Viime talvena pienimmäinen halusi pilkille. Kymmenen minuuttia neiti 5 vee jaksoi istua reiällä, nykytellä ja loistaa kilpaa kevätauringon kanssa. Sitten tuli tunneryöppy, joka kiiri yli Höytiäisen kutistuvien kevätjäiden:
– Miks piti ees tulla? Ei täältä ikinä saa mitään! Ei aamulla, ei päivällä, ei illalla. Ei ikinä!! Sattuu niin saatanasti tää lumi ja jää!! Olispa hiekkaa, olis jo kesä! Onko jo ylihuomenna kesä? Minä oon kesänlapsi ja vapaapäivän lapsi!
Kesä tai talvi, vastaavia tunnekuohuja on riittänyt myös itselläni viimeisten vuosien aikana. Elämä on ollut melkoista myllerrystä. Isän kuolema, identiteettikriisi, avioero, uusi rakkaus ja elämäntapamuutos ovat ravistelleet runkoa ja säröttäneet sielua. Olen ollut samaan aikaan totaalisen rikki ja täydellisen onnellinen – eläpä siinä sitten.
Myllytystä on riittänyt töissäkin. Pahoinvoivia, ahdistuneita ja sinnikkyytensä menettäneitä nuoria on riittänyt, ja työ kuormittaa vuosi vuodelta enemmän. Kirsikkana kakun päällä ovat huonot käytöstavat. Olepa siinä yhtä aikaa opettaja, psykologi, lääkäri, sosiaalityöntekijä ja poliisi – koskaan et tiedä mikä rooli minäkin päivänä osuu kohdalle.
Jäi viime vuoden pyörityksestä ihan konkreettinenkin muisto, kun helmikuussa erään kinkkisen ja kiireisen työpäivän jälkeen suuntasin keramiikkakurssille rentoutumaan. Paitsi että en rentoutunut. Savi vittuili, halkeili, levisi reisille eikä taipunut tahtooni. Kun muut vieressä taikoivat kreikkalaista jumalaa muistuttavia kasvoruukkuja, joiden rinnalla Arabian aarteetkin olisivat kalvenneet, minä sain aikaiseksi möykyn, joka muistutti yön yli levännyttä trollin oksennusta. Tunsin kuinka tunnekuohu alkoi nousta vatsan pohjasta kurkkuun. Suututti, itketti ja raivostutti, teki mieli tallata muodoton möykky laattalattiaan ja huutaa perkelettä.
Tunnelataus yllätti minut totaalisesti. Luulisi että monessa liemessä keitetty keski-ikäinen olisi jo jotakin oppinut tunnesäätelystä, mutta niin vain läikkyi yli. Mietin hetken, taistelenko vai pakenenko. Päätin taistella ja moukaroida savea itku kurkussa sotkuisilla sormillani, vaikka käyrä otsassa kasvoi ja kotiin tullessa olin kuin takamukseen tuikattu terrieri. Kun viikkoja myöhemmin hain lasitetun trollivadin kotiin, lapset meinasivat tikahtua nauruun.
– Teitkö tuon äiti varpaillasi?!
Kun hullu lukuvuosi päättyi kesäkuun kevätjuhlaan, en harvinaista kyllä itkenyt – en edes puhetta pitäessäni. Päällimmäinen tunne oli jälleen ärsytys. Halusin vain pois kaikkien teinien ja vähääkään teiniä muistuttavien ulottumattomiin. Itkuhana aukesi vasta kolmelta iltapäivällä, kun eräs oma opiskelijani soitti. Hän tahtoi vain kiittää kaikesta, mitä olin hänen vuokseen tehnyt. Kun kuivasin kyyneleitä kämmenselkääni, ajattelin, että ehkä olen jotain tehnyt oikein niin kohtaamieni nuorten ja toivottavasti myös omien lasteni kanssa.
En ainakaan ole koskaan pelännyt näyttää tunteitani. Sehän on vain elämää ja eritteitä, kun itkee perjantain viimeisellä uraohjauksen tunnilla koskettavalle videolle tai juosten kustulla kahvitunnilla työkaverin murheille puoliksi syöty sokeripulla suussa. Oppilailtani kyselen joka aamu millä mielin olet tänään tien päälle lähtenyt. Vituttaa ja väsyttää on yleisin vastaus. Mitäpä siihen lisäämään, tunne se on vitutuskin. Yhtä hyväksyttävä kuin kaikki muutkin.
Omilta lapsiltani kyselen herkällä korvalla, mitä tuntemuksia ero, vuoroviikkoasuminen tai ikävä toisen vanhemman luo heissä herättää. Kerran kyselin ihan mielenkiinnosta, että kyselevätkö mummot miltä teistä tuntuu. Kuulemma eivät.
– Mutta minä kysyin mummolta, että miltä tämä teidän ero siitä tuntuu! ilmoitti keskimmäinen.
Vau! Tunsin suurta ylpeyttä – tunnetaitoja voi todellakin opettaa.
Tosin en tiedä onko lapsistani tullut liiankin suoria. Ainakin neiti 11 vee on yrittänyt vuoden ajan kouluttaa tunteiden tuskissa tirisevää äitiään.
– Mitä sinä tuotakin eroa märehdit, menisit eteenpäin! Ihmiset tekee virheitä ja kuka sen sanoo, mikä on virhe ja mikä ei!
Seuraavan kerran esiteinin elämänviisaudet pomppivat silmille, kun kiinteistönvälittäjä kävi arvioimassa kotimme arvon. Kun myyntitykki käyntinsä jälkeen painoi oven perässään kiinni, yritin nieleskellä kyyneleitä omien ja siskoni lasten edessä. Koska siskon tyttö seurasi naamani väänteitä herkeämättä eikä tiennyt mitä tuleman piti, sain lopulta soperrettua itkunsekaisella äänellä, että tuntuu pahalta. Miten voin myydä kotini? Miten tässä kävi näin? Mihin olen matkalla?
Onneksi neiti 11 veellä oli topakka vastaus valmiina ja selkeä visio tulevasta:
– Jos tämä myydään, niin sitten tästä tulee jonkun toisen perheen koti. Sinulla on sitten jossakin toinen koti ja mulla kaksi kotia! Niinhän se menee, neiti selosti itsevarmasti ja leikkasi samalla patonkia.
Kun erehdyin sanomaan, etten ole samanlainen halki, poikki ja pinoon -tyyppi kuin sinä rakas lapseni, alkoi uusi ryöppy astetta itsevarmemmalla äänensävyllä:
– Olisit realisti! Siihenkin voi oppia, sen kun opettelet! Mitä tuota märiset!!
Ehkä vain olen märisijä. Kun oma mieleni prosessoi asioita, se aaltoilee ja pahasti. Viikko sitten tunsin kuinka ahdistus ja alakulo tekivät taas pesää sisimpääni. En osannut tarkalleen tulkita, mikä mustan mielentilan laukaisi, mutta halusin pysähtyä ja kuunnella itseäni. Niinpä määräsin itselleni lääkkeeksi luontoa, sillä halusin elää niin kuin opetan. Olenhan neuvonut lapsianikin, että kun elämä ahdistaa niin menkää metsään. Että saa uskoa Ukko ylijumalaan, astrologiaan tai Aku Ankkaan, mutta minä uskon itseeni ja Äiti Maahan. Sieltä löydän vastaukset.
Niinpä menin viikonloppuna metsään eikä aikaakaan kun vehreät maisemat avautuivat edessäni. Pian myös sielunmaisemani sai tummien sävyjen seuraksi valoa. Kaksi päivää, useita kosken- ja ojanylityksiä, kolme mustikkasankoa ja yhden ystävän viisaat sanat myöhemmin koin valaistuneeni. Tuntui kuin olisin tullut uskoon yhden viikonlopun aikana. Ymmärsin että isän kuolemasta ja avioerosta toipuminen vie vuosia ja minulla on oikeus tuntea kaikki tunteet, vaikka ympärillä olevat käskisivät lopettamaan murehtimisen, märehtimisen ja murenemisen, päästämään irti ja katsomaan tulevaan.
Minulla on oikeus kokea häpeää, surua, ikävää, katumusta, ahdistusta, alakuloa, syyllisyyttä, epävarmuutta, hämmennystä ja pelkoa – ihan koko helvetin kirjo tunteita kaikella kattauksella. Eikö sitä juuri asioiden käsittelyllä suuntaa katsetta tulevaan? Minun ei tarvitse teeskennellä sen valmiimpaa kuin olen – ei edes uuden onnen alttarilla.
Kun sunnuntaina olin saanut lapset nukkumaan ja istuin sohvalle mieli kirkastuneena, silmiini osui tv-tasolla komeileva trollin oksennus. Muistin helmikuisen illan mielenmaisemani ja mietiskelin, mikä tekijä mahtoi laukaista niinkin vahvan tunnereaktion. Jotakin se tunne minulle yritti kertoa, ehkä olin menettänyt hallinnan tunteeni? Ainakin tunne antoi minulle rohkeutta toimia ja viedä muotoilun kukkasen maaliin asti. En tiedä kumpi oli paskempi, teos vai tunne, mutta ainakin elän tunteella. Ja elän tunteesta. Tunnen, siis elän.
Seuraavan kerran kun ahdistaa, aion ryystän trollivadista skumppaa ja toivottaa tuutin täydeltä tunteita tervetulleiksi. Ahdistuksen ja alakulon, epävarmuuden ja haikeuden. Minun päässäni ei ole vikaa, jos märehdin. Vialliseksi se tulee, jos en märehdi.
