Categories
juhlapyhät kaaos matkailu perhe teinit

Kohtalon uhma ja katastrofin kutsu – sukujuhlat

“Blogia pitäis päivittää, mutta ei miulla ole mitään kerrottavaa”, tuumin Tinskulle. Tinsku kehotti pohtimaan vanhenemista, mutta en halunnut ajatella koko asiaa. Kuinka ollakaan muusani Kohtalo ja Katastrofi olivat luonnollisesti kuulolla.

Pitkinä pääsiäispyhinä oli tarkoitus lähteä koko perheen voimin nuuskuttelemaan suvun pienimmäistä. Suunnitelmia tehtiin pitkään, muttei lainkaan tehokkaasti. Keskiviikkona oli vielä epäselvää, kuka tulisi ruokkimaan eläintarhaamme. Pojalle oli terotettu sen seitsemänkymmentä kertaa, että lauantaina olisi oltava Pohjanmaalla ja kotiin saisi ajella sunnuntaina. Koska perhekuntamme on alkanut laajentua, täytyi matka taittaa kahdella autolla. Saatoin siis antaa introverteille teineilleni mahdollisuuden minimoida sukulaisten ja pienten serkkujen energisen seuran. Itse ajelisimme pienimmäisen kanssa jo perjantaina, jotta voisin jeesata siskoani valmisteluissa. 

Torstaina mieheni aikoi vaihtaa kesäkumit johtotähteeni. Tarjosin poikaa apuvoimaksi, sillä itselläni oli miljoona hommaa ennen lähtöä. Keskimmäiselle oli tullut luvattua hevosen juoksutusta ennen kuin hän paistaisi pikkuleivät. Olin itse sekoittanut edellisiltana taikinan ja värjännytkin sen söpön vaaleanpunaiseksi. Lisäksi kissanvessat piti vaihtaa, taikoa päivällistä, pakata ja pestä kalsareita, koska mies suhasi pitkin kyliä kommandona. Ja pikasiivota, jotta kissanvahdin uskaltaisi laskea sisään. Ja siis se kissanvahti piti vielä hommata. 

Mies ei apua tarvinnut. Itse kiljahtelin kakaroilleni, että olisi äärimmäisen mukavaa, jos joku viitsisi vaikka sen pyykin levittää tai laittaa ruuan, että kyllä, ruokaa piti laittaa useammin kuin kerran viikossa.  

Kolme tuntia myöhemmin mies laahusti kotiin ja totesi, että oli yliarvioinut voimansa. Kuumemittari kipusi 39 asteeseen ja ukko sammui samointein sohvalle. Kaljaakaan ei ollut illaksi ostanut. Kipeä se oli.

“Miun pitää saada piilarinesteet”, tytär huomautti. Aivan. Kello oli varttia vaille viisi. Jos oikein noheva olisin, ehtisin vielä jonnekin optikkoliikkeeseen ja ennättäisin vielä pallon peluuseen. Muuten tulisi yli viikon tauko tuosta jumalallisesta lajista, vaikka omakin olo oli vähän hutera. Ainakin sen verran sekava kuva päivän opetustunneista oli itselle jäänyt. Epäilemättä opiskelijat eivät huomanneet eroa.

“Särkylääkettä…” sohvalta kuiskattiin. Apteekkiin siis.

Miestä oli turha vaivata, se ei kyennyt kauppaan eikä sukuloimaan. Kissavahtikriisi oli ainakin selätetty.

Pienimmäinen lupasi lähteä mukaan. Puolitoista kilometriä edettyämme punainen teksti kojetaulussa osui silmiini. Check tyre pressures. Punaisena. Jep. Vilkku oikealle ja jarru pohjaan. Ei vittu saatana, mikä dejavu. Ja kyllä, eturengas lepäsi vanteellaan. Vilkaisin kelloon. Ei olisi toivoakaan ehtiä piilarikauppaan, mutta pelaamaan ehkä hikiseen. Kurkkasin takakonttiin, vararengasta ei luonnollisestikaan ollut. Soitin pojalle, joka ei vastannut. Oli pakko soittaa miehelle.

“Siellä on se renkaanpaikkausvaahto”, mies huokaili voimattomana. 

“Okei. Mutta pitääkö tää vaihtaa, kun tää on ihan tyhjä?” En luottanut siihen, että jokin vaahto saisi renkaan pyöristymään sen verran, että sillä uskaltaisi ajaa metriäkään. En kyllä luottanut siihenkään, että onnistuisin saamaan vaahdon renkaan sisään. 

“Mie tuun”, mies hönkäisi.

Käskin kuopuksen virittelemään varoituskolmion vähän kauemmaksi, vaikka matka oli loppunut sopivasti keskelle suoraa. Mäkiä ja mutkia olisi ollut kyllä tarjolla. Tulipahan aloitettua kouluttaminen, vaikka kuopushan se oli joka hätävilkutkin oli autostani löytänyt. 

Odotimme. Odotimme. Odotimme. 

Sitten loppui kärsivällisyys ja päätin kokeilla suhuuttaa paikka-aineen joko renkaaseen tai vanteen väliin. Ohjeet pullon kyljessä olivat idioottivarmat. Toki tytär neuvoi kuinka pullosta poistettiin suojakorkki. Venttiilin suojakorkin tajusin itsekin poistaa. Suhina renkaasta ei luvannut hyvää. Tungin letkun venttiiliin ja toivoin parasta. Sihinä ei vaimennut. Koetin painaa korkkia, mutta puolimallinen peukaloni ei saanut tarpeeksi voimaa aikaan. Painoin pullon reittä vasten ja painoin kaksin käsin. Letkua pitkin alkoi liikkua valkoista vaahtoa, hitaasti ja yhä hitaammin, kunnes liike näytti lakanneen. Suhina muuttui tasaisemmaksi. Ja kyllä… hitaasti rengas nousi maasta. En voinut uskoa, että pieni pullo vaahtoa saisi renkaan ajokykyiseksi. Tiirasin tietä, mutta ritariani ei vieläkään näkynyt. Hitto. Käynnistin auton ja punainen teksti oli muuttunut oranssiksi. Sillä uskalsi siis ajaa. Peruutin lähimmälle pistolle ja käännyin takaisin kotiin. 

Samaan aikaan toisaalla kuumehoureinen mieheni oli koettanut turhaan etsiä esikoista ja raahustanut sitten ulkovarastolle etsimään tunkkia. Tunkkia etsiessään hän oli muistanut, että sopivan kokoinen rengasavain oli lainassa naapurissa. Naapuriin ajaessa hän oli muistanut, että rengasavain samoin kuin tunkkikin olivat turhia, sillä autooni ei ollut olemassakaan vararengasta. Talvirenkaatkin olivat jääneet hallille. No, kaipa sitä jotain osaisi tehdä. Olihan siellä sitä vaahtoakin. 

Kotiristeyksessä näin mieheni auton lähestyvän vastakkaisesta suunnasta.

“Sanoinhan mie sille, että Pihlajamäestä eteenpäin enkä Mukulamäeltä?” varmistin tyttäreltä, joka nyökytteli varovaisesti. 

Mies hyppäsi autosta kalpeana.

“Sanoinko mie siulle, että Pihlajamäellä?”

“Sanoit, mutta mie lähin silti töihin päin ajamaan. Ennätin mie ajella, ennen ku tajusin. Mutta hirmusen hyvä juttu, että näin teijät, mie olisin muuten ajanu Enoon asti.”

Joku olisi voinut todeta, että tämä oli kohtalon merkki, ei kannattaisi lähteä minnekään. Mutta koskapa olen kohtalon vinkkejä kuunnellut? Sen lisäksi ei hirveästi kiinnostanut seurata keskimmäisen kiukkuista keksinpaistoa, joten otin miehen auton ja jätin perheen miehet selvittelemään renkaan sielunelämää. 

Pelit olivat paskat. Ei jaksanut juosta, vielä vähemmän hypätä. Vitutti. Vitutusta lisäsi se, että tytär viestitti, että tekemässäni taikinassa oli vikaa ja hän oli varuilta vielä polttanut ensimmäisen pikkuleipäpellillisen. Seuraava erä ei sujunut sen paremmin. Vitutusta lievensi kuitenkin se, että esikoinen oli käynyt lääkkeet isälleen. 

Pinkkiä piti olla…

Perjantaiaamu valkeni epätodellisena. Väsytti ja kiukutti. Tarkkaa aikaa ei kukaan ollut määrittänyt, joten lapsetkin retkottivat sängyissään. Poika kömpi ensimmäisenä kammiostaan. 

“Ja sitten ei pysähytä kertaakaan, vaan ajetaan suoraan.”

“Rakas, siulla on neljä naista kyydissä, siun on ruokittava ne”, mies opasti sohvalta. Poika näytti kärsivältä. 

Kahdeksalta herättelin loputkin lapsista. Poika oli palannut sänkyynsä, koska meitä sai aina odottaa. 

Yhdeksältä huhuilimme, että kuskikin voisi kammeta pihamaalle. Auton takakontti oli täynnä, mutta kaikki oli mukana. Poikakin tunki muovipussiin sullomansa puhtaan vaatekerran konttiin.

“Tästähän toki puuttuu vielä se kakku ja Miisan kamat.”

“Joko Miisa on valmis?” 

“Mie sille sanoin, että lähetään joskus puoliltapäivin.”

“No pitää meijän silti nyt lähteä…”

“Miks?”

“Piilarinestettä, mummon luota sen kamoja ja sitten Motonetiltä renkaanpaikkausainetta”, luettelin. “Ja siun autoon tuulilasinpesunestettä.”

Emme olleet sekuntiakaan liian ajoissa Miisan luona. Motonetillä oli mennyt hetkinen, kun olin jäänyt suustani kiinni entisen opiskelijan kanssa. 

Pohjanmaalla poika ilmoitti, ettei koskaan enää matkustaisi meidän kanssamme tyttökaverin pihaa pidemmälle. Ajo-ohjeita (täysin päteviä ja tarpeellisia) tuli vierestä ja takaa, pieninkin kuittaili asiantuntevasti kaistanvaihdosta. Pysähdyksiä oli tasan kaksi: ruokatauko ja kuskin oma kusitauko. Perillä selvisi myös syy siskon kiukkuiluun, mittari näytti 40 astetta.

PS. Kannattaa olla tarkkana tuulilasipesunesteen kanssa. Samanväristä vaahtopesuainetta on myynnissä samanlaisessa kanisterissa.

PPS. Tätä kirjoittaessa kurkkua kaivertaa siihen malliin, että voisi olla parempi tehdä sijaiselle suunnitelmia eikä päivittää blogia…

Categories
arki juhlapyhät kaaos matkailu parisuhde urheilu Yleinen

Aktiivilomailua perheen parissa

Avaa joulun vapailla some tai mikä tahansa lehti ja saat muistutuksen, että kyllä kunnon kansalainen harrastaa lomallaan talviurheilulajeja perheensä kanssa. Ajatus punaisista poskista, mäessä nauravista lapsista ja kupista kuumaa alkoi houkuttelemaan myös allekirjoittanutta. Siispä sääkartasta ennustamaan sopiva päivä suunnata laskettelurinteeseen. Pienin pääsisi ensi kertaa kokeilemaan laskemista vuokravälineillä. Lasten rinne on muutoin maksuton, joten reissun hintalappu jäisi varsin kohtuulliseksi näin jouluun tehtyjen investointien kaihertaessa vielä niin mieltä kuin tiliä.

Tuumasta toimeen, lasketteluaamun valjetessa ilmoitin iloisena miehelleni, että lähden tonkimaan tarvittavat varusteet varastosta. Kahlasin lumihangessa puuliiteriin, kapusin kurkottamaan suksipussin ylisiltä, kolusin varastosta kassin kypärineen ja monoineen ja palasin eteiseen hikisenä, mutta itseeni tyytyväisenä. Kunnes huomasin, ettei kypäräkassi sisälläkään sitä lasten kypärää, joka teiniltä on jäänyt jo aikaa sitten pieneksi ja jota olin ajatellut pienimmälle sovitella. Oliko se annettu jo eteenpäin? Vai olinko sittenkin myynyt sen jo kirpparilla? Alkoi vimmattu etsintä ja tulokseton viestittely teini-ikäisen kanssa entisen kypärän mahdollisista sijoituspaikoista. Hän oli sitä mieltä, ettei kukaan sitä olisi huolinut tai ainakaam halunnut ostaa.

Hermoa kerkesi jo pikkuisen kiristää, kun etsiessä muistelin edellisenä talvena mystisesti kadonneita teinin luistimia, joita ei koskaan löytynyt. Kadonnut kypärä kuitenkin lopulta löytyi kuin löytyikin. Loogisesti sulkapallovälineiden seasta. Ja kypärä sopi pienimmälle kuin nenä päähän. Erävoitto! Toki kypärä olisi kuulunut vuokravälinepakettiin, mutta oma on aina oma.

Eikun vaatetta ja autoa pakkaamaan. Avasin suksipussin ennen autoon viskaamista ihan vain pikaisesti tarkistaakseni, että siellä on kaikki tarvittava. Piti olla kahdet sukset, mutta olikin vain yhdet. Ei hätää! Olinkin muistaakseni joskus aikaisemmin nähnyt omat sukseni puuliiterin ylisillä irrallaan.

Kahlasin hangessa takaisin kiipeilemään ja koluamaan paikkoja. Jähmetyin tikkaiden päähän tuijottamaan ylisiä vakuuttuneena siitä, että näin varmasti väärin, kun en nähnyt omia suksiani missään muiden liukuvälineiden joukossa. Tuijotus ei tehonnut ja lopulta oli vaan myönnettävä, että oma muistini on harhainen. Hortoilin vielä tovin varastossa ympäriinsä hämmentämässä tavarakasoja, mutta suksia (jotka toki ovat sen kokoiset, että häviävät helposti) ei vaan tullut vastaan.

Seuraavaksi kaiken yllä olevan kävi toteamassa virallisesti todeksi vielä mieheni. Hän tarkisti pyynnöstäni myös autotallin, joskin jokseenkin odotetusti tuloksetta. Sillä välin mietin sisällä, voisivatko sukset lymytä jossain siellä, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mahdollista piilopaikkaa. Kyselin tuloksetta suksia myös isovanhempien asuinpaikoista ja aloitin viestittelyn teini-ikäisen kanssa vol 2. Oliko hän lainannut suksia edellisenä talvena itse tai jollekin kaverilleen? Olisiko joku voinut varastaa ne? Hän oli sitä mieltä, ettei ollut lainannut eikä kukaan niitä olisi ainakaan halunnut varastaa.

Puuttuvista suksista huolimatta lähdimme liikenteeseen ja matkalla pohdimme miehen kanssa, milloin me aktiiviharrastajat mahdoimme edellisen kerran käydä rinteessä. Mieleen nousi yksi reissu edelliselta talvelta, jolloin kävimme teinin kanssa Kolilla. Mies aprikoi, olisivatko sukset voineet jäädä sinne ja naureskelin, että en kai nyt sentään niin huoleton ole voinut olla. Mies muisteli, että viimeisenä piti palauttaa teinin vuokravälineet ja minä olin jäänyt sitä hoitamaan. Tämän myötä ja itseni tuntien suksien unohtuminen sille tielleen alkoi hiljalleen tuntumaan huolestuttavan mahdolliselta.

Pohdin ääneen, pitäisikö varmuuden vuoksi soittaa Kolille ja kysyä suksista. Olihan ne ikivanhat, mutta ajoivat silti asiansa. Oli miehen vuoro nauraa. Hän piti hyvin epätodennäköisenä, että säilyttävät edellisenä talvena sinne hylättyjä lasketteluvälineitä, jos ei ole koko sesongin aikana perään kyselty. Nielin tästä huolimatta ylpeyteni ajatellen, että ei se ota, jos ei annakaan ja näppäilin hetken valmistautumisen jälkeen Kolin vuokraamon numeron.

Puhelimeen vastasi oikein miellyttävä ja asiakaspalveluhenkinen henkilö, joka ensimmäisenä tiedusteli kadonneiden tuntomerkit. Tähän olin juuri valmistautunut etsimällä omista Google-kuvistani hakusanalla sukset ja löytänyt kuin löytänytkin otoksen, jossa näkyi suksien merkki. Luettelin merkin ja värit ja siltä varalta, etteivät ne vakuuttaisi, kuvailin vielä suksien muistuttavan jäniksen korvia. Luurin päästä kuuluikin yllättäen, että täältä kyllä löytyy aivan tuntomerkkejä vastaavat sukset ja luvattiin, että saan puhelimeeni hetken päästä kuvan, jotta voin vielä vahvistaa sukset omikseni. Tottahan ne olivat omat tutut pupun korvat ja seuraavalla kerralla löytyvät oikein nimellä varattuna Kolilta. Hyvää palvelua! Kolin reissu lienee lisättävä lomasuunnitelmiin.

Nyt kohteena oli kuitenkin lähempänä oleva, tuttu ja turvallinen Mustavaaran rinne. Olkoonkin, että maksettavaksi tuli nyt kahdet välineet. Mies halusi matkalla hakea kyytiin tavaraa Selkieltä, joten reissuun oli lähdetty hänen pakettiautollaan, jossa istuimme kuin sillit purkissa. Mies ilmoitti, ettei ole aiemmin ajanut Mustavaaralle tästä suunnasta ja pyysi laittamaan paikan navigaattoriin. Tein työtä käskettyä, vaikka tiesin, että piti ajaa suoraan, kunnes tulee käännös vasempaan laskettelukeskukselle.

Käännös vasempaan tuli, mutta tie tuntui yllättävän pitkältä. Mies kysyi, ollaanko varmasti oikealla reitillä. Nyökkäilin, että navigaattorin mukaan ollaan. Lopulta tulimme peilijäistä rinnettä risteykseen, joka haarautui talon pihaan ja suoraan jatkuva osuus oli aivan lumen peitossa. Oli todettava, että harhaan ajettiin.

Mies taiteili kunniakkaasti ja kärsivällisesti pakettiauton ahtaassa risteyksessä ympäri, ensimmäiset kirosanat tulivat auton jäädessä mäen alaosaan sutimaan paikoilleen. Viereinen mökki oli mahdollisesti Frozenin Elsan lomapaikka ja tielle takaisin vievä mäki pihan lailla jäinen. MacGyverini kaivoi muitta mutkitta takakontista sepeliä ja aloitti tien talvihoidon. Ehkä oli kuitenkin hyvä, että lähdettiin pakettiautolla. En ollut kovin huolissaan, ennen kuin minua pyydettiin avuksi työntämään autoa. Auto oli hyvin tukevasti jämähtänyt jontkaan.

Sitten tietä lähestyi toinen auto. Kenties Frozenin Elsa oli palaamassa mökilleen. Auto ajoi viereen ja ikkuna avautui: “Mustavaara? Laskettelukeskus?” Oli kerrottava ikävät uutiset ja auto ajoi Elsan pihaan oletettavasti karttaa tarkemmin tutkimaan. Kohta sama toistui ja autoja nakotti pihassa jo kaksi. Emme siis suinkaan olleet ainoat harhaan ajaneet, mikä lohdutti hieman, tosin olimme ainoat kotimaan edustajat. Eikös sitä voi ajatella ylpeyden aiheeksi? Kohta katselin tien pientareelta, kun kaksi muuta autoa jonottivat vuoroaan päästä pihasta pois, kun oma isäntä hinkkasi mäkeä sitkeästi edestakaisin. Hävetti niin, että kävin lopulta koputtamassa meidän auton ikkunaan ja pyysin peruuttamaan sen verran, että turistit pääsevät jatkamaan matkaansa. Ja helpostihan he maastureillaan mäen nyppylän selättivät.

Jälkimmäinen auto pysähtyi kohdalle ja kuski kysyi, tarvitaanko apua. Ei tietenkään tarvittu. Merimiehen geeneillä varustettu MacGyverini tokaisi, että soittaa kyllä tarvittaessa Aikun miehelle. Lopulta riittävällä peruutuksella hankittu vauhdinotto siivitti dieselin hajuisen rottelomme mäen nyppylälle. Juoksin sepelipussia kiikuttaen perässä ylös. Olipahan hankittuna ne punaiset posket ainakin vanhemmilla jo ennen varsinaisen talviurheilun aloitusta.

No olihan se matka siitä oikeasta risteyksestä Mustavaaran laskettelukeskukseen huomattavasti lyhyempi. Perillä totesimme, että emme olleet ainoita lasketteluidean saaneita. Parkkipaikka oli täysi ja välineitä sai jonottaa hiki hatussa (joka oli tuttu tunne aamusta saakka), mutta lopulta päästiin itse asiaan. Laskettelun opettelu sujui juniorilla onneksi varsin mallikkaasti, vaikka reissun aloitus ei kovin vakuuttava ollutkaan.

Itku voi tosin todistetusti tulla suhteellisen lyhyestäkin ilosta. Säästimme loppuun vielä kirsikaksi kakun päälle mäenlaskun rattikelkalla. Mies lähti mäkeen lapsen kanssa ja ajattelin ottaa lystin videolle. No, jostain syystä jarruttaminen ei onnistunut. Vauhti yltyi hurjaksi, ensin kyydistä putosi mies ja lopulta kelkka ajautui pienimmäinen kyydissä pusikkoon. Onneksi ei käynyt pahemmin, muistoksi jäi muutama naarmu ja erittäin sekava video.

Reissun kruunasi makkaranpaisto, jossa oma makkara jäi kylmäksi, ja hiilloksen hiipuessa kylmä ehti hiipiä myös luihin ja ytimiin. Enää ei ollut ainakaan hiki hatussa ja reissusta selvittyä oma koti tuntui taas parhaalta lomaparatiisilta. Siellä pääsi lämpimän saunan syleilyyn ja makkaravahinkokin korvattiin paistamalla juuri oikeanlainen makkara omassa takassa.

Oma koti kullan kallis, tosin pakko varmaan sattuneesta syystä vielä tänä talvena Kolille suunnata.

Pirre

Categories
matkailu teinit Yleinen ystävyys

En mä pakkasta pelkää, mutta ehkä vähän Ikeaa

Se on kevät! Aurinko paljastaa ikkunoihin kertyneet kuonat ja hupenevan hangen alta löytyvät koirankasat. Siitepölyaikakin lähenee! Onkin hyvä muistella rapsakkaa joulun jälkeistä pakkasjaksoa. Sitä, johon tulevaisuuden historioitsijat viittaavat keskisuurena jääkautena.

Tämä kohtalainen jääkausi sattui kuitenkin päällekkäin Paulan ja esikoistytärtemme perinteisen Matkus-reissun kanssa. (Viime vuonna olimme sattumalta törmänneet joululomalla Ikean rappusissa ja siitähän se ajatus sitten lähti.) Lähimmäisemme kokivat tarpeelliseksi ilmaista huolensa. Oli silkkaa tyhmyyttä ja idiotismia lähteä yli 30 asteen pakkasessa 13 peninkulman päähän! Paulan anoppi oli useampaan otteeseen pyytänyt poikaansa vetoamaan meihin, ettemme lähtisi. 

Mutta puolisomme tunsivat meidät paremmin.

“Lähettehän te kuitenkin. Ihan sama mitä teille sanoo. Mutta hakemaan en tule.”

Oma mieheni tuumi lohdullisesti, että valtatie oli sen verran hyvin liikennöity, että apua saisimme varmasti. 

Pete oli kahvikupin kanssa vastassa, kun vaapuin toppavaatteissa Paulan eteiseen. Vaikka silloin tällöin valintani ovat outoja, havainnointikyky heikohkoa ja logiikka luonnotonta, luonnonvoimiin suhtauduin kunnioituksella. Pakkasin päälle kolme väli- ja kaksi toppakerrastoa, jos vaikka auto sattuisikin hyytymään. 

“Sinä se et kuole tien varteen. Noista muista en tiiä.”

“Ei kukaan kuole!” Paula hehkutti ja viittoili eteisen lattialla olevia untuvamakuupusseja. Kurtistin kulmiani. Miksi Paula oli pakannut Petelle makuupusseja? Ei sitä nyt taivasalle oltu ajamassa tyttöjen illan tieltä. Vienosti vain vinkattiin, että olisi hirmuhyvä idea ottaa taapero ja suunnata vanhempien luo juuri tänä iltana. 

“Pysytään lämpimänä, jos auto leviää”, Paula kehuskeli. “Alunperin sottailin, että otan halkoja mukaan, että saadaan tehdä nuotio tien varteen. Mutta en minä niitä halkoja sitten kehannut pakata.”

Näin sieluni silmin nuotion motarin varteen hyytyneen Audin vieressä. Kyllä. Ehkä se oli aavistuksen liian extremeä jopa omaan makuun. 

Makuupussien lisäksi pakkasimme takakonttiin kolme kassia toppavaatteita. Teinien mielestä oli täysin turhaa pukea toppahousuja autoon, joka olisi lämmin.

“Se ei ole lämmin, kun hyytyy Outokummun risteykseen.”

“Missä siun pipo!? Hanskat?! Täällä on kolkytäviis pakkasta!”

“Elä huua. Tuolla ne on kontissa!”

“Ei ne siellä juurikaan lämmitä!”

Toki teinit olivat oikeassa ja Kallansilloilla jouduin riisumaan hiestyneen pipon ja lapaset.

***

Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen Paula huokaisi helpotuksesta, sillä Audin näytöissä alkoi tapahtua liikettä. Pete oli ohjeistanut tarkkailemaan moottorin lämpötilaa. Se, miten meidän tulisi toimia epänormaalissa lämpötilan muutoksissa, oli jäänyt epäselväksi. Mutta nyt tarkkailu ainakin onnistui! Bensamittari ja ulkolämpötila laskivat samaa tahtia. 

Tunsin oloni aavistuksen stressaantuneeksi. Polttoaineen merkkivalolle olin jo liki immuuni, mutta vasta eilen olin ymmärtänyt, että polttoaineilla todella oli pakkasrajansa. 20 vuotta uskonut, että polttoainepumpuihin ilmestyvä teksti “talvilaatu” ja minimilämpötilat olivat vain mainoskikkoja, kuten tiedostavaan kuluttajaan vetoava luomusora.

“Tiedätkö, tämä ei välttämättä ollu hirmu hyvä idea”, tuumin Paulalle. 

“Ei varmaankaan. Miinus 33.”

“Siis ei tän sään takia, mutta ku tilikin on kohta pakkasella. Miulla ei ole ku neljäkymppiä ja tilipäivään on toista viikkoa.”

“Joo, miunkin piti säästötililtä ottaa! Pete ihmetteli, miks lähteä ostoksille, kun ei ole rahaa.”

“Sama! Mutta lasketaan kai ne rahaksi ne säästötilin rahatkin.”

“Onneks muillaki on rahat loppu. Mie luulin, että oon ainut, jolla ei oo rahaa.”

“Niin mieki luulin, kun ihan ihme suunnitelmia kaikilla lomalle.”

“Joo, saa laittaa miullekin sieltä rahaa”, tyttäreni huikkasi takapenkiltä. “Millakin saa Paulalta.”

“Saa vai?”

“Joo, sie lupasit, jos saan kympin ruotsista!”

“Härregud, miten typerä voi ihminen olla!”

E63:lle kääntyessämme puhelimeni alkoi soida. Pete. Mitä se miulle soitteli?

“Ku ei sitä rouvaa saa kiinni.”

“No ei saa, ku se ajaa.”

“Eikös teidän pitäs olla jo perillä? Lähitte jo kolme tuntia sitten.”

“No tuli tässä pari muuttujaa.”

Päätin olla kertaamatta oksennustauon yksityiskohtia Paulan kuullen, koska Paulan vatsa oli hyvin empaattinen kanssamatkustajien matkapahoinvoinnille. Tai tarinoille matkapahoinvoinnista.

“Voisitko sanoa sille, että ilmottaa, kun saatte auton parkkiin.”

“Javisst.”

Matka parkkipaikalta Matkukseen oli pitkä ja hyytävä. Onneksi olin pukeutunut lämpimästi, teinit olisivat jähmettyneet paikoilleen, mikäli parkkipaikka olisi löytynyt yhtään kauempaa. 

“Nyt mennään eka vessaan, että saadaan synkronoitua rakot”, Paula tuumasi ja vilkaisi minua vakavasti. “Ja sitten sie heität pari kerrosta vaatetta pois. Ehkä tarkenet sisällä.”

Paula saattoi olla oikeassa, sillä hiki alkoi norua jo selkää pitkin.

“Ja sitten mennään syömään. Tytöt…Tytöt?”

Tyttöjä ei näkynyt enää missään. 

Lihapullien jälkeen liukuportaissa Paula muisti soittaa Petelle, että olimme turvallisesti kohteessa.

Shoppailu ei ole minun juttuni, mutta koska nyt ostoslistallani olivat tarpeelliset sukkahousut erikoistilaisuutta varten, suunnistin Paulan suosittelemiin liikkeisiin.

Kaupasta ei löytynyt sukkahousuja, mutta mukaani tarttui täysin käsittämätön jakku, joka mahdollisesti sopi juhlamekkoni kaveriksi. Koska en kulutuseettisistä syistä voinut ostaa kaupan kassia, puin jakun vaatteitteni päälle. Melkoisen lämmin, eikä juurikaan sopinut verkkareiden kanssa. 

Vastaan kävelevät teinitytöt näyttivät kovin tutuilta, mutta eivät kuitenkaan tervehtineet. Loivat katseensa maahan ja kiristivät tahtia. 

Seuraavaksi löysin itseni Paulan pakottamana halpiskaupassa, jonne olin omia lapsia kieltänyt menemästä kulutuseettisistä syistä. Niistä samoista, joiden takia hikoilin nyt turhan juhlavassa jakussa hyllyjen välissä. Paula oli tunkeutunut sovituskoppiin viisien farkkujen ja parin tusinan paidan kanssa. 

Puhelin soi. 

“Onko Paula siinä?” tyttäreni kysyi. 

“Joo, tuolla sovituskopissa.”

“Ku Milla ei saa sitä kiinni ja sen pitäs kysyä…” 

En saanut enempää selvää, kun Paula tunki päänsä verhon välistä.

“Ei! En anna yhtään rahaa enää!” 

“Ei se kuulemma anna rahaa.”

“Ees ruokaan?”

“Teillä oli tilaisuus syödä meidän kanssa ilmatteeks.”

Puhelu päättyi. 

“Onneks meillä on samanlainen linja lastenkasvatuksessa”, Paula pyrähti käytävälle uusia pöksyjä peilaten.

Kolmen tunnin intensiivisen shoppailun jälkeen tyttäremme kaipasivat jälleen meitä. Tai pankkikorttejamme. Kahvikupin takana siirsin lisää rahaa kakkostililtä käyttötilille. 

“Voitasko käydä porukassa nyt siellä Ikeassa, kun mie tartteen….” en kuunnellut, mitä tyttäreni luetteli.

“Ei miulla ole rahaa. Eikä Paulan autoon mahdu.”

“Siis en mie tarttee ku lampun.”

“Ja mie tartteen sellasen peilin.”

“Ja miulla on lista”, tuumi Paula. “Mutta nää on pieniä.”

Minulla ei ollut listaa, mutta Ikean itsepalvelukassalla näkyvä eurosumma oli liki kolminumeroinen. Ja yllättäen reissumme jännittävin hetki ei ollutkaan se, hörähtäisikö Audi käyntiin vaan se, kuinka saisimme Ikea-ostokset tavaratilaan. Toki makuupusseilla sai hyvin suojattua jättikokoisen meikkipeilin.

Teinit olivat käyttäneet häikäilemättä hyödykseen väsyneitä aivojamme ja heikentynyttä vikinän vastutustuskykyä.

Puhelin piippasi, kun käännyimme 9-tielle. Mieheltä.

“Joko te ootte kehnossa?”

Hätkähdin. Mistä se tiesi, että olimme ajaneet jälleen huti rampista ja käyneet kääntymässä Kehvon rampissa. “Kohteessa, jossa on käytävä toisenkin kerran”, kuten Paula lakonisesti totesi. Maagista!

“Siis pellossa?”

Aa… se tarkotti, että Jehkossa! Automaattinen sanakirja, parisuhteemme piristys.

“Ei olla, vasta käännyttiin Joensuuntielle.”

“Miten te voitte olla vasta siellä? Kello on seittämän!”

“Muutama muuttuja.”

“Joo, kun en uskalla ottaa kaljaa, kun tiiä pitääkö teidät mistä pelastaa.”

“Mie kerron sitten, kun ollaan perillä..”

Kaksi tuntia Jehkoon saapumisen jälkeen muistin ilmoittaa miehelle, että kaljan sai korkata. 

Kuusi tuntia myöhemmin Pete katui katkerasti päätöstään jäädä kotiin kuuntelemaan lievästi promilleviritteistä kalsarikaraokea.

***

Aikun ja Paulan hikisen nahkeisiin kesäseikkailuihin pääset täältä.  

Categories
matkailu rentoutuminen Yleinen ystävyys

Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3

Tämä on villin ja vapaan jatkokertomuksen kolmas ja viimeinen osa. Lue ensin osa 1 ja osa 2, niin tiedät mistä olet jäänyt paitsi.

Gliffhangerin norjalainen versio.

Sunnuntaina herään hiukan kankein jäsenin juostuani kylmiltäni kymmenen kilometriä Midnight Sun Marathonissa. Sipe kävelee kuin honkelo varsa kevätjäillä puolimaratoninsa jäljiltä, ja Mirkku puhisee kuin pumppuvikainen puudeli pahenevassa koronassaan. Keitän kahvit ja katselen rauhassa muumimukini takaa Tromssan heräilevää elämää, nonstoppina paistavaa aurinkoa ja puolikesytöntä maisemaa lumisine vuorenhuippuineen. 

Päätämme lähteä valloittamaan Norjan maaseutua. Peittelemme koronapotilaamme sänkyyn ja hyppäämme neljän hengen voimin autoon suunnataksemme Sommarøyhun. Se on saamiemme tietojen mukaan kesäparatiisi Jäämeren rannalla. 

Matka alkaa pelottavan pitkästä tunnelista, joka on täynnä liikenneympyröitä. Navi ei anna signaalia, joten Sipe ja Sandra arpovat suunnan jokaisen ympyrän neljästä mahdollisesta haarasta. Pian joudumme ajamaan tunneliin toista kertaa, sillä ensimmäinen ulostuloaukkomme on väärä. Maikin kanssa keskitymme kertomaan paskoja vitsejä, sillä luoja ei todistettavasti luonut meitä suunnistamaan.

Eipä aikaakaan kun olemme taas upeiden maisemien keskellä. Huokailen jokaisen pienen kalastajakylän kohdalla.

– A dream come true. Oon aina haaveillu pääseväni käymään tämmösessä kalastajakylässä! Saispa vielä lähteä paikallisen kalastajan matkaan!

– Niinku kalalle vai? Sipe kysyy ja muut hörähtävät nauramaan.

– Oleellinen tarkennus.

Sommarøy on kuin paratiisisaari, vesi on turkoosia ja vuorten siluetit kuultavat usvan takaa. Meriharakat pitävät mekkalaa. Pysähdymme hiekkarannalle ja keräämme lapsille tuliaisiksi sinisiä ja pinkkejä simpukankuoria. Kalastajakylässä kiipeämme vuorelle. Tosin itse jänistän puolivälissä, sillä kaulassa keikkuu liian kallis järkkäri ja henkikulta. Siirryn kuvaamaan lokkeja, herttaisia hökkeleitä ja paikallisten hevosten sukukalleuksia. Valloitamme vielä syrjäisen patikointikohteen ja tulemme harvinaisen tietoisiksi omasta pienuudestamme. Jopa Maikin ego kutistuu.

Kun pääsemme takaisin Tromssaan, ihmettelemme asuntomme pihaan ilmestynyttä pyörää.

– Mitä ihmettä, onkohan tässä talon päädyssä toinen asunto? Se selittäs sen hämärän miehen perjantailta ja ne yölliset koputukset. Outoa ettei meille kerrottu mitään, jos täällä asuu joku muukin.

Hetken päästä Sandra kertoo nähneensä miehen, joka meni sisään asuntoon.

– Sopi muuten aika lailla Tinskun kuvaukseen siitä kaljuhkosta ja vähän mahakkaasta miehestä.

– Jes!! Melkein epäilin itseäni, mutta toimittajan tarkkaavuus on todistettavasti tallella.

Rasittavan retkeilyn päätteeksi päätämme illalla molskahtaa luksusmajoituksemme paljuun. Menen suihkun jälkeen pyyhe peittonani altaan eteen. Sandra lilluu jo altaassa ja katselee olemustani jotenkin huolestuneesti.

– Mikä sulla on?

– Miten niin mikä on? Ei mulla mikään ole, ihmettelen.

– Siis mikä sulla on?

– Ei mulla mikään ole hätänä.

– Siis onks sulla uikkarit vai bikinit?

– Aaaaa, ei mulla mitään ole, alasti olen. Pitäskö olla jotain? kyselen.

– No täällä ei hirveenä ole suojaa naapureilta, Sandra sanoo ja nyökkää päällään viereisiin tontteihin päin. Samalla tajuan etten välttämättä halua nostaa reittäni altaan laidan yli ja kiiruhdan etsimään uikkaria.

Kun olemme vajonneet lämpimään veteen, alan kaataa skumppaa laseihin. 

– Olis varmaan Tinsku hyvä aukastakin se pullo!

– On taas tarkkaa!

Pian rekisteröimme, että naapuritalojen ikkunoihin ja takapihoille alkaa ilmestyä kummasti miehiä.

– Että vasarointia yhdentoista aikaan sunnuntai-iltana?

Maanantaina alamme hyvin nukutun yön jälkeen hyvästellä haikeina majapaikkaamme ja katsomme viimeisen kerran aamupalamaisemaamme nälkäisine lokinpoikasineen. Mirkun olo on entistä kurjempi eikä ajomatka oikein houkuta.

– Hei laitetaan Mirkulle autossa kaksi maskia kasvoille ja yksi maski varuilta housuihin. Vai onko meillä vaippaa? Ja verhotaan se tuohon Sipen juoksukisasta saamaan lämpöpeittoon, ettei bakteerit leviä.

– Teidän pitäs antaa kaikki sympatiat mulle eikä miettii itteänne! Mirkku parahtaa.

Istutamme Mirkun etupenkille mahdollisimman mukavaan asentoon huivin alle ja sullomme Volkkarin täyteen tavaraa.

– Miten tätä nyt on enemmän kuin tullessa??!

– Varmaan ne simpukat!

En sano mitään painavasta kivestä, jonka raahasin patikointireitiltä mukaani ja työnsin auton jalkatilaan piiloon.

Reissun kohokohta koittaa sadan kilometrin päästä, kun ajamme keskelle tietyömaata ja hidastamme kolmeenkymppiin. Viikinkien viikinki ja maailman komein asvalttimies kävelee pölyn seassa kuin Dressmannin mainoksesta Volkkarimme ohi ja katsoo meistä jokaista silmiin muikeasti hymyillen.

– AARRRHHHHH näittekö???!!!

– En kestä!!

– Iiiiiikkkkkkkkk!

– Jumalauta miten hyvännäköinen!

– Ihana!!!!!!!!!! Iiiiiiiiiik!

– Voisko se rengas nyt puhjeta!??? Maikki huutaa ja yrittää epätoivoisesti etsiä kuoppia tiestä.

Käännymme katsomaan vielä taaksemme ja jatkamme epämääräistä voihkimista kuolan valuessa suupielistä. Kiljuminen kuuluu takuuvarmasti auton läpi – varmasti elämys myös itse viikingille.

Jossain Helligskogenin kohdilla Sipe katselee kaihoisasti metsikköön.

– Hei tuolla ollaan muuten exän kanssa vietetty yö teltassa! Sipe osoittaa kivikkoa.

– Eli sinne vois mennä seuraavan kerran, on möröt ajettu valmiiksi, kommentoin.

– Tarkoitat varmaan trollit, Maikki korjaa.

Kun ylitämme Suomen rajan, iskee masennus. Tähän asti päässä on soinut Junnu Vainion Matkalla pohjoiseen, JVG:n Vamos, vamos, vamos ja Alatalon Tytöt tahtoo pitää hauskaa, nyt soi Wiskarin mollivoittoinen Tässäkö tää oli?

– Pitäskö muuten sanoittaa uudelleen se Matkalla pohjoiseen? yritän.

Kun muija tulee tiettyyn ikään, niin sille kelpaa vaikka mikä….

Kukaan ei syty, joten panen muistiinpanovehkeeni huokaisten kassiin.

Kilpisjärvellä päädymme ravintola Haltinmaahan, jossa on loistava ruoka rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta. Yksi villiviisikon sankareista tuijottaa paikallista haalariasuista työmiestä suu auki.

– Ei tässä enää mitään norjalaista viikinkiä kaivata! Käypi ihan nää paikalliset poronnussijatkin!

– AHHHHAAAH.

– Vähän rankempaa huumoria.

Matka jatkuu ja ihmettelen ääneen, miten hyvin Volkkari on jaksanut kehrätä.

– Eikö kieleen koske? Tuuliko se huulia heiluttaa? Maikki huutelee.

– Ja miten vähän tää syö keittoa!

– Nii – minähän sanoin että vähemmän litkii kuin omistajansa!

Etsimme autossa Airbnb-majoituksen Rovaniemeltä ja alan tekstata ukolle olevani jo Suomen puolella. Katson parhaakseni ilmoittaa myös, että seurueessamme on kutsumaton vieras nimeltä korona.

– Mitä olet mieltä, pitäskö miun jäädä vapaaehtoiseen karanteeniin Leville loppuviikoksi? tekstaan.

– Ihan miten rouvasta vaan tuntuu, ukko kuittaa.

Ei tainnut mennä läpi.

Kun pääsemme Rovaniemen majoitukseen, alkaa tehdä mieli pizzaa. Ja kaljaa. Jätämme Mirkun sairastamaan ja lähdemme etsimään evästä.

Paikallisen baarin pitäjä on välitön höpöttäjä, joka sanoo että pizzat voi tilata suoraan baariin.

– Ei Joensuussa ole tämmöstä palvelua!

– Nyt ollaankin Rovaniemellä.

Reissu on mennyt niin kivasti, että teen somepäivityksen baarista.

”Päästiin jo Rovaniemelle. Ala Samppa opetella Eino Leinon Simo Hurtta -runosikermää ruotsiksi. Muillekin pirunmaalailijoille tiedoksi, että Volkkari kehrää edelleen ja vain yksi on tippunut matkalle, mutta melko suurella prosentilla ollaan hengissä ja melko lähellä kotia jo!!!

Tekstin kirjoittamisen jälkeen tekee mieli koputtaa puuta, eihän tässä vielä kuitenkaan kotona olla….

Ruokailun ja parin lonkeron jälkeen alkaa kihahdella ihanasti päässä. Pian alkaa tapahtua myös vatsassa. Ylävatsaa painaa ja kipu yltyy pahaenteisesti. Tytöt ovat vauhdissa ja kyselevät baarimestarilta, mistä löytyy parhaimmat bileet. Itse tekee mieli tiedustella, mistä löytyy parhaimmat pillerit.

– Nyt on maanantai, joten saattaa olla vähän hiljaista, mutta tuota yökerhoa suosittelen.

Kun astumme baarista ulos, kadulla kulkeva paikallinen kultakurkku pysähtyy niille sijoilleen ja jää tuijottamaan meitä.

– Mikä ihana näky! Neljä ihanaa naista! Ihan niinku Sinkkuelämästä! Hymy huulilla ja pilke silmissä. Mikä onnenpäivä! Missä noin ihania naisia kasvaa?!

– Pohjois-Karjalassa! hihkaisen ja lähetän ukolle lentosuukon.

– Pus pus. Ihania ootte! Charlien enkelit! mies huikkaa ja alkaa laulaa:

Ois jos oisit kultaseni sokerpalanen….

… pitäisin sun piilossa vain salaa suudellen, yhdymme Maikin kanssa lauluun.

– Joo mieli tekis bilettää, mutta miun pitää päästä kämpille. Koskee, parahdan seuraavaksi.

– Näytät ihan kalpealta.

Tytöt saattavat minut Mirkun luo sairastamaan, sipaisevat punaa huulille ja painuvat yöhön. Herätän Mirkun ja kyselen närästyslääkettä. Mirkku kaivelee sairaalloisen unenpöpperöisenä pienen pillerin arsenaalistaan. Mietin mahtaako silmät ummessa kaivettu pilleri olla närästyslääkettä, laksatiivia vai kenties jotakin rauhoittavaa. Päätän ettei ole vara urputtaa, joten työnnän pillerin suuhuni. Se jää kurkkuun. Kakistelen, yökin ja hieron kurkkuani keittiössä ja yritän juoda vettä. Sitten kaivan paniikissa ruisleipää, jotta saan tabun alas. Aika nolo tapa kuolla.

Seuraavaksi käyn vessassa ja sipaisen samalla pesukoneen päältä vessapaperimytyn pönttöön. Samoin tein kauhistun ja alan onkia myttyä sormillani pois pöntöstä, sillä tajuan kauhukseni, että ne voivat olla siskon tonnin arvoiset hampaat. Tai siis hammasmuotit. Kun saan märän tupon auki, totean, että se on vain paperia.

– Kohta on kolera, jupisen itsekseni.

Olo on tukala, uni ei meinaa tulla millään missään asennossa.

Neljältä herään, kun ovi käy ja kännisten naisten kikatus täyttää talon. Nousen ylös ja raahaudun eteiseen.

– Ei helvetti Maikki luuli painavansa valokatkaisijaa mutta painokin alakerran asukkaan ovikelloa!!! AHHAAHHHA!

– Hihhiihhiihhiii.

– Juostiin karkuun!

– Hihhiihhiihhiii.

– Mutta hitto miten hyvät bileet! Ihania nää rovaniemeläiset, tulivat estoitta juttelemaan. Jotenkin välitöntä meininkiä. Oli belgialaista ja motokuskia ja nuoria poikia. Laulettiin karaokeakin! Ja oltasi päästy saunalautallekin jatkoille! Miksei muuten menty??

– Ja yks junnu saatto meidät kotiovellekin ja kyseli miksei kelpaa kenenkään viereen. 

– Joo oltais voitu olla sen äitejä!

– Oisitte antanu tulla, parikymppisestä ois riittäny kaikille!

– Niin olis voinu juosta huoneesta toiseen.

– AHHHAAHH. Vähän rankempaa huumoria.

Nauraminen tuntuu vatsassa ja kännisen siskon viereen hilautuminen ei varsinaisesti paranna olotilaa. Kuudelta herään horroksesta ja mietin, että jos tulee tarve oksentaa niin homma käy helposti, kun menen lähemmäksi Maikkia ja hengitän vanhan viinan lemua.

Hieman myöhemmin herään ja katson kelloa, se näyttää kahdeksaa. Maikki käski panna herätyksen seiskaksi, mutta yksikään kännykkä ei soinut. Onkohan kännykkä Norjan vai Suomen ajassa? Seinäkello näyttää kymmentä. En tiedä enää mistään mitään. Mutta sen tiedän, että olen ehdottomasti selväpäisin kuski, jonka pitää olla ysin jälkeen käyttämässä Mirkkua virallisessa koronatestissä.

– Mitä kello on? huutelen.

Humalanhuuruiset neidit alkavat heräillä uuteen aamuun. Jotenkin on vähän hiljaista normaaliin verrattuna, mutta naiset alkavat hiljalleen toimia.

– Positiivista tässä on se, että vaikka ollaan miten kipeitä ja krapulassa, niin jaksetaan meikata ja kähertää tukkaa!

– Jep, meikä ei lähe soitellen sotaan. Kaikkiin synnytyksiinkin oon ehtiny meikata! kommentoin.

– Ootko tosissas?!

– Kyllä. Äiti haukkui bimboksi. Mutta mieti nyt kun pentu tulis maailmaan ja kattos että hyi hitto millanen äiti!

Sairaanhoitajat alkavat kysellä, onko minulta tullut kakka. Sanon ettei vielä.

– Kun tulee niin kato sitten millanen koostumus ja väri siinä on.

– Ei hele joutuuko tässä vielä näytettä antamaan! 

– Ihan vaan sillä, jos tuo mahakipu on jotain sappitulehdusta.

Ehdotan muille, että olisi järkevämpää jäädä Rovaniemelle vielä yhdeksi yöksi. Olen edelleen kipeä, vaikkakin fyysisesti ylivoimaisesti kykenevin kuski. Mirkku haluaa kuitenkin sinnikkäästi kotiin sairastamaan ja Maikki sanoo yltiöpositiivisena, että kaikki menee hyvin niin kuin aina ennenkin. Jotenkin ei vakuuta. Mietin myös, millaiset bileet tiistai tarjoaisi pohjoisen yössä, mutta en sano ajatustani ääneen vaan raahaudun ratin taakse.

Kun auto starttaa ja käännän Volkkarin maantielle, on pakko jauhaa purkkaa, että pysyn hereillä. Välillä syön lasten puuroja, juuri muuta elimistö ei ota vastaan. Yhtäkkiä tulee deja vu. Tie tuntuu yhtä pitkältä kuin Tromssan kaduilla kymppiä juostessa. Erona vain se, että jo paluumatkan ensimmäiset kilometrit tuntuvat yhtä pitkiltä kuin juoksukilpailun viimeiset kaksi kilometriä. Matka on myös huomattavasti hiljaisempi kuin tulomatka, kumma homma. 

Pian on pakko pysähtyä puskapissille. Yksi meistä kusee kintuilleen.

– Oliko tuo se poronkusema?

– Ei kun se oli horonkusema!

– AHHHAHHHHA.

– Vähän rankempaa huumoria!

Autossa Mirkku laittaa käsidesin kiertämään.

– Ampuu sormille tuo pistooli!

– Onneks ei reisille!

– Kun ampuskin reisille!

– AHHHAHHHHA.

Kohta Sandra alkaa kiemurrella paikallaan ja nostella pakaroitaan.

– Ai. Onkohan mulla murkku perseessä.

– Oispa mullakin mulkku perseessä! Oho äkillinen ällävika! yksi sankari hekottelee.

Onneksi nauru pitää hereillä ja jossain Vuokatin kohdilla Maikki alkaa selviämään sen verran, että haluaa kuskiksi. Matkan edetessä Sipe huomaa somessa mainoksen Burleski-kurssista. 

– Hei tää olis niin meidän juttu, kuka lähtee?!

– Minä! huudan.

Ennen kuin ehdin katua, olen ilmoittautunut ja maksanut tanssikurssin. (Tässä vaiheessa en vielä aavista, että Burleski-päivä tulee olemaan yksi kesän parhaimmista päivistä. Mutta se onkin jo toinen tarina se.)

Kotikonnuille selvittyämme pudottelemme neidit yksi toisensa jälkeen kotiin, kunnes olemme siskon kanssa kaksin.

– No ei mennyt paluumatka ihan niin Strömsössä, mutta meni niin kuin Tromssassa! totean.

– Olis varmaan iskäkin ylpee, kun selvittiin reissusta. Volkkarista puhumattakaan. Tarkkaileekohan se meitä pilven reunalta? Exä sanoi, että syytä olisi. Mitä luulet, onkohan iskän levoton sielu siirtyny meihin? kysyn pikkusiskolta.

– En tiiä, Maikki miettii vakavana.

– Tosin sulla on kyllä ollu tuli perseen alla aina. Ja anoppi ja rakas aviomieheni nauroivat tälle miun teorialle. En oo kuulemma muuttunu oleellisesti niiden vuosien aikana, kun ovat miut tunteneet, pähkäilen.

Kotikadulla iskee epätodellinen olo. 

– Nyt kun ollaan kotona niin tuntuu siltä kuin ei oltais missään oltukaan, Maikki huokaisee.

– Niin, miks pitää edes lähteä mihinkään?!

– Ihan sama olis ollu mennä sinne Sotkamoon niinku äiti sano. Kyllä äidit tietää.

Terveiset iskälle taivaaseen – tyttäresi pärjäävät aina.

Categories
matkailu rentoutuminen Yleinen

Urheat Urpot Herajärven kierroksella

Tämä tarina kertoo pienen ja pullean apinasta polveutuvan sohvaperunan ja uljaan, sudesta polveutuvan valioyksilön seikkailusta. Matka suuntasi kansallismaisemiin Herajärven kierrokselle. Kyseinen kierroshan on tunnetusti yksi Suomen vaativimmista vaelluskohteista, josta on moni kokenut Lapin matkaaja lähtenyt kesken matkan taksilla pois (tämä on muuten fakta). Reitin varrelta löytyykin useampi paikka, mihin voit tilata itsellesi kyydin voimien loputtua. Vastaavaa maaston korkeuserojen vaihtelevuutta ei löydy juuri mistään päin Suomea. Atk:ta jos joku osaa selata, niin sieltä löytyy ohjeistusta kuinka kyseisen kierroksen voi suorittaa hengissä.

No mehän ei tunnetusti osata lukea, joten kamoja pakattiin reppuun edellisenä iltana ja samalla arvottiin Crocsien ja lenkkareiden soveltuvuutta reitille. Repulle tuli painoa vaatimattomat 26 kiloa, josta ainakin puolet oli tämän valioyksilön muonaa. Kuten suuret valloittajatkin (Kolumbus ja mitä näitä nyt on), myös Urpo valjasti orjan kantamaan kaiken.

Päivä 1

Matkaan startattiin perjantaiaamuna Kolin parkkipaikalta ja näin korona aikaa kun elämme, ei maisemahissikään ollut käytössä. Hintelä orja saikin esimakua tulevasta seikkailusta jo kiivetessään parkkipaikalta Ukko-Kolin huipulle. Tässä vaiheessa matkaa oli tullut 200 metriä ja nousua korkeussuunnassa 100 metriä. Ukko-Kolilta matka jatkui Ryläyksen vaarojen kautta aina Kiviniemeen. Kiviniemen luontotilan pehtoori osasi kertoa, ettei hänen 12 vuoden uransa aikana ainutkaan ranskanbulldoggi ole koko kierrosta kiertänyt, vaikkakin sen esi-isät ovat siellä aikoinaan eläneetkin. Kiviniemeen pystytimme teltan ja lepuutimme 22 kilometrin matkasta uupuneita tassuja.

Päivä 2

Aurinko nousee aikaisin aamulla, mutta me ei. Teltasta kömmittiin huonosti nukutun yön jälkeen 8 aikoihin aamulla ja yritettiin saada orjan kangistuneet jalat taas toiminta kuntoon. Ravitsevat aamupalat naamariin ja reppu selkään. Matka jatkui kohti eteläpään laavua, jonne saavuimmekin iltapäivällä. Tässä vaiheessa lippukuntamme oli saavuttanut puolivälin (30km). Eteläpäästä suuntasimme Pielisen rannoilla kulkevia harjuja pitkin kohti Rykinniemeä. Rykinniemen hiekkarannoille saavuttua matkaa oli päivälle kertynyt jälleen 22 kilometriä.

Ainainen valittaja, tuo reppua raahaava retkikuntamme vähemmän uljaita ulkomuotoja perinyt jäsen jatkoi valittamistaan väsymyksestä. Ei reppana uskaltanut sukkia heittää jalastaan, siinä pelossa että matka keskeytyisi rakkojen näkemisestä. Annettakoon anteeksi, saihan se teltan pystyyn (ei sen teltan, mitä te kuvittelette) ja valmisti maittavan ruuan ennen kuin kömmimme makuupussiin.

Päivä 3

Heräsimme neljän aikaan aamuyöstä joutsenten sulosointuihin. Retkikuntamme johtaja yritti haukkua nuo kovaääniset kaakattajat tiehensä teltan sisäpuolelta käsin. Orjan saatua suuren johtajan rauhoittamaan jatkoimme unia aamuseitsemään asti. Herättyämme työjuhta kiskoi kengät Buranan voimalla jalkoihinsa ja raahautui pihalle katsomaan aamun säätä. Sään ihmettely vaihtuikin äkkiä joutsenten ihmettelyyn, kun huomasimme pystyttäneemme pesämme 30 metrin päähän joutsenten pesästä. Se selventikin aamuöisen metelin (liekö bileitä pitivät).

Ravitsevan aamupalan, joutsenten haukkumisen ja leirin reppuun pakkaamisen jälkeen olikin aika siirtyä viimeiselle etapille. Rykinniemi-Koli. Reppua raahasi tuttuun tapaan laiska juhta ja tietä näytti tuo valtavalla itseluottamuksella varustettu Pariisin porsas. Siinä missä lippukuntamme johtaja juoksi vaarojen nousut ja laskut, repunkantaja laahusti keppejä apuna käyttäen hitaasti perästä. Iltapäivällä saavutimme tuon kukkulan, jota repunkantaja kutsuu Ukko-Koliksi, siis sen saman paikan mistä koko reissu alkoi. Johtajassako vika, kun ympyrää kierrämme?? Voiton merkiksi lippukuntamme johtaja nostettiin Leijonakuningasmaiseen tyyliin ja lausuttiin kuolemattomat sanat ”kaikki, mitä valo koskettaa on kuningaskuntaamme!”

Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti!

Tässä vielä pari faktaa reissulta:

  • Herajärven kierroksen merkityn reitin pituus 61 km. Meille kertyi kolmen päivän aikana matkaa kaikkiaan 67 kilometriä. Leirissä liikkumiset mukaan luettuna.
  • Askelia otettiin kolmen päivän aikana 106 600 kappaletta!
  • Nousua kertyi 3175 metriä ja jos oikein ymmärsin niin tämähän tarkoitaisi pystysuoraa ylöspäin reilun kolmen kilometrin korkeuteen. Viisaammat korjatkoon jos oon väärässä.
  • Keskimääräinen nopeus oli noin 25 minuuttia per kilometri. Ei ihme että johtaja meni edellä. Kertoo toki myös reitin vaativuudesta.
  • Ja todellakin retkikuntamme johtaja on kutsumanimeltään Urpo. Ette ikinä arvaa kuka sen keksi.

Categories
matkailu perhe rentoutuminen Yleinen

Tässäkö tää oli? – Lähiloma landelta landelle

Lomaa voi viettää monella tavalla. Itse päätin ottaa kesämökiltä matkailuauton alle ja suunnata lasten kanssa Aikun luo lomalle landelle. Reissun innoittamana (tai kärvistämänä) sanoitin uusiksi Arttu Wiskarin biisin Tässäkö tää oli? Jos säestäjä löytyy, lupaan levyttää laulun. Tässä Tinskun versio:

Ex temporena tehtiin lomasetti

Kohteena Aikun maalaiskabinetti

Isiltä pöllin matkailuauton

Meille hyvä, toisille mauton

Poika siskoilleen keskaria näyttää

Yritän opetella vaihteita käyttää

Lapset kysyy nelkyt kilsaako vaan mennään

Hiekkapöllyssä eteeni mä en nää mitään

Tässäkö tää oli?

Levii käytävälle vissyt, xylitoli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tää?

Pennut ragee, kohta pää leviää

Seksihelle väistyy, muuttuu yks kaks koleaksi sää

Jostain haisee pieru, antakaa armoo pliis

Pienimmäinen anoo apuun isää

Isoin huutaa kännyyn aikaa lisää

Toteen että kumpaakaan ei heru

Ota tai jätä, katettuna on jo menu

Lapset ansaitsee näitä elämyksii

Oon heille tarjoillut liikaa yllätyksii

Äitin pläänit menee aika usein pieleen

Mut jäänee arjen lisäks lomamatkat mieleen

Välipysäkkeinä S-Market ja Apsi

Pian kuorsaa kovaa ensimmäinen lapsi

Radio mykkä, vauhti kasikymppii

Perässä Audi, joko alkaa tympii?

Aikun naapurissa nähdään marsu, lammas

Kohokohta: irtoo pojan kulmahammas

Ei muutoin tällä erää satu yhtään mitään

Yhteinen lomareissu päässä alkaa itää

Tässäkö tää oli?

Jää kokematta Särkänniemi, Koli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tämä?

Yöllä horkka, alla vuodesohva rämä

Piskit haukkuu, elää yhä kylä tämä

Sormet työnnän korviin, antakaa armoo pliis

En unta saa, sade piiskaa Aikun farmii

Yleltä kuuntelen Aavikon Armii

Aamulla huomaan on yty loppu akusta

Auttaa Jykä, syöttää virtaa pakusta

Tässä vasta loma

Saatan pari päivää olla vuoteenoma

Mut karavaanarit ne nostaa mulle kättä

Sisäpiiriin kuulun

Moikkaan takas empimättä

Revipä siitä siis!