Ystävien lapset ovat viime aikoina saaneet kissoja, koiria, yksisarvisia ja pussihousurottia. Tämän seurauksena keskimmäinen on laittanut tilaukseen oman kissan. Koska meillä on kissa jo ennestään, yksi vaihtoehto olisi kuulemma astuttaa Miisa naapurin Pasilla. Tämä on kuitenkin fyysisesti mahdotonta kahdesta syystä: 15-vuotias narttumme on steriili ja luulen, ettei pikku-Pasi ole mikään mummoonsekaantuja.
Ainoa luonteva vaihtoehto on siis uusi kissa. Mielestäni idea on huono useastakin syystä:
1. Meillä on jo kissa.
2. Tulevat asumiskuviot ovat hieman auki.
3. Eläimiin menee massia, kuluu kahisevaa ja hurahtaa hilloa. Vasta viuhahti viisisatanen eläinlääkäriin – kenellä on nykyään varaa pitää lemmikkejä??
4. Elämää ja eritteitä on tässä mökissä nähty jo tarpeeksi. Hankin vastikään vaihtelua mummokissan ruokavalioon, minkä seurauksena sain vaihtelua jokapäiväiseen siivoukseen – hinkkasin hikihatussa tunnin ajan kissan ripulia yläkerran matoilta, alakerran vinyyliltä, päiväpeitolta ja kylppärin lattialla kuivuvilta toppavaatteilta. Märkää kakkaa löytyi vielä viikon päästä työtuolilta. Tai kuivunuttahan se oli jo siinä vaiheessa ja vielä hikisempää hinkata.
5. Suurinta eläinrakkautta on olla hankkimatta yhtään eläintä!
Kun esitin perustelut keskimmäiselle, hän ihmetteli viimeistä kohtaa. Innostuin ja pidin palopuheen:
– Eläin ja lemmikki on aina orjan asemassa. Vieläkin ihmetellään natsi-Saksan toimintaa ja niitten julmuuksia, vaikka joka päivä tuotantoeläimiä pidetään ahtaissa tiloissa vankeina vailla mahdollisuutta toteuttaa itseään ja tungetaan pitkiin ja piinaaviin teuraskuljetuksiin. Ja orjan asemassa se on kissakin! Vaikka teen parhaani niin osaanko minä tyydyttää sen tarpeet ja luoda sille otolliset elinolosuhteet? Ei siltä kysytä, että onks tää kaikki okei tai onko se onnellinen?!!
Poikaystävää hymyilytti tässä vaiheessa.
– No miettiiköhän se kissa joka päivä, että onko se onnellinen.
Keskimmäinen nauroi jo ääneen.
– Ihan onnellisen näköinen on tuo sinun kissas! Kato nyt! Ihan onnelliselta näyttää, kun täällä kuljeskelee!
– Ja jos pääsee vapaaksi, tulee mielellään sisään, poikaystävä jatkoi.
Poika oli siirtynyt viereen voitelemaan patonkia ja kuunteli keskustelua mielenkiinnolla.
– Entä orpolapset Kiinassa? Niillä menee huonommin kuin kotieläimillä!
– Varmasti, mutta nyt puhutaankin eläimistä. Ne on aina ihmisten armoilla, selitin.
– Entäs hevoset, joilla ratsastat! tyttö kommentoi.
– Ei ne oo orjia, ne on ruokaa! poika korjasi.
– Niin just, ketään ei kiinnosta kärsiikö eläimet ja missä oloissa niitä pidetään. Ketään ei kiinnosta, onko lautasella kidutettua kanaa vai ei!
– Sinua kiinnostaa! poika huomautti.
– Mitä se auttaa?! Ei se riitä jos minä tiedostan! vauhkosin.
– Ja sitä paitsi, jos nyt otetaan kissa ja keskimmäinen muuttaa kotoa pois kuuden vuoden päästä, niin se olen edelleen minä, joka täällä hinkkaa paskaa!
Tytär alkoi nostaa kierroksia.
– Lapsetkin on orjia. Mekin ollaan orjia, pelkkää lapsityövoimaa! Siivoa huonees! Tyhjennä astianpesukone! Vie roskat! Sitä ja tätä vaikkei haluais! tyttö elehti teatraalisesti.
– Sillä erolla että orjat tekee jotain. Lapset ei tee vaikka kuinka käskis, huomautin.
– Parhaani teen vaan eipä taida kelvata!
– Excuse me, kuka on tänäänkin tehnyt lumityöt, ruuan ja tyhjentänyt pesukoneen?? Orja nimeltä äiti!
Palopuheesta oli mennyt muutama tunti, kun huristelimme keskimmäisen kanssa autossa. Yhtäkkiä hän osoitti aurauskeppiin kusevaa perhoskoiraa ja sen omistajaa:
– Äiti kato orjaeläin ja sen orjuuttaja!
– Ehhehhe.
– Tuokin näytti ihan onnelliselta. Ja aattele miten onnellinen meidän Miisa on, kun ei tarttee olla ulkona kylmissään, nälissään ja hammassäryssään hytisemässä. On lämmintä ja ruokaa ja kaikkea! tyttö huudahti.
Hetken päästä hän lisäsi:
– Eikä multakaan kysytty halusinko minä syntyä ja tulla just sinun kotiin asumaan!
Ensimmäinen erävoitto meni näin ollen lapselle, mutta eläin- ja orjakeskustelu jatkui parin viikon päästä.
– Äiti mie haluun kissan, capyparan ja floppan, keskimmäinen luetteli.
– Mitä ne on, jotain L.O.L.-hahmoja?
– Lemmikkejä. Näytän kuvan. Tässä on capypara.
– Jyrsijän ja sian risteytys! kommentoin.
– Mie näytän videon floppasta, poika innostui.
– Tuohan on ilves. Tai puuma! Ihan järkyttävän kokonen! Ylipainoinenkin. Sellanen sitten, sehän tästä puuttuukin.
– Joo tuo floppa on niin söpö pienenä, poika huomautti.
– Ja se ei varmaan kasva?
– Pysyy se pentuna kymmenen vuotta. Kato se on kissa.
– Kymmenen vuotta? Ja sie oot ollu biologian tunneilla? kysyin.
Ehkä meidän mummokissa ei huudakaan öisin seniiliyttään vaan kiimaansa!
– Joo ja mie haluun kebabeläimen! poika jatkoi.
– Kebabeläimen?
– Kebabeläimen. Tämmönen, tein tämmösen koulussa savesta.
– Tuohan on laama! Ja sen savityön haluun nähdä. Ja mitäs pienin haluaa?
– Mie haluun kolme kissaa, nolla koiraa ja kaksi marsua. Ja poikavauvan! Sen nimi on Eelis.
– Ei taas tätä. Ei tätä vauvapropagandaa! Eikä se voi olla Eelis, kun Maikki-tädillä on Eelis.
– Se on Eelis Kakkonen.
– Ja sen pitää olla biologinen! Ei mitään puolikasta, ei puolisiskoa eikä puoliveljeä!! huusi keskimmäinen.
– Just. Taitaa olla liian myöhäistä kahdestakin eri syystä.
– Äiti oot just hyvän ikäinen! Ja otat iskältä vaan sen siemenen!
– Ja isäs on varmaan mukana tässä suunnitelmassa. Ja mikä vika siinä puolisiskossa on?
– No haluut sä muka pitää sitä joka viikko?
– No daa, haluan, jos se on miun lapsi!
– Buahhahh, ei aina siltä tunnu! Olit meidän kanssa viis viikkoo ja huusit lattialla, että tulkaa hakee nää pois!
– Herrajumala olin kaksi viikkoa kuumeessa ja kävin 39 asteen kuumehouruissa K-marketissa, kuorin perunoita ja hain lasta hoidosta! Hyvä kun ei taju lähteny!!
– Buahhahhhah.
– Että kuka se tässä se orja on??
Lupasin lapselleni harkita toista lemmikkiä, jos tiedän missä asun, ja jos elämämme on joskus normaalia. Eli never. Ihastellaan vaan jatkossakin kebabeläimiä ruudulta.
*****
Pikkuveljeä on toivottu ennenkin: Nyt pumpataan pikkuveljeä!
