
Olen innostunut viljelystä. Innostunut olen ollut joka kesä viimeiset kaksikymmentä vuotta, mutta viidentoista vuoden ajan onnistuin tappamaan kaiken, minkä multaan työnsin. Viimeisten viiden vuoden aikana olen alkanut onnistumaan ja onnistuminen tunnetusti lisää innostumista – sen tietää Erkkikin.
Ja onnistumisen kiimassa täytyy kokeilla kaikkea, millä on kasvava varsi ja mikä yrittää kurkottaa sinne minne päivä paistaa.
Uusin villitykseni on kurkku. Eikä mikä tahansa kurkku vaan verhokurkku.
Kunpa vain muutkin perheenjäsenet jakaisivat intoni! Viime viikonloppuna Pitkä mies katseli viljelyksiäni päätään punoen. Puljasin painavia ruukkuja edestakaisin takapihan, työhuoneen, keittiön ja makuuhuoneen välillä. Portaita juoksin ylös alas etsien milloin juuttinarua, milloin alusastioita, milloin ämpäreitä. Hilasin tuoleja, kukkapöytiä ja vanhaa kaljatynnyriä ees sun taas huoneiden väliä etsien verhokurkuilleni ja niiden asumuksille sopivaa sijaa ja koroketta.


Sitten Pitkä mies avasi suunsa.
– Tänään ei tarttee siun salilla käydä.
– No ei niin, ihan hiki tulee!
– Mutta en nyt oikein tiedä tästä multamäärästä sisällä.
– Tällasta se kato on, tää viljely vei nyt vähän mennessään.
– Eihän kellään ole makuuhuoneessa kurkkuja kasvamassa kymmenen litran ruukuissa!
– Meillä on.
– Ootko ihan varma, ettei tuo kananpaska haise sisällä? Säkki haisi autossakin. Lemusi jo ulkona!
– Ei haise, ei tietenkään. Kato se on varastolannoituksena ruukun pohjalla. Aattele, oon kerrankin tehny kaiken prikulleen sääntöjen mukaan!
– Vai kerrankin. Työhuonekin on pommitettu kurkuilla, pitäs mahtua tuohon työpisteelle työskentelemään. Tuossa on nyt nuo pullotkin keskellä pöytää.
– Niin nyt on vähän ahdasta. Kato kun ruukkujen pitää olla ikkunalla.
– Ikkunaa on tuolla talon ulkopuolellakin.
– Eikun nää on kato verhokurkkuja. Näistä tulee verhot keittiöön, makkariin ja työhuoneeseen.
– Verhot?
– Joo ja jokaisella kurkulla on nimi. Nimet pitää olla, ei nämä mitään numeroita tai nimettömiä rungottomia mökkyjä ole. Tää yksi on ihan Hidalgon näköinen, olevinaan parempi kuin muut. Saanko esitellä myös Armandon, Pierren, Virtasen, Nilssonin ja Viskarin.
Tosiaan, kasvattien nimet tatuoimme neiti 8 veen kanssa kiviin akryylimaaleilla. Ei ole Suomenmaassa yhtä hemmoteltuja kurkkuja kuin meidän hoteissamme kasvaneet!




Kun sunnuntai-ilta koitti ja menimme nukkumaan, toivottelin hyvät yöt myös Hidalgolle ja Armandolle. Niiden ruukut olivat kukkapöydällä käden mitan päässä omasta sängystäni. Siellä ne terhakkoina poikina pullistelivat mustilla lakanoillaan ja kurkottivat kohti valoa.
Hetken kuluttua ihmettelin tunkkaista hajua ja aloin nuuhkutella ympäriinsä. Kurkistin myös sängyn alle, ettei mummokissa ollut jättänyt sinne tervehdystään. (Kun pari viikkoa sitten matkustin kahdeksi yöksi Lahteen, mummo ehti ripuloida yhdeksän mattoa ja pojan valkoiset vaatteet.)
– En minä kyllä haista mitään, Pitkä mies virkkoi.
– Joku täällä kyllä haisee. Poikakin ihmetteli päivällä kun tuossa nurkassa istui.
– Ettei vaan olis nuo kurkut?
– Ei hitto, voisko olla? Eipä tullut mieleen. Jospa se kanankakka vaan hakee uomaansa, kauhistelin.
Neljältä yöllä havahduin ummehtuneeseen löyhkään. Viideltä en löytänyt asentoa, sillä haju yltyi jo melko painostavaksi. Enää ei ollut epäilystäkään hajunlähteestä. Lopun yötä pyörin kananpaskan katkussa saamatta enää unta.
– Nyt haistan minäkin, Pitkä mies totesi aamulla saatuaan silmänsä ja sieraimensa auki.
– Saattaa olla, että Hidalgo ja Armando tovereineen siirtyvät ulkoruokintaan. Ikkunan takana on tilaa, myönsin.
– Sitähän minä yritin sanoa alun alkaen. Tulisko muuten aika paljon halvemmaksi ostaa kurkut kaupasta?
– Todellakin! Kaupassa 1,69 euroa kilo, Tinskulla 57,30 euroa kilo. Ihanan kallista!!
Ps. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tomaatteihini käsiksi.
**************
Jos haluat lukea vuosien takaisista kasvun (lue kasvamattomuuden) ihmeistä, lue Wannabe-viljelijän puutarhaniksit
