Ei se aina ole rakkautta ensisilmäyksellä. Satuttiin vain olemaan samoilla kentillä samoihin aikoihin, mikä sinänsä oli kohtalon ivaa, tyyppi kun oli enemmän freestyle-laskija ja itse olin se aloittelija, joka kuudetta vuotta kompuroi mattohississä.
Vuoden merkittävimmät tulokkaat -kategoria
Ehdokas 2
Kiinnitin huomiota, miten tyyppi raahautui paikalle sanomatta mitään, vältteli katsekontaktia, nyökkäsi tervehdyksensä lattialle. Kaveri ei näyttänyt juurikaan nauttivan joukkuelajin sosiaalisuudesta, lähinnä vaikutti, että rikosseuraamuslaitos vaati osallistumista tähän tapahtumaan. Pelien jälkeen kaveri laahusti apaattisena ulos mumisten heipat oven karmille.
Jostain syystä kaverin saapuminen samaan tilaan aiheutti itsessäni häiritsevää herkistymistä. Söpöt kiharat ja kivat silmät kyllä joo, mutta ulkoiselta habitukseltaan kaveri muistutti turhan paljon asiakaskuntaani, joka vältteli kontaktia napit korvissa ja energiajuoma kourassa. Sisäinen puumani jäi kakkoseksi äidilliselle tarpeelleni paheksua nikotiinin käyttöä ja kauhistella paljaita nilkkoja. Vapaa-ajan ja virka-ajan erottamiseen täytyi keskittyä ihan tosissaan.
Suhde lämpeni nopeasti. Puolen vuoden jälkeen onnistuin tervehtimään nyökkäyksellä ja sain vastaukseksi urahduksen. Vuoden jälkeen opin sietämään junnun läsnäoloa, vaikka teki mieli paeta joka kerta. Huokaisuja ja silmien pyörittelyä, kun pallo lenteli käsistäni omille teilleen tai uuvahti verkkoon.
Ja sitten se tapahtui. Kommunikaatio muuttui sanalliseksi.
“Voisit vaikka pysyä poissa eestä.”
Seuraavana yönä näin unta, jossa jätkä repi sormistani kynsiä irti.
Sanotaan, että naiset kyräilevät ja ihmissuhdedraamat valuvat pelikentille. Voi pitää paikkaansa, mutta eivät ne miehet sen helpompia ole. Niillä kun on suunnaton tarve päteä. Naisena kämmäät yhden lyönnin, seuraavaa passia saat odottaa viikon. Miehet saavat lyödä kolme verkkoon ja neljä seinille ja silti kahdeksaskin on sille suunnalle. Ja muistavat kertoa, miten helppoa se olisi naistenverkolla.
Tämän kaverin ei kuitenkaan tarvinnut päteä palleillaan, joten huomautukset eivät kohdistuneet heikkoon sukupuoleeni vaan suoraan surkeuteeni pallokentillä. Eikä tarvinnut jäädä pohtimaan piilomerkityksiä.
“Aikku, mitä vittua?”
Selkeä palaute. Mokattua tuli. Toki mikä meni vihkoon, jäi tulkinnanvaraiseksi, sillä pystyn sössimään asioita monella tasolla yhdellä kertaa.
Seuraavalla kerralla oli jo selkeitä käskymuotoja:
“Hyppää korkeemmalle.”
Olepa 40+ ja kolmen lapsen äiti! Eipä silti, sen verran tiukka ja takakireä tämä täti oli, että ei housut kostuneet näillä kentillä, ei syystä eikä toisesta.
“Se oli siun pallo.”
Ai tämä oli? Mutta ei ne neljä, jotka Junnu koukkaili edestä?
“Tee, älä ajattele.”
Eihän missään kannustavassa kommentissa voi olla enemmän luottamusta ja uskoa!
Pääasiallinen kommentti pelisuorituksiini pysyi samankaltaisena.
“Mitä vittua?”
Toisinaan surkeuteni seuraaminen vei Junnun juuri saavutetun puhekyvyn. Se sulki silmänsä, tarttui polviinsa ja huokaisi salin kuivaan ilmaan elämänilonsa. Itsetuntoni hävisi samaan tahtiin kuin kaverin keuhkot tyhjenivät.
Voi saatanan saatana, eikö mikään riittänyt? Kielen päällä kihelmöivät hellät kutsumanimet mu***u, k***pää ja v***n k***ä. Eikö tämän pitänyt olla mukava ajanviete ja harrastus? En kaivannut jatkuvaa vittuilua ja riittämättömyyden tunnetta, vastaanväittämistä ja silmien pyörittelyä. Ne kuuluivat työsuhde-etuihin.
Junnun ansioksi oli luettava, ettei kuittailu keskittynyt vain lyhyyteeni, hitauteeni, surkeaan tekniikkaan tai puutteelliseen silmä-käsi-koordinaatioon, vaan hän hyödynsi kaikkia osa-alueita luovasti ja monipuolisesti, mitä äikän opena arvostin. Toki olihan mokailussani varaa mistä valita.
Toki Junnu sai paljon anteeksi, sillä muistin, että ei ne teinit tahallaan… Sillä on nyt vaan liikaa meteliä omassa päässä tai snickers syömättä. Vastaiskuna aloin kertoa ykistyiskohtaisesti unistani, joissa pelikaverit olivat romanttisella souturetkellä tai koettivat jäykistää tankoa salilla.
Sain totaalikiellon olla kertomatta uniani enää koskaan.
Toisin kuin muut, Junnu pystyi myös melkoisen kypsään keskusteluun ja hahmottamaan, että elämä ei ollut pelkkää palloilua.
“Sie näytät siltä, ettet oo nukkunu viime yönä.”
Samoin Junnu kykeni huomaamaan hetket, jolloin mieli alkoi viettää vauhdilla alamäkeen.
“Eiköhän me nyt voiteta tää erä, saat elämänilosi takasi.”
Jännittävää, kuinka yksikin kommentti voi rikkoa itseluottamuksen, mutta samalla tavalla yksi ihminen voi myös pelastaa kaiken. Ei se lakannut nauramasta tai huokailemasta. Päinvastoin. Mutta se, että se vaivautui satunnaisesti neuvomaan tarkoitti, että luotti se jonkin verran.
Paitsi, että ei.
Männä viikolla löin kerran verkkoon (tai no saattoi niitä illan aikana olla useampikin kerta), seuraavan passin Junnu laittoi toiselle puolelle kenttää. Siellä Pena epäonnistui, mutta seuraava meni silti Penalle. Itse heittelin passeja tasapuolisesti molempiin laitoihin! Ja ympäri kenttää niin ennalta-arvaamattomasti, että vastustajalla oli paras mahdollisuus päästä hyökkäämään.
“Mitä vittua? Miks Pena saa toisen ja mie en?”
Junnun katseesta näki, että palautteeni oli perusteeton. Pena sentään oli saanut palloja verkon yli ja vastustajan kenttäänkin.
“Sie taidat tykätä Penasta enemmän ku miusta!”
“En miekään saa siulta ku huonoja passeja!”
Kaveri usutti minut myös epämukavuusalueelleni eli tässä tapauksessa täysin tuntemattomille pelikentille, katosi itse ja hylkäsi minut vieraiden ihmisten joukkoon.
V***n k*****ä.
Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja eksyneeksi. Vain yksi vastasi pelokkaaseen tervehdykseni. Osa vilkaisi silmäkulmasta, suurin osa ei edes huomioinut. Olisiko ollut parempi vain olla tervehtimättä? Miksi vitussa olin tullut?! Ja miten hitossa täältä pääsisi pois?
Pakeneminen ei ikävä kuulu tapoihini, vaikka joskus paikalta poistuminen olisi ehdottomasti fiksuinta. Toisaalta paniikiltani en edes olisi pystynyt karkaamaan. Kädet ja jalat tärisivät, oksetti. Hengittäminenkin tuntui tuskaiselta.
Koko kotimatkan itkin ja suunnittelin kostotoimenpiteitä, joista hellimmät olivat takavalon umpion hajottaminen, verottajalle satuilu ja härskin Tinder-profiilin lavastaminen. Ennen kuin ehdin toteuttamaan suunnitelmiani, Junnu oli tajunnut ahdistukseni ja ehti pahoittelemaan tilannetta. Kypsyyttä, johon moni ei kyennyt. Ei ohittamista, ei alentuvaa suhtautumista. Selkeä pahoittelu.
Olin häkeltynyt.
Koiran pökäleet, jotka olin kypsästi ajatellut kerätä ja karistella Junnun pelikassiin, saivat jäädä maatumaan ojan penkalle.
Eipä silti, itse asiassa olen kiitollinen Junnulle. Kaikesta henkisestä kivusta ja särystä huolimatta jäin eloon, ja seuraava kerta kentillä oli jo helpompi.
Kaikesta vittuilusta ja virheiden osoittamisesta huolimatta, tai ehkäpä juuri siksi, viime vuoden viimeiset kuukaudet pelikentillä ovat olleet viihdyttäviä. Oma olokin on ollut levollisempi. Voin olla oma itseni eikä joka kerta tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Suurta kehitystä taitotasossa en ole huomannut, mutta tunnen oloni hyväksytyksi juuri tällaisena kuin olen. Hitaana ja vanhana.
“Käännä se rollaattorisi ja mee tuonne.”
Mutta vahingossakaan en kuvittele itsestäni liikoja.
“Kaikilla on huonoja päiviä. Huonot päivät on vaan siun normaali.”
En edes unissani, joissa Junnu koetti opettaa minua muun muassa hyppäämään. Ikävä kyllä menestys ja kehityskaari olivat aivan yhtä huikeat kuin hereillä ollessa. Junnun turhautuminen oli sekin samankaltainen: “Käytä vittu hissiä!”
Seuraavalla pelikerralla porukan keskittyessä teippaamaan sormia, varpaita ja muita niveliä ennätin kuvailla uneni kenenkään estämättä.
“Ihan hyvin olisin voinu niin sanoa!” Junnu kommentoi ja vetäisi teipillä suuni kiinni.
Eräänä päivänä luokkaan asteli teini huppu silmillä, napit korvilla ja energiajuoma kourassa. Kun kaveri nosti katseensa ja katselin pelikaverin vielä junnumpaa kaksoisolentoa silmiin, tajusin potentiaalisen vaaran. Uhan, jonka myös omia lapsiani tai miestäni muistuttavat opiskelijat olivat kohdanneet. Myös tämä kaveri oli vaarassa joutua kohtaamaan siviilipersoonani suorasukaisen palautteen ja lähes suodattamattomat mielenilmaukset.
“Mitä vittua? Pitääkö meijän lukea joku kirja?”
Huokaisin helpotuksesta. Me pärjäisimme kyllä.
****
Enää yksi ehdokas jäljellä…
