Lauantai lähestyy. Teinityttäreni on mielin kielin ja tyhjentää oma-aloitteisesti tiskikonetta. Mitähän se haluaa?
– Äitiiiiii, voisko Sanja, Emppu ja Tara tulla lauantaina yökylään?
– Kaikki kolme? Eikö yksi riittäisi?
– Ei! Me mennään ensin kaupungille ja tultas sit tänne yöksi, jooko pliide?? Lupaan siivota huoneen ja kärrätä halkoja!
– No joo, kyllä se mulle käy, onhan meillä iso talo. Pitää vielä muilta varmistaa, onko ok.
– Kolme kaveria??? isoveli ällistelee, kun esittelen tyttäreni suunnitelman.
Muutkin hieman kummastelevat kaveripaljoutta, mutta myöntyvät auliisti.
– No onhan täällä tilaa, pitkä mies tuumii.
– Joo, jotenkin pitäs hyödyntää tätä tilaa enemmän! Yläkertaanhan vois ottaa vaihtarin tai jonkun italialaisen Piccolon asumaan! Tai ruvetaan sijaisperheeksi, voisin ottaa töistä lomaa. Tai voitas majoittaa meille ruotsalainen ampumahiihtäjä! innostun.
– Se italialainen Wierer voidaan ottaa, pitkä mies heittää.
– Onks se joku ampumahiihtäjä?
– On.
– Onko hyvännäköinen?
– On.
– Joo no sitten ehdottomasti! Pitääkin googlettaa.
– Joo tehdään yläkertaan vielä minikeittiö, pitkä mies kommentoi.
– Eikö voitas ottaa pakolaisperhe? poika mietiskelee.
Aika hottis – meille!
Lauantaiaamuna pienin keksii, että hänkin haluaa kaverin yökylään. Laitan tekstarin siskolle, joka kuittaa samoin tein, että Saaga tulee yöksi.
Eipä aikaakaan, kun talo täyttyy teineistä ja pikkuneideistä.
– Mekin nukutaan sit patjoilla kun isommatkin nukkuu!! pikkutytöt vaativat.
– Tottakai tottakai. Pitää käydä mummolta pari patjaa.
Paitsi että toinen mummolta saaduista patjoista on kitukasvuinen vauvanpatja, mistä alkaa älämölö, ininä ja ulina.
– Se on liian pieni! omani ulisee.
– No ethän sinä siinä nuku! ulisen takaisin ja mittailen Saagaa patjalla.
– Oho, vähän on nafti, mutta pannaan pehmikettä jalkopäähän.
Kun pedit on levitelty, alkaa pikkuneitien iltahärdelli. Ja riitely. Toinen vie toisen kumisiilin ja toinen kostona glitteripallon. Draamaa saadaan aikaan myös mummolaan unohtuneista unileluista.
– Byääääää mie tarviin Heihein ja Norosen! En nuku ilman niitä byäää!
Huutoa ja riitelyä kestää aikansa ennen kuin tytöt päättävät mennä saunaan ja iskeä pärstäänsä kasvonaamiot. Eipä aikaakaan, kun meloniksi naamioituneet kääpiöt tanssahtelevat olkkariin ja ovat taas maailman parhaimmat kaverit.
– Tinsku sun pitää tulla meidän kanssa saunaan! Kerrottiin niin pelottavia tarinoita, ettei enää uskalleta sinne kahdestaan!
– Tottakai tottakai.
Kun istun saunasta jäähyllä, yläkerrasta alkaa kantautua elämän ääniä. Ryskettä, pauketta ja töminää. Taustalla erottuu hihittelyä ja poikani ääni, joka huutaa tukehtuvansa hajuveteen. Tuota pikaa teinitytöt juoksevat rymisten alas ja ilmoittavat menevänsä pulkkamäkeen. Puoli kymmeneltä illalla?
Seuraavaksi todistan kissashowta. Raitapöksy rääkyy, liikehtii levottomasti ja hyppii pöydille yrittäen ahmia kitusiinsa kaikkia kasvejani ja kuivakukkiani. Huokaisen – myös ystävämme närästys on tullut yökylään. Kun rapistelen närästyslääkepakkausta, kissa arvaa pelin juonen ja juoksee pöydän alle karkuun. Konttaan perässä ja työnnän mirrin kurkkuun palasen Pepcidiä.
Kun olen saanut pikkuneidit petiin ja torkahtanut itsekin poikittain liian pienelle patjalle, käyn puolilta öin tarkistamassa yläkerran tilanteen. Teinit rojottavat yhdessä kassassa siskonpedissä toistensa alla, päällä ja vieressä. Kotoisaa. Huoneessa tuoksuu tyttö: imelän äitelä sekoitus Hubbabubbaa, Pringlessiä ja Sweet Like Candyä.
Yhdeltä yöllä havahdun ja saan melkein paskahalvauksen. Joku on tullut alakerran vessaan eikä hissuttele yhtään. Pöntön kansi paukahtaa kiinni, vesi virtaa täydellä volyymilla ja ovi läsähtää kiinni. Seuraavaksi kaikuu askelten töminä portaista. Ei voi erehtyä: oma tyttäreni. Eikö sillä ole tilannetajua äänensäätelystä puhumattakaan?
Ennen kahta herään siihen, kun omassa parisängyssä on ahdasta. Pienin on änkenyt viereen.
– Hei nyt ei voi tulla äidin viereen, Saaga nukkuu nyt tuolla yksinään. Muistatko miten kävi viimeksi? Änkesitte tänne molemmat ja kukaan ei nukkunut, kuiskaan ja alan taluttaa neitiä omaan petiin.
Valahdan itse patjanrakoon pikkuneitien keskeen ja varmistan nukkumatin saapumisen. Vaivun itsekin uneen, kunnes puoli neljältä herään ryskeeseen. Joku juoksee yläkerrassa. Pian talossa raikuu pojan huuto:
– Ei täällä saa nukuttua!!
– Jumalauta ne valvoo vielä!! jupisen itsekseni.
Juoksen raivoissani kohti yläkertaa, kunnes portaiden puolivälissä hoksaan olevani alasti. En voi traumatisoida vieraita lapsia ilkosiltani, joten tyydyn karjumaan portaista:
– NYT PITÄÄ NUKKUA!!
Suuntaan omaan sänkyyni. Vartin päästä saan kolmannen paskahalvauksen, sillä siskontyttö seisoo makkarin ovella kuin manaaja vihreä mato kädessään.
– Pelottaa. Joku huusi.
Nousen sängystä, talutan tytön takaisin patjalle ja sulloudun jälleen patjanrakoon pikkutyttöjen väliin. Puolen tunnin kuluttua yritän hiipiä hiljaa omaan sänkyyn. Kun yritän pimeässä kivuta vuoteeseeni, horjahdan ja tipun rojahtaen sängystä alas. Pitkä mies säikähtää ja nousee istumaan.
– Pätkittäistä on uni ja vaikea nukkua, kun en tiedä minne aina milloinkin häviät ja missä olet, pitkä mies päivittelee.
Naurattaa niin, etten saa unta, ja nilkkaa jomottaa äkkipudotuksen seurauksena.
Kuudelta herään rääkymiseen. Ei saatana – kissan vuoro ottaa ilo irti yöstä. Karvapallo makuu ja mouruaa teatraalisesti. Ei auta kuin nousta sängystä, kipsiä keittiöön ja lappaa Latzia lautaselle ennen kuin koko talo herää, jos se nyt koskaan on nukkunutkaan.
Kun saan jälleen unen päästä kiinni, herään seitsemältä valoilmiöön, joka kajastaa keittiöstä suoraan silmään. Pian tokenen tokkurasta ja tunnistan valopallon kasvivaloksi. Kyllä, juurikin kasvivaloksi. Joku on ajastanut valon syttymään kello seitsemän aamulla maximoidakseen avokado Untamon kasvun.
Projekti Untamo ja sitruuna poikineen.
Tungen tyynyä silmäni peitoksi, sillä nyt ei ole energiaa raahautua keittiöön. Vaivun koiranuneen, kunnes kahdeksalta herään horroksestani outoon sävelmään. Kun tokenen, tunnistan melodian tuutulauluksi, jota siskontytön kaalimadon näköinen pehmolelu soittaa. Eipä siinä, aika nousta keittämään sumpit.
Siinä kahvia hörppiessäni mietiskelen, että onpa ihanaa kun on iso talo. Mahtuu sekaan Minnaa ja Mikkoa, kasvivaloa ja kaalimatoa, ulinaa ja Untamoa. Aika paljon elämää ja eritteitäkin.
Pitkä mies raahustaa keittiöön kahvintuoksun perässä ja hieroo silmiään:
– Aika vaiherikas yö oli. Vähän väsyttää.
Mutta myös naurattaa. Ensi viikolla saankin sitten itkeä, kun talo kumisee tyhjyyttään. Mutta se onkin sitten toinen tarina se.
–Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän! laulat aamuun alkavaan ja jatkat parahdellen patjaltasi:
– En kestä tätä valuvikaa, että paskat biisit soi päässä yötä päivää!
Samassa äkkäät, että ihme on tapahtunut. Pienin on nukkunut koko yön omassa sängyssään!
Kehu pienintä mutta ala riidellä samaan hengenvetoon keskimmäisen kanssa. Hän on luvannut pyöräillä pienimmän kanssa kouluun ja takaisin. Mutta kerhon sisätiloista hän ei suostu siskoaan hakemaan, vaikka on itse käynyt kerhonsa samassa tilassa.
– Miksi?? En minä halua, että tuo pienin lähtee hortoilemaan ja etsimään sinua?? Sinä menet hakemaan sen sisältä!
Huutoraivareiden jälkeen tyttö suostuu. Lupaat lähteä kiitoksena kirppiskierrokselle vielä samana iltana.
Töissä huomaat istuvasi tyhy-palaverissa. Olet joutunut paikalle, koska sinulla on kuulemma paljon ideoita. Kello kahdeksan aamulla tunnet enemmän mielenköyhyyttä kuin -rikkautta, mutta pian huomaat laskeneesi ilmoille idean pikkujoulun musikaalinäytelmästä, johon aiot sanoittaa biisin uusiksi.
Työpäivän jälkeen lähdet keskimmäisen kanssa kirpparikierrokselle. Väsyttää mutta innostut, kun löydät 20 sentillä pienen puisen banaanin, joka roikkuu pyykkipojassa. Löydät luonnollisesti muutakin – pari emaliastiaa, korvikset, kasvin, pari paitaa ja sisustuselementtiä.
Seitsemältä jumittaa ja pahasti. Et ymmärrä enää kysymyksiä, saati osaa muodostaa vastauksia.
– Äiti miksi toiset päivät tuntuu pitemmiltä kuin toiset ja toiset tuntuu lyhyemmiltä, vaikka samanpituisiahan ne kaikki päivät on? keskimmäinen pohdiskelee.
– En tiedä mutta tämä päivä tuntuu helvetin pitkältä koko viikosta puhumattakaan.
Kotioven avattuasi lasket saaliisi pöydälle ja puuskahdat pitkälle miehelle:
– Kylläpä tavara tekee onnelliseksi, varsinkin käytetty!
– Samaa mieltä, pitkä mies virnistää.
Samassa havahdut korkokenkien kopseeseen. Pienin leikkii rehtoria pukeutuneena bootseihisi ja punaiseen mekkoosi ja kutsuu kansliaan puhutteluun. Rehtorin nuhtelun jälkeen löydät jääkaapista viime sunnuntaina poimitut mustikat ja alat siivota niitä silmät ristissä. Samalla poikasi laskeutuu alakertaan:
– Äiti tänä yönä nukutaan teltassa!
– Mitä?!
– On pakko harjoitella, kun oon siellä seikkailukurssilla. Niin että nukutko?
– Ei juma, oon nukkunu huonosti koko viikon ja tää on ollut yhtä härdelliä, onko ihan pakko just nyt?
– Joo. Teen kaiken valmiiksi, siun ei tarvii kuin mennä sisälle ja nukkua.
– Muistatko miten kävi juhannuksena?
Juhannuksen kunniaksi kesämökin pihalle nousi telttakylä. Mummo eli lasten suussa “Mummo mood killer” tuttuvallisemmin Ykä huuteli kuistilla “Kohta tulloo vettä! Elekee vaan kaikkia petivaatteita sinne kantako! Ette nuku siellä kuitenkaan! Ja vieläkö pittää kukkia tyynyn alle kerätä?! Tältä tontilta ette tule seihtemmee kukkoo löytämmään!”
Ykä oli oikeassa: yksi penikka toisensa jälkeen (sekä ne tyynyn alla muhivat horsmat) siirtyivät siististi sisätiloihin ennen puoltayötä.
Nyt katsot poikasi anovaa ilmettä ja odotuksen sekaista hymyä.
– Okei, mutta en sitten nuku millään retkipatjalla! Viet sinne kunnon patjan tai ei tule kauppoja!
Poika tekee työtä käskettyä, mutta ei löydä toista makuupussia. Kun kello 23 olet ripustanut pyykit, alat leikkiä Neiti Etsivää. Tongit viisi sisävarastoa ja kaksi ulkovarastoa ja toteat, että asut liian isossa talossa. Kun vihdoin löydät etsimäsi yläkomerosta, toteat pojan nukahtaneen sohvalle. Omat unesi ovat karisseet kuin pölypilvi vintin ylimmälle hyllylle.
Kun olet herättänyt pojan ja kömpinyt kosteaan telttaan, yrität tunkea itsesi makuupussiin. Saat paniikkikohtauksen, sillä onnistut kiristämään hupun päähäsi niin ettei happi kulje kuin suppusuun kautta.
Yöllä heräilet vähän väliä ja haaveilet omasta pehmeästä sängystä. Neljältä heräät selkäsärkyyn ja kosteaan olotilaan. Hetken luulet kusseesi allesi, mutta sitten äkkäät juomapullon jaloissasi. Se on vuotanut peiton päälle ja kastellut sukkasi läpimäriksi. Myös poika valittaa kylmyyttä, joten päätätte hiipiä yhteistuumin hiljaa sisään.
Omassa sängyssä iskee järkyttävä nälkä. Yöllä?!
– Niin se retkeilijöille helposti tulee, pitkä mies naureskelee.
Äkkää vielä puhelimestasi lukematon ystäväsi viesti, jossa hän ihastelee ulkoistettua majoitusmuotoasi.
– Ainiin nythän on se Nuku yö ulkona -päivä! Laatuaikaa mamman kanssa, Saara viestittää.
Mieti että lauantaina aiot lanseerata uuden teemapäivän: Nuku siististi sisätiloissa.
Muisto juhannuksesta.Rehtorin puhutteluun!
Aikun perjantai
Luojalle kiitos oli perjantai. Ei enää mitään tehtävissä.
Aamulla demonstroin kananmunilla fysiikan kanssa kipuilevalle teinille painovoimaa. Ei olisi kuulemma tarvinnut, se on kuulemma selkein voima. Kitkakin tuli kerrattua, kun valkuainen jäi kivasti kantapohjan alle, vasen jalka liukui pitkin laminaattia spagatintapaiseen ja pakara paiskautui munakasaan.
Munakasjumpan notkistamana päätin aamulenkillä oikaista aidan alta. Tyylikästi naama edellä nokkospuskaan. Luomu-botoxi turvotti vielä illalla huulten lisäksi kaulalla ja sieraimissa.
Pelikentillä joukkuetoveri onnistui kaatamaan välipalapirtelönsä suoraan lenkkariini. Ja kun pelireissulta palattuani nousin autosta, raivokas suhina paljasti takarenkaan puhjenneen. Tai oikeastaan kahden.
Itkiessäni sohvalla katastrofaalista viikkoa ja sitä, että mieheni oli juuri kertonut hankkivansa kiveen ajetun Hiacen Inarista, koska kuukausi sitten kaverin mummon pellolta pelastettu ruoste- ja sammalpeittoinen lava-auto ei ollut “talviprojekti” vaan “ikuisuusprojekti” puhelimeeni kilahti kuva Tinskulta:
Kuvassa oli kadonnut kirjani, post-it -lapulla varustettuna. Kirja, jonka kadottamisesta olin epäillyt opiskelijaa ja suurinta osaa kollegoista. Olin järjestänyt tunnistusrivin, muodostanut etsintäpartion ko. opiskelijasta, parista työtoverista sekä Tinskusta ja rekonstruoinut kirjan viimeiset tiedossa olleet liikkeet. Tuloksetta. (Kts. keskiviikko) Ja siinä se nyt oli.
– Se oli miun hyllyssä kotona! Tinsku viestitti.
– Voi vittu Tinsku!
– Sie pyysit silloin keväällä ottamaan sen talteen, mutta enhän mie muistanut että pyysit tai että oisin ottanut talteen.
– Ei mitään muistikuvaa, että oisin pyytänyt…
Kumpikaan miehistämme ei yllättynyt, kun kerroimme kadonneen kirjan löytyneen näinkin loogisesta paikasta.
– Oishan se pitänyt arvata, tuumi etsintäpartiossa aktiivisesti häärännyt Satukin.
– Minuu kyllä jäi vaivaamaan, että mitä sille tapahtui. Että ois mennyt kyllä loppuvuosi sitä etsiessä. Melkein kiinnostas lukea se kirja.
Eipä siinä, kadonneen kirjan metsästys oli aiheuttanut kollektiivisen trauman työyhteisössä. Kun nyt kolme viikkoa myöhemmin kipitin opehuoneen ohi kahvitauon aikaan, perääni huusi yksi jos toinen.
– Aikku! Tuolla se on! Aikku!
– Aikku!
Mitä ihmettä ne kaikki nyt halusivat? Tunnistin äänten joukosta Tinskun, Satun sekä muutaman muun. Mitä olin tehnyt? Tai jättänyt tekemättä?
– Mikä hätänä?
Satu ponkaisi penkistä ja alkoi kaivella taskujaan.
– Luojan kiitos, mä löysin sut. Joku opiskelija antoi tän mulle ja käski antaa sulle.
– Joo, Late veikkas, että Satu pesee vielä nuo pöksyt ennen ku se löytää siut.
– Ja kukaan ei antanu Tinskun ottaa sitä talteen.
Satu ojensi muistitikun ja huokaisi.
– Nyt mä saan nukuttua ens yön! Pikkusen kuumotti, että onko tää Lokki Joonatan all over again.
–Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän! hoilaat aamulla sängystä.
– Mie sanoin niille eilen, että tää soi nyt joka helkutin päivä miun päässä! voikaiset perheellesi viitaten J. Karjalaisen biisiin Hän, jota teinit eilen antaumuksella renkuttivat takapenkilläsi.
– Milloin kyllästyt tähän laulamiseen? Exä ei kestänyt vaan käski olla hiljaa, parahdat pitkälle miehelle.
– Laula vaan, on mukava kun laulat. Ei haittaa niin pitkään kun se on hyväntuulista, hän vastaa.
Hyväntuulista? Tuskinpa sitä perseeseen ammuttuna laulelee.
Töissä pitäisi olla kolmessa paikassa yhtä aikaa. Kaikesta huolimatta haluat kokeilla uutta toiminnallista ruotsin tehtävää, jota väänsit antaumuksella, joten päätät tehdä rastiradan koulun käytävälle. Pian jo teippailet lappuja seinille ja mietit että tehtävä lisää toiminnallisuutta ainakin opettajalle. Viimeksi kun piilottelit lappuja, vahtimestari pysäytti käytävällä puhutellakseen.
– Sinäkö näitä lappuja liimailet?
– ÖÖÖÖ, joooo-o, vastasin.
– Kuule kun minä oon oppinu näistä tosi paljon ruotsia viime vuosina! Ta till vänster, gå rakt fram. Ja nyt tiedän, että den finaste Volvon ligger på parkeringsplatsen!
Oppitunnin jälkeen yrität repiä lappuja käytävän seinältä. On paitsi hoppuinen myös kädetön olo. Kädet pursuilevat monisteita, puhelimia, avaimia ja muovitaskuja ja selässä keikkuu reppu. Yhden käden taktiikalla saat kieputettua teipin jämät jokaikisen sormesi ympärille ja pian kuljet käytävällä apua anoen.
Teippikäsi Tinsku.
Iltapäivän palaverissa yrität täsmentää eräälle opiskelijalle, että tiettyjä asioita ei opettaja voi kertoa eteenpäin.
– Minulla on läsnäolovelvollisuus.
Kollega katsoo pitkään.
–Tinsku tarkoittaa varmaan vaitiolovelvollisuus.
– Juuri se. Mutta on läsnäolovelvollisuuskin!
Iltapäivän kahvi jää kaikessa härdellissä väliin, hädin tuskin ehdit ajoissa lastasi hakemaan.
Koska vääntäminen jää päälle töistä, alat pitää palopuhetta myös omalle lapsellesi, joka on ollut päivän sairaana.
– Et sinä kovin sairaalta vaikuta, jos täällä pelikoneen edessä meuhkaat ja huudat! Sinun tehtävästi on ottaa vastuuta koulusta, se menee kaiken muun edelle! Sinä otat selvää tehtävistä ja jos ne ei lue wilmassa, kysyt kavereilta tai laitat viestiä opelle ja….
– Joo joo vittu.
– Ja vähän siistimpää kielenkäyttöä!
– Mitä sammalta tämä on? toinen lapsi karjuu ja painaa luurin näytön naamaasi.
– No en tiedä, kato googlesta.
– Poronjäkälää?
– Ei se nyt mikään virallinen nimi ole. Etsi tietoa, on meillä joku kasvikirjakin.
– No ei kiinnosta!
– Just. Ja mitä ihmettä, siis työ teette nykyisin digikasviota! Eihän se ole sama kuin oikeiden kasvien tutkiminen!
– Mennään myö ulos ja otetaan itse kuvat niistä kasveista. Ihan perseestä.
– Mikäpä ei olisi.
Aikun torstai:
Alan uskoa siihen, että minulla on yliluonnollisia kykyjä aavistaa katastrofit. Tai sitten niitä vain siunaantuu niin tasaisesti, että tietää jo mitä odottaa. Varsinkin kun on koeviikko.
Kokeet on nykyisin järjestettävä digitaalisessa, suljetussa testiympäristössä, sillä opiskelijat ovat todenneet perinteisen lunttaamisen olevan liian vaativaa ja aiheuttavan väkisinkin jonkin asteista oppimista. Tekoälyä käyttämällä oppimista voi vältellä huomattavasti tehokkaammin, sen käyttö kun ei vaadi edes tehtävänannon lukemista.
Päivälle oli merkitty kolme koetta, hieman eri aikoihin. Pena, koeympäristöstä vastaava kollega, kertoi pitäneensä kokeen aamulla eikä päivityksen kanssa ollut ollut mitään ongelmia.
– Haluutko nähdä? Mie asensin sen uuden järjestelmän kanssa…
– Nytkö sie asensit? Koeviikolla. Ei vittu Pena, mie en haluu mitään uutta….
– Se vanha toimii vielä, nää toimii rinnakkain nyt jonkun aikaa.
Pena naputteli konettaan, mutta ei millään onnistunut kirjautumaan uuteen ympäristöön. Tässä vaiheessa tunsin kylmän tuulahduksen rinnassani. Toukokuun katastrofi palasi välähdyksinä mieleeni. En halunnut lietsoa itseäni paniikkiin, sillä kollegoiden trauman jälkihoito ei sisältynyt työterveyshuoltoon. Perinteinen koemuoto oli toiminut mallikkaasti aamulla, joten kai se toimi nyt tuntia myöhemminkin, vakuuttelin itseäni.
Suuntasin siitä huolimatta vähän etukäteen luokkaan. Ensimmäiset kirjautuivat sisään.
– Tää ei löydä verkkoa.
– Ei tääkään.
Käsiä alkoi nousta sitä mukaa, kun opiskelijat valuivat paikalle.
Soitin Penalle. Olin kuulevinani äänessä hienoisen pelon värähdyksen, kun kerroin, että kukaan ei päässyt verkkoon. Epäilemättä syyllinen oli linjan päässä oleva tyyppi, joka oli päättänyt kokeilla uutta versiota ennen koeviikkoa sekä se infran vastaava, joka oli luvan tähän antanut. Ei epäilystäkään ketkä olisivat avustamassa seuraavassa kokeessa…
Jo edelliskeväänä olin joutunut antamaan Penalle palautetta epäloogisuudesta, jolla laitteiston päivitykset suoritetaan. Päivitysprotokollasta puuttui myös niin sanottu plan B, eli jos kaikki päivitykset eivät olisikaan yhteensopivia. Käytännössä siis se, etten ollut tietoinen päivityksistä ja henkisesti valmis yllättäviin tilanteisiin.
Pena pohti puhelimessa, kenellä oli ongelmia.
– Kaikilla.
– Toimiiko lankaverkko?
Vetäisin yhden koneen seinään. Toimi. Mutta yksi opiskelija kahdestakymmenestäkahdeksasta oli liian vähän. Koska vuosiin langattomassa verkossa ei ollut ollut kuin yksittäisiä ongelmia, kesti hetken ennen kuin muistin kuinka lankaverkko rakennettiin.
Kuumotti ja tunsin miten veri hakkasi ranteissa ja kaulavaltimolla. Hiki alkoi nousta nenänpieleen. Koe piti saada käyntiin, sillä minulla oli tiukka tapaaminen heti kokeen jälkeen. Opiskelijat alkoivat liikehtiä levottomina ja muistella viikonlopun rientoja.
Juoksin varastoon, jossa Pena kaiveli jo kaappeja. Jonnekin olivat laitteet kadonneet vuosien saatossa, mutta yksi löytyi pölyttyneenä kaapin päältä.
Hypin portaat takaisin luokkaan ja jaoin piuhoja opiskelijoille. Kainalot tuntuivat jo märiltä ja koetin olla nostelematta käsiäni auttaessani opiskelijoita paikantamaan verkkopiuhalle sopivan reiän. Eiväthän he koskaan olleet verkkopiuhoja tarvinneet.
Piuhat loppuivat kesken. Juoksin kellariin ja kaivelin lisää piuhoja. Harpoin portaat ylös. Päivän reeni tuli tehtyä sitten farkut jalassa. Ja sitten uudelleen alas, koska kolmelta puuttui kuulokkeet. Vain kahdelle koe tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.
Puolituntia myöhässä kaikki istuivat piuhaviidakon keskellä naputtelemassa koneitaan. Itse yritin tasata sykettä ja hengitellä. Liian nopeat muutokset tuntuivat epämääräisenä painona rintakehällä ja palleassa. Nyt kaikki oli hyvin, huomisen koe olisi huomisen ongelma ja nyt katastrofi ei tulisi yllätyksenä. Pena vaistosi hengitykseni rauhoittuneen ja päätti lietsoa tilannetta:
– Sitten varmaan vois käynnistää palvelimet uusiksi…
– No en todellakaan ole nyt käynnistämässä! Just sain kaikki kokeeseen!
Miesten logiikka….
Opehuoneessa leyhyttelin kainaloitani. Hikiläikät olivat valtavat ja erottuivat käytävän päähän asti. Katri käveli sisään ja koin tarpeelliseksi selittää kurkien lentoonlähtökoreografiaa, jota parhaillani suoritin.
– Miulla taitaa olla kuumia aaltoja!
– Miulla on kanssa jotkut esivaihdevuodet.
– Ihan hirvee hiki.
– Joo, tulee sellaisia paikallisia kuumia, että kasvot tai kädet tai perse yhtäkkiä ihan tulessa.
– Varsinkin, kun alkaa vituttamaan joku.
– Eli melkein koko ajan.
– Niinpä!
Vilkaisin opehuoneessa roikkuvaa post-it-lappuani, joka epätoivoisesti yritti paikantaa jonkun, joka tietäisi missä kadonnut kirjani oli. Samassa kuuma vitutuksen aalto humahti perseestä poskille. Se joku vitun runkkari varmaan nauroi joka aamu nähdessään lappuni. Ennen joululomaa laittaisi lapun, että kirja meni silppuriin.
Kyyneleet poskilla ja kainalot märkinä suuntasin seuraavaan koetilaisuuteen, josta olin itse nyt myöhässä. Onneksi myös puolet osallistujista oli ennakkotietojen mukaan hukassa.
– Vain vana jäi kun laivasi lähti, se peittyi iltaan punertavaan… laulat saman tien kun herätyskello soi.
– Mistä jukeboksista noita lauluja tulee? pitkä mies ihmettelee.
Vieressä tyttö vetää peittoa korvilleen ja pyllistää.
– Kuules neiti. Viime yönä äidillä oli pylly silmässä ja pyllynsilmä polvessa. Äiti ei oikeesti saa nukuttua kunnolla.
– Hihiiihii.
– Ei naurata jos väsyttää. Ja sitten kun väsyttää niin mikään ei onnistu. Eikö oliskin hyvä diili pysyä omassa sängyssä?
– Olisihan se. Kylläpä olisi. Mutta kun ne jalat! Minä en mahda asialle mitään. Jalat vaan vie minut äitin sänkyyn.
– Kuulepa, tänä iltana meillä on jalkapalaveri. Nyt on aika neuvotella niitten jalkojen kanssa. Varataan aika.
– En voi varata aikaa, kun ei mulla ole puhelinta! pienin inisee.
Haet siltä istumalta työhuoneestasi paperikalenterin ja esittelet sitä lapsellesi.
– Merkkaan tapahtuman tähän. Illalla neuvotellaan kello seitsemän.
Töissä on yhtä härdelliä ja hulabaloota, kun teinit järjestävät äksöniä. Jossain vaiheessa nostat kädet pystyyn, sillä tilanne eskaloituu. Seuraavassa hetkessä eräs teini pyytää vilpittömästi anteeksi käytöstään. Sydän jättää lyönnin väliin – jotakin on sittenkin mennyt perille?
Aamulla on myös poistumisharjoitus koulurakennuksesta. Lyöttäydyt kollegan tunnille kyseisellä ajankohdalla, jottet möhli ja sooloile tällä(kin) kertaa. Edellisen kerran onnistuit ulostamaan yhden luokan, kun piti suojautua sisälle, ja vuosi sitten onnistuit ulostamaan koko koulun järjestäessäsi hieman elävämmän makuisen poistumisharjoituksen. Ja sinä vain halusit paistaa popcorneja!
Iltapäivän retken jälkeen ajat kohti koulukampusta kolme teiniä takapenkilläsi. Liikennevaloissa Aito iskelmä alkaa soittaa J. Karjalaisen biisiä Hän. Yhtäkkiä kuulet kikatusta ja kertosäkeen kohdalla todistat kuinka takapenkki raikaa:
Vaikka väsyttää kaiken kääntämisen ja vääntämisen jälkeen, jotain läikähtää taas. Alat hymyillä ja pian naurat ääneen. Ei ole hassumpaa olla aitiopaikalla ihmistaimien kasvua seuraamassa.
Illalla yrität pitää jalkapalaveria oman jälkikasvusi kanssa.
– Entä jos äiti vaan tulet minun sänkyyn nukkumaan? Tai sitten minä tulen sinun viereen ja Aaro nukkuu patjalla, pienin toteaa palaverin päätteeksi.
***
Aikun keskiviikko:
Opettajan työtehtäviini kuuluu perustella noin kerran kolmeen viikkoon, miksi on luettava kirja. Ymmärrän kyllä, että kirjallisuuden kenttään mahtuu paljon paskaa, joka tuhoaa viimeisetkin lukuhalut, joten olen pyrkinyt etsimään jokaiselle sopiva(hko)a luettavaa. Tämä tarkoitti sitä, että viime keväänä kaivelin omasta hyllystäni pari kirjaa muutamalle opiskelijalle.
– Ja sitten palautatte ennen lomaa tai se on hylsy kaikista menneistä ja tulevista kursseista.
Toinen kirja palautui. Se löytyi opehuoneen lokerikosta, varustettuna post-it-lapulla, jossa opiskelija kiitti lainasta. Toinenkin viestitti palauttaneensa sekä kirjan että tehtävän.
Lukukauden päätyttyä pyörin vielä kiinteistössä ja tein viimeisiä arviointeja. Muistin, että toisenkin kirjan olisi pitänyt palautua. Kirjaesitelmä siitä ainakin oli tehty. Kirjaa ei näkynyt opehuoneella, eikä omassa repussakaan. Viestitin opiskelijalle, missä kirja mahtoi olla.
– Mie palautin sen sille opelle. Lyhyt vaalee tukka. On aina siellä ruokalan päädyssä.
Hmm. Oliko ope vai tukka lyhyt?
En osannut yhdistää, joten siirryin kyseessä olevan tiimin työpisteelle. Paikalla ei ollut ketään, joten jätin kirjan paikantamisen ja päätin keskittyä akuutimpiin asioihin. Päivä nimittäin pärähti kivasti käyntiin poistumisharjoituksen merkeissä. Kokoontumispaikalla palellessani tajusin, että työpuhelimeni hälytti varmaan parhaillaan 25 kilometrin päässä.
Ruokatunnilla muistin taas kadonneen kirjani. Tinsku riensi auttamaan.
– Sen on oltava Satu tai Katri. Tai jos se on lyhyt se tukka eikä ope, se voi olla myös Tomi tai Tuomas… Mahdollisesti myös Minna.
Viestitin opiskelijalle.
“Onko se tukka vai ope lyhyt ja vaalee.”
“Joo on.”
Aa, se sulkee pois Katrin, jolla oli kilometrin pituinen letti.
“Onko sillä aina bändipaita päällä?”
“Ei.”
Joo, se sulki pois Tomin.
“Onko tatuointeja?”
“Joo, ehkä. en tiiä.”
Tämä alkoi muistuttaa Arvaa kuka -peliä. Kävin noutamassa opiskelijan tunnilta ja johdatin hänet tunnistusrivin luo, eli ruokalaan, jossa henkilökunta lounasti.
– Tuo.
Satu muisti saaneensa kirjan, merkinnyt sen post it -lapulla ja laittaneensa sen lokerikkoon.
Suuntasimme kolmisin katsomaan lokerikkoa.
– Missä se on nyt?
– En voi tajuta, kuka sen olis ottanut, Tinsku tuhahti.
– Tähän mie sen laitoin ja siinä oli lappukin, Satu näytti.
– Siis ymmärrän mie, että joku olisi sen roskiin heittänyt, kun se oli sellainen repaleinen, tuumin.
– Mutta siinä oli lappu.
– Sillä on vaan tunnearvoa sillä kirjalla, nieleskelin kyyneleitä. Oma moka, että olin uskaltautunut lainaamaan kirjan. Miksi kukaan olisi ollut niin inhottava, että olisi varastanut kirjan, jossa oli nimi. Miten joku saattoi olla niin ilkeä? En voinut enää katsoa ketään ilman, että pohdin olisiko juuri tämä ihminen valmis niin julmaan tekoon? Miksi tuokin ope vihaisi minua? Olinko joskus ollut ikävä tuolle naiselle?
Eniten epäilin Penaa, jolle olin toukokuussa antanut täysin asiallisen palautteen koejärjestelmän päivitysprotokollasta. Pena oli päivittänyt järjestelmän vain puoliksi ja täysin väärässä järjestyksessä, mikä oli aiheuttanut pienimuotoisen mielenjärkkymisen koetilanteessa.
Kirjoitin lokerikkoon lapun ja pyysin asiasta tietäviä ottamaan yhteyttä. Aloin luopua toivosta. Vaikka kirja oli tärkeä, olin kuitenkin elämässäni kadottanut monia muita merkittävämpiä asioita, kuten äitini punaiset luistimet, siskolta saamani korvikset sekä itsekunnioitukseni.
Iltapäivällä Pena soitti:
– Katoin, että sulla on koe huomenna. Tein päivityksiä. Testaan aamulla, en tiiä toimiiko.
– Kiva, kiitos tiedosta! Aika ihanasti tehty, kun varotit.
– Ihan kuule puhtaasta pelosta…
Pena oli jälleen epäiltyjen listalla.
Wanted!
*****
Kuka on syyllinen? Se selvvinnee torstain jaksossa.
Sun silimäs aina mä muistan, niin yltäin murheen puistan, kun illoin panen maate on mielessäni aate…soi päässä, kun avaat silmäsi päivään nousevaan.Pienin potkiutuu oman peittosi alla ja muistat, että hammaskeijo on edelleen käymättä. Nouset ja etsit käsikopelolla pimeästä makuuhuoneesta vanhan hopeakorun, jotta ehdit piilottaa sen ja kahden euron kolikon pienen tyynyn alle. Koru kolisee lattialle ja isket polvesi sängynkulmaan.
Kun pienin herää, on riemu ylimmillään.
– Kato mitä Keijo toi!!
– Vau, hienot! Mutta kuule neiti, voisit nyt opetella pysymään omassa sängyssäsi. Äiti nukkuu katkonaisesti, kun keskellä yötä tulet viereen. On kuuma, ahdasta ja yksikin yö löit minua turpaan.
– Kuulepas äiti! Kun MINÄ en tule sinun viereen vaan JALAT vie!
– Vai niin. Ensi yönä kun heräät, niin voisit neuvotella niitten jalkojen kanssa, että ne jäisi omaan sänkyyn.
Töissä puhelin laulaa ja väännät ja käännät teinien kanssa sekä linjoja pitkin että livenä syystä jos toisesta. Saat mielenkiintoisia vitulla höystettyjä viestejä. Ota kasvatuskeskustelu yksi toisensa perään ja toivo, että jotain menee perille.
Ryntää töistä suoraan salille, jossa personal trainerisi jo odottaa ystäväsi Sampan kanssa. Tänään on vuorossa jalkatreeni, ensin tehdään takakyykky levytangolla.
– Sulla on varmaan ollu kuuskyt kiloa? koutsi muistelee.
– Ai juma onko mulla ollu näin paljon painoa. Painaa! tuskailen tangon alla.
– Se on se elämän paino, Samppa toteaa.
– Alemmas alemmas! Et jätä sitä siihen! Sulla on ruutia jaloissa, koutsi kannustaa.
– Nyt vaan jalat auki ja haarat levälleen niin kuin mökkireissuilla!! Samppa naurattaa.
Kulmasoudussa osaamme vedellä oikeista naruista.
– Hyvä Tinsku, kuvittele että sulla on molemmissa käsissä poimurit!
– Hyvä Samppa, kuvittele että siinä on kaunis nainen, jota pumppaat!
– Miten sä Samppa vatkaat päätä koko ajan kuin kana? Älä heiluta, menee niska jäykäksi, koutsi huutelee.
– Ei mulla saatana mitään muuta jäykkää ookaan kuin se niska!
– Nyt laitat siihen enemmän painoa!
– Miten tää nyt ei lähde? Mieli on heikko mutta että vielä lihaksetkin!
– Mikäs liike meillä oli seuraavana? koutsi miettii.
– Se on se koukistajaliike Jokiasemalla! Samppa toteaa ja mallaa oluttuopin viemistä huulille.
Kun pääset kotiin, lapsiluku on kasvanut. Sisko on tuonut omansa ja poika ja poikapuoli kaverinsa, nopealla laskutoimituksella lapsia pyörii nurkissa kahdeksan. Nukkeleikki on vallannut olkkarin maton, nallearmeija sohvan, pikkuautot portaikon ja autorata eteisen. Isommat pojat ryystävät kahvia ja pilkkovat munkkeja leikkiporkkanoiden ja -kuppikakkujen keskellä. Yksi häpeää kaaosta ja katsoo parhaimmaksi selittää kaverilleen:
– Siis ei täällä yleensä näin paljon ole lapsia! Ei tää aina oo tämmöstä!
Kohta verkkokalvollesi piirtyy kuva pitkästä miehestä, joka yrittää kesyttää kaaosta rikkaharjan ja -lapion kanssa.
– Ootko tosissas?
– Kun pitää jotenkin pystyä kontrolloimaan tätä tilannetta, mies pähkäilee.
– Ja tämä on just se tapa, naurat ja katsot kaksivuotiasta, joka litistelee mustikkamuffinsia lattialle.
Menet hetkeksi ulos lapsilauman kanssa. Ennen kuin ehdit kissaa sanoa, kaksivuotias on ehtinyt korjata kaksin kourin kasvimaasi satoa.
– Tinssskuuuu! Kato kuukku!
– Kiitos rakas, ehkä ne joutikin jo syödä, toteat ja katsot ylpeänä valtavaa tuorekurkkua ja avomaankurkkua. Et vieläkään voi uskoa, että onnistuit tänä kesänä kasvattamaan lasten ohella myös pinaattia ja kurkkua. Tomaateista puhumattakaan.
Ihan ite kasvatin.
Pian siskosi kurvaa pihaan eikä aikaakaan kun omat ja vieraat lapset on villitty kurittoman perheenjäsenesi toimesta.
– Onks sulla ruokaa lapsille vai pitääkö lähteä Heseen? huutelen.
– On tällä kertaa!
Sunnuntaina oli sattunut hauska juttu. Sisko oli tilannut Prismasta viikon ruuat ja safkoja hakiessa oli selvinnyt, ettei sunnuntaina toimiteta noutotilauksia. Matkaa Prismaan oli 40 kilometriä.
– Parasta tässä oli se, kun viikko aikaisemmin yritin tilata ruuat ja jo silloin selvisi, ettei sunnuntaina toimiteta! En enää muistanu!!
– Ehkä ne ruuat on paremmin turvassa siellä Prismassa, totean ja kerron lapsille, kuinka Maikki kerran peruutti Volkkarilla ruokakassinsa päälle.
Mieti, että sinulla on vielä helppo elämä.
***
Aikun tiistai:
Tiistai oli suunnitellusti välipäivä tavoitteellisesta harrastustoiminnasta, sillä työpalaveri uhkasi venyä illan puolelle. Salillekaan en uskaltanut lähteä, sillä tuntui, että rappusten nouseminenkin oli ylivoimaisen vaikeaa. Koska palkanmaksu tapahtuu sen perusteella, nousenko rappuset yläkerran luokkaan, pakotin pakarani yhteistyöhön.
Ryhmäni kihisi innosta.
– Saako sen kokeen jälkeen lähteä heti?
– Minkä kokeen?
Ei hitto! Miehän olin luvannut kokeen tälle päivälle.
– Miksi sie muistutit sitä? kaveri mulkaisi liian aktiivista toveriaan.
– Olisin mie sen kohta muistanut, lohdutin. Kipaisin opehuoneeseen noutamaan kokeet, jotka olin jo viime viikolla tajunnut tulostaa ja jättää koululle odottamaan. Kerran tai kahdesti ovat opiskelijoiden ennakkosuunnitelmat jääneet kotitoimistoon…
– Ottakaapa oma pöytä, nyt ei saa istua vierekkäin. Ja puhelimet pois! Jos näen yhdenkään, se on hylsy, koko pöytäseurueelle, uhosin.
– Te voisitte tulla tuonne takatilaan, että mahdutaan paremmin.
Suuntasin luokan peräseinää kohti, jonka takana oli pienryhmätila. Tartuin kahvaan ja vetäisin ovea auki. Aivan kuin aina ennenkin. Ovi aukeni, mutta niin aukeni myös tila seinän ja katon väliin. Väliseinä oli pudonnut kiskoiltaan puoleenväliin.
– Voi perse.
Karannut puoli lepäsi erittäin vaarallisen näköisesti puoliaukinaisen oven päällä. Vaarallisempaa olisi vain, jos alkaisin itse korjata tilannetta. Ei sinne nyt ainakaan ketään opiskelijoita uskaltanut laittaa. Mittailin, ettei seinä uhannut opiskelijoiden terveyttä ja jaoin kokeet.
– Sie se tuhoat kaiken, mihin kosket, tuumi nuorukainen tarttuessaan paperiin.
– Tietäisitpä vain.
Kotona keittiönlaatikko oli aamulla kokenut liki samankaltaisen kohtalon. Onneksi kyseisessä laatikossa oli säilötty ainoastaan vuosikertajauhoja ja kuivatuotteita eikä esimerkiksi astioita. Sen verran olin ymmärtänyt, etten jättänyt puolittain vääntyneiltä kiskoiltaan roikkuvaa laatikkoa kissojen kiipeilytelineeksi, vaan olin väkivalloin temponut laatikon turvallisemmalle paikalle. Jauho- ja makaronivyöryä en sen sijaan ollut ennättänyt siivoamaan, joten todennäköisesti kodinvaihtajakissa tulkitsisi kasan kissanvessaksi.
Kun tulevaisuuden toivot alkoivat suhrata kokeita, delegoin vahinkoilmoituksen tekemisen itseäni pätevämmälle kollegalle ja jäin valvomaan, ettei kukaan innostuisi sijaistoimintona korjaamaan omatoimisesti seinää.
Illan opepalaverissa käsiteltiin puhelinkiellon vaikutuksia oppitunneilla. Itse vihasin puhelimia, jotka veivät kaiken huomion opiskelijoilta ja mielelläni nalkutin niistä. Mutta samat pelit ja nettiautot sai pyörimään myös läppärillä ja jos välillä naputteli konetta kirjoituksenomaisesti, en tajunnut aloittaa valitusvirttäni. Muutaman kerran olin koettanut kyynelsilmin vedota teineihin, kuinka minua loukkasi, kun kukaan ei kuunnellut. Hetken aikaa laitteistot pysyivät piilossa ja kaverit tökkivät puhelinaddiktinkin tunkemaan puhelimensa reppuun, mutta vaikutus ei ollut pysyvä.
– En minä ole mitään ongelmia huomannut. Kerran olen joutunut yhdelle opiskelijalle sanomaan, että puhelin pois, ystäväni ja kollegani huomautti.
Hiton ylimielistä. Sillä oli varmaan supermielenkiintoiset tunnit.
– Se oli varmaan miun lapseni, heitin ja naputtelin sähköpostia.
– Itse asiassa kyllä.
*****
Tiistain jälkeen tulee keskiviikko. Silloin etsitään syntistä.
Yön sekavat unet sekoittavat jo valmiiksi sekavan mielesi – oli kollegoita, jotka tanssivat letkajenkkaa, naisia jotka yrittivät suudella suulle ja kyykäärmeitä, joita tökit kepillä hereille. Kun avaat silmäsi, korvamato pyrkii ilmoille:
– Kuihtuu kesäinen maa, syystuuli metsän puita taivuttaa…
Kun hyppäät ylös, biisi vaihtuu:
– Sexbomb Sexbomb you’re a Sexbomb, you can give it to me, when I need to come along….
Kesken veisun havahdut rääkäisyyn.
– Äiti, hammaskeijo on unohtanut käydä!!!
– Voi ei, se on varmaan sekaisin, kun nukutte milloin missäkin.
– Täällä se on aina päivän myöhässä, pitkä mies huomauttaa vierestäsi.
– Totta, kyllä se ensi yönä muistaa tulla, lohdutan pienintä ja kiirehdin aamuaskareisiin.
Koulunpihalla katsot vieressäsi taapertavaa ekaluokkalaista. Pieni näyttää niin eksyneeltä ja niin innokkaalta. Niin hauraalta ja niin ehjältä. Pian pieni äkkää kaverinsa ja juoksee pois luotasi sateenkaarenvärinen reppu olalla keikkuen. Pieni kyykistyy toisten pienten viereen piiriin ja osoittaa sormella asfalttiin. Itku pyrkii silmiin, minne vuodet katosivat?
Aja itkuisena töihin ja luiki sisään palaveriin pari minuuttia myöhässä. Selviää että seuraavien viikkojen aikana joudut leikkimään muun muassa liikunnanopettajaa. Eipä siinä, tästä(kin) selvitään. Jos olet opettanut tekemään ilmallosta puudeleita niin pallon tähtääminen reikään lienee piece of cake. Sitä paitsi koripalloa voinee pelata norsupallon säännöillä.
Opehuoneessa törmäät Aikkuun. Aikku kertoo yöllisestä episodistaan kissan tai pikemminkin kissan eritteiden kanssa. Tunnet että itselläsi menee hyvinkin vahvasti.
Iltapäivän tauolla salakuuntelet Aikun opetusta viereisestä luokasta. Aikku kuulostaa niin runolliselta tehtävänantoa antaessaan, että tulee pakottava tarve tehdä *korvaruno.
* Korvaruno perustuu vuorovaikutukselle, jossa toinen puhuu ja toinen kokoaa kuulemistaan sanoista runon.
Aukollinen tarina
Äiti kertoo tarinan Tao Taolle,
pienelle pandakarhulle.
Aina uusi tarina,
tarina jossa kerrotaan toisia tarinoita.
On hyppytorneja, on mäkisiä maastoja.
Silmut nousevat, versot lakastuvat.
Ihan kaikkea ei tarvitse kertoa,
– äitikään ei kerro kaikkea.
Aukko kerronnan tempossa,
siinä missä aika pysähtyy.
Kymmenen vuotta yhdessä lauseessa.
Tao Tao kuuntelee,
ja ehkä, ehkä juuri siinä hetkessä,
tarina täydentyy.
Hyppytornille palataan.
– Tinsku
Illalla ilahdut mopopojista, jotka rassaavat autotallissa menopelejään eivätkä malta lopettaa. Toisella on näpit rasvassa ja toisella nenä mustana. Katsot krossimopon raatoa ja ihmettelet, miksi toimiva peli on purettu osiin. Puoli tuntia sitten se oli vielä ajossa. Tallista lähtiessäsi huomaat, että krossi onkin pihalla täysissä renkaan ja sylinterin voimissaan. Selviää että tallissa olikin skootteri.
– Etkä luullut, luulitko oikeasti? Miksi ne sen olisi purkaneet? pitkä mies nauraa meisseli kädessään.
– Mitäpä lottoat? En erota tuliterää Mersua vanhasta Opelista. Mutta nyt kun sanot niin kyllä se enemmän skootteria muistutti…
Vähän myöhemmin poika saa raivarin, kun keräilet tavaroita lattialta suorin jaloin.
– No voitko kyykistyä, tuo pyllistely on niin ÄRSYTTÄVÄÄ!!!
– Mitä jos herra nostaa hanurinsa ja tulee ihan itse kyykistelemään!!!
Yhdeltätoista pitkä mies asettuu sängyssä pitkälleen ja tokaisee verkalleen virnistellen:
– Se oli sellainen päivä se. Päivät ne juoksee nopeaan. Kohta on mennyt huominenkin ja koko elämä.
– Hei tuo on minun repla!!!
Samassa alkaa soida ralli päässä:
– Se päivä oli iloinen vaan nyt se on jo eilinen!
Aikun maanantai:
Se alkoi kuten kaikki maanantait, keskellä yötä, aivan liian aikaisin. Käänsin kylkeä etsiäkseni miellyttävämmän asennon, jottei orastava vessahätä pakottaisi vielä nousemaan. Peitto kiertyi reisien ympärille ja jotain kylmää ja märkää tipahti säärelle. Vittu. Ei tarvinnut olla suurikaan oraakkeli pystyäkseen päättelemään, mitä lakanoiden poimuista oli pohkeelleni pudonnut.
Edellisiltana aviomieheni oli palannut alakertaan lakanoiden kanssa eläinrakkautta puhkuen. Olimme (= minä ja lapset) pitkällisen harkinnan ja pohdinnan jälkeen (= sen mitä meni aikaa viestin kirjoittamiseen, että otamme) adoptoineet kissan eläinsuojelullisista syistä. Avioliittoa tämä hankinta ei selkeästi suojellut. Uusi sankari oli edellisenä päivänä hätäpäissään tehnyt jöötit sänkyymme, minkä puolisoni oli tajunnut vasta, kun vetäisi jo puolinukuksissa lakanan vatsakumpunsa yli.
Olin tietoinen riskistä, joten illalla olin tutkinut sängyn huolella, ennen kuin uskaltauduin unille. Syyllinenkin oli lukittu alakertaan kissanvessan läheisyyteen. Kylmän kosteasta kosketuksesta osasin siis päätellä, että kakkaahan se oli. Kännykän valossa poimin nenäliinaan kikkareen, kovin oli pieni. Yritin nousta sängystä, mutta olin onnistunut kieputtamaan sekä yöpukuni että lakanat kolminkertaiselle kierteelle ruumiini ja raajojeni ympärille. Ja kas, mitäpä poimuista löytyikään? Kaksi isoa patukkaa. Huokaus. Tämä vaatikin enemmän yöllistä siivousta. Läväytin valot päälle ja siivosin sotkut. Heitin puolet lakanoista (koska miehen puoli vaikutti koskemattomammalta enkä tohtinut yöllä paljastaa karmaisevaa totuutta) ja yöpaitani koneeseen. Sitten suuntasin suihkuun, sillä pieni kokkare pohkeessa oli surullisen vaatimaton osa yöllisen kakassa kieriskelyn jäljistä kintuillani.
Aamulla käskin kuopuksen levittää pyykin ja suuntasin yläkertaan keräämään tykötarpeet työmaalle. Selkeästi uusi asukas oli osoittanut mielipiteensä sekä työstäni että opiskelijoiden tuotoksista ja lasketellut kirpeät kuset työreppuuni. Tarkastelin tuhoja, mutten voinut olla vihainen. Kuka vaan ahdistuu, jos joutuu muuttamaan uuteen kotiin. Joutuu se Tinskun uusi rakaskin etsimään uusia selviytymiskeinoja, kun huomaa talouden lapsiluvun yllättäen kasvaneen. Mutta siitä lisää huomenna.
Roikotin reppua kodinhoitohuoneeseen, kun tyttäreni tuli vastaan ja piteli sormiensa välissä halkaisijaltaan noin tuuman mittaista harmaanruskeaa palloa.
“Mikä tää on? Tää oli pyykkikoneessa.”
Silmissäni näin, mitä oli tapahtunut. Kuinka lakanan väliin jäänyt kakka oli pyörinyt rumpua vasten, hioutunut täydelliseksi palloksi ja kerännyt nöyhtäkerroksen ympärilleen.
“Se taitaa olla kissanpaska. Voi jumalauta. Mutta onpahan puhdas paska.”
**************************
Viikonpäiväralli jatkuu, pysy kuulolla! Tiistai on toivoa täynnä.
“Blogia pitäis päivittää, mutta ei miulla ole mitään kerrottavaa”, tuumin Tinskulle. Tinsku kehotti pohtimaan vanhenemista, mutta en halunnut ajatella koko asiaa. Kuinka ollakaan muusani Kohtalo ja Katastrofi olivat luonnollisesti kuulolla.
Pitkinä pääsiäispyhinä oli tarkoitus lähteä koko perheen voimin nuuskuttelemaan suvun pienimmäistä. Suunnitelmia tehtiin pitkään, muttei lainkaan tehokkaasti. Keskiviikkona oli vielä epäselvää, kuka tulisi ruokkimaan eläintarhaamme. Pojalle oli terotettu sen seitsemänkymmentä kertaa, että lauantaina olisi oltava Pohjanmaalla ja kotiin saisi ajella sunnuntaina. Koska perhekuntamme on alkanut laajentua, täytyi matka taittaa kahdella autolla. Saatoin siis antaa introverteille teineilleni mahdollisuuden minimoida sukulaisten ja pienten serkkujen energisen seuran. Itse ajelisimme pienimmäisen kanssa jo perjantaina, jotta voisin jeesata siskoani valmisteluissa.
Torstaina mieheni aikoi vaihtaa kesäkumit johtotähteeni. Tarjosin poikaa apuvoimaksi, sillä itselläni oli miljoona hommaa ennen lähtöä. Keskimmäiselle oli tullut luvattua hevosen juoksutusta ennen kuin hän paistaisi pikkuleivät. Olin itse sekoittanut edellisiltana taikinan ja värjännytkin sen söpön vaaleanpunaiseksi. Lisäksi kissanvessat piti vaihtaa, taikoa päivällistä, pakata ja pestä kalsareita, koska mies suhasi pitkin kyliä kommandona. Ja pikasiivota, jotta kissanvahdin uskaltaisi laskea sisään. Ja siis se kissanvahti piti vielä hommata.
Mies ei apua tarvinnut. Itse kiljahtelin kakaroilleni, että olisi äärimmäisen mukavaa, jos joku viitsisi vaikka sen pyykin levittää tai laittaa ruuan, että kyllä, ruokaa piti laittaa useammin kuin kerran viikossa.
Kolme tuntia myöhemmin mies laahusti kotiin ja totesi, että oli yliarvioinut voimansa. Kuumemittari kipusi 39 asteeseen ja ukko sammui samointein sohvalle. Kaljaakaan ei ollut illaksi ostanut. Kipeä se oli.
“Miun pitää saada piilarinesteet”, tytär huomautti. Aivan. Kello oli varttia vaille viisi. Jos oikein noheva olisin, ehtisin vielä jonnekin optikkoliikkeeseen ja ennättäisin vielä pallon peluuseen. Muuten tulisi yli viikon tauko tuosta jumalallisesta lajista, vaikka omakin olo oli vähän hutera. Ainakin sen verran sekava kuva päivän opetustunneista oli itselle jäänyt. Epäilemättä opiskelijat eivät huomanneet eroa.
Miestä oli turha vaivata, se ei kyennyt kauppaan eikä sukuloimaan. Kissavahtikriisi oli ainakin selätetty.
Pienimmäinen lupasi lähteä mukaan. Puolitoista kilometriä edettyämme punainen teksti kojetaulussa osui silmiini. Check tyre pressures. Punaisena. Jep. Vilkku oikealle ja jarru pohjaan. Ei vittu saatana, mikä dejavu. Ja kyllä, eturengas lepäsi vanteellaan. Vilkaisin kelloon. Ei olisi toivoakaan ehtiä piilarikauppaan, mutta pelaamaan ehkä hikiseen. Kurkkasin takakonttiin, vararengasta ei luonnollisestikaan ollut. Soitin pojalle, joka ei vastannut. Oli pakko soittaa miehelle.
“Siellä on se renkaanpaikkausvaahto”, mies huokaili voimattomana.
“Okei. Mutta pitääkö tää vaihtaa, kun tää on ihan tyhjä?” En luottanut siihen, että jokin vaahto saisi renkaan pyöristymään sen verran, että sillä uskaltaisi ajaa metriäkään. En kyllä luottanut siihenkään, että onnistuisin saamaan vaahdon renkaan sisään.
“Mie tuun”, mies hönkäisi.
Käskin kuopuksen virittelemään varoituskolmion vähän kauemmaksi, vaikka matka oli loppunut sopivasti keskelle suoraa. Mäkiä ja mutkia olisi ollut kyllä tarjolla. Tulipahan aloitettua kouluttaminen, vaikka kuopushan se oli joka hätävilkutkin oli autostani löytänyt.
Odotimme. Odotimme. Odotimme.
Sitten loppui kärsivällisyys ja päätin kokeilla suhuuttaa paikka-aineen joko renkaaseen tai vanteen väliin. Ohjeet pullon kyljessä olivat idioottivarmat. Toki tytär neuvoi kuinka pullosta poistettiin suojakorkki. Venttiilin suojakorkin tajusin itsekin poistaa. Suhina renkaasta ei luvannut hyvää. Tungin letkun venttiiliin ja toivoin parasta. Sihinä ei vaimennut. Koetin painaa korkkia, mutta puolimallinen peukaloni ei saanut tarpeeksi voimaa aikaan. Painoin pullon reittä vasten ja painoin kaksin käsin. Letkua pitkin alkoi liikkua valkoista vaahtoa, hitaasti ja yhä hitaammin, kunnes liike näytti lakanneen. Suhina muuttui tasaisemmaksi. Ja kyllä… hitaasti rengas nousi maasta. En voinut uskoa, että pieni pullo vaahtoa saisi renkaan ajokykyiseksi. Tiirasin tietä, mutta ritariani ei vieläkään näkynyt. Hitto. Käynnistin auton ja punainen teksti oli muuttunut oranssiksi. Sillä uskalsi siis ajaa. Peruutin lähimmälle pistolle ja käännyin takaisin kotiin.
Samaan aikaan toisaalla kuumehoureinen mieheni oli koettanut turhaan etsiä esikoista ja raahustanut sitten ulkovarastolle etsimään tunkkia. Tunkkia etsiessään hän oli muistanut, että sopivan kokoinen rengasavain oli lainassa naapurissa. Naapuriin ajaessa hän oli muistanut, että rengasavain samoin kuin tunkkikin olivat turhia, sillä autooni ei ollut olemassakaan vararengasta. Talvirenkaatkin olivat jääneet hallille. No, kaipa sitä jotain osaisi tehdä. Olihan siellä sitä vaahtoakin.
Kotiristeyksessä näin mieheni auton lähestyvän vastakkaisesta suunnasta.
“Sanoinhan mie sille, että Pihlajamäestä eteenpäin enkä Mukulamäeltä?” varmistin tyttäreltä, joka nyökytteli varovaisesti.
Mies hyppäsi autosta kalpeana.
“Sanoinko mie siulle, että Pihlajamäellä?”
“Sanoit, mutta mie lähin silti töihin päin ajamaan. Ennätin mie ajella, ennen ku tajusin. Mutta hirmusen hyvä juttu, että näin teijät, mie olisin muuten ajanu Enoon asti.”
Joku olisi voinut todeta, että tämä oli kohtalon merkki, ei kannattaisi lähteä minnekään. Mutta koskapa olen kohtalon vinkkejä kuunnellut? Sen lisäksi ei hirveästi kiinnostanut seurata keskimmäisen kiukkuista keksinpaistoa, joten otin miehen auton ja jätin perheen miehet selvittelemään renkaan sielunelämää.
Pelit olivat paskat. Ei jaksanut juosta, vielä vähemmän hypätä. Vitutti. Vitutusta lisäsi se, että tytär viestitti, että tekemässäni taikinassa oli vikaa ja hän oli varuilta vielä polttanut ensimmäisen pikkuleipäpellillisen. Seuraava erä ei sujunut sen paremmin. Vitutusta lievensi kuitenkin se, että esikoinen oli käynyt lääkkeet isälleen.
Pinkkiä piti olla…
Perjantaiaamu valkeni epätodellisena. Väsytti ja kiukutti. Tarkkaa aikaa ei kukaan ollut määrittänyt, joten lapsetkin retkottivat sängyissään. Poika kömpi ensimmäisenä kammiostaan.
“Ja sitten ei pysähytä kertaakaan, vaan ajetaan suoraan.”
“Rakas, siulla on neljä naista kyydissä, siun on ruokittava ne”, mies opasti sohvalta. Poika näytti kärsivältä.
Kahdeksalta herättelin loputkin lapsista. Poika oli palannut sänkyynsä, koska meitä sai aina odottaa.
Yhdeksältä huhuilimme, että kuskikin voisi kammeta pihamaalle. Auton takakontti oli täynnä, mutta kaikki oli mukana. Poikakin tunki muovipussiin sullomansa puhtaan vaatekerran konttiin.
“Tästähän toki puuttuu vielä se kakku ja Miisan kamat.”
“Joko Miisa on valmis?”
“Mie sille sanoin, että lähetään joskus puoliltapäivin.”
“No pitää meijän silti nyt lähteä…”
“Miks?”
“Piilarinestettä, mummon luota sen kamoja ja sitten Motonetiltä renkaanpaikkausainetta”, luettelin. “Ja siun autoon tuulilasinpesunestettä.”
Emme olleet sekuntiakaan liian ajoissa Miisan luona. Motonetillä oli mennyt hetkinen, kun olin jäänyt suustani kiinni entisen opiskelijan kanssa.
Pohjanmaalla poika ilmoitti, ettei koskaan enää matkustaisi meidän kanssamme tyttökaverin pihaa pidemmälle. Ajo-ohjeita (täysin päteviä ja tarpeellisia) tuli vierestä ja takaa, pieninkin kuittaili asiantuntevasti kaistanvaihdosta. Pysähdyksiä oli tasan kaksi: ruokatauko ja kuskin oma kusitauko. Perillä selvisi myös syy siskon kiukkuiluun, mittari näytti 40 astetta.
PS. Kannattaa olla tarkkana tuulilasipesunesteen kanssa. Samanväristä vaahtopesuainetta on myynnissä samanlaisessa kanisterissa.
PPS. Tätä kirjoittaessa kurkkua kaivertaa siihen malliin, että voisi olla parempi tehdä sijaiselle suunnitelmia eikä päivittää blogia…
Avaa joulun vapailla some tai mikä tahansa lehti ja saat muistutuksen, että kyllä kunnon kansalainen harrastaa lomallaan talviurheilulajeja perheensä kanssa. Ajatus punaisista poskista, mäessä nauravista lapsista ja kupista kuumaa alkoi houkuttelemaan myös allekirjoittanutta. Siispä sääkartasta ennustamaan sopiva päivä suunnata laskettelurinteeseen. Pienin pääsisi ensi kertaa kokeilemaan laskemista vuokravälineillä. Lasten rinne on muutoin maksuton, joten reissun hintalappu jäisi varsin kohtuulliseksi näin jouluun tehtyjen investointien kaihertaessa vielä niin mieltä kuin tiliä.
Tuumasta toimeen, lasketteluaamun valjetessa ilmoitin iloisena miehelleni, että lähden tonkimaan tarvittavat varusteet varastosta. Kahlasin lumihangessa puuliiteriin, kapusin kurkottamaan suksipussin ylisiltä, kolusin varastosta kassin kypärineen ja monoineen ja palasin eteiseen hikisenä, mutta itseeni tyytyväisenä. Kunnes huomasin, ettei kypäräkassi sisälläkään sitä lasten kypärää, joka teiniltä on jäänyt jo aikaa sitten pieneksi ja jota olin ajatellut pienimmälle sovitella. Oliko se annettu jo eteenpäin? Vai olinko sittenkin myynyt sen jo kirpparilla? Alkoi vimmattu etsintä ja tulokseton viestittely teini-ikäisen kanssa entisen kypärän mahdollisista sijoituspaikoista. Hän oli sitä mieltä, ettei kukaan sitä olisi huolinut tai ainakaam halunnut ostaa.
Hermoa kerkesi jo pikkuisen kiristää, kun etsiessä muistelin edellisenä talvena mystisesti kadonneita teinin luistimia, joita ei koskaan löytynyt. Kadonnut kypärä kuitenkin lopulta löytyi kuin löytyikin. Loogisesti sulkapallovälineiden seasta. Ja kypärä sopi pienimmälle kuin nenä päähän. Erävoitto! Toki kypärä olisi kuulunut vuokravälinepakettiin, mutta oma on aina oma.
Eikun vaatetta ja autoa pakkaamaan. Avasin suksipussin ennen autoon viskaamista ihan vain pikaisesti tarkistaakseni, että siellä on kaikki tarvittava. Piti olla kahdet sukset, mutta olikin vain yhdet. Ei hätää! Olinkin muistaakseni joskus aikaisemmin nähnyt omat sukseni puuliiterin ylisillä irrallaan.
Kahlasin hangessa takaisin kiipeilemään ja koluamaan paikkoja. Jähmetyin tikkaiden päähän tuijottamaan ylisiä vakuuttuneena siitä, että näin varmasti väärin, kun en nähnyt omia suksiani missään muiden liukuvälineiden joukossa. Tuijotus ei tehonnut ja lopulta oli vaan myönnettävä, että oma muistini on harhainen. Hortoilin vielä tovin varastossa ympäriinsä hämmentämässä tavarakasoja, mutta suksia (jotka toki ovat sen kokoiset, että häviävät helposti) ei vaan tullut vastaan.
Seuraavaksi kaiken yllä olevan kävi toteamassa virallisesti todeksi vielä mieheni. Hän tarkisti pyynnöstäni myös autotallin, joskin jokseenkin odotetusti tuloksetta. Sillä välin mietin sisällä, voisivatko sukset lymytä jossain siellä, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mahdollista piilopaikkaa. Kyselin tuloksetta suksia myös isovanhempien asuinpaikoista ja aloitin viestittelyn teini-ikäisen kanssa vol 2. Oliko hän lainannut suksia edellisenä talvena itse tai jollekin kaverilleen? Olisiko joku voinut varastaa ne? Hän oli sitä mieltä, ettei ollut lainannut eikä kukaan niitä olisi ainakaan halunnut varastaa.
Puuttuvista suksista huolimatta lähdimme liikenteeseen ja matkalla pohdimme miehen kanssa, milloin me aktiiviharrastajat mahdoimme edellisen kerran käydä rinteessä. Mieleen nousi yksi reissu edelliselta talvelta, jolloin kävimme teinin kanssa Kolilla. Mies aprikoi, olisivatko sukset voineet jäädä sinne ja naureskelin, että en kai nyt sentään niin huoleton ole voinut olla. Mies muisteli, että viimeisenä piti palauttaa teinin vuokravälineet ja minä olin jäänyt sitä hoitamaan. Tämän myötä ja itseni tuntien suksien unohtuminen sille tielleen alkoi hiljalleen tuntumaan huolestuttavan mahdolliselta.
Pohdin ääneen, pitäisikö varmuuden vuoksi soittaa Kolille ja kysyä suksista. Olihan ne ikivanhat, mutta ajoivat silti asiansa. Oli miehen vuoro nauraa. Hän piti hyvin epätodennäköisenä, että säilyttävät edellisenä talvena sinne hylättyjä lasketteluvälineitä, jos ei ole koko sesongin aikana perään kyselty. Nielin tästä huolimatta ylpeyteni ajatellen, että ei se ota, jos ei annakaan ja näppäilin hetken valmistautumisen jälkeen Kolin vuokraamon numeron.
Puhelimeen vastasi oikein miellyttävä ja asiakaspalveluhenkinen henkilö, joka ensimmäisenä tiedusteli kadonneiden tuntomerkit. Tähän olin juuri valmistautunut etsimällä omista Google-kuvistani hakusanalla sukset ja löytänyt kuin löytänytkin otoksen, jossa näkyi suksien merkki. Luettelin merkin ja värit ja siltä varalta, etteivät ne vakuuttaisi, kuvailin vielä suksien muistuttavan jäniksen korvia. Luurin päästä kuuluikin yllättäen, että täältä kyllä löytyy aivan tuntomerkkejä vastaavat sukset ja luvattiin, että saan puhelimeeni hetken päästä kuvan, jotta voin vielä vahvistaa sukset omikseni. Tottahan ne olivat omat tutut pupun korvat ja seuraavalla kerralla löytyvät oikein nimellä varattuna Kolilta. Hyvää palvelua! Kolin reissu lienee lisättävä lomasuunnitelmiin.
Nyt kohteena oli kuitenkin lähempänä oleva, tuttu ja turvallinen Mustavaaran rinne. Olkoonkin, että maksettavaksi tuli nyt kahdet välineet. Mies halusi matkalla hakea kyytiin tavaraa Selkieltä, joten reissuun oli lähdetty hänen pakettiautollaan, jossa istuimme kuin sillit purkissa. Mies ilmoitti, ettei ole aiemmin ajanut Mustavaaralle tästä suunnasta ja pyysi laittamaan paikan navigaattoriin. Tein työtä käskettyä, vaikka tiesin, että piti ajaa suoraan, kunnes tulee käännös vasempaan laskettelukeskukselle.
Käännös vasempaan tuli, mutta tie tuntui yllättävän pitkältä. Mies kysyi, ollaanko varmasti oikealla reitillä. Nyökkäilin, että navigaattorin mukaan ollaan. Lopulta tulimme peilijäistä rinnettä risteykseen, joka haarautui talon pihaan ja suoraan jatkuva osuus oli aivan lumen peitossa. Oli todettava, että harhaan ajettiin.
Mies taiteili kunniakkaasti ja kärsivällisesti pakettiauton ahtaassa risteyksessä ympäri, ensimmäiset kirosanat tulivat auton jäädessä mäen alaosaan sutimaan paikoilleen. Viereinen mökki oli mahdollisesti Frozenin Elsan lomapaikka ja tielle takaisin vievä mäki pihan lailla jäinen. MacGyverini kaivoi muitta mutkitta takakontista sepeliä ja aloitti tien talvihoidon. Ehkä oli kuitenkin hyvä, että lähdettiin pakettiautolla. En ollut kovin huolissaan, ennen kuin minua pyydettiin avuksi työntämään autoa. Auto oli hyvin tukevasti jämähtänyt jontkaan.
Sitten tietä lähestyi toinen auto. Kenties Frozenin Elsa oli palaamassa mökilleen. Auto ajoi viereen ja ikkuna avautui: “Mustavaara? Laskettelukeskus?” Oli kerrottava ikävät uutiset ja auto ajoi Elsan pihaan oletettavasti karttaa tarkemmin tutkimaan. Kohta sama toistui ja autoja nakotti pihassa jo kaksi. Emme siis suinkaan olleet ainoat harhaan ajaneet, mikä lohdutti hieman, tosin olimme ainoat kotimaan edustajat. Eikös sitä voi ajatella ylpeyden aiheeksi? Kohta katselin tien pientareelta, kun kaksi muuta autoa jonottivat vuoroaan päästä pihasta pois, kun oma isäntä hinkkasi mäkeä sitkeästi edestakaisin. Hävetti niin, että kävin lopulta koputtamassa meidän auton ikkunaan ja pyysin peruuttamaan sen verran, että turistit pääsevät jatkamaan matkaansa. Ja helpostihan he maastureillaan mäen nyppylän selättivät.
Jälkimmäinen auto pysähtyi kohdalle ja kuski kysyi, tarvitaanko apua. Ei tietenkään tarvittu. Merimiehen geeneillä varustettu MacGyverini tokaisi, että soittaa kyllä tarvittaessa Aikun miehelle. Lopulta riittävällä peruutuksella hankittu vauhdinotto siivitti dieselin hajuisen rottelomme mäen nyppylälle. Juoksin sepelipussia kiikuttaen perässä ylös. Olipahan hankittuna ne punaiset posket ainakin vanhemmilla jo ennen varsinaisen talviurheilun aloitusta.
No olihan se matka siitä oikeasta risteyksestä Mustavaaran laskettelukeskukseen huomattavasti lyhyempi. Perillä totesimme, että emme olleet ainoita lasketteluidean saaneita. Parkkipaikka oli täysi ja välineitä sai jonottaa hiki hatussa (joka oli tuttu tunne aamusta saakka), mutta lopulta päästiin itse asiaan. Laskettelun opettelu sujui juniorilla onneksi varsin mallikkaasti, vaikka reissun aloitus ei kovin vakuuttava ollutkaan.
Itku voi tosin todistetusti tulla suhteellisen lyhyestäkin ilosta. Säästimme loppuun vielä kirsikaksi kakun päälle mäenlaskun rattikelkalla. Mies lähti mäkeen lapsen kanssa ja ajattelin ottaa lystin videolle. No, jostain syystä jarruttaminen ei onnistunut. Vauhti yltyi hurjaksi, ensin kyydistä putosi mies ja lopulta kelkka ajautui pienimmäinen kyydissä pusikkoon. Onneksi ei käynyt pahemmin, muistoksi jäi muutama naarmu ja erittäin sekava video.
Reissun kruunasi makkaranpaisto, jossa oma makkara jäi kylmäksi, ja hiilloksen hiipuessa kylmä ehti hiipiä myös luihin ja ytimiin. Enää ei ollut ainakaan hiki hatussa ja reissusta selvittyä oma koti tuntui taas parhaalta lomaparatiisilta. Siellä pääsi lämpimän saunan syleilyyn ja makkaravahinkokin korvattiin paistamalla juuri oikeanlainen makkara omassa takassa.
Oma koti kullan kallis, tosin pakko varmaan sattuneesta syystä vielä tänä talvena Kolille suunnata.
Toiveuusintana blogissamme! Varoitus: Tarina ei sovi kaikkein herkimmille jouluihmisille!
Puuhaamme siskon kanssa täydellistä joulua 30 kilometrin päässä toisistamme. Vielä tässä vaiheessa kummallakaan ei ole aavistusta siitä, miten pipariksi homma voi mennä.
Tinsku:
Kodin Kuvalehti tupsahtaa postilaatikkoon. Iltakahvilla alan plärätä lehteä ja silloin sen nään. Piparikranssi! Innostun alta aikayksikön ja alan googletella eri versioita piparikransseista. Selvästi helpompi väsätä kuin piparkakkutalo! Piparinen kranssipohja, tähtipipareita pintaan ja kauniit koristelut – avot. Saisin purkaa pipareihin sekä luovuuttani että levottomuuttani. Tänä vuonna tekisin täydellisen joulun Katri Helenan laulaessa taustalla Joulumaasta.
Tästä se idea sitten lähti.
Tällä välin siskon luona. Maikki:Kiertelen lapseni kanssa kirpputoria, kun mukula bongaa kaiken romun keskeltä muumitalon muotoiset piparkakkumuotit. Innostun heti huikeasta löydöstä. En malta odottaa, että pääsen puuhastelemaan kolmevuotiaan kanssa, fiilistelemään joulua ja leipomaan kauniin pipariunelman! Näen jo silmissäni Nuuskamuikkusen muotoisen piparin soittamassa huuliharppuaan talon terassilla. Vai näpertelisinkö sittenkin Muumipapan vetelemään kurttua kuistille?
Tinsku:
Työpäivän jälkeen isken toisten äitien tekemän piparkakkutaikinan pöydälle. Luen pikaisesti piparikranssin ohjeet, jossa neuvotaan käyttämään lautasta apuna pyöreän kranssipohjan teossa. Teen työtä käskettyä, mutta lautanen jää kiinni taikinaan ja pöydälle. Voi jumalauta, miksei piparien jumala maininnut vehnäjauhoa? Lopulta saan lautasen irti, mutta nyt taikina on jumissa lautasessa enkä saa sitä irtoamaan pellille, vaikka kuinka annan sille selkään. Lopulta älyän ottaa terävän veitsen ja irrottelen taikinan varovasti irti lautasesta. Painan pienemmän lautasen palleron sisään ja kranssin muoto alkaa hahmottua. Ei hassumpaa, mietin ja yritän ottaa saman virneen naamalleni kuin Sikke Sumari Koko Suomi leipoo -ohjelmassa.
So far so good.
Lopusta taikinasta teen tähtiä, kuun ja pilviä. Tähtitaivas voisi olla kiva teema. Soitan miehelle ja tilaan kaiken varuilta lisää taikinaa kaupasta, sillä tyttö on ruvennut äheltämään vieressäni neliön muotoisia seiniä. Hän haluaa ehdottomasti tehdä piparkakkutalon.
– Eikö tuo viime viikolla tehty piparikota riitä?
– Ei, pitää saada talo.
Huokaisen – minä kun kuvittelin kranssilla kiertäväni piparitalot kaukaa.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Tulee SE päivä pari viikkoa ennen jouluaattoa. Poimin piparitaikinan pakkasesta sulamaan, otan muotit ja sokerikuorrutetuubit esiin ja panen joululaulut soimaan. Tulkoon joulu! Muottien mukana tulleita ohjeita on helppo seurata: oikea määrä tietynlaisia paloja ja eikun uuniin.
Muistelin Sikke Sumarin sanoneen jossain tunnelmallisessa TV-ohjelmassa, että piparkakkutalon seinien kannattaa olla suorat pellille laittaessa. Annan kuitenkin lapseni nostella ne omaan tyyliinsä leivinpaperille ja ajattelen suoristaa ne sitten, kun tulisivat uunista (mitä vittua?!?). Jännä juttu, että uunissa seinien vinoumat vain korostuvat.
Tinsku:
Otan piparit uunista. Kranssipohja onnistuu, mutta ensimmäinen pelti pikkupipareita palaa ja toisen pellin piparit halkeilevat pinnalta. Mies arvelee niiden olevan liian paksuja. No, leipuri paikkaa virheensä sokerilla ja taidokkaalla koristeluilla!
Toiset tykkää vähän tummemmasta.
Alankin tehdä sokeripikeeriä koristelua varten. Ohjeessa sanotaan, että voi sitä käyttää myös liimana. Kun pikeeri on valmis, yritän tunkea sen muovipussiin. Tahmeaa tahnaa on pian pöydällä, reisillä ja käsillä. Kun pesen käsiäni, tekee mieli pestä kädet koko hommasta. Mutta ei tänne luovuttamaan ole tultu. Kun litku on pussissa, leikkaan saksilla pussin kulman irti. Mahtavaa, nyt alkaa paras osuus. Näin sydämeeni joulun teen!
Pursotan kuorrutetta, mutta pussi pieraisee sokerin voimalla tähden päälle ja valkoinen tahna leviää rumasti. Seuraava puristus ja näyttää siltä kuin ilotulite olisi räjähtänyt paikoilleen. Tähtitaivaan sijana käsissäni on tähtien sota. Otan toisen tähden ja puristan pussia, mutta tähti näyttää siltä kuin juoppo olisi sen vapisevin käsin tursotellut menemään. Yritän peittää koko paskan karkeilla, mutto tulos näyttää yksivuotiaan yritykseltä. Alkaa mennä tunteisiin.
– Ei jumalauta, mitä minä teen väärin??!
– Äiti keskity. Kun keskittyisit niin voisit onnistua, poika nauraa.
– No kun ei tämä tursotin tottele! Ei tämä rakettitiedettä voi olla!!
– Anna kun minä näytän, neiti 8 vee sanoo.
En usko silmiäni. Hän vetää ensimmäisellä yrittämällä kauniin reunuksen pilvelle.
– Pidät vähän täältä etäämpää kiinni. Etkä ragee.
– Anna kun miekin kokeilen, mies sanoo.
Käännän katseeni, ettei pulssi nousisi enää enempää. Tiedän näkemättäkin, että mieheni vetelee täydellisiä viivoja insinöörin itsevarmuudella.
Yritän vielä itsekin, mutta lopputulos on yhtä tuhnua. Vieressä pienin syö koristeiksi tarkoitettuja karkkeja, poika nappaa suuhunsa kaikkein kauneimman piparin ja kissa tunkee keskelle piparihelvettiä niin että syljen karvoja suustani.
– Tämä oli tässä! Sitten kun nukutte, niin jatkan! Saanpahan olla rauhassa, uhoan.
– Varmaan saadaan nukuttua, kun kiroilu kuuluu yläkertaan! poika kommentoi.
– Äiti on kuin tuo apina, niin monta asiaa menossa yhtä aikaa, että pää räjähtää! tyttö osoittaa uusinta sisustushankintaani.
– Hhihiiihhhi.
Apinalle sukua?
Tällä välin siskon luona. Maikki:Kun piparit ovat paistuneet, mietiskelen seuraavaa työvaihetta. Sikke Sumari oli koristellut talon osat ennen kuin liimasi talon kasaan, siispä päätän tehdä samoin. Koristelu sujuu oikein hyvin! Sinistä, pinkkiä ja vihreää sokerikuorrutetta kehiin ja seinistä tulee oikein koristeelliset. Sitten huolellinen jäähdytys ulkona pakkasessa. Kyttään samalla nenä kiinni ikkunassa, ettei naapurin rekku käy napsimassa herkkuja parempiin suihin – se kun on tunnetusti piparin perään.
Ja niin joulu joutui.
Sitten onkin jäljellä kokoamisvaihe. Otan esiin leivontaliiman, joka tarttui mukaani kaupasta edellisellä viikolla. Kaveri oli kehunut aineen maasta taivaisiin ja kerskunut 8-vuotiaan poikansa tehneen liiman avulla jo kuusi onnistunutta piparkakkutaloa. Kyllähän minäkin sen avulla onnistuisin!
Liimassa vain tuntuu olevan jokin vika. Se on niin kovaa, etten saa sitä puristettua tuubista ulos. Sikke Sumari oli telkkarissa lämmittänyt samaista liimaa kuumassa vesihauteessa, niinpä päädyn matkimaan. Liimasta tuleekin juoksevampaa ja saan kuin saankin levitettyä sitä seinien reunoihin.
Kun tulee aika yhdistää seinät toisiinsa, huomaan niiden suoruuden tärkeyden. Liimatut pinnat eivät yllä toisiinsa kiinni kuin parin sentin matkalta, vaikka seinillä on korkeutta 30 senttiä (tai no, osalla 32). Ehkäpä se kuitenkin riittää, kai ne toisiinsa nojatessa tukisivat koko hökkelin rakennetta tarpeeksi? Seinät pysyvätkin jotakuinkin pystyssä. En jaksa jäädä odottelemaan liiman kuivumista, vaan ryhdyn kuistien rakentamiseen. Teen vahingossa kuistien kattoon tarkoitetuista palasista seinät, mutta en anna sen haitata. Kuistit pysyvät juuri ja juuri seinissä kiinni ja vain yksi seinä halkeaa. Asettelen sen takaisin ja yritän olla hengittämättä luomukseeni päin. Vuoden jouluisin äiti -palkinto on pian minun!
Tinsku:
Tyttäreni ottaa sokeripikeeriä ja yrittää liimata piparkakkutalonsa seiniä toisiinsa. Pian alkaa huuto. Ja pian kuulen lauseen, jota pelkään kuollakseni:
– Äiti auta!
Muistan katsoneeni Suomen kauneimmat kodit – jouluversiota, jossa Sikke Sumari liimasi kaunista pinkkiä piparkakkutaloa kasaan. Näytti niin idioottivarmalta, että ehkä jopa minä voisin onnistua. Pian valkenee totuus.
– Rakas lapsi, tämä on fyysisesti mahdotonta, kun seinien pitäisi olla symmetriset ja suorat. Ei nuo yletä mitenkään koskettamaan toisiinsa.
– Byääääääää!!!
– Kuka tässä nyt ragee. Rauhoitu äläkä huuda, huudan.
Tunnen kuinka jouluinen tunnelma alkaa täyttää talon. Työnnän sokerilitkua seinien väliin, mutta ne eivät tottele millään muotoa ajatustani. Suustani pääsee pari ärräpäätä. Talo romahtaa kerta toisensa jälkeen.
– Ensin romahtaa talo ja sitten äiti! tyttö itkee ja nauraa yhtä aikaa.
Lopulta runkutan apinan raivolla sokeria seiniin ja talo pysyy kuin ihmeen kaupalla kasassa. Näyttää enemmän huojuvalta ladolta kuin jouluyön unelmalta, mutta välttää. Kiellän tytärtäni koskemasta joulun ihmeeseen ja artikuloin erittäin selkeästi, että kattoa ei voi kiinnittää paikoilleen kuin vasta huomenna. Seinien pitää kuivua kunnolla. Kun käännän selkäni, alkaa huuto. Tytär on yrittänyt liimata kattoa seiniin ja koko mökki on luhistunut kasaan.
– Mitä minä just sanoin? Nyt ei enää hermot riitä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tämä sota jatkuu huomenna.
Samassa soi puhelin. Äiti soittaa. Puuskahdan leipovani piparkakkutaloa.
– Niin kuului siskoskin tekevän. Mistä lähin hermoheikkojen on niitä kannattanut tehä?
– Ootte kyllä isäänne tullu mitä tulee rakentamiseenkin. Teette ensin ja ajattelette sitten, mies kommentoi puhelun jälkeen.
Isä.
Ensimmäinen joulu ilman isää. Jos isä eläisi, hän tulisi nyt ovesta kengät jalassa sisään ja kysyisi onko kahvia. Varastaisi hirvipiparin pelliltä ja sanoisi, että se pitää lopettaa ensin, ettei potki mahassa. Villitsisi lapset niin ettei nukkumaanmenosta tulisi mitään. Käskisi etsimään “sieltä Forecasta” Kivelän Veikon ja Harisen Martin osoitteet niin että saisi joulukortit lähetettyä. Nyt on liian hiljaista. Kyyneleet valuvat pipareiden päälle.
– Isi, äiti itkee taas! poika huutaa.
Tällä välin siskon luona. Maikki:Annan kolmevuotiaalleni ehdottoman kiellon koskea taloon tai iskisi elinikäinen karkkikielto. Tämä on nyt minun taisteluni. Kun olen aikani pähkäillyt, kuinka saisin mutkittelevan kuusiosaisen katon mitenkään kiinni horjakkaan rakennelmaan, päädyn vain nostamaan peukut pystyyn ja toivomaan parasta. On niitä ihmeitä ennenkin tässä torpassa nähty! Levitän liimaa kattopalojen reunoihin ja isken palaset yksi kerrallaan seinien päälle. Saan nostettua tasan kaksi kattopalasta paikalleen, kun koko komeus romahtaa maan tasalle silmieni edessä.
Paskan möivät.
Tinsku:
Alan valmistautua kesyttämään perkelettäni uudelleen. Aion tehdä sokeripikeeriä ja alan mitata tomusokeria kulhoon, kun huomaan munien loppuneen. Eikun kauppaan. Leivontahyllyltä bongaan valmista sokerikuorrutetta ja leivontaliimaa. Miksipä tekemään itse, kun toiset äidit ovat sitä jo keitelleet? Kello on sitä paitsi jo puoli kahdeksan illalla. Ostan myös ranskanpastilleja ja pinkkejä nonparelleja pipareitani piristämään.
Kotona alan suoraan koristella pipareita. Mies huutaa puolen tunnin kuluttua, että kauppakassi on edelleen eteisessä. Juoksen eteiseen ja katson sivusilmällä, kun tyttö ottaa leivontaliiman ja alkaa liimata piparkakkutalonsa seiniä kasaan. Kohtaa alkaa tutuksi tullut tuskanhuuto.
– Ei tää onnistu!
Otan tuubin ja yritän itse. Talo luhistuu.
–Mitä shaissea tämä on? Nyt ollaan siinä pisteessä, että minä en enää suostu tähän rakennukseen enää koskemaan. Isi jatkaa tästä.
– Isiiiii!
Mies tulee keittiöön, huokaisee ja käärii hihansa. Hänellä on paljon hallitumpi lähestymistapa jo lähdössä. Katson kun hän laittaa ensimmäisen seinän kyljelleen makaamaan ja tursottaa vakaalla otteella aimo annoksen liimaa seinämän saumoihin ja painaa seuraavan seinän tasaisen varmasti kiinni. Ja odottaa kaikessa rauhassa.
– Aa isi tekee sen tolleen fiksusti, ihailen.
Talo pysyy kuin pysyykin kasassa ja tyttö hymyilee kuin Beetlehemin puolikuu. Ei haittaa vaikka seinät vähän irvistävät. Tyttö alkaa koristella mökkiä hienoksi karkeilla ja sokerilla.
Alan pursottaa kaupan tuubista koristevanaa omien pipareitteni päälle ja asettelen nonparelleja pinnalle. TV:ssä koko Suomi leipoo koristeita kuuseen ja tuomarit kehuvat kilpailijoiden omaperäisiä tuotoksia maasta taivaisiin. Omistani tulee ihan nättejä, vaikka kalpenevatkin tähtileipureiden tekeleiden rinnalla. Kun alan hahmotella pikkupipareita kranssipohjan päälle, pulssi alkaa jälleen nousta. Piparit ovat niin pieniä, että pohja ei peity. Näyttää siltä, etten ole ajatellut asiaa loppuun asti.
– Vaimo nyt olisi aika lopettaa. Lasten pitäisi olla jo nukkumassa.
– Joo ihan just.
– Ei kun nyt. Kello on yhdeksän.
– Joo tää on ihan paska. Ei jumalauta en jaksa.
– Sano vaan minkä kokosen muotin haluat, niin laitan tulostumaan, mies sanoo viitaten 3D-tulostimeemme.
Sitten hän kääntyy televisioon ja lapsiin päin.
– Tuo ohjelma olis K-18, jos äiti olis tuolla leipomassa!
Lapset alkavat kikattaa.
Seuraavana aamuna tytär kyselee veljeltään, onko tämä avannut jo joulukalenterinsa. Poika vastaa myöntävästi.
– Mitäpä tuli? Tuliko piparkakkutalo?
Samassa huomaan, että piparkakkutalo näyttää valjulta. Joku on syönyt seinistä ja katosta karkit.
– Ootko tosissas, siskos tekemä mökki, katson poikaani murhaavasti.
– En se minä ollu, poika virnistää.
– Etpä vissiin. Tässä talossa ei kukaan muu himoitse lähimmäisensä tekemää torppaa.
– Ja äiti, ootko muuten nähny sitä piparikotaa missään?
Muistelen jättäneeni sen takan päälle talteen, mutta kota on hävinnyt kuin pieru saharaan. Lautanen muruineen on kyllä tallella.
– Oikeesti, eihän täällä voi enää leipoakaan mitään, kun yksi syö kaiken! huudan.
Tyttärellä on jo seuraava visio mielessä.
– Tuohon mökkiin pitää saada kynttilä sisään, tyttö vaatii.
– Mutta rakas eihän siinä ole ikkunaa, ei se kynttilä näy mihinkään.
– Näkyy, kynttilä pitää olla.
Käyn kipon ja tuikun osoittaakseni olevani oikeassa. Pian tulee kuitenkin tenka poo. Mökissä ei ole ovia eikä ikkunoita, joten en saa kynttilää sisään.
– Varmaan pitää nostaa sitä taloa, tyttö ehdottaa.
– Aivan! nauran ja nostan talon ilmaan.
Kynttilä palaa, mutta valoa ei näy mistään. Kohta palaa pinnan lisäksi pipari.
– Ei se näy mihinkään! Ihan paska! tytär inisee.
– No sitähän minä yritin sanoa.
– Pitää tehdä reikä.
– Yhtään reikää ei tehdä nyt, kun tää kutakuinkin pysyy kasassa.
– Minä murskaan sen!!
– Et todellakaan murskaa mitään, sitä on tehty kuin Iisakin kirkkoa!! Seisokoon siinä pääsiäiseen. Ja tätä EI SYÖDÄ, käännän katseeni poikaan.
Pian pienin juoksee takkahuoneesta piparikranssin pohja päässään. Juoksen perään ja pelastan aarteeni. Sitten ehdotan keskimmäiselle, että pitkä kynttilä voisi toimia.
Hätä keinot keksii. Älä kokeile kotona.
Seuraavana päivänä miehen 3D-tulostin on työstänyt valmiiksi ison lumihiutaleen muotoisen piparimuotin. Jälleen löydän itseni kaulimasta taikinaa ja sovittelemasta muottia massaan työpäivän jälkeen. Kun yritän nostaa hiutaleita pellille, totean, että malli on harvinaisen mulkku muotiksi. Pipareiden sakarat venyvät, paukkuvat, katkeilevat ja jäävät reunoilta repaleisiksi. Yksi luomuksistani muistuttaa karjalanpiirakkaa, toinen näyttää täydelliseltä kirkkoveneeltä. Paiston jälkeen osa hiutaleen sakaroista on mustia. Tunnen kuinka verenpaine nousee.
Päätän ripustaa kranssipohjan seinälle ilman pipareita. Less is more vai miten se meni? Pitäköön Kuvalehden lukijat illuusion täydellisestä joulusta ja Sikke Sumari voittajan virneensä. Piparia en suuhuni aio työntää missään muodossa ennen kuin joku kehittelee pipariviinan.
Tällä välin siskon luona. Maikki: Se siitä sitten. Sullon muumitalon muotit kirpparille menevien tavaroiden kassiin. Sikke saisi pitää tunnelmallisuutensa ja tunkkinsa. Ne on toiset mimmit, jotka pipareita pyörittelee. Minun raksaurani oli tässä.
Oikein hyvää joulua kaikille blogimme lukijoille ja menestyksekkäämpää piparinpaistoa!
PS. Tinsku:
Karjalaisessa oli kiva ohje joulutähdistä, jotka tehdään vanhoista kirjan sivuista. Siitähän se ajatus sitten lähti…..
Saat kutsun työpaikkasi gaalaan, johon pitäisi panna ykköstä päälle. Ala perata vaatekaappisi sisustaa pari viikkoa ennen h-hetkeä. Tehtävä ei ole helppo, sillä kaapissasi on liikaa vaateparsia, jotka pursuilevat tasolta toiselle, etkä varsinaisesti osaa paikantaa juhlavampien mekkojesi sijaintia. Sen, jonka loogisesti pitäisi roikkua henkarissa, onkin mytyssä housujen alla ja sen, jonka pitäisi olla kesähepenien osastolla, lojuukin villapaitojen välissä. Kun kasa mekkoja ja haalariasuja viruu vihdoin sängyllä, alat sovittamaan kolttuja yksi toisensa perään.
Kerro kerro kaappinen, mis on glittermekkonen.Muutaman euron kirppislöydöt – paitsi viimeinen lainaleninki.
Huomaat pian, että yksi mekko puristaa pyllystä, toinen on jäänyt isoksi, kolmas on liian musta ja neljännestä näkyy tissivako. Viidennessä näytät siltä kuin olisit menossa körttiläisten kokoontumiseen, neljännessä pornoluolaan ja kuudennessa käsityökerhon vuosikokoukseen. Kun sovitat kultaista kahden euron glittermekkoa ja keikistelet peilin edessä, huudahdat Tässä se on! Riemusi ei kestä kuitenkaan kauaa, sillä pian kuulet lastesi huutavan kuorossa:
– Äiti sulla on selkätissit!
Kääntele kauhistuneena selkääsi ja mieti että kiinteytymistä täytyy jatkaa. Laita siskollesi viestiä, jossa kehotat häntä tuomaan oman glittermekkonsa lainaan kulmilla käydessään. Pian saat pöyristyttävän vastauksen:
– Vein sen SPR:n Konttiin, käy ostaa sieltä!!
– Ja minä kun varta vasten sanoin, että älä vie sitä mekkoa minnekään, että minä haluan sen!!
Parin päivän päästä siskosi ennättää Konttiin ensin ja yrittää ostaa omaa mekkoaan, mutta se on jo myyty tai viruu kirpputorin takahuoneessa.
Päätät mennä juhlaan toiseksi parhaassa vaihtoehdossa: punaisessa kellohelmamekossa. Kaksi päivää ennen juhlaa mekko ei enää olekaan hyvä, koska näytät siinä Punahilkan ja pin up -tytön risteytykseltä, joka on eksynyt Spice Girlsin keikalle. Vain saparot puuttuvat.
Samassa muistat, että vaatekaapissasi on toinenkin punainen mekko, jota et älynnyt sovittaa. Olet kuitenkin eri osoitteessa kuin mekkosi, ja Volvosi ei suostunut aamulla liikkumaan eteen eikä taakse, joten joudut ottamaan ensin poikaystävän taksin lapsesi joulujuhlaan ja äitisi taksin joulujuhlasta kotisoitteeseen, jossa mekkosi sijaitsee. Kun sukellat vaatekomeroosi, bongaat saman mekon myös sinisenä. Kaappaa molemmat koltut kainaloon ja ota äititaksi seuraavaan osoitteeseen.
Hetken päästät sovitat punaista versiota.
– No mutta sehän on hyvä!poikaystävä kommentoi.
– Ihan ok, mutta jotenkin tanttamainen. Korostaa keski-ikää, toteat ja heivaat vaihtoehdon sängylle.
Vedä seuraavaksi päällesi pitsinen viininpunainen kolttu – se kolmanneksi paras vaihtoehto, joka on aavistuksen liian lyhyt, mutta istuu edestä hyvin. Selkäosa roikkuu kuitenkin oudosti. Huutele luottoryhmäsi WhatsAppissa osaako joku ommella ja millaisia nappeja mekkoon voi ylipäätään tunkea. Viimeksi kun koskit neulaan ja lankaan, paidan toinen hiha sijoittui viisi senttiä alemmaksi toista. Valittele samalla ystävillesi, ettet omista mustia juhlakenkiä.
– Jos vain jätät menemättä, täällä on paremmat bileet, ehdottaa Make mainostaen samalla omia varjobileitään.
– Ja Maken pippaloissa ei haittaa, vaikka nappi puuttuu kokonaan, Sampsa jatkaa.
– Ehkä se on just sitä kutsussa mainittua gramouria, jos meet ilman nappeja ja kenkiä, Pirre viestittää viitaten kirjoitusvirheeseen, joka komeili gaalakutsussa.
– Mie ehkä haluan videopäiväkirjan Tinskun napin ostosta ja ompelusta… Aikku hekottelee linjoilla.
– Ota se huomenna töihin, mie ompelen siulle, Aikku jatkaa ritarillisesti.
Vastaa sydämellä ja vie seuraavana päivänä mekko työpöydällesi. Kun vajaan tunnin päästä palaat työpisteellesi, mekon selkämys on hakattu täyteen sievässä jonossa istuvia hakasia. Et voi ymmärtää missä välissä välituntia Aikku on heiluttanut neulaa ja lankaa. Itselläsi menisi samaan hommaan viisi tuntia, eivätkä vastinparit kohtaisi toisiaan pitkällä suorallakaan.
Kun saat näköhavainnon Aikusta, hän ehdottaa juhliin menemistä ilman rintsikoita, sillä mekko pukisi parhaiten paljasta selkää. Tässä vaiheessa työparisi Jarkko huomauttaa, että hän olisi enemmän huolissaan helman pituudesta kuin avonaisesta selästä.
Koska mekon väri on nyt vaihtunut viininpunaiseen, punaiset korkkarit eivät enää käy laatuun. Omistat kyllä kahdet mustat kiilakorkkarit, mutta toisista olet tanssinut korot irti ja remmiversioissa näytät Pikku Heidiltä, joka on lähdössä pikkutuhmalle vuoristoretkelle. Kun erehdyit aikaisemmin päivällä mainitsemaan kengättömyydestä äidillesi, hän kaiveli ensin komerosta omat lättäavokkaansa kehiin ja huusi sitten perään:
– IHAN SAMA VAIKKA MÄNISIT LENKKAREISSA, SIELLÄ ON PIMMEETÄ EIKÄ KUKKAAN KATO!!!
Minä selvisin eräästä kohtalokkaasta illasta, kengät eivät.
Poikaystäväsi seuraa eturivistä yhden naisen mekkoshowtasi, joka on paisunut jo useamman naisen mekkoshowksi.
– Tämä juhlahan ei varsinaisesti tullut yllätyksenä.
– Helppoahan se miehillä on! huudat ja mietit mielessäsi, että kohta saa mennä gaalaan keskenään.
Pitkä mies lähtee kuitenkin kanssasi Prismaan iltayhdeksältä metsästämään kenkiä ja sukkahousuja ja naureskelee, miten hänen elämästäänkin on tullut yhtäkkiä kiireistä, kun Tinsku järjestää tilanteita. Koeaja samalla Volvo, jossa ei ole yhtään mitään vikaa. Epäilet että vika on omassa päässäsi.
Koukkaa Prismareissun yhteydessä Pirren luo. Hän on tarjonnut WhatsAppin luottoryhmässä lainaan omaa viininpunaista mekkoaan. Saat mukaasi myös mustan topin ryntäiden piilottamista varten. Kun survot kotona rintaliivejä päällesi, saat ne solmuun kaulasi ympärille. Pitkä mies seuraa vaitonaisena sivusta ja kommentoi lopulta:
– Melekonen savotta tämä.
Kisko pää alaspäin toppia päältäsi ja yritä henkihieverissä hahmottaa nirunarujen logiikka, jotta saat ne kutakuinkin oikein päin rintojesi peitoksi. Kun liivit ovat turvallisesti päälläsi, kiskot samettimekon yllesi. Se istuu täydellisesti.
Tässä se on! I say yes to the dress!
Kun istut juhlassa ja katselet ympärillesi hämyisessä glamouria ja vähän gramouriakin tihkuvassa tilassa, huomaat miettiväsi, että äiti oli oikeassa. Pimeää on. Kukaan tuskin kiinnittäisi huomiota, vaikka kekkuloisit gaalassa keltaisissa crocseissa.
Huokaise aamulla, sillä viikko on lähtenyt paremmin käyntiin kuin edellinen. Muistijooga on muistijälki vain, mutta et ole unohtanut käsilaukkua mökille, Volvoa pajalle, puhelinta työpaikalle tai piilolinssejä väärään osoitteeseen. Herää kuudelta, aja tyttö kasiksi hoitoon ja pahoittele hoitotäti Tarjalle, ettet löytänyt ulkohousuja. Jää seisomaan eteiseen ja käytä koko tahdonvoimasi, jotta jaksat astua kynnyksen yli kohti omaa työpaikkaasi. Tekisi mieli tarttua lämpöä sykkivää Tarjaa helmasta, istua syvälle syliin, kysyä mitä on ruuaksi ja pyytää lukemaan Pikku Prinssiä ääneen. Kun puristat auton rattia, päässäsi alkaa soimaan Kake Randelinin Tarja sinä rakas. Ois vielä kesä, linnuilla pesä. Tarja täällä on pelkät kylmät kadut, kaupunki sumuinen… Tarja onko syli yhä lämpöinen…
Mene palaveriin, kuuntele keskustelua tulevista yt-neuvotteluista. Kommentoi, että jos saat kenkää, niin se on sitten sen ajan murhe. Ajattele hiljaa mielessäsi, että se saattaisi tuntua jopa helpottavalta. Karista ajatus, aloita tunnit ja ohjaa opiskelijoita sinne, tänne ja tuonne ja kolmea harjoittelijaa ylös, alas ja sivulle. Vastaa kysymyksiin mitä tarkoittaa spontaani, objektiivinen ja peräänantamaton, miksi ripsihuoltoa ei varata oppituntien aikaan, ja miksi aina ei voi olla kaverin kanssa samassa ryhmässä. Tulosta välissä lukujärjestys yhdelle, saksan rästitehtävät toiselle ja käske loppuja panemaan puhelin piiloon.
Juokse syömään ja takaisin luokkaan. Unohda kahvi. Juokse kellariin ja lastaa harjoittelijoiden sylit savella, kaulimilla ja akryylimaaleilla, koska kädentaidot. Puhelin repussa soi yhtenään, lopulta katsot parhaaksi vastata. Tyttäresi soittaa asiakseen, että takapihalla istuu musta kissa. Juokse vielä viisi kertaa varastoon, koska unohdit pensselit, suojamuovit ja lampaanvillan. Työkaveri huutelee käytävällä mitä pehmeää kannat sylissäsi, huuda että vuoraat näillä itsellesi pehmustetun huoneen. Unohda päiväkahvit.
Neulahuovuta luokassa herkkutattia malliksi, yritä keksiä miten opiskelija saa sekoitettua viininpunaista väriä paskanruskean sijaan. Juokse töistä hakemaan lasta ja kaupasta banaaneja ja aja sitten takaisin töihin, koska olet lupautunut juontamaan huomenna kansainvälisen kokkikilpailun. Varmista tuomareiden tittelit, kupletin juoni ja sekuntiaikataulu. Säntää kotiin ruokkimaan isommat ja kokkaa munakas päiväyksen ylittäneistä munista ja nakeista. Lapsesi huutaa läksyjen teon välissä, onko automerkki Datsuni vai satsuma, tarkoittaako urine kusta ja onko meidän koulussa snitsereitä. Toinen työntää puhelinta naamaan, käskee perumaan terkkariajan ja täyttämään keksitilauksen. Syvenny kuvastoon ja saa nauruhepuli, sillä mielestäsi Toivon Toffeepalloset eivät oikein istu koko perheen kuvastoon, koska Toivo näyttää tumputtavan. Lapsi huutaa keskittymään oleelliseen. Kolmas huutaa pyyhkimään. Kissa istuu olkapäälle ja kehrää kuuluvasti, tunne kuinka verenpaine laskee.
Toivon “toffee”palloset
Suunnittele kaiken kakofonian keskellä vielä huomista työpäivää, sillä luvassa on juontamisen ohessa ruotsin etäopetusta, kirkkovierailua ja taideväärennöksien vääntämistä. Poikaystävä piipahtaa kahville ja kertoo maksaneensa sakkosi kirjastosta. 13 euroa ja rapiat. Kiitä ystävällisestä eleestä, mutta sano että maksat kyllä itse omat sakkosi. Lapsesi tiedustelevat maksaako setä heidänkin sakot. Kahvin jälkeen huomaat opettavasi jakolaskua keskimmäiselle, be-verbin kieltomuotoa isommalle ja kohteliasta kielenkäyttöä kaikille kolmelle. Samalla, kun koulukirja lentää ilmojen halki ja älämölö täyttää huoneen, ihmettelet mikä haisee. Poikasi tunnustaa sytyttäneensä saunan pelti kiinni. Viritä vielä ukuleleä, jonka hankit lapsellesi. Huokaise, sillä et todellakaan tiedä, mikä on g-kieli. Päässä alkaa soida runo etkä tiedä pitäisikö olla huolissaan: Olen väsynyt lauluni valheeseen. Herra, tee minut lapseksi jälleen! Minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen.
Tiistai
Herää ”virkeänä” paskasti nukutun yön jälkeen, sillä et saanut aivojasi rauhoittumaan. Suuntaa etäopetuksen jälkeen opiskelijoiden kanssa kirkkoon ja hillitse himosi kääntyä ortodoksiksi, sillä kirkonmies on I-H-A-N-A. Juonna kokkikilpailu silmät ristissä ja mieti, miten aina löydät itsesi tällaisista tilanteista. Juokse töiden jälkeen suoraan salille, jossa teet personal trainerisi käskystä rintaprässiä, facepullia ja pystypunnerrusta. Tunne kuinka verenpaine laskee, vaikka vieressä puolet pienempi nainen nostaa penkistä yli 70 kiloa. Harjoittele ottamaan happea ja vauhtia jaloillasi samalla kun nostat tankoa. Kuvittelet näyttäväsi pätevältä fitnessmimmiltä, mutta erehdyt katsomaan itseäsi peilistä. Toteat muistuttavasi enemmän pallokalan ja pussisammakon risteytystä, joka ei tiedä mihin suuntaan pitäisi puhaltaa tai ponnistaa.
Suuntaa salin jälkeen meditoimaan. Makaa jumppamatolla ja aloita chakrojen puhdistus. Et ole varma mitä mieltä olet riitistä, mutta päätät maata patjalla haarat ja sielu levällään ja pian tunnet, kuinka juurichakra kiristää vähän vähemmän. Tai ehkä vain kuvittelet. Meditaation hetkellä nukahtelet ja tipahdat paikkaan parempaan. Kotimatkalla olet zen ja tuijotat tyhjänä eteesi avautuvaa maantietä.
Kotona zen on muisto vain, sillä lapsesi alkaa huutaa kello kahdeksan, ettei ole muistanut tehdä kotsan läksyä. Katso kun jauhot pöllyävät ja vispilä takertuu taikinaan. Telkkarissa maajussi jahtaa morsiamia. Kun maistat pojan leipomaa leipää, nouset taivaisiin, vaikka kuulet päässäsi personal trainerisi äänen, joka huutelee, että vehnäjauhot ovat saatanasta. Heiluta iltapuhteeksi tiskirättiä ja lue kirjaa Auschwitzin tyttärestä. Tunne kiitollisuutta siitä, että on jauhoja, chakroja ja sakkoja. Mieti myös voisitko lukea jotakin hieman vähemmän järkyttävämpää ennen nukahtamista.
Keskiviikko
Kertaa ruotsin tunnilla sanoja, joita olet opettanut edellisillä tunneilla. Kukaan ei muista mitään tai ole koskaan kuullutkaan kielestä nimeltä ruotsi yhtään mitään. Kerrot että apuverbi saa on ruotsiksi får ja tarkoittaa myös lammasta. Työparisi Jarkko hihkaisee, että Jarkko saa lammasta on ruotsiksi Jarkko får får! Ajattele hyvilläsi, että oppivat ainakin yhden uuden sanan. Totea lopputunnista, että kukaan ei ole koskaan kuullutkaan apuverbeistä tai lampaista yhtään mitään.
Lastaa kädentaidot-tunnilla harjoittelijat jälleen huovutusvillalla, pensseleillä ja juuttinarulla. Kun opiskelija haluaa harmaata villaa, Jarkko työntyy ovesta sisään karstat kädessään ja alkaa karstata harmaata mustasta ja valkoisesta. Tulos on ruosteenruskeaa. Viereisessä luokassa työkaverisi opettaa ukulelen soittoa ja toinen aikidon saloja. Mieti miten oletkin löytänyt tiesi mahtavien tyyppien, multitaskaajien ja supertaitureiden seuraan. Liikutu ja mieti, että rakastat työtäsi, vaikka se vanhentaa naamasi ennenaikaisesti.
Kädentaidot kunniaan!
Kun pääset kotiin, kämppä on puunattu ja lihapullat katettu pöytään, koska tyttärelläsi on ollut tylsää. Pölyt on pyyhitty, astiat pesty ja lattiat imuroitu. Tunne kuinka verenpaine laskee ja hymy nousee korviin. Kokkaa itsellesi kasviskastike, syö ja unohda loppusoossi tunniksi liedelle. Pitäisi jumpata, mutta sen sijaan katsot Ensitreffit alttareiden vastanaineita pareja. Kommentoi ääneen, että kyllä se vielä tuossa vaiheessa hyvältä tuntuu. Polkaise pienimmän kanssa poikaystävän luo jätskille, vaikka personal trainerisi mielestä sokeri tuo Grüße aus der Hölle – terveisiä helvetistä. Piipahda kirjastossa ja lainaa unilääkkeeksi värikäs viihderomaani, vaikka yöpöydälläsi on kymmenen aloitettua jo valmiiksi.
Kuuntele iltahuutoa, kun lapsesi rakentavat tyynyistä ja pyykkikorista moottoripyörän ja laittavat YouTubesta stuntshown pyörimään. Kuuntele iltaitkua, kun pienin lentää korista ja isommat tappelevat siitä, kumpi ei pitänyt pätkästä ja prätkästä kiinni. Lue yöllä sängyssä lainaamaasi kirjaa ja totea se helvetin tylsäksi. Mieti että itse pitäisi sekin kirjoittaa.
Köyhän miehen stuntshow.
Torstai
Elä päivääsi murmelina istuen palavereissa ja juosten oppitunneilla. Hyödynnä kaikki vuorovaikutustaitosi, ihmissuhdetemppusi ja sanaiset arkkusi, kun luotsaat keskenkasvuisia ja vähän täysikasvuisiakin. Päässäsi alkaa soida virsi Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan. Mieti mahtaako kyseinen virsi löytyä ortodoksikirkon listoilta. Vedä ruotsin tunnilla blooketia ja todista kuinka nimimerkit Pylly, Pieru ja Parru kamppailevat keskenään isolla screenillä. Kehota seuraavalla kerralla pelaamaan nimimerkeillä Rumpa, Prutt och Bjälke. Viimeisten tuntien vierailija on perunut tulonsa, keksi lennosta kehittävä tehtävä. Kuuntele kärsivällisesti teinien hokemaa “Joko lähetään?” Viimeisen vartin aikana junnut toteavat sinun näyttävän siltä, että tarvitset kaljan.
Kun tulet kotiin, lapsesi kysyy, oletko menossa nukkumaan. Koska kuulemma näytät siltä. Lapsesi päättää leipoa sämpylöitä. Ne ovat niin hyviä että ahmit iltapalaksi viisi, vaikka personal trainerin mielestä vehnäjauho on perkeleen lähettiläitä. Illalla lapsesi tunnustaa, että silmää kirvelee ja se on punainen. Tunne kuinka verenpaine kohoaa. Mieti voiko huomenna mennä kouluun, pitääkö revetä lääkäriin ja täytyykö pestä kaikkien petivaatteet. Päässä alkaa soida Mummo-sarjan tunnari Hyppy sinne toinen tänne, pian on mennyt elämämme…Mutta Tinsku hommat selvittää karajannanuija…
Grüße aus der Hölle.
Perjantai
Herää kuudelta siihen, kun kissasi huutaa parvekkeelle aamupaskalle. Käske lastasi huuhtomaan silmät, googleta silmätulehduksen itsehoito-ohjeita ja pese vessa tolulla. Kun viet pienintä hoitoon, bensamittari näyttää punaista. Äkkää ettet ole muistanut tankata Volvoa. Osallistu Teams-koulutukseen. Päivä on leppoisa ja tuo kaivatun lepohetken. Näe lounastunnilla poikaystävää, joka ihmettelee, miten levottomia tyyppejä opettajat ovat. Että keskustelu rönsyilee eikä kukaan malta keskittyä oleelliseen. Tunnusta, että olet päivän epistolaa kuunnellessasi värkkäilyt yhtä sun toista keskittymistä helpottavaa.
Sahaa illalla mummolan ja oman kotisi väliä edestakaisin. Aja vielä tyttö kaverinsa luo yökylään. Äkkää että Volvon mittari on edelleen punaisella ja aja varta vasten tankille. Syö äitisi riisipuuroa, vaikka personal trainerisi mielestä riisi ja maito ovat sieltä ja syvältä. Piipahda kotona ja neuvo poikaasi, miten pilkotaan paprikat ja mozzarellat pizzaan.
Ulkoiluta siskosi pientä poikaa, joka pörryttää jokaisen neli- ja kaksipyöräisen kohdalla. Itke vähän, kun näet isäsi kuorma-auto pihassa. Kerro pojalle että ukki näkee meidät varmasti nytkin sieltä jostakin. Pidä pellavapäätä keinussa rintaasi vasten, tuoksuta tukkaa ja mieti, että kaikki on hyvin. Päässä alkaa soida oma runosi, jonka teit pojalle kastepäiväksi. Kun nukuit ja oli hiljaista niin, katsoin kasvoihis siloisiin. Ripsissä tähden säkeneet, poskissa persikan raakileet. Tartuin hymyysi puhtoiseen, ja yhä uskoin ihmeeseen. Siinä kun äidistäs maitoa litkit, minä surusta ja ilosta itkin. Vaikka on elämässä varjoa, sinussa, poika, on valoa.
Istu illalla keinutuoliin ja maista oman poikasi tekemää pizzaa. Mieti, että kaikki on enemmän kuin hyvin.
Lauantai
Vietä hidas aamu ja muistele näkemääsi unta puhuvasta hauesta, jota kävelytit kylänraitilla. Lapsesi saa aamupäivällä kaverin, joka ruokapöydässä ilmoittaa olevansa therian. Kysy mitä eläintä hän edustaa. Saat vastaukseksi näätä. Kysy maistuisiko seuraavan kerran paistettu myyrä ja lähde ulos purkamaan halkokuormaa, sillä tarvitset raitista ilmaa. Lipsauta suustasi perkele, sillä kuorma on tiukasti kiinni useammalla sidontaliinalla. Runkutat ja tumputat, mutta metallimötikät eivät liiku mihinkään suuntaa. Ota videopuhelu Aikulle. Aikku ei vastaa etkä ymmärrä YouTuben tutoriaaleista tuon taivaallista lontooksi etkä suomeksi. Harkitse saksia, mutta totea sen tulevan kalliiksi. Ratkaise dilemma omalla tavallasi. Päässä alkaa soida Frank SinatranBut through it all, when there was doubt, I ate it up and spit it out, I faced it all, and I stood tall, and did it my way…!
– Sie oot kuin Pilvi Hämäläinen! Aina on auton avaimet hukassa ja kun hävittää vara-avaimetkin, pitää kulkea taksilla töihin! huusi äitini eräänä aamuna, kun tein lähtöä sorvin ääreen ja etsin avaimiani jokaisen tason alta, päältä ja sivulta.
– Eipä nyt liiotella! huusin takaisin ja jatkoin jahtaamista.
– Bingo! Vessassa olivat! Heippa!
Aika lähellä oli taksin tilaaminen eräänä päivänä. Tuleva ex-mieheni oli hyvää hyvyyttään antanut peltilehmänsä viikoksi lainaan, koska omani koki äkkikuoleman puolivälissä Suvantosiltaa keskellä neljän ruuhkaa. (Tästä varmasti lisää tuonnempana…)
– Siihen on sitten olemassa vain YHDET avaimet, joten älä hävitä.
– En tietenkään.
Kunnes sitten kolmantena aamuna hävitin. Olin jo lähdössä myöhässä, ja koulun pihassa liikkeeni muuttuivat kiireen myötä entistä liukkaammiksi. Kun työnsin lämmityspiuhan paikalleen ja yritin lukita kotteroa, virta-avaimet olivat tipotiessään. Juurihan tungin ne taskuuni! Kaivelin ensin taskut ja takin vuoren sisuksen, sillä taskussa oli reikä, sitten penkkien aluset, renkaiden päälliset, lumisen maan, läppärilaukun miljoona koloa, kuoppaa ja käytävää. Tuloksetta. Tunsin kuinka paniikki painoi jossakin rintarangan ja sielun välissä. Pitääkö auto hinauttaa? Mitä maksaa lukkopesän vaihtaminen? Miten ehtisin toiselle kampukselle ajoissa kesken päivän? Pitääkö lapsi hakea päiväkodista taksilla? Oliko tämä viimeinen virheeni ja kohtalokkain kämmini?
Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia.
Sitten olikin pakko juosta tunnille. Opettajanhuoneessa panikoin asiaa työtovereilleni jatkaen takkini ja reppuni tonkimista.
– Onko auto lukossa? kysyi Jarkko.
– No ei ole, kun ei ole niitä avaimia!
– Ei ne kaukana ole, löytyy ne, Jarkko rauhoitteli.
Oppitunnin alussa suolsin kaiken reppuni sisällön opettajan pöydälle ja selitin opiskelijoille, että kohta perii hukka, jos Toyota ei starttaa. Opiskelijoiden silmät syttyivät draaman mahdollisuudesta. Tai sitten siitä ilosta, että tunnin aloitus siirtyi parilla minuutilla.
Ensimmäisellä tauolla juoksin autolle. Käytävällä vastaan kävelevä Jarkko kertoi jo pyllyilleensä ajopelini läpikotaisin, mutta avaimet jatkoivat piiloleikkiään. Lohdullista, että sekä opiskelijat että kollegat elivät jännitysnäytelmää mukanani! Jatkoin pyllyilyä Toyotan ulko- ja sisäpuolella, mutta vedin itsekin vesiperän. Sen sijaan löysin auton maton. Se hyökkäsi penkin alta suoraan oikeaan silmääni. Sattui saatanasti. Seuraavalle oppitunnille menin silmääni pidellen ja nauruani pidätellen.
Ihan kaikkien psyyke ei kestänyt.
– Nyt Tinsku älä kerro enempää, hengästyttää!! Tää koulunkäynti vie multa kaiken energian! eräs opiskelija rääkäisi ja pyöritteli päätään käsiensä välissä.
Seuraavalla tauolla aloin tehdä arkeologisia tutkimuksia hangessa, sillä Toyotan sisuksia oli selvästi turha tutkia. Konttasin vielä auton ympäri ja haroin käsilläni renkaiden ympärykset, mutta en päässyt kadonneen jäljille. Seuraavaksi ryhdyin kaivelemaan lunta lämmitystolpan ympäriltä. Siirtelin varovasti puuterilunta sormillani ennen kuin aloin työntää kättäni syvemmälle valkoiseen nannaan. Pian kaivoin penkkaa kuin vihin saanut ajokoira. Mitä sieltä pilkistikään?!! Uskomatonta! Avaimet!!
Seuraavana päivänä jännitysnäytelmä sai jatko-osan. Sisko etsi tunnin puhelintaan kääntäen äitin kämpän ylösalaisin ja hakien vauhtia kirjastosta ja äänestyskopista. Puhelin löytyi sohvan välistä, jonne sisko oli sen itse survonut taaperolta piiloon.
– Voi herregud teidän kanssa, ihme on, jos ei lapsetkin häviä! äiti pyöritteli päätään.
Vaan eipä mennyt montaakaan päivää avain- ja puhelinepisodista, kun äidillä oli asiaa. Olin ostanut äidille joululahjaksi uudet Kuomat, mutta nyt oikean jalan kenkä oli mystisesti kadonnut.
– Tässä eteisessä ne oli, en minä oo niitä raskinu käyttääkään. Vanhoilla oon kulukenu, vaikka niissä on jo pohja puhki. Joka paikan oon ettiny eikä löydy. Ei sitä ole missään! Ei luulis iteksiäänkään kävelevän!
– Ja minua syytät Pilvi Hämäläiseksi!
Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin?
Meni viikko ja äitillä oli asiaa. Hän oli nähnyt siskoaan kaupassa, ja Arja oli alkanut kummastella outoa juttua. Heille oli ilmestynyt eteiseen upouusi musta oikean jalan Kuoma. Äitini oli luonnollisesti innostunut uutisesta ja henkäissyt, että häneltä oli kateissa uusi musta oikean jalan Kuoma. Mielenkiintoista oli, että kumpikaan siskoksista ei ollut kylätellyt toistensa luona ainakaan puoleen vuoteen.
– Arja kävi tässä ohikulkumatkallaan ja se on tosiaan yhtä uusi ja musta ja sopii pariksi tälle vasemman jalan kengälle, mutta kun ne on ihan erilaiset.
– Erilaiset?
Äiti kaiveli Kuomat esiin ja kääntelimme niitä käsissämme. Väri ja koko täsmäsivät, mutta malli ei. Pohjat olivat erilaiset, samoin muotoilu ja siksakkaus kenkien päällä. Selvästi eri painoerää. Muistelin ostotapahtumaa ja kerroin äidilleni, että olin tempaissut kengät mukaani Prisman kenkätelineestä, ne eivät siis olleet ostohetkellä laatikossa. Kassa oli kyllä tarkistanut koon, mutta ei muuta. En minäkään erottaisi mustaa Toyota Corollaa mustasta Yariksesta.
– Eli ostit eriparikengät. Mutta ei se tätä mysteeriä ratkaise, että miten ne on Arjan luo päätyneet! äiti nauroi.
Meni viikko, jonka aikana äiti oli leikkinyt siskonsa kanssa Neiti Etsivää. Yhdistävä linkki oli löytynyt. Tai pikemminkin kaksi: äitini kaksi pikkusiskoa olivat kylätelleet ensin äitini luona ja sen jälkeen Arjalla. Äiti ja Arja eivät vain millään ymmärtäneet, miksi he olisivat rahdanneet Kuoman mukanaan kyläpaikasta toiseen. Mietimme kaikki skenaariot läpi. Oliko musta Kuoma sekoittunut mustaan käsilaukkuun? Olisiko Kuoma voinut raahautua kassin mukana? Oliko toinen vetäissyt epähuomiossa popon jalkaansa? Tämä tuntui oudolta, sillä äitini muistin mukaan molemmilla vierailla oli nilkkurit jalassaan. Arvoitus ei ratkennut, sillä kumpikaan pikkusiskoista ei vastannut puhelimeen.
Kului pari päivää ja äidillä oli uutisia. Arvoitus oli ratkennut! Senja-sisko oli ostanut molemmille siskoilleen kukkakimput tuomisiksi. Koska ulkona oli parikymmentä astetta miinusta, Senja oli ottanut Arjan kimpun äitini eteiseen kylättelyn ajaksi, jotta pakkanen ei panisi sitä autossa.
– Oli sitten survonut kimpun siihen Kuomaan eli käyttänyt sitä maljakkona! Arjan luo lähtiessään oli tempaissut kimpun Kuomineen päivineen kainaloon ja jättänyt kukkatelineen eli sen Kuoman Arjan eteiseen.
– Ei ole todellista!
Mietiskelin pitäisikö kengät palauttaa Prismaan, nehän olivat eriparit.
– Sinäpä oot jo hävittäny kuitin, äiti tokaisi.
– Näin on. Ja Ari oli poistanut minut s-bonustililtä, niin ei näy osto bonuskortillakaan. Eli se siitä.
– Mutta ei nää jalassa tunnu erilaisilta, hyvin pystyy käyttämään, äiti mallasi jalkineitaan tyytyväisenä ja jatkoi:
– Onkohan näistä toinen se vesitiivis ja toinen ei? Nehän erottaa erilaisista pohjista, äiti mietiskeli.
– Se vesitiivis on varmaan se, jota käytettiin maljakkona! päättelin ja nauroin omalle vitsilleni.
Mitä tästä opimme?
Ei ole Kuomaa kokoon katsomista. Ja kukkahattutädit ovat aika kesyjä verrattuina kukkakenkätäteihin.
Tiedättekö sen hetken, jolloin tajuaa olevansa vähemmistössä mielipiteensä kanssa? Kun ei uskalla sanoa mielipidettään, vaikka vastaväite kihelmöi kielellä? Hetken, jolloin huomaa istuvansa vihollisten keskellä? Hetken, kun toivoo itsesuojeluvaiston heräävän ja auttavan nielemään vastakkaisen mielipiteensä ja hymyilemään totaalisen väärälle käsitykselle.
Siihen hetkeen havahduin ennen joulua ystäväporukan pikkujoulupäivällisellä, kun yhtäkkiä eräs heistä löi haarukkansa pöytään ja julisti ylpeänä:
”Ostin muovikuusen! Vihdoin!”
Nielaisin.
”Meillä on ollut jo kymmenen vuotta!” lapsuudenystäväni huudahti.
Silmäni laajenivat ja vetäisin herneet nenänieluun. Sinäkin Brutukseni! Miten se oli pystynyt pimittämään tämän? Kymmenen vuotta!?
”Joo, meillä on myös.”
Jostain syystä ystävättärilläni oli tarve perustella keinotekoisen kuusen valintaa. Rouvien posket alkoivat rusottaa, kun he kehuivat kuorossa muovikuusen erinomaisuutta. Pureskelin parsanpalaani huolellisesti. Ei, tässä seurassa en tulisi koskaan sanomaan, mitä mieltä muovikuusista olin.
”Eikä se ollut kovin kallistakaan, kun miettii, että se on ikuinen.”
Pöydässä jokainen tienasi sen verran, että rahaan vetoaminen tuntui tekopyhältä. Toki meillä aito puu hankitaan metsänhoidollisesti omasta tai naapurin metsästä.
”Niin, mutta neulaset eivät ole ikuinen riesa. Jumaliste niitä neulasia löytyy vielä juhannuksena lattioita!”
No, meillä pyöri lattioilla puolen metrin havu pääsiäiseen asti. Koe, jolla koetin selvittää risoiko risu lattialla huushollissamme muita kuin minua. Ei risonut. Joten muutama neulanen listan välissä ei ollut ongelma minulle eikä varsinkaan muulle perheelle.
”Ja ne on ihan aidon puun näköisiä.”
Olisikohan ollut aika hankkia lasit?! Ja vaikka näyttäisivät, eivät tuoksuisi. Kärsin mielelläni vaikka tsiljonnasta neulasesta, jos koti vaan tuoksui aidolle puulle.
“Meidän Niilo on niin allerginen, että muovikuusi on ainoa vaihtoehto.”
Tuota argumenttia oli hankala kumota. Ei kai mikään puu ollut hengitysoireiden arvoinen.
“Ja oikeastaan muovikuusi on melko ekologinen, ei tule hakattua hiilinieluja.”
No, roskakuskista oli mukava, kun kaadettiin se puu roskiksen vierestä. Mahtui peruuttamaan paremmin.
“Ja se kuusen kierrättäminen! Niissä kinkun rasvoissa jo tarpeeksi stressiä!”
Meillä kuusipuu paloi pyhien jälkeen iloisesti uunissa ja sai vielä viimeisenä tekonaan lämmittää varpaita. Tietysti päästöjä ja pienhiukkasia puun polttaminen aiheutti, mutta mikä oli muovikuusen tuotannon hiilijalanjälki? Entä kuinka paljon pihkaisen kalikan polttaminen säästi sähköä?
Missä välissä vastuullisesta kuluttamisesta ja tunnelmallisesta joulusta oli tullut näin helvetin vaikeaa?
Kotiin kävellessäni aloin pohtia, olinko liian jyrkkä muovikuusia kohtaan. Oli kai niillä puolensa, jos niin moni kallistui polyeteenisen puun puolelle.
Helppouteen monet vetosivat. Ei tarvinnut imuroida neulasia lattioilta. Ymmärrettävää, jos suhtautui lattialle putoaviin neulasiin virheenä, epämiellyttävänä naarmuna täydellisessä jouluidyllissä. Itse olin oppinut sietämään lievää epäjärjestystä, sillä se kieli elävästä elämästä.
Lisäksi neulasten pudottaminen ei ole rikos, vääryys tai epäkohta, vaan väistämätön vaihe kuusipuun elinkaaressa, aivan kuin kollageenin hupeneminen kasvojen ihon alta. Ei sitä pitänyt vältellä, vaan ottaa vastaan muutos. Nauttia jokaisesta hetkestä, sillä elämä on vain ohikiitäviä hetkiä. Täydelliseksi ne tekee vain tieto siitä, ettei koskaan tule samanlaista hetkeä.
Lisäksi neulaset jalkapohjassa saavat tuntemaan, että on elossa. Sitä ei käy kieltäminen.
Muovikuusen kanssa tällaisia elämyksiä ei tule. Se on täsmälleen samanlainen joka vuosi ja tämä pysyvyys luo illuusion siitä, että kodin ja ihmisenkin pitää pysyä samanlaisena. Ja että muovi pysäyttää omankin ikääntymisen. Eikun vaan pvc-pöksyt jalkaan, feikkiripset kiinni ja silikonia tisseihin.
Teollisesti valmistettu joulupuu on tasapainoinen, oksiltaan täsmälleen symmetrinen, toisin kuin metsänhoidollisesti valittu toispuoleinen näre. Muovipuu oli kovin ennalta-arvattava, persoonaton. Määreet, jotka tarkoittavat minulle tylsyyttä. Samanlainen kodista toiseen, kaupungista toiseen, maasta toiseen… Entä jos kaveritkin olisivat kaikki toistensa kaltaisia? Sitäkö muovikuusiuskovaiset halusivat? Täydellisyyttä itseltä… ja muilta?
Oliko niin, että muovipuu edusti täydellisyyttä, helppoutta? Täydellinen puu, täydellinen elämä, jota saattoi säilyttää vaivattomasti vaatehuoneen hyllyllä ja nostaa tarvittaessa esiin.
Tietysti tälle perheelle prosessi on tärkeämpää kuin helposti hommattu täydellinen lopputulos. Sisälsi prosessi sitten miten paljon yritystä, erehdystä ja vaaratilanteita. Vaikka liki joka päivä toivon aavistuksen helpompaa ja ennalta-arvattavampaa elämää, ei pahvilaatikon kaivaminen varastosta luo samanlaista joulutunnelmaa kuin perheen yhteinen kuusen hankintamatka kimmeltävässä lumisateessa, jossa kitistään pikkupakkasessa pakottavia varpaita, kohmeisia sormia, hankeen hukkuvia hanskoja ja talvisaappaita.
Kuusenhaku ehkäisee myös uusavuttomuutta, mitä pidän yhtenä yhteiskunnan suurimmista ongelmista. Esikoisen ensimmäisenä jouluna raahasin pienokaisen pulkassa kuusikkoon. Vuosikymmen myöhemmin kuusivuotias kuopus kaatoi perinteitä kunnioittaen ensimmäisen kuusensa. Lievää jännitystä aiheutti, kun isosisarukset seuraavana vuonna hakivat puun kaksin. Onneksi kuusiaitamme oli ainoa, joka otti osumaa. Kaksitoistavuotiaana esikoinen toimi kuusenhakuprojektimme logistisena johtohahmona. Peltoauton kyytiin pakkautui äiti, siskot ja kaksi koiraa, jotka luulivat meidän lähtevän pidemmällekin reissulle, sekä ylisosiaalinen kissa. Pellon reunalla kuitenkaan ollut varteenotettavia vaihtoehtoja kuusen valinnasta vastaavan keskimmäisen mielestä. Tunnelma toyotassa alkoi lämmetä siihen malliin, että auto vaihtui tieliikennekelpoiseen ja kuski ajokortilliseen ja kuusi etsittiin seuraavasta metsästä.
Voi toki olla, että pian koittaa aika, jolloin saan rämpiä miehen kanssa metsässä kaksin. Jo viime vuonna kuopuksen hupun sisältä kuului joulumielen latistava laini:
”Eihän me hankita tänä vuonna kuusta? Jos hankitaan, minä en osallistu!”
Onneksi teiniangsti ei ollut pysyvää, sillä kolmen päivän päästä kuopus tiedusteli, mistä metsästä kuusi tänä vuonna haettaisiin.
Joissain kodeissa kuusen elinkaari on aavistuksen nopeampi. Kuva Tinskun torpasta. Siitä huolimatta Tinsku jakaa käsitykseni muovikuusista: “Meille ei sellasta pyhäinhäväistystä tule. Mieluummin olen ilman!”
Muovikuusifanaatikkojen propagandalta on kuitenkin liki mahdotonta suojautua. Mainoslehtiset ovat täynnä vihreitä, valkoisia ja kimaltelevia kuusia. Vaikka luonteeni lujuus ei kalpene kuin ehkä itsepäisyydelleni, koetin löytää ympärilleni ihmisiä, jotka jakaisivat kanssani näkemykseni aidon kuusen upeudesta ja välttämättömyydestä.
Susanna! Jouluhömppäihminen, jonka koti oli joulua 11 kuukautta vuodesta.
Lysähdin helpottuneena Susannan sohvalle kädessäni kuppi kuumaa, kanelilta tuoksuvaa glögiä. Ja siinä se oli. Arkkiviholliseni huoneen nurkassa.
Kuusi. Muovikuusi.
Ja Susanna latasi vasten kasvojani vasta-argumentin, joka antoi muovikuusen iättömyydelle aivan toisen merkityksen.
”Siis, meillä on muovikuusi, just siksi, että se pysyy hengissä marraskuusta loppiaiseen! Mie niin tykkään joulusta!”
Minulle itselleni kuukausi kuusen kanssa olisi liikaa. Johan siinä ajassa pitäisi jotain vaihtelua torppaan saada. Parissa viikossa ehti hyvin kyllästyä kissojen öisiin joulupalloturnauksiin, joiden jäljiltä palloja oli joka nurkassa vessasta lähtien, pimeässä jalkapohjiin uppoaviin koristeisiin kaikilla kulkureiteillä sekä kimaltavaan koiran joulukakkaan. (Ja kun nyt mummokissakin on nyt kolmatta kertaa kynsistään kiinni kuusen matossa, kuusettomuus alkaa tuntua kiinnostavalta vaihtoehdolta.)
Voi olla, että muovikuusityyppien kärsivällisyys on huimasti pidempi, jos he selviävät kuusensa kanssa vuoden ympäri. Aidon kuusen kaipuu kertonee vain lyhytjänteisyydestä ja vaihtelunhalusta. Siitä, kuinka mukavaa on seurata vihreän, vaihtelevan tuuhean havupuun vaihtavan värinsä keltaiseksi ja lopulta hupenevan alastomaksi luurangoksi olohuoneen nurkassa.
Kuusenvalinta ei kerro ainoastaan persoonasta vaan myös elämänkatsomuksesta ja arvomaailmasta. Toki tänä vuonna meille tulee luomuna pihalla kasvava leikkikuusi.
***
Tätä tekstiä on ollut tuottamassa, muokkaamassa ja korjaamassa virhietä (ennen kuin tuotin niitä lisää) rakkaat opiskelijani. Kiitos kommenteista!
Elämäni on täynnä paradokseja. Suurin niistä on vaatekaappini. Hyllyt tursuavat ja naulakot valuvat vaatteita, mutta siitä huolimatta… ei mitään päällepantavaa! Joskus olen pohtinut, miksi minulla on esimerkiksi neljä, tai viisi (kuusi), erilaista ulkoilutakkia. Yksi kesäkelin hikilenkille, toinen lönköttelyyn, kolmas hiihtoon, yksi metsään, yksi väljä pakkashiihtoon ja yksi siihen, kun tarvitsee tehdä siivottomia ulkotöitä. Samoin piti olla trikoot, tuulipöksyt, kuusimetsään soveltuvat, lehtipuiden lomaan, kymmentaskuiset työhousut…
Oikeasti syy kirkastui, kun katselin ompeluhuoneeni ikkunasta pinkin ulkoilutakkini kaasuttavan kaksitahtisella kylätietä kohti. Poika per… Kyllähän se sai lainata takkia, mutta kun jälkihuolto ei oikein toiminut. Takki tuskin selviytyisi sadekelin sorataipaleelta pesulle ennen kuin itse sitä kaipailisin. Eipä siinä, kohta tytär rynni portaat alas, tempaisi takin naulasta ja huikkasi menevänsä tallille. Ikkunasta näin, että tytöllä oli päällään kevyttä sadetta kestävä variksen harmaa ulkoilupusakka. Hakkasin ikkunaa ja karjuin kurkku kipeänä.
“Se on miun takki!!!”
“Mie tiiän, mutta mie en halua, että miun takki alkaa haista hevosen paskalle!!!”
Minähän sitä halusin.
Kasvatukseni (myöhemmin selviää, miksi tässä otan kunnian kokonaan itselleni) oli onnistunut siinä määrin, että esikoislapseni oli yllättäen itse tilannut itselleen vaatekerran jos toisenkin. Toki äidillisiin velvollisuuksiini kuulemma kuului rahoittaa elintärkeät vaatekappaleet. Tutkittuani kuittia totesin, että jälkeläiseni olisi selvinnyt merkittömilläkin huppareilla ja teinin omavastuuosuudeksi tuli reipas 40%.
Mutta himoituimmat merkit maksavat. Se tuli todistettua eräänä iltana elokuun alkupuolella, kun vanhin lapsukaiseni kykki isänsä kanssa pellon laidalla passissa ja olimme tytärten kanssa kolmisin. Keskimmäinen kinusi lupaa päästä kylille ja kohta tytär suuntasi veljensä huoneeseen.
“Saanko mie lainata sen hupparia?”
“Ai niitä uusia? No et saa.”
“No, mie katon jonkun toisen.”
“Et mene sen huoneeseen.”
“Sillä on kuitenkin miun huppari siellä.”
Ja kohta tytär haahuili ulos mordorin kammiosta hupparinsa kanssa. Ei sillä, että huppari olisi poikaa kiinnostanut tai ylipäätään mahtunut päälle. Lähinnä se oli jälleen osoitus esikoiseni tarkasta havainnointikyvystä. Paita kuin paita, viikon nalkutuksen jälkeen se siirtyi pyykinviikkauspisteeltä lapseni lukaalin lattialle. Pidin mahdollisena, että eräs tietty musta t-paita, jota oli kolme viikkoa etsitty, saattaisi löytyä samasta paikasta.
Keskimmäinen suhautti kylille ja ajattelin viettäväni laadukasta aikaa kuopuksen kanssa. Väärin luultu. Hänkin olisi lähdössä kylälle, omalle kuitenkin eikä kovin kauas. Ensin tytär kuitenkin kurvasi veljensä huonetta kohti.
“Elä mene sinne!”
“Mie lainaan siltä hupparia.”
“Nehän on siulle ihan liian isoja.”
“Mutta ne on hienoja.”
“Et lainaa. Lainaa siskoltas.”
“No se suuttuu.”
“Eipä se oo kotona.”
Eipä silti. Poika lainasi vastavuoroisesti pikkusiskonsa sukkia. Minun paitani löytyi puolestaan teinityttären huoneesta. Ajohanskani löytyivät vanhimman sängyn alta ja epäilemättä niillä oli puolustauduttu hyökkäävää karhua vastaan, niin repaleiset hanskat olivat. Myös ihkauudet hiihtohanskani, joita olin jo keväällä etsinyt, löytyivät pölyyntyneiden ruotsin kirjojen alta. Mielellänihän minä pidän lapseni lämpimänä. Useamman kuin kerran olen mäessä jakanut puffia, huivia, pipoa tai hanskoja ja palellut itse. Mutta jos edes kerran, yhden ainoan kerran, nuo lainatut vaatekappaleet palautuisivat minulle…
Joskus tavarat vain katoavat. Eräänä keskiviikkoaamuna olin juuri saapunut aamulenkiltä kotiin, kun kuopus oli eteisessä vastassa.
“Äiti, missä miun kengät on?”
“Ei olleet miulla mukana. Eteisessä?”
Tytöllä oli toisessa jalassa valkea lenkkari ja kello näytti kouluun lähtöä. Lattialla lojui vähintään seitsemän valkoista tennaria, joita tarjottelin tyttärelle, mutta ne olivat kuulemma jonkun muun. Esikoinen oli askarrellut omistaan näpsäkät sandaalit.
“Laitetaanhan nää järjestykseen, löytyy sitten.”
Paritimme kengät, mutta tyttären kenkä oli ja pysyi kadoksissa. Ei toki ollut ensimmäinen kerta, kun jalkine oli meidän perheessä hukassa.
“Ettehän te tapelleet?” varmistin, sillä poika oli jo lähtenyt kouluun puoli tuntia aiemmin. Taloudellemme tyypillinen sotataktiikka oli nimittäin piilottaa toisen tavarat. Itsekin olin joskus ulkoistanut keskellä käytävää lojuvat romut hankeen.
Tytär vastasi kieltävästi ja koska kouluun oli lähdettävä, käskin tytön laittaa toiset kengät. Jotenkin ajattelin sanoneeni kumpparit, mutta tytöstä släbärit olivat juuri sopivat.
Kun olin saanut pienokaisen matkaan vilkaisin puhelinta. Pojalta oli tullut viesti.
“Palleron kenkä on postilaatikossa.”
“Miksi?”
“Se oli tarttunu tuohon työliiviin”
“Vahingossa vai tarkotuksella?”
“Vahingossa.”
Kai se oli mahdollista. Koska kuopuksella oli uusi opettaja, päätin viedä tyttärelle kunnolliset kengät kouluun. Ehtisin myöhemminkin vahvistamaan hihhuloivan kylähullun imagoani ja lykkäisin lastensuojeluilmoitusta ainakin viikolla.
Mutta ei pikkuprinsessamme viaton sivustakatsoja ole katoavien vaatteiden tapauksissa. Syksyn ensimmäisenä viileänä aamuna etsin sängystä villasukkia. Ei ollut peiton poimuissa eikä pölykoirien petinä sängyn alla. Pakko oli paljain jaloin sipsutella alakertaan.
“Missä miun villasukat on?” kysyin kuopukselta, joka kyhjötti jo sohvalla viltin alla.
“Ai nää?” jalat ojentuivat viltin alta. “Nää on niin pehmeet!”
Ja mitä muuta huomasinkaan.
“Miun flanellihousut! Mie etin niitä eilen.”
“Joo, ku miun oli pyykissä.”
Mutta toki perheessämme on myös vaatteita, jotka eivät kelpaa kellekään. Ne vaan lojuvat kodinhoitohuoneen pöydällä, vaikka kuinka kiukkuan, nalkutan ja valitan, että jokainen voisi omat vaatteensa siivota narulta suoraan kaappeihin. Varsinkin, kun en enää hahmota, mitkä vaatteet kuuluvat kenellekin. Miehen vaatteet nyt ovat melko kivuttomat, ne kun on nopea napata hyllyyn. Samalla tulee tarkkailtua, mitkä repaleet heitetään mäkeen ja milloin on aika uusia kalsareita.
Ihmettelin kesän mittaan, miten eräs punainen paita tuntui jatkuvasti olevan pinossa. Pitäisi ostaa lisää punaista vermettä, jos mies kerran niin kovin tykkäsi sitä käyttää. Kun sitten perjantaina pakkasin vaihtovaatteet mökille, tempaisin pinon suoraan reppuun.
Illalla saunapuhdas urhoni kaivoi vaatekassia.
“Tännekinkö tämä on eksynyt! Tämä ei kulta ole minun.”
“Ai ei?”
“Ei. Siks mie nostan sen aina takasi.”
“Ja mie laitan sen aina siun kaappiin.”
“Niin oon huomannu. “
“Kenenkähän se sitten on? Ei se pojankaan ole.”
“Ei., mutta ei minunkaan” mies totesi ja vetäisi paidan päälleen. Oikein seksikkäästi nuoli kolme numeroa liian pieni paita rintalihaksia.
Kenen paita on, se ei ole vielä selvinnyt. Meillä on myös tuntematon huppari, kaksi pipoa ja alushousut, joille ei ole löytynyt omistajaa. Melkein kiinnostaisi tietää kenelle ne pitsipöksyt kuuluvat…
Päivitys! Ne housut oli omat! Enhän mie voinut muistaa, että olin sellaiset ostanut! Onneksi kuitti löytyi pakastimesta (don’t ask)!
Tämä tarina tapahtui yhdeksän vuotta sitten ja on kaikessa tragikoomisuudessaan taivahan tosi.
Eletään kesää 2014. Meillä on tapana viettää kesät kesämökillämme Höytiäisen rannalla eikä tämä kesä poikkea edellisistä. Vietämme kunnon kommuunielämää leppoisissa kesätuulissa: minä ja mieheni, lapset ja kissat, minun vanhempani ja sekalainen seurakunta kesävieraita, sukulaisia ja naapureita. Sinkkukesää viettävä pikkusiskoni Maikki asuu kolmen kilometrin päässä omassa torpassaan, ja alkukesästä Maikin luo muutti sinkkuilemaan myös hänen hyvä ystävänsä Inka. Kesä sujuu oikein leppoisasti ja päivät panevat parastaan, kunnes koittaa Ilosaarirock.
Olemme nuoria ja notkia, joten rockiin on päästävä. Ja mitäpä olisi Ilosaarirock ilman ilolientä? Ilolientä kuluukin kohtalaisesti kolmen päivän aikana ja sunnuntaina väsyttää kolmen päivän vouhkaamisen jälkeen. Rockin jälkeen sunnuntaina suuntaamme takaisin maaseudun rauhaan – minä omalle mökilleni ja tytöt omalleen. Tässä vaiheessa kukaan meistä ei aavista, että kaksi edellistä liskojen yötä eivät ole mitään verrattuna tulevaan kissojen yöhön.
Kun saavun mökille, päätän mennä kerrankin ajoissa nukkumaan. Harvinaista kyllä, olen ennen kello kymmentä vällyjen välissä ja alan pilkkiä luettuani neljä riviä Annan pääkirjoitusta. Autuutta ei kuitenkaan kauaa kestä, sillä neljä minuuttia yli puolenyön herään unenpöpperössä puhelimen soittoon.
Mitä helvettiä, kuka soittaa keskellä yötä? Hamuan unissani kännykkäni yöpöydältä ja katson tuikituntematonta numeroa näytöltä. Samoin tein puhelu loppuu, mutta saan samasta numerosta tekstiviestin, jonka luen kasvavan paniikin vallassa.
Viestissä lukee näin: “Tule tänne heti! Tänne tuli joku tyyppi. Maikki huutaa ulkona!!”
Tajuan, että numero kuuluu siskoni kämppäkaverille Inkalle. Aivoni huutavat, että pikkusisko on vaarassa ja nyt on toimittava. Ampaisen sängystä, herätän mieheni ja juoksen suuna päänä vanhempieni makuuhuoneeseen huutaen ”Maikkia tapetaan!!! Maikkia tapetaan!! Nyt on kiire!”
Tämä on oikein hyvä tapa herättää puolikuuro isäni, mutta ei välttämättä lainkaan hyvä tapa herättää rytmihäiriöistä kärsivää äitiäni, joka lähentelee seitsemääkymppiä. Mutta kun pikkusiskoa tapetaan, niin eipä siinä ehdi sanojaan valitsemaan! Ja pääasia, että talo on nyt hereillä.
Yritän soittaa Inkalle, mutta puhelu katkeaa joka kerta. Kun soitan kuudetta kertaa, puhelimeen ei enää saada yhteyttä, se mykistyy täysin. Päättelen, että tunkeutuja on kolkannut hänetkin.
Päätämme yhteistuumin kuin jatkosodassa kuunaan, että miehet lähtevät rintamalle vihollisen kimppuun ja naiset jäävät kotiin. Ennen sotaan lähtöä on luonnollisesti aseistauduttava. Mieheni hakee paskahuussin takaa kirveen ja isäni Volvon peräkontista alumiinisen rautakangen. Koko ajan hypin ja hoputan vieressä kuin mielitautinen: ”Menkää jo!! Nyt on kiire! Maikkia tapetaan! Ne kuolee molemmat!!!!” Löydän vielä kuistilta pojan muovisen leikkipyssyn ja sujautan sen mieheni taskuun. Ties vaikka sillekin on käyttöä.
Ase.
Volvo ampaisee pihasta kuin hauki rannasta. Koskaan ei kyläpahasen hiekkatie ole pöllynnyt niin kovasti – näyttää että renkaat ovat ilmassa. Puolessa välin matkaa mieheni tekee ristinmerkin, vaikka ei kuulu edes kirkkoon.
Tällä välin mökillä äitini näyttää aika kalpealta. Juotan äidille vettä, kuljen edestakaisin olohuoneessa ja yritän turhaan soittaa Inkalle. Puhelin pysyy mykkänä. Äidiltä alkaa pettää hermo, ja hän päättää soittaa poliisit. Hätäkeskus kyselee rauhallisesti tietoja ja äitini vastaa niille heppoisilla tiedoilla jotka meillä on. Tuota pikaa hätäkeskus lähettää poliisipartion matkaan.
Puhelun jälkeen äitini hyökkää minun kimppuuni ja kyselee millaisissa porukoissa oikein liikumme, ja mitä olemme jättäneet kertomatta. Rauhoittelen äitiä, että se on varmaan joku entinen heila tai se naapurin omituinen Pekka. Sanon “Elä huoli”, vaikka itsellä on paskat housussa ja sydän jättää lyöntejä väliin.
Erilaisia skenaarioita kehitellessämme iskuryhmä saapuu siskoni pihaan. Isäni sammuttaa Volvon, mutta kaikkialla on hiirenhiljaista eikä missään näy ristin sielua. Miehet hiipivät etukuistille. Isäni päättää jäädä passiin talon etuovelle, kun mieheni lähtee kiertämään mökkiä kirves olallaan. Missään ei näy ketään.
Lopulta miehet päättävät etsiä vara-avaimen käsiinsä ja menevät omine lupineen sisään. Pahaa-aavistaen he avaavat oven. Eteisessä on vastassa…….
hölmistynyt siskoni täysissä sielun ja ruumiin voimissaan, joskin puolialastomana. Maikki on ihmetellyt, miksi isän Volvo kaasuttaa keskellä yötä pihaan. Ihme se on senkin takia, kun eivät ole isän kanssa sanaakaan vaihtaneet viimeiseen viiteen vuoteen. Ja nyt isä seisoo rautakanki ojossa eteisessä keskellä kirkasta yötä. Sisko arvelee sanaisen arkkunsa vaientuvan lopullisesti. Hämmennyksestä huolimatta Maikki kysyy viattomasti:
“Mitä työ täällä teette?”
”Missä se on!!??” isä karjuu.
”Kuka??” kysyy sisko.
”Se mies!!!?”
”Mikä mies?”
Kun kaikki kolme ovat tovin tillottaneet toisiaan suu auki, tapahtumaketju alkaa pikku hiljaa selvitä ja miehet laskevat aseensa. Maikki arvaa kuka on hälyttänyt iskujoukot paikalle ja varovasti kolmen kopla koputtaa Inkan ovelle ja kurkkaa sisään. He löytävät Inkan huoneen nurkasta tärisevänä ja itkevänä myttynä.
Inka on nähnyt yöllä unta tappajan näköisestä miehestä ja herännyt yöllä Maikin huutoon. Maikki puolestaan on herännyt siihen, kun naapurin kissa on tullut avoimesta ikkunasta sisään ja hyökännyt hänen oman kissansa kimppuun. Maikki on ajanut tunkeilijan ulos karjumalla ”Häivy!! Lopeta!! Älä!! Mene pois!” Inka on päätellyt, että joku nuijii ystävää pihalla eikä ole uskaltanut vastata puhelimeen, koska pelkäsi tappajan paikantavan hänetkin piilostaan.
Maikki soittaa minulle naurusta ulvoen ja kertoo, ettei hänellä ole oikeasti hätää. Vapisen helpotuksesta ja nauran kohta lattialla nelinkontin itsekin. Äitiä ei naurata vieläkään, vaikka kaadan hänelle toisella kädellä viskipaukkua.
Naurun lomasta saan sanotuksi siskolle, että meillä on vielä yksi ongelma.
“Poliisi on kohta kohteessa. Että kannattaa ainakin se kirves ja leikkipyssy piilottaa!”
Sisko kauhistuu ja kehottaa perumaan poliisit. Muistan ikuisesti äitini ilmeen, kun hän edelleen kalpeana tarttuu luuriin. Olisin halunnut nähdä myös sen hätäkeskuksen päivystäjän ilmeen, kun äitini ilmoittaa rauhallisella äänellä: ”Peruisin äsken tilaamani poliisipartion. Kyse olikin vain kissatappelusta.”
“Tuli blogin lasku 85.56. Voin maksaa laitatko miulle sen 15 niistä pulloista ja sit (35/2=17,5). Onks se aina ollu näin kallis?”
Tinsku
“Joo laitan rahat. Näköjään noussut lasku. Mutta onko multa jäänyt jotain joskus maksamatta? Jotenkin sellainen kutka vai ootko perillä, oonko enemmänkin velkaa?”
“Asiasta on keskusteltu näköjään viimeks heinäkuussa”
“Juu, se Mobilepayn ongelma on edelleen, etten muista salasanoja.”
“Mie en taas tajunnu, että sitä pitää liu’uttaa. Painelin vaan ja kiroilin. “
“Mulla sama homma, Arska neuvoi mitä tehdä 😂”
“Eikös me päätetty aina jakaa ne laskut, kun ei muisteta kumpi on maksanu viimeks…”
“Jaa, ei muistikuvia 😂”
“Ja siulta on tullu rahaa vaan tuossa heinäkuussa. Ootko maksanu Arin tililtä tai muuten?”
“Oon maksanu huomaamattani ton lokakuun ja tammikuun😳 Ei ihme, että meni vähän tiukille ennen palkkapäivää…”
“Nyt pitää jo käyttää ajatusta, että saan velkani sulle maksettua. Tai ensin laskettua”
“Joo, kai se Ari laskee meille😝”
20. huhtikuuta 2023
Aikku
“Hei, mie saatoin ratkasta tuon laskun! Eli jos mie maksoin kaks (loka- ja tammikuu), sie maksat miulle nyt sen toisen (tammikuu) (66,96). Se menee tasan. Ja sit tää eli 66,69+15+17,5=99,19”
21. huhtikuuta 2023
Tinsku
“Aa joo hyvä Aikku, piti tänään lukea ajatuksella tuo laskukaava, kun eilen oli vieraita”
27. huhtikuuta 2023
Tinsku
“Äsken innostuin kirjoittamaan päiväkirjaa. Kaikki pitää kyllä kohta sekopäänä”
“Ainiin ja se maksujuttu pitäs kirjottaa”
“Josta tulikin mieleeni etten ole maksanut sulle”
2. toukokuuta 2023
Tinsku
“Ihme kyllä mobilepayn sain toimimaan, joten laitoin sulle 100 ekee, toivottavasti laskin oikein”
7. toukokuuta 2023
Aikku
“Nyt tajusin, että oon laittanu ne e-laskuks, siks mie oon ne vahingossa maksanu.”
***
“Ei tää teidän säätäminen ole todellista”, Aikun mies puisteli päätään luettuaan viestiketjun.
Kaikesta säätämisestä huolimatta vain kerran postipoika on tuonut Aikulle perintätoimiston rakkauskirjeen, jonka kuoressa luki kauniilla fontilla: Unohtaminen on inhimillistä.
Tinskun ukkokulta ei suostunut kommentoimaan kyseistä tapausta tarkemmin, sillä vaimossa on kestämistä muutenkin. “Tinsku kun säilyttää ensin laskuja kuukauden kirjekuoressa, sitten kuukauden avattuna pöydällä. Odottaa että näkymätön sihteeri hoitaa. Maksu tapahtuu vasta ensimmäisten karhujen jälkeen, jos tapahtuu.”
Eipäs nyt liioitella, Aikkukin sai rahansa puolen vuoden kuluttua.
Kalpeana ja koleana toukokuisena aamuna heräsin kuumeisen aviosiipan vieressä. Onneksi itsellä oli työpäivä edessä, ei tarvinnut jäädä hoivaamaan miesflunssaa potevaa potilasta. Pelkoni osoittautui vääräksi kahdella tavalla. Ensinnäkin miesflunssa oli flunssa jopa naisoletettujen mittapuulla. Mittari kohosi päälle 39 ja hikisenä ja levottomana pyörivä siippa oli siirrettävä sohvalle jo seuraavana yönä. Samoin omaa otsalohkoa alkoi jomottamaan, kurkkua aristi. Korvan taakse kohonneen patin käly diagnosoi imusolmukkeeksi. Itselle sattui opetukseton päivä, joten päätin ottaa varuilta iisisti. Katsellaan vain sarjoja, jotka ovat niin surkeita, ettei haittaa, jos torkahtaa kesken kaiken.
Puolilta päivin alkoi oma löhöily tuottaa tuskaa. Ahdisti ja ärsytti. Jopa siinä määrin, että päätin tehdä koronatestin puolisolleni. Vanupuikon katoaminen valtaisaan sieraimeen aiheutti hehkeälle hoitsulle sen verran voimakkaan kakomisreaktion, että potilas joutui suorittamaan kaivelun itse loppuun. Yhteistuumissa totesimme, ettei minulla olisi tulevaisuutta hoitoalalla edelleenkään.
Myös kahvilayrittäjyys suljettiin ulos vaihtoehdoistani, kun olin tarjoillut miehelleni hartaudella hauduttamaani teetä, tai kuppia, jonka pohjalla pötkötteli teepussi odottamassa turhaan kylpyvettä. Oma teeni oli kyllä nestemäistä, mutta teeksi sitä ei voinut sanoa, sillä pussi napotti avaamattomana kupin vieressä.
Tauti koetteli vastustuskykyäni ja aivokapasiteettiani tehokkaasti. Energia ei riittänyt mihinkään järin vaativaan, mutta paikallaan pysyminen alkoi pakottaa sekä perskannikoissa että parisuhteessa. Ahdistus yltyi ja miehen vinkkauksesta yritin käydä ulkoilemassa eli kekkuloin kuistilla viltteihin ja villatakkeihin kääriytyneenä.
Silmäkulmasta näin jotain liikettä. Pikainen paniikinomainen vilkaisu paljasti, että metsän reunassa ei seisonut susi vaan tumma, isohko koira. Musti? Tarkensin uudelleen, sillä vaikka koira muistuttikin kovin naapurin lurppakorvaista hauvaa, jokin häiritsevä piirre otuksessa oli. Oliko tämä sittenkin uusien naapureiden koira, samanmerkkinenkin se oli? Tosin Mustin omistaja oli maininnut, että uudella nelijalkaisella naapurilla oli aavistuksen pitempi ja kiharampi turkki. Ja huomattavasti tottelevaisempikin se kuulemma oli. Koira heilutti innoissaan häntäänsä nähdessään minut kuistilla. Ehkä se oli märkänä roikkuva turkki, joka teki Mustista vähän epämääräisen näköisen. Rennosti mukana roikkuvista nahka-asusteista päätellen hauva oli omatoimilenkillä, joten ei se uusi ja tottelevainen naapurikaan voinut olla.
Samassa oma rakkini syöksyi suoraan kaverinsa kimppuun ja pojat aloittivat kuolaisen painin mutaisella pihalla.
Huusin kuopukselle, että tulisi viemään Mustin kotiinsa. Tyttö kun asui muutenkin puoliksi kyseisessä naapurissa, Musti varmaan tottelisi tyttöä paremmin kuin minua. Itse en myöskään uskonut kykeneväni kävelemään naapuriin asti. Lapsi örisi jotain epämääräistä, jonka tulkitsin kieltäväksi vastaukseksi. Viruksesta vittuuntuneena en jaksanut jäädä taistelemaan esiteinin kanssa, vaan katsoin helpommaksi vaihtoehdoksi huhuilla koirat mukaani ja suunnistin peltojen läpi naapuriin.
Koputtelin oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pihalla oleva juoksulanka vaikutti vahingoittumalta, mikä tuki päätelmääni, että koira oli ottanut ritolat lenkiltä. Joskus oma rakas rakkini oli tullut kylätiellä vastaan katkennut remmi kaulassa. Kuvittelin naapuriani karjumassa metsäpolun varressa. Mielikuva oli vahva, aivan kuin olisin hänen äänensä kuullutkin, vai oliko se lapsen kiukkuamista…?
Samassa kuopus ilmestyi viereeni.
“Katoin ikkunasta ja näytti vähän huolestuttavalta tää siun toiminta. Laitetaanko se vaan sisälle? Mie tiiän missä avain on.”
Silmäilin epävarmana ympärilleni. Olihan se nyt vähän hassua mennä toisen kotiin. Tai siis laittaa sinne koira. Entä jos oli syy, miksi koira oli ulkona. Että se ei söisi huonekasveja tai tyhjentäisi vaipparoskista.
Tytär avasi oven ja kutsuin Mustin luokseni. Koira näytti olevan hieman hämillään, mutta lopulta tuli häntää heiluttaen luokse ja saimme ohjattua hurtan sisälle. Kello alkoi olla sen verran paljon, että kohta olisi talon rouvan nukkumaanmenoaika. Eivät ne kovin kauaa olisi enää poissa.
Naapurinrouva tulikin vastaan jo ennen kuin ehdimme poistua tontilta. Kädessä riippui kiljuva taapero ja toisessa…koira?
“Tuutteko työ kylään?” nuorin naapuri kysyi kasvot kirkastuen. Omat kasvoni punehtuivat samaan tahtiin.
“Ei myö taideta, kun… teillä… tuota taitaa olla jo vieras…”
Tässä on nyt kolme viikkoa leskeyttä takana. Mies on hilloa haalimassa Suomen rajojen ulkopuolella – oliko Köpiksessä vai Stokiksessa kuka näitä muistaa. En oikein tiedä miten kuvailisin tätä arkea parhaiten. Paljon kertoo jo se, että kahden viikon Karjalaiset on lukematta, viikon tiskit tiskaamatta, ja töitä ei ehdi tehdä ihmisten aikoihin. Eilen tulin kotiin vasta kymmenen jälkeen ja sisällä oli helvetin kylmä – vain 16 astetta lämmintä. Hain puita liiteristä, mutta en saanut kylmiä kalikoita syttymään sitten millään ennen puoltayötä. Sauna syttyi kyllä iloisesti, ja meninkin sitten sinne lämmittelemään.
Tänä aamuna muistin töissä, että kahvinkeitin jäi päälle. Meni sitten sekin kahvitauko autolla ajeluksi. Liikennevaloissa joku mies näytteli erinäisiä käsimerkkejä ja huitoi hirveästi pysähtymään. Luulin että se kalasteli puhelinnumeroani, mutta kadunvarteen pysähdyttyäni huomasin todellisen syyn – rekisterikilpi roikkui puoliksi irti Volvon perässä. Naapurissa asuva äitikin on juossut peltilehmäni perässä pitkin viikkoa ja palautellut erinäisiä esineitä, jotka ovat lennelleet kotinurkilla auton katolta. Bumerangina takaisin tulivat muun muassa lumiharja, keskiviikon Karjalainen ja Thinsulaten rukkaset.
Tämän päivän kohokohta oli, kun onnistuin polttamaan hihani takassa. Sitä ennen onnistuin pudottamaan kasan lasisia tomaattipurkkeja Lidlin lattialle. Tuli taas yksi kauppa lisää, johon ei ilkeä mennä.
On tässä ollut muutakin äksöniä. Olen selviytynyt tyttäreni raivokohtauksista, poikani synttäreistä ja tyttökavereille järjestämistäni pimppibileistä. Tosin pimppibileiden järjestämiseen tarvittiin munat, kun piti saada palju pihaan. Omat haba ei sitten millään riittänyt, kun yritin kiinnittää paljuperäkärriä autoni perään vuokraamon peilijäisellä pihalla, joka vietti alamäkeen. Soitin sedälleni. Setä oli kännissä mutta suostui ajelulle humalasta huolimatta tai ehkä juuri siksi. Käsisilmäkordinaatiokin sillä pelasi sen verran hyvin, että saatiin palju matkaan. Kotipihassa sisko peruutti peräkärrin takapihalle. Muuten hyvä, mutta Volvo jäi ahtaassa kaarteessa vasemmasta takapyörästään hankeen kiinni. Angsteissani kaivoin pyörää lumesta vähän liian lujaa ja rikoin talon ainoan pistolapion. Tämän jälkeen rikoin vielä vessanpöntön vetokoukun. Mies artikuloi illalla selkeästi puhelimessa, että se on huuhtelutappi ja että hänen aika ja rahat eivät riitä korjaamaan kaikkea, mitä siskon kanssa hajotamme.
Kun seuraavana aamuna yritin täyttää paljua vedellä, letku taisteli vastaan kuin pyton, ja onnistuin kastelemaan itseni vyötäröstä alaspäin. Kun letku kuta kuinkin pysyi kädessä, vesi ei pysynyt altaassa. Vesi virtasi sitä mukaa pois kun täytin paljua, vaikka tulppa istui kuin tatti paljun pohjassa. Tavasin ohjetta toinen tatti otsassa ja konttasin paljun pohjalla etsimässä syytä vuotoon. Lopulta otin videopuhelun ystävälleni Sampalle, joka oli juuri saanut unen päästä kiinni yövuoron jälkeen. Sampan avulla sain reiät umpeen ja bileet pelastettua.
Niin ja olihan meillä rakkaan mökkinaapurini hautajaisetkin. Kun hautajaisia edeltävänä iltana laitoin juhlavaatteet pesukoneeseen ja yritin tehdä hetken töitä, alkoi kodinhoitohuoneesta kuulua rytmikästä rumpusooloa. Pian todistin kuinka pesukone lähti kävelemään samalla hurjasti lingoten. Yritin sammuttaa rakkinetta ja käännellä namiskoita jokaiseen ilmansuuntaan, mutta kone ei totellut vaan hytkyi iloisesti pitkin kodinhoitohuonetta. Soitin miehelle, joka käski vetää töpselin seinästä. Kone sammui, mutta samalla lähti sähköt pesuhuoneesta. Kun yritin aukoa pesukoneen luukkua ja pelastaa juhlavaatteita, syliini ryöpsähti kymmenen litraa vettä ja kilo juhlatamineita. Kun nyrkkipyykkäsin pukineita, kuulin kuinka ovi kävi. Rakas isäni syöksyi kengät jalassa sisään ja iski pöytään limaisen muovipussin. Höyrysi käyneensä verkoilla ja saaneensa saaliikseen viisi ahventa ja kaksi kuhaa. Pitäähän Viljon hautajaisiin saada vedenelävää tarjolle omasta rannasta, että saa pappikin syödäkseen. Isä pakotti minut ottamaan puhelun vainajan pojalle. Vähän hävetti soittaa surevalle omaiselle ja hehkuttaa, että täällä odottelee kuha ahvenpedillä huomista saattoväkeä. Yllättäen poika liikuttui eleestä ja kohta itkimme kaikki. Hautajaisissa isäni kuha sai erikoismaininnan.
Oli tässä yksi mahdollisuus lepoonkin. Korostan sanaa mahdollisuus. Viime viikolla piti kesken päivän mennä gynekologiseen tutkimukseen ja ajattelin, että saanpahan hetken huokaista ja maata ketarat ojossa kattoa katsellen. Neuvolan ovella oli kuitenkin kaksi valkotakkista vastassa. Vanhempi täti kyseli, voisiko nuorempi täti vilkuilla vierestä ja vähän kopaistakin. Tottakai, vastasin. “Tältä näyttää synnyttänyt nainen”, sanoi vanhempi täti ja tähtäsi minua lampulla sinne minne valo ei välttämättä yllä. Kun molemmat olivat aikansa painelleet, tökkineet ja ronklanneet sisuksiani, vanhempi täti alkoi kehui minua vuolaasti. “Sinä se oot ihmeellinen nainen, kun et älähtele pienistä!” Vastasin ettei ole tapana. Kun illalla kerroin tapauksesta äidilleni, sain kerrankin sympatiaa. “Olisivat harjoitelleet toisillaan!!”, äiti huusi. Totesin että jostainhan se on aloitettava – ei minunkaan ensimmäiset oppitunnit tai käännöslauseet priimaa pukanneet!
Ihan kaikesta muustakaan en ole jaksanut kolmen viikon aikana pillastua. Kun Volvo ei starttaa ensimmäisellä, lasken kymmeneen. Töitä olen välillä tehnyt yön pikkutunteina ja kellahtanut joka yö lasteni keskeen kissa kasan päällimmäisenä, vaikka talomme järjestyssäännöt tämän kieltävätkin.
Ainiin, ensi sunnuntaina pitäisi vielä olla jotakin spektaakkelimaista jääveistosta vuolemassa ampumahiihtokisojen aitiopaikalla. Kaikkeen tuo sisko saakin höynäytettyä mukaan.
Luoja ota minut pois täältä! Tai älä sittenkään ihan vielä – onhan tämä elo varsin mielenkiintoista, kun koskaan ei tiedä, mitä uusi päivä tuo tullessaan. Mutta mies voisi kyllä kohta kotiutua. Joten korjaan toiveeni: Rakkaani tule jo pois sieltä ja jaa tämä hullu arki kanssani!
Ai että mitenkö meni tämä päivä? Oikein kivasti, kiitos kysymästä!
Aamulla heräsin yksinhuoltajana, sillä mieheni oli Ruotsin maalla tuohta käärimässä. Toki hän välillä soitteli kuulumisia kysyäkseen. Tai selvitäkseen. Aamupäivällä sain nimittäin länsinaapurista hieman vauhkoontuneen puhelun:
– MITÄ TARKOITTAA RÄKOR?!!?
– Räkor?? Aaa joo räkor, se on katkaravut. Lausutaan reekor.
– Okei, oon koko viikon syöny samma hääriä Askon kanssa. Nyt piti saada jotain muuta. Oon tässä tiskillä pitää lopettaa. Kiitos hei.
Puoliltapäivin vein taaperoikäiset lapset äidilleni hoitoon ja lähdin harrastamaan hetkeksi töitä. Ihmisten ilmoille selvittyäni eräs mies pysäytti minut käytävällä ja puhui niin tuhmia, että jäin ensi kertaa elämässäni sanattomaksi. Tiedän jostakin syystä vetäväni pervoja puoleeni (ystäväni sanoo että se on se silmän liike), mutta voin kertoa, että ihan kaikkea en minäkään suodata.
Kun töiden jälkeen hain lapsia mummolasta, kielin tuhmasta sedästä äidilleni – kelle muullekaan lapsi sylkee pahan olonsa?
– Millä tavalla yllytit? kysyi äiti.
Jo toisen kerran saman päivän aikana jäin sanattomaksi. My mum too -kampanjasta hyvää päivää!
Kun pääsin lapset kyydissä kotipihaan, aloin jo autossa puskea hikeä. Jotenkin oli sellainen olo, että minulla ei ollut kodin avaimia. Ja jotenkin oli sellainen fiilis, ettei minulla myöskään ollut kotini vara-avainta sinne kuuluvassa paikassa. Valokuvamuistini kertoi, että kotiavain roikkui eteisen naulakossa, ja koska olin jo töihin lähdettyäni joutunut kääntymään takaisin kotiin, koska olin unohtanut ottaa työpaikkani avaimet mukaan, ja koska olin unohtanut jo ensimmäistä lähtöä tehdessäni kotiavaimeni sisään, olin joutunut menemään vara-avaimella sisään saadakseni työpaikan avaimet käsiin, ja tämä vara-avain lojui nyt pakastimen päällä, koska en ollut muistanut palauttaa sitä liiteriin.
Eli lyhyesti sanottuna: jos sesam aukene ei toimisi, olisin kusessa.
Pelkoni kävivät toteen, kun käänsin ensin taskuni ja reppuni ylösalaisin ja kurkistin sitten liiteriin vara-avaimen toivossa. Turhaan. Syöksyin lapsineni takaisin äitini luo ja suoraan vanhempieni avainkaapille. Tungin sieltä parikymmentä eri avainta taskuuni, ajoin kotiin ja aloin rynkytellä avaimia kotioveni reikään. Tältäkö prinssistä tuntui, kun hän epätoivoisesti sovitteli lasikenkää vääriin jalkoihin?
Koska yksikään avaimista ei halunnut yhtyä reikään, oli pakko ottaa pelätty puhelu Göteborgiin.
– Moi rakas. Tuota onkohan meillä vara-avainta jossakin jemmassa?
– Liiterissä as usual.
– Joo mutta onko meillä toista vara-avainta?
– Ei ole, kun hävitit sen edellisen. Seuraava lähin avain on täällä minun taskussa Ruotsissa.
– Joo kun en oikein pääse ovesta sisään, kun kaikki avaimet on sisällä erinäisten käänteiden jäljiltä…
– Onneksi olkoon.
– No ehkä yritän ettiä ensin sitä ensimmäistä kadonnutta vara-avainta…
– Onnea etsintöihin.
Olin tosiaan toissakesän keskiviikkona onnistunut hävittämään yhden kotimme vara-avaimen halkoliiterin uumeniin, kun se oli livennyt käsistäni koivuklapien sekaan. Seuraavan tunnin konttasin perse pitkällä liiterin lattialla ja haravoin sentti sentiltä paljain käsin vuoroin puulastuja, soraa ja multaa ja heittelin halkoja tieltäni. Tunnin päästä oli pakko luovuttaa. En saanut avainta, mutta olin varma, että myyräkuumeen sain.
Istahdin kiireisemmäksi ajaksi takakuistin portaille ja katselin kun kissat seurasivat liikkeitäni keittiön ikkunan takaa uteliain ilmein. Tai pikemminkin nälkäisin. Toinen maukui ja kuopi tassuilla ikkunaan. Kuolisivat reppanat vielä nälkään tällä menolla!!
Mietin kenet hälyttäisin apuun. Entinen heilanihan osasi murtautua autoihin ja taloihin, tunsi kikka kolmosen jos toisenkin. Soittaisinko Ramille? Rami olisi varmaan halvempi kuin iltakeikkaa heittävä lukkoseppä.
Ennen kuin ehdin painaa luurin kuvaa, puhelin soi. Mieheni oli ollut askeleen edellä ja soittanut veljelleen. Kytymies kyseli tilannepäivitystä, murahteli vastaukseksi ja lupasi hoitaa homman tyylikkäämmin kuin entinen murtovaras. Pian hän saapuikin valkealla ratsullaan ja alkoi mittailemaan ensin etuovea ja sitten takaovea katseellaan. Tuota pikaa hän ilmoitti menevänsä etuovesta sisään ja kaivoi sitten takakontista sahamurhaajan työkalulta näyttävän kapistuksen. Sähköpuukkosahaksi tai tuttavallisemmin sytkyksi sitä ilmeisesti myös kutsuttiin.
Jos ei sesamia tottele niin josko tottelisi sytkyä.
Ensitöikseen kyty irrotti listat ja sitten alkoikin jumalaton ujellus, rytyytys ja pauke, kun hän alkoi irrottamaan etuovea sytkyllä. Melusaastetta kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan ja katselin kuinka kaunis 80-luvun kuistini muuttui taistelutantereeksi. Karmiruuvit poksahtivat poikki ja uretaanit lensivät paikaltaan. Kohta apupoika antero sai taivutettua karmia sen verran, että lukon kieleke vapautui karmista ja ovi aukeni kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Tämän jälkeen sankari poistui paikalta ja jätti jälkeensä hirveän sotkun.
Ruokittuani kissat syöksyin mummolaan. Tyttö oli ehtinyt nukahtaa puolialastomana eteiseen ja poika huusi suoraa kurkkua isäänsä. Pian huusi myös nukkuva lapsi, kun nostin hänet syliini. Tungin kurkku suorana rääkyvät puolialastomat lapset autoon ja katselin viimeisenä näkynäni äitini pään pudistelua.
Kotipihassa ensimmäinen näkyni oli hymyään pidättelevä naapuri, mutta väliäkö hällä. Ei tässä meidän perhe muutenkaan normaalin papereita saisi.
Mies soitti, kun olin saanut kääpiöt unten maille, hyviteltyä kissat tyytyväisiksi ja avattua iltakaljan, vaikken sitä ehkä ollut ansainnutkaan.
– Mites meni noin niinku omasta mielestä tämä päivä? kysyi mies.
– Silleen semi kivasti. Oli ainakin kivasti äksöniä.
– Rouva saa sitten maksaa oven korjauksen tai laittaa itse uretaanit ja listat takaisin paikoilleen.
– Javisst. Se on ruotsia ja tarkoittaa totta kai!
En pitänyt kiirettä. Listat olivat vielä vuodenkin päästä nätisti nojallaan etukuistilla odottaen ihmettä tapahtuvaksi. Paikkansa ne löysivät vasta kun muutto alkoi lähestyä ja kun rupesin huutelemaan remonttitaitoisia miehiä kyliltä apuun. Johan alkoi oma mies aktivoitua. Mitäs lähtee Ruotsiin, kun ovetkin hyppivät sinä aikana pois paikoiltaan.
Äitienpäivälahjaksi sain avaimenperän, joka on lähes mahdoton hävittää tai unohtaa. Korostan sanaa lähes.
Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Se olisi hyvä muistaa kaikissa asioissa. Ennen kaikkea lasten kasvatuksessa. Viime aikoina olen havahtunut useita kertoja oivallukseen, että lapseni ovat melko helppohoitoisia ja omatoimisia. Ei tarvitse syöttää, ei vaihtaa vaippaa tai nukuttaa. Eikä aina ole oman mielenterveyden kannalta tarpeellista tietää sijaintiakaan.
Päinvastoin! Ruuanlaittovuoroja on jokaiselle, minkä lisäksi kuopus tienaa rahaa sämpylöitä leipomalla. Keskimmäinen siivoaa yökkimättä lemmikkieläinten eritteet ja selvittää keittiökaaoksen ohikulkiessaan. Iltavirkumman teinin iltapuhdetöihin taas kuuluu patistaa puolilta öin sohvalla kuorsaava isänsä omaan petiin.
Mutta annapa olla, kun lomaviikko koittaa. Taantuminen on taattu ja rentoutuminen suhteellista. Opettajan loma-ajoista olen kiitollinen, mutta joskus kadehdin vanhempia, joiden lomat sijoittuvat koulupäiville.
Itse heräsin lomamaanantaina ennen kuutta. Mikään ei ole nautinnollisempaa pitkän unettoman kauden jälkeen kuin herätä virkeänä! Täältä unettomuustestini. Juoksutin koirani, lämmitin uunin, aamupuuroa syödessäni lueskelin biogenetiikan saavutuksista ja päätin lähteä opiskelemaan kemiaa. Aina välillä kilautin puurokippoa vähän kovempaa, josko seinän takana horrostava teini havahtuisi. Yhdeksältä poistuin talkoilemaan paikalliseen jumppatilaan ja kymmeneltä olin maalaamassa olohuoneen kattoa.
Katto on kaltaisilleni hobiteille sen verran korkealla, että jouduin taiteilemaan keittiöjakkaralla. Teoriassa turvallinen teline, jollei retrotalomme lattia olisi vähän vinksallaan ja yliaktiivinen kissa olisi pysynyt uunin päällä. Mutta tottakai senkin piti osallistua. Katti puski vähän väliä jalkojen väliin kiehnäämään ja katsoi kaihoten maalikippoa. Virutti tassuillaan reittä vasten, haroi purkkia ja takertui kynsillä sortseihin. Mutta kun pirskatti koetti jatkaa kipuamistaan pitkin paljasta mahamakkaraani, ohjasin mirrin hellästi lattialle. Pirulainen hyppäsi takaisin, puri pohkeeseen ja jatkoi matkaansa kaapin päälle. Sieltä se väijyi pensseliä ja onnistui sohaisemaan käpällään sen verran, että iso tiplu maalia lävähti silmieni väliin.
Karjuin kuopusta auttamaan. Se oli ainoa lapsista, josta oli jonkin sortin havainto tämän päivän puolella. Puoli yhdeksältä lapsi oli vinkunut haluavansa hyvää aamupalaa. Sämpylän voiteleminen oli liian työlästä. Puuro kaipasi mansikoita, jotka olivat piilossa kaukaisessa pakastimessa. Munakas olisi vaatinut paistinpannua.
“Vie tämä kissa jonnekin!”
“Saanko laittaa Veljen huoneeseen?”
Kello oli jo yksitoista, joten annoin luvan. Kohta kuului kiroilua ja kissa palautettiin takaisin yleisiin tiloihin. Maalaamisesta ei tullut mitään, joten häkellyttävän sekavan dialogin jälkeen suuntasimme kuopuksen kanssa hiihtoretkelle.
Puolentoista tunnin ja kolmen kilometrin jälkeen palasimme kotiin keskelle kaaosta. Ei sillä, että lievä kaaos oli rempasta johtuen jo valmiiksi. Nyt keskellä olohuoneen lattiaa oli jätesäkki. Tai siis toinen, tuntematon säkki, jonka sisältä paljastui esikoisen vaatevarasto. Puolentoista metrin päässä lapsen huoneen oven eteen oli riisuttu housut ilmeisesti vauhdikkaasti.
Koska eteisestä oli päässyt sisätiloihin harppomatta jättimäisten monojen yli, päättelin lapsen lähteneen rinteeseen. Harmittelin, että lounas oli jäänyt välistä, kunnes pääsin keittiöön. Tarkkaamattomampikin rikospaikkatutkija olisi pystynyt selvittämään tapahtumat. Leivänmuruja, tonnikalan paloja ja kuivaneita juustosuikaleita, hillopurkki, lattialla puurohiutaleita, maito tiskipöydällä ja likaisia astioita kaikilla tasoilla. Olin liki varma, että lähtiessämme ainakin yksi tasoista oli ollut tyhjä…
Ilmeisesti kiire lähtö.
Teini on todistettavasti liikkunut yleisissä tiloissa.
Puhelin kilahti. Toinen teineistä viestitti yläkerrasta, että mikäli tekisimme jotain ruokaa, huonepalvelu voisi toimittaa annoksen hänen residenssiinsä.
Mitä hittoa?!
Jostain selittämättömästä syystä pienimmäinen totteli iloisena. Itse päätin nostaa omaa verensokeriani ennen kuin kommunikoisin huoneessaan marinoituvan lapseni kanssa. Kahvikupin jälkeen aloin pohtia, josko olinkin ymmärtänyt väärin hiihtoloman konseptin. Kokeilin siis heittäytyä sohvalle makaamaan ja katselemaan kissavideoita kuopuksen kanssa. Häkellyttävän suloisia!
Ryskis.
Voi, jos olisin videoinut omaa kissaa sen sijaan, että katselin toisten karvakasoja! Sivupöydälle siirtämäni viherkasvit olivat jääneet kattikolmikon ralliradalle. Siinä rönsylilja retkotti rentona sirpaleiden seassa. Kukan tappoon syyllistynyt mirri oli piiloutunut sohvan alle, mutta kaveri kipaisi innokkaasti piehtaroimaan multakasassa ennen kuin kykenin reagoimaan. Jos jotain positiivista niin olohuoneessa leijaileva kuiva multapöly muistutti kasvien kaipaavan satunnaisesti virvokkeita.
Päivän toinen uhri. Myöhemmin uhrien lukumäärä nousi.
Neljän aikaan iltapäivällä mieheni saapui kotiin. Silmäili ympärilleen. Huokaisi. Vaikka kunnon kotirouvalla oli lämmin ruoka odottamassa! Hellalla porisi eilisen soppa.
Säästövinkki! Kun ruokaan lisää palsternakkaa, kattilallinen kestää helposti kolmatta päivää.
Käymme harva se aamu keskustelua teille tietymättömille tarponeista tavaroista.
– Missä minun housut on?!?
– Ja mistähän minä voisin tietää?
– Mihin minä sen kahvikuppini jätin?
– Viimeksi kun näin, niin rouva joi sitä vessassa samalla kun meikkasi.
– Missä se puhelin nyt on?! Tähän minä sen jätin!!
– Ihan omilta jäliltäs.
– Ei jumalauta mie myöhästyn, onks joku nähny miun auton avaimia?
– Minä oon liian vanha tähän.
Aikani etsittyäni löydän housuni tyttäreni vaatekomerosta tai mytystä takkahuoneen sohvalta, kahvikuppini omasta vaatekaapistani tai lavuaarin reunalta, puhelimeni lehtipinon alta ja autoni avaimet ratista.
Siellähän se kofeiini lymyilee!
Kun pääsen töihin, sama rumba jatkuu ja sykyilen kuin suuntavaistonsa sotkenut sokerimuurahainen. Etsin vuoroin avaimia, vuoroin monistetta, sitten vahaliituja ja hiirtä. Viime viikolla yritin ratkaista kadonneen laturin mysteeriä. Loppuviikosta selvisi, että kollega oli pelastanut sen luokasta, mutta unohtanut viikoksi omaan reppuunsa. Myös kadonnut läppärilaukkuni löytyi kerran työkaverin olalta keikkumasta.
Viime aikoina Neiti Etsivän leikkiminen on alkanut tympäistä. Olen kauhukseni todennut, että kallisarvoisesta ajastani kuluu huomattavan suuri osa tavaroiden etsimiseen. Eikä vaiva näy helpottavan iän myötä. Millaistahan olisi elää ihmisenä, jolla on alushousutkin konmaritettu ja mausteet aakkosjärjestyksessä keittiön kaapissa?
Toisaalta etsimiseen liittyy aina löytämisen riemu. Isäni, joka etsi milloin ruuvimeisseliä, milloin kameraansa, milloin mopon avaimia, oli aidosti onnellisimmillaan löytäessään etsimänsä.
– Ai että kun on mukava, kun on tavara häveissä. Kun on niin mukava ettiä ja sitten löytää. Ymmärrätkö?
Ymmärsinhän minä.
Äitini yrittää aika ajoin saada järjestystä elämääni. Hän voisi kyllä hieman hioa lähestymistapaansa.
– SINULLA ON KOLME LASTA! Sinun on etsittävä ja laitettava kaikki illalla valmiiksi!! Omat vaatteet ja tavarat myös!
Kerran kommentoin uhmakkaasti äitini neuvoa:
– Kyllä kyllä ja tähän pyrin, mutta arvaapa kelpuuttaako pennut niitä edellisenä iltana valittuja vaatteita enää aamulla päälleensä. Enkä minä voi omalta osaltanikaan tietää, millanen fiilis on aamulla herätessä. Että onko oranssi päivä vai sininen. Ja että jos onkin punainen päivä, niin sitten menee korvistenkin valinta uusiksi ja…
– SE PITÄÄ TIETÄÄ ILLALLA!!! äiti rääkäisi.
Äitini pedagogiikka hämmensi myös erään toisen kerran, kun piti lähteä äidin kanssa kauppaan enkä löytänyt ripsaria mistään.
– Missä se on, en ilkee tän näkösenä lähteä! Tiedä vaikka tulee joku entinen poikaystävä leipähyllyllä vastaan, huusin etsiessäni mascaraa.
– Onpahan hyvillään, että oot entinen!! Bimbo!
Viime viikolla yritin olla itseäni askeleen edellä ja etsiä sukat aamuksi valmiiksi. Kaivelin ja tongin sukkalaatikkoa, mutta käsiin ei sattunut yhden yhtä samanlaista sukkaa. Lopulta laskin pilkullisten, tähdellisten ja sydämellisten löydösteni lukumäärän. Saaliini oli kuusi sukkaa, joille olin löytänyt kuin ihmeen kaupalla kaverin ja 26 paritonta sukkaa.
Mihin helvettiin voi kadota 26 sukkaa?
Laittaisiko toiseen jalkaan pinksua ja toiseen tähtiä?
Eikä tässä vielä kaikki – syksyllä kaivelin lasteni vaatekaapista yhden pahvilaatikollisen ja kaksi ämpärillistä parittomia sukkia. Osa löysi kaverin mökiltä ja mummolasta, mutta useampi kuin joka toinen kaipailee edelleen elämänkumppaniaan.
Kadonneiden sukkien mysteeriä en ole kerta kaikkiaan onnistunut ratkaisemaan. Meillä ei ole terrieriä, joka niitä piilottelisi. Eikä niitä löydy riekaleina pesukoneesta tai robotti-imurin kitusistakaan. Käsittääkseni reikäkään ei syö koko sukkaa? Harvemmin jätän sukkia auton katollekaan kuten käsineitä, lumiraappoja tai banaaneja. (Kun vielä asuimme sadan metrin päässä vanhemmistani, äitini palautteli harva se aamu kadun varrelta keräilemiään hanskoja ja lumiharjoja kotiovelleni.)
Banaani on muuten siitä hyvä löydettävä asia, että se ei lentele katolta edes 300 kilometrin jälkeen. Sushikin kestää hienosti 300 metriä – kokeiltu on.
Etelän hedelmä sai kyytiä.Kannattaa antaa sushin hengittää ennen nauttimista!
Koska en ole vielä onnistunut ratkaisemaan kadonneiden sukkien mysteeriä, olen päätynyt uskomaan lankomieheni teoriaa. Hän sanoo, että sukka muuttuu jossain välissä pakastusrasian kanneksi. Parhaan ystäväni mielestä tämä teoria on hyvä.
– Sukat ja pakasterasiat kuuluu varmaan hindulaisuudessa samaan kastiin, joten ne uudestisyntyy keskenään!
Loppuun vielä kollaasi kadonneista ja löytyneistä kahvikupeista:
Kahvikuppi on ollut joskus hyvä kaveri saunan lämmityksessä.Vuoden voitelijat löytyivät samalta hyllyltä – kahvi ja ketjuspray.Yön yli kannon nokassa levännyt aamukahvi.Kakankäryllä, hammastahnalla ja hiuslakalla maustettu kahvi – nam!Kahvi on hyvä apu vaatteiden etsimisessä, kunnes huomaa etsivänsä kahvikuppia.Kadonnut kahvi vituttaa, mutta kylmä kahvi kaunistaa.
