, milloin olin aikeissa mennä vessaan ja kiilasivat huussiin yliluonnollisen nopeasti. Tai näin iltaisin, kenelläkään ei ollut kiirettä hampaanpesuun, mutta kas… siellä ne olivat aina kun itsellä oli tarve. 

Ja niitä naisia on monta tässä taloudessa. Ja ne vaihtavat sujuvasti vessavuoroja.

“Mie ainakin lähden”, rouva kimposi samoin tein sohvalta ja suunnisti vessaan. Sitten se poistui sieltä, kiersi keittiön kautta kodinhoitohuoneeseen ja palasi keittiöön. Kohta rouva kipitti hammasharja suussa jonnekin ja palasi jonkin ajan päästä rätin kanssa ja lukkiutui vessaan. 

Silmiä alkoi painaa. Menin koputtelemaan oveen. 

“Et vittu tule nyt, ku mie oon täällä!”

“Niin, sie menit sinne mutta miten pitkään vielä menee?”

“Menee”, rouva avasi oven ja taputteli naamaansa rasvaa.

“Sie läksit vartti sitten vessaan.”

“Joo, mutta piti hakea puhas pyyhe, ja sitten vaihdoin samalla keittiöstä ja sitten siellä olikin puhtaat pyykit vielä märkänä koneessa ja keittiössä oli astiat ja sitten tuo lavuaari piti pestä, kun se oli likanen…”

“Nii, siun piti mennä vessaan, ku mie oon oottanu, että pääsisin…”

Rouva otti toisen rasvan. Miten monta sillä niitä on?

“Miun piti hakea pyyhe. Oisit menny sillon ku levitin sitä pyykkiä. TAI vielä parempi oisit SIE levittäny sen pyykin!”

“Tsiisus. Jos siulla on noin paljon virtaa, huomenna siivotaan nuo pihamaat.”

Rouva taputteli kolmatta tököttiä naamaansa ja huikkasi yläkertaan: 

“Lapset! Mie meen aamulla salille. Auttakaa isiä pihan raivauksessa!”

Ja sitten se alkoi köhiä keuhkojaan pihalle.

Categories
keski-ikäiset Kriisit parisuhde perhe Yleinen

Ei ole miestä karvoihin katsominen

Unen tarve ja määrä vaihtelee eri elämänvaiheissa. Se on fakta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä aiemmin uni illalla tulee ja sitä aiemmin unet aamuyöllä loppuvat.

Vauvat nukkuvat käytännössä koko ajan (mutta pitävät silti vanhempiaan hereillä…), teineille herääminen ennen iltakuutta on liian aikaista. Pienten vauvojen äidit puolestaan pystyvät säilyttämään toimintakyvyn katkonaisillakin yöunilla, ja vaihdevuodet laittavat valvomaan aamuöisin, eikä luontaisista hormoneista ole mitään apua tässä vaiheessa. Ukki säikytteli posteljoonia (silloin, kun posti vielä aamuisin kulki), appiukko on metsätöissä heti kolmen jälkeen, ja kun könkkään puolinukuksissa aamulenkille kuuden aikaan, naapurin 80 v. rouva on jo palaamassa puolimaratoniltaan. 

Omassa suvussani iltaunisuus ja aamuvirkkuus on enemmän sääntö kuin poikkeus. Yhdeksän aikaan on turha soitella kenellekään, eipä oikeastaan enää kahdeksan jälkeen. Uni tulee heti, kun tyyny hipaisee poskea. Ja hereillä ollaan kukon pierun aikaan tai viimeistään viideltä. Ikääntyminen lisää lähinnä unen katkonaisuutta.

Veljeni on nuoresta iästään huolimatta sukumme täydellinen edustaja unenlahjojen suhteen. Sammuu kuin saunalyhty heti kahdeksan jälkeen ja kiskoo minut aamulenkille ennen puoli kuutta. Sillä välillä häntä ei saa hereille edes pommi tai palohälytin. Tai niin luulin.

Meidät oli kutsuttu äitini luo alkuillan päivälliselle. Veljeni perheineen oli tulossa myös, joten tilanne oli astetta virallisempi. Mieheni oli vaihtanut kaupunkivaatteet, vaikka useimmiten yhteisten tapaamistemme pukukoodi on ehjät kalsarit. Mieheni ylenpalttinen laittautuminen alkoi huolestuttaa, kun mies kyseli tyttäriltä ripsiväriä. 

“Anteeks mitä?”

“Siis kato, tässä miun kulmakarvassa kasvaa tällainen pitkä harmaa karva, mie sen värjäisin…”

“Nyppää se irti”, neuvoi tytär.

Itse olin lähinnä lamaantunut ajatuksesta, että mies huomasi harmaan karvansa. Oliko tämä persoonanmuutos merkki muistisairaudesta?! Ukkokultani vanheneminen konkretisoitui koko ajan enemmän. Työterveyslääkäri oli sekin määrännyt purkin, purnukan ja suihkeen. Dosetin hankkimisestakin mies oli maininnut.

Toki unettomuuteni, vatsan pyöristyminen, mielialan vaihtelut, korvien kutina ja nivelkivut olivat kaikki oireita esivaihdevuosista, joten en liiemmälti kehdannut kuittailla aiheesta. Kuumia aaltoja toivoin tammikuun pakkasille. Säästettäisiin sähkölaskussa.

“Niin ja sanoi se, että jonkun vuoden päästä pitää kuulolaite hankkia.”

Tuijotin vanhusta edessäni.

“Siis ei vielä, mutta edessä se on. Tässä korvassa on heikentynyt kuulo huomattavasti. “

Miksi olin ottanut itseäni vanhemman miehen? Tunteakseni itseni nuoreksi?

“Väitätkö, että huomaat miun kuorsauksen, muttet sitä, etten kuule, kun sängyssä juttelet? Että pitää nostaa pää tyynystä ja vapauttaa tämä kuulevampi korva.”

Totta puhuakseni olin ollut aavistuksen kärttyinen siitä, että tyynypuheet olivat kovin yksipuolisia, mutta olin korjannut tilanteen juttelemalla asioita, joihin en mieheni näkökulmaa kaivannut.

“Elä huoli, voimatasot on kuin nuorella miehellä. Fyssari epäili ensin vasenkätiseksi, kun sain vasurilla niin hyvät arvot.”

Fyysisessä työssä oli hyvätkin puolensa.

“Ja hämmästyi ihan, miten oon notkeampi kuin kolmekymppiset.”

Aloin epäillä fyssarin ammattitaitoa, sillä miehelläni oli rautakangen sulavat liikkeet. Tai sitten nykynuoriso oli kehnossa kunnossa.

Matkalla äidin patojen ääreen googlettelin tehokkainta silmänympärysvoidetta tummiin silmänalusiin ja uurteisiin. Lähtiessäni olin ihaillut nauravaisia silmiäni ja vienoa hymyäni, kunnes peili oli kertonut ken on maassa kaunehin. Tyttäreni kasvot ilmestyivät peiliin. Kaikki 24 vuotta välillämme muuttuivat rypyiksi, huokosiksi, sameaksi ihoksi ja roikkuviksi poskiksi.

Ymmärsin Lumikin äitipuolta. Koska en omaa lastani halunnut myrkyttää, kielsin häntä ikinä koskaan milloinkaan tulemaan enää viereeni, kun olin peilautumassa.

Ja tekisin kiusallani omenapiirakkaa, koska keskimmäiseni ei kypsennetystä omenasta välitä.

Ruokapöydässä veljeni alkoi kertoa uniongelmistaan. 

“Arvaatko miksi en saanut nukuttua toissayönä?”

“Työstressi vai valosaaste?”

“Ei.”

“Tihentynyt virtaamisen tarve?”

“Ei vielä…”

“Heräsit omaan kuorsaukseesi?” sanoin ja vilkaisin mieheeni, joka edellisenä iltana oli havahtunut nojatuolista oman kurkkunsa korahdukseen, John Wickin mesomisesta huolimatta.

“En tällä kertaa, mutta on niin päässyt joskus käymään.”

“Pieruun?”

“Ei. Suhutan kevyesti, ettei rouva huomaa.”

“Mutta kerran se heräsi omaan hajuunsa”, veljen vaimo kikatteli pöydässä. 

“Se oli kyllä kuoleman hajuinen pieru! Ois melkein pitänyt ottaa purkkiin. Mutta ei tällä kertaa.”

“Mie en kyllä nyt enää pysty arvaamaan.”

“Heräsin rapinaan. Arvaa mikä se oli?”

“Koira? Rouva? Orava ilmastoinnissa?”

“Se kuului, kun pidin pään tyynyssä, mutta kun nostin pään, se lakkasi.”

“Miulla on päinvastainen ongelma”, mieheni osoitti minua merkitsevästi.

Mieleeni tuli naapurin korviin asettuneet korvapunkit, joiden ei pitänyt tarttua ihmiseen. Mutta ei, vastaus olisi ollut liian tavanomainen. 

“Korvakarvat! Miun korvakarvat hinkkautui tyynyliinaan!”

Ja sillä hetkellä tajusin, että veljestänikin oli tullut vanha. Pikkuveljeni oli vanha. Sehän tarkoittaa sitä… Se tarkoittaa sitä, että minä olen vielä vanhempi!

PS. Mie muuten pystyn tähän…

Kokeilu omalla vastuulla. Emme vastaa tapaturmista.

Categories
arki juhlapyhät kaaos matkailu parisuhde urheilu Yleinen

Aktiivilomailua perheen parissa

Avaa joulun vapailla some tai mikä tahansa lehti ja saat muistutuksen, että kyllä kunnon kansalainen harrastaa lomallaan talviurheilulajeja perheensä kanssa. Ajatus punaisista poskista, mäessä nauravista lapsista ja kupista kuumaa alkoi houkuttelemaan myös allekirjoittanutta. Siispä sääkartasta ennustamaan sopiva päivä suunnata laskettelurinteeseen. Pienin pääsisi ensi kertaa kokeilemaan laskemista vuokravälineillä. Lasten rinne on muutoin maksuton, joten reissun hintalappu jäisi varsin kohtuulliseksi näin jouluun tehtyjen investointien kaihertaessa vielä niin mieltä kuin tiliä.

Tuumasta toimeen, lasketteluaamun valjetessa ilmoitin iloisena miehelleni, että lähden tonkimaan tarvittavat varusteet varastosta. Kahlasin lumihangessa puuliiteriin, kapusin kurkottamaan suksipussin ylisiltä, kolusin varastosta kassin kypärineen ja monoineen ja palasin eteiseen hikisenä, mutta itseeni tyytyväisenä. Kunnes huomasin, ettei kypäräkassi sisälläkään sitä lasten kypärää, joka teiniltä on jäänyt jo aikaa sitten pieneksi ja jota olin ajatellut pienimmälle sovitella. Oliko se annettu jo eteenpäin? Vai olinko sittenkin myynyt sen jo kirpparilla? Alkoi vimmattu etsintä ja tulokseton viestittely teini-ikäisen kanssa entisen kypärän mahdollisista sijoituspaikoista. Hän oli sitä mieltä, ettei kukaan sitä olisi huolinut tai ainakaam halunnut ostaa.

Hermoa kerkesi jo pikkuisen kiristää, kun etsiessä muistelin edellisenä talvena mystisesti kadonneita teinin luistimia, joita ei koskaan löytynyt. Kadonnut kypärä kuitenkin lopulta löytyi kuin löytyikin. Loogisesti sulkapallovälineiden seasta. Ja kypärä sopi pienimmälle kuin nenä päähän. Erävoitto! Toki kypärä olisi kuulunut vuokravälinepakettiin, mutta oma on aina oma.

Eikun vaatetta ja autoa pakkaamaan. Avasin suksipussin ennen autoon viskaamista ihan vain pikaisesti tarkistaakseni, että siellä on kaikki tarvittava. Piti olla kahdet sukset, mutta olikin vain yhdet. Ei hätää! Olinkin muistaakseni joskus aikaisemmin nähnyt omat sukseni puuliiterin ylisillä irrallaan.

Kahlasin hangessa takaisin kiipeilemään ja koluamaan paikkoja. Jähmetyin tikkaiden päähän tuijottamaan ylisiä vakuuttuneena siitä, että näin varmasti väärin, kun en nähnyt omia suksiani missään muiden liukuvälineiden joukossa. Tuijotus ei tehonnut ja lopulta oli vaan myönnettävä, että oma muistini on harhainen. Hortoilin vielä tovin varastossa ympäriinsä hämmentämässä tavarakasoja, mutta suksia (jotka toki ovat sen kokoiset, että häviävät helposti) ei vaan tullut vastaan.

Seuraavaksi kaiken yllä olevan kävi toteamassa virallisesti todeksi vielä mieheni. Hän tarkisti pyynnöstäni myös autotallin, joskin jokseenkin odotetusti tuloksetta. Sillä välin mietin sisällä, voisivatko sukset lymytä jossain siellä, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mahdollista piilopaikkaa. Kyselin tuloksetta suksia myös isovanhempien asuinpaikoista ja aloitin viestittelyn teini-ikäisen kanssa vol 2. Oliko hän lainannut suksia edellisenä talvena itse tai jollekin kaverilleen? Olisiko joku voinut varastaa ne? Hän oli sitä mieltä, ettei ollut lainannut eikä kukaan niitä olisi ainakaan halunnut varastaa.

Puuttuvista suksista huolimatta lähdimme liikenteeseen ja matkalla pohdimme miehen kanssa, milloin me aktiiviharrastajat mahdoimme edellisen kerran käydä rinteessä. Mieleen nousi yksi reissu edelliselta talvelta, jolloin kävimme teinin kanssa Kolilla. Mies aprikoi, olisivatko sukset voineet jäädä sinne ja naureskelin, että en kai nyt sentään niin huoleton ole voinut olla. Mies muisteli, että viimeisenä piti palauttaa teinin vuokravälineet ja minä olin jäänyt sitä hoitamaan. Tämän myötä ja itseni tuntien suksien unohtuminen sille tielleen alkoi hiljalleen tuntumaan huolestuttavan mahdolliselta.

Pohdin ääneen, pitäisikö varmuuden vuoksi soittaa Kolille ja kysyä suksista. Olihan ne ikivanhat, mutta ajoivat silti asiansa. Oli miehen vuoro nauraa. Hän piti hyvin epätodennäköisenä, että säilyttävät edellisenä talvena sinne hylättyjä lasketteluvälineitä, jos ei ole koko sesongin aikana perään kyselty. Nielin tästä huolimatta ylpeyteni ajatellen, että ei se ota, jos ei annakaan ja näppäilin hetken valmistautumisen jälkeen Kolin vuokraamon numeron.

Puhelimeen vastasi oikein miellyttävä ja asiakaspalveluhenkinen henkilö, joka ensimmäisenä tiedusteli kadonneiden tuntomerkit. Tähän olin juuri valmistautunut etsimällä omista Google-kuvistani hakusanalla sukset ja löytänyt kuin löytänytkin otoksen, jossa näkyi suksien merkki. Luettelin merkin ja värit ja siltä varalta, etteivät ne vakuuttaisi, kuvailin vielä suksien muistuttavan jäniksen korvia. Luurin päästä kuuluikin yllättäen, että täältä kyllä löytyy aivan tuntomerkkejä vastaavat sukset ja luvattiin, että saan puhelimeeni hetken päästä kuvan, jotta voin vielä vahvistaa sukset omikseni. Tottahan ne olivat omat tutut pupun korvat ja seuraavalla kerralla löytyvät oikein nimellä varattuna Kolilta. Hyvää palvelua! Kolin reissu lienee lisättävä lomasuunnitelmiin.

Nyt kohteena oli kuitenkin lähempänä oleva, tuttu ja turvallinen Mustavaaran rinne. Olkoonkin, että maksettavaksi tuli nyt kahdet välineet. Mies halusi matkalla hakea kyytiin tavaraa Selkieltä, joten reissuun oli lähdetty hänen pakettiautollaan, jossa istuimme kuin sillit purkissa. Mies ilmoitti, ettei ole aiemmin ajanut Mustavaaralle tästä suunnasta ja pyysi laittamaan paikan navigaattoriin. Tein työtä käskettyä, vaikka tiesin, että piti ajaa suoraan, kunnes tulee käännös vasempaan laskettelukeskukselle.

Käännös vasempaan tuli, mutta tie tuntui yllättävän pitkältä. Mies kysyi, ollaanko varmasti oikealla reitillä. Nyökkäilin, että navigaattorin mukaan ollaan. Lopulta tulimme peilijäistä rinnettä risteykseen, joka haarautui talon pihaan ja suoraan jatkuva osuus oli aivan lumen peitossa. Oli todettava, että harhaan ajettiin.

Mies taiteili kunniakkaasti ja kärsivällisesti pakettiauton ahtaassa risteyksessä ympäri, ensimmäiset kirosanat tulivat auton jäädessä mäen alaosaan sutimaan paikoilleen. Viereinen mökki oli mahdollisesti Frozenin Elsan lomapaikka ja tielle takaisin vievä mäki pihan lailla jäinen. MacGyverini kaivoi muitta mutkitta takakontista sepeliä ja aloitti tien talvihoidon. Ehkä oli kuitenkin hyvä, että lähdettiin pakettiautolla. En ollut kovin huolissaan, ennen kuin minua pyydettiin avuksi työntämään autoa. Auto oli hyvin tukevasti jämähtänyt jontkaan.

Sitten tietä lähestyi toinen auto. Kenties Frozenin Elsa oli palaamassa mökilleen. Auto ajoi viereen ja ikkuna avautui: “Mustavaara? Laskettelukeskus?” Oli kerrottava ikävät uutiset ja auto ajoi Elsan pihaan oletettavasti karttaa tarkemmin tutkimaan. Kohta sama toistui ja autoja nakotti pihassa jo kaksi. Emme siis suinkaan olleet ainoat harhaan ajaneet, mikä lohdutti hieman, tosin olimme ainoat kotimaan edustajat. Eikös sitä voi ajatella ylpeyden aiheeksi? Kohta katselin tien pientareelta, kun kaksi muuta autoa jonottivat vuoroaan päästä pihasta pois, kun oma isäntä hinkkasi mäkeä sitkeästi edestakaisin. Hävetti niin, että kävin lopulta koputtamassa meidän auton ikkunaan ja pyysin peruuttamaan sen verran, että turistit pääsevät jatkamaan matkaansa. Ja helpostihan he maastureillaan mäen nyppylän selättivät.

Jälkimmäinen auto pysähtyi kohdalle ja kuski kysyi, tarvitaanko apua. Ei tietenkään tarvittu. Merimiehen geeneillä varustettu MacGyverini tokaisi, että soittaa kyllä tarvittaessa Aikun miehelle. Lopulta riittävällä peruutuksella hankittu vauhdinotto siivitti dieselin hajuisen rottelomme mäen nyppylälle. Juoksin sepelipussia kiikuttaen perässä ylös. Olipahan hankittuna ne punaiset posket ainakin vanhemmilla jo ennen varsinaisen talviurheilun aloitusta.

No olihan se matka siitä oikeasta risteyksestä Mustavaaran laskettelukeskukseen huomattavasti lyhyempi. Perillä totesimme, että emme olleet ainoita lasketteluidean saaneita. Parkkipaikka oli täysi ja välineitä sai jonottaa hiki hatussa (joka oli tuttu tunne aamusta saakka), mutta lopulta päästiin itse asiaan. Laskettelun opettelu sujui juniorilla onneksi varsin mallikkaasti, vaikka reissun aloitus ei kovin vakuuttava ollutkaan.

Itku voi tosin todistetusti tulla suhteellisen lyhyestäkin ilosta. Säästimme loppuun vielä kirsikaksi kakun päälle mäenlaskun rattikelkalla. Mies lähti mäkeen lapsen kanssa ja ajattelin ottaa lystin videolle. No, jostain syystä jarruttaminen ei onnistunut. Vauhti yltyi hurjaksi, ensin kyydistä putosi mies ja lopulta kelkka ajautui pienimmäinen kyydissä pusikkoon. Onneksi ei käynyt pahemmin, muistoksi jäi muutama naarmu ja erittäin sekava video.

Reissun kruunasi makkaranpaisto, jossa oma makkara jäi kylmäksi, ja hiilloksen hiipuessa kylmä ehti hiipiä myös luihin ja ytimiin. Enää ei ollut ainakaan hiki hatussa ja reissusta selvittyä oma koti tuntui taas parhaalta lomaparatiisilta. Siellä pääsi lämpimän saunan syleilyyn ja makkaravahinkokin korvattiin paistamalla juuri oikeanlainen makkara omassa takassa.

Oma koti kullan kallis, tosin pakko varmaan sattuneesta syystä vielä tänä talvena Kolille suunnata.

Pirre

Categories
juhlapyhät kauneus & ulkonäkö keski-ikäiset parisuhde Yleinen

Very Sexy Christmas!

“Et varmasti! Kaikki tunnistaa miut!” kirahti tämänkertaisen tarinani päähenkilö ja pääasiallinen muusani, kun kerroin inspiroituneeni blogin päivitykseen. Joten johdattaakseni epäilykset mahdollisimman laajalle joudut rakas lukija valitsemaan päähenkilön. 

Kuka on tarinani Rouva X?

  1. Rakas kaverini
  2. Pikkusisareni
  3. Joukkuetoverini

Ja nyt voimme aloittaa…

Istuimme hifistelymallin Mersussa ja odotimme X:n miehen raappaavan auton tuulilasiin näkyvyyttä. Olimme lähdössä rentouttavalle kauppareissulle joulun alla. Eipä sillä, lahjat oli hankittu lahjattomille, hupireissu siis.

Etupenkillä X käänsi aurinkoläpän peilin esiin, otti katsekontaktin ja aloitti keskustelun.

“Luin blogista, että olit yrittänyt murtautua autoon. Mie tein saman. Tai mie pääsin jo autoon sisälle…”

Miten se oli päässyt autoon värillä avaimilla?

“Tyrkkäsin siis avaimet virtalukkoon ja väänsin, mutta se ei lähteny käyntiin. Ne avaimet jumaleisson juuttui kiinni siihen lukkoon. Ja sitten siinä alko vaan välkkyä “malfunction” näytössä.”

Voi apua. Virtalukko kuulosti kalliimmalta kuin oven lukitusjärjestelmä. Toki saatoin olla väärässäkin. Esimerkiksi pieni auton ikkuna on nimittäin useimmiten kalliimpi kuin isompi ikkuna, vaikka toisin voisi luulla.

“Siis olin ottanut epähuomiossa audin avaimet. Mie en tiiä, miks meillä on audin avaimet ylipäätään, kun eihän meillä oo audia. Eiku totta, joku peltoauto jossain navetan takana! Mutta ei kai se avaimia tartteis?”

Miten monet avaimet sillä oikein oli mukana? Olihan meilläkin toki naula täynnä avaimia erinäisiinkin kulkupeleihin, mutta usein se oikea avain oli jo valmiiksi taskussa.

“Ukko oli ite vienyt toisen auton, niin soitin sitten sille, että volkkari saattaa olla nyt epäkunnossa ja miten hitossa me mitenkään selvitään töihin ja hoitoon, että mitä pitäis tehdä…”

Aa, omaan autoon oli järjestänyt vikatilan. Ja ilmeisesti vielä omassa pihassa. Sinällään positiivista, että yleisöä ei ollut kuin oravista.

“Se käski googlettaa… No mie kaivoin laukusta ne volkkarin oikeet avaimet ja näytin ja heiluttelin siinä virtalukon edessä niitä, että jos se auto tajuaisi, että ihan miulla oli lupa sillä ajaa…”

Kyllä, se oli kerännyt kaikki avaimet naulasta ja naulan vierestä mukaansa. Loogista.

“Ja se toimi! Ihan niinku tiedoksi, jos siulle joskus käy silleen, että juuttuu avaimet reikään, niin heiluttelet vaan oikeita näkösällä”, X vilkaisi taustapeilistä minuun ennen kuin alkoi ohjeistaa miestään parkkeeraamisessa tavaratalon ruuhkaisella parkkipaikalla.

X:n mies kaartoi puolihuomaamattomasti elektroniikkaosastolle. Tyttöporukalla suuntasimme vaateosastolle, koska X on saamassa vauvaa ja kaipasi edestä avattavaa yöpaitaa, joka helpottaisi piltin ruokintaa tulevaisuudessa. Itselläni oli ainoastaan miehen lahja ostamatta ja sekään ei henkeään pidätellen lahjaa odotellut, joten antauduin silmäilemään vaaterekkejä. Shoppailu ei ole lempipuuhiani, mutta nyt oli oikeastaan tarvetta. Yöpukuni housut olivat ratkenneet persauksista ja avomallisissa byysissä oli aavistuksen vetoisaa viileähkössä asunnossamme. Kevyempi mekkomallinen yöasu oli ottanut pyykkikoneessa kontaktia ruuvin kanssa ja revennyt suikaleiksi.

Uudelle yöasulle oli siis tarvetta. Hipelsin ihanaa viininpunaista mekkoa. Materiaali oli pehmeää, pitsi kaunista. Mutta yöpukua ei meidän lämpötiloissa kannattanut valita estetiikan vaan lämmöneristyksen perusteella. Hepeniin ei kannattanut satsata ennen kesäkuuta. Jos silloinkaan. 

Yritin silmäillä pitkiä lahkeita ja tunikoita, mutta punainen pitsi kutsui minua. 

“Osta se ja laita vaan ukon nimi pakettiin”, rouva X tuumasi ja pyöritti vaaterekkejä edessään.

Alennuksessahan se oli, joten iskin kärriin. Ainakin tuntisin oloni seksikkääksi. 

Rouva X valitsi rekistä harmaantuneen marjapuuron värisen, sairaalan yöpukua muistuttavan edestä avattavan kaavun ja huokasi.

“Et sitten näytä tuota Jaskalle”, X nyökkäsi pitsiunelmaani kohti ja laski sairaalakaavun sen viereen. “Ettei se tule kateelliseksi.”

Säänjumalat olivat suosiollisia ja lämpötila plussanpuolella, myös sisätiloissa, joten tarkennin pukeutua jouluyllätykseeni jo aatonaattona. Kierähdin mieheni syliin olettaakseni melko selvin aikein.

“Tää on siun joululahja.”

“Aatto on vasta huomenna”, mies tuumi ja yritti kurkistella Klondyken kullankaivajia olkapääni yli.

Aattona kuumuutta mittailtiinkin sitten keskiaikaisella elohopeamittarilla. Punaisen unelman puin, mutta kietouduin silti useampaankin vilttiin, täkkiin ja peitteeseen. 

Tapaninpäivänä olo oli jo sen verran parempi, että pystyin teoreettisella tasolla keskustelemaan erotiikasta. Yritin selvittää, millaiset vetimet miestä himottaisivat ylipäätään. Pitsi vai nahka? Mekot vai housut? Punainen vai musta? Rimpsut ja kukat vai yksinkertainen alastomuus? 

Vastaus oli ankea, muttei toisaalta lainkaan yllättävä.

“En mie siun vaatteita huomaa.” 

“Anteeksi? Sie et huomaa minuu?”

“Huomaan siut, en vaatteita.”

“Jaa…”

Kolmen tunnin mykkäkoulun jälkeen mies tajusi yrittää pelastaa tilannetta ja kaappasi syliin.

“Kyllä mie siut huomaan, mutta vaikka siulla ois nyt mitä pornohepeneitä, ei tuo siun räkäinen habitus oikein kiihota…”

Napsautin huuleni tiukkaan mutruun ja toivoin lupottavien luomieni pysyvän sen verran ylhäällä, jotta jäätävä tuijotus tuhoaisi typeryyksiä suoltavan aivolohkon kultani kallosta. Ennen lobotomian onnistumista aivastus alkoi kutittaa nenänielua ja pärskäisin kivuliaasti kolme kertaa (omaan) kainalooni ja kerran miehen. 

Suu auki ja vettä vuotavin silmin tuijotin miestäni, tuhahdin dramaattisesti räkää koristen ja poistuin.

Sota ei ollut ohi. Kylmän rauhallisesti taittelin punaisen unelmani vaatekaappiin ja kaivoin kulahtaneimman ja epäseksikkäimmän yöasuni esiin.

Ei, en sitä takamuksesta revennyttä, sillä se olisi saattanut jossain tilanteessa innostaakin.

Ehei… Aioin viettää välipäivät siinä kaavussa, jonka rinnuksilla oli maitotahroja nyt jo täysi-ikäisen esikoisen vauvavuodelta.

Categories
kaaos koronapäiväkirja parisuhde ystävyys

Doggie style – virkistystä vieraissa

Kalpeana ja koleana toukokuisena aamuna heräsin kuumeisen aviosiipan vieressä. Onneksi itsellä oli työpäivä edessä, ei tarvinnut jäädä hoivaamaan miesflunssaa potevaa potilasta. Pelkoni osoittautui vääräksi kahdella tavalla. Ensinnäkin miesflunssa oli flunssa jopa naisoletettujen mittapuulla. Mittari kohosi päälle 39 ja hikisenä ja levottomana pyörivä siippa oli siirrettävä sohvalle jo seuraavana yönä. Samoin omaa otsalohkoa alkoi jomottamaan, kurkkua aristi. Korvan taakse kohonneen patin käly diagnosoi imusolmukkeeksi. Itselle sattui opetukseton päivä, joten päätin ottaa varuilta iisisti. Katsellaan vain sarjoja, jotka ovat niin surkeita, ettei haittaa, jos torkahtaa kesken kaiken. 

Puolilta päivin alkoi oma löhöily tuottaa tuskaa. Ahdisti ja ärsytti. Jopa siinä määrin, että päätin tehdä koronatestin puolisolleni. Vanupuikon katoaminen valtaisaan sieraimeen aiheutti hehkeälle hoitsulle sen verran voimakkaan kakomisreaktion, että potilas joutui suorittamaan kaivelun itse loppuun. Yhteistuumissa totesimme, ettei minulla olisi tulevaisuutta hoitoalalla edelleenkään.

Myös kahvilayrittäjyys suljettiin ulos vaihtoehdoistani, kun olin tarjoillut miehelleni hartaudella hauduttamaani teetä, tai kuppia, jonka pohjalla pötkötteli teepussi odottamassa turhaan kylpyvettä. Oma teeni oli kyllä nestemäistä, mutta teeksi sitä ei voinut sanoa, sillä pussi napotti avaamattomana kupin vieressä.

Tauti koetteli vastustuskykyäni ja aivokapasiteettiani tehokkaasti. Energia ei riittänyt mihinkään järin vaativaan, mutta paikallaan pysyminen alkoi pakottaa sekä perskannikoissa että parisuhteessa. Ahdistus yltyi ja miehen vinkkauksesta yritin käydä ulkoilemassa eli kekkuloin kuistilla viltteihin ja villatakkeihin kääriytyneenä.

Silmäkulmasta näin jotain liikettä. Pikainen paniikinomainen vilkaisu paljasti, että metsän reunassa ei seisonut susi vaan tumma, isohko koira. Musti? Tarkensin uudelleen, sillä vaikka koira muistuttikin kovin naapurin lurppakorvaista hauvaa, jokin häiritsevä piirre otuksessa oli. Oliko tämä sittenkin uusien naapureiden koira, samanmerkkinenkin se oli? Tosin Mustin omistaja oli maininnut, että uudella nelijalkaisella naapurilla oli aavistuksen pitempi ja kiharampi turkki. Ja huomattavasti tottelevaisempikin se kuulemma oli. Koira heilutti innoissaan häntäänsä nähdessään minut kuistilla. Ehkä se oli märkänä roikkuva turkki, joka teki Mustista vähän epämääräisen näköisen. Rennosti mukana roikkuvista nahka-asusteista päätellen hauva oli omatoimilenkillä, joten ei se uusi ja tottelevainen naapurikaan voinut olla. 

Samassa oma rakkini syöksyi suoraan kaverinsa kimppuun ja pojat aloittivat kuolaisen painin mutaisella pihalla.

Huusin kuopukselle, että tulisi viemään Mustin kotiinsa. Tyttö kun asui muutenkin puoliksi kyseisessä naapurissa, Musti varmaan tottelisi tyttöä paremmin kuin minua. Itse en myöskään uskonut kykeneväni kävelemään naapuriin asti. Lapsi örisi jotain epämääräistä, jonka tulkitsin kieltäväksi vastaukseksi. Viruksesta vittuuntuneena en jaksanut jäädä taistelemaan esiteinin kanssa, vaan katsoin helpommaksi vaihtoehdoksi huhuilla koirat mukaani ja suunnistin peltojen läpi naapuriin. 

Koputtelin oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pihalla oleva juoksulanka vaikutti vahingoittumalta, mikä tuki päätelmääni, että koira oli ottanut ritolat lenkiltä. Joskus oma rakas rakkini oli tullut kylätiellä vastaan katkennut remmi kaulassa. Kuvittelin naapuriani karjumassa metsäpolun varressa. Mielikuva oli vahva,  aivan kuin olisin hänen äänensä kuullutkin, vai oliko se lapsen kiukkuamista…?

Samassa kuopus ilmestyi viereeni. 

“Katoin ikkunasta ja näytti vähän huolestuttavalta tää siun toiminta. Laitetaanko se vaan sisälle? Mie tiiän missä avain on.”

Silmäilin epävarmana ympärilleni. Olihan se nyt vähän hassua mennä toisen kotiin. Tai siis laittaa sinne koira. Entä jos oli syy, miksi koira oli ulkona. Että se ei söisi huonekasveja tai tyhjentäisi vaipparoskista.

Tytär avasi oven ja kutsuin Mustin luokseni. Koira näytti olevan hieman hämillään, mutta lopulta tuli häntää heiluttaen luokse ja saimme ohjattua hurtan sisälle. Kello alkoi olla sen verran paljon, että kohta olisi talon rouvan nukkumaanmenoaika. Eivät ne kovin kauaa olisi enää poissa.  

Naapurinrouva tulikin vastaan jo ennen kuin ehdimme poistua tontilta. Kädessä riippui kiljuva taapero ja toisessa…koira?

“Tuutteko työ kylään?” nuorin naapuri kysyi kasvot kirkastuen. Omat kasvoni punehtuivat samaan tahtiin.

“Ei myö taideta, kun… teillä… tuota taitaa olla jo vieras…”

Categories
arki parisuhde ystävyys

Liinadementiaa ja stabiilia sidontaa. Sisältää toiveohjeen!

Liinaa ei keritä ikinä koukun ympärille. Kuorman yli heitetystä kiekosta tulee nimittäin silloin tappava väline.

Yksi vaikeimpia asioita elämässäni on ollut opetella sidontaliinan käyttö. Tai mitäpä sitä valehtelemaan, prosessi on edelleen kesken. 

Toki olen erinäisiä kertoja sitonut asioita, mutta en niin säännöllisesti, että rutiini olisi muodostunut. Tosin sillä ei varmaankaan ole merkitystä, sillä pikainen gallup kyläsaunalla kertoi, että en ollut ainoa, joka kärsi sidontaliinadementiasta. Aivan sama miten monta kertaa isä, ukki tai appi, serkku, täti tai aviopuoliso oli asian opastanut. Jokainen kerta tuntuu ensimmäiseltä.

Viime aikoina olen joutunut käyttämään tuota henkisesti kiduttavaa kitkutinta melko usein. Ystävättäreni Kirsti on ollut todistamassa nöyryyttävää taisteluani viheliäisen vehkeen kanssa jokaisella kerralla. Jostain syystä Kirsti tuntuu tajuavan laitteen sielunelämän päälle. Se taas käy minun ylpeyteni päälle.

“Anna mie autan”, kaveri ehdotti, kun jälleen mietin, mihin reikään liinan tyrkkäisin. Kolo kun tuntui olevan aina väärässä paikassa.

“Ei, mie en opi tätä koskaan sitten!”

Kirsti vaikeni, mutta jatkoi kikertämistä, kun arvoin olisiko paras tyrkätä edestä vai takaa.

Tungin liinan reikään ja Kirstin hyväksyvän nyökkäyksen jälkeen uskaltauduin vääntämään kahvasta. Räikkä rutisi ja metalliset ikenet imaisivat liinaa sisäänsä. Kolminkerroin ja kierteellä. Seuraava ongelma saapui ennen aikojaan. Miten sen saisi pois!? Vetämällä. Ja minä vedin, mutta mitään ei tapahtunut. 

Kirsti ei sanonut mitään, mutta sormiliikkeistä päättelin, että vimputin piti kääntää toiseen suuntaan. Ja kas, johan alkoi liina kulkea.

Aloitin alusta. Nyt varoin, ettei liina pääsisi lipsahtamaan kaksinkerroin. Reiästä sisään ja rytmikästä runkutusta.

Silloin Kirsti ei voinut olla puuttumatta. Toki kesti hetken, ennen kuin naurunröhötyksestä sain selvää.

“Siun pitäs varmaan laittaa tuo toinen pää kiinni.”

Onneksi kyseessä ei ollut pitkänmatkan kuljetus, vaan niin sanottu stabiilisidonta, sillä käteni jälki ei herättänyt luottamusta edes itsessäni. Mutta kyllä se paikallaan pysyi! Kun makrameetyön ja S&M-fetissin sekasikiö oli aika purkaa, en muistanut mitä piti tehdä. 

“Ihan samalla tavalla ku äsken”, Kirsti parahti. “Et sie tätä nyt oo voinut tuossa ajassa unohtaa!”

Aivan kuin mieheni olisi käyttänyt juuri samoja sanoja… ja samalla ääneen painolla. Ja juuri samanlaisessa tilanteessa! Dejavu!

Sidontaliina for dummies!

Koska en siis ole ainut, jolle sidontaliinan toiminnan tajuaminen tuottaa vaikeuksia, pyysin miestäni opettamaan (jälleen kerran) ja auttamaan kuvauksissa. Arvelin, että se pönkittäisi puolison identiteettiä, kun saisi kerrankin neuvoa minua ja vielä luvan kanssa. No, sai maistiaisen minun työpäivistäni…

Kahvan vääntäminen helpottuu, kun lukituksen aukaisee. Se tapahtuu kahvan lärpäkettä alas vetämällä.
Mie: “Tää ei liiku!”
Mies: “Väännä sitä kahvaa. Miten hitossa sie voit unohtaa, kun just näytin?”
Aukko asetetaan suoraan, ja liinan pää pujotetaan ikenien väliin.

“Se reikä laitetaan tälleen suoraan.”
“Aaa… mie laitoin viimeks sen silleen pystyyn…”
Huokaus. (Miehen.)
“Miten mie saan sen sinne kun se on nyt tuolla alhaalla?”
“No siitä kahvasta vääntämällä.”
Syvä huokaus. (Miehen.)
Tässä vaiheessa on hyvä tarkistaa, että liinojen toiset päät ovat kiinni jossakin.

“Miks sie niistä koukuista otat kuvan?”
“Että pitää muistaa kattoa, että ne on kiinni jossain.”
“Voiko ne joku muka jättää irti?”
“No, niin on saattanut joskus käydä… Mutta se oli stabiilisidonta.”
“Mikä?”
“Että sitä sidottavaa ei liikutettu vaan lähinnä pidettiin hetki kasassa.”
Liina kannattaa kiristää käsin mahdollisimman pitkälle, muuten saattaa jännetupit tulehtua vemputtamisesta. (Kiitos Kirsti vinkistä!) Lopullinen kireys hankitaan kahvaa ylös ja alas kääntämällä. Takavasemmalla tupakkapaperi paloi kiukkuisesti.
Kahva alas päin, niin liina ei lähde luvatta löystymään.
Liinan pää on hyvä solmia tiukasti kiinni. Mies ei arvostanut virkkaustani. Kts. kuva. Liina olisi hyvä myös kiinnittää tukevasti rahtiin. Ei esim. tonkan irtonaiseen kanteen. Lavastettu lastaus, jota ei ole testattu kylätien montuissa eikä suositella kokeiltavaksi.

Kuvausprosessin (sekä edeltävän opastuksen) aikana vahingoitettiin ainoastaan puolisoni hermoja. Love you!

Categories
kaaos keski-ikäiset Kriisit parisuhde perhe

Vapise Supernanny! Tässä tulee kasvatusvinkki nro 1!

Kaikki hyvät vanhemmat ovat varmasti kokeilleet kiristyksen, lahjonnan ja uhkailun pyhän kasvatuksellisen kolminaisuuden. Tähän löysin täydentävän neljännen elementin eräänä viikonloppuaamuna, kun koin lievän hermoromahduksen. Yö oli mennyt poikkeuksellisesti nukkuessa, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Vuorokauden päästä tiesin yrjötaudin vietelleen limakalvojani, mutta tässä vaiheessa tulkitsin olotilani perinteiseksi vitutukseksi. 

Kyhjötin olohuoneen nojatuolissa ja siemailin pahvilta maistuvaa aamukahvia. Aurinko ei ollut noussut vielä, mutta kirkas päivä oli tulossa, niin sameana hohtivat ikkunat. Pölyä ei tasoilta voinut erottaa limpparintahmalla levyyn liimattujen astioiden, kynien, kynsisaksien, laastareiden, parittomien sukkien ja karkkipussin riekaleiden alta, mutta tiesin sen siellä olevan. Kissa pyöri haloista karisseissa roskissa, lattialla koirasta karisseet karvatupot jahtasivat toisiaan. Piski itse istui vieressä ja vinkui lenkille. Keittiössä tiskit oli kasattu huojuviksi torneiksi ja kodinhoitohuoneessa pyykkivuori oli jo romahtanut lattialle. Lämpötila huiteli sisätiloissa vähän päälle kymmenessä eikä polttopuista vastaava muksu ollut kotona.

Kuulin kuinka korvien välissä pinna kiristyi kitisten äärimmilleen ja pamahti sitten kivuliaasti ohimoille. 

“Miksi aina minä! Mie siivoan… pesen…. siivoan… lenkitän… kannan…. Miks aina minä! Kyllä mie tiiän, että te ootte kipeitä, mutta mie… en… Ja nyt mie lähen hiihtämään!”

Oikeastaan oli positiivista, että uni oli harjannut amyloidia aivoistani siinä määrin, että kykenin marttyrointiin.

Mies ei sanonut mitään, mutta ilme kertoi kaiken. Suksin siis kuusikkoon naama räässä ja kyyneleissä. Ei, suksi ei luistanut, hartioita pakotti, mutta loppujen lopuksi aurinko teki ihmeitä tai ladun varresta yhytetty kaveri.

Kun tulin kotiin, oli koira lenkitetty, lattiat imuroitu, keittiö tyhjennetty  ja vessa siivottu. Suolavesi valui jälleen poskille. Tällä kertaa onnesta. 

“Anteeksi! Te ootte ihania! Ja mie ehkä tartteen miun aamulenkin.”

“Niinpä! Mie jo lapsille sanoin, että mitä helvettiä sie siihen jäit aamulla pyörimään, kun siun pitää päästä heti pihalle. Heti.”

Mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni puolison, joka tunnisti tarpeeni paremmin kuin minä itse?

Sitten iski syyllisyyden tiskirätti vasten limaisia ja turvonneita kasvoja. Varoittamatta räjähtelevä äiti traumatisoi lapset! Niistä tulee hyväksikäytettäviä miellyttäjiä, hermoheikkoja toisten mielialojen ilmapuntareita! Vaikka kuinka jälkikäteen anteeksi anelisin, syntyneitä vaurioita se ei korjaisi. Tai sitten ne alkavat pikkurikollisiksi saadakseen huomiota, jota eivät ylikuormittuneelta äidiltään saa. Paitsi teini, joka välttelee ammattimaisesti kaikkea huomiota.

Ei auttanut, vaikka kuinka toistelin mielessäni, että kaikki vanhemmat traumatisoivat lapsensa tavalla tai toisella. Syyllisyys oli piinaavaa.

Kuopuksen valmistama lounas piristi olotilaani, mutta aurani saattoi silti hohtaa hitusen negatiivisena.

“Äiti?”

“Niin?”

Tenava katsoi minua pää kallellaan ja mietti.

“Ehkä mie kysyn kuitenkin huomenna.”

“Ei, kyllä mie nyt jaksan kuunnella.”

Lapsi harkitsi hetken ja puisteli sitten päätään. 

“Ei, kyllä mie varuilta ootan huomiseen.”

Seuraavana aamuna kuopus toi aamukahvin sänkyyn. 

“Tässä. Siun kannattaa juoda tää täällä, ettet samalla kato mikä kaikki on sotkussa. Ja sitten lähdet heti lenkille.”

Lapsi kaivautui kainaloon. 

“Traumatisoiduitko sie, kun mie silleen eilen kiukkusin?” 

“En. Se on ihan ok, että sie välillä raivoat. Muuten me ei saatas mitään kotitöitä tehtyä. Mutta ens kerralla huuda sitten kun velikin on kotona.”

Categories
juhlapyhät Kriisit parisuhde teinit Yleinen

Parisuhdetesti: Viikonloppu kaksin – ensimmäistä kertaa 15 vuoteen!

En uskonut tämän päivän koittavan ihan vielä. Oikeastaan se oli vähän kuin joulupukki, epäilin oliko sitä oikeasti olemassakaan. Siksi yllätyin, kun kesken hellettä hönkivän maanantain varmistui, että olisimme mieheni kanssa viikonlopun käytännössä kaksin. Mökillä, jossa älypuhelin taantui kelloksi, sillä nettiyhteys toimi mielivaltaisesti tontilla siirtyvällä puolen neliön alueella.

Teinit aikoivat (ilmeisesti edellä mainitusta syystä) viettää viikonlopun kotona, huoneissaan ja mielellään vielä peiton alla, ja kuopus tilattiin serkkunsa seuraneidiksi. En kokenut suurta intohimoa raahata mököttäviä teinejä kesäiltani iloksi, joten harkitsin riskejä hetken. Omatoimisia lapset olivat, selviäisivät kyllä. Ehkäpä teinit jopa ansaitsisivat lomalla edes päivän ilman äitiä. Olisimme kuitenkin juoksumatkan päässä, joten voisin piipahtaa illanvilakoissa tarkistamaan tilanteen.

Ikäkriisi iski, kun tajusin, ettei siihen kovinkaan monta vuotta menisi, että tämä olisi arkea. Olisimme vain kahdestaan. Entä sitten eläkkeellä, kun töihinkään ei pääsisi karkuun?! Parisuhdekriisin välttääkseni aloitin syvälliseen parisuhdekeskusteluun. Nyt kun meillä oli aikaa.

“Kultsi, jos meillä on kaksi erilaista koiraa ja koirat muistuttaa omistajiaan, niin kumpaa me muistutetaan?”

Katsoimme koiria. Toinen, vanha ja lihava makasi silmät ummessa kuono ruokakipossa. Nuorempi makasi kaivamassaan kuopassa ja kävi tuijotuskilpailua mustarastaan kanssa, joka oli pomppinut muutaman metrin päähän säksättämään koiralle. “Fliiry tsi-tsi fliiry tsi-tsi”. Sitten koira kyllästyi ja säntäsi pörriäisten perään.

“Tuo pullero ehkä enemmän minuu, ja tää toinen ehkä enemmän sinuu…” 

“Mie muuten ostin sille dieettiruokaa…”

“Se ei tarttee sitä. Se on ihan liian vanha sellaseen kidutukseen!” 

Tulipas se vakuuttavalla äänenpainolla. Puhuiko se koirasta vai itsestään?

“Mie nyt muuten varoitan sinua, että kunhan sie alat vielä tuosta kasvattamaan tuota elintasokumpua, pistän siut dieetille. Tää oli siis ilmoitus, en tule varoittamaan asiasta enää.”

“Alat sie syöttämään miullekin FatDogSlimiä? ‘Tää on uutta lihankorviketta’.”

“Jos tuo koira ei sitä vieläkään huoli, niin erittäin varteenotettava ajatus.”

Kiikutin kännykän mieheltä salaa kuuluvuusalueelle. keskimmäinen oli ilmoittanut puolitoista tuntia sitten menevänsä uimaan ja kuopukselta oli tullut kuva. Poikaseni poseerasi Ruotsin rajalla! Olin melko varma, että laitoin sen Kuopion linja-autoon. Ilmankos se lauloi passi ja hammasharja -klassikkoa pakatessaan…

Naputtelin teineille viestin. Molemmille ja esikoiselle vielä tekstarin varmuuden vuoksi. 

“Ootko kotona? Onko jo tullu uimasta? Ootteko syöneet?”

“Oon on tillu ollaan suöty”

Koska oikeinkirjoitus oli normaalilla tasolla, en epäillyt alkoholin luvatonta käyttöä. 

Luonnon armoilla – paskovat pääskyt ja terroristimurkut

Mökillämme on heikon kuuluvuuden takia otolliset olosuhteet keskittyä olennaiseen. Olimme ihastelleet sammakonpoikasia, nuorta ukkometsoa lähietäisyydeltä sekä lammellamme kalastavaa sorsaa. (Sorsasta ja metsosta tuskin olisi havaintoa enää metsästyskauden alettua.) Sorsan lähdettyä ja vapautuskäskyn jälkeen ihastelimme myös lampea ympäri uivaa koiraa, joka koetti löytää sorsan. 

“Hei kato! Sillä mustarastaalla on pestä tuolla aitan räystään alla!”

“Ai on? Eikö ne oo jo lähteneet pesästä?”

“Siks se varmaan säksättää tässä koko ajan meille. Tiesitkö, että meillä on muuten pääskyn pesä kotona?”

“Missä?”

“Räystään alla.”

“Missä räystään alla?”

“No siinä päädyssä, korkeimmalla kohdalla keskellä.”

“Niin mutta aitan vai talon päädyssä?”

“Talon.”

“No voi vitun vitun vittu. Vittuako ne sinne!”

Mistä lie lapset oppineet kiroamaan…

“Mitä sie nyt? Yks pesä..”

“Ei me sille nyt enää mitään maheta, mutta tiiätsie miten paljon yks pesällinen pääskysiä paskoo?”

“No, en tiiä…”

“Ens syksynä tiiät.”

“…”

“Kun paskosivat yhestä reiästä, mutta ei, se pitää roiskaa koko seinä. Sitä saa pestyäkään millään sieltä ylhäältä. Voihan vitun vitun vittu.”

Yritin harhauttaa. 

“Kato miten paljon muurahaisia!”

“Ei jumalauta! Ne on hevosmuurahaisia! Ne syö meidän mökin! Pitää myrkyttää…”

“Ei myrkytetä, kun mehiläiset kuolee.”

“Niitä saa millään pois.”

“Etitään joku luonnonmukainen menetelmä. Otetaan kanoja? Mistä tuli mieleen, että pitää kysyä onko lapsilla kaikki ok.”

“Anna niitten olla rauhassa!”

Raksamies on rakasmies

Hankimme pienen erämaamökkimme paetaksemme pysyvän kotimme ylläpitotehtäviä. Mutta koska mies on kykenetön pelkkään oleiluun, alkoi mies suunnitella siltaa tontin läpi virtaavan puron yli.

Koska kotona, pihan perillä oli jemmassa sekä kavereilta haalittua runkotavaraa että kierrätettyä lautaa, mies suostui lähtemään tarkastuskäynnille kotiin. Mies lastasi kierrätysjätekuormansa ja hyödynsi toimivan netin, minä laskin, että teinejä oli sovittu määrä.

Vaarallisempi oli viivoitin varpaalle kuitenkin.

Mies uurasti helteestä välittämättä. Hikipisarat tippuivat nenän päästä ja lähes kuuli, miten hartiat alkoivat muistuttaa kärventynyttä kabanossia. 

Miehen väkertäessä runkoa rakentelin vanhasta vesisäiliöstä kylmäkaapin, tyhjensin toisen huussin ja suppailin lasten lautalla lammella.

“Nyt se on valmis. Pitänee soittaa poika kaveriksi nostamaan. Tässä tarvitaan lihaksia.”

Kohta poika viiletti paikalle ja kolmisin aloimme raahata rakenteita rantaa kohti. Minä ja poika otimme toisen pään, mies toisen. Lopulta saimme hitkutettua puolen tonnin painoiset palkit puron yli. 

“Pitää siirtää tuota toista viis senttiä…” 

Poika oli jo kadonnut, joten tartuin palkkiin.

“Kultsi, sitä toista.”

“Aa! Helpottaa, jos nostetaan samaa palkkia.”

“Äh, tää ei mihinkään liiku!”

Ihmettelin miehen tuskailua.

“Aa! Miulla liikku.”

“Kultsi, sitä piti siirtää tänne päin, ei sivulle.”

“Aa! Helpottaa, jos siirretään samaan suuntaan.”

Yllätykseksemme saimme rungon paikalleen ilman henkisiä tai fyysisiä vaurioita.

“Voinko mie vielä auttaa?”

“Osaatko sie käyttää sirkkeliä?”

“Riippuu miten millintarkkaa jälkeä pitäis olla.”

“Ei ole millistä kiinni.”

“No, sitten osaan.”

Jostain syystä rättikässässä millit ovat kohdallaan, mutta puutavaran kanssa mitta helposti heittää.

“Oot sie käyttäny käsisirkkeliä? Ootahan ku mie näytän…”

Mies otti työkalun käteensä ja katsoi tiukasti silmiin. 

“Tämä on se vehje millä Pete sahas sormensa irti.”

“Asia ymmärretty.”

Seurasi viiden minuutin luento ja demonstraatio, miten terä saattaisi tarttua ja lähteä omille reiteilleen.

“Ei sormia terän eteen. Ikinä.”

“Ei ikinä.”

Selvästikin olin lomamoodissa, sillä jaksoin ottaa ohjeita vastaan ja sisäistää ne.

Tuntia myöhemmin herkistelimme euforisilla ja metaforisilla tasoilla.

“Rakennettiin tulevaisuudelle silta!”

Mitä viikonloppuna opimme?

  • Valvomattomat teinit menevät nukkumaan samoihin aikoihin kuin keski-ikäiset heräävät. 
  • Energiajuomat (aspartaami) on hermomyrkkyä muurahaisille. Myös kahvinporot ja sitruuna toimivat. 
  • Muurahaiset voi myös hävittää polttamalla niiden pesä. Ei suositella metsäpalovaroituksen aikaan.
  • Bikinit eivät sovellu sirkkelöintiin, sillä sitten on sahanpurua joka paikassa…
  • Naulapyssystä lähtee viheltävä ääni.
  • Nurmikko olisi syytä leikata ennen kuin se on seitkytä senttistä.
  • Miehen hautajaisissa soitetaan Turmion kätilöiden Sinulle ja minun hautajaisissa Ramses II:n Villieläin. Toinen on romantikko, toinen haluaa kostaa jälkeen jääneelle.
  • On todennäköistä, että selviämme, kunhan lapset lähtevät kotoa. Vaikka ilman nettiä.
Categories
parisuhde Yleinen

Kaksi vanhaa puuta

On aurinkoinen lauantaipäivä. Harvinaista kyllä, vietämme sitä kesämökillä koko perheen voimin. Mieheni, joka on toiminnan mies ja jota ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua sohvaperunaksi, alkaa jo aamusta liikehtiä tontilla. Aamupäivällä hän hyppää metsurin vermeisiin ja toteaa, että nyt kaatuu koivu poikineen. Mikäpäs siinä – olemme jo kesällä päättäneet karsia puita rannasta, jotta maisema pääsisi edukseen.

Leikin pienimmän kanssa lumikakuilla, kun kuuluu ensimmäinen rysähdys. Pieni koivu on pötkällään jäällä. Kun mies ryhtyy mittailemaan katseellaan rannan järeämpää koivuyksilöä, alkaa epäilyttämään. Siis minua.

– Et kai sinä tuota isoa yksinäs? Rysähtää suoraan mökin päälle! huudan.

Mies nostaa metsurinkypärän visiiriä ja karjuu:

– No eihän se nyt sinne asti edes yllä!!

– Yltää se! Pitäskö olla joku kaveri??!

– En minä jumalauta ole ensimmäistä kertaa asialla. Oon viistoistakesäsestä asti ollu savotassa!

– Mutta mistä sinä voit tietää mihin se kaatuu?!! Tökkäset sormella oikeeseen suuntaan ja toivot parasta?

– Tiedän varsin hyvin, mihin se kaatuu. Toistan: olen viisitoistakesäisestä tehnyt metsurin hommia. Käynkö hakemassa pensselin? Voit mennä siitä sisälle maalailemaan piruja seinille! ukko manailee ja vetää sahaa käyntiin.

Pienin siirtää katsettaan koivusta minuun ja minusta koivuun ja tarkkailee eleitäni huolestuneena. Yritän pysyä rauhallisena, mutta hoputan lastani mökin taakse suojaan. Tyttö alkaa nyyhkyttää ja kysyy, jääkö isi puun alle. Vastaan ei, mutta en kuulosta kovin vakuuttavalta. Kurkimme varovasti mökin nurkalta, joko latva huojuu.

Pian kuulen järven jäältä moottorin pärinää ja riemunkiljahduksia. Tunnen kuinka sydäntä alkaa kylmää. 

Moottorikelkka!

Poika on parhaillaan antamassa kelkkakyytiä ystävälleni Piitulle ja tämän pojille. Ajavat takuulla suoraan puun alle ja surman suuhun! 

Uskaltaudun esille piilostani ja alan huhuilla ja viittoa erinäisin pyörivin käsimerkein järven suuntaan kiinnittääkseni mieheni huomion. Mies nostaa kypäräänsä ja huokaisee. Otsalla näyttää olevan kypärän lisäksi kyrpä.

– Niin?!

– No kun ne lähti just kelkalla tonne jäälle. Ne ajaa suoraan puun alle! 

– No ei aja. Minä OSAAN ENNAKOIDA asioita. Toisin kuin eräät. Minä havainnoin ympäristöä, mies parahtaa ja laskee visiirin.

Pian alkaa saha laulaa. Kohta mies pitää taukoa ja tähyää latvoihin. Lähtee sitten hakemaan jotakin autoltaan. Minä osoitan sormellani vielä pystyssä seisovaa koivuvanhusta ja avaan jälleen sanaisen arkkuni:

– Mitä luulet, onkohan sillä sielu?? Tuntuu että se katsoo suoraan silmiin ja rukoilee, että älä kaada minua!

Mies pysähtyy, katsoo kärsivän näköisesti silmiini ja pudistelee päätään.

– Ei saatana. Rupee nyt vielä pirunmaalailijasta puunvoitelijaksi.

Samassa poika päräyttää Yamahalla mökin pihaan, ja pian todistamme yhdessä Piitun ja poikien kanssa puun viimeistä voitelua. Kuuluu rysk, kun puu putoaa jäälle. 

– Tuolla se nyt kuiskii sulle! Voit lopettaa niitten nitrojen syömisen! ukko huutelee rannalta.

Kun tiirailemme uudistunutta rantamaisemaa Piitun kanssa, tuumimme, että vielä kaksi koivua joutaisi paremmille mahlamaille.

– Silmä sanoo, että pitäs kaataa vielä tuo ja tuo, huudan miehelle ja osoittelen rantaan.

– Voit käydä kirveellä tekemässä loven ja merkata ne, mitkä haluat kaataa. Ettei tule väärinkäsityksiä.

– No tuo ja tuo. Et sinä voi erehtyä, jos minä osoitan tuon ison koivun vieressä olevaa koivua ja sen vieressä olevaa koivua.

– Mene nyt vaan merkkaamaan ne.

Menen puolitiehen vastaan ja osoitan koivuja edelleen sormella.

– No vittu tuon ison koivun ja tuon koivurykelmän välissä olevat kaksi koivua. Et voi erehtyä.

– Kun sanot TUO tai TÄÄLLÄ niin koordinaatit ei hirveenä kerro mitään. Muistellaanpa jouluaattoa vuonna 2009, kun eksyit Vuonislahteen ja soitit “Minä oon täällä, mihin minun pittää mennä?”.

Tikulla silmään, kuka vanhoja muistaa!

Oikeat koivut mätkähtävät pian jäälle ja ukko siirtyy saunan taakse mäntyjä potkimaan. Kun saha alkaa soida, iskee tutuksi tullut kylmäävä tunne.

Kissa!

– Missä kissa?! Tuossa se oli vielä äsken kuistilla, panikoin Piitulle.

Mies ei onneksi kuule sahansoitoltaan.

– Se ei varmaan tieten tahtoen mene moottorisahan lähelle, Piitu virnistelee.

Totta.

Kun puut on kaadettu, mies aikoo vetää ne moottorikelkalla jäältä pihamaalle.

– Minkä takia ne pitää vetää kelkalla tänne? Minä katkosin ja karsisin ne sahalla tuolla jäällä ja kantaisin pöllit ja risut tänne, ihmettelen.

– Minä tiiän mitä teen. 

– Eikö vaan olis helpompi tehä se tuolla jäällä? En voi ymmärtää.

– Jos lohduttaa niin kovin usein en minäkään ymmärrä sinua. Ne tuodaan tähän pihaan. Piste.

Kun koivut on vedetty pihamaalle, alamme siskon, Piitun ja lapsien kanssa karsia runkoja ja kantaa risuja kasaan. Ensitöikseni pelastan kimpun oksia maljakkoon, jotta kevät ja hiirenkorvat saapuisivat nurkilleni nopeammin. Sitten saan idean. Olen aina ihaillut sisustuslehtien ja lavastettujen unelmakotien koivunrungoista tehtyjä taideteoksia ja käsieni ulottuvilla on nyt elämäni teos, joka huutaa tekijäänsä.

– Voitko pätkiä tämmösiä reilun metrisiä halkoja mulle noista ohuista rungoista? kyselen mieheltä ja mallaan käsilläni oikeaa pituutta ilmaan.

– Ja mitähän varten?

– Taideteosta.

Mies on jo niin turtunut ideoihini, jottei jaksa kommentoida. Hän katoaa äänettömästi pakettiautonsa uumeniin ja ilmestyy Makitan moottorisahan kanssa takaisin.

– Rouva on hyvä ja sahaa itse.

– Oota mie käyn kattoo pääskö se tyttö sisälle vai…

– Et lähe nyt, keskity. Kuuntele. Kuuntele ja katso kun minä neuvon, miten tämä toimii. Painat tästä ja katot että palaa vihree ja sitten painat molemmista kahvoista yhtäaikaa.

Teen työtä käskettyä. Pian alkaa terä pyöriä ja moottori päristä.

– Potkaseeko tää?

– Kokkeile millasen säväyksen se antaa.

Kokeilen sahaa maassa makaavaan koivunrunkoon ja pian jaloissani kellii halko. Ja toinen. Ja kolmas.

Mies katselee innostumistani aavistuksen huolestuneena.

– Tää on kivaa. Voiko tällä sahata jalkaan? kysyn.

Mies on hetken hiljaa ja hakee sanoja.

– Paskooko karhu mettään?

Categories
parisuhde Yleinen

Hopeinen kuu (parisuhde edit)

Hopeinen kuu luo lammelle siltaa,
Ei tulla ain’ voisi kai illaksi rantaan?!
Odotan turhaan miestäni, varmaan.

Se taas halliin karkas, uus on auto harmaa.

Vapaus vaatii hohtavaan rantaan,
Sinne tiedän mä nyt vain metsäpolun parhaan.
Koira nyt kuuta kanssain katsoo, talli lienee, miehen niellyt.
Hopeinen kuu luo lammelle siltaa.

Hopeista kuuta kaksin katsoo?
Ei tulla koskaan voisi kai sellaista intoo…?
Odotan turhaan, myös lenkkiseuraa.
Mies kun halliin häipyy, vaimo metsään karkaa.

Pimeys saapuu, nauran ääneen
Lamppuni tiedän mä nyt taas niin kotiin jääneen.
Vieras on nyt reitti tuttu, pimeys vienyt näön lie nyt.
Kaadu en metsäreitillä koskaan…


En koskaan!

Alkuperäinen sanoitus: Reino Helismaa / Gualtiero Malgoni / Eino Johannes Virtanen

Categories
keski-ikäiset parisuhde Yleinen

Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+

Katsoimme mieheni kanssa torstai-illan ratoksi Temptation Islandia. Lähtökohtaisesti formaatti on kummallinen. Porukka lähtee testaamaan sitoutumistaan paratiisisaarille tai Lapin loistoon eristykseen muiden aikuisten kanssa. Kolmen viikon bilettäminen ei testaa sitoutumista millään tavalla. Kysehän on poikkeustilasta, jonka jaksaa kärvistellä milloin vaan. Normaalisti lähimmäksi tilannetta pääsee firman perinteisissä pikkujouluissa.

Sen sijaan kolme viikkoa arkea mahataudista, allergiasta ja täistä kärsivien lasten kanssa, kun pesukone ja auto on rikki, vessanpönttö tukossa ja Wilma laulaa, siinä on testiolosuhteet kohdallaan. Miestä tekisi mieli helliä, mutta aina joku on kotona tai toinen nukahtaa jo ennen kuin ehtii sohvalle viereen. 

Kyllä se on arkisena maanantaiaamuna vaarallisempaa nähdä, kuinka naapurin trimmattu nurmikko vilahtaa aidan takaa. Helposti alkavat somesydämet lennellä, kun kaipaa vähän pakoa arjesta. Voi haaveilla naapurin kuumasta metsuriseksuaalista tai työpaikan futispyllystä tai pelastavasta HelpDesk-tyypistä! Unelmoida, kuinka tulinen rakastaja tarjoilisi shampanjaa ja vaahtokarkkeja takkatulen ääressä.

Tai oikeastaan riittäisi, jos ostaisi sen shamppanjan.

Tai jos se vain veisi perheen kolmeksi tunniksi retkelle ja saisi nauttia hiljaisuudesta itsensä kanssa. Voisin vaikka maksaa…?

Kolme viikkoa viettelevien sinkkujen välttely ei tekisi tiukkaakaan, kun keskittyisi olennaiseen, sillä muutaman viikon biletysloma arjesta kuulostaa aika luksukselta. Siis jos biletyksen korvaisi unella. Tai voisihan siellä vähän bilettääkin, mutta biletyksen olisi tapahduttava klo 17-21 välisenä aikana, jotta yöunet olisivat riittävät. 

Mutta sinkkujen on oltava iältään sitten ainakin kolmekymmentä, että niitten juttuja jaksaa kuunnella. 

Siltä varalta. että joskus tehdään Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+, määritimme rajat.

RAJAT

1. Kimppasauna on ok. 

2. Nukkua saa toisen vieressä, mutta

a) ei saa pyöriä, jos toinen haluaa nukkua. 

b) ei saa herättää aamulla ennen seitsemää, jos toinen haluaa nukkua. 

Oikeastaan on parempi, jos nukkuu jonkun kanssa, se voi herättää, jos lopettaa hengittämisen. (Koska uniapnea.)

3. Saa rasvata sinkkua tai tulla sinkun rasvaamaksi.

a) Sinkkua ei saa pyytää rasvaamaan peräpukamia.

b) Sinkulle ei ylipäätään saa kertoa peräpukamista tai lasten täistä. Eikä synnytystarinoita!

4. Bileissä ei saa juoda enempää kuin kaksi, koska se vaikuttaa yöuniin. Ja vettä pitää juoda väliin.

5. Alastomuus on ok, mutta helikopteri ei. Eikä alasti painiminen.

6. Vain ehjiä alushousuja saa käyttää, koska kamerat.

7. Treffeillä ei saa nukahtaa. Se on epäkohteliasta.

8. Nukkumaanmenoaika on klo 22.

Categories
parisuhde Yleinen

Vertailussa: Mies ja koira


Olen aina uskonut olevani kissaihminen, mutta nyt voin myöntää, että minussa on myös koiraihmistä. Koira on monessa asiassa jopa hauskempi kuin mies. Mutta on miehelläkin puolensa…

Koira ilahtuu aina minut nähdessään niin paljon, että hyppää syliin ja nuolee antaumuksella. Myös aamuisin. Mies ei.

Koira ilahtuu, kun laitan housut jalkaan. Mies ei edes huomaa. 

Koira lähtee mielellään lenkille vailla päämäärää. Miehen kanssa päästään lenkillä roskikselle asti ennen kuin perheriita iskee.

Koira haisee yleensä paremmalle. Paitsi jos on pyörinyt paskassa tai kompostissa. Mies ei pyöri kompostissa, mutta ui öljymontussa.

Koira tyhjentää kissanvessan. Mies ei. En tiedä kummalle suurempi miinus.

Koira vie vähemmän tilaa sohvalta kuin kaljamaha ja kaksi metriä keski-ikäisyyttä.

Koira on sosiaalisempi kuin mies. Pikkurakki kiertää kaikki naapurit joka päivä eristyksestä välittämättä. Ikämieshurtta liittyi metsästysseuran makkaranpaistojaostoon. Istuu nuotiolla muina koirina. Mies saa seuratoiminnasta ihottumaa.

Koiran harrastukset tulevat halvemmiksi. Se ei osta kuukauden sisällä kolmea autoa, releitä, tiivistesarjoja, sylinterinkansia, tulppia, puolia, laakereita, kierrejousia…. Eikä haaveile subbarista. Koiralle riittää kuollut hiiri, elävä kana tai käpy.

Mies ei kuseksi ihan joka paikkaan. Koira otti kuseksimisenkin harrastuksena, kun vein sen agilityyn. Sen sijaan, että olisi hyppinyt, kiertänyt ja ryöminyt, piski pissi, ruikki ja merkkasi joka helkkarin putken, esteen ja kepin. Ohi juostessaankin pystyi vauhdista merkkaamaan. Erityistaito kai sekin. Kiristi. Kotona rakensin lapsista esteet. Jukolauta! Kyllä nyt pitää yhden koiran oppia hyppäämään, kun hyppäähän se pöydällekin ja häkin ovesta läpi. Ja hyppihän se elävien esteiden yli vallan mainiosti. Ei onneksi kuseksinut niitä.

Mutta pisteet Hulda-Hallin Henkalle, että hermot kesti “erilaisia oppijoita” ja niiden koiria. Henkalla oli hikinen homma saada miut ja kaverini oppimaan kumpi käsi on oikea ja kumpi vasen ja kumpi niistä käsistä on milloinkin koiran puolella.

Mies on helpompi palkita. Agilityssä kouluttaja vinkkasi, että palkitse koira lelulla tai namilla. Yritinhän minä. Jäniksen turkilla, raa’alla hirvenlihalla, kaverin vinkulelulla, kutsuin ja kehuin, anelin nelinkontin. Ja kilin.. Miehelle riittää pullo vehnäolutta. Hätätilassa puolikas. 

Mies ei vaihda karvaa monta kertaa vuodessa, vaan kaljuuntuu kertarytinällä. Partakarvatkin on keskitetty lavuaariin eikä levitetty ympäri taloa. 

Ja mikä parasta, mies ei ole nalkissa naapurin nartun kanssa.

(Julkaistu aiemmin 7.5.2020)