Pojalla on edessä ympäristöopin koe. Huuto alkaa juuri kun olen saanut oikaistua itseni sängylle lohipastan syömisen jälkeen.
– Äiti tuu kyseleeeeee!!
– Tästä se draama taas alkaa, sammaltaa mies, joka on juuri ehtinyt torkahtaa.
– Onko pakko jos ei taho? parahdan.
– Sinusta ne on losahtaneet pihalle, mies toteaa.
– Ja sulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tästä päästäänkin itse aiheeseen.
– Miten niin?
– No kun aiheena on ihmisen biologia.
– Ai minä luulin että tarkotit, että ne ei oo minun lapsia.
– Tsiisus.
Raahaudun keittiöön, laitan kahvin tippumaan ja avaan kirjan. Pian luulen katselevani kohtua. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä on korva. Pitääkö olla huolissaan, jos sekoittaa korvan ja kohdun?
Kertaamme korvan rakennetta ja äänen syntymistä. Poika on umpiväsynyt ja ärähtelee, vääntelehtii pirtinpenkillä ja yrittää katkoa kynää. Loistava ajoitus lukea kokeeseen.
– Miten voi vaimentaa melua? aloitan.
– Pidätkö sie minua ihan tyhmänä?!? poika huutaa.
– No en kun kyselen kokeeseen.
– Kuulosuojaimilla.
– Joo esimerkiksi. Missä ääni voi edetä?
– Perseessä.
Mies tulee hakemaan kahvia ja osallistuu oitis keskustelun.
– Tavallaan liha toimii väliaineena, mutta en ole ollut kenenkään hanurissa kiinni, jotta tietäisin, että kun pierasee niin kuulostaako se ilman vai hanurin kautta kovemmalta.
Katson parhaaksi siirtyä silmään ja alan tutkailla mustuaista, mykiötä ja verkkokalvoa.
– Mikä on silmäluomen tehtävä?
– Kastaa silmät silmävedellä.
– Luovasti sanottu. Joo luomet levittää kyynelnestettä silmän pinnalle.
Seuraavaksi kehotan poikaa selittämään näköaistimuksen syntymisen. Lapseni on selvästi ymmärtänyt asian, mutta termit ovat hukassa.
– … sitten linssi taittaa kuvan silmän linssikalvolle. Eiku näkökalvolle.
– Yritäpä vielä kerran.
– Persekalvolle. En minä tiedä!!
– Persesilmä on asia erikseen, you know. Oikea sana on verkkokalvo.
Seuraavalla sivulla minua johdatellaan valoon. En ole koskaan ymmärtänyt valon syvintä olemusta enkä nytkään hiffaa lukemaani vaan alan vääntelehtiä penkissä samalla tavalla kuin jälkikasvuni. Mies tarttuu kirjaan.
– Miten esineen väri määräytyy? mies aloittaa kuulustelun.
– Siten miten se on maalattu, poika vastaa.
– No miksi mansikka on punainen?
– Koska se on kypsä.
– Miksi raaka mustikka on vihreä?
– Koska se ei ole vielä kypsä. Itsestäänselevyys, poika tuhahtaa.
– Ihan ei nyt päästy maaliin. Esineen väri riippuu siitä, minkä väristä valoa siitä heijastuu, mies avaa ja alkaa pitää luentoa valon ominaisuuksista ja mustasta väristä.
En pysty toistamaan hänen analyysiaan, en sitten millään.
– Mie en oo koskaan ymmärtäny esimerkiksi mitä varjo on. Sehän vaan on, tunnustan.
– Valon intensiteetti on pienempi siinä kohdassa. Kun osaa fysiikkaa niin maailma näyttää erilaiselta.
Ja kun ei osaa niin se pysyy erilaisena?
– Mutta eikö siis mansikka ole oikeasti punainen? Onko se niinku harhaa? hämmästelen.
– Väri on valon aallonpituuden muutosta. Aivot tulkitsee värin, mies selittää.
– Eli se on vaan tulkinta, mansikka ei välttämättä ole punainen, intän.
– No ei se nyt ihan niin mene. Kerran tehtiin tutkimus, jossa koeryhmälle laitettiin päiväksi päähän peililasit, jotka käänsivät maailman ylösalaisin. Aivot tottuivat tähän ja kohderyhmä rupesi näkemään kaiken oikein päin. Sama jos silmät karsastaa. Vaikka toinen silimä kattoo vasemmalle ja toinen helevettiin, niin ihminen näkee silti samalla tavalla. Aivot mukautuu.
– Eli ihan sama vaikka kenen kanssa täällä elää? Elän päivän naapurin Paten kanssa ja aivot mukautuu Paten kanssa elämiseen? Tai ajan vuorokauden Peugeotilla niin aivot sopeutuu sen jousituksiin? Onks tää sama asia?
– Ei nyt suoranaisesti. Jos ajat Peugeotilla tai Mersulla, aivot on jo tulkinneet signaalin tai sen hermovasteen, jonka sinä saat siitä ja sinä itse tulkitset sen eri tavalla. En tiedä miten tämän selittäisi tinskumaisesti.
– Just. Kannatti herätä tänäkin aamuna.
Mies kääntyy poikaan päin jatkaakseen tietotaitonsa jakamista.
– Miten mutkilla valo menee? hän kysyy.
– En tiiä, tälleen, poika sanoo ja piirtää käsillä mutkia ilmaan.
– Ei kun valo kulkee aina suoraan.
– Miksi suoraan?
– Koska se on niin. Ja koska tässä lukee niin, mies vastaa.
– Se on kaksi vuotta vanha kirja, poika huomauttaa.
– Ja sinä luulet, että valo muuttaa ominaisuuttaan kahdessa vuodessa?
– Uskonnon kirjakin on vanha, ei voi tietää onko asiat ajankohtaisia, poika kyseenalaistaa.
Seuraavaksi pääsemme iholle.
– Mitä iho tuntee? mies kyselee.
– Värit.
– Mietipä uudelleen.
– Lempeyden.
– Oo ihana, my boy! huudahdan väliin.
– Kun hyppäät syvälle altaaseen, niin mitä iho tuntee siinä vaiheessa? mies johdattelee.
– Kosketuksen. Painetta. Mikä sattuu.
– Aivan.
– Iho myös suojaa. Miltä iho suojaa? mies jatkaa.
– Tulelta ja säteeltä. Kuun säteilyltä. En minä tiedä!
– Mitä kuun säteily on?
– Kvartsimonoksideja.
– Kuu heijastaa auringon valoa. Miten lämpö siirtyy?
– Pakastelaukulla.
– Puhutaan edelleen ihosta, mies huomauttaa.
– Kun vien sitä.
Mies yrittää selittää asiaa konkreettisesti ja tarttuu minua niskasta kiinni.
– Mitä tää on? Tämä on johtumista. Eli lämpö siirtyy johtumalla. Ja kun tässä pöydällä on kaksi veistä, ja kun toinen on kuuma ja toinen kylmä niin lämpötila siirtyy aina kuumasta kylmempään, ja lopulta ne menee tasalämpöön, mies havainnollistaa ja hinkuttaa veitsiä päällekkäin.
– Eli kun isillä on näin kuuma vaimo, niin se ei ole koskaan käy kylmänä, heitän väliin.
– Kyllä, äiti saa miut syttymään niin hyvässä kuin pahassa.
Mies jatkaa puhumista lämmönsäätelystä, joten näen oivan paikan iskeä teini-ikää lähentelevän talvipukeutumiseen. Tai siis pukeutumattomuuteen.
– Kun puet toppatakin päälle, lämpö ei karkaa iholta ja pysyt lämpimänä, selitän.
– Miks en oo paleltunu?! poika ihmettelee.
– Koska sulla on vaatteet. Ja pitäisi olla vielä enemmän vaatetta päällä, ettet palele.
– Ei mulla oo saunassa vaatteita.
– No onko saunassa pakkasta? huomautan.
– Saunassa lämpö siirtyy sinuun. Mutta jos on 27 astetta pakkasta ja olet pihalla ilman vaatteita, niin ruumiinlämpö laskee ja sinä kuolet, mies kommentoi.
– Ne kiveksetkin on hyvä suojata, kun valittelit yks kaunis pakkaspäivä, että ne on kipeet, mainitsen.
– Ai jos oon kuollu?
– Eikö tää jo lopu? huokailen.
Mies alkaa selittää vaihtolämpöisen ja tasalämpöisen eroa. Kertaamme että ihminen on tasalämpöinen ja sisilisko vaihtolämpöinen. Poika haluaa kuitenkin inttää vastaan kuten tavallista.
– Mieki oon vaihtolämpöinen, välillä on kuuma ja välillä kylmä. Ja mullahan on ihokarvat pystyssä, vaikka ois kuuma. Ja mä oon lämminverinen.
– Se nyt ei liity tähän millään tavalla, mies huomauttaa.
– Kuka niin sanoo? poika kysyy.
– Hevonen. Se on lämminverinen.
– Ei hevoset puhu.
– Mulle sano että iiiihhaaahaaa olen lääääämmminverinen, mies hirnuu.
Missä vaiheessa juttu lähti laukalle?
Kyselytunti jatkuu entistä rasvaisemmilla jutuilla.
– Mitä talirauhanen erittää? mies kysyy.
– Hilsettä, hikeä ja hiuksia, lapsi luettelee.
– Hiuksia? Se on hikirauhanen, joka erittää hikeää. Mutta talirauhanen erittää rasvaa. Muista se talitintistä. Talitintti on rasvanen lintu.
Miten pääsimme kavioeläimestä tipu topakkaan?
Pian siirrymme lämmönsäätelystä lemmensäätelyyn – murrosikään ja ihmisten alulle panemiseen.
– Tää on äidin aluetta, mies sanoo ja luovuttaa valtikan minulle.
Poika alkaa käskystä luetella supsikkaasti murrosiän muutoksia.
– Karvat kasvaa, kivekset suurenee ja ääni muuttuu. Ja siitin jäykistyy, kun näät hyvännäköisen naisen.
– Okei. Tämä selvä. Miksi murrosiässä alkaa tapahtua muutoksia?
– Koska ihminen on vanha. Ja koska se syö epäterveellisesti.
– Tota noin. Siis muutokset johtuu sukupuolihormonin erityksen lisääntymisestä, täsmennän.
– Elä sitten kirjoita sukupuolimormoni. Se on eri asia, mies huutelee.
Kun kyselen sukukypsyydestä ja kuukautisista, poika lukee lähes sanasta sanaan kirjan tekstin ulkoa.
Hämmentävää.
– Oon lukenu sen varmaan kymmenen miljoonaa kertaa kun kiinnosti, lapseni virnuilee.
Epäilemättä.
Jatkamme miehen ja naisen sukuelimiin tutustumista.
– Mitä pitkin virtsa ja siittiöt poistuvat siittimestä? kysyn.
– Syylää.
– Syylää? Kato mulla on tässä syylä, siitä valuu virtsaa, osoitan kättäni.
Poika nauraa katketakseen.
– En minä tiiä.
– No virtsaputkea pitkin. Mihin siittiöt säilötään?
– Kohtuun.
– Joo tavallaan… Mutta ennen kuin ne siirtyy naiseen niin ne on lisäkiveksissä. Mitä munasarjoissa valmistuu?
– Muna. Munia.
– Pienempiä kuin muna.
– Munasiitin.
– Hain sanaa munasolu, vastaan.
– Aa joo, poika hihittää eikä meinaa pysyä penkillään.
– Mistä tietää, että mies voi lisääntyä? utelen.
– Kun tulee valkeeta nestettä pippelistä.
– Mitä nestettä se on?
– Kivesvettä. Vai mitä se oli..?
– Siemennestettä. Sitten kun se siemennesteen siittiöt kohtaa munasolun niin tapahtuu hedelmöitys. Siittiön hedelmöittämä munasolu alkaa jakaantua ja kiinnittyy kohdun seinämään. Solut lisääntyvät edelleen ja niistä kehittyy alkio eli ihmisen alku. Yli kahdeksan viikon ikäistä vauvaa ei enää kutsuta alkioksi. Miksikäs sitä kutsutaan?
– Vasikaksi.
– Vasikaksi?
– No en minä tiedä.
– Sama sana joka olisi iskän sukunimi, jos meidän sukunimeä ei olisi aikoinaan ostettu, yritän lypsää.
– Valkuainen.
– Valkuainen? kysyn ja yritän pidätellä nauruani.
– Hain sanaa sikiö. Eli alkio ja sikiö.
Selailen kirjaa eteenpäin. Kirjassa lukee, että nuoruuteen kuuluu ihastuminen ja rakastuminen. Tähän on pakko puuttua.
– Ei kai se nuorten etuoikeus ole, kyllä vanhakin voi rakastua. Mutta kerropa, että onko seurustelu aina onnellista?
– Ei, jos ei ole käsiä, jalkoja tai suuta.
– Eli siun mielestä rampaa ei voi rakastaa?
– Kyllä mie voisin rakastaa Ramboa. Se on hyvä äijä, poika nyökkäilee.
– Just. Mutta miten ne raajat nyt liittyy tähän…?
– Olis tosi ärsyttävää olla yhdessä, jos toisella ei ole käsiä, jalkoja tai suuta. Silloin toinen ei voi tehä mitään, esim. pussata, poika valaisee.
– Miten se nyt estää mitään?
– Jos harrastaa käsisuudelmia, mies heittää.
Pienin ja keskimmäinen istuvat olohuoneen matolla salakuuntelemassa keskusteluamme.
– Kun ihminen on rakastunu, niin se haluaa pussailla kaikkia ja sit että se on alasti, keskimmäinen kommentoi.
– Pussailla ällösti, neiti neljä vee tarkentaa ja jatkaa:
– Mie oon valmaan lakastunu Valleen. Mulla on poikaystävä, mut me ei pussata eikä mennä naimisiin.
– Niin äitikin sanoi nuorempana. Ja miten kävi? huomautan.
Minäpä kerron.
Sukupuolimormonit saivat minut valtaansa kaksikolmosena, kun linssikalvoni piirsivät aivoihini kuvan kivan näköisestä miehestä. Tämä saattoi olla myös optinen harha, koska kaikki ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää. Aivoni saattoivat tulkita tilanteen väärin, koska olin tottunut antamaan kyytiä Passatille ja yhtäkkiä pitikin ajaa Transporteria. Vaikka kävimme jo tuolloin eri aallonpituuksilla, kosketuksen voimasta tulimme tasalämpöisiksi ja päädyimme harrastamaan muutakin kuin käsisuudelmia. Sitten tuli hiukan kivesvettä, joka meni syylää pitkin kohtuun (vai korvako se oli?) ja kohtasi munasiittimen. Sitten syntyikin vasikka. Tai tarkemmin sanottuna kolme ihanaa vasikkaa. Taidan siis olla melkoinen lehmä.
*********
Ei se ihan auvoista ollut maantiedon ja äidinkielen kokeeseenkaan luku, kurkista vaikka tänne:
Somettava sorsa ja medialukutaito
Ihmisen biolgogiasta meillä on keskusteltu ilman kokeitakin; Koronavauvoja ja kuurupiiloa
