Categories
arki kaaos perhe villi luonto Yleinen

Perjantai: Teltta pystyssä, muna maassa

Tinskun perjantai

Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän! laulat aamuun alkavaan ja jatkat parahdellen patjaltasi:

– En kestä tätä valuvikaa, että paskat biisit soi päässä yötä päivää!

Samassa äkkäät, että ihme on tapahtunut. Pienin on nukkunut koko yön omassa sängyssään!

Kehu pienintä mutta ala riidellä samaan hengenvetoon keskimmäisen kanssa. Hän on luvannut pyöräillä pienimmän kanssa kouluun ja takaisin. Mutta kerhon sisätiloista hän ei suostu siskoaan hakemaan, vaikka on itse käynyt kerhonsa samassa tilassa.

– Miksi?? En minä halua, että tuo pienin lähtee hortoilemaan ja etsimään sinua?? Sinä menet hakemaan sen sisältä!

Huutoraivareiden jälkeen tyttö suostuu. Lupaat lähteä kiitoksena kirppiskierrokselle vielä samana iltana.

Töissä huomaat istuvasi tyhy-palaverissa. Olet joutunut paikalle, koska sinulla on kuulemma paljon ideoita. Kello kahdeksan aamulla tunnet enemmän mielenköyhyyttä kuin -rikkautta, mutta pian huomaat laskeneesi ilmoille idean pikkujoulun musikaalinäytelmästä, johon aiot sanoittaa biisin uusiksi.

Työpäivän jälkeen lähdet keskimmäisen kanssa kirpparikierrokselle. Väsyttää mutta innostut, kun löydät 20 sentillä pienen puisen banaanin, joka roikkuu pyykkipojassa. Löydät luonnollisesti muutakin – pari emaliastiaa, korvikset, kasvin, pari paitaa ja sisustuselementtiä.

Seitsemältä jumittaa ja pahasti. Et ymmärrä enää kysymyksiä, saati osaa muodostaa vastauksia.

– Äiti miksi toiset päivät tuntuu pitemmiltä kuin toiset ja toiset tuntuu lyhyemmiltä, vaikka samanpituisiahan ne kaikki päivät on? keskimmäinen pohdiskelee.

– En tiedä mutta tämä päivä tuntuu helvetin pitkältä koko viikosta puhumattakaan.

Kotioven avattuasi lasket saaliisi pöydälle ja puuskahdat pitkälle miehelle:

– Kylläpä tavara tekee onnelliseksi, varsinkin käytetty!

– Samaa mieltä, pitkä mies virnistää.

Samassa havahdut korkokenkien kopseeseen. Pienin leikkii rehtoria pukeutuneena bootseihisi ja punaiseen mekkoosi ja kutsuu kansliaan puhutteluun. Rehtorin nuhtelun jälkeen löydät jääkaapista viime sunnuntaina poimitut mustikat ja alat siivota niitä silmät ristissä. Samalla poikasi laskeutuu alakertaan:

– Äiti tänä yönä nukutaan teltassa!

– Mitä?!

– On pakko harjoitella, kun oon siellä seikkailukurssilla. Niin että nukutko?

– Ei juma, oon nukkunu huonosti koko viikon ja tää on ollut yhtä härdelliä, onko ihan pakko just nyt?

– Joo. Teen kaiken valmiiksi, siun ei tarvii kuin mennä sisälle ja nukkua.

– Muistatko miten kävi juhannuksena?

Juhannuksen kunniaksi kesämökin pihalle nousi telttakylä. Mummo eli lasten suussa “Mummo mood killer” tuttuvallisemmin Ykä huuteli kuistilla “Kohta tulloo vettä! Elekee vaan kaikkia petivaatteita sinne kantako! Ette nuku siellä kuitenkaan! Ja vieläkö pittää kukkia tyynyn alle kerätä?! Tältä tontilta ette tule seihtemmee kukkoo löytämmään!”

Ykä oli oikeassa: yksi penikka toisensa jälkeen (sekä ne tyynyn alla muhivat horsmat) siirtyivät siististi sisätiloihin ennen puoltayötä.

Nyt katsot poikasi anovaa ilmettä ja odotuksen sekaista hymyä.

– Okei, mutta en sitten nuku millään retkipatjalla! Viet sinne kunnon patjan tai ei tule kauppoja!

Poika tekee työtä käskettyä, mutta ei löydä toista makuupussia. Kun kello 23 olet ripustanut pyykit, alat leikkiä Neiti Etsivää. Tongit viisi sisävarastoa ja kaksi ulkovarastoa ja toteat, että asut liian isossa talossa. Kun vihdoin löydät etsimäsi yläkomerosta, toteat pojan nukahtaneen sohvalle. Omat unesi ovat karisseet kuin pölypilvi vintin ylimmälle hyllylle.

Kun olet herättänyt pojan ja kömpinyt kosteaan telttaan, yrität tunkea itsesi makuupussiin. Saat paniikkikohtauksen, sillä onnistut kiristämään hupun päähäsi niin ettei happi kulje kuin suppusuun kautta.

Yöllä heräilet vähän väliä ja haaveilet omasta pehmeästä sängystä. Neljältä heräät selkäsärkyyn ja kosteaan olotilaan. Hetken luulet kusseesi allesi, mutta sitten äkkäät juomapullon jaloissasi. Se on vuotanut peiton päälle ja kastellut sukkasi läpimäriksi. Myös poika valittaa kylmyyttä, joten päätätte hiipiä yhteistuumin hiljaa sisään.

Omassa sängyssä iskee järkyttävä nälkä. Yöllä?!

– Niin se retkeilijöille helposti tulee, pitkä mies naureskelee.

Äkkää vielä puhelimestasi lukematon ystäväsi viesti, jossa hän ihastelee ulkoistettua majoitusmuotoasi.

– Ainiin nythän on se Nuku yö ulkona -päivä! Laatuaikaa mamman kanssa, Saara viestittää.

Mieti että lauantaina aiot lanseerata uuden teemapäivän: Nuku siististi sisätiloissa.

Muisto juhannuksesta.
Rehtorin puhutteluun!

Aikun perjantai

Luojalle kiitos oli perjantai. Ei enää mitään tehtävissä. 

Aamulla demonstroin kananmunilla fysiikan kanssa kipuilevalle teinille painovoimaa. Ei olisi kuulemma tarvinnut, se on kuulemma selkein voima. Kitkakin tuli kerrattua, kun valkuainen jäi kivasti kantapohjan alle, vasen jalka liukui pitkin laminaattia spagatintapaiseen ja pakara paiskautui munakasaan.

Munakasjumpan notkistamana päätin aamulenkillä oikaista aidan alta. Tyylikästi naama edellä nokkospuskaan. Luomu-botoxi turvotti vielä illalla huulten lisäksi kaulalla ja sieraimissa.

Pelikentillä joukkuetoveri onnistui kaatamaan välipalapirtelönsä suoraan lenkkariini. Ja kun pelireissulta palattuani nousin autosta, raivokas suhina paljasti takarenkaan puhjenneen. Tai oikeastaan kahden.

Itkiessäni sohvalla katastrofaalista viikkoa ja sitä, että mieheni oli juuri kertonut hankkivansa kiveen ajetun Hiacen Inarista, koska kuukausi sitten kaverin mummon pellolta pelastettu ruoste- ja sammalpeittoinen lava-auto ei ollut “talviprojekti” vaan “ikuisuusprojekti” puhelimeeni kilahti kuva Tinskulta:

Kuvassa oli kadonnut kirjani, post-it -lapulla varustettuna. Kirja, jonka kadottamisesta olin epäillyt opiskelijaa ja suurinta osaa kollegoista. Olin järjestänyt tunnistusrivin, muodostanut etsintäpartion ko. opiskelijasta, parista työtoverista sekä Tinskusta ja rekonstruoinut kirjan viimeiset tiedossa olleet liikkeet. Tuloksetta. (Kts. keskiviikko) Ja siinä se nyt oli.

– Se oli miun hyllyssä kotona! Tinsku viestitti.

– Voi vittu Tinsku!

– Sie pyysit silloin keväällä ottamaan sen talteen, mutta enhän mie muistanut että pyysit tai että oisin ottanut talteen.

– Ei mitään muistikuvaa, että oisin pyytänyt…

Kumpikaan miehistämme ei yllättynyt, kun kerroimme kadonneen kirjan löytyneen näinkin loogisesta paikasta.

– Oishan se pitänyt arvata, tuumi etsintäpartiossa aktiivisesti häärännyt Satukin.

– Minuu kyllä jäi vaivaamaan, että mitä sille tapahtui. Että ois mennyt kyllä loppuvuosi sitä etsiessä. Melkein kiinnostas lukea se kirja.

Eipä siinä, kadonneen kirjan metsästys oli aiheuttanut kollektiivisen trauman työyhteisössä. Kun nyt kolme viikkoa myöhemmin kipitin opehuoneen ohi kahvitauon aikaan, perääni huusi yksi jos toinen.

– Aikku! Tuolla se on! Aikku!

– Aikku!

Mitä ihmettä ne kaikki nyt halusivat? Tunnistin äänten joukosta Tinskun, Satun sekä muutaman muun. Mitä olin tehnyt? Tai jättänyt tekemättä?

– Mikä hätänä?

Satu ponkaisi penkistä ja alkoi kaivella taskujaan.

– Luojan kiitos, mä löysin sut. Joku opiskelija antoi tän mulle ja käski antaa sulle.

– Joo, Late veikkas, että Satu pesee vielä nuo pöksyt ennen ku se löytää siut.

– Ja kukaan ei antanu Tinskun ottaa sitä talteen.

Satu ojensi muistitikun ja huokaisi.

– Nyt mä saan nukuttua ens yön! Pikkusen kuumotti, että onko tää Lokki Joonatan all over again.

Categories
villi luonto Yleinen

Karhuja & kontioita kyläteillä

Karhuhavainnot ovat lisääntyneet Itä-Suomessa. Sen ovat saaneet tuta myös Aikku & Tinsku.

Aikku:

Männä viikolla suuntasimme tavalliseen tapaan karvakorvani kanssa aamulenkille. Lenkki on elinehto, joka virittää ruumiini ja mieleni tehokkaasti työmoodiin ja karistelee kiukkuni metsäteille. Perheeni mielestä aamulenkki on välttämättömyys myös vapaapäivinä.

Hauveli nuuhki tietä ja veti innokkaasti metsään, joten valmistauduin vaihtamaan kuulumiset naapurin rouvan ja hauvan kanssa. Toki hauva oli jo pihallamme aamulla pyörähtänyt vääntämässä tortut, mutta rouvaa en ollut viime viikkoina nähnytkään.

Ensimmäisessä mutkassa rakkini aloitti sellaisen räksytyksen hihnan päässä, että epäilin samalle tielle eksyneen sittenkin niin kiimaisen nartun, että eunukkikoiranikin innostui. Ei se ehkä kuitenkaan koira ollut, sillä rekkuni nyhti metsään, nuuhki soraa ja heiniä, sykyili siksakkia, räkytti. Joku metsäneläin siellä ehkä sittenkin oli.

Sen verran luonnonlapsi olen, että mieluummin maleksin metsissä kuin kaupungilla ja nautin siitä, kun näen eläimiä luonnossa. Oli se sitten joutsenpari, hiiripöllö tai sammakkosuvun pyhiinvaellus. Ilveskin oli lenkillä bongattuna sulokkaampi kuin auton ikkunasta, ja kettunuorukainen sympaattisempi hiihtolenkillä. Hirviäkin olin päässyt aiemminkin tämän sohvaperunan haukusta katselemaan vain muutaman metrin päästä ja vieläpä samaisessa kuusikossa. Tai saattoihan rähäkän aiheuttaa pörröhäntäinen kurre, hurttani arkkivihollinen, jonka näkeminen sai koirani vauhkoontumaan joka kerta. 

Koira suuntasi sammalikkoon ja totesin reitin omalle mielenterveydelle ja selkäjumillekin sopivaksi vaihtoehdoksi. Koira jatkoi räkytystään ja kimpoili rantaa kohti. Siellä ne hirvet varmaan olivat. Sitten takaani kuului rasahdus, yksi vaimea rasahdus. Miten koira oli näin pihalla? Se haukkui eteen, vaikka takana oli joku? Hirvistä lähti yleensä enemmän mekkalaa, joten epäilin naapurin koiravaljakon poikenneen myös mustikkaan.

Käännyin ja näin harmaanruskean turkin ravaavan takaoikealta rantaa kohti. En tunnistanut koiraa. Se laukkasi niska köyryssä, matalana ohitsemme. Jotain vierasta oli tuossa äänettömästi sammalikossa juoksevassa eläimessä. Kohdallani, kahdenkymmenen metrin päässä, ruskeaturkkinen nosti päänsä ja tajusin katsovani suoraan nallen naamataulua.

Sydän pysähtyi. Pitäisikö sukeltaa sammalikkoon ja leikkiä kuollutta? Nostaa helmaa ja pyllistää vanhan kansan ohjeiden mukaan? Mutta kun oli housut jalassa! Koira! Entä jos se söisi koiran? Kuten tavallisesti, toiminta jäi ohikiitäväksi ajatukseksi. Seisoin edelleen paikallani ja tuijotin mesikämmentä, joka jatkoi matkaansa pysähtymättä, pieni, raivokkaasti räkyttävä hurttani kannoillaan.

Itse lähdin takaisin tulosuuntaan, sykkeet tapissa ja hymy korvissa. Kovin kauan olin toivonut näkeväni karhun luonnossa. Toki vähän etäämpää ja ehkä autosta käsin. Tämä oli enemmän. Olinhan minä hänet kuullut ja haistanut, mutta nähnyt en ollut kuin tassunjäljet ja paskakasat. Ja siinähän nyt jolkotteli, samoilla mättäillä kuin tämä ihmislapsi.

Toki olin uskonut, että riistavietitön sekasikiöni olisi enemmänkin pelännyt tai edes kunnioittanut metsän kuningasta. Niin, enpä olisi uskonut, että hän on luontainen karhukoira.

Tinsku:

Olen törmännyt karhuun kolme kertaa lyhyen elinikäni aikana. Ensimmäisellä kerralla odotin esikoistani. Elettiin syksyä 2010, jolloin karhuilla oli luonnossa vähän evästä tarjolla. Ei ollut mustikkaa eikä puolukkaa, minkä seurauksena moni nalle tuli pihaan omppujen tai kompostin perässä.

Olin nousemassa illalla anoppilan iltapalapöydästä, kun tajusin tuijottavani ikkunan takana seisovaa mustarintaa. Siinä se seisoi paikoillaan ja nuuhkutteli jokaiseen ilmansuuntaan. Komea oli, vaikka oli vaikea uskoa näkemäänsä.

– Vittu karhu! sain huudettua muille, jotka ryntäsivät ikkunaan.

Samassa kontio sai meistä vainun ja pyyhälsi alta aikayksikön metsään. En olisi koskaan uskonut, miten nopeasti iso eläin voi hävitä jälkiä jättämättä. Sen jälkeen karhu tunnettiin niillä hoodeilla tuttavallisemmin Vittu-karhuna.

Samana iltana iltana itkin lohduttomasti hormonihuuruissani.

– Sillä oli nälkä! Ja minä keräsin ja söin siltä ne vähät puolukat, jotka tänä syksynä oli tarjolla! Byäääääääää!!

Muutama vuosi tästä suuntasimme samaiseen metsään puolukkaan pari taaperoa vanavedessämme. Hetken kuluttua kuulin pienimmän huutavan puun takaa:

– Äiti mitä kastiketta tämä on?

Kastike osoittautui mesikämmenen vääntämäksi mutakakuksi, joka oli maustettu puolukoilla ja joka höyrysi kauniisti syksyisessä ilmassa.

– Älä vaan maista! Se on karhunpaskaa!

Pari vuotta sitten olimme istuttamassa metsää ex-anoppilassa. Ajattelin urakan jälkeen käydä rapsuttamassa naapurin kantturoita, joihin nykyisin niin harvoin kylänraitilla törmää. Metsätietä kulkiessani katseeni kiinnittyi niityllä laiduntavaan hevoseen. Tai hevoselta se näytti. Paitsi ettei ollut aitaa eikä lankaa liinaharjan ympärillä. Hiivin vähän lähemmäksi ja totesin, että karhuhan se siellä heinää nyhtää. Koska tuulensuunta oli oikea, istuin kannolle ja ihailin kotvasen jos toisenkin uljasta erakkopennun näköistä otusta, sillä etäisyyttä oli vielä reippaasti. Käki lauloi taustalla kevättä.

Kuumottavin tilanne sattui viime toukokuussa, kun poika halusi pyöräillä sateen uhkasta huolimatta mökille. Matkaa oli 30 kilometriä. Kymmenisen kilometrin jälkeen nautimme tötteröt S-Marketissa, minkä jälkeen pyöräilimme hautausmaalle isää ja ukkia tervehtimään. Muistelin miten olin poikani ikäisenä ajanut saman reitin mökille isäni kanssa. Isäni oli taittanut matkan samalla kippurasarvisella maantiepyörällä kuin poikani nyt.

– Onpa meillä ollut hieno reissu! totesin pojalleni.

– Nyt kun vielä nähtäis se karhu!

Tiesin että viikko takaperin kyläläiset olivat nähneet mökkimme läheisellä pellolla emän ja kolme pentua. Lisäksi yksinäinen karhu oli revitellyt koivunkantoa ja antanut itsestään pari näköhavaintoa.

Kun olimme sitkutelleet kymmenen kilometriä, alkoi sataa ihan reippaasti. Reisissäkin alkoi jo vähän tuntua. Ohitimme pellon, jonka laidassa emokarhu oli aiemmin pesuettaan paimentanut. Kun pääsimme seuraavan pellon pieleen, mietin näenkö harhoja. Oliko edessäni juurakko vai kahdella jalalla seisova karhu?

Samassa hetkessä edellä ajava poika pysäytti pyöränsä.

– Äiti onko tuo saatananpalvoja?

Pysäytin ja katsoin epäuskoisena metsän laitaan. Mistään rituaalista ei ollut kyse – kyllä se oli ehta metsän kuningas, joka laskeutui neljälle jalalle ja alkoi astella meitä kohti. Katsoin ympärilleni ja arvioin etäisyyksiä. Ehtisimme ehkä nippa nappa läheiseen taloon karkuun – tai ainakin poika ehtisi maantiepyörällään. Itsestäni en ollut varma, sillä Bilteman jopo kitkuttaisi huomattavasti hitaammin. Varmuuden vuoksi käänsin joponi tulosuuntaan.

– Pitäs varmaan lähteä! huusin pojalleni, joka ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen vaan kaivoi puhelinta taskustaan.

Samassa karhu muutti suuntaansa ja jolkotteli maantien yli meidät siististi väistäen.

Hetken katselimme ympärillemme ja pohdimme, uskaltaako tuosta nyt sitten pyöräillä. Pian vastaan tuli auto ja uumoilimme nallen juosseen jo kauas metsän uumeniin. Mutta sen voin kertoa, että koskaan ei ole Bilteman jopo niillä main niin nopeasti kitkuttanut!

The karhu.

Categories
juhlapyhät villi luonto Yleinen

Kun kyy Volvolla kyytiä sai

Elettiin alkukesää kesämökillä. Hörpin kaikessa rauhassa kahvia iltapäivän auringossa, kun pienin juoksi paljain jaloin mökkirannasta kohti terassia.

– Äiti tuolla on käälme! Se meni puun taakse piiloon!

– Sillä oli selässä tämmöstä, pieni jatkoi ja piirsi hengästyneenä siksakkia ilmaan.

– Hirveen kiva, tuumin ja lähdin tutkimusretkelle rantaan, mutten nähnyt lierosta jälkeäkään.

Vaikka ajatus kyystä hieman kauhistutti, unohdin pian koko asian. Eipä tuo meidän rauhaamme liiemmälti häirinnyt, enkä osannut olla huolissani. Aina olivat kyyt karkuun luikkineet, kun olin niihin marjametsässä törmännyt. Lakkasuollakin olivat olla möllöttäneet turvavälin päässä. Kissaakin olivat aina osanneet väistää.

Sitten tuli juhannus ja poika halusi lähteä kalaan. Hän viritteli virvelit valmiiksi, veti saappaat jalkaan ja kipaisi rantaan tutkailemaan talviteloillaan lojuvaa alumiinijollaa. Eipä aikaakaan, kun poika pinkaisi takaisin tupaan.

– Tuolla rannassa on käärme! Se meni veneen taakse piiloon!

– Hirveen kiva, sanoin ja virittelin kumpparit jalkaan.

Suuntasin rantaan päättäväisin askelin ja päätin, että nyt lähtee kaikki tiileskivet, heinikot, irtokannot ja muut lymypaikat helvettiin. Ajattelin aloittaa alassuin kellottavasta kumikanootista. Kun nostin kumista ihmettä, sen alta luikerteli vikkelästi pakoon iso ruskea kyy. Itse hyppäsin yhtä vikkelästi kaksi metriä taaksepäin.

– IIIKKK!!! Tuolla kanootin alla on käärme! Se meni jollan taakse piiloon! huusin ja juoksin sisälle.

Oli poikaystävän vuoro kiskaista kumpparit jalkaan ja lompsia rantaan. Katsoin ikkunasta, kun hän käänsi alumiinijollan oikein päin, ihmetteli jotakin ja asteli sitten pihan poikki tuvan ovelle.

– Nyt se kyy on tuolla veneessä, hän ilmoitti naureskellen.

– Mitä??!

– Niin tuolla se köllöttelee keskellä venettä.

Juoksimme lasten kanssa rantaan katsomaan. Kaikki paitsi mummo, joka jäi kuistille katselemaan keskikesän käärmeshowta aitiopaikalta. Ja toden totta – keskellä paatinpohjaa lekotteli sahalaitainen liero.

– Ei hele. Nyt ei kyllä enää samalla tontille mahduta. Siirretään se! tuumin.

– Mitä jos siirretään se palasina monttuun, poikaystävä ehdotti.

– Joo tappakaa se! poika huusi.

– EI VARMASTI TAPETA. Se siirretään elävänä uuteen osoitteeseen ja piste! Sikäli mikäli haluatte minun kanssa juhannusta juhlia! Käykää sanko tai joku saavi valmiiksi!

Vanhana kettutyttönä en ole koskaan ymmärtänyt miksi kyitä tai muita luontoon kuuluvia eläimiä pitäisi tappaa. MIKSI? Kyylläkin on oikeus elää. Kyy kuuluu luontoon siinä missä tervaleppä, talitiainen tai tupasvilla. Hyötyeläimenä pitää myyräkannan kurissa ja luonnon monimuotoisena. Ja kotiinsa on moni kuollut – harvemmin kyyn puremaan.

Yhtäkkiä liero lähti liikkeelle kohti veneen laitaa. Otin kepin ja yritin ohjata käärmettä kääntymään, mutta otus kiemurteli silmiemme edestä pienen pienestä reiästä istuimen alle piiloon.

– Ei hitto! Miten myö se tuolta saadaan ulos??!

Käänsimme veneen sivuttain, mutta kyy pysyi penkin alla. Seuraavaksi kumistelimme jollaa kepillä, mutta pian tajusimme, että jytke olisi vihonviimeinen keino saada matelija esiin.

– Ei kai tässä auta kuin päivystää, että se tulee ulos. Ei tuolla muuten kukaan koskaan vesille uskalla, jos laiva on lastattu kyyllä!

Jätimme paatin niille sijoilleen ja juoksin hakemaan kupin kahvia. Takaisin rantaan päästyäni istuin laiturin nokkaan ja aloin vahtia venettä silmä kovana kahvikuppi huulillani ja mietin miksi en ottanut kaljaa. Menisihän se juhannus näinkin! 

Keskikesän juhlintaa. Tarina ei kerro miksi veneessä on myös kirves.

Vartin kuluttua uskoin näkeväni liikettä ja huusin munamannea apuun. Poikaystävä käänsi paatin varovasti kyljelleen eikä aikaakaan kuin kyy alkoi varovasti kuikuilla minua veneen laitojen suojista. Otus oli selvästi leikkisä luonne, aloin tykästyä siihen!

Missä missä se liero on?

Piiloleikin jatkuessa keksimme kääntää veneen taas oikein päin. Ja niin luikero liukui nätisti paatinpohjalle!

– Nyt äkkiä sanko tähän! huusin.

Laskimme sankon veneen pohjalle ja yritimme kahteen pekkaan ohjata kyytä kepeillä astiaan. Ei onnistunut sitten millään! Luikero kiersi sankon kaukaa ja yritti luikerrella takaisin reikään.

– Mitä työ kepeillä sitä sohitte, kädellä vaan!!! huusi äitini kuistilta.

– Rouva on hyvä ja tulee nostamaan!!!! huusin takaisin.

Tiesin äitini lapsena kuljettaneen kyynpenikoita paitansa sisällä, joten en olisi yllättynyt ronskeista otteista.

Koska kyy ei suostunut yhteistyöhön vaan alkoi tulla levottomaksi, poikaystävä kävi varastosta lumilapion ja nosti lieron liukkain liikkein saaviin.

– Vau! Yhdellä iskulla! My hero!

Mikä sen nimi voisi olla?

Sieltäpä kyy katseli meitä saavin pohjalta kaikessa rauhassa ja vahingoittumattomana. Kaunis otus. Kävin kaivelemassa varastosta muovipleksin ja peitin saavin sillä.

– Kai se saa happea? kyselin huolestuneena yleisöltä.

Seuraavaksi kävin kottikärryt ja nostimme saavin kärryyn. Mikäs sen kätevämpi menopeli käärmekuljetukseen! Paitsi että pian selvisi, että kottikärryt olivat vihonviimeinen menopeli kyseiseen tarkoitukseen. Tärinä teki käärmeen hyvin levottomaksi ja se yritti nousta kuin kuningaskobra saavista ylös.

Paska idea.

– Eiköhän nosteta se Volvoon, poikaystävä ehdotti.

Näin sieluni silmin, miten liero sukeltaisi Volvoni penkin alle piiloon ja seuraavassa mutkassa kojelaudalle.

– Sullahan on isompi Volvo, mennään sillä! ehdotin viattomasti.

Pian pyllistelin farmarin takapenkillä ja pidin saavin kantta paikoillaan, kun operaatio kyyn kuljetus lähti liikkeelle. Kilometrin päässä pysäytimme joen varteen.

– Varmaan se kaipaa vettä, mutta onkohan tää liian lähellä mökkiä? pähkäilin paikkavalintaa.

Päätin että miljöö saisi kelvata. Menisimmepä länteen tai itään, joka paikassa tulisi asutusta vastaan eikä huvittanut pyllistellä perse pystyssä kilometritolkulla. Päätyisin vielä Jallun keskiaukeamalle.

– Perfekt! Hyvää loppuelämää! hihkaisin kun poikkis kumosi saavin ja kyy luikerteli joelle päin kasvillisuuden sekaan.

Siirto-operaatiosta ehti kulua pari viikkoa, kun poikaystävä raivasi rannasta vanhoja kantoja ja lankkuja. Eipä aikaakaan, kun rannasta kajahti huuto.

– Täällä on toinen kyy!

Hiivin rantaan ja näin mustan hännän pilkottavan lankun alta. Kyseessä oli selvästi eri yksilö, tämä oli musta ja vähän pienempi kuin edellinen.

Onneksi iskuvälineet odottivat valmiiksi varastossa, joten kipaisin hakemaan ne sillä välin, kun kaksilahkeinen piti rannassa vahtia.

Siirto saaviin sujui jo rutiinilla. Mutta tämä yksilö oli paitsi pienempi ja mustempi, myös ärhäkämpi ja häijympi. Se sihisi ja sähisi ja yritti tulla ylös saavista. Mikä häijyintä, se piti minua silmällä koko ajan. Mieheen kyy ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota, mutta kun minä liikuin, käärmeen pää liikkui liikkeeni mukana ja se tuijotti seuraavaa siirtoani silmä kovana. Liekö syynä vaatetus – olin pukeutunut pinkkiin paitaan. Mies oli mustissa.

– Kato, mie oon käärmeenlumooja!! hihkaisin ja liikuin vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle.

Number two.

Kun olin leikkinyt tarpeekseni, oli aika laskea pleksi saavin päälle ja antaa kyylle Volvo-kyytiä.

Ajattele millä ajat Volvo.

Liekö ollut kyyti niin varma ja vakaa, vai liekö käärmekaveri juorunnut Volvo-kyydin eduista, mutta tulisielu rauhoittui täysin koslan lähdettyä liikkeelle. Tällä kertaa ajoimme hitusen kauemmas joesta ja vapautimme luikeron metsään.

– Bye bye! Sinua ei tule ikävä!

Myöhemmin luin, että käärme pitäisi siirtää säkissä, jossa on heinää tai jotain muuta tuttua elementtiä. Jos sen siirtää avonaisessa sankossa tai astiassa, se stressaantuu liikaa. No, sanko tai säkki sai pitää ainakin henkensä.

Luin myös, että käärmeet pitäisi siirtää useiden kilometrien päähän. Toisaalta sitä paremmat elinmahdollisuudet kyyllä on, mitä lähempänä omaa elinpiiriä uusi osoite on.

No, jos osaavat takaisin, niin lienevät paikkansa meidän kesäparatiisissamme lunastaneet! Ensi kesää odotellessa.

***

Categories
villi luonto Yleinen

Huippua kohti – osa 2: Herajärven kierros

Tämä on jännittävän vaellussaagan jatko-osa. Jos et ole lukenut huippusuosittua ensimmäistä osaa, kannattaa korjata asia täältä: Huippua kohti, osa 1.

Ihan kuin olisi vieraista herännyt. Vieraat lakanat peittivät pakottavia pakaroita, ympärillä irvistelivät vieraat hirsiseinät ja jostain kuului vieraan miehen kuorsausta. Vasta kunnolla todellisuuteen herättyäni muistin, että pötkötin retkeilykeskus Kiviniemen aitassa. Oma ukko nukkui viereisessä kerrossängyssä ja näytti yhtä söpöltä kuin sika pienenä. Korina kaikui viereisestä aitasta.

– Ootko pettynyt, kun kuorsaus kuuluu seinän takaa? ukko mumisi.

Lukiko se ajatuksia?

Ikkunasta pilkottava aamuauringon kajastus laittoi kielenkantoihin vauhtia ja päivän ensimmäinen laulu pyrki vaativana ilmoille:

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, miten onnellinen voikaan olla hän…

– Ei, ei tätä. Ei jaksa, ukko tuskaili, käänsi kylkeä ja veti peiton korvilleen.

– Toteuta tässä sitten itseäsi.

– No ei voi tulla neljäntoista vuoden jälkeen yllätyksenä, etten tykkää laulamisesta. Jos lupaat olla hiljaa, niin tulen saman peiton alle.

Aamuhipsuttelujen jälkeen kipitin hotelli helpotukseen ja siitä saunalle. Saunan pienen peilin edessä vetelin vähän ripsarin silmiin. Bimbo, kaikuivat äidin sanat päässäni. Bimbo tai en, minähän en lähtisi soitellen sotaan!

Kun silmissä oli ilmettä, hiivin aamupalalle Kiviniemen tupaan. Pöytä notkui puuroa, leipää ja mysliä. Olipa jokunen munakin pystyssä. Sisko valitteli huonosti nukuttua yötä, liekö isäntä tunkenut herneen patjan alle? Aamiaisen jälkeen aloimme voidella eväsleipiä ja kaataa kahvia termareihin, sillä olimme varanneet Kiviniemestä sunnuntaipäivän vaelluseväät. Serkkutyttö tiedusteli sinne tänne säntäilevältä isännältä, olisiko tällä antaa myös sinappia matkaan. Mies nyökytteli, mutta raapi päätään:

– Pitäs vaan kekkasta, mihin se sinappi laitetaan.

– Oiskohan tulitikkuaskia? Kuulkaa ennen sitä hiihdettiin kymmenen kilometriä talvipakkasessa kouluun ja vietiin tulitikkuaskissa näytteet opettajalle, täti valisti.

– Mitkä näytteet? kyselimme hölmöinä.

– No kakkanäytteet.

– Oikeesti?

– No miten muuten, ei siihen aikaan ollut paljon vaihtoehtoja, täti pyöritteli silmiään.

– Se oli niitä aikoja, kun lanttukukossakin oli kahva! puuttui rakas siippani puheeseen.

– Mutta aatelkaas, ihan yhtä hyvät labratulokset saatiin, vaikkei oltu desinfioituja purkkeja tai olosuhteita nähtykään, tätin mies jatkoi.

– Tuota en kyllä kerro omille oppilaille, nehän tuo mulle heti ylihuomenna paskaa askissa, pähkäilin.

– Missäs työ kusinäytteet veitte? Varmaan pärekorissa, sisko hirnui.

– Hehheh. On varmaan ollu aihettakin viedä niitä näytteitä. Äiti aina muistelee, miten lapsena veditte serkultanne lapamatoa pyllystä, tokaisin tädeilleni.

– Niin vedettiin.

– Eikä, nuorempi serkku taivasteli.

– Kalastahan niitä saatiin, toinen täti virkkoi.

– Ootko muuten Jarno koskaan maistanut kalakukkoa? Se on täällä Pohjois-Karjalassa suurta herkkua, tätin mies kysyi serkkuni siipalta, etelän kasvatilta.

– Että bon appetit vaan! hirnuimme yhteen hengenvetoon.

Kiviniemen isäntä kantoi lisää leipää pöytään ja asetteli uusia juustosiivuja tarosalle.

– Saako olla vielä jotain muuta? hän tiedusteli.

– Kaviaaria voitas ottaa, sisko totesi ylevästi.

– Siinä tapauksessa voitte mennä 20 kilometriä tuohon suuntaan, isäntä virkkoi ja viittilöi sormellaan jonnekin koillisen ja luoteen väliin.

– Mutta sittenkään ei ole vielä varmaa, onko tarjolla, hän jatkoi.

Kun aamunaurut oli naurettu, kamppeet pakattu ja sotkut siivottu aitasta, kokoonnuimme pihamaalle. Oli aika hyvästellä osa matkatovereistamme, sillä heillä oli kiire etelän sykkeeseen. Jäljelle jäi eliitti eli me viisi sitkeintä: minä ja mieheni, siskoni, hämäläinen serkkuni ja kummitätini. Ennen kuin yksi serkuistani hyppäsi autoon, löysin käsistäni karttoja kaksin kappalein.

– Turhaan Tinskulle annat, ei se osaa niitä lukea, sisko naljaili.

– En niin, mutta aina voi kattella! totesin määrätietoisesti.

– En mäkään osaa lukea karttaa, hämäläinen tunnusti.

Kummitäti otti kartan ja vei sen niin lähelle silmiä, että katsoi kieroon.

– Ja tuo ei nää mitään, sisko pudisteli päätään.

– Antakaa tänne, ukko sanoi ja tempaisi kartat käteensä.

Ja niin alkoi matka kohti Ukko-Kolia. Edellisestä päivästä kipeytyneet jalat alkoivat vertyä ja lonkat oieta. Kaksikymmentä kilometriä menisi heittämällä – vai menisikö? Varsin pian kävi nimittäin selväksi, että myös päivä kaksi oli noususuhdanteinen.

Korkean vuoren rinteille johti. Herra mut laupeudessaan, aloitin virren ensimmäisessä nousussa.

–  Matkani kulki huippua kohti, sieltä mä näin uuden maan, sisko jatkoi veisaamista.

– Ja kaikki yhdessä: Uuden maan minä näin, eessä päin

Ukko otti välimatkaa.

Kohta ei enää laulattanut, vaikka olisi tehnyt mieli laulaa ihan vaan ukon kiusaksi. Nousu jatkui nousun perään. Kun askel alkoi tuntui jäykältä, sisko jakeli neuvojaan:

– Matka etenee, kun laittaa askelta toisen eteen.

– Oliko vielä muita hyviksi havaittuja neuvoja?

– Kengät pysyy kuivana, kun ei astu märkään!

Maisemat olivat välillä kuin Grimmin veljesten saduista – kirkkaita puroja ja smaragdinvihreitä sammalmetsiä, joiden juurakot voisivat muuttua peikon notkoseliksi hetkenä minä hyvänsä. Seuraavalla maisemapaikalla siskon piti päästä leikkimään. Päätimme laittaa Gliffhangerin kuvaukset jäihin ja kuvata pari ottoa Erämaan armoille -leffaan.

Seuraavaksi sisko löysi naavaa. Naava löysi tiensä viiksiksi siskon naamaan. Itse työnsin pari tupsua sepalukseen. Nauratti niin, että meinasi tulla pissi housuun.

– Ja minä joudun elämään näitten kanssa joka päivä, ukko pudisteli päätään serkulle ja tädille.

– Mieti miten tylsä elämä sulla olis! vastasimme.

Kun leikki loppui ja matka jatkui, hidas hämäläinen vasta sääti reppua selkäänsä. Kummitäti hoputti pitämään vauhtia yllä, hänen kun pitäisi vielä huristella päivän päätteeksi Etelä-Suomeen.

– Juostako tässä vielä pitää? puuskutin.

Reippahasti käypi askeleet… täti pani vuorostaan lauluksi.

– Eikö tuo oo joululaulu?

Kauan emme ehtineet lampsia, kun kuvaukset jatkuivat. Tällä kertaa oli vuorossa Kivenpyörittäjän kylä, jossa jokainen halusi näytellä päärolia.

Kivenpyörityksen jälkeen käskin komppanian pysähtymään. Puristi ja pahasti. Viikko sitten ostetut törkeän kalliit Fjällrävenin vaellushousut alkoivat ahdistaa. Riisuin pöksyt ja kaivoin repusta tilalle kirpparilta kymmenen vuotta sitten ostamani 50 sentin pierukalsarit.

– Ostit sitten kahdensadan euron tavoitehousut, ukko pudisteli päätään.

Pihiltä serkulta loksahti suu auki.

– No pitäähän se olla sellanen tavoite, että varmasti karisee kilot. Mutta niin se vaan on, että monesti halpakin ajaa asiansa.

Ja kyllä ajoikin – aa että kun nousi jalka ja kirkastui tavoite kertalinttuulla!

Kun Kiviniemestä oli tultu kymmenen kilometriä, saavuimme Ryläyksen kodalle. Tarinoimme hetken vanhemman pariskunnan kanssa, joilla oli viikon vaelluseväät ja teltta rinkassaan. Respect! Vilkaistuani muita tiesin kysymättäkin, mitä he ajattelivat – olimme edelleen niitä kermaperseretkeilijöitä.

Nuotiolla kyrsän loimutessa juttelimme tädin Tinder-mätseistä, hampaiden oikomishoidoista ja raskaan työn raatamisesta. Luonnollisesti myös koronatilanne herätti kysymyksiä.

– Minä en ainakaan mitään puolessa vuodessa pykäistyä rokotetta suostu ottamaan. Sekin sikainfluenssarokote aiheutti narkomaniaa, tuhahdin ja puraisin nakilta pään.

Alkoi kuulua naurunremakkaa.

– Tarkoitat varmaan narkolepsiaa.

– On taas tarkkaa!

Ennen lähtöä runoilin hiukan kodan päiväkirjaan ja napsin mättäältä mustikoita jälkkäriksi. Ryläyksen kyltin mukaan Ukko-Kolille olisi 8,6 kilometriä – hieman reilu poronkusema. Jos poro sen jaksoi juosten kusta, mikäpä olisi ihmisen kävellessä. Askel kulkikin pitkospuita pitkin kuin tanssi. Suopursu tuoksui täyteläisenä ja karpaloiden posket punoittivat.

Kun kyltti näytti määränpäähän viittä kilometriä, alkoi taas laulattaa.

Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin…

– Eikä ainakaan nyt tunnu lyhemmältä, ukko örisi.

Seuraavan kyltin mukaan olimme menneet puoli kilometriä. Ei jumalauta tuntui ainakin kolmelta. Selkä oli yhtä märkä kuin jalan alla luistavat kivet.

– Miten se tuntuu, että aina on se viisi kilometriä jäljellä? sisko mietti.

– Entä jos ei jaksa? Ja jään vaan tähän, sanoin ja istuin mättäälle seuraavan armottoman nousun jälkeen.

– No sitten jäädään me muutkin. Kaveria ei jätetä, kummitäti sanoi lohdullisesti.

– Niin en minäkään kaveria jätä, mutta sukulaisen voin jättää! sisko veisteli.

– Otahan patukkaa niin jaksat, ukko kehotti ja jatkoi:

– Nyt se nousu vasta alkaa.

Matkan jatkuessa mietimme, missä kohtaa Herajärven kierrosta Kimmo Vehviläinen oli luovuttanut ja tilannut taksin. Liekö ollut mainostemppu vai loppuiko kaverilla oikeasti kunto kesken?

Loppumatkasta jäimme siskon kanssa kaksin, kun muut ottivat loppuspurtin. Vastaan tuli sekalaista seurakuntaa ja pikkupiskejä. Kotvasen kuluttua Paha-Koli ja Akka-Koli kietoivat meidät alkusyksyn kultaamiin kallioihinsa. Pielinen siinsi sinisenä. Näihin kansallismaisemiin en kyllästyisi koskaan, mietin. Jalkakin nousi vielä.

– Ei tähän ihan joka tyttö pystyis, totesin siskolleni parisataa metriä ennen maalia.

– Ei niin. Mutta nyt olisi se taksi ihan kova juttu.

Categories
villi luonto Yleinen

Huippua kohti: : Herajärven kierros

– Aja sinä. Päähän koskee, ukko sanoi ja kipusi Volvon etupenkille.

Mikäs siinä. Joskus tosin kadehdin niitä pikkurouvia, jotka saivat automaattisesti istua pelkääjän paikalle. Kun käänsin koslan anoppilan pihasta kohti aamuauringon kirkkautta, alkoi välittömästi laulattaa.

Voisko ihanammin päivän enää alkaa, oisko ihanampaa aamua kuin on tää…. hoilasin ja painoin kaasua.

– Ei tätä, ei jaksa, ukko örisi.

Tämähän hyvin alkaa, ajattelin ja muistutin rakasta aviomiestäni, että luvassa olisi sentään syksyn paras viikonloppu! Lapset ja lemmikki oli ripoteltu hoitoon eri puolille Pohjois-Karjalaa ja saisimme viettää laadukasta parisuhdeviikonloppua.

Noh, kahden kesken emme tosin saisi olla kuin yöllä, sillä koko pitkän päivän seurassamme olisi parisenkymmentä sukulaistani ja sukulaissieluani. Jo perinteeksi muodostunut syksyinen sukuvaelluksemme oli muuttunut kansanvaellukseksi. Tällä kertaa mukana olisi uusia tulokkaita, sillä serkut ja tädit tuppasivat vaihtamaan tuon tuosta mielitiettyjään. Mikäs sen parempi paikka ottaa miehestä mittaa kuin Kolin kivikot ja kierot kinttupolut!

Aikeenamme oli kiertää Herajärven kierros Kolin kansallispuistossa. Aloittaisimme patikoinnin Ukko-Kolilta ja suuntaisimme parisenkymmentä kilometriä kohti puolivälin mekkaa, Kiviniemeä. Reppuihin oli sullottu kahden päivän eväät, vaihtovaatteet ja muut tykötarpeet laastareista liukuvoiteisiin. 

Hotelli Kolin aulassa kohtasimme muut sissit sovitusti kello yhdeksän.

– Arttu, tässä on siun serkku Tinsku, enon vaimo aloitti.

– En minä nyt niin paljon ole vanhentunu, että esittelyjä kaipaisin! kapinoin.

Kun lähtönaurut ja ensimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, oli aika heittää reput selkään ja ottaa ensimmäinen askel kohti yhteistä tavoitetta. Tänä vuonna kulkisimme Herajärven kierroksen myötäpäivään. Peräkanaa tallustellessamme katseeni kiinnittyi puolisoni loittonevaan selkään ja pullisteleviin pakaroihin. Alkoi laulattaa:

Sä oot minun kartta ja kompassi, eksyn jos et jää siihen viereeni…

– Elä taas alota, ukko ärähti.

Ehdotin josko rakkaani lähtisi kiertämään Herajärveä vastapäivään, niin sopu säilyisi. Päädyimme vaihtamaan tarpomisjärjestystä. Jo vain kulki askel ja juttu – emmehän olleet nähneet serkkujen kanssa vuosiin. Päivän polttavissa puheenaiheissa vilahtelivat niin hampaiden oikomishoidot, gradunteko, matolääkkeet kuin katalat äitipuolet.

Jossain kohti alkoi sataa tihuttaa. Serkku sääli suht tuoretta poikaystäväänsä, jonka sadevermeet olivat jääneet himaan. Siskoni tarjoutui pelastavaksi enkeliksi ja lupasi ottaa vehkeettömät oman sadeviittansa alle.

– Jos ette tienneet, niin meillä on täällä joka vuosi ohjelmassa parinvaihtoa, heitin.

Etelän nulikka ei säikähtänyt vaan alkoi nauraa. Tästä kaverista olisi selkeästi talvelle jätettävää!

Ensimmäinen nousu kohti Mäkrävaaraa koitti aiemmin kuin uskalsin pelätä. Puolessa välin rinnettä säkenöi silmissä ja henki uhkasi paeta jokaisesta reiästä ja rööristä. Oli pakko istua ja heittää reppu pöpelikköön. Ihan kuin olisi kiviä kantanut. Samassa tajusin, että olin kuin olinkin kantanut kaiken painavan kahden hengen juomista lähtien. 

– Mikä helevetin sherba minä sulle oon! huusin ukolle.

– Minähän sanoin lähtiessä hotellilla, että vaihdetaan reppuja, mutta ei rouvalle kelvannut.

– No nyt kelepaa!

Ja niin nousu jatkui. Ja jatkui ja jatkui. Yritin ajatella kylmää olutta, jonka illalla kumoaisin kitusiini. Vastaan kipitti hyväntuulinen pariskunta, joka tervehti reippaasti. Helppohan se on alamäessä hymyillä.

– Tervehtisin jos jaksaisin, sisko puuskutti ja veti itseään karahkasta ylöspäin. 

Vastaantulijat jäivät kikattamaan.

– Oliko nuo niitä oikeita vaeltajia? Niillä oli ihan oikeat rinkat, rivistä kuiskailtiin.

– Joo, myö ollaan edelleen niitä kermaperseretkeilijöitä, sisko valaisi.

Havukanahossa nautittiin ensimmäiset eväät. Jo vain maistui Reissumies hyvälle, joskin kaverin munaleipä tuoksahti vielä paremmalta. Kahvi oli puolestaan sellaista kuraa, että kummitätini joutui jakamaan omastaan.

Kun matka jatkui, ehdottelin sinkkuna elävälle viriilille tädillemme, että laittaisi Tinderin päälle.

– Elä laita. Sille voi olla syynsä, jos täälläpäin tulee sinkkuja vastaan, sisko pohti.

– Voisi sitä silti vähän vilkaista, ehdotin.

Tiedä mikä Havukanahon ajattelija löntystelisi vastaan!

Näköalat vaihtelivat henkeäsalpaavista vaaramaisemista sammaleen peittoamiin satumetsiin. Noin seitsemän kilometrin päästä saavuimme Lakkalaan. Satoi jo reilusti ja sisko kaivoi vaaleanpunaisen sadeviitan reppunsa uumenista. Pian todistin, kuinka pinkki pallero lyllersi menemään kyykkykävelyä eteenpäin. Hahmo irvisti ja örisi verkkaisesti mennessään.

– Munamies! yritimme arvuutella.

– Ei.

– Muumien mörkö!

– Joo!

– Kato toisella meni oikein!

Mörkö se lähti piiriin.

Sitten olikin aika palastella. Virittelimme nuotion ja kaivelimme kyrsää esiin. Tai toiset kaivoivat – minä huomasin kaivelevani muussia. Jotakin pahaa oli tapahtunut tofunakeilleni. Vedin paketin puukolla auki ja näytin herkullisen näköistä lounasta siskolleni, joka niin ikään kasvissyöjänä tungetteli saaliinjaolle.

– Hyi hele, näyttää ihan koiranruualta! En syö.

– Vähän sipruina, mutta ei vaikuta makuun. Päiväyskin on menny neljä päivää sitten, mutta eikun ääntä kohti, kannustin.

– Ootko tosissas?! Saat kyllä syödä keskenäsi.

– Kyllä on tarkkaa.

– Tuo käyttää kaksi kuukautta vanhat kermaviilitkin, sisko kieli muille.

– Kai sen nyt haistaa ja maistaa, mitä voi syödä! puolustelin ja jatkoin:

– Muistelepa, kuka vuosi sitten unohti meidän nakit kokonaan jääkaappiin. Pikkasen oli näläkä kävellessä.

– Onko tää joku kosto?!

Kyrsien loimutessa avotulella huomasimme tuttujen hahmojen lähestyvän leiriämme. Olimme sopineet, että jalkavaivaiset tai muuten vaan laiskemmat kävelisivät lyhyemmän reitin meitä vastaan Kiviniemestä käsin. Tuttujen naamojen seassa pilkotti yksi uusi kasvo. Oli aika ottaa perinneleikki kehiin ja testata tulokas. Kaivelin valkoisen nenäliinan taskustani ja levitin sen huolellisesti pöllile. Sitten istuin paperin päälle.

– Kysymys kuuluu: mikä tämä on? 

– Mustaa valkoisella.

– Tahroja paperilla!

Mielenkiintoisia ehdotuksia alkoi sadella ilmaan, mutta yksikään ei osunut maaliin. Oli aika kertoa oikea vastaus.

– No tietenkin rako valkealla!

Naurunremakan keskeltä alkoi kuulua soraääniä.

– Sulla oli housut jalassa, ei tuo ollut mikään rako! Nyt sama arvoitus kehiin ja ilman housuja! joukko mylvi.

Mitä serkumpi, sen herkumpi?

Matka jatkui ja rytyytimme menemään letkeissä tunnelmissa. Uudet sielunsissit toivat uutta puhtia talsimiseen, mutta jutut huononivat entisestään. Maisemat vaihtelivat kivisestä mäntymetsästä saniaiskeskittymiin. Maasto oli niin epätasaista, että oli pakko katsoa joka askeleella jalkoihinsa. 

Vielä kaksi askelmaa, niin me huipulla ollaan… Eiks se ookkin outoo et nyt yhdessä kuljetaan? aloin laulaa siipalleni.

– Minä sinut huipulle vien, kun aittaan päästään, ukko uhkasi.

Oho!

Hieman ennen Kiviniemeä piti ylittää Sikosalmi vetolautan avulla. Minun käskettiin seistä lautalla kuin tikku paskassa. Ukko epäili, että vetelisin vääristä naruista, mikä tietäisi koko komppanian joukkotuhoa. Ensi vuonna päätimme ottaa aikaa ja kilpailla siitä, mikä joukkue olisi nopeimmin vastarannalla.

Loppurutistuksen jälkeen näimme, kuinka Kiviniemen kodikas pihapiiri avautui eteemme koko komeudessaan. Lohi loimusi avotulella ja isäntä oli meitä portailla vastassa kädet lanteilla. We did it! 

Pian Kiviniemen tupa täyttyi nälkäisistä, mutta nauravista suista. Kipeimmät lihakset löytyisivät taatusti vatsasta reissun jälkeen!

Saunan ja hyisen pulahduksen jälkeen louskutimme leukojamme vielä navetassa takkatulen loimussa ja nauroimme vähän lisää. Sitten hiivimme ukon kanssa aittaan ja aloin jo malttamattomana odotella päivän loppuhuipennusta – huipulle pääsyä. Samassa soi kuitenkin miehen puhelin. Kuulin miten intopiukea isäni vaahtosi puhelimen toisessa päässä ja höyrysi uudesta bisnesideastaan. Puhelu kesti ja kesti ja ideat kaikuivat korviini, vaikkei kaiutin edes ollut päällä. Miehen naamasta näki, että se oli niin naitu väärään sukuun. Jollain pervolla tavalla sen kuitenkin täytyi nauttia meidän seurasta. 

Kun puhelu loppui, totesin ukolle pääseväni huipulle omin avuin. Käteni hapuilivat jotakin kovaa ja kun ne viimein tarttuivat isoon ja jäykkään kaluun, levitin jalkani. Ai että miten helpolta kerrossänkyyn kipuaminen tuntuikaan vaaralle nousemisen jälkeen!

Miten sujui päivä 2? Se selviää seuraavassa jaksossa!

Jännittävä jatko-osa luettavissa täältä: Huippua kohti – osa 2