On aivan tavallinen torstai-ilta. Yhtäkkiä lapsi toteaa jotakin, joka suistaa sielun epätoivon syövereihin.
– Voitas äiti vähän kerrata sieniä huomiseen bilsan kokeeseen.
Tekee mieli huutaa EI!
Mission impossible, kerran jo yritettiin ja kerrattiin eikä aivoihin tuntunut sen suurempaa jälkeä jäävän. Ei sillä että olisi jäänyt itsellänikään. Kuka edes keksii sanan sormipaisukarve? Eikö paise olisi loogisempi. Tai suippumyrkkyseitikki? Suippu ei ole sana, suippo on.
Koska rakastan luontoa ja vielä enemmän lastani, otan luonnollisesti haasteen vastaan.
– Let´s mennään. Mikä tämä on? kysyt ja peität ensimmäisen sienen nimen sormellasi.
– Valkovuokkovahvero.
– Ei.
– Raitarousku. Suppilotatti. Ei, voioraakkeli!
– No mikä eläin tässä nimen alussa oli?
– Joku orava. Oravanvahvero!
– Määääää. Määää tiiään, yritän antaa vinkkiä.
– Ei ei kyllä lähe. Joku jänisvahvero.
– Lampaankääpä!!
– Tuo on kanttarelli! lapsi osoittaa viereistä sientä.
– Hyvä. Ja kun tämä on keltavahvero eli kanttarelli niin tämä on…
– Lammaskanttarelli! Ei, valko-oraakkeli!
– Ei kun vaaleaorakas!
– Oraakkeli ja orakas on sama asia!
– No ei ole!
– Eikös oraakkeli tarkoita profeettaa… tuumaa pitkä mies väliin.
– Jotain sellasta. Mikä vahvero tämä on? Vink vink, esine löytyy autotallista, kyselen.
– Räikkävahvero.
– Ei, Liisa-täti kerää näitä. Mikä muoto tässä on?
– Putkilovahvero. En minä tiedä!
– Suppilovahvero!!
– Äiti miks sie haiset tupakalta?
– Tupakalta? En varmasti haise. Mikä tämä on? Hyvä ruokasieni, jatkan ja osoitan mustaa sientä.
Yhtäkkiä pienin ryntää väliin:
– Mustatorvisieni!
– Hyvä pikkunen! Mistä se tuon tiesi??!
Pienin näyttää oikein tyytyväiseltä itseensä ja juokseen jatkamaan piirtämistä.
– Siis sie oikeesti haiset tupakalta! lapsi inttää.
– No en varmasti haise.
– Mikä tää rousku oli? Siitä roikkuu tämmösiä haituvia, niitä on kainalossa ja haarovälissä, johdattelen.
– Karvarousku!
– Hyvä! Sit mennään jäkäliin.
– Poronjäkälä, palleroporonjäkälä, naava, lapsi luettelee asiantuntevasti.
– Hienoa! Mikäs tämä on? osoitan hirvenjäkälää.
– Haarajäkälä.
– Eläin jolla on sarvet. Poron sukulainen, vinkkaan ja alan mylviä.
– Sarvet? Lehmänjäkälä? Ei ei kyllä lähe.
– Hirvenjäkälä! korjaan ja osoitan seuraavaa.
– Keppijäkälä. Kääpäjäkälä. Oksajäkälä.
– Sormipaisukarve. Ihan järkkyjä nimiä, nääkö pitäs muistaa??!! Hei saat 50 euroa jos tiedät tän seuraavan! hihkaisen.
Nimi on suht simppeli, mutta olen varma etten tule köyhtymään.
– Oikeesti??!! Oota oota venaa venaa….! Tiedän tän! lapsi älähtelee.
Bonuslapsikin kiinnostuu:
– Meitsi tietää tän! Lehtijäkälä!!
– Eipä ollu. Karttajäkälä.
– Mie tiesin! lapsi hihkaisee.
– Tiesit mutta et sanonut?
– Siis täällä haisee rööki. Röökaat sä äiti?!
– En edelleenkään!
Pienin tulee nuuhkimaan. Yhtäkkiä syli on täynnä kirjoja, sanoja, siemirihmastoja, pieniä ihmisiä ja varpaille kiikkuvia teinejä. Samassa kuulusteltava lapsi vie kahvikupin huulilleen.
– Se oli minun kahvi!! huudan.
– Ai oli vai? Missä minun kahvi on?
– Oisko keittiössä. Entä tämä? Väri paljastaa, annan vinkiksi ja yritän kuikistella kirjaan pienimmän pään takaa.
– Punatatti.
– Ei ihan, punikkitatti.
– Mutta on se jo lähempänä!
– On se. Entäs tämä?
– Tuo on kangasrousku. Sä spoilasit äiti!
– Mitä se tarkottaa?
Pitkä mies vetää takkia päälleen ja ilmoittaa käyvänsä kaupassa.
– Ostan samalla sinne juhliin niitä namuja.
– Mamuja? Voiko niitä ostaa? lapsi kysyy.
– Namuja!!!
– Saa olla salminakkeja! pienin ilmoittaa.
– Eikös se riitä, kun tiedät korvasienen, kanttarellin ja kärpässienen, totean lohdullisesti.
– Ehkä, mutta otetaan vielä alusta! lapsi ilmoittaa.
Tällä välin selaan kirjaa eteenpäin ja kurkistan, mitä tuleman pitää. Sivulla 84 odottavat metsien selkärangattomat. Lehtikantojäärä, haavanlehtikuoriainen ja änkyrimato.
– Vain vana jäi kun laivasi lähti, se peittyi iltaan punertavaan… laulat saman tien kun herätyskello soi.
– Mistä jukeboksista noita lauluja tulee? pitkä mies ihmettelee.
Vieressä tyttö vetää peittoa korvilleen ja pyllistää.
– Kuules neiti. Viime yönä äidillä oli pylly silmässä ja pyllynsilmä polvessa. Äiti ei oikeesti saa nukuttua kunnolla.
– Hihiiihii.
– Ei naurata jos väsyttää. Ja sitten kun väsyttää niin mikään ei onnistu. Eikö oliskin hyvä diili pysyä omassa sängyssä?
– Olisihan se. Kylläpä olisi. Mutta kun ne jalat! Minä en mahda asialle mitään. Jalat vaan vie minut äitin sänkyyn.
– Kuulepa, tänä iltana meillä on jalkapalaveri. Nyt on aika neuvotella niitten jalkojen kanssa. Varataan aika.
– En voi varata aikaa, kun ei mulla ole puhelinta! pienin inisee.
Haet siltä istumalta työhuoneestasi paperikalenterin ja esittelet sitä lapsellesi.
– Merkkaan tapahtuman tähän. Illalla neuvotellaan kello seitsemän.
Töissä on yhtä härdelliä ja hulabaloota, kun teinit järjestävät äksöniä. Jossain vaiheessa nostat kädet pystyyn, sillä tilanne eskaloituu. Seuraavassa hetkessä eräs teini pyytää vilpittömästi anteeksi käytöstään. Sydän jättää lyönnin väliin – jotakin on sittenkin mennyt perille?
Aamulla on myös poistumisharjoitus koulurakennuksesta. Lyöttäydyt kollegan tunnille kyseisellä ajankohdalla, jottet möhli ja sooloile tällä(kin) kertaa. Edellisen kerran onnistuit ulostamaan yhden luokan, kun piti suojautua sisälle, ja vuosi sitten onnistuit ulostamaan koko koulun järjestäessäsi hieman elävämmän makuisen poistumisharjoituksen. Ja sinä vain halusit paistaa popcorneja!
Iltapäivän retken jälkeen ajat kohti koulukampusta kolme teiniä takapenkilläsi. Liikennevaloissa Aito iskelmä alkaa soittaa J. Karjalaisen biisiä Hän. Yhtäkkiä kuulet kikatusta ja kertosäkeen kohdalla todistat kuinka takapenkki raikaa:
Vaikka väsyttää kaiken kääntämisen ja vääntämisen jälkeen, jotain läikähtää taas. Alat hymyillä ja pian naurat ääneen. Ei ole hassumpaa olla aitiopaikalla ihmistaimien kasvua seuraamassa.
Illalla yrität pitää jalkapalaveria oman jälkikasvusi kanssa.
– Entä jos äiti vaan tulet minun sänkyyn nukkumaan? Tai sitten minä tulen sinun viereen ja Aaro nukkuu patjalla, pienin toteaa palaverin päätteeksi.
***
Aikun keskiviikko:
Opettajan työtehtäviini kuuluu perustella noin kerran kolmeen viikkoon, miksi on luettava kirja. Ymmärrän kyllä, että kirjallisuuden kenttään mahtuu paljon paskaa, joka tuhoaa viimeisetkin lukuhalut, joten olen pyrkinyt etsimään jokaiselle sopiva(hko)a luettavaa. Tämä tarkoitti sitä, että viime keväänä kaivelin omasta hyllystäni pari kirjaa muutamalle opiskelijalle.
– Ja sitten palautatte ennen lomaa tai se on hylsy kaikista menneistä ja tulevista kursseista.
Toinen kirja palautui. Se löytyi opehuoneen lokerikosta, varustettuna post-it-lapulla, jossa opiskelija kiitti lainasta. Toinenkin viestitti palauttaneensa sekä kirjan että tehtävän.
Lukukauden päätyttyä pyörin vielä kiinteistössä ja tein viimeisiä arviointeja. Muistin, että toisenkin kirjan olisi pitänyt palautua. Kirjaesitelmä siitä ainakin oli tehty. Kirjaa ei näkynyt opehuoneella, eikä omassa repussakaan. Viestitin opiskelijalle, missä kirja mahtoi olla.
– Mie palautin sen sille opelle. Lyhyt vaalee tukka. On aina siellä ruokalan päädyssä.
Hmm. Oliko ope vai tukka lyhyt?
En osannut yhdistää, joten siirryin kyseessä olevan tiimin työpisteelle. Paikalla ei ollut ketään, joten jätin kirjan paikantamisen ja päätin keskittyä akuutimpiin asioihin. Päivä nimittäin pärähti kivasti käyntiin poistumisharjoituksen merkeissä. Kokoontumispaikalla palellessani tajusin, että työpuhelimeni hälytti varmaan parhaillaan 25 kilometrin päässä.
Ruokatunnilla muistin taas kadonneen kirjani. Tinsku riensi auttamaan.
– Sen on oltava Satu tai Katri. Tai jos se on lyhyt se tukka eikä ope, se voi olla myös Tomi tai Tuomas… Mahdollisesti myös Minna.
Viestitin opiskelijalle.
“Onko se tukka vai ope lyhyt ja vaalee.”
“Joo on.”
Aa, se sulkee pois Katrin, jolla oli kilometrin pituinen letti.
“Onko sillä aina bändipaita päällä?”
“Ei.”
Joo, se sulki pois Tomin.
“Onko tatuointeja?”
“Joo, ehkä. en tiiä.”
Tämä alkoi muistuttaa Arvaa kuka -peliä. Kävin noutamassa opiskelijan tunnilta ja johdatin hänet tunnistusrivin luo, eli ruokalaan, jossa henkilökunta lounasti.
– Tuo.
Satu muisti saaneensa kirjan, merkinnyt sen post it -lapulla ja laittaneensa sen lokerikkoon.
Suuntasimme kolmisin katsomaan lokerikkoa.
– Missä se on nyt?
– En voi tajuta, kuka sen olis ottanut, Tinsku tuhahti.
– Tähän mie sen laitoin ja siinä oli lappukin, Satu näytti.
– Siis ymmärrän mie, että joku olisi sen roskiin heittänyt, kun se oli sellainen repaleinen, tuumin.
– Mutta siinä oli lappu.
– Sillä on vaan tunnearvoa sillä kirjalla, nieleskelin kyyneleitä. Oma moka, että olin uskaltautunut lainaamaan kirjan. Miksi kukaan olisi ollut niin inhottava, että olisi varastanut kirjan, jossa oli nimi. Miten joku saattoi olla niin ilkeä? En voinut enää katsoa ketään ilman, että pohdin olisiko juuri tämä ihminen valmis niin julmaan tekoon? Miksi tuokin ope vihaisi minua? Olinko joskus ollut ikävä tuolle naiselle?
Eniten epäilin Penaa, jolle olin toukokuussa antanut täysin asiallisen palautteen koejärjestelmän päivitysprotokollasta. Pena oli päivittänyt järjestelmän vain puoliksi ja täysin väärässä järjestyksessä, mikä oli aiheuttanut pienimuotoisen mielenjärkkymisen koetilanteessa.
Kirjoitin lokerikkoon lapun ja pyysin asiasta tietäviä ottamaan yhteyttä. Aloin luopua toivosta. Vaikka kirja oli tärkeä, olin kuitenkin elämässäni kadottanut monia muita merkittävämpiä asioita, kuten äitini punaiset luistimet, siskolta saamani korvikset sekä itsekunnioitukseni.
Iltapäivällä Pena soitti:
– Katoin, että sulla on koe huomenna. Tein päivityksiä. Testaan aamulla, en tiiä toimiiko.
– Kiva, kiitos tiedosta! Aika ihanasti tehty, kun varotit.
– Ihan kuule puhtaasta pelosta…
Pena oli jälleen epäiltyjen listalla.
Wanted!
*****
Kuka on syyllinen? Se selvvinnee torstain jaksossa.
Pojalla on edessä ympäristöopin koe. Huuto alkaa juuri kun olen saanut oikaistua itseni sängylle lohipastan syömisen jälkeen.
– Äiti tuu kyseleeeeee!!
– Tästä se draama taas alkaa, sammaltaa mies, joka on juuri ehtinyt torkahtaa.
– Onko pakko jos ei taho? parahdan.
– Sinusta ne on losahtaneet pihalle, mies toteaa.
– Ja sulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tästä päästäänkin itse aiheeseen.
– Miten niin?
– No kun aiheena on ihmisen biologia.
– Ai minä luulin että tarkotit, että ne ei oo minun lapsia.
– Tsiisus.
Raahaudun keittiöön, laitan kahvin tippumaan ja avaan kirjan. Pian luulen katselevani kohtua. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä on korva. Pitääkö olla huolissaan, jos sekoittaa korvan ja kohdun?
Kertaamme korvan rakennetta ja äänen syntymistä. Poika on umpiväsynyt ja ärähtelee, vääntelehtii pirtinpenkillä ja yrittää katkoa kynää. Loistava ajoitus lukea kokeeseen.
– Miten voi vaimentaa melua? aloitan.
– Pidätkö sie minua ihan tyhmänä?!? poika huutaa.
– No en kun kyselen kokeeseen.
– Kuulosuojaimilla.
– Joo esimerkiksi. Missä ääni voi edetä?
– Perseessä.
Mies tulee hakemaan kahvia ja osallistuu oitis keskustelun.
– Tavallaan liha toimii väliaineena, mutta en ole ollut kenenkään hanurissa kiinni, jotta tietäisin, että kun pierasee niin kuulostaako se ilman vai hanurin kautta kovemmalta.
Katson parhaaksi siirtyä silmään ja alan tutkailla mustuaista, mykiötä ja verkkokalvoa.
– Mikä on silmäluomen tehtävä?
– Kastaa silmät silmävedellä.
– Luovasti sanottu. Joo luomet levittää kyynelnestettä silmän pinnalle.
Seuraavaksi kehotan poikaa selittämään näköaistimuksen syntymisen. Lapseni on selvästi ymmärtänyt asian, mutta termit ovat hukassa.
– … sitten linssi taittaa kuvan silmän linssikalvolle. Eiku näkökalvolle.
– Yritäpä vielä kerran.
– Persekalvolle. En minä tiedä!!
– Persesilmä on asia erikseen, you know. Oikea sana on verkkokalvo.
Seuraavalla sivulla minua johdatellaan valoon. En ole koskaan ymmärtänyt valon syvintä olemusta enkä nytkään hiffaa lukemaani vaan alan vääntelehtiä penkissä samalla tavalla kuin jälkikasvuni. Mies tarttuu kirjaan.
– Miten esineen väri määräytyy? mies aloittaa kuulustelun.
– Siten miten se on maalattu, poika vastaa.
– No miksi mansikka on punainen?
– Koska se on kypsä.
– Miksi raaka mustikka on vihreä?
– Koska se ei ole vielä kypsä. Itsestäänselevyys, poika tuhahtaa.
– Ihan ei nyt päästy maaliin. Esineen väri riippuu siitä, minkä väristä valoa siitä heijastuu, mies avaa ja alkaa pitää luentoa valon ominaisuuksista ja mustasta väristä.
En pysty toistamaan hänen analyysiaan, en sitten millään.
– Mie en oo koskaan ymmärtäny esimerkiksi mitä varjo on. Sehän vaan on, tunnustan.
– Valon intensiteetti on pienempi siinä kohdassa. Kun osaa fysiikkaa niin maailma näyttää erilaiselta.
Ja kun ei osaa niin se pysyy erilaisena?
– Mutta eikö siis mansikka ole oikeasti punainen? Onko se niinku harhaa? hämmästelen.
– Väri on valon aallonpituuden muutosta. Aivot tulkitsee värin, mies selittää.
– Eli se on vaan tulkinta, mansikka ei välttämättä ole punainen, intän.
– No ei se nyt ihan niin mene. Kerran tehtiin tutkimus, jossa koeryhmälle laitettiin päiväksi päähän peililasit, jotka käänsivät maailman ylösalaisin. Aivot tottuivat tähän ja kohderyhmä rupesi näkemään kaiken oikein päin. Sama jos silmät karsastaa. Vaikka toinen silimä kattoo vasemmalle ja toinen helevettiin, niin ihminen näkee silti samalla tavalla. Aivot mukautuu.
– Eli ihan sama vaikka kenen kanssa täällä elää? Elän päivän naapurin Paten kanssa ja aivot mukautuu Paten kanssa elämiseen? Tai ajan vuorokauden Peugeotilla niin aivot sopeutuu sen jousituksiin? Onks tää sama asia?
– Ei nyt suoranaisesti. Jos ajat Peugeotilla tai Mersulla, aivot on jo tulkinneet signaalin tai sen hermovasteen, jonka sinä saat siitä ja sinä itse tulkitset sen eri tavalla. En tiedä miten tämän selittäisi tinskumaisesti.
– Just. Kannatti herätä tänäkin aamuna.
Mies kääntyy poikaan päin jatkaakseen tietotaitonsa jakamista.
– Miten mutkilla valo menee? hän kysyy.
– En tiiä, tälleen, poika sanoo ja piirtää käsillä mutkia ilmaan.
– Ei kun valo kulkee aina suoraan.
– Miksi suoraan?
– Koska se on niin. Ja koska tässä lukee niin, mies vastaa.
– Se on kaksi vuotta vanha kirja, poika huomauttaa.
– Ja sinä luulet, että valo muuttaa ominaisuuttaan kahdessa vuodessa?
– Uskonnon kirjakin on vanha, ei voi tietää onko asiat ajankohtaisia, poika kyseenalaistaa.
Seuraavaksi pääsemme iholle.
– Mitä iho tuntee? mies kyselee.
– Värit.
– Mietipä uudelleen.
– Lempeyden.
– Oo ihana, my boy! huudahdan väliin.
– Kun hyppäät syvälle altaaseen, niin mitä iho tuntee siinä vaiheessa? mies johdattelee.
– Kosketuksen. Painetta. Mikä sattuu.
– Aivan.
– Iho myös suojaa. Miltä iho suojaa? mies jatkaa.
– Tulelta ja säteeltä. Kuun säteilyltä. En minä tiedä!
– Mitä kuun säteily on?
– Kvartsimonoksideja.
– Kuu heijastaa auringon valoa. Miten lämpö siirtyy?
– Pakastelaukulla.
– Puhutaan edelleen ihosta, mies huomauttaa.
– Kun vien sitä.
Mies yrittää selittää asiaa konkreettisesti ja tarttuu minua niskasta kiinni.
– Mitä tää on? Tämä on johtumista. Eli lämpö siirtyy johtumalla. Ja kun tässä pöydällä on kaksi veistä, ja kun toinen on kuuma ja toinen kylmä niin lämpötila siirtyy aina kuumasta kylmempään, ja lopulta ne menee tasalämpöön, mies havainnollistaa ja hinkuttaa veitsiä päällekkäin.
– Eli kun isillä on näin kuuma vaimo, niin se ei ole koskaan käy kylmänä, heitän väliin.
– Kyllä, äiti saa miut syttymään niin hyvässä kuin pahassa.
Mies jatkaa puhumista lämmönsäätelystä, joten näen oivan paikan iskeä teini-ikää lähentelevän talvipukeutumiseen. Tai siis pukeutumattomuuteen.
– Kun puet toppatakin päälle, lämpö ei karkaa iholta ja pysyt lämpimänä, selitän.
– Miks en oo paleltunu?! poika ihmettelee.
– Koska sulla on vaatteet. Ja pitäisi olla vielä enemmän vaatetta päällä, ettet palele.
– Ei mulla oo saunassa vaatteita.
– No onko saunassa pakkasta? huomautan.
– Saunassa lämpö siirtyy sinuun. Mutta jos on 27 astetta pakkasta ja olet pihalla ilman vaatteita, niin ruumiinlämpö laskee ja sinä kuolet, mies kommentoi.
– Ne kiveksetkin on hyvä suojata, kun valittelit yks kaunis pakkaspäivä, että ne on kipeet, mainitsen.
– Ai jos oon kuollu?
– Eikö tää jo lopu? huokailen.
Mies alkaa selittää vaihtolämpöisen ja tasalämpöisen eroa. Kertaamme että ihminen on tasalämpöinen ja sisilisko vaihtolämpöinen. Poika haluaa kuitenkin inttää vastaan kuten tavallista.
– Mieki oon vaihtolämpöinen, välillä on kuuma ja välillä kylmä. Ja mullahan on ihokarvat pystyssä, vaikka ois kuuma. Ja mä oon lämminverinen.
– Se nyt ei liity tähän millään tavalla, mies huomauttaa.
– Kuka niin sanoo? poika kysyy.
– Hevonen. Se on lämminverinen.
– Ei hevoset puhu.
– Mulle sano että iiiihhaaahaaa olen lääääämmminverinen, mies hirnuu.
Missä vaiheessa juttu lähti laukalle?
Kyselytunti jatkuu entistä rasvaisemmilla jutuilla.
– Mitä talirauhanen erittää? mies kysyy.
– Hilsettä, hikeä ja hiuksia, lapsi luettelee.
– Hiuksia? Se on hikirauhanen, joka erittää hikeää. Mutta talirauhanen erittää rasvaa. Muista se talitintistä. Talitintti on rasvanen lintu.
Miten pääsimme kavioeläimestä tipu topakkaan?
Pian siirrymme lämmönsäätelystä lemmensäätelyyn – murrosikään ja ihmisten alulle panemiseen.
– Tää on äidin aluetta, mies sanoo ja luovuttaa valtikan minulle.
Poika alkaa käskystä luetella supsikkaasti murrosiän muutoksia.
– Karvat kasvaa, kivekset suurenee ja ääni muuttuu. Ja siitin jäykistyy, kun näät hyvännäköisen naisen.
– Okei. Tämä selvä. Miksi murrosiässä alkaa tapahtua muutoksia?
– Koska ihminen on vanha. Ja koska se syö epäterveellisesti.
– Tota noin. Siis muutokset johtuu sukupuolihormonin erityksen lisääntymisestä, täsmennän.
– Elä sitten kirjoita sukupuolimormoni. Se on eri asia, mies huutelee.
Kun kyselen sukukypsyydestä ja kuukautisista, poika lukee lähes sanasta sanaan kirjan tekstin ulkoa.
Hämmentävää.
– Oon lukenu sen varmaan kymmenen miljoonaa kertaa kun kiinnosti, lapseni virnuilee.
Epäilemättä.
Jatkamme miehen ja naisen sukuelimiin tutustumista.
– Mitä pitkin virtsa ja siittiöt poistuvat siittimestä? kysyn.
– Syylää.
– Syylää? Kato mulla on tässä syylä, siitä valuu virtsaa, osoitan kättäni.
Poika nauraa katketakseen.
– En minä tiiä.
– No virtsaputkea pitkin. Mihin siittiöt säilötään?
– Kohtuun.
– Joo tavallaan… Mutta ennen kuin ne siirtyy naiseen niin ne on lisäkiveksissä. Mitä munasarjoissa valmistuu?
– Muna. Munia.
– Pienempiä kuin muna.
– Munasiitin.
– Hain sanaa munasolu, vastaan.
– Aa joo, poika hihittää eikä meinaa pysyä penkillään.
– Mistä tietää, että mies voi lisääntyä? utelen.
– Kun tulee valkeeta nestettä pippelistä.
– Mitä nestettä se on?
– Kivesvettä. Vai mitä se oli..?
– Siemennestettä. Sitten kun se siemennesteen siittiöt kohtaa munasolun niin tapahtuu hedelmöitys. Siittiön hedelmöittämä munasolu alkaa jakaantua ja kiinnittyy kohdun seinämään. Solut lisääntyvät edelleen ja niistä kehittyy alkio eli ihmisen alku. Yli kahdeksan viikon ikäistä vauvaa ei enää kutsuta alkioksi. Miksikäs sitä kutsutaan?
– Vasikaksi.
– Vasikaksi?
– No en minä tiedä.
– Sama sana joka olisi iskän sukunimi, jos meidän sukunimeä ei olisi aikoinaan ostettu, yritän lypsää.
– Valkuainen.
– Valkuainen? kysyn ja yritän pidätellä nauruani.
– Hain sanaa sikiö. Eli alkio ja sikiö.
Selailen kirjaa eteenpäin. Kirjassa lukee, että nuoruuteen kuuluu ihastuminen ja rakastuminen. Tähän on pakko puuttua.
– Ei kai se nuorten etuoikeus ole, kyllä vanhakin voi rakastua. Mutta kerropa, että onko seurustelu aina onnellista?
– Ei, jos ei ole käsiä, jalkoja tai suuta.
– Eli siun mielestä rampaa ei voi rakastaa?
– Kyllä mie voisin rakastaa Ramboa. Se on hyvä äijä, poika nyökkäilee.
– Just. Mutta miten ne raajat nyt liittyy tähän…?
– Olis tosi ärsyttävää olla yhdessä, jos toisella ei ole käsiä, jalkoja tai suuta. Silloin toinen ei voi tehä mitään, esim. pussata, poika valaisee.
– Miten se nyt estää mitään?
– Jos harrastaa käsisuudelmia, mies heittää.
Pienin ja keskimmäinen istuvat olohuoneen matolla salakuuntelemassa keskusteluamme.
– Kun ihminen on rakastunu, niin se haluaa pussailla kaikkia ja sit että se on alasti, keskimmäinen kommentoi.
– Pussailla ällösti, neiti neljä vee tarkentaa ja jatkaa:
– Mie oon valmaan lakastunu Valleen. Mulla on poikaystävä, mut me ei pussata eikä mennä naimisiin.
– Niin äitikin sanoi nuorempana. Ja miten kävi? huomautan.
Minäpä kerron.
Sukupuolimormonit saivat minut valtaansa kaksikolmosena, kun linssikalvoni piirsivät aivoihini kuvan kivan näköisestä miehestä. Tämä saattoi olla myös optinen harha, koska kaikki ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää. Aivoni saattoivat tulkita tilanteen väärin, koska olin tottunut antamaan kyytiä Passatille ja yhtäkkiä pitikin ajaa Transporteria. Vaikka kävimme jo tuolloin eri aallonpituuksilla, kosketuksen voimasta tulimme tasalämpöisiksi ja päädyimme harrastamaan muutakin kuin käsisuudelmia. Sitten tuli hiukan kivesvettä, joka meni syylää pitkin kohtuun (vai korvako se oli?) ja kohtasi munasiittimen. Sitten syntyikin vasikka. Tai tarkemmin sanottuna kolme ihanaa vasikkaa. Taidan siis olla melkoinen lehmä.
*********
Ei se ihan auvoista ollut maantiedon ja äidinkielen kokeeseenkaan luku, kurkista vaikka tänne:
Energiakriisin, talouskriisin, ilmastokriisin ja terveydenhuoltokriisin (vain muutamia mainitakseni) lisäksi käsillä on myös koulutuskriisi. Pisa-tulokset ovat kotimaamme kohdalla karua luettavaa. Lastemme taitotaso liukuu koko ajan alemmas. Vielä viisitoista vuotta sitten Suomi keikkui tuloslistan kärjessä.
Mitä on tapahtunut?!
Asiantuntijat toteavat asian olevan vaikea ja moniselitteinen. Ei ole rahaa, ei opettajia, ei motivaatiota, ei lapsilla eikä opettajilla. Koulupahoinvointia sen sijaan löytyy, lapsilla ja opettajilla… ja lista jatkuu.
Asiantuntijalausunnot ovat huomattavasti monisanaisemmat kuin kokemusasiantuntijani toteamus.
“Mitä koulussa tänään?”
“Ei mitään.”
“Kai te nyt jotain teitte?”
“Ei.”
“Kai teidän jotain piti tehdä?”
“En tiiä.”
Ongelma ei ole ehkä niinkään siinä, mitä koulussa on tapahtunut kuin siinä, mitä siellä ei tapahdu.
Yksi selittävä tekijä Suomen ohi Pisa-tuloksissa vilahtaneen Viron voittokulussa on nimittäin opettajavetoinen opetus (yleisen yhteiskunnallisen tilanteen lisäksi) kerrotaan selvityksessä. Varsin mahdollista, että opettajalla voisi olla tehokkaampi lähestymistapa oppimiseen kuin murrosikäisellä.
Eikös Virossa ollut muitakin innovatiivisia ratkaisuja? Kuten kännyköiden kieltäminen tunneilla…?
Toisessa artikkelissa mainitaan, että vähentynyt viihdelukeminen on linjassa heikentyneiden oppimisvalmiuksien kanssa. Täysin samaa mieltä! Lukemista harrastavilla arvosanat ovat järjestään korkeammat. Ulkoaopetteleminenkin kuulemma sujuvoittaisi tekemistä.
Kehittäisi se ainakin muistia, joka nykynuorilla on kovin lyhyt. Kun teiniltä kysyy, mitä ruokaa koulussa oli, ei lapsiraukka enää neljän aikaan sitä muista. Mutta annas olla, kun kuorit, pilkot, raastat, vatkaat, keität ja haudutat lapsille einestä päivän päätteeksi, niin eikös vaan uivelon muisti palaa siinä vaiheessa kun soppa on lautasella.
“Meillä oli tätä tänään koulussa.”
Itse kyllä aina muistan, mitä olen syönyt. Sen sijaan se, mitä olin juuri tekemässä ja minne menossa, voi olla hyvinkin hankala palauttaa mieleen.
Jotain tälle rapautuvalle koulutukselle pitäis tehdä, mutta mitä? Instagramissa käyttäjä kolmiportainentuki on avannut keskustelun mahdollisista ratkaisuehdotuksista, joihin suosittelen tutustumaan. Epäilen vahvasti, että kommenttien takana on ihan oikeita opettajia… Niitä, joilla on käytännön kokemusta sekä opettajien työhyvinvoinnista että oppilaiden koulupahoinvoinnista.
Onneksi omat lapseni eivät vaikuta uupuneilta tai ahdistuneilta koulun takia. Enemmän stressiä tuntuu aiheuttavan vittumainen mutsi, joka säännöllisesti kyselee, mitä yhteishakulomakkeeseen voisi kirjoitella. Koulunkäynnin vahtimisen olen luovuttanut ryhmänohjaajalle. On ne niin paljon pätevämpiä ja paremmissa väleissä teinin kanssa.
Nyt sain kuitenkin sätkyn, kun vilkaisin masokistisesti Wilmasta lapseni koulusuorituksia.
“Mitä helvettiä! 4+ ruotsista!”
“Elä nyt. Se oli luokan kolmanneks paras.”
Mitä?!?! Täysin vastaansanomaton argumentti…
Koska jotain oli tehtävä, aloin heti kuulustella lapseltani kaikkea sitä, mitä muistelin peruskoulun ruotsissa olleen. Jännä, että konsukiepret ja deglinaatiot ovat ikimuistissa, mutta jokapäiväisen suomen kielen perussanasto tuppaa katoamaan…
(Tässä myös pitäisi olla ruotsinkielinen lause ja lapseni käännös, mutta en enää kuolemaksenikaan muista sitä. Siksipä saatte tyytyä retroversioon kultaiselta kasarilta, kun anoppi kuulusteli lapseni isältä läksyjä hyvinkin samantyylisessä tilanteessa.)
“How many windows?”
“Koira meni ikkunasta?”
Ruotsia ei kuulemma kannattanut opiskella, koska A, sitä ei tarvita koskaan ja B, sitä on mahdotonta oppia.
Eikun perustelut paranee!
Vaikka lapseni oli selkeästi perinyt isältään koulunkäyntiin vaikuttavan geenin, koin aavistuksen syyllisyyttä. Sopivalla kannustuksella lapsen olisi ehkä saanut innostumaan koulunkäynnistä. Mutta senkin olin sössinyt. Hesarin artikkelissa En minä kuitenkaan osaa! (HS 10.1.2023) vihjattiin, että sopiva kannustus saa lapsen luottamaan itseensä ja siihen, että harjoittelemalla oppii. Liiat vaatimukset taas saavat pelkäämään epäonnistumista, joka on luonnollinen osa oppimisprosessia ja ylenpalttinen koulumenestyksen painottaminen saa tietyn temperamenttiset lapset yrittämään enemmän, mutta toiset taas lamaantuvat eivätkä viitsi edes yrittää.
Arvata saattaa kumpaa temperamenttia omat kupeitteni hedelmät ovat.
Jos jotain olen tehnyt oikein, olen ainakin näyttänyt mallia epäonnistumisista ja niistä selviämisestä. Ekasta mokasta ei kannattaa luovuttaa. Kymmenennen kohdalla voi jo harkita. Joten en luovuttanut nytkään teinin tenttaamista. Arvelin, että oli hyvä lopettaa onnistumisen kokemukseen.
“Osaatko ilmansuuntia?”
“Joo, joo. pohjonen, itä, etelä, lohja-”
“Lohja?!”
Teiniäkin nauratti, kun räimme isänsä kanssa kahveja rinnuksille.
“Niitä southwest ja northeast nii ne mie kyllä osaan. Oli Fortnitessa.”
“Entäs kuukaudet?”
“Tammi, helmi, maalis, huhti…touko?…kesä…elo, syys, loka, marras ja joulu.”
“Yks jäi. Heinä.”
“Sepä on turha kuukausi.”
“En edes uskalla kysyä osaatko enkuks.”
“Joo, ei kannata.”
“Osaatko viikonpäivät? Suomeks.”
“Tottakai: tammikuu….”
Eipä sillä. Ei täysi-ikäinen kaverikaan tunnistanut naapurimaan lippua. Sitä, jossa on keltainen risti sinisellä pohjalla.
“Siis, kyllä mie oon tän nähnyt… en mie muista?!”
Äitinä oloni on kahtiajakoinen. Olen enemmän kuin iloinen, että lapseni todennäköisesti eivät tule sairastumaan uupumukseen vaan osaavat ottaa rennosti. Mutta ei siitä varmaan haittaa olisi, jos yhteishakulomakkeessa olisi vaihtoehtona eskarin kertaus.
(Julkaistu 2021, päivitetty uusilla tiedoilla toukokuussa 2022.)
Tapanani on kiehahtaa usein ja vähän kaikesta, mutta yksi asia ärsyttää läpi vuoden, yhtenä viikonloppuna erityisesti. Tämä kyseinen viikonloppu on paradoksaalisesti myös mitä ihanin, sillä siitä alkaa opettajan kesäloma. Tällä autuaaksi tekevällä kevätjuhlalauantailla on siis myös kääntöpuolensa: todistusten ja stipendien jako. Siinä sitä punnitaan kenen kersalla on parhain tokari ja kuka saa himoitun kirjekuoren. Ja tämä suututtaa, ketuttaa ja suoraan sanottuna vi….ttaa. Stipendi. Tai sen jakoperusteet.
Eräässä lähikoulussa samat lapset saavat aina stipendin. En halua mitätöidä heidän osaamistaan ja taitoaan. He menestyvät koulussa, käyttäytyvät (ainakin opettajien nähden) siivosti ja ovat sopivasti sosiaalisia, liikunnallisia ja älykkäitä. Tai kuten eräs äiti totesi “kakkivat sateenkaaria”. Koulumenestys on taattua laatua, kiitettäviä riittää tekemättä mitään.
Koulumenestys on hieno asia, mutta tarvitseeko siitä joka vuosi palkita, jos se sujuu kuin itsestään? Entäs ne, jotka taistelivat kutosensa oppimivaikeuksista tai vaikeasta perhetilanteesta huolimatta? Tai ne, jotka lopulta oppivat istumaan koko tunnin omalla paikallaan? Tiedän lapsia, joiden luokalla kaikki muut saivat vuosien varrella stipendin, paitsi tämä yksi.
Toukokuussa 2022 itkin koulun kevätjuhlassa. Kyyneleet alkoivat poltella luomien alla jo siinä vaiheessa, kun stipendin jaosta kerrottiin. Kuten kerroin, ketuttaa ihan periaatteesta.
Ja katkeruudesta. Omat lapset eivät nimittäin ole saaneet stipendejä niiden kahdeksan vuoden aikana, jona ovat peruskoulussa palloilleet. Äitinä olisin sitä mieltä, että ehdottomasti olisivat ansainneet. On sitä aherrettu niin kovasti!
Kun ensimmäinen stipendi jaettiin “energisimmälle ekaluokkalaiselle”, piti räpytellä ihan tosissaan ja silti kyynel karkasi poskelle. Kerrankin! Tämä tällainen stipendi olisi ollut syytä olla jo aiemmin. Mieheni epäili, että tokko stipendi olisi meidän mukuloille silti sattunut. Duracellpupujemme energiat kun tapasivat suuntautua epätoivottuihin ideoihin.
Siksipä yllätys oli suuri, kun kuopus, viimeinen toivomme, pokkasi stipendin. Yleisössä kohahti jo sukunimen kohdalla, toisen kerran kriteerien kohdalla. Ei se kirjekuori koulumenestyksestä tullut, mutta ystävällisyydestä ja hyvästä käytöksestä.
Tällaisilla perusteilla lapseni luovuttivat isälleen kourallisen kolikoita, koska isi ei koskaan stipendiä koulussa ansainnut.
Stipendin aina tarvitse olla rahaa. Riittää, että tulee huomatuksi. Kuten perusteet, myös stipendit voivat olla persoonallisia ja kohteelle sopivia. Esikoiseni palasi koulusta tukka nyrhittynä. Kaverit olivat palkinneet sankarin koulutoiminnan ilmaisella parturoinnilla koulun roskalavalta pöllityillä rikkinäisillä askartelusaksilla.
Aivan varmasti, joka ikinen lapsi ansaitsee tulla kehutuksi ja jokaisen lapsen tulee tietää, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä riippumatta arvosanoista. Ja pelkkä somessa hehkuttaminen ei riitä, se pitää kertoa myös lapselle itselleen.
Kouluarvosanoilla ei loppujen lopuksi ole elämässä ihan mahdoton merkitys. Ylioppilaslakkikin napsahtaa yhtälailla niille, joilla on 11 ällää kuin niille, jotka kikkailevat kompensaation avulla tokarin kouraan. Yritysjohtajaksikin pääsee ammattikoulupohjalta. Tärkein todistus onkin mielestäni Unicefin kympin tokari . Paras idea ikinä.
Kokosin tähän stipendinantoperusteita meille, joiden lapset eivät stipendiä saaneet, mutta ovat sen ansainneet. Ehkä jokin näistä sopii muillekin.
Itse en voinut olla ylpeämpi esikoisestani, joka kotiin tultuaan kaivoi taskustaan seitsenkertaisesti taitellun dokumentin. Se oli tallessa ja käytännössä ehjänä! Olen kuullut todistuksesta, jota kuljetettiin vasemman jalan lenkkarissa. Koko kesä.
Matikasta ei tullut vitosta vaan kutonen!
Saavutit tavoitteena olleen musiikin vitosen toimivilla työskentelytavoilla!
