Categories
perhe teinit Yleinen

Like mother like daughter

Olin juuri päättänyt (omasta mielestäni) opettavaisen ja osallistavan oppitunnin, kun puhelin soi. Tyttäreni tiedusteli milloin saapuisin kotiin, sillä hän oli järjestänyt meille yhteistä tekemistä ja laatuaikaa. Kuinka huomaavaista!

“Meidän pitää mennä pyörittämään paali. Se kaakki on syöny kaiken heinänsä ja tuhoaa kohta koko tallin.”

Totta, hyvin aktiivinen pollemme viihdytti itseään purkamalla tallia. Saattoipa kerran repiä alas toista nurkkaa, kun perheen rakennusmies paikkasi toista. Nälän yllättäessä koni tuhosi tiluksia vielä tehokkaammin. 

“No mie tuun puol kaks.”

Tiukkaa tekisi, mutta kaikki oli mahdollista aikaoptimistille.

“Joo, ku miun pitää olla koululla puol kolme.”

Tytär: 

Kello alkoi olla jo puoli kaksi, mutta äitiä ei näkynyt. Yllättäen, eli ihan niinku aina, äiti soitti, että oli jäänyt suustaan kiinni. Mikä siinä on niin vaikeeta kävellä ulos? Sanoa, että ei vittu kiinnosta nyt sun jutut?

“Ota miulle tallitakki ja kumpparit ja mee jo eeltä. Mie ajan suoraan tallille.”

Vitutti. Miksi se saatanan kaakki ei voinut syödä paaliaan loppuun viikonloppuisin tai vapaapäivinä vaan aina silloin kun piti mennä kouluun?

Luupää mulkoili aidan yli. Ei se nälkään ollu kuolemassa. Kaverihepan omistaja oli eilen koittanut lahjoa sitä itsetekemillään porkkanasämpylöillä, että saisi loimen nätisti päälle. Mutta nirsoämmä (heppa siis) oli näyttänyt loukkaantuneena persettään, kunnes Ansku oli vienyt nuo vaaralliset leivonnaiset näkyvistä. Ilmeisesti se oli edellisessä elämässään tukehtunut sämpylään. Ja mikä hitto sillä roikku mahan alla! Jo se yhen soljen oli saanut auki loimestaan!

Laitoin soljen kiinni ja koni vaikutti vähemmän vittuuntuneelta mekkoonsa. Ei vittu! Äitin vaatteet! Olikohan se jo menny ohi?

Äiti:

Tyttö oli unohtanut vaatteet. Eipä sille mitään mahtanut. Pitäisi vaan astua mahdollisimman vähän paskaan.

 Ähisimme ja puhisimme paalin jäätyneiden kakkakikkareiden yli nälkäkuolemaa tekevälle hevoselle, joka rytmitti työskentelyämme hakkaamalla ruokakippoaan aitaan.

“Onko nuo miun lapaset?” katsoin tyttären käsiä. “Minun hyvät lapaset?”

“Voi olla, kun mä unohin ne sun huonommat lapaset Essin luo.”

Hepo jäi mussuttamaan onnellisena heinäänsä, kun hyppäsimme autoihimme. Viitoin tytärtä ajamaan edeltä. Tekstailin vielä pikaisesti kaverille ja lähdin sitten kotiin päin. Nälkä oli jäätävä, kahvintuska kihotti hikikarpaloita otsalle. 

Tytär: 

Kerkeisin ihan hyvin kouluun. Paali oli mennyt tavallista helpommin ja hepankin mieli oli parantunut, kun se oli saanut sapuskaa. 

Miten hitossa tuo auto tuli noin hassusti…? Eikö se aikonu väistää? Keskellä tietä!? Mä en pääsis yhtään enempää reunaan.. Auto nytkähti, ku rengas haukkasi hankeen. Vaikka kuinka yritin saada autoa takaisin tielle, mese jatkoi matkaansa ojassa. Lumi pöllysi ympärillä, auto tärisi ja sitten se pysähtyi.

Mie olin ojassa. Vittu.

Äiti: 

Tytär soitti.

“Vittu mie ajoin ojaan.” 

Sydän sykähti. Äänenpaino oli toteava, ehkä aavistuksen tuskastunut, mutta ei lähelläkään raivoa, jonka elämän vastoinkäymiset, kuten matikan koe tai pyykin levitys, yleensä aiheuttivat. 

“Mutta oot kunnossa?”

“Joo joo!”

Äänensävyssä alkoi väreillä tuttu ärtymys.

Se kuitenkin soitti itse, joten tokkopa tuolle oli pahasti käynyt. 

Autosta en ollut juurikaan huolissani. Sen verran monta kertaa olin itsekin ojassa ollut tai töksäytellyt hankeen ja lyhtypylväisiin, ja joka kerta mieli oli parantunut muistaessani miehen kommentin, että auto on käyttötavara.

“Joku saatanan kyrpä ajoi keskellä tietä ni väistin.” 

Vastaani ajoi musta volvo keskellä tietä ja jouduin väistämään hitusen oikealle.

“Ymmärrän…”

Tätä olimme mieheni kanssa uumoilleetkin. Tuore kortti, takaveto, ensimmäiset liukkaat kylätiellä ja teini-ikäisen itseluottamus. Pieni pyörähdys penkkaan ei haitannut, jos naarmuja sai vain itseluottamus ja etulokari.

“Mie en pääse ulos tästä autosta ku tää on niin kenallaan.”

Oliko se katollaan? Hetken näin sieluni silmin auton oven painuneena sisään ja tyttären ratin takana jumissa. Olisiko pitänyt pitää linja auki, jos se olikin vaurioitunut? Toisaalta olisi se varmaan ollut hysteerisempi.

“No koeta selvitä, mie oon kohta siinä.”

Samalla ohitin ojan, jossa edellisenä talvena olin itse odotellut pelastajia. Väistettyäni nyppylän takaa tulevaa rallivatasta, jonka ajolinja oli keskellä tietä. 

“Ootahan mie soitan nyt jonkun vetämään sen auton tielle.”

En uskonut hetkeäkään, että oma mummomönkijäni vetäisi mitään edes tasaisella tiellä.

Tytär: 

Tuulilasin takana oli pelkkää valkoista. Toisesta ikkunasta näkyi lisää valkoista, kuskin ikkunasta sentään sinistä taivasta ja kuusenlatvoja. Ei välttämättä kuitenkaan hyvä juttu. Yritin työntää ovea auki, mutta se oli yllättävän raskas ja painui väkisin kiinni. 

Pitäisi varmaan soittaa äitille. 

“Joku saatanan kyrpä ajoi keskellä tietä ni väistin.” 

“Ymmärrän…”

Syytä oli ymmärtää. Useamman kerran se oli ollu ojassa ku mä!

“Saako sitä työntämällä pois?”

“En tiiä, kun en pääse ulos tästä autosta!”

“Koitahan selvitä! Mie alan soitella hinausta.”

“Jo nyt on perkele!” työnsin ovea yläviistoon, mutta käsivarsi loppui kesken. Pitäisi varmaan avata turvavyöt. Samalla hetkellä kun lukko naksahti auki, tunsin kuinka tipahdin keskijuttua vasten. Ovi napsahti kiinni.

Äiti:

Paikalle päästyäni tytär oli selviytynyt tielle, mutta ojassa 45 asteen kulmassa kenottavasta autosta poistuminen oli epäilemättä ollut haastavaa. Onneksi traktorikuski oli juuri vapaalla ja sanonut tulevansa samoin tein. 

Jos tavallisena päivänä vastaan ajoi koulubussin lisäksi yksi auto, nyt liikenne oli triplaantunut. Tytärtä jututti pohjoisesta tuleva autoilija, itse kerroin etelän suunnasta ajavalle, että apua oli tulossa. Säilytin ystävällisen äänenpainon, vaikka nelivetomaasturilla ajelevat setämiehet pysähtyivät toteamaan, että ei heidän autoillaan vaan saanut ylös ja oli vähän kiire. No tuota, pitäisikö sitten jatkaa matkaa eikä töllistellä tien tukkona?! Pidin hyvin mahdollisena, että tyttäreni ei ollut viitsinyt käyttää itsehillintäänsä pällistelijöiden kanssa.

Tytär:

Tämä oli varmaan jo kolmas auto, joka pysähtyi. Snäppäsin ensin Olgalle kuvan autosta. Tietäispä, että miks olin myöhässä. 

“Siulla on auto ojassa.” 

Enpä ollu huomannu? Kiva ku kerroit. Miten vitun tyhmiä ihmiset on?

”Niinhän tuo on.”

“Oliko liikaa vauhtia?”

“Sillä ääliöllä, joka ajo keskellä tietä vastaan. Sun kannattas varmaan myös siirtää autos eestä…”

Ja se kemian tunti alkas ihan kohta. Pitäs vaihtaa vaatteet ja käydä tavarat! Ja millä autolla?!

“Ota miun auto ja mene, mie jään oottamaan. En varmaan peleille enää ite kerkee kuitenkaan.”

Ihmeellistä uhrautumista äitiltä. Miun koulu meni sen pelien edelle…

Äiti:

Tyttärellä oli kiire kouluun, joten annoin hänelle oman autoni ja lupasin jäädä odottamaan apua. Ehtisi se toisenkin kerran harjoitella tämän osion.

Odotellessani apuvoimia etsin ja sulattelin mersusta hinauskoukkujen paikat. En osannut ajatella kummasta suunnasta auto olisi helpompi vetää ylös, joten etsin molemmat. Umpijäässä kumpainenkin, mutta lämpimällä kosketuksella eli kahdella napakalla potkulla räppänät aukenivat. Pitäisi varmaan näyttää nämä myös neidille. Ihan tulevaisuutta varten.

Kerroin myös kahdelle pysähtyneelle autolle, että apua oli tulossa. Kiitos, kun pysähdyitte. Samalla pohdin, että tytär oli melkoisesti velkaa, koska kaikki luulivat minun ajaneen ojaan. Vaikka tokkopa sillä oli väliä. Mahdollisesti jo ensi viikolla se olisin minä. 

Sitten puhelin soi. 

“Äiti, mie otin vahingossa ne auton avaimet mukaan.”

Voi hyvänen aika! Yllättäen en hermostunut lainkaan.

“No jospa toisit ne nyt sitten tänne takasi. Ja aja varovasti.”

Traktori saapui ja traktorin perässä tytär avaimineen. 

“Aja vaan siitä ohi”, traktorikuski virnisti tytölle, joka empien katsoi tietä, jonka toisella kaistalla jäätävän kokoinen Valmetti seisoi.

“Vedetään pois, jos menee ojaan.”

Tytär:

En myöhästyisi kuin ihan vähän. Tietysti läppärin laturi oli hukassa, mutta ehkä se jaksas sen tunnin. Syödä en ehtisi, mutta jos äitillä olis autossa joku patukka. Tungin tavarat kassiin ja kaivoin toppatakin taskusta puhelinta. Puhelimen lisäksi taskussa oli jotain muuta. Ei vittu. Näpyttelin äitin numeron. 

“Äiti, mie otin vahingossa ne mersun avaimet!”

“No voi vittu! Tuo ne heti takasi! Se traktori on kohta täällä!”

“Joo joo!”

Kotiristeyksessä näin miten Kalle ajoi ohi. Yritin saada sen huomion, että oisi napannut ne avaimet, mutta eihän se mitään nähnyt. Ajelin sitten sen perässä takaisin. 

Äiti näytti vähä ärsyyntyneeltä, ku se kipitti hakemaan avaimia. Itehän se tarjoutu! Ei kai se miun vika ollu, jos unohin…

Äiti: 

Vaikka olin koukunpaikat kaivanut esiin autosta, itse koukkuja tai hinausköyttä en ollut muistanut etsiä. Tosin en olisi niitä esiin saanutkaan, sillä myös takakontin lattialuukku oli umpijäässä vesikanisterikatastrofin jäljiltä. Mutta onneksi oli apua, traktorikuski kaivoi metrin mittaisen jakoavaimen traktorista ja kalautti pari kertaa, jäänsirpaleet sinkoilivat sinne tänne ja kansi tärähti auki. 

“Kestääkö tämä liina muka?” kuski nosteli koukkua ja hihnaa, jonka olin saanut naapurilta lahjaksi jokunen vuosi eli noin kymmenen vuotta sitten, kun tämä oli kolmatta kertaa hinannut minut tielle kahden viikon aikana.

“On se ainakin ennen kestänyt.”

Säätäessämme koukkuja kiinni, kaksi autoa ohitti ja tarkasti tilanteen. Toinen kysyi kaipasimmeko apua, toinen ohitti naureskellen meidät. Kumpikin tuttuja, joten kuittailua tulisi varmasti jossain vaiheessa. 

Kuski viritteli narut ja liinat. Itse pujahdin kuskinpenkille. Auton luonnoton kulma teki oven avaamisesta vaikeampaa kuin normaalisti. Sen sijaan penkille pyörähtäminen kävi liiankin helposti. Painovoima pyrki vetämään pyllyni suoraan apukuskin paikalle, mutta onneksi vaihdekeppi pysäytti vapaapudotukseni. Muutamaa päivää myöhemmin esittelin reittäni pukkarissa ja pohdin, mistä jäätävä mustelma oli tullut. 

Valmetti vetäisi autoni näpsäkästi keskelle tietä. Taakse oli kertynyt jo jonoa eli kaksi autoa. Kohta pääsisin kotiin. Toivoin, että traktorikuski tajuaisi tulla irrottamaan liinat, sillä käsijarru oli käyttökiellossa talvikuukausina. Jono takanani kasvoi hevosella. Alkoi kuumottaa, mutta traktorikuski ei hätääntynyt moisesta vaan käveli rauhassa autoni luo ja avasi oven.

“Tiiätkö, et sie tällä kyllä kottiin aja. Tuupa kato.”

Voi vittu. Kyllä minä aina ennen olin kotiin selvinnyt, vaikka olin ojan pohjista ottanut vauhtia. 

Oikea rengas roikkui kurjana asennossa, josta jopa minä pystyin päättelemään, että autolla ei edes nilkutettaisi minnekään.

“Alatukivarsi saattaapi olla paskana.”

“Voiko tän vetää nyt jonneki tästä, ku ei tää tähän keskelle tietäkään voi jäädä!”


Tuskanhiki alko nousta kainaloihin pakkasesta huolimatta. Lähellä oli metsäautotie, johon auton voisi hylätä tällä erää.

“Omalla vastuulla.”

Ja sitten hinattiin. Ystävällisesti traktorimies veti auton sen verran sivuun, että jono pääsi purkautumaan, mikä hitusen lievitti tuskastumistani. Linkutimme eteenpäin. Rengas, tukivarsi tai mikälie osa vinkui ja kiljui. Traktorimies nosti kauhan ylös ja auton eturenkaat nousivat maasta. 

Liina kiristyi. Se vinkaisi. Naps. Poikki. 

Ilmeisesti hinausköysissäkin oli parasta ennen päiväys.

Traktorimies nousi kyydistä ja sitoi liinan uudelleen. 

Liina kiristyi jälleen ja renkaat nousivat maasta. Matka risteykseen oli pitkä. Liian pitkä. Läpi verenkohinan korvissani kuulin kuinka liina kitisi sinkeällä.

“Elä mee poikki. Elä mee poikki…”

Mutta liina ei välittänyt rukouksistani, vaan katkesi toisen kerran. Traktorimies  kävi virittelemässä liinat uudelleen. Itse istuin autossa, josta en uskaltanut nousta, koska käsijarru, mutta ennen kaikkea en halunnut kenenkään todistavan nöyryytystäni. Toki kyllä ne ajopelini tunnistivat. Elämäni pätevänä ja vakavasti otettavana autoilijana välähti silmissäni.

Mutta ei kahta ilman kolmatta. Vielä kerran liina räpsähti rikki. 150 metrin matka ei ollut koskaan ollut näin pitkä. Ei edes silloin, kun oli kolmen nälkäisen alle kouluikäisen kanssa Prisman ryysiksessä.

Kun auto vihdoin oli parkissa, huokaisin. 

“Saisko vielä kyydin kotiin?”

Kiipesin traktoriin. Kotiin ei ollut onneksi matkaa kuin muutama kilometri. 

“Ei täällä tavallisesti näin paljon liikennettä ole.”

“Ei “

“Ei, mutta heti kun sattuu jotain…”

“Ja nyt ne kaikki luulee, että se olin minä.”

“Olisit voinu olla.”

Traktorin jyrytessä kotiin päin alkoi tilanteen vakavuus selkeytyä. Pihamaassahan seisoi viisi autoa, mutta kuinka monta oli ajokunnossa? Yhdessä siis oli alatukivarsi rikki (ja vanne solmussa), toinen oli kolhittu parkkipaikalla ja menossa korjaamolle, kolmas odotti varaosia, neljäs oli myyty, mutta viides oli mahdollisesti ajokuntoinen. Lähiviikkojen logistiikka alkoi ahdistaa. Samoin pankkitilin saldo.

Olimme jo kotiristeyksessä, kun vastaan tuli tuttu auto, kylän mies. Molemmat tervehdimme.

“No, nyt se Tomppa miettii, että kenen kanssa mie täällä ajelen”, kuski naurahti. 

“Laitettiin juorut liikkeelle.”

“Treffit meni pilalle, ku piti autoa hinata.”

Puhelimeen kilahti viesti tyttäreltä. 

Tytär:

Vesa tasasi reaktioyhtälöitä taululla. Sitten alkoi naurattaa. Oli pakko näpyttää äitille viesti, ei se Vesa huomannu ku se selitti niin innoissaan.

“Äiti, mie tajusin just, että kaikki luulee nyt, että sie ajoit ojaan! [kuusi itkunauruhymiötä]”

Categories
juhlapyhät kaaos matkailu perhe teinit

Kohtalon uhma ja katastrofin kutsu – sukujuhlat

“Blogia pitäis päivittää, mutta ei miulla ole mitään kerrottavaa”, tuumin Tinskulle. Tinsku kehotti pohtimaan vanhenemista, mutta en halunnut ajatella koko asiaa. Kuinka ollakaan muusani Kohtalo ja Katastrofi olivat luonnollisesti kuulolla.

Pitkinä pääsiäispyhinä oli tarkoitus lähteä koko perheen voimin nuuskuttelemaan suvun pienimmäistä. Suunnitelmia tehtiin pitkään, muttei lainkaan tehokkaasti. Keskiviikkona oli vielä epäselvää, kuka tulisi ruokkimaan eläintarhaamme. Pojalle oli terotettu sen seitsemänkymmentä kertaa, että lauantaina olisi oltava Pohjanmaalla ja kotiin saisi ajella sunnuntaina. Koska perhekuntamme on alkanut laajentua, täytyi matka taittaa kahdella autolla. Saatoin siis antaa introverteille teineilleni mahdollisuuden minimoida sukulaisten ja pienten serkkujen energisen seuran. Itse ajelisimme pienimmäisen kanssa jo perjantaina, jotta voisin jeesata siskoani valmisteluissa. 

Torstaina mieheni aikoi vaihtaa kesäkumit johtotähteeni. Tarjosin poikaa apuvoimaksi, sillä itselläni oli miljoona hommaa ennen lähtöä. Keskimmäiselle oli tullut luvattua hevosen juoksutusta ennen kuin hän paistaisi pikkuleivät. Olin itse sekoittanut edellisiltana taikinan ja värjännytkin sen söpön vaaleanpunaiseksi. Lisäksi kissanvessat piti vaihtaa, taikoa päivällistä, pakata ja pestä kalsareita, koska mies suhasi pitkin kyliä kommandona. Ja pikasiivota, jotta kissanvahdin uskaltaisi laskea sisään. Ja siis se kissanvahti piti vielä hommata. 

Mies ei apua tarvinnut. Itse kiljahtelin kakaroilleni, että olisi äärimmäisen mukavaa, jos joku viitsisi vaikka sen pyykin levittää tai laittaa ruuan, että kyllä, ruokaa piti laittaa useammin kuin kerran viikossa.  

Kolme tuntia myöhemmin mies laahusti kotiin ja totesi, että oli yliarvioinut voimansa. Kuumemittari kipusi 39 asteeseen ja ukko sammui samointein sohvalle. Kaljaakaan ei ollut illaksi ostanut. Kipeä se oli.

“Miun pitää saada piilarinesteet”, tytär huomautti. Aivan. Kello oli varttia vaille viisi. Jos oikein noheva olisin, ehtisin vielä jonnekin optikkoliikkeeseen ja ennättäisin vielä pallon peluuseen. Muuten tulisi yli viikon tauko tuosta jumalallisesta lajista, vaikka omakin olo oli vähän hutera. Ainakin sen verran sekava kuva päivän opetustunneista oli itselle jäänyt. Epäilemättä opiskelijat eivät huomanneet eroa.

“Särkylääkettä…” sohvalta kuiskattiin. Apteekkiin siis.

Miestä oli turha vaivata, se ei kyennyt kauppaan eikä sukuloimaan. Kissavahtikriisi oli ainakin selätetty.

Pienimmäinen lupasi lähteä mukaan. Puolitoista kilometriä edettyämme punainen teksti kojetaulussa osui silmiini. Check tyre pressures. Punaisena. Jep. Vilkku oikealle ja jarru pohjaan. Ei vittu saatana, mikä dejavu. Ja kyllä, eturengas lepäsi vanteellaan. Vilkaisin kelloon. Ei olisi toivoakaan ehtiä piilarikauppaan, mutta pelaamaan ehkä hikiseen. Kurkkasin takakonttiin, vararengasta ei luonnollisestikaan ollut. Soitin pojalle, joka ei vastannut. Oli pakko soittaa miehelle.

“Siellä on se renkaanpaikkausvaahto”, mies huokaili voimattomana. 

“Okei. Mutta pitääkö tää vaihtaa, kun tää on ihan tyhjä?” En luottanut siihen, että jokin vaahto saisi renkaan pyöristymään sen verran, että sillä uskaltaisi ajaa metriäkään. En kyllä luottanut siihenkään, että onnistuisin saamaan vaahdon renkaan sisään. 

“Mie tuun”, mies hönkäisi.

Käskin kuopuksen virittelemään varoituskolmion vähän kauemmaksi, vaikka matka oli loppunut sopivasti keskelle suoraa. Mäkiä ja mutkia olisi ollut kyllä tarjolla. Tulipahan aloitettua kouluttaminen, vaikka kuopushan se oli joka hätävilkutkin oli autostani löytänyt. 

Odotimme. Odotimme. Odotimme. 

Sitten loppui kärsivällisyys ja päätin kokeilla suhuuttaa paikka-aineen joko renkaaseen tai vanteen väliin. Ohjeet pullon kyljessä olivat idioottivarmat. Toki tytär neuvoi kuinka pullosta poistettiin suojakorkki. Venttiilin suojakorkin tajusin itsekin poistaa. Suhina renkaasta ei luvannut hyvää. Tungin letkun venttiiliin ja toivoin parasta. Sihinä ei vaimennut. Koetin painaa korkkia, mutta puolimallinen peukaloni ei saanut tarpeeksi voimaa aikaan. Painoin pullon reittä vasten ja painoin kaksin käsin. Letkua pitkin alkoi liikkua valkoista vaahtoa, hitaasti ja yhä hitaammin, kunnes liike näytti lakanneen. Suhina muuttui tasaisemmaksi. Ja kyllä… hitaasti rengas nousi maasta. En voinut uskoa, että pieni pullo vaahtoa saisi renkaan ajokykyiseksi. Tiirasin tietä, mutta ritariani ei vieläkään näkynyt. Hitto. Käynnistin auton ja punainen teksti oli muuttunut oranssiksi. Sillä uskalsi siis ajaa. Peruutin lähimmälle pistolle ja käännyin takaisin kotiin. 

Samaan aikaan toisaalla kuumehoureinen mieheni oli koettanut turhaan etsiä esikoista ja raahustanut sitten ulkovarastolle etsimään tunkkia. Tunkkia etsiessään hän oli muistanut, että sopivan kokoinen rengasavain oli lainassa naapurissa. Naapuriin ajaessa hän oli muistanut, että rengasavain samoin kuin tunkkikin olivat turhia, sillä autooni ei ollut olemassakaan vararengasta. Talvirenkaatkin olivat jääneet hallille. No, kaipa sitä jotain osaisi tehdä. Olihan siellä sitä vaahtoakin. 

Kotiristeyksessä näin mieheni auton lähestyvän vastakkaisesta suunnasta.

“Sanoinhan mie sille, että Pihlajamäestä eteenpäin enkä Mukulamäeltä?” varmistin tyttäreltä, joka nyökytteli varovaisesti. 

Mies hyppäsi autosta kalpeana.

“Sanoinko mie siulle, että Pihlajamäellä?”

“Sanoit, mutta mie lähin silti töihin päin ajamaan. Ennätin mie ajella, ennen ku tajusin. Mutta hirmusen hyvä juttu, että näin teijät, mie olisin muuten ajanu Enoon asti.”

Joku olisi voinut todeta, että tämä oli kohtalon merkki, ei kannattaisi lähteä minnekään. Mutta koskapa olen kohtalon vinkkejä kuunnellut? Sen lisäksi ei hirveästi kiinnostanut seurata keskimmäisen kiukkuista keksinpaistoa, joten otin miehen auton ja jätin perheen miehet selvittelemään renkaan sielunelämää. 

Pelit olivat paskat. Ei jaksanut juosta, vielä vähemmän hypätä. Vitutti. Vitutusta lisäsi se, että tytär viestitti, että tekemässäni taikinassa oli vikaa ja hän oli varuilta vielä polttanut ensimmäisen pikkuleipäpellillisen. Seuraava erä ei sujunut sen paremmin. Vitutusta lievensi kuitenkin se, että esikoinen oli käynyt lääkkeet isälleen. 

Pinkkiä piti olla…

Perjantaiaamu valkeni epätodellisena. Väsytti ja kiukutti. Tarkkaa aikaa ei kukaan ollut määrittänyt, joten lapsetkin retkottivat sängyissään. Poika kömpi ensimmäisenä kammiostaan. 

“Ja sitten ei pysähytä kertaakaan, vaan ajetaan suoraan.”

“Rakas, siulla on neljä naista kyydissä, siun on ruokittava ne”, mies opasti sohvalta. Poika näytti kärsivältä. 

Kahdeksalta herättelin loputkin lapsista. Poika oli palannut sänkyynsä, koska meitä sai aina odottaa. 

Yhdeksältä huhuilimme, että kuskikin voisi kammeta pihamaalle. Auton takakontti oli täynnä, mutta kaikki oli mukana. Poikakin tunki muovipussiin sullomansa puhtaan vaatekerran konttiin.

“Tästähän toki puuttuu vielä se kakku ja Miisan kamat.”

“Joko Miisa on valmis?” 

“Mie sille sanoin, että lähetään joskus puoliltapäivin.”

“No pitää meijän silti nyt lähteä…”

“Miks?”

“Piilarinestettä, mummon luota sen kamoja ja sitten Motonetiltä renkaanpaikkausainetta”, luettelin. “Ja siun autoon tuulilasinpesunestettä.”

Emme olleet sekuntiakaan liian ajoissa Miisan luona. Motonetillä oli mennyt hetkinen, kun olin jäänyt suustani kiinni entisen opiskelijan kanssa. 

Pohjanmaalla poika ilmoitti, ettei koskaan enää matkustaisi meidän kanssamme tyttökaverin pihaa pidemmälle. Ajo-ohjeita (täysin päteviä ja tarpeellisia) tuli vierestä ja takaa, pieninkin kuittaili asiantuntevasti kaistanvaihdosta. Pysähdyksiä oli tasan kaksi: ruokatauko ja kuskin oma kusitauko. Perillä selvisi myös syy siskon kiukkuiluun, mittari näytti 40 astetta.

PS. Kannattaa olla tarkkana tuulilasipesunesteen kanssa. Samanväristä vaahtopesuainetta on myynnissä samanlaisessa kanisterissa.

PPS. Tätä kirjoittaessa kurkkua kaivertaa siihen malliin, että voisi olla parempi tehdä sijaiselle suunnitelmia eikä päivittää blogia…

Categories
Yleinen

Kuka pelkää kaljamaa tai katsastusmiestä?

Iljanne, kaljama, pääkallokeli. Kaikki nämä tarkoittavat osapuilleen sitä, että varovaisesti siellä liikenteessä.

Luistellaanko?

Eräs lapsistani ei ole vuosiin suostunut lähtemään äidin kyydissä kouluun, koska hän sai ensimmäisenä koulupäivänään traumat myöhästymisestä. Siihen tarvittiin pari vauvan rykäisemää niskapaskaa ja vanha Volvo, joka ei halunnut käynnistyä. Mutta sen koommin lapseni ei ole myöhästynyt mistään eikä juuri kysellyt kyytiä, koska ”äitiin ei voi luottaa”.

Männä viikolla lapseni päätti tehdä poikkeuksen ja hypätä aamulla kyytiini, koska oli niin liukasta. Liekö asiaan vaikuttanut mummon tekstiviesti:

“Nyt on vielä pääkallompi keli kuin eilen! Varokeehan!”

Ehdimme ajaa kolmesataa metriä pihasta, kun Volvo alkoi heittelehtiä syvissä urissa. Pian auto lähti täysin käsistä ja tunsin itseni sivustakatsojaksi. Pyörimme muutaman kerran peilijäisellä tiellä ympyrää ja törmäsimme etupuskuri edellä suoraan syvälle penkkaan. Säikähdyksestä selvittyäni yritin peruuttaa ja oikaista poikittain tiellä lojuvaa autoani, mutta rengas suti tyhjää eikä kottero suostunut liikkumaan eteen eikä taakse.

– Voi vittu!!!!! hakkasin rattia.

Pienin lapseni istui hiljaisena takapenkillä ja toinen vaitonaisena etupenkillä. Ikkunasta näin kuinka perässä ajava auto aloitti pyörimisen samassa kohdassa, jossa olin itsekin lähtenyt luisuun, mutta sai luojan kiitos pidettyä koslansa kaukana.

Nousin autosta ja aloin raivoissani potkia lunta renkaan ympäriltä.

– Ei tartte auttaa! huusin ohiajaville autoille.

Kotvasen kuluttua paikalle pysähtyi avulias tutunnäköinen pappa. Hän katseli hetken touhuani ja totesi:

– Ei lähe ilman lapiota. Lapio pitää olla.

Aukaisin varuilta takakontin. Todennäköisyys lapion löytymiseen oli pieni, mutta you never know!

Kaikki, mitä kontista hyppäsi silmille, oli kestokassi, varalaukku, toppatakki, muovilaatikko täynnä glitteriä, teippiä ja nappeja, pussi pullollaan vanhaksi menneitä lääkkeitä kissan opiaateista vaginavoiteeseen ja kaksi irtopäätä. Minkä helvetin takia irtopäät lojuivat nyt Volvon takakontissa kun vasta löysin ne kuplastani? Paiskasin äkkiä luukun kiinni, ettei pappa saisi traumoja.

– Ei ole lapiota ei.

Tällä välin kouluun kiirehtivä lapseni oli siirtynyt penkalle polvilleen ja alkanut ulista kuin Ulvova mylläri:

– Minä myöhästyn!!! Byääää. Miks mie lähin, en ikinä enää lähe sinun kyytiin!! Minä myöhästyn!!! Byääää!!

Olin hämmentynyt.

– Vittu sinun myöhästyminen on minun murheistani pienin tällä hetkellä!! Näätkö että ollaan poikittain penkassa vastaantulevien kaistalla hätävilkut päällä!!! Voit kävellä jos ei kelpaa! huusin ja potkin lunta vimmoissani.

– En kävele, myöhästyn!!!!

– Sen teet joka tapauksessa! Auta äläkä huuda!!

Tässä vaiheessa pappa osoitteli sormellaan viereisen kadun suuntaan.

– Minäpä käyn lainaamassa lapion Tamaralta.

Tamaralta? Pian hän kaasutti pirsillään pois ja jäin luomaan lunta yksikseni.

Seuraavaksi paikalle pysähtyi komea ja nuori, ehkä noin 25-vuotias hymyileväkasvoinen mies, huomiovaatteet päällä ja mainospipo päässä (kaikkea sitä ehtiikin hädän hetkellä rekisteröidä). Hän hyppäsi ihanan määrätietoisin ja salskein ottein ratin taakse ottamaan tilannetta haltuun, mutta Volvo suti tyhjää. Samassa alkoi vituttaa – luuliko se, etten naisena ollut yrittänyt tai osannut kaasua painaa?

Pian kaivoimme yhdessä lunta paljain käsin renkaan ympäriltä ja sisältä ja etupuskurin alta kuin kettuterrierit konsanaan. Samassa papan pirssi lipui takaisin tapahtumapaikalle ja katselin kauhuissani, kuinka hän liukasteli luoksemme kumppareissaan -tyhjin käsin. Tarina ei kerro miten Tamaran lapiolle kävi. Aloin miettiä mikä papan ja Tamaran suhde oikein oli laatuaan vai eikö Tamara omistanut lapiota lainkaan, mikä olisi aika kummallista näillä leveysasteilla (kaikkea sitä ehtiikin hädän hetkellä pähkäillä).

Nuori mies hyppäsi ratin taakse ja minä aloin työntää papan avustuksella.

– Onko tässä vakuutukset kunnossa? nuori mies huuteli auton sisältä.

– On…!

Näin silmissäni kuinka Volvo lipuisi nuoren miehen menopeliin kiinni, mutta onneksi en erottanut oliko kyseessä miljoonamersu vai peltopeugeot. Huhu kertoo, että jotkut eivät erota naakkaa lokista, joten sinänsä ihan normaalia jos menee kulkupelit sekaisin (kaikkea sitä ehtiikin hädän hetkellä kelata).

Aloin työntää kaikilla voimillani ja tunsin kuinka Volvo alkoi irrota kahleistaan tien päälle. Perkale, puolentoista vuoden punnertaminen ja penkkaaminen oli alkanut tuottaa tulosta! Ensi viikolla lisäisin taas painoja – pitäisikö ottaa kovempi tavoite keväälle?

Aloin kiitellä vuolaasti apuun syöksyneitä, minkä seurauksena katselin kauhuissani, kun nuori mies ei katsonut eteensä, vaan veti rähmälleen oman autonsa eteen. Papalta oli pakko tiedustella, oliko hän meidän kaukaisempi mökkinaapuri. Tämän seurauksena jäimme suustamme kiinni, vaikka Volvo oli vastaantulevien kaistalla keula tulosuuntaan päin ja autoletka ei hämmentyneenä uskaltanut ohittaa meitä. Tyttökin ulisi autossa.

– Oletkos sinä Tapanin tyttö? Tämäpä sattui.

Tunnustin olevani.  

Loppumatka kouluun ja päiväkotiin oli hiljainen – pienin istui kalpeana ja hiljaa takapenkillä ja toinen murjotti. Hyvänpäiväntoivotukset sain onneksi osakseni koulun pihassa ennen kuin ovi paiskautui kiinni:

– Aina sama juttu!!! Minä myöhästyin!!! Olis pitäny arvata!!!! Byääää!

Meni pari viikkoa tapahtuneesta, kun huomasin ajavani katsastamattomalla autolla. Kun töissä puhuin asiasta ääneen, sain kullanarvoisia neuvoja:

– Poliisit ottaa sulta kilvet pois.

– Jos ajat kolarin, niin ei välttis menee vakuutukseen.

– Minä ajoin kerran kymmenen kuukautta enkä jääny kiinni.

– Yksi tuttu ajoi vuosikymmenet katsastamattomalla autolla ennen kuin yksi kaunis päivä poliisi otti kilvet ja antoi sakot. Mies oli selittänyt säästäneensä pitkän pennin ja jääneensä hurjasti voitolle sakkojen jälkeen.

Kerroin itse vielä hurjemman jutun elävästä elämästäni.

– Niin, kerran tuli ajettua rekisteröimättömällä ajoneuvolla ylinopeutta kameraan, sakko oli 1500 euroa ja 150 euroa ylinopeudesta päälle. Onneksi isi maksoi. Paitsi ei niitä ylinopeussakkoja.

Miesystävä oli kanssani täysin uuden tilanteen edessä ja pudisteli päätään.

– Entä jos katsastus on myöhässä eikä auto mene leimasta läpi?

– Tietysti menee, Volvossa ei ole mitään vikaa. Ja jos ei mene läpi niin sitten saapi lapun, jonka turvin voi ajella korjaamolle ja toisen lapun, jolla pääsee takaisin katsastusasemalle, selitin asiantuntevasti.

– Tunnut tietävän näistä asioista kaiken, mulla ei koskaan elämässäni ole ollut tämmösiä tilanteita.

– Welcome to my life! Jotain kiksejä siitä saa kun elää vähän reunalla.

Maanantaina töiden jälkeen katsoin kuitenkin parhaaksi syöksyä katsastusasemalle, sillä rajansa jännitykselläkin.

Koulun pihassa ajattelin tehdä pikasiivouksen autolleni, jottei katsastusmies saisi traumoja työstään. Päätin siirtää takapenkillä lojuvat rojut takakonttiin. Sisältö yllätti tälläkin kertaa: huovutusvillaa sen seitsemässä eri värissä, neljä kiloa savea, haisevat treenivaatteet, pari kestokassia ja mappia. Enemmän yllätyin kuitenkin apukuskin penkin alta löytyneestä löydöksestä:

Katsastusmies oli lähellä sotkeutua etelän hedelmään.

Saavuin katsastusasemalla varttia vaille neljä. Odotin tovin kassalla kunnes palvelemaan saapui väsyneen mutta tutunnäköinen katsastusmies.

– Vieläkö ehditte katsastaa auton?

– Onhan tuo vähän myöhässä. Kaikki ajat on kyllä varattuja, mies puhalteli kelloa katsoen, pläräsi auton rekisteröintitodistusta ja siirsi sitten katseensa minuun.

– Oletkos sinä Tapanin tyttö?

Tunnustin olevani.

– Minäpä otan Volvon saman tien.

En tiennyt kumpi lämmitti enemmän – reunalla eläminen vai palvelun saaminen tiskin alta.

Isi näköjään huolehtii tyttärestään – myös maan päällä niin kuin taivaissa.

*********

Trauma lapseni myöhästymisestä on luettavissa täältä: Etelän hedelmä ja muita arkisia elämyksiä Jostain kumman syystä ystävämme banaani seikkailee sielläkin roolissa jos toisessa…

Categories
matkailu teinit Yleinen ystävyys

En mä pakkasta pelkää, mutta ehkä vähän Ikeaa

Se on kevät! Aurinko paljastaa ikkunoihin kertyneet kuonat ja hupenevan hangen alta löytyvät koirankasat. Siitepölyaikakin lähenee! Onkin hyvä muistella rapsakkaa joulun jälkeistä pakkasjaksoa. Sitä, johon tulevaisuuden historioitsijat viittaavat keskisuurena jääkautena.

Tämä kohtalainen jääkausi sattui kuitenkin päällekkäin Paulan ja esikoistytärtemme perinteisen Matkus-reissun kanssa. (Viime vuonna olimme sattumalta törmänneet joululomalla Ikean rappusissa ja siitähän se ajatus sitten lähti.) Lähimmäisemme kokivat tarpeelliseksi ilmaista huolensa. Oli silkkaa tyhmyyttä ja idiotismia lähteä yli 30 asteen pakkasessa 13 peninkulman päähän! Paulan anoppi oli useampaan otteeseen pyytänyt poikaansa vetoamaan meihin, ettemme lähtisi. 

Mutta puolisomme tunsivat meidät paremmin.

“Lähettehän te kuitenkin. Ihan sama mitä teille sanoo. Mutta hakemaan en tule.”

Oma mieheni tuumi lohdullisesti, että valtatie oli sen verran hyvin liikennöity, että apua saisimme varmasti. 

Pete oli kahvikupin kanssa vastassa, kun vaapuin toppavaatteissa Paulan eteiseen. Vaikka silloin tällöin valintani ovat outoja, havainnointikyky heikohkoa ja logiikka luonnotonta, luonnonvoimiin suhtauduin kunnioituksella. Pakkasin päälle kolme väli- ja kaksi toppakerrastoa, jos vaikka auto sattuisikin hyytymään. 

“Sinä se et kuole tien varteen. Noista muista en tiiä.”

“Ei kukaan kuole!” Paula hehkutti ja viittoili eteisen lattialla olevia untuvamakuupusseja. Kurtistin kulmiani. Miksi Paula oli pakannut Petelle makuupusseja? Ei sitä nyt taivasalle oltu ajamassa tyttöjen illan tieltä. Vienosti vain vinkattiin, että olisi hirmuhyvä idea ottaa taapero ja suunnata vanhempien luo juuri tänä iltana. 

“Pysytään lämpimänä, jos auto leviää”, Paula kehuskeli. “Alunperin sottailin, että otan halkoja mukaan, että saadaan tehdä nuotio tien varteen. Mutta en minä niitä halkoja sitten kehannut pakata.”

Näin sieluni silmin nuotion motarin varteen hyytyneen Audin vieressä. Kyllä. Ehkä se oli aavistuksen liian extremeä jopa omaan makuun. 

Makuupussien lisäksi pakkasimme takakonttiin kolme kassia toppavaatteita. Teinien mielestä oli täysin turhaa pukea toppahousuja autoon, joka olisi lämmin.

“Se ei ole lämmin, kun hyytyy Outokummun risteykseen.”

“Missä siun pipo!? Hanskat?! Täällä on kolkytäviis pakkasta!”

“Elä huua. Tuolla ne on kontissa!”

“Ei ne siellä juurikaan lämmitä!”

Toki teinit olivat oikeassa ja Kallansilloilla jouduin riisumaan hiestyneen pipon ja lapaset.

***

Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen Paula huokaisi helpotuksesta, sillä Audin näytöissä alkoi tapahtua liikettä. Pete oli ohjeistanut tarkkailemaan moottorin lämpötilaa. Se, miten meidän tulisi toimia epänormaalissa lämpötilan muutoksissa, oli jäänyt epäselväksi. Mutta nyt tarkkailu ainakin onnistui! Bensamittari ja ulkolämpötila laskivat samaa tahtia. 

Tunsin oloni aavistuksen stressaantuneeksi. Polttoaineen merkkivalolle olin jo liki immuuni, mutta vasta eilen olin ymmärtänyt, että polttoaineilla todella oli pakkasrajansa. 20 vuotta uskonut, että polttoainepumpuihin ilmestyvä teksti “talvilaatu” ja minimilämpötilat olivat vain mainoskikkoja, kuten tiedostavaan kuluttajaan vetoava luomusora.

“Tiedätkö, tämä ei välttämättä ollu hirmu hyvä idea”, tuumin Paulalle. 

“Ei varmaankaan. Miinus 33.”

“Siis ei tän sään takia, mutta ku tilikin on kohta pakkasella. Miulla ei ole ku neljäkymppiä ja tilipäivään on toista viikkoa.”

“Joo, miunkin piti säästötililtä ottaa! Pete ihmetteli, miks lähteä ostoksille, kun ei ole rahaa.”

“Sama! Mutta lasketaan kai ne rahaksi ne säästötilin rahatkin.”

“Onneks muillaki on rahat loppu. Mie luulin, että oon ainut, jolla ei oo rahaa.”

“Niin mieki luulin, kun ihan ihme suunnitelmia kaikilla lomalle.”

“Joo, saa laittaa miullekin sieltä rahaa”, tyttäreni huikkasi takapenkiltä. “Millakin saa Paulalta.”

“Saa vai?”

“Joo, sie lupasit, jos saan kympin ruotsista!”

“Härregud, miten typerä voi ihminen olla!”

E63:lle kääntyessämme puhelimeni alkoi soida. Pete. Mitä se miulle soitteli?

“Ku ei sitä rouvaa saa kiinni.”

“No ei saa, ku se ajaa.”

“Eikös teidän pitäs olla jo perillä? Lähitte jo kolme tuntia sitten.”

“No tuli tässä pari muuttujaa.”

Päätin olla kertaamatta oksennustauon yksityiskohtia Paulan kuullen, koska Paulan vatsa oli hyvin empaattinen kanssamatkustajien matkapahoinvoinnille. Tai tarinoille matkapahoinvoinnista.

“Voisitko sanoa sille, että ilmottaa, kun saatte auton parkkiin.”

“Javisst.”

Matka parkkipaikalta Matkukseen oli pitkä ja hyytävä. Onneksi olin pukeutunut lämpimästi, teinit olisivat jähmettyneet paikoilleen, mikäli parkkipaikka olisi löytynyt yhtään kauempaa. 

“Nyt mennään eka vessaan, että saadaan synkronoitua rakot”, Paula tuumasi ja vilkaisi minua vakavasti. “Ja sitten sie heität pari kerrosta vaatetta pois. Ehkä tarkenet sisällä.”

Paula saattoi olla oikeassa, sillä hiki alkoi norua jo selkää pitkin.

“Ja sitten mennään syömään. Tytöt…Tytöt?”

Tyttöjä ei näkynyt enää missään. 

Lihapullien jälkeen liukuportaissa Paula muisti soittaa Petelle, että olimme turvallisesti kohteessa.

Shoppailu ei ole minun juttuni, mutta koska nyt ostoslistallani olivat tarpeelliset sukkahousut erikoistilaisuutta varten, suunnistin Paulan suosittelemiin liikkeisiin.

Kaupasta ei löytynyt sukkahousuja, mutta mukaani tarttui täysin käsittämätön jakku, joka mahdollisesti sopi juhlamekkoni kaveriksi. Koska en kulutuseettisistä syistä voinut ostaa kaupan kassia, puin jakun vaatteitteni päälle. Melkoisen lämmin, eikä juurikaan sopinut verkkareiden kanssa. 

Vastaan kävelevät teinitytöt näyttivät kovin tutuilta, mutta eivät kuitenkaan tervehtineet. Loivat katseensa maahan ja kiristivät tahtia. 

Seuraavaksi löysin itseni Paulan pakottamana halpiskaupassa, jonne olin omia lapsia kieltänyt menemästä kulutuseettisistä syistä. Niistä samoista, joiden takia hikoilin nyt turhan juhlavassa jakussa hyllyjen välissä. Paula oli tunkeutunut sovituskoppiin viisien farkkujen ja parin tusinan paidan kanssa. 

Puhelin soi. 

“Onko Paula siinä?” tyttäreni kysyi. 

“Joo, tuolla sovituskopissa.”

“Ku Milla ei saa sitä kiinni ja sen pitäs kysyä…” 

En saanut enempää selvää, kun Paula tunki päänsä verhon välistä.

“Ei! En anna yhtään rahaa enää!” 

“Ei se kuulemma anna rahaa.”

“Ees ruokaan?”

“Teillä oli tilaisuus syödä meidän kanssa ilmatteeks.”

Puhelu päättyi. 

“Onneks meillä on samanlainen linja lastenkasvatuksessa”, Paula pyrähti käytävälle uusia pöksyjä peilaten.

Kolmen tunnin intensiivisen shoppailun jälkeen tyttäremme kaipasivat jälleen meitä. Tai pankkikorttejamme. Kahvikupin takana siirsin lisää rahaa kakkostililtä käyttötilille. 

“Voitasko käydä porukassa nyt siellä Ikeassa, kun mie tartteen….” en kuunnellut, mitä tyttäreni luetteli.

“Ei miulla ole rahaa. Eikä Paulan autoon mahdu.”

“Siis en mie tarttee ku lampun.”

“Ja mie tartteen sellasen peilin.”

“Ja miulla on lista”, tuumi Paula. “Mutta nää on pieniä.”

Minulla ei ollut listaa, mutta Ikean itsepalvelukassalla näkyvä eurosumma oli liki kolminumeroinen. Ja yllättäen reissumme jännittävin hetki ei ollutkaan se, hörähtäisikö Audi käyntiin vaan se, kuinka saisimme Ikea-ostokset tavaratilaan. Toki makuupusseilla sai hyvin suojattua jättikokoisen meikkipeilin.

Teinit olivat käyttäneet häikäilemättä hyödykseen väsyneitä aivojamme ja heikentynyttä vikinän vastutustuskykyä.

Puhelin piippasi, kun käännyimme 9-tielle. Mieheltä.

“Joko te ootte kehnossa?”

Hätkähdin. Mistä se tiesi, että olimme ajaneet jälleen huti rampista ja käyneet kääntymässä Kehvon rampissa. “Kohteessa, jossa on käytävä toisenkin kerran”, kuten Paula lakonisesti totesi. Maagista!

“Siis pellossa?”

Aa… se tarkotti, että Jehkossa! Automaattinen sanakirja, parisuhteemme piristys.

“Ei olla, vasta käännyttiin Joensuuntielle.”

“Miten te voitte olla vasta siellä? Kello on seittämän!”

“Muutama muuttuja.”

“Joo, kun en uskalla ottaa kaljaa, kun tiiä pitääkö teidät mistä pelastaa.”

“Mie kerron sitten, kun ollaan perillä..”

Kaksi tuntia Jehkoon saapumisen jälkeen muistin ilmoittaa miehelle, että kaljan sai korkata. 

Kuusi tuntia myöhemmin Pete katui katkerasti päätöstään jäädä kotiin kuuntelemaan lievästi promilleviritteistä kalsarikaraokea.

***

Aikun ja Paulan hikisen nahkeisiin kesäseikkailuihin pääset täältä.