Category: urheilu

Categories
urheilu Yleinen ystävyys

Suoraa puhetta suodattamatta – kaveri vai veemäinen vatipää?

Ei se aina ole rakkautta ensisilmäyksellä. Satuttiin vain olemaan samoilla kentillä samoihin aikoihin, mikä sinänsä oli kohtalon ivaa, tyyppi kun oli enemmän freestyle-laskija ja itse olin se aloittelija, joka kuudetta vuotta kompuroi mattohississä. 

Vuoden merkittävimmät tulokkaat -kategoria

Ehdokas 2

Kiinnitin huomiota, miten tyyppi raahautui paikalle sanomatta mitään, vältteli katsekontaktia, nyökkäsi tervehdyksensä lattialle. Kaveri ei näyttänyt juurikaan nauttivan joukkuelajin sosiaalisuudesta, lähinnä vaikutti, että rikosseuraamuslaitos vaati osallistumista tähän tapahtumaan. Pelien jälkeen kaveri laahusti apaattisena ulos mumisten heipat oven karmille. 

Jostain syystä kaverin saapuminen samaan tilaan aiheutti itsessäni häiritsevää herkistymistä. Söpöt kiharat ja kivat silmät kyllä joo, mutta ulkoiselta habitukseltaan kaveri muistutti turhan paljon asiakaskuntaani, joka vältteli kontaktia napit korvissa ja energiajuoma kourassa. Sisäinen puumani jäi kakkoseksi äidilliselle tarpeelleni paheksua nikotiinin käyttöä ja kauhistella paljaita nilkkoja. Vapaa-ajan ja virka-ajan erottamiseen täytyi keskittyä ihan tosissaan.

Suhde lämpeni nopeasti. Puolen vuoden jälkeen onnistuin tervehtimään nyökkäyksellä ja sain vastaukseksi urahduksen. Vuoden jälkeen opin sietämään junnun läsnäoloa, vaikka teki mieli paeta joka kerta. Huokaisuja ja silmien pyörittelyä, kun pallo lenteli käsistäni omille teilleen tai uuvahti verkkoon.

Ja sitten se tapahtui. Kommunikaatio muuttui sanalliseksi.

“Voisit vaikka pysyä poissa eestä.” 

Seuraavana yönä näin unta, jossa jätkä repi sormistani kynsiä irti.

Sanotaan, että naiset kyräilevät ja ihmissuhdedraamat valuvat pelikentille. Voi pitää paikkaansa, mutta eivät ne miehet sen helpompia ole. Niillä kun on suunnaton tarve päteä. Naisena kämmäät yhden lyönnin, seuraavaa passia saat odottaa viikon. Miehet saavat lyödä kolme verkkoon ja neljä seinille ja silti kahdeksaskin on sille suunnalle. Ja muistavat kertoa, miten helppoa se olisi naistenverkolla.

Tämän kaverin ei kuitenkaan tarvinnut päteä palleillaan, joten huomautukset eivät kohdistuneet heikkoon sukupuoleeni vaan suoraan surkeuteeni pallokentillä. Eikä tarvinnut jäädä pohtimaan piilomerkityksiä.

“Aikku, mitä vittua?” 

Selkeä palaute. Mokattua tuli. Toki mikä meni vihkoon, jäi tulkinnanvaraiseksi, sillä pystyn sössimään asioita monella tasolla yhdellä kertaa. 

Seuraavalla kerralla oli jo selkeitä käskymuotoja:

“Hyppää korkeemmalle.”

Olepa 40+ ja kolmen lapsen äiti! Eipä silti, sen verran tiukka ja takakireä tämä täti oli, että ei housut kostuneet näillä kentillä, ei syystä eikä toisesta.

“Se oli siun pallo.”

Ai tämä oli? Mutta ei ne neljä, jotka Junnu koukkaili edestä?

“Tee, älä ajattele.” 

Eihän missään kannustavassa kommentissa voi olla enemmän luottamusta ja uskoa!

Pääasiallinen kommentti pelisuorituksiini pysyi samankaltaisena.

“Mitä vittua?”

Toisinaan surkeuteni seuraaminen vei Junnun juuri saavutetun puhekyvyn. Se sulki silmänsä, tarttui polviinsa ja huokaisi salin kuivaan ilmaan elämänilonsa. Itsetuntoni hävisi samaan tahtiin kuin kaverin keuhkot tyhjenivät.

Voi saatanan saatana, eikö mikään riittänyt? Kielen päällä kihelmöivät hellät kutsumanimet mu***u, k***pää ja v***n k***ä. Eikö tämän pitänyt olla mukava ajanviete ja harrastus? En kaivannut jatkuvaa vittuilua ja riittämättömyyden tunnetta, vastaanväittämistä ja silmien pyörittelyä. Ne kuuluivat työsuhde-etuihin.

Junnun ansioksi oli luettava, ettei kuittailu keskittynyt vain lyhyyteeni, hitauteeni, surkeaan tekniikkaan tai puutteelliseen silmä-käsi-koordinaatioon, vaan hän hyödynsi kaikkia osa-alueita luovasti ja monipuolisesti, mitä äikän opena arvostin. Toki olihan mokailussani varaa mistä valita.

Toki Junnu sai paljon anteeksi, sillä muistin, että ei ne teinit tahallaan… Sillä on nyt vaan liikaa meteliä omassa päässä tai snickers syömättä. Vastaiskuna aloin kertoa ykistyiskohtaisesti unistani, joissa pelikaverit olivat romanttisella souturetkellä tai koettivat jäykistää tankoa salilla. 

Sain totaalikiellon olla kertomatta uniani enää koskaan.

Toisin kuin muut, Junnu pystyi myös melkoisen kypsään keskusteluun ja hahmottamaan, että elämä ei ollut pelkkää palloilua. 

“Sie näytät siltä, ettet oo nukkunu viime yönä.”

Samoin Junnu kykeni huomaamaan hetket, jolloin mieli alkoi viettää vauhdilla alamäkeen. 

“Eiköhän me nyt voiteta tää erä, saat elämänilosi takasi.”

Jännittävää, kuinka yksikin kommentti voi rikkoa itseluottamuksen, mutta samalla tavalla yksi ihminen voi myös pelastaa kaiken. Ei se lakannut nauramasta tai huokailemasta. Päinvastoin. Mutta se, että se vaivautui satunnaisesti neuvomaan tarkoitti, että luotti se jonkin verran.

Paitsi, että ei. 

Männä viikolla löin kerran verkkoon (tai no saattoi niitä illan aikana olla useampikin kerta), seuraavan passin Junnu laittoi toiselle puolelle kenttää. Siellä Pena epäonnistui, mutta seuraava meni silti Penalle. Itse heittelin passeja tasapuolisesti molempiin laitoihin! Ja ympäri kenttää niin ennalta-arvaamattomasti, että vastustajalla oli paras mahdollisuus päästä hyökkäämään.

“Mitä vittua? Miks Pena saa toisen ja mie en?”

Junnun katseesta näki, että palautteeni oli perusteeton. Pena sentään oli saanut palloja verkon yli ja vastustajan kenttäänkin.

“Sie taidat tykätä Penasta enemmän ku miusta!”

“En miekään saa siulta ku huonoja passeja!” 

Kaveri usutti minut myös epämukavuusalueelleni eli tässä tapauksessa täysin tuntemattomille pelikentille, katosi itse ja hylkäsi minut vieraiden ihmisten joukkoon. 

V***n k*****ä.

Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja eksyneeksi. Vain yksi vastasi pelokkaaseen tervehdykseni. Osa vilkaisi silmäkulmasta, suurin osa ei edes huomioinut. Olisiko ollut parempi vain olla tervehtimättä? Miksi vitussa olin tullut?! Ja miten hitossa täältä pääsisi pois?

Pakeneminen ei ikävä kuulu tapoihini, vaikka joskus paikalta poistuminen olisi ehdottomasti fiksuinta. Toisaalta paniikiltani en edes olisi pystynyt karkaamaan. Kädet ja jalat tärisivät, oksetti. Hengittäminenkin tuntui tuskaiselta.

Koko kotimatkan itkin ja suunnittelin kostotoimenpiteitä, joista hellimmät olivat takavalon umpion hajottaminen, verottajalle satuilu ja härskin Tinder-profiilin lavastaminen. Ennen kuin ehdin toteuttamaan suunnitelmiani, Junnu oli tajunnut ahdistukseni ja ehti pahoittelemaan tilannetta. Kypsyyttä, johon moni ei kyennyt. Ei ohittamista, ei alentuvaa suhtautumista. Selkeä pahoittelu. 

Olin häkeltynyt.

Koiran pökäleet, jotka olin kypsästi ajatellut kerätä ja karistella Junnun pelikassiin, saivat jäädä maatumaan ojan penkalle.

Eipä silti, itse asiassa olen kiitollinen Junnulle. Kaikesta henkisestä kivusta ja särystä huolimatta jäin eloon, ja seuraava kerta kentillä oli jo helpompi. 

Kaikesta vittuilusta ja virheiden osoittamisesta huolimatta, tai ehkäpä juuri siksi, viime vuoden viimeiset kuukaudet pelikentillä ovat olleet viihdyttäviä. Oma olokin on ollut levollisempi. Voin olla oma itseni eikä joka kerta tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Suurta kehitystä taitotasossa en ole huomannut, mutta tunnen oloni hyväksytyksi juuri tällaisena kuin olen. Hitaana ja vanhana.

“Käännä se rollaattorisi ja mee tuonne.”

Mutta vahingossakaan en kuvittele itsestäni liikoja.

“Kaikilla on huonoja päiviä. Huonot päivät on vaan siun normaali.”

En edes unissani, joissa Junnu koetti opettaa minua muun muassa hyppäämään. Ikävä kyllä menestys ja kehityskaari olivat aivan yhtä huikeat kuin hereillä ollessa. Junnun turhautuminen oli sekin samankaltainen: “Käytä vittu hissiä!”

Seuraavalla pelikerralla porukan keskittyessä teippaamaan sormia, varpaita ja muita niveliä ennätin kuvailla uneni kenenkään estämättä.

“Ihan hyvin olisin voinu niin sanoa!” Junnu kommentoi ja vetäisi teipillä suuni kiinni.

Eräänä päivänä luokkaan asteli teini huppu silmillä, napit korvilla ja energiajuoma kourassa. Kun kaveri nosti katseensa ja katselin pelikaverin vielä junnumpaa kaksoisolentoa silmiin, tajusin potentiaalisen vaaran.  Uhan, jonka myös omia lapsiani tai miestäni muistuttavat opiskelijat olivat kohdanneet. Myös tämä kaveri oli vaarassa joutua kohtaamaan siviilipersoonani suorasukaisen palautteen ja lähes suodattamattomat mielenilmaukset.

“Mitä vittua? Pitääkö meijän lukea joku kirja?”

Huokaisin helpotuksesta. Me pärjäisimme kyllä. 

****

Enää yksi ehdokas jäljellä…

Categories
arki juhlapyhät kaaos matkailu parisuhde urheilu Yleinen

Aktiivilomailua perheen parissa

Avaa joulun vapailla some tai mikä tahansa lehti ja saat muistutuksen, että kyllä kunnon kansalainen harrastaa lomallaan talviurheilulajeja perheensä kanssa. Ajatus punaisista poskista, mäessä nauravista lapsista ja kupista kuumaa alkoi houkuttelemaan myös allekirjoittanutta. Siispä sääkartasta ennustamaan sopiva päivä suunnata laskettelurinteeseen. Pienin pääsisi ensi kertaa kokeilemaan laskemista vuokravälineillä. Lasten rinne on muutoin maksuton, joten reissun hintalappu jäisi varsin kohtuulliseksi näin jouluun tehtyjen investointien kaihertaessa vielä niin mieltä kuin tiliä.

Tuumasta toimeen, lasketteluaamun valjetessa ilmoitin iloisena miehelleni, että lähden tonkimaan tarvittavat varusteet varastosta. Kahlasin lumihangessa puuliiteriin, kapusin kurkottamaan suksipussin ylisiltä, kolusin varastosta kassin kypärineen ja monoineen ja palasin eteiseen hikisenä, mutta itseeni tyytyväisenä. Kunnes huomasin, ettei kypäräkassi sisälläkään sitä lasten kypärää, joka teiniltä on jäänyt jo aikaa sitten pieneksi ja jota olin ajatellut pienimmälle sovitella. Oliko se annettu jo eteenpäin? Vai olinko sittenkin myynyt sen jo kirpparilla? Alkoi vimmattu etsintä ja tulokseton viestittely teini-ikäisen kanssa entisen kypärän mahdollisista sijoituspaikoista. Hän oli sitä mieltä, ettei kukaan sitä olisi huolinut tai ainakaam halunnut ostaa.

Hermoa kerkesi jo pikkuisen kiristää, kun etsiessä muistelin edellisenä talvena mystisesti kadonneita teinin luistimia, joita ei koskaan löytynyt. Kadonnut kypärä kuitenkin lopulta löytyi kuin löytyikin. Loogisesti sulkapallovälineiden seasta. Ja kypärä sopi pienimmälle kuin nenä päähän. Erävoitto! Toki kypärä olisi kuulunut vuokravälinepakettiin, mutta oma on aina oma.

Eikun vaatetta ja autoa pakkaamaan. Avasin suksipussin ennen autoon viskaamista ihan vain pikaisesti tarkistaakseni, että siellä on kaikki tarvittava. Piti olla kahdet sukset, mutta olikin vain yhdet. Ei hätää! Olinkin muistaakseni joskus aikaisemmin nähnyt omat sukseni puuliiterin ylisillä irrallaan.

Kahlasin hangessa takaisin kiipeilemään ja koluamaan paikkoja. Jähmetyin tikkaiden päähän tuijottamaan ylisiä vakuuttuneena siitä, että näin varmasti väärin, kun en nähnyt omia suksiani missään muiden liukuvälineiden joukossa. Tuijotus ei tehonnut ja lopulta oli vaan myönnettävä, että oma muistini on harhainen. Hortoilin vielä tovin varastossa ympäriinsä hämmentämässä tavarakasoja, mutta suksia (jotka toki ovat sen kokoiset, että häviävät helposti) ei vaan tullut vastaan.

Seuraavaksi kaiken yllä olevan kävi toteamassa virallisesti todeksi vielä mieheni. Hän tarkisti pyynnöstäni myös autotallin, joskin jokseenkin odotetusti tuloksetta. Sillä välin mietin sisällä, voisivatko sukset lymytä jossain siellä, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mahdollista piilopaikkaa. Kyselin tuloksetta suksia myös isovanhempien asuinpaikoista ja aloitin viestittelyn teini-ikäisen kanssa vol 2. Oliko hän lainannut suksia edellisenä talvena itse tai jollekin kaverilleen? Olisiko joku voinut varastaa ne? Hän oli sitä mieltä, ettei ollut lainannut eikä kukaan niitä olisi ainakaan halunnut varastaa.

Puuttuvista suksista huolimatta lähdimme liikenteeseen ja matkalla pohdimme miehen kanssa, milloin me aktiiviharrastajat mahdoimme edellisen kerran käydä rinteessä. Mieleen nousi yksi reissu edelliselta talvelta, jolloin kävimme teinin kanssa Kolilla. Mies aprikoi, olisivatko sukset voineet jäädä sinne ja naureskelin, että en kai nyt sentään niin huoleton ole voinut olla. Mies muisteli, että viimeisenä piti palauttaa teinin vuokravälineet ja minä olin jäänyt sitä hoitamaan. Tämän myötä ja itseni tuntien suksien unohtuminen sille tielleen alkoi hiljalleen tuntumaan huolestuttavan mahdolliselta.

Pohdin ääneen, pitäisikö varmuuden vuoksi soittaa Kolille ja kysyä suksista. Olihan ne ikivanhat, mutta ajoivat silti asiansa. Oli miehen vuoro nauraa. Hän piti hyvin epätodennäköisenä, että säilyttävät edellisenä talvena sinne hylättyjä lasketteluvälineitä, jos ei ole koko sesongin aikana perään kyselty. Nielin tästä huolimatta ylpeyteni ajatellen, että ei se ota, jos ei annakaan ja näppäilin hetken valmistautumisen jälkeen Kolin vuokraamon numeron.

Puhelimeen vastasi oikein miellyttävä ja asiakaspalveluhenkinen henkilö, joka ensimmäisenä tiedusteli kadonneiden tuntomerkit. Tähän olin juuri valmistautunut etsimällä omista Google-kuvistani hakusanalla sukset ja löytänyt kuin löytänytkin otoksen, jossa näkyi suksien merkki. Luettelin merkin ja värit ja siltä varalta, etteivät ne vakuuttaisi, kuvailin vielä suksien muistuttavan jäniksen korvia. Luurin päästä kuuluikin yllättäen, että täältä kyllä löytyy aivan tuntomerkkejä vastaavat sukset ja luvattiin, että saan puhelimeeni hetken päästä kuvan, jotta voin vielä vahvistaa sukset omikseni. Tottahan ne olivat omat tutut pupun korvat ja seuraavalla kerralla löytyvät oikein nimellä varattuna Kolilta. Hyvää palvelua! Kolin reissu lienee lisättävä lomasuunnitelmiin.

Nyt kohteena oli kuitenkin lähempänä oleva, tuttu ja turvallinen Mustavaaran rinne. Olkoonkin, että maksettavaksi tuli nyt kahdet välineet. Mies halusi matkalla hakea kyytiin tavaraa Selkieltä, joten reissuun oli lähdetty hänen pakettiautollaan, jossa istuimme kuin sillit purkissa. Mies ilmoitti, ettei ole aiemmin ajanut Mustavaaralle tästä suunnasta ja pyysi laittamaan paikan navigaattoriin. Tein työtä käskettyä, vaikka tiesin, että piti ajaa suoraan, kunnes tulee käännös vasempaan laskettelukeskukselle.

Käännös vasempaan tuli, mutta tie tuntui yllättävän pitkältä. Mies kysyi, ollaanko varmasti oikealla reitillä. Nyökkäilin, että navigaattorin mukaan ollaan. Lopulta tulimme peilijäistä rinnettä risteykseen, joka haarautui talon pihaan ja suoraan jatkuva osuus oli aivan lumen peitossa. Oli todettava, että harhaan ajettiin.

Mies taiteili kunniakkaasti ja kärsivällisesti pakettiauton ahtaassa risteyksessä ympäri, ensimmäiset kirosanat tulivat auton jäädessä mäen alaosaan sutimaan paikoilleen. Viereinen mökki oli mahdollisesti Frozenin Elsan lomapaikka ja tielle takaisin vievä mäki pihan lailla jäinen. MacGyverini kaivoi muitta mutkitta takakontista sepeliä ja aloitti tien talvihoidon. Ehkä oli kuitenkin hyvä, että lähdettiin pakettiautolla. En ollut kovin huolissaan, ennen kuin minua pyydettiin avuksi työntämään autoa. Auto oli hyvin tukevasti jämähtänyt jontkaan.

Sitten tietä lähestyi toinen auto. Kenties Frozenin Elsa oli palaamassa mökilleen. Auto ajoi viereen ja ikkuna avautui: “Mustavaara? Laskettelukeskus?” Oli kerrottava ikävät uutiset ja auto ajoi Elsan pihaan oletettavasti karttaa tarkemmin tutkimaan. Kohta sama toistui ja autoja nakotti pihassa jo kaksi. Emme siis suinkaan olleet ainoat harhaan ajaneet, mikä lohdutti hieman, tosin olimme ainoat kotimaan edustajat. Eikös sitä voi ajatella ylpeyden aiheeksi? Kohta katselin tien pientareelta, kun kaksi muuta autoa jonottivat vuoroaan päästä pihasta pois, kun oma isäntä hinkkasi mäkeä sitkeästi edestakaisin. Hävetti niin, että kävin lopulta koputtamassa meidän auton ikkunaan ja pyysin peruuttamaan sen verran, että turistit pääsevät jatkamaan matkaansa. Ja helpostihan he maastureillaan mäen nyppylän selättivät.

Jälkimmäinen auto pysähtyi kohdalle ja kuski kysyi, tarvitaanko apua. Ei tietenkään tarvittu. Merimiehen geeneillä varustettu MacGyverini tokaisi, että soittaa kyllä tarvittaessa Aikun miehelle. Lopulta riittävällä peruutuksella hankittu vauhdinotto siivitti dieselin hajuisen rottelomme mäen nyppylälle. Juoksin sepelipussia kiikuttaen perässä ylös. Olipahan hankittuna ne punaiset posket ainakin vanhemmilla jo ennen varsinaisen talviurheilun aloitusta.

No olihan se matka siitä oikeasta risteyksestä Mustavaaran laskettelukeskukseen huomattavasti lyhyempi. Perillä totesimme, että emme olleet ainoita lasketteluidean saaneita. Parkkipaikka oli täysi ja välineitä sai jonottaa hiki hatussa (joka oli tuttu tunne aamusta saakka), mutta lopulta päästiin itse asiaan. Laskettelun opettelu sujui juniorilla onneksi varsin mallikkaasti, vaikka reissun aloitus ei kovin vakuuttava ollutkaan.

Itku voi tosin todistetusti tulla suhteellisen lyhyestäkin ilosta. Säästimme loppuun vielä kirsikaksi kakun päälle mäenlaskun rattikelkalla. Mies lähti mäkeen lapsen kanssa ja ajattelin ottaa lystin videolle. No, jostain syystä jarruttaminen ei onnistunut. Vauhti yltyi hurjaksi, ensin kyydistä putosi mies ja lopulta kelkka ajautui pienimmäinen kyydissä pusikkoon. Onneksi ei käynyt pahemmin, muistoksi jäi muutama naarmu ja erittäin sekava video.

Reissun kruunasi makkaranpaisto, jossa oma makkara jäi kylmäksi, ja hiilloksen hiipuessa kylmä ehti hiipiä myös luihin ja ytimiin. Enää ei ollut ainakaan hiki hatussa ja reissusta selvittyä oma koti tuntui taas parhaalta lomaparatiisilta. Siellä pääsi lämpimän saunan syleilyyn ja makkaravahinkokin korvattiin paistamalla juuri oikeanlainen makkara omassa takassa.

Oma koti kullan kallis, tosin pakko varmaan sattuneesta syystä vielä tänä talvena Kolille suunnata.

Pirre

Categories
ruoka urheilu Yleinen

Body project Tinsku tiukemmaksi, osa 2: Sisäistä rauhaa etsimässä

Oliko se pää vai pylly alaspäin? Reidet vai ranteet auki?

Tämä on hikeä pukkaavan kehokertomuksen jatko-osa. Jos et ole lukenut osaa 1, tee se täältä: Body Project Tinsku tiukemmaksi

– Herra jumala äiti sie oot laihtunu!! huutavat lapset eräänä aamuna, kun kekkuloin eteisessä rintsikoissa ja alkkareissa ja etsin kiireessä housuja jalkaani.

– Kiinteytyny joo, totean. 

– Nyt ne ainakin yrittää iskeä siellä salilla! Ja iskä on varmaan onnellisempi.

– Öööö tota…

Tässä kohtaa piti hidastaa. Mitähän ulkonäkökeskeisyyttä tämä body projectini opettaa lapsilleni? Halusin opettaa, että jokainen vartalo on kaunis.

– Pääsisit jatkoon pyllyohjelmassa! lapset jatkavat viitaten Frii-kanavalla pyörivään Naked attraction-ohjelmaan, jota kehopositiivisuuden nimissä joskus yhdessä katselemme.

– Just. Tässä projektissa on pointtina se hyvä olo, elämässä ei ole tärkeintä se miltä näyttää, yritän.

Vaikka onhan se kiva, kun pitkään kaapissa lojunut mekko solahtaa päälle vaivatta eikä enää kiristä kainaloista. Niin tai näin, elämäntapamuutos ja personal trainerin palkkaaminen on ollut elämäni parhaimpia päätöksiä. Niitä huonoja on tullut vuosien varrella tehtyä jo tarpeeksi, mutta ei mennä nyt niihin.

Body projectia on nyt jatkunut kahdeksan viikkoa, ja kiloja on lähtenyt kuusi. Olo ei ole aikoihin ollut näin hyvä, liekö koskaan? Nukkumaanmeno hieman ontuu, sillä en ole ollut sängyssä vielä kymmeneltä, mutta yleensä saan tarpeeksi unta (paitsi niinä öinä kun kissa vinkuu, lapsi pelkää mörköä tai mies haluaa jutella syntejä syviä). 

Ruokavalion noudattaminen on käynyt vaivattomasti, tosin vettä pitäisi muistaa juoda enemmän ja kahvia vähemmän. Joka aamu syön saman aamupalan: marjoja, siemeniä, pähkinöitä, kaurahiutaleita ja luonnonjugurttia, päälle loraus oliiviöljyä. Töissä käyn syömässä ruokalassa kuten tähänkin asti. Pidän vain huolen, että salaattia ja vihanneksia on lautasella enemmän kuin pääruokaa. 

The breakfast.

Joka päivä raahaan töihin kello kahden eväät: välillä marjapirtelön, välillä vihersmoothien. Illalla syön proteiini- ja kasvispitoisen päivällisen ja jos jaksan, iltapalaksi siemenäkkäriä tai marjakimaraa. Mielitekoja on ollut vähän, kun verensokerit pysyvät tasaisina. Jos unohdan välipalan, tekee mieli vielä illallakin survoa suuhun suklaata tai höttöleipää. Mutta toki pitää herkutellakin välillä, en aio nillittää kaikista elämän nautinnoista. 

Kun Aikku eräänä iltana tulee tyttärensä kanssa kylään, surautan vieraille ja lapsilleni green monsterin. Makuraadin ilmeet vaihtelevat nirpistyksestä irvistykseen.

– Onko tässä heinää? kommentoi ensimmäinen.

– Maistuu ruoholta, johon on sekoitettu limeä ja oksennusta, irvistelee toinen.

– Äiti juottaa meille ruohopirtelöä!

– Tästä puuttuu jotakin… Hmm… On kuin mojito ilman rommia, toteaa Aikku.

– Näyttää hevosen kuolalta, arvostelee viides.

– Työ ette ymmärrä hyvän päälle! Miks tää miun suussa maistuu hyvältä? Okei kaipaisi ehkä jotain peittämään sellerin makua, mutta mulle menee kuin häkä, totean ja kulautan kurkkuuni sekä omani että lasteni shotit viimeistä pisaraa myöten.

Syömisen ohella on treenaaminenkin sujunut hyvin. Kun aloitin saliharjoittelun, tuntui, että kuolen jo alkulämmittelyyn. Välillä oksetti, mutta kunto alkoi kasvaa rytinällä. Personal trainer kehui, että jaloissani on poweria. Sen tiesinkin, on tässä tullut treenattua niin koulun käytävillä juoksua, kilpajuoksua kuin yöjuoksuakin. Kerran valmentaja kyykytti minua hack-kyykyillä.

– Alemmas, alemmas, älä nainen mussuta siellä!! Äläkä jää sinne alas, nopeesti ylös.

Kun sain viimeisen kyykyn karjaisten tehtyä, tuli kehuja.

– Se oli hyvä, ei mulla muut asiakkaat pääse alas asti.

– Oikeesti?

– Juu juu.

Ai että kun teki mannaa. Kävelin rinta rottingilla kohti vatsaliikepenkkiä. Vatsat olivat aluksi heikkouteni, nyt lempiliikkeitäni.

– Kokeillaan jotain vähän erilaista, kun sulla menee noi vatsat niin hyvin, valmentaja ehdotti.

– Kuulostaa pelottavalta.

Fifty shades of Grey realisoituu. Olen kyynärpäideni varassa rullan päällä lattialla ja jalkani riippuvat katossa roikkuvassa rihvelissä, joka muistuttaa seksikiikkua. Levitän haarojani ja voihkin tasaisesti kiihtyvään tahtiin. Suoraan takanani voimamies treenaa jalkoja, kun levittelen hänelle omiani. Paita valuu kainaloon. Tsiisus. En jaksa välittää, sillä kaikki tarmo menee liikerataan.

Pian olen jumppapallon päällä tekemässä vatsoja. Koutsi näyttää mallia, mutta ei itse pysy pallon päällä. Minä pysyn, tulee voittajafiilis. Uskomatonta mihin kaikkeen keho pystyy. Mihin minä pystyn! Mieli ja keho ovat yhtä. Miksi en ole ennen kokeillut rajojani liikunnan avulla? Olisi saattanut tulla vähemmän sotkua ja sanomista.

Olen huomannut, että liikunnan avulla tiuskiminen ja ärhentely pysyvät poissa. Myös piereskely pysyy poissa, kun luovuin leivästä ja vehnäjauhosta. Voin siis siis sanoa olevani parempi äiti ja täydellisempi ihminen kiitos body projectini. Täydelliseen vaimoon on vielä matkaa, mutta ei mennä nyt siihen.

Kuvitteleko vain, vai olenko myös enemmän läsnä elämässä projektini ansiosta? Kun menen kuntosalille, en pysty haahuilemaan enkä roiskimaan sinne tänne. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin liikkeiden tekemistä oikein. Ja liikkeeni ovat harkitumpia myös kuntoilusuorituksen jälkeen. Joku viisas on sanonut, että elämän tarkoitus on löytää rauha. Jospa löydän sisäisen rauhani tämän myötä. Ehkä en usko tähän itsekään, mutta rauha minun sielulleni, aamen. 

Kotijumpat menevät rutiinilla ja tutulla tempolla. Poika ottaa tavakseen tarkistaa, onko selkä suorassa kun lankutan, ja pienimmäinen näyttää söpöltä nyrkkeillessään ilmaa. Barbitkin jumppaavat tuon tuosta. Kerran kun aloitan jumppaamisen ja pumppaamisen, pienin tulee vessasta pikkuhousunsuojan kanssa.

– Äiti tässä vaippa, jos tulee tuhnua.

– Ahhaahah, kiitos rakas, en usko että tulee eritteitä, on tässä lantionpohjalihaksetkin jo kehittyneet.

– Mitä?

Lapsi purkaa leikeissään jumppatraumojaan.

Pari viikko sitten valmentaja vei minut kuntoportaisiin. En ollut tiennyt, miten monella tavalla portaissa voi kyykätä: etuperin, sivuttain, hyppäämällä, liukumalla, huohottamalla, ähkimällä ja ärjymällä. Enkä tiennyt, miten kuollut voi olla illalla.

Kun koittaa päivä, jolloin pitää mennä ensimmäistä kertaa yksin salille, jännittää. Ei ne liikkeet eikä hiki eikä voimannostajat, mutta se tekniikka. Olen aivan käsi, kun pitää säätää laitteiden asetuksia tai lukita rautaa. En selviä edes ranneremmeistä. Entä jos en muista, miten päin laitteisiin pitää mennä? Voinko katkaista selkäni tai murtaa varpaani? Entäs jos jään jumiin tai roikun pää alaspäin seksikiikusta?

– Mie haluun tulla mukaan, nauroi Aikku kaksin kerroin kahvipöydässä, kun kerroin peloistani.

– Et halua etkä tule.

Turhaan pelkäsin. Okei, kuntopyörän kohdalla en enää ilennyt kysyä apua salin omistajalta. Satula ei vain laskeutunut alemmas, vaikka paukutin ja runkutin. Oli pakko ottaa kohteeksi salin ainoa persjalkaisille tarkoitettu kuntopyörä. Ongelma oli, että se sijaitsi aivan liki toista pyörää, jossa polki se sama voimamies, jolle aikaisemmin levittelin haarojani. Näyttääkö typerältä, jos kuntopyöriä on kymmenen ja valitsen sen, jossa hiplailen vierustoverin reittä? Ei ole vaihtoehtoa, jos haluan polkea.

– Et saa kyllä millään kiinni, niin paljon on etumatkaa, sanoo voimamies.

– Katotaan, vastaan ja alan kitkuttaa.

Salilta tullessani pistäydyn äidin ja siskon luona ja kerron kuinka ylpeä olen itsestäni. Olen selviytynyt saliohjelmastani yksin! Kerron ja näytän intopiukeana olohuoneen matolla millaisia jalkaliikkeitä tein kuminauhan kanssa ja ilman.

– Ai ai, lopeta, elä kerro enempää! Jalakaan koskkoo! äiti alkaa yhtäkkiä vaikertaa ja hieroo kipeitä polviaan.

Töissä olen onnistunut inspiroimaan esimerkilläni työkavereita. Henkka ja Eki ovat iloisia, kun saavat syödä kahden edestä kieltäytyessäni kakkupaloista ja piirakoista, mutta ryhtiliikkeitäkin on tapahtunut. Sanna on vähentänyt leivänsyöntiä, Heidi tilannut kuukauden nettivalmennuksen ja Eki vaihtanut huonoja rasvoja hyviin. Kotona kehun miehelle, kuinka olen onnistunut inspiroimaan kanssaeläjiäni.

– Meinaako nekin ottaa avioeron?       

Eräänä perjantaina demonstroin työkavereille torstain treeniä, jossa jouduin taipumaan ihmeasentoon penkin, patjan ja raudan välissä. Näytän miten limbosin rauta navan alla ja nostelin lantiota ja takapuolta ylös alas ilmassa.

– Miun asento oli kyllä vähän väärä, meinas mennä oikeesti hermo. PT sanoi, että asento oli jotenkin ihan perseelleen.

– Onko paikat kipeenä? kysyy Jarkko.

– On perse.

– Sittenhän se toimi, hyvä homma! Jarkko toteaa.

– Kyllä, ei menny hukkaan.

Henkka kuuntelee keskustelua ja näyttää mietteliäältä.

– Jos mie sanon, että olin eilen baarissa ja tänään on pää kipee, niin onks se hyvä?

– No enemmän oltas huolestuneita, jos ois perse kipee, Jarkko tykittää ja pian lihaksiin sattuu enemmän nauraminen kuin jumppaamisen jälkitila.

Kun seuraavan kerran teen kotona kotijumppaa ja kyykkään, pienin katsoo piirrettyjä ja mies ilmeisesti takapuoltani.

– Nyt kun näitä totuuksia on puhuttu, niin sulla on kyllä tommonen lättäperse, mies sanoo.

– Lättäperse?

– Teidän suvulle ominaista.

– Jaa, etpä oo ennen maininnu. Sittenhän se on lättä. Mutta vielä minä sulle hyppyriperseen näytän!!! huudan, jatkan kyykkäämistä alemmas ja alemmas ja sitten taas huutamista:

– Nyt lähtee läski!

– Haluutko että lähden heti? kyselee mies.

Pian nauran niin, etten enää pysty kyykkäämään. Joskus pitää antaa itselleen armoa.

*************

Kehokertomus jatkunee joskus, jos kunto riittää.

Sillä välin voit lukea Aikun tarinan kehopositiivisuudesta: Kerro, kerro kuvastin, ken on kehopositiivisin…

Categories
urheilu Yleinen

Body Project Tinsku tiukemmaksi

Koska tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, etten hallitse mieltäni, kieltäni, muistiani saati tunteitani, ja koska kesäsääkin on mieleltään yhtä ennalta-arvaamaton vaihdellen seksihelteestä tornadoon, on pakko saada hallinnan tunnetta jostakin. Niinpä päädyin palkkaamaan personal trainerin puoleksi vuodeksi ja aloitin elämäntapamuutoksen. Tosin aloitin tämän muutoksen jo neljä viikkoa ennen valmentajani tapaamista. Koska ihmisethän siivoavat kotinsakin ennen siivoojan tuloa.

En ole ylipainoinen, mutta paino on vuosien saatossa itsepintaisesti hilautunut ylöspäin. Heinäkuun alussa painoin saman verran kuin ollessani viimeisilläni raskaana viisi vuotta sitten. Ketuttaa kun talvitakki pitää survoa kiinni ja hieman liian kitsas lempimekko näyttää päälläni käytetyltä kondomilta, jonne on tintattu siskonmakkara. Muutoksen pointti on kuitenkin ennen kaikkea siinä, että haluan saada lihaskuntoa, voida hyvin ja jättää vatsakivut taakseni. Kolesterolitkin ovat koholla, vaikka olen kasvissyöjä. Eikä haittaa vaikka selkäkin lopettaisi naksumisensa.

Haluan myös todistaa ystävälleni, että keski-ikäinen voi muokata kehoaan. Ystävä kehotti suosiolla antamaan pienet vaatteet hyväntekeväisyyteen ja hyväksymään iän tuomat muhkurat. En hyväksy. Se mikä on tullut syömällä, lähtee myös syömällä.

Heinäkuun alussa jätin pois sokerin ja leivän ja aloin lisäämään liikettä ja kas kummaa – paino alkoi tippua. Koukutuin muun muassa Youtubesta löytyvän Team Body Projectin jumppiin. Mutta ne viisi kiloa lähtevätkin helposti, seuraavat vaativat jo kuulemma työtä. Mutta kun tekee mieli jättää yksi lankutus väliin tai syödä pullamössöä, riittää että muistelen toissa kesän Norjan reissua, jossa sain vatsani niin tilttiin, että jäi kesän parhaimmat bileet välistä. Tarina luettavissa täältä Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3

Jostain se on aloitettava.

Koska en jaksa etsiä tietoa tai parhaita kunnonkohotusmetodeja netistä, oli personal trainer ainut ja oikea vaihtoehto. ”Sinä olet ihminen, joka tarvitsee henkilökohtaista palvelua”, huokaisi kerran mieskin. Hän katsoi vierestä epäonnista ähellystäni, kun yritin postittaa leipälaatikkoa. Olin onnistunut sekoittamaan postipakettien maxikoot oman pakettini todellisiin mittoihin ja ostamaan netin kautta M-koon paketin, vaikka paketti oli todellisuudessa L-kokoa. Kun kaupassa survoin pakettia lokerikkoon kolinan säestämänä, myyjä juoksi paikalle ja huusi, mitä täällä tapahtuu. Otin huudon hieman henkilökohtaisesti, mutta pian jouduin hoitamaan myös asiani loppuun henkilökohtaisesti.

Kun yritin ensimmäisen kerran nähdä henkilökohtaisen valmentajani livenä, meillä oli vaikeuksia kohdata henkilökohtaisesti. Onnistuin buukkaamaan tapaamisen päällekkäin kampaajan kanssa ja kun sain sählättyä uuden ajan, onnistuin istumaan eri kahvilassa kuin valmentajani.  

Kun vihdoin kohtasimme, kävi käsky ostaa kuntosalikortti etukäteen. Kuuliaisesti suuntasin kuntosalin tiskille silloin kun sieltä sai henkilökohtaista palvelua. Muutoin olisin todennäköisesti survonut itseni väärästä ovesta sisään, täyttänyt yhteystietolomakkeen väärillä tiedoilla ja ostanut väärän vuoden salikortin. (Hieman myöhemmin onnistuin työntämään salikorttini väärään masiinaan, vaikka sain henkilökohtaista opastusta asian tiimoilta, mutta ei mennä siihen.)

Kuntosalia varovasti tarkkaillessani alkoi ahdistaa jo pelkkä haju ja kilinkolina. Miksi pitää aina tunkea itsensä epämukavuusalueelle? Mielessä kaikuivat erään työkaverin sanat: ne salit on kunnon iskupaikkoja. Katselin ympärilleni ja huomasin muutaman lihaskimpun äheltävän painonnostopenkeissään, vaikka sali oli markkinoitu minulle eläkeläisten ja teinien paikkana. Kusetusta?

Kun pääsin kotiin, kerroin salikortista lapsilleni. Poika katsoi minua kauhistuneena:

– Äiti nehän on sellasia paikkoja.

– Millasia?

– No SELLASIA paikkoja.

– Niin minkälaisia?

– No kun ne kuitenkin yrittää iskee.

– Ketkä?

– Miehet.

– No miks siellä kukaan yrittäs iskee??!! Siellähän huhkitaan ja hikoillaan.

Keskimmäinen puuttui puheeseen ja alkoi iskeä silmää:

– No kun ne on SELLASIA paikkoja. Siellä on laihoja naisia ja muskelimiehiä ja sitten vink vink.

– Entä jos sie et joku päivä tuu sieltä takasin?

– No on luotto kohillaan. Ja teillä oli ikää 10 ja 12?

– Jep. Kyllä myö tiedetään nää asiat. Katotaan erilaisia ohjelmia.

– Ja MITÄHÄN ohjelmia työ katotte?? Nyt lähti suoratoistopalvelut!

Poika mietti hetken.

– Mutta siehän voit näyttää niille keskaria. Tai sormusta. Tai laita sormus keskisormeen! Tai voinko mie tulla mukaan?

Pienimmäinen astui määrätietoisesti veljensä eteen ja puuskahti:

– Mutta keskalin näyttäminen talkottaa että lakastaa!

Kun seuraavana aamuna suuntasin salille kuntotestiä varten, paikalla oli pelkästään eläkeläisiä ja valmentajani. Hän syventyi ensin ruokapäiväkirjaani ja myhäili hyväksyvästi.

– Hyviä juttuja. Pidä nää kaikki kesäkurpitsat, kaalit ja kasvikset, marjat ja kalat. Ja pähkinät ja pavut on tosi hyviä proteiinin lähteitä. Mitä on savusärki? Joo, eikun ääntä kohti.

Myhäily jatkui kun hän luki päiväkirjaa eteenpäin, kunnes ei enää jatkunutkaan.

– Kahvia menee liikaa ja kaikki liian pitkälle prosessoidut kasvisvalmisteet voit unohtaa. Kasviskebabit ja vehnäpohjaiset kasvissuikaleet hyi yök. Härkis ja tofu on hyviä. Margariinin tilalle oivariinia. Ja perunan syöntiä voit vähentää, sen voi korvata vaikka cuscusilla tai ruokakauralla. Ja tuota, moneltako sinä menet nukkumaan?

– Öööö kahdeltatoista.

– Kymmeneltä pitää olla sängyssä! Kaikki mitä syöt seiskan jälkeen jää suoraan lanteille. Painon tippumiseen vaikuttaa myös nukkuminen.

– Selvä.

– Ja vettä pitää mennä kolme tämmöistä putelia päivässä, kiinteytyminen helpottuu. Veteen elektrolyyttejä sekaan.

– Mitä ne on?

Sitten olikin kuntotestin aika. Testin aikana kävi mielessä paljon ajatuksia, vaikkei oikein jaksanutkaan ajatella. Miten olin päästänyt vatsalihakseni surkastumaan? Ja miksi helvetissä pitää aina höyrähtää johonkin projektiin, eikö joskus voi elää normaalisti?

Kun pääsin kotiin, poika oli kärppänä.

– No yrittikö ne iskee?

– Ne papat rollaattorilla? Vai se vieressä polkenut mummo?

– Voihan nekin.

Innostuin paistamaan lapsen onkimat säretkin. Nam!

Lauantaina oli paha paikka – pitäisi lähteä rokkiin ja ehkä nauttia hieman nestettä. Tiedustelin valmentajaltani, miten tehokkaasti yksi päivä tappaa hyvän ruokavalion ja treeniohjelman. Vaikken maininnut sanaa alkoholi, koutsi oli heti tilanteen tasalla. Ei mikään eilisen treenin tyttö.

– Ei yksi päivä haittaa mitään. Varsinkaan valkkarissa ei ole kaloreita juuri nimeksikään! 

Jos punaviini on jumalten juoma niin valkoviini on kuntoilijan kuoma.

Kun olin selviytynyt lauantaista (voin kertoa että keskiyöllä oli aivan se ja sama, vaikka olisin vetänyt kermalikööriä kuin Aku piimää), oli sunnuntaina aika syventyä uuteen ruokavalioon ja treeniohjelmaan. Pian innostuin tilaamaan vähän selleriä, kvinoaa ja siemeniä Prisman verkkokaupasta. Kun kävin ostokseni maanantaina noutopisteeltä, eräs pussi hyppäsi suoraan silmilleni.

Tulee selvästi vähän rouskuvampaa siemennäkkäriä!

Maanantaina olikin ensimmäisen kotijumpan aika. Se pitäisi vähitellen suorittaa 20 minuutissa, kun treeniä olisi jo vähän takana. Ensimmäisellä kerralla saattaisi kuulemma mennä 45 minuuttia. Mikäs tässä, selkeät ohjeet! Kolme erilaista jumppaa! Kun tiedän, mitä teen, niin minähän teen, myhäilin.

Pian hikoilin kuin Santra-sika Saint-Tropezilla. Kohta oli pakko laskea liikkeitä sormilla. Mitä vittua, tässä on yhteensä 180 punnerrusta!

– Äiti miksi sie lähit tohon? tyttö katsoo hämmentyneenä vuoroin minua ja vuoroin hikilammikkoa lattialla.

Punaista sellaista, sillä pari päivää sitten värjätty tukkani valui suoraan vinyylille! Silmissä kirveli kun ripsarit valuivat silmämuniin. Milloin olin tällaista rääkkiä harjoittanut viimeksi? Ja milloin viimeksi olin ollut näin kuuliainen ja tehnyt kaiken, mitä käsketään? Miksi piti aina viedä kaikki äärirajoille?

“Koska sie elät”, kuulin päässäni Aikun äänen.

– Se joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön! Tää on tieteellinen kokeilu, ähkin ja puhisin 125. punnerruksen alta tyttärelleni.

Jumpassa meni tunti ja 15 minuuttia. Musertavaa. Tosin jouduin Youtubesta katsomaan spiderman lankkujen ja leg slidien ohjeet useita kertoja, joten aikaa kului. Ja mikä olikaan Burpee? Siitäkin oli tarjolla 20 variaatiota, piti ottaa helpoin. Joten kun youtubettelut poisti laskuista niin hyvinkin saatoin päästä 50 minuuttiin. Mutta se 20 minuuttia kuulosti utopistiselta.

Seuraavana päivänä lihaksia jäyti mukavasti. Nähdessäni Aikkua hän pyysi ystävällisesti saada katsoa kotijumppani ohjetta. Pian Aikku nauroi vedet silmissä.

– Mie luulen että yks näistä kolmesta olis riittäny! Ihmettelin että mikä superjumppa kun 180 punnerrusta!

– Jaa… Ei saatana ihmekös meni niin kauan ja vatsat ei noussu enää ollenkaan!

Myös muut tyttöystävät repeilivät riemusta, kun kerroin projektini startista. 

– Ai hitto että repesin🤣🤣. Mut antaa se vähän joustoo ku reenaa ku hullu! kirjoitti Petra.

– Kannattaa varmaan ruokavalio-ohjeet luetuttaa ensin muilla, ettei tuu vedettyy viikon settiä kerralla! kuittasi sisko.

Buahhaahha.

Kun näin valmentajani seuraavana päivänä kuntosalilla, hän virnisteli, että kukaan hänen asiakkaistaan ei ole vielä käsittänyt väärin ja tehnyt kaikkia jumppia kerralla.

– Mutta voihan sen tehdä noinkin. Ootko tukossa?

– En pahasti, mutta tuntuu. Niin ja tuut huomaamaan, että loppuun asti ajatteleminen ei ole vahvuuksiani. Tapana on toimia, ei miettiä.

Ensimmäinen saliharjoittelu oli mukavaa ja onnistui hyvin. Mitä nyt meni hermo ranneremmien kanssa ja sain noottia huonosta muistista. Mutta melkoista mannaa, kun jollain elämänalueella joku sanoo mitä tehdä, eikä ole kuin tehdä! Ja kun valitan, ettei enää nouse, valmentajalla on vastaus heti valmiina:

– Älä mussuta!!

Miksi omat opiskelijani eivät voi tehdä niin kuin minä sanon? Olisi kaikilla helkutin paljon helpompaa.

Ehkä se tästä, body project alkakoon! Myös Aikku jaksoi kannustaa laittamalla viestin:

– Jatka! Tää siun projekti lisää kaikkien hyvinvointia, kun en saa naurua loppumaan 🤣🤣

Ehkäpä kuulette projektin etenemisestä seuraavassa jaksossa: Body project Tinsku tiukemmaksi, osa 2: Sisäistä rauhaa etsimässä

PS. Kun viimeksi aloitin sokerilakon, ei ihan mennyt niin kuin Strömssössä: Syntisten pöytä, osa 1