Jos on olemassa miesflunssa niin naiset saisivat kärsiä siitä. Tai ainakin rouva. Olisi hiljaa edes joskus.
Kävi taas niin kuin meillä on tapana, puolet perheestä oli sairaana, paitsi rouva. Ja sillä tuntuu aina silloin olevan joku helvetillinen tarve sisustaa, remontoida tai järjestää teekutsuja.
Onneksi vouhkaaminen kestää vain jokusen tunnin ja sitten se unohtaa, mitä oli tekemässä ja keskittyy taas pallon peluuseen. Mutta siihen asti on vain kestettävä. Buranaa ei kannata ottaa, koska kuumeessa nukahtaa helpommin eikä kuule kaikkea ja välttyy näkemästä sykyilyä ja suun liikkeitä.
“Miksi sie et reagoi?!” rouva oli tullut ihan näkökenttään ja selkeästi vaati vastausta herra ties mihin kysymykseen.
“Mie oon kipee!”
“Kyllä mieki reagoin, kun olin kipee!”
“Mutta mie oisin toivonut, että et olis reagoinut!”
Totta, rouva oli ollut kipeänä edellisellä viikolla. Kuumetta se oli mitannut ahkerasti, mutta todennut aina olevansa kykenevä töihin. Kotiin tultuaan se oli maannut sohvalla ja esitellyt, miten sohvapöydältä löytyi aina uusia nenäliinoja, vaikka se oli kuulemma kaikki heitellyt takkaan.
“Kato! Näitä tulee täältä kuin taikurin hatusta!” Ihasteli oikein, kun kaiveli räkäpapereita sohvatyynyjen välistä.
Ensimmäisen päivän rouva nuokkui tyytyväisenä sohvatyynyillä, seuraavana iltana sitä alkoi jo vituttaa, kun ei päässyt pelaamaan. Sillä oli paljon asioita, jotka eivät liittyneet mihinkään eivätkä ainakaan muihin samassa tai kolmessa edeltäneessä lauseessa mainittuihin asioihin.
“Meidän pitää siivota jääkaappi ennen inssiä.”
“Jouluna pidetään valmistujaiset.”
“Tuo kuisti pitää siivota, että mahtuu vaatehuoneeseen.”
Töihin se meni. Kesken työpäivän se soitti ja kertoi, että auto käskee tarkistaa ilmanpaineet, mutta väri on oranssi, että mitä pitäisi tehdä. Samalla se selitti ajavansa huoltsikan pihaan ja tarkistavansa tilanteen. Hienoa. Ennätin sulkea puhelimen ja laittaa lounaan mikroon, kun rouva soitti takaisin. Takarengas oli ihan tyhjä eikä rouva ollut lainkaan kykenevä hoitamaan tilannetta itse. Hän oli kipeä ja mahdollisesti ihan kuumeessa. Nostin ruuan takaisin jääkaappiin ja lähdin pelastuspuuhiin. Siellä se istui autossa huoltoaseman pihassa, mutta hyppäsi autosta vastaan.
“Kato, mie muistin, että täällä on tää renkaanpaikkausaine. Mutta en oikeastaan uskaltanut käyttää sitä nyt, kun on vähän sellainen olo, että en osaa oikeeseen reikään sitä laittaa. Mutta mie hinkkasin ja lämmittelin tätä.”
“Hienoa.”
Siinä sitten molemmat katseltiin, miten paikka-aine vaahtosi aivan väärästä paikasta.
Neljäntenä aamuna se ilmoitti menevänsä illalla pelaamaan. Nenä oli kuulemma enää vain vähän tukossa eikä väsyttänyt yhtään. Enpä kehdannut sanoa, että näytti juovuksissa olevalta Petteri Punakuonolta, puheääni oli pöllitty Nylon Beatilta ja normaali hengitys toi mielen Darth Vaderin. Iltapäivällä se tajusi itsekin olevansa liian kipeä pelaamaan. Mutta ei se olisi kuunnellut, jos sille olisi suoraan sanonut.
Illalla tuli harvinaisen selväksi, että se oli kyllä liian kipeä pelaamaan, mutta aivan liian terve olemaan kotona. Melkein teki mieli kammeta se henkilökohtaisesti kentille.
Pistin leffan pyörimään, josko se malttaisi sitä tuijottaa. Lentopalloa oli katsottu ihan tarpeeksi. Kun tulin takaisin tupakkatauolta, sohvalla oli enää räkäpapereita, kuumemittari ja teemuki. Kurkistin vessaan, mutta sekin oli tyhjä. Minne helvettiin se oli kerinnyt karkaamaan? Oliko se lähtenyt tekemään iltapalaa? Ja siellähän se rouva keittiön ovella – roikkui leuanvetotangossa.
“Ei jumalauta.”
“Mitä? Jumissa selkä, mutta olin liian tukossa, että ois kyenny roikkumaan pää alaspäin.”
Viidentenä päivänä rouva kokeili käydä koiran kanssa lenkillä, mutta palasi takaisin kalpeana ja huonovointisena. Jostain syystä se tajusi liimautua telkkarin eteen katsomaan palloilua. Itseäkin ramaisi ja se saatanan pallo ei juurikaan henkilökohtaisesti kiinnosta.
“Pitäsköhän lähteä kohta nukkumaan?”
Kysymys oli virhe, jonka tajusin välittömästi. Perheen naiset aistivat jo muutenkin, milloin olin aikeissa mennä vessaan ja kiilasivat huussiin yliluonnollisen nopeasti. Tai näin iltaisin, kenelläkään ei ollut kiirettä hampaanpesuun, mutta kas… siellä ne olivat aina kun itsellä oli tarve.
Ja niitä naisia on monta tässä taloudessa. Ja ne vaihtavat sujuvasti vessavuoroja.
“Mie ainakin lähden”, rouva kimposi samoin tein sohvalta ja suunnisti vessaan. Sitten se poistui sieltä, kiersi keittiön kautta kodinhoitohuoneeseen ja palasi keittiöön. Kohta rouva kipitti hammasharja suussa jonnekin ja palasi jonkin ajan päästä rätin kanssa ja lukkiutui vessaan.
Silmiä alkoi painaa. Menin koputtelemaan oveen.
“Et vittu tule nyt, ku mie oon täällä!”
“Niin, sie menit sinne mutta miten pitkään vielä menee?”
“Menee”, rouva avasi oven ja taputteli naamaansa rasvaa.
“Sie läksit vartti sitten vessaan.”
“Joo, mutta piti hakea puhas pyyhe, ja sitten vaihdoin samalla keittiöstä ja sitten siellä olikin puhtaat pyykit vielä märkänä koneessa ja keittiössä oli astiat ja sitten tuo lavuaari piti pestä, kun se oli likanen…”
“Nii, siun piti mennä vessaan, ku mie oon oottanu, että pääsisin…”
Rouva otti toisen rasvan. Miten monta sillä niitä on?
“Miun piti hakea pyyhe. Oisit menny sillon ku levitin sitä pyykkiä. TAI vielä parempi oisit SIE levittäny sen pyykin!”
“Tsiisus. Jos siulla on noin paljon virtaa, huomenna siivotaan nuo pihamaat.”
Rouva taputteli kolmatta tököttiä naamaansa ja huikkasi yläkertaan:
“Lapset! Mie meen aamulla salille. Auttakaa isiä pihan raivauksessa!”
Ja sitten se alkoi köhiä keuhkojaan pihalle.
