Elämä huoneissaan maatuvista ja vanhempiaan ärsyttävistä teineistä on kirvoittanut lukemattomia nettimeemejä ja hassuja videoita, joissa sukupolvien väliset erot vuorokausirytmissä, itseilmaisussa ja maailmankuvassa kiteytyvät hauskalla tavalla. Tai ne olisivat hauskoja, elleivät olisi niin raadollisen totta.
Nuorimmaisenikin on alkanut osoittaa teini-ikäisen temppuja. Yöperhosen unirytmi, astioiden hilloaminen omassa huoneessa ja mielenosoittaminen jokaisesta asiasta. Siitä, että ojennan väärän maidon, en vastaa tarpeeksi nopeasti kysymykseen, jossa ei ole kysymystä tai uloshengityksessäni on syyttävä sointi.
Kahden vanhemman teini-iästä selvinneenä tiedän, että teini-ikä on väliaikaista, draama vähenee muutamassa vuodessa niin yksityisissä keskusteluissa kuin julkisilla somealustoilla. Kun jaksaa vain hengitellä. Ja kunhan sen hengittämisen tekee syyttämättä, ärsyttämättä tai arvostelematta…
Vanhemman tyttäreni teiniytyminen on nimittäin väistymässä jo neljän vuoden jälkeen. Helleaallon kolmannella viikolla neitokainen osoitti aikuismaista kypsyyttä ja oli hermostunut keittiön kaaokseen. Turhautuminen oli siirtynyt toiminnan tasolle ja hän oli latonut puhtaat astiat kaappiin, likaiset koneeseen ja pyyhkinyt pinnat, tasot ja ovenkahvat.
Olin haltioissani. Itse olin liian lomalla ahdistuakseni kodin siisteydestä ja toisekseen aivan liian kuumissani tekemään asialle mitään. Ennen töihin paluuta stressitasot nousisivat sen verran, että perhe olisi pistettävä ruotuun ja näytettävä luuttua lattioille, mutta vielä ei ollut sen aika.
Kehuin tytärtä aktiivisuudesta ja tuumin, että heti kun mittari putoaisi alle 30 asteeseen, siivoaisin loput asuinkiinteistöstä.
“Imuroin mie, kun tarttu roskia jalkapohjiin”, neiti huomautti.
Olin onnesta soikeana. Vihdoin se oli tapahtunut! Tässä oli kulminaatiopiste, jolloin sotku, siivo ja saasta alkoi ärsyttää muitakin kuin minua.
“Mutta sitten tajusin, että helpommalla pääsee, kun laittaa sukat jalkaan.”
“Joo, niin mie aina teen”, kuopus tuumi ja kantoi huoneestaan pinon astioita kiillotetulle tiskipöydälle.
Vanhempi tytär silmäsi siskoaan kiukkuisesti ja tiuski julkaisukelvottomia sanoja siskolleen.
“Hei, äänensävy!”
“Miulla on niin kuuma, etten jaksa ees huutaa, anna miun edes tiuskia!”
En voinut kuin ihailla nykynuorison tunteiden tunnistamista.
Illalla olin suuntaamassa hampaan pesun kautta hikoilemaan ja pyörimään lakanoihini vähemmän nautinnollisesti, kun nuorimmainen ehdotti lautapeliä. Puoli kymmeneltä. Autopilotti oli jo ohjaamossa ja silmät pysyivät hädin tuskin auki. Mutta tilanne oli harvinainen ja epäilemättä peli-illat tulisivat harvenemaan lähivuosina, vaihtoehtoja ei ollut. Onneksi tyttö valitsi melko yksinkertaisen pelin. Unen puute ja helle olivat lamauttaneet sekä aivot että kasvojen lihakset, joten apatiaa huokuva pokerinaama ei paljastanut taktiikkani. Voitto kotiin ja unille!
Tai siis seuraavan tyttären luo, jolla oli tarve keskustella elämän suurista kysymyksistä keskellä yötä, kuten siitä, miksi olimme hänelle antaneet rumat geenit. Kiitos minun hänellä on liian kihara/suora/ taipuisa tukka, isältään peri kiemurtelevan hiusrajan… jne. Yhteenvetona, kaikki pitävät häntä rumana.
Tässä vaiheessa koin lamaantuneenakin hyvin hankalaksi pidättää naurua, kun tietää lapsen olevan kauneimmillaan. Eikä vain siksi, että välillä tuntuu kuin peiliin katsoisi. Kaupungilla kävellessä omaa rumuuttaan panikoiva tyttäreni ei huomannut, kuinka useampikin nuori mies yritti tavoittaa tytön katsetta. Minuun katsekontaktia hakivat ainoastaan liittymämyyjät ja feissarit.
Unisilla aivoillanikin muistin kasvattajan roolini enkä aikonut antaa mallia naisesta, joka oli tyytymätön omaan ulkonäköönsä. En siis aikonut vinkua, kuinka nyt kannatti nauttia nuoruudesta. Kuinka tämän ikäisenä oli viehättävä kuin vuoden vanha tiskirätti. Kulahtaneet hiukset, roikkuva iho, loputtomasti syvenevät rypyt, juonteet ja ihohuokoset… Kuinka lihakset heikkenivät ja reaktiot hidastuivat niin aivoissa kuin raajoissa…
(Luulin jo selättäneeni ikäkriisini, mutta sitten harrastetuttavani oli herättänyt uinuvan pedon. Kuultuaan ikäni, tämä kuutisen vuotta nuorempi atleetti totesi lohduttavasti: “on niitä siunki ikäisiä täällä ollut, mutta ei ne näillä helteillä ole käyneet.” En tiennyt, olisinko itkenyt vai nauranut, joten tyydyin laittamaan tekarit takaisin suuhun ja työnsin rollaattorini keskelle kenttää.)
Niin, omaa ahdistustani en aikonut tyttärelleni kertoa. Ulkonäkö oli tärkeä asia, ei sitä voinut kiertää eikä kieltää, mutta oli olemassa tärkeämpiäkin asioita.
“Ulkonäköön kiinnittää ekana huomiota, mutta mikä on seuraava asia, johon sinä itse kiinnität ihmisissä huomiota?”
“Miten ne käyttäytyy.”
“Aivan. Ja kuinka ne kohtelee muita. Ja se on paljon tärkeämpää kuin miltä näyttää.”
“Niin, mutta eihän kukaan halua rumaa.”
“Mieki ihastun aina mukaviin, joitten silmät hymyilee, oli ne sitten minkä näkösiä tahansa.”
“Plaa plaa. Siis eihän kukaan ottais lihavaa ja kaljua miestäkään!” tyttö puuskahti ja vaikeni sitten.
Tuijotin seinää ja koetin olla hymyilemättä. Tytön pokka petti ensin.
“Mutta oli isillä hiukset silloin ku te aloitte seurustelemaan.”
Kaiken kaikkiaan tytär elää parasta ja pahinta aikaa näin vanhemman näkökulmasta. On nuori, nätti ja näpäkkä suustaan, liki täysi-ikäinen, elää kaikkivoipaisuuden harhassa ja kuvittelee olevansa kuolematon. Äitinä näkee vain potentiaalisia uhkia, joita nuori nainen voi kadulla kulkiessaan kohdata. Varsinkin kesän parhaana viikonloppuna. Ennen rokkia päätin kerrata pari perusasiaa, jos tytär joutuisi yksin kaduilla liikkumaan.
“Mitään sillan alusia et lähde kävelemään, pysyt vilkkaasti liikennöidyillä kaduilla. Ja keneltäkään et ota mitään ja jos joku huutelee, et reagoi mitenkään…”
“Näytän keskaria.”
“Et näytä. Tietysti itehän tein juuri toisin…”
“Eli näytit keskaria?”
“Joku huusi, että tuu nätti tyttö tänne ja mie menin ja join, kun tarjosivat. Mutta se tarjos baarissa tuopin eikä epämääräsiä puskapulloja.”
“No nii…”
“Mutta sitten ku lähin kotiin, se lähti seuraamaan. Mie pidin avainta tälleen sormien välissä ihan varuilta…”
“Aa, jos joku käy seuraamaan, pitää kävellä tälleen.”
Tyttö demonstroi humalaisen orangin liikehdintää, kumartui eteenpäin ja heilutteli käsiään ja loikki puolelta toiselle. “Ei varmasti halua enää seurata.”
En voinut olla ihailematta nykynuorison kehittyneisyyttä.
Kun rokin aikaan tyttö joutui sitten yksin kulkemaan alueelta yöpaikkaan, olin puhelimen vieressä. Olin ladannut haamusovelluksen, jossa lapsi pystyi jakamaan sijaintinsa minulle, vain yhdeksi viikonlopuksi.
Keskiyöllä tyttö viestitti lähtevänsä kävelemään ja koska helle piti hereillä tyttö raportoi etenemistään reaaliajassa.
“Yks auto hidasti ja ne vilkutti.”
“Vilkuttaa voi, kuhan eivät ota kyytiin.”
“Yhestä autosta huusivat, että näytän huoralta. Mutta kalliilta sellaiselta.”
“Siis mitä…?!”
“Otan sen kohteliaisuutena.”
En voinut olla kuin ihailematta nykynuorison itsevarmuutta.
Jos kiinnostaa, teinien ruuanlaitosta löytyy tarinaa täältä ja pyykkihuollosta täältä.
