Categories
urheilu Yleinen ystävyys

Suoraa puhetta suodattamatta – kaveri vai veemäinen vatipää?

Ei se aina ole rakkautta ensisilmäyksellä. Satuttiin vain olemaan samoilla kentillä samoihin aikoihin, mikä sinänsä oli kohtalon ivaa, tyyppi kun oli enemmän freestyle-laskija ja itse olin se aloittelija, joka kuudetta vuotta kompuroi mattohississä. 

Kiinnitin huomiota, miten tyyppi raahautui paikalle sanomatta mitään, vältteli katsekontaktia, nyökkäsi tervehdyksensä lattialle. Kaveri ei näyttänyt juurikaan nauttivan joukkuelajin sosiaalisuudesta, lähinnä vaikutti, että rikosseuraamuslaitos vaati osallistumista tähän tapahtumaan. Pelien jälkeen kaveri laahusti apaattisena ulos mumisten heipat oven karmille. 

Jostain syystä kaverin saapuminen samaan tilaan aiheutti itsessäni häiritsevää herkistymistä. Söpöt kiharat ja kivat silmät kyllä joo, mutta ulkoiselta habitukseltaan kaveri muistutti turhan paljon asiakaskuntaani, joka vältteli kontaktia napit korvissa ja energiajuoma kourassa. Sisäinen puumani jäi kakkoseksi äidilliselle tarpeelleni paheksua nikotiinin käyttöä ja kauhistella paljaita nilkkoja. Vapaa-ajan ja virka-ajan erottamiseen täytyi keskittyä ihan tosissaan.

Suhde lämpeni nopeasti. Puolen vuoden jälkeen onnistuin tervehtimään nyökkäyksellä ja sain vastaukseksi urahduksen. Vuoden jälkeen opin sietämään junnun läsnäoloa, vaikka teki mieli paeta joka kerta. Huokaisuja ja silmien pyörittelyä, kun pallo lenteli käsistäni omille teilleen tai uuvahti verkkoon.

Ja sitten se tapahtui. Kommunikaatio muuttui sanalliseksi.

“Voisit vaikka pysyä poissa eestä.” 

Seuraavana yönä näin unta, jossa jätkä repi sormistani kynsiä irti.

Sanotaan, että naiset kyräilevät ja ihmissuhdedraamat valuvat pelikentille. Voi pitää paikkaansa, mutta eivät ne miehet sen helpompia ole. Niillä kun on suunnaton tarve päteä. Naisena kämmäät yhden lyönnin, seuraavaa passia saat odottaa viikon. Miehet saavat lyödä kolme verkkoon ja neljä seinille ja silti kahdeksaskin on sille suunnalle. Ja muistavat kertoa, miten helppoa se olisi naistenverkolla.

Tämän kaverin ei kuitenkaan tarvinnut päteä palleillaan, joten huomautukset eivät kohdistuneet heikkoon sukupuoleeni vaan suoraan surkeuteeni pallokentillä. Eikä tarvinnut jäädä pohtimaan piilomerkityksiä.

“Aikku, mitä vittua?” 

Selkeä palaute. Mokattua tuli. Toki mikä meni vihkoon, jäi tulkinnanvaraiseksi, sillä pystyn sössimään asioita monella tasolla yhdellä kertaa. 

Seuraavalla kerralla oli jo selkeitä käskymuotoja:

“Hyppää korkeemmalle.”

Olepa 40+ ja kolmen lapsen äiti! Eipä silti, sen verran tiukka ja takakireä tämä täti oli, että ei housut kostuneet näillä kentillä, ei syystä eikä toisesta.

“Se oli siun pallo.”

Ai tämä oli? Mutta ei ne neljä, jotka Junnu koukkaili edestä?

“Tee, älä ajattele.” 

Eihän missään kannustavassa kommentissa voi olla enemmän luottamusta ja uskoa!

Pääasiallinen kommentti pelisuorituksiini pysyi samankaltaisena.

“Mitä vittua?”

Toisinaan surkeuteni seuraaminen vei Junnun juuri saavutetun puhekyvyn. Se sulki silmänsä, tarttui polviinsa ja huokaisi salin kuivaan ilmaan elämänilonsa. Itsetuntoni hävisi samaan tahtiin kuin kaverin keuhkot tyhjenivät.

Voi saatanan saatana, eikö mikään riittänyt? Kielen päällä kihelmöivät hellät kutsumanimet mu***u, k***pää ja v***n k***ä. Eikö tämän pitänyt olla mukava ajanviete ja harrastus? En kaivannut jatkuvaa vittuilua ja riittämättömyyden tunnetta, vastaanväittämistä ja silmien pyörittelyä. Ne kuuluivat työsuhde-etuihin.

Junnun ansioksi oli luettava, ettei kuittailu keskittynyt vain lyhyyteeni, hitauteeni, surkeaan tekniikkaan tai puutteelliseen silmä-käsi-koordinaatioon, vaan hän hyödynsi kaikkia osa-alueita luovasti ja monipuolisesti, mitä äikän opena arvostin. Toki olihan mokailussani varaa mistä valita.

Toki Junnu sai paljon anteeksi, sillä muistin, että ei ne teinit tahallaan… Sillä on nyt vaan liikaa meteliä omassa päässä tai snickers syömättä. Vastaiskuna aloin kertoa ykistyiskohtaisesti unistani, joissa pelikaverit olivat romanttisella souturetkellä tai koettivat jäykistää tankoa salilla. 

Sain totaalikiellon olla kertomatta uniani enää koskaan.

Toisin kuin muut, Junnu pystyi myös melkoisen kypsään keskusteluun ja hahmottamaan, että elämä ei ollut pelkkää palloilua. 

“Sie näytät siltä, ettet oo nukkunu viime yönä.”

Samoin Junnu kykeni huomaamaan hetket, jolloin mieli alkoi viettää vauhdilla alamäkeen. 

“Eiköhän me nyt voiteta tää erä, saat elämänilosi takasi.”

Jännittävää, kuinka yksikin kommentti voi rikkoa itseluottamuksen, mutta samalla tavalla yksi ihminen voi myös pelastaa kaiken. Ei se lakannut nauramasta tai huokailemasta. Päinvastoin. Mutta se, että se vaivautui satunnaisesti neuvomaan tarkoitti, että luotti se jonkin verran.

Paitsi, että ei. 

Männä viikolla löin kerran verkkoon (tai no saattoi niitä illan aikana olla useampikin kerta), seuraavan passin Junnu laittoi toiselle puolelle kenttää. Siellä Pena epäonnistui, mutta seuraava meni silti Penalle. Itse heittelin passeja tasapuolisesti molempiin laitoihin! Ja ympäri kenttää niin ennalta-arvaamattomasti, että vastustajalla oli paras mahdollisuus päästä hyökkäämään.

“Mitä vittua? Miks Pena saa toisen ja mie en?”

Junnun katseesta näki, että palautteeni oli perusteeton. Pena sentään oli saanut palloja verkon yli ja vastustajan kenttäänkin.

“Sie taidat tykätä Penasta enemmän ku miusta!”

“En miekään saa siulta ku huonoja passeja!” 

Kaveri usutti minut myös epämukavuusalueelleni eli tässä tapauksessa täysin tuntemattomille pelikentille, katosi itse ja hylkäsi minut vieraiden ihmisten joukkoon. 

V***n k*****ä.

Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja eksyneeksi. Vain yksi vastasi pelokkaaseen tervehdykseni. Osa vilkaisi silmäkulmasta, suurin osa ei edes huomioinut. Olisiko ollut parempi vain olla tervehtimättä? Miksi vitussa olin tullut?! Ja miten hitossa täältä pääsisi pois?

Pakeneminen ei ikävä kuulu tapoihini, vaikka joskus paikalta poistuminen olisi ehdottomasti fiksuinta. Toisaalta paniikiltani en edes olisi pystynyt karkaamaan. Kädet ja jalat tärisivät, oksetti. Hengittäminenkin tuntui tuskaiselta.

Koko kotimatkan itkin ja suunnittelin kostotoimenpiteitä, joista hellimmät olivat takavalon umpion hajottaminen, verottajalle satuilu ja härskin Tinder-profiilin lavastaminen. Ennen kuin ehdin toteuttamaan suunnitelmiani, Junnu oli tajunnut ahdistukseni ja ehti pahoittelemaan tilannetta. Kypsyyttä, johon moni ei kyennyt. Ei ohittamista, ei alentuvaa suhtautumista. Selkeä pahoittelu. 

Olin häkeltynyt.

Koiran pökäleet, jotka olin kypsästi ajatellut kerätä ja karistella Junnun pelikassiin, saivat jäädä maatumaan ojan penkalle.

Eipä silti, itse asiassa olen kiitollinen Junnulle. Kaikesta henkisestä kivusta ja särystä huolimatta jäin eloon, ja seuraava kerta kentillä oli jo helpompi. 

Kaikesta vittuilusta ja virheiden osoittamisesta huolimatta, tai ehkäpä juuri siksi, viime vuoden viimeiset kuukaudet pelikentillä ovat olleet viihdyttäviä. Oma olokin on ollut levollisempi. Voin olla oma itseni eikä joka kerta tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Suurta kehitystä taitotasossa en ole huomannut, mutta tunnen oloni hyväksytyksi juuri tällaisena kuin olen. Hitaana ja vanhana.

“Käännä se rollaattorisi ja mee tuonne.”

Mutta vahingossakaan en kuvittele itsestäni liikoja.

“Kaikilla on huonoja päiviä. Huonot päivät on vaan siun normaali.”

En edes unissani, joissa Junnu koetti opettaa minua muun muassa hyppäämään. Ikävä kyllä menestys ja kehityskaari olivat aivan yhtä huikeat kuin hereillä ollessa. Junnun turhautuminen oli sekin samankaltainen: “Käytä vittu hissiä!”

Seuraavalla pelikerralla porukan keskittyessä teippaamaan sormia, varpaita ja muita niveliä ennätin kuvailla uneni kenenkään estämättä.

“Ihan hyvin olisin voinu niin sanoa!” Junnu kommentoi ja vetäisi teipillä suuni kiinni.

Eräänä päivänä luokkaan asteli teini huppu silmillä, napit korvilla ja energiajuoma kourassa. Kun kaveri nosti katseensa ja katselin pelikaverin vielä junnumpaa kaksoisolentoa silmiin, tajusin potentiaalisen vaaran.  Uhan, jonka myös omia lapsiani tai miestäni muistuttavat opiskelijat olivat kohdanneet. Myös tämä kaveri oli vaarassa joutua kohtaamaan siviilipersoonani suorasukaisen palautteen ja lähes suodattamattomat mielenilmaukset.

“Mitä vittua? Pitääkö meijän lukea joku kirja?”

Huokaisin helpotuksesta. Me pärjäisimme kyllä. 

****

Enää yksi ehdokas jäljellä…

Categories
keski-ikäiset ystävyys

Rakkautta ensilenkkeilyllä

On ystäviä, jotka pysyvät läpi elämän. Niitä, jotka muistavat lapsuuden ajan puhelinnumerosi ja niitä, jotka tietävät teinivuosien salaiset ihastukset. Suurin osa on tipahtanut kyydistä eri rytmisten elämänvaiheiden seurauksena. Joidenkin kanssa on helppo jatkaa siitä, mihin on jääty ja joidenkin ajatusmaailmaan ei vain pysty enää hyvällä tahdollakaan uppoutumaan. 

Ja sitten on tullut uusia tuttavuuksia, vähän niin kuin väkisin ja olosuhteiden pakosta. Viime vuoden saldona keräsin muutamia uusia, joista arvelin esitellä kolme.

Jokunen vuosi sitten lapseni löysi harrastuksistaan uuden kaverin. Energisen, uhkarohkean, yllytyshullun ja aavistuksen tapaturma-alttiin Miisan, jolle nyt vaan sattuu kaikkea. Kun ensimmäisen kerran vein tytöt tallille, sain tehtäväkseni kuvata ratsastuksen. Ja kuvasinkin hienon voltin, jonka Miisa suoritti ponin pään yli maneesin puruihin.

“Saithan sie sen videolle?!”

Miisa kotiutui perheeseemme nopeasti. Jo ensimmäisellä visiitillä tyttö nälvi esikoistani ja kiusasi kuopustani. Siivosi ohikulkiessaan keittiön ja halusi leipoa mokkapaloja. Kun satuin kävelemään tyttöjen videopuheluun, sain kuulla Miisan seikkailuista, joihin olivat osallistuneet useammatkin viranomaiset. 

Jossain välissä Miisa käytännössä asui meillä. Omille lapsilleni pieneksi menneet kumpparit seisovat edelleen eteisessä, sillä ne sopivat Miisalle täydellisesti. Kehystin Miisan koulukuvan samaan riviin omien lasten kanssa ja sain anopin epäilemään muistiaan, kun tämä kahvipöydässä kurtisteli kulmiaan uskaltamatta kysyä, kuinka monta lasta meillä nyt oikeastaan oli. 

Pian tyttöset hehkuttivat kilpaa, kuinka minun pitäisi tavata Miisan äiti. Olimme kuulemma niin samanlaisia.

“Te voisitte lähteä lenkille!”

“Tai keräämään marjoja!”

“Tai neulomaan!”

“Tai juomaan kaljaa!”

“Se on niin huippu!”

Tutustuminen tuntemattomaan kuulosti yllättävän raskaalta. Pari kertaa olimme pihamaalla varmistaneet teinityttärien alibit, mutta sen syvällisempään keskusteluun emme olleet ennättäneet. Muistelin tyttäreni kertoneen, että he olivat Miisan äidin Tuulan kanssa suunnitelleet täydellistä murhaa. Ei se ihan ääliö voinut olla, jos se pystyi tulemaan toimeen Hannibal Lecterini kanssa. Mutta oikeasti? Kuka keski-ikäinen jaksaa tavata uusia ihmisiä, kun vanhoillekin tuttavuuksille ei liikene aikaa? Varsinkin, kun nainen vaikutti vähän hyperaktiiviselta. Kerännyt satoja kiloja marjoja ja sieniä? Lisäksi meillä oli yhteinen tuttava, jonka kanssa välit olivat menneet erinäisten väärinymmärrysten takia. Eihän Tuula toki kaverinsa ollut, mutta naisilla oli tapana valita puolensa…

“No voishan sitä joskus…” 

Sitten tuli se joskus tammikuussa armon vuonna 2025, kun korisin jouluinfluenssan jälkeen puolikuntoisena sohvalla. 

“Lähetäänkö lenkille koirien kanssa?” 

Oikeastaan ajoitus oli täydellinen, voisi olla hiljaa ihan syystä ja tarvittaessa voisi yskiä teatraalisesti. Kyllä se vinkin tajuaisi.

“Joo.” 

Pelkoni osoittautui aiheelliseksi. Sen lisäksi, että Tuula puhui paljon, hän oli täysin kykenemätön small talkiin. Käsittelimme tiukassa tahdissa neuroottiset naapurit, itsekeskeiset sukulaiset, viinanhuuruisen lapsuuden, raivostuttavat teinit ja kulahtaneet avioliitot.

Ja sitten Tuula tahtoi tietää, mikä oli aiheuttanut välirikon. Kerroin oman versioni niin neutraalisti kuin osasin. Sanoin ymmärtäväni toista osapuolta, osaan olla vittumainen, pelottava ja kiukkuisen oloinen tahtomattanikin. Mutta toisaalta olin pahoitellut omaa käytöstäni kolmesti. Siinäkin oli jo kaksi kertaa liikaa. Jos ei, niin ei. 

“Aa, no näin mie arvelinkin, että tarinoissa on kaksi puolta.”

Sen jälkeen asiaa ei sivuttu.

Pikkulenkki venyi kahdeksi tunniksi. Korvissa humisi ja suu tuntui kuivalta, sydän hakkasi kolmeasataa. Olin saattanut yliarvioida voimavarani.

Ja sitten Tuula kysyi kysymyksen, jota eniten pelkäsin.

“Keitällätkö kahvit?”

Vihasin uusien ihmisten kutsumista kotiini. Vanhatkin ystävät vituttivat, kun ihmettelivät seinän väriä, kieltäytyivät koskemasta varta vasten leipomaani pullaan tai kommentoivat kylmyyttä ja istuivat takki päällä takan edessä, jos vaivautuivat edes tulemaan. Sen takia en juurikaan jaksanut kutsua ketään kylään tai nähdä vaivaa tarjottavien takia.

Kuume oli kuitenkin hutjakoittanut tajuntaani ja vapauttanut äänihuuleni kontrollista.

“No joo.”

Joulun ja sairastamiseni jäljiltä joka paikassa oli herkkujen jämiä, suklaankääreitä, glögimukeja, kissojen levittämiä joulupalloja ja kuusenneulasia. Sohvalla räkäpapereilla vuorattu vilttipesä, keittiössä jatkuva rääppiäisbuffetti.

Tuula ei reagoinut kaaokseen mitenkään.

“Aivan ihanan värinen tuo seinä!”

Kahvittelimme toiset kaksi tuntia. Selvisi, että molemmat nautimme aamulenkeistä ennen kuin kukaan muu oli hereillä ja erämaamökeistä kaukana naapureista. Tykkäsimme käydä keikoilla, jos ne olivat ennen yhdeksää eikä niissä ollut muita ihmisiä.

Seuraavana viikonloppuna kävimme taas parin tunnin lenkillä ja kahvittelimme kaksi ja puoli tuntia. Selvisi, että kestimme perheitämme liikkumalla riittävästi. Myös perheemme kestivät meitä huomattavasti paremmin, kun liikuimme riittävästi. Selvisi, että olimme murtaneet molemmat jalkamme ja tulleet hulluiksi pakkolevosta. Mutta emme lainkaan niin hulluiksi kuin perheemme noina viikkoina.

Nopeasti myös perhe alkoi sisäistää kuvion. Kun seuraavalla kerralla kotiuduimme, mieheni huikkasi auton alta, että hänellekin voisi keittää kupillisen.

Ja kun lomaviikolla tilasin tyttäreltäni pinaattifetapiirakkaa lenkkikahville, jotta ennättäisin hotkaista jotain ennen tallille sovittuja iltapäivätreffejä, aikatauluni tyrmättiin välittömästi.

“Oothan sie äiti sisäistänyt, että jos te lähette ysiltä lenkille ja ootte “puoltoista tuntia” lenkillä, se on jo vähintään puol kakstoista ja sitten kahvittelette, me ei mitenkään olla tallilla yheltä! Ehkä kolmelta!”

Mutta parasta Tuulassa (kuten Miisassa) on se, että hän kotiutui välittömästi meille. Jo toisella vierailullaan Tuula keitti itse kahvit häkeltymättä keittimen kahvitahroista tai muruista tiskipöydällä. Enkä tuntenut tarvetta selitellä sotkuisia kaappeja, vaan hän sai rauhassa etsiä kahvia sekasortoisista kaapeista ja maitoa jääkaapin syövereistä. Ei, vaikka tässä vaiheessa tiesin heidän kotinsa olevan tiptop, epäluonnollisen siisti ja elegantti, täydellinen vastakohta omalle huvikummullemme. 

En ahdistunut myöskään tarjoillessani eräillä lenkkikahveilla kinkkupiirakkaa, josta unohtuneet kinkut odottivat edelleen sivupöydällä. 

“Mie alan ymmärtää, kun sanoit, ettet oo kummonen kokki.”

Vahvuuteni eivät todistetusti ole keittiössä, mutta ompelu onnistuu. Erään lenkin päätteeksi Tuula silpaisi housunsa jalasta ja otin vähän saumoista sisään. Kukaan perheestä ei kiinnittänyt huomiota alushousuissaan kahvia keittävään blondiin.

En tiedä, pitäisikö olla huolissaan mieheni havainnointikyvystä vai laittaa se optikolle.

Samoin jokainen muista Tuulan lapsista on yksitellen astellut elämäämme. Kun Tuula toi Miisan mekon lyhennettäväksi, oli hänellä mukana keskimmäinen tyttärensä. Maisa käveli suoraan olohuoneeseen, moikkasi ja kellahti sohvan nurkkaan, siihen, joka on pistorasian lähellä, ja alkoi selata puhelintaan.

“Äiti, tiiätkö, kun on sellaisia paikkoja, joissa heti tuntee olonsa kotoisaksi. Tää on sellainen.” 

Kyynel kihosi silmänurkkaan. Parempaa palautetta en olisi voinut saada. 

Kun kuopuksemme kohtasivat toisensa peli-illassa, tajusimme Tuulan kanssa olevamme ongelmissa. Ensimmäistä kertaa toisensa tavanneet esiteinit nöyryyttivät meitä bravuurilajissamme eli Aliaksessa.

Pienokaisemme olivat välittömästi toistensa kanssa samalla aallonpituudella.

“Ruskea ja roikkuu puussa.”

“Karhu? Orava?”

“Siun veljes on sellanen.”

“Aa. Apina.”

“Oikein.”

“Miun äiti on tällänen.”

“Tyhmä? Idiootti?”

“Joo, idiootti.”

Katkeran tappion jälkeen vakuuttelimme toisillemme, kuinka lasten kanssa pelaamisessa on se hyvä puoli, että voi aina olla ylpeä. Jos ei itsestään, lapsistaan. Jännästi nykyään saa olla useammin ylpeä lapsista kuin itsestään.

On ihana ajatus, että elämässä on ihminen, jolla on oma kahvikuppi kaapissa ja joka keittää itse kahvinsa.

Joku, joka ei pakota juomaan alkoholia tai kyseenalaista holittomuuttasi, muttei myöskään jätä sinua juomaan yksin, vaikka on päättänyt olla vuoden juomatta. Ja jonka kanssa voi viettää villeimmän lauantai-illan lukemalla ullakolta löytyneitä kirjeitä rintamalta.

Joka oli juuri kuten tyttärensä: energinen, uhkarohkea, yllytyshullu ja enemmän kuin aavistuksen tapaturma-altis.

Joku, joka ei tuomitse äänenpainoillaan tai silmänliikkeillä sotkua, kaaosta, konfliktitilanteiden hoitoa tai lastenkasvatusta. Eikä kauhistele tyttäreni unelma-ammattia.

“Aa.. no siitä on kyllä hyötyä siinä murhassa.” 

Joku, joka yllättää joka kerta, kun oma elämä on suhteellisen tasaista harmaata.

“Ai nii, arvaa mitä kävi?”

Enkä todellakaan voi arvata onko kyseessä kuusiokolodraama, poliisijuttu, lottovoitto vai päivystysvisiitti.

*****

Toinen uusi tuttavuus taas opetti, että ei se aina ole rakkautta ensi silmäyksellä ja että sisälläni asuu pieni puuma. Ensi kerralla esittelyssä siis uusi mies elämässäni.

Categories
Yleinen

Näin kulutan aikaa

Tiedättekö tunteen, kun mikään ei iske tai kiinnosta? Kun elämä toistaa itseään ja junnaa paikallaan. Kun mietit kuumeisesti, mistä voisit repiä adrenaalia ja saada jännitystä elämään. Stand up -keikka? Uusi työ? Miekkailuharrastus?

Toki olen muutaman adrenaliinipiikin kuukauden aikana kokenut. Tapaninpäivänä alkoi hammaskipu, jota kesti kolme viikkoa ennen kuin pääsin tulehtuneesta viisaudenhampaasta eroon. Noh, kärsimysnäytelmän keskellä tunsin ainakin eläväni.

Sydän löi tiheämmin myös uuden sisustuskyltin, kirjaston lainauskiellon ja tarjousjuustoston edessä. K-etukortilla hintaa juustolle jäi vain 4,99! Harmi vain, että kirjastoon oli kertynyt myöhästymissakkoa 26 euron edestä. Sillä olisin saanut jo useamman Oltermannin.

Ei ole paljon motivoinut salitreenikään. Vedän samat jalkakyykyt ja samat vatsanrutistukset treenistä toiseen vähän eri tempossa. Valmentaja ihmettelee joka kerta ääneen, miten olen taas turvonnut. Kai sitä vähemmästäkin, jos on munkkia mussuttanut! Vieressä puolta pienempi nainen nostaa penkistä yli 90 kiloa, itse saan hädin tuskin neljäkymmentä.

Viikot ilman lapsia lamaannuttavat. Heillä on yhtä hyvä isänsä luona vuoroviikoin, mutta joka toinen viikko hiljaisuus lyö kasvoille. Mitä minä teen näin isolla talolla, kun huoneet hönkivät tyhjyyttään? Mieleen hiipii ikäviä ajatuksia, suorastaan rumia. Kodinrikkoja! itsekäs ihminen! Huono nainen! Mikä oikeus sinulla enää on onneen?

Leijailen alakerrassa saamatta mitään konkreettista aikaan. Aikunkin onnistun suututtamaan, kun en saa kommentoitua hänen tekstiään. Keittiössä huomaan litisteleväni samaa banaanisörsseliä samoissa kattiloissa. Piristäisiköhän uusi kattila?

Banaanisörsseli. Maukasta.

Yhtenä päivänä saan virtapiikin ja alan tehtailemaan jäätaidetta. Appelsiinilohkoja ja kuusenhavuja olen jo jäälyhdyissä testannut, nyt tungen banaaninkuoret kakkuvuokaan jäätymään. Joku tekee taidetta piripäissään, miksi ei mustalla mielellä ja mustalla banaanilla?

Banaanikakku. Kaunista.

Töissä herään yhä uudelleen samaan päivään. Tunnilla jaan samoja ajanilmausmonisteita, samoja jyrsittyjä lyijykynän pätkiä ja jätteiden lajitteluohjeita. Käyn teinien kanssa samat vänkäämiset, samat inttämiset ja samat liirumlaarumit päivästä toiseen. Miksi vitussa ei voi tulla takki päällä ruokalaan? Miksi pitää opiskella jotain vitun ruotsia? Miksi ei voi vain vittu jäädä kotiin? Sama olisi nauhoittaa omat vastaukset, panna äänite kaikumaan koulun käytävään ja hävitä nurkan taakse piiloon.

Päivä ennen hampaanpoistoa ilmoitan omille opiskelijoilleni, etten huomenna ole töissä tai tavoitettavissa.

– Multa revitään hammas, kerron.

– Ootko veloissas? kysyy eräs poika.

Heitto on niin hauska, että piristyn kahdeksi tunniksi.

Muutama päivä tästä virkistyn jälleen yllättävässä tilanteessa – useamman tunnin ajaksi. Suuntaan seurakuntakodille lapseni rippikoulun vanhempainiltaan. Tarjolla on kahvia ja karjalanpiirakoita. Vatsani murahtaa, sillä olen elänyt päiviä vellillä irti revityn hampaan takia ja nälkä kytee suonissa. Varovasti puraisen piirakkaa ja ilahdun – pystyn kuin pystynkin jäytämään palasta oikealla puolella! Taivaallista, ehkä tämä on johdatusta! Käyn toisen piirakan. Ja kolmannen. Onni on pienestä kiinni.

Kohta huomaan istuvani hartauspiirissä ja veisaavani virttä. Jo ennen syntymääni näit minut, Jumala. Suojelit elämääni, sain kaiken lahjana… Alkaa itkettää. Pappi esittelee alttarille tuotua kastemekkoa ja albaa. Vasta äsken esikoiseni irvisteli kastemekossa, nyt se on jo minun kokoiseni ja survoo päälleen rippiasua. Itken vähän lisää. Siinä jumalantemppelissä istuessani minut täyttää outo rauha. Hetki suorastaan pysäyttää. Pitäisikö ruveta uskoon? Voiko sen vain päättää?

Kotona pitkä mies huolestuu, kun asetun pitkälleni sohvalle ja laitan kajareista virren soimaan.

– Tää on uusi virsi, en oo koskaan aikaisemmin kuullu. Lauloin siellä väärin, kun luin ensin, että virren nimi oli Taivaalliset kädet. Se olikin Tavalliset kädet! Eikö olis loogisempaa seurakunnassa laulaa taivaallisista käsistä?

Pitkä mies ei selvästikään oikein tiedä, miten hänen pitäisi reagoida uuteen musiikilliseen tulemiseeni.

Töissä kerroin tavallisesta mutta niin taivaallisesta illasta työtovereilleni.

– Pitäsköhän huolestua? Katri kohottelee kulmiaan.

Kotona ja töissä huomaan myös möläytteleväni ihmeellisiä asioita. Jos olen ennenkin ollut suorapuheinen, nyt tuntuu, että suodatin on lähtenyt kokonaan suun edestä. Pienin kyselee yksi ilta, joutuuko hän taivaaseen vai sinne mustaan hommaan.

– Kuka sulle on näistä puhunut? ihmetten.

– Sinä pääset ihan varmasti taivaaseen, mutta äiti saattaa joutua paikkaan pimeään, jatkan.

– MIKSI? lapsi kysyy ääni väristen.

– Et sinä nyt noin voi sanoa, pitkä mies sähähtää.

– Niin siis tottakai äiti pääsee paikkaan parempaan. Olenhan kasvissyöjä ja muutenkin ystävällinen ihminen. Olen myös alkanut laulaa virsiä.

Töissäkin pahoittelen möläytyksiäni.

– Tää on ihan kauheeta, sanon kaiken mitä sylki suuhun tuo. Suodatin lähti varmaan sen hampaan mukana! parkaisen työtovereilleni.

– Se oli kato se viimeinen viisaudenhammas mikä lähti! Jarkko huomauttaa.

Pitkä mieskin avautuu kotona.

– Siis kaikkihan ajattelee mielessään juttuja mitä milloinkin sanot. Siinä on vaan se ero, että ne ei lauo kaikkea ääneen.

Kun sunnuntai-iltana päivittelen mustaa mieltäni ja motivaation puutettani pitkälle miehelle ja lapsilleni, heiltä satelee oitis vinkkejä tylsyyden torjumiseen:

– Jos mie ajan sinnuu veitsen kanssa pari kiekkoa taloa ympäri niin saat vähän jännitystä elämään!

– Laita Instagramiin kuva perseestä niin katotaan, mitä mieltä ovat!!

– Entä jos nyt matkustat sinne Grönlantiin, minne olet aina halunnut. Ois vähän äksöniä kato siellä nyt!

– Kiskotuta toinen hammas pois!

– Eikö siinä ois jännitystä, jos me esimerkiks saatas se pikkuveli tai -sisko…..?

– Muuta viikoksi Maikin luo! Tulis halvaksikin. Paitsi ehkä joutusit maksamaan terapiasta sen jälkeen!

– Joo-o, siskon luo muuttaminen saattaisi olla helpompaa kuin synnyttäminen, tuumiskelen.

Parin päivän päästä keksin itse uuden keinon. Harjoittelen peilin edessä tekohymyä, jonka pidän kasvoillani niin kauan että tekee kipeää. Ainakin pitkää miestä ja lapsia naurattaa.

– Äiti sie näytät pelottavalta!

Lähden K-kauppaan tyttäreni kanssa ja harjoittelen pellehymyä lastatessani appelsiineja ja paahtoleipää ostoskärryyn. Ehkä se taas tästä ilo irtoaa, mietin leveä hymy naamallani. Yhtäkkiä pysähdyn kylmäkaapin eteen ja hymy muuttuu aidoksi. Kolme raejuustoa hintaan 2,50!

Categories
juhlapyhät keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Kiimaa ja kiihkeitä tuulia

Kuvan nainen ei liity tapahtumiin.

Mitä lie vesijohtoverkostoon ja pohjaveteen laskettu, kun lähipiirin parisuhderintamilla rytisee ja paukkuu, vaikka todistetusti vakavimmilla rintamilla vallitsee pelottava hiljaisuus. Muutama on ilmoittanut eroavansa, vielä useampi on ahdistunut tunnelmaan kotona ja liki jokainen kyseenalaistaa puolisonsa vuorovaikutustaidot.

Näin pyhien aikaan myös harrastusryhmässämme on triplasti enemmän osallistujia kuin lokakuussa ja oma sosiaalinen elämäni on piristynyt eksponentiaalisesti, kun kaverit hyvänpäivän tutuista ripari-isoseen laittelevat viestejä, että “mitä teet? voitaisko tehä jotain?” Ihan tällä perusteella pystyn diagnosoimaan muutamia kriisiytyneitä tai lähiaikoina päättyviä suhteita. Seuraava viesti on yleensä se, että kun ei vittu pysty olemaan kotona.

Eräs ystäväni päätyi eroamaan. Noora päivitti parisuhdestatuksensa viestillä itsenäisyyspäivänaattona neutraalisti toteamalla, että on aika pistää lusikat jakoon ja sahata sohvapöytä puoliksi. Eipä siinä. Ei kai se mitenkään nopea ja helppo päätös ollut, varsinkin, kun pariskunta päätyi yhteen jo Ahtisaaren presidenttikaudella. Koko elämä yhden miehen lakanoissa.

Ja siitäpä se sitten lähtikin.

Kun maanantaina kyselin kaipasiko kaveri kenties kahviseuraa, vastaus oli puolittaisen väkinäinen.

“Tuota.. Tässä oon yhen kaverin luo ajelemassa…”

“Minne?”

“Yhen… tuota tuonne Suhmuraan…”

“Aivan. Ei taida alakouluaikaisia kavereita olla?”

“Ei… pikkujouluissa tavattiin.”

“Vittu viime viikonloppuna!”

Perjantaina Noora totesi, ettei kyennyt olemaan kotona, mutta oli lähdössä tyttärensä tupareihin. “Lähetkö mukaan? Voidaan pelata lautapelejä.”

“Tartteet kuskia?”

“Ei siitä haittaakaan olis…”

Epäilemättä oli aiheellista lähteä katsomaan tuoreen sinkun perään.

Kun saavuin tupareihin, oli kaksio täynnä kaksikymppisiä. Noora kikatteli viinilasillisen kanssa. Kikattelu ei suinkaan johtunut viinistä, vaan siitä, että varttitunnin välein puhelin soi ja Noora siirtyi parvekkeelle tupakoimaan ja kihertelemään lisää. Vaihdoin merkitsevän katseen Nooran tyttären kanssa, joka kohautti olkapäitään.

Kolmannen puhelun jälkeen Noora syöksyi keittiöön, jossa kärsin kirvelevää tappiota Smart 10:ssä, sillä minulla ei ollut hajuakaan minkä kosmetiikkabrändin tuoksuja olivat Poison ( Alice Cooper ei ollut oikea vastaus) tai Pleasures olivat.

“Lähetään baariin!”

“Mitä vittua…”

Noora kiskoi jo farkkuja jalastaan.

“Tajuatko sie nainen, että mie tulin tänne suoraan jumpilta? Sie lupasit, että pelataan lautapelejä.”

“Sielläki voi pelata.”

Noora oli kieputtanut tukkansa näyttävälle nutturalle ja suihki vapaana roikkuviin kikkaroihin lakkaa. Vilkaisin itseäni tiskipöydällä seisovasta kattilasta. Hiukset likaisina ponnarilla, mutta poolo kuitenkin eikä hikinen huppari.

En ole likimain koskaan tuntenut itseäni niin wingwomaniksi tai siveelliseksi serkuksi kuin tallustaessani maihareissa ja farkuissa pikkupakkasessa keskustaa kohti. Nooran pikkumusta ylettyi juuri sen verran vesirajan yli, ettei naikkonen näyttänyt liian halvalta piikkikoroissaan. Ja kyllä, kahdeksan minuutin kävelymatkan aikana Suhmuran Santeri soitti kahdesti.

Baarissa esittelyjä ei juurikaan kaivattu. Kainosteleva tuopin ostaminen baarilta kesti juuri sen verran, ettei Noora aivan helpolta vaikuttanut ennen kuin imeytyi magneetin lailla suhmuralaisen suharin kainaloon. Istuin pöytään, jossa onneksi oli sekä luvattuja lautapelejä että muuta seuraa. Muuten olisin saattanut tuntea oloni aavistuksen kolmanneksi pyöräksi.

“Siis sinä olet niin kaunis!” Pöydässä istuva nuori mies tuijotti Nooraa. Mies vilkaisi minua ja jatkoi turhan pikaisesti.

“Niin ja oot siekin ihan nätti.”

Kiitin pakotetusta kohteliaisuudesta.

“Nuo ne aikoo astua toisensa vielä tänään”, mies nyökkäsi Nooraa ja suhmuralaista kohti ja tyrkkäsi sitten pelikotelon eteeni. “Osaat sie pelata Smart10:ä?”

Seuraavan viikon perjantaina olin jälleen kuskina. Nyt etsin omaa miestäni pikkujouluista, kun puhelimeen kilahti kahvikutsu Nooralta. Noora oli autoilemassa, koska kotona oli aavistuksen ahdistava ilmapiiri. Ei, baariin hän ei ollut menossa, vaikka suhmuralainen sulhanen oli kutsun esittänyt jo kuusi kertaa.

On jotakuinkin ihme, että keskikokoisesta kaupungista löytyi kahvilantapainen, joka oli auki keskellä yötä. Istuimme pöytään tarkkailemaan pikkujouluväkeä. Viereisessä pöydässä joukko juuri täysi-ikäistyneitä pelasi Trivial Pursuitia. Keskitimme kaiken tahdonvoimamme, ettemme olisi huutaneet vastauksia, että missä ruumiinosassa on ristiside ja mihin lajiin liittyvät töltti ja piaffe. Selkeästi vanhempi painos, koska kysymyksiin ei liittynyt TikTok-ilmiöitä.

Kohta paikalle pelmahti myös Nooran tytär ystävineen. Noora tervehti Saraa, Saaraa, Siiriä, Samppaa ja Samia. Nuorisolla oli kuitenkin kiire baariin, jossa saattoi tanssiakin.

“Lähtekää mukaan”, toinen pojista ehdotti.

“Ei me taideta”, Noora vastasi ja hörppäsi kahvistaan.

“Olkaa kiltisti.” Nooran tytär vilkaisi äitiään.

“Aina.”

Nooralla oli ihan asiaakin. Hänen ensirakkautensa Tomi, josta hän ei ollut ollut kuullut aikoihin, oli soittanut aivan sattumalta, kysellyt kuulumisia ja kutsunut itseään jouluvisiitille.

“No, sitten mie sille kerroin, että tälleen kävi tälle parisuhteelle, ni et arvaa, mitä se ehotti?”

“Että muutat sen luo?”

“No melkein. Se oli kans eronnu ja ne oli myyny just sen talonsa, se oli ostamassa uutta asuntoa, sano että hän vois ostaa asunnon ja antaa sen miulle vuokralle vastikkeen hinnalla…”

“Kuulostaa nyt vähän siltä, että vuora maksettas luontoystävällisesti…”

“Äh, hyi sie! Se ite oli lähössä Ruotsiin useemmaks vuodeks, jossa sillä oli työsuhdekämppä. Ihan sijotuskämppä.”

“Täähän on ku romanttinen jouluelokuva. Ei kukaan oo noin kiltti.”

“No kyllähän se ehotti, että jos jouluna oon kotona, hän vois ottaa miut vyöhyketerapia-asiakkaaks, kun se on sitä harrastuksena opiskellu.”

En ehtinyt aloittaa kuvailemaan mitä vyöhykettä epäilin miehen terapioivan, kun Nooran puhelin soi.

“Äiti ei jumalauta! Samppa on edelleen ihan shokissa, että sie oot miun äiti. Että ethän sie voi olla yli kolmenkymmenen. Mutta jos oisit lähtenyt baariin, Samppa ois kyllä koittanu siun pöksyihin päästä!”

Ennen joulua Noora pistäytyi glögillä. Puhelin piippasi teinimäisen taukoamatta ja Noora sinnitteli, ettei olisi vilkaissut puhelinta. Hymy paljasti, että viestit eivät olleet lapsilta.

“Ei jumalauta Noora! Miten nuori?!”

“On se jo neljänkymmenen…”

“Häkellyttävän kypsää viestintää nelikymppiseksi”, tuumin ja ajattelin miespuolisia ystäviäni, jotka eivät kokeneet tarpeelliseksi vastata edes suoriin kysymyksiin.

“Aavistuksen innokkaan oloinen…”

“Joo, se tuli eilen tai aamulla puoli kaks Valtimolta tänne moikkaamaan minuu.”

Lievä kateus iski. Omassa parisuhteessa ei kyllä ollut minkäänlaisia aktiviteettejä puoli kahdelta yöllä. Jollei päivälläkään.

“Mitä ihmettä? Mistä sie tän nyt löysit? Entäs se suhmuroija?”

“Tinderistä.”

“Tinderistä?”

“Mie oon jutellu siellä yhen miehen kanssa, joka tekee luontaistuotteita. Meillä on sen kanssa yks bisnesidea.”

“Mitä…?”

“Ja sit toisen kanssa me on juteltu savitöistä. Sillä ois polttouuni…”

“Tinderissä?”

“Joo, siunki kannattas kokeilla.”

“Ehottomasti.”

Uutenavuotena päätin uskaltautua sen verran yöelämään, että lupasin noukkia Nooran ja nakata nelikymppisen ketjuviestittäjän kämpille. Nooran noutopaikka ja päätepiste vaihtuivat noin kolmesti ennen kuin pääsin edes starttaamaan kotoa. Uskaltauduin Polvijärven paikalliseen, jossa Noora oli juuri päättämässä Senoritan savolaissävytteisen karaokeversion.

“Tää Juke tässä tarjois meille vielä yhdet. Lähetään sitte?”

Pyörittelin silmiäni. Juke näytti olevan varoissaan ja hullaantunut Nooran lattariesitykseen ja kantoi tarjottimen snapseja pöytään. Kieltäydyin ja koetin muistutella Nooraa kuinka olikaan käynyt, kun viimeksi olimme snapseja ottaneet.

“Näitäpä on hyvä oksentaa!”

Ovi kävi ja sisään astui miesporukka, joka kiinnitti huomioni. Kaikki olivat pitkiä, parrat olivat siististi leikatut ja kenelläkään ei ollut toppatakkia eikä paikallisen urheiluseuran verkkareita. Miehet näyttivät olevan totaalisen väärässä paikassa.

Pisin ja tummasilmäisin katsoi Nooraa, hymyili ja käveli suoraan tämän luokse, kietoi kätensä tämän ympärille. Supatti jotain korvaan. Noora kikatteli. Mies siirtyi tiskille, ja vetäisin Nooran lähemmäs.

“Tunnet sie tuonki?”

“No en! Ihan tuntematon!”

Mitä ihmeen hormonia tämä mehiläiskuningatar eritti?

“Ai nii, arvaa mitä eilen kävi ku olin ostamassa kauramaitoa?”

“En voi edes kuvitella.”

Nooran elämä oli sekoitus romcomia ja myötähäpeää herättävää norjalaissarjaa.

“No en miekään! Yks ihan random tyyppi tervehti, toivotti hyvää joulua ja anto miulle puhelinnumeronsa! Ei ollu edes humalassa ja ihan siis pantavannäköinen.”

Olin sanaton. Enpä muistanut, milloin minua oli viimeksi koetettu iskeä.

Mutta sitten pääsin sivuosaan Nooran elokuvaan. Aavistuksen päihtyneenoloinen mies hoiperteli eteenpäin, otti tukevan haara-asennon ja kohdisti silmänsä minuun. Teko, joka selvästi vaati ponnisteluja.

“Sie aiheutat miulle erektion. Haluutko kokeilla?”