Categories
Yleinen

Kissoja, kersoja ja kebabeläimiä

Ystävien lapset ovat viime aikoina saaneet kissoja, koiria, yksisarvisia ja pussihousurottia. Tämän seurauksena keskimmäinen on laittanut tilaukseen oman kissan. Koska meillä on kissa jo ennestään, yksi vaihtoehto olisi kuulemma astuttaa Miisa naapurin Pasilla. Tämä on kuitenkin fyysisesti mahdotonta kahdesta syystä: 15-vuotias narttumme on steriili ja luulen, ettei pikku-Pasi ole mikään mummoonsekaantuja.

Ainoa luonteva vaihtoehto on siis uusi kissa. Mielestäni idea on huono useastakin syystä:

1. Meillä on jo kissa.

2. Tulevat asumiskuviot ovat hieman auki.

3. Eläimiin menee massia, kuluu kahisevaa ja hurahtaa hilloa. Vasta viuhahti viisisatanen eläinlääkäriin – kenellä on nykyään varaa pitää lemmikkejä??

4. Elämää ja eritteitä on tässä mökissä nähty jo tarpeeksi. Hankin vastikään vaihtelua mummokissan ruokavalioon, minkä seurauksena sain vaihtelua jokapäiväiseen siivoukseen – hinkkasin hikihatussa tunnin ajan kissan ripulia yläkerran matoilta, alakerran vinyyliltä, päiväpeitolta ja kylppärin lattialla kuivuvilta toppavaatteilta. Märkää kakkaa löytyi vielä viikon päästä työtuolilta. Tai kuivunuttahan se oli jo siinä vaiheessa ja vielä hikisempää hinkata.

5. Suurinta eläinrakkautta on olla hankkimatta yhtään eläintä!

Kun esitin perustelut keskimmäiselle, hän ihmetteli viimeistä kohtaa. Innostuin ja pidin palopuheen:

– Eläin ja lemmikki on aina orjan asemassa. Vieläkin ihmetellään natsi-Saksan toimintaa ja niitten julmuuksia, vaikka joka päivä tuotantoeläimiä pidetään ahtaissa tiloissa vankeina vailla mahdollisuutta toteuttaa itseään ja tungetaan pitkiin ja piinaaviin teuraskuljetuksiin. Ja orjan asemassa se on kissakin! Vaikka teen parhaani niin osaanko minä tyydyttää sen tarpeet ja luoda sille otolliset elinolosuhteet? Ei siltä kysytä, että onks tää kaikki okei tai onko se onnellinen?!!

Poikaystävää hymyilytti tässä vaiheessa.

– No miettiiköhän se kissa joka päivä, että onko se onnellinen.

Keskimmäinen nauroi jo ääneen.

– Ihan onnellisen näköinen on tuo sinun kissas! Kato nyt! Ihan onnelliselta näyttää, kun täällä kuljeskelee!

– Ja jos pääsee vapaaksi, tulee mielellään sisään, poikaystävä jatkoi.

Happy together.

Poika oli siirtynyt viereen voitelemaan patonkia ja kuunteli keskustelua mielenkiinnolla.

– Entä orpolapset Kiinassa? Niillä menee huonommin kuin kotieläimillä!

– Varmasti, mutta nyt puhutaankin eläimistä. Ne on aina ihmisten armoilla, selitin.

– Entäs hevoset, joilla ratsastat! tyttö kommentoi.

– Ei ne oo orjia, ne on ruokaa! poika korjasi.

– Niin just, ketään ei kiinnosta kärsiikö eläimet ja missä oloissa niitä pidetään. Ketään ei kiinnosta, onko lautasella kidutettua kanaa vai ei!

– Sinua kiinnostaa! poika huomautti.

– Mitä se auttaa?! Ei se riitä jos minä tiedostan! vauhkosin.

– Ja sitä paitsi, jos nyt otetaan kissa ja keskimmäinen muuttaa kotoa pois kuuden vuoden päästä, niin se olen edelleen minä, joka täällä hinkkaa paskaa!

 Tytär alkoi nostaa kierroksia.

– Lapsetkin on orjia. Mekin ollaan orjia, pelkkää lapsityövoimaa! Siivoa huonees! Tyhjennä astianpesukone! Vie roskat! Sitä ja tätä vaikkei haluais! tyttö elehti teatraalisesti.

– Sillä erolla että orjat tekee jotain. Lapset ei tee vaikka kuinka käskis, huomautin.

– Parhaani teen vaan eipä taida kelvata!

– Excuse me, kuka on tänäänkin tehnyt lumityöt, ruuan ja tyhjentänyt pesukoneen?? Orja nimeltä äiti!

Palopuheesta oli mennyt muutama tunti, kun huristelimme keskimmäisen kanssa autossa. Yhtäkkiä hän osoitti aurauskeppiin kusevaa perhoskoiraa ja sen omistajaa:

– Äiti kato orjaeläin ja sen orjuuttaja!

– Ehhehhe.

– Tuokin näytti ihan onnelliselta. Ja aattele miten onnellinen meidän Miisa on, kun ei tarttee olla ulkona kylmissään, nälissään ja hammassäryssään hytisemässä. On lämmintä ja ruokaa ja kaikkea! tyttö huudahti.

Hetken päästä hän lisäsi:

– Eikä multakaan kysytty halusinko minä syntyä ja tulla just sinun kotiin asumaan!

Ensimmäinen erävoitto meni näin ollen lapselle, mutta eläin- ja orjakeskustelu jatkui parin viikon päästä.

– Äiti mie haluun kissan, capyparan ja floppan, keskimmäinen luetteli.

– Mitä ne on, jotain L.O.L.-hahmoja?

– Lemmikkejä. Näytän kuvan. Tässä on capypara.

– Jyrsijän ja sian risteytys! kommentoin.

Capypara – voin kuvitella miten paljon märkää kakkaa tuosta irtoaisi.

– Mie näytän videon floppasta, poika innostui.

– Tuohan on ilves. Tai puuma! Ihan järkyttävän kokonen! Ylipainoinenkin. Sellanen sitten, sehän tästä puuttuukin.

– Joo tuo floppa on niin söpö pienenä, poika huomautti.

– Ja se ei varmaan kasva?

– Pysyy se pentuna kymmenen vuotta. Kato se on kissa.

– Kymmenen vuotta? Ja sie oot ollu biologian tunneilla? kysyin.

Ehkä meidän mummokissa ei huudakaan öisin seniiliyttään vaan kiimaansa!

Floppa ja sen “onnellinen” omistaja.

– Joo ja mie haluun kebabeläimen! poika jatkoi.

– Kebabeläimen?

– Kebabeläimen. Tämmönen, tein tämmösen koulussa savesta.

– Tuohan on laama! Ja sen savityön haluun nähdä. Ja mitäs pienin haluaa?

– Mie haluun kolme kissaa, nolla koiraa ja kaksi marsua. Ja poikavauvan! Sen nimi on Eelis.

– Ei taas tätä. Ei tätä vauvapropagandaa! Eikä se voi olla Eelis, kun Maikki-tädillä on Eelis.

– Se on Eelis Kakkonen.

– Ja sen pitää olla biologinen! Ei mitään puolikasta, ei puolisiskoa eikä puoliveljeä!! huusi keskimmäinen.

– Just. Taitaa olla liian myöhäistä kahdestakin eri syystä.

– Äiti oot just hyvän ikäinen! Ja otat iskältä vaan sen siemenen!

– Ja isäs on varmaan mukana tässä suunnitelmassa. Ja mikä vika siinä puolisiskossa on?

– No haluut sä muka pitää sitä joka viikko?

– No daa, haluan, jos se on miun lapsi!

– Buahhahh, ei aina siltä tunnu! Olit meidän kanssa viis viikkoo ja huusit lattialla, että tulkaa hakee nää pois!

– Herrajumala olin kaksi viikkoa kuumeessa ja kävin 39 asteen kuumehouruissa K-marketissa, kuorin perunoita ja hain lasta hoidosta! Hyvä kun ei taju lähteny!!

– Buahhahhhah.

– Että kuka se tässä se orja on??

Lupasin lapselleni harkita toista lemmikkiä, jos tiedän missä asun, ja jos elämämme on joskus normaalia. Eli never. Ihastellaan vaan jatkossakin kebabeläimiä ruudulta.

*****

Pikkuveljeä on toivottu ennenkin: Nyt pumpataan pikkuveljeä!

Categories
arki juhlapyhät kaaos matkailu parisuhde urheilu Yleinen

Aktiivilomailua perheen parissa

Avaa joulun vapailla some tai mikä tahansa lehti ja saat muistutuksen, että kyllä kunnon kansalainen harrastaa lomallaan talviurheilulajeja perheensä kanssa. Ajatus punaisista poskista, mäessä nauravista lapsista ja kupista kuumaa alkoi houkuttelemaan myös allekirjoittanutta. Siispä sääkartasta ennustamaan sopiva päivä suunnata laskettelurinteeseen. Pienin pääsisi ensi kertaa kokeilemaan laskemista vuokravälineillä. Lasten rinne on muutoin maksuton, joten reissun hintalappu jäisi varsin kohtuulliseksi näin jouluun tehtyjen investointien kaihertaessa vielä niin mieltä kuin tiliä.

Tuumasta toimeen, lasketteluaamun valjetessa ilmoitin iloisena miehelleni, että lähden tonkimaan tarvittavat varusteet varastosta. Kahlasin lumihangessa puuliiteriin, kapusin kurkottamaan suksipussin ylisiltä, kolusin varastosta kassin kypärineen ja monoineen ja palasin eteiseen hikisenä, mutta itseeni tyytyväisenä. Kunnes huomasin, ettei kypäräkassi sisälläkään sitä lasten kypärää, joka teiniltä on jäänyt jo aikaa sitten pieneksi ja jota olin ajatellut pienimmälle sovitella. Oliko se annettu jo eteenpäin? Vai olinko sittenkin myynyt sen jo kirpparilla? Alkoi vimmattu etsintä ja tulokseton viestittely teini-ikäisen kanssa entisen kypärän mahdollisista sijoituspaikoista. Hän oli sitä mieltä, ettei kukaan sitä olisi huolinut tai ainakaam halunnut ostaa.

Hermoa kerkesi jo pikkuisen kiristää, kun etsiessä muistelin edellisenä talvena mystisesti kadonneita teinin luistimia, joita ei koskaan löytynyt. Kadonnut kypärä kuitenkin lopulta löytyi kuin löytyikin. Loogisesti sulkapallovälineiden seasta. Ja kypärä sopi pienimmälle kuin nenä päähän. Erävoitto! Toki kypärä olisi kuulunut vuokravälinepakettiin, mutta oma on aina oma.

Eikun vaatetta ja autoa pakkaamaan. Avasin suksipussin ennen autoon viskaamista ihan vain pikaisesti tarkistaakseni, että siellä on kaikki tarvittava. Piti olla kahdet sukset, mutta olikin vain yhdet. Ei hätää! Olinkin muistaakseni joskus aikaisemmin nähnyt omat sukseni puuliiterin ylisillä irrallaan.

Kahlasin hangessa takaisin kiipeilemään ja koluamaan paikkoja. Jähmetyin tikkaiden päähän tuijottamaan ylisiä vakuuttuneena siitä, että näin varmasti väärin, kun en nähnyt omia suksiani missään muiden liukuvälineiden joukossa. Tuijotus ei tehonnut ja lopulta oli vaan myönnettävä, että oma muistini on harhainen. Hortoilin vielä tovin varastossa ympäriinsä hämmentämässä tavarakasoja, mutta suksia (jotka toki ovat sen kokoiset, että häviävät helposti) ei vaan tullut vastaan.

Seuraavaksi kaiken yllä olevan kävi toteamassa virallisesti todeksi vielä mieheni. Hän tarkisti pyynnöstäni myös autotallin, joskin jokseenkin odotetusti tuloksetta. Sillä välin mietin sisällä, voisivatko sukset lymytä jossain siellä, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mahdollista piilopaikkaa. Kyselin tuloksetta suksia myös isovanhempien asuinpaikoista ja aloitin viestittelyn teini-ikäisen kanssa vol 2. Oliko hän lainannut suksia edellisenä talvena itse tai jollekin kaverilleen? Olisiko joku voinut varastaa ne? Hän oli sitä mieltä, ettei ollut lainannut eikä kukaan niitä olisi ainakaan halunnut varastaa.

Puuttuvista suksista huolimatta lähdimme liikenteeseen ja matkalla pohdimme miehen kanssa, milloin me aktiiviharrastajat mahdoimme edellisen kerran käydä rinteessä. Mieleen nousi yksi reissu edelliselta talvelta, jolloin kävimme teinin kanssa Kolilla. Mies aprikoi, olisivatko sukset voineet jäädä sinne ja naureskelin, että en kai nyt sentään niin huoleton ole voinut olla. Mies muisteli, että viimeisenä piti palauttaa teinin vuokravälineet ja minä olin jäänyt sitä hoitamaan. Tämän myötä ja itseni tuntien suksien unohtuminen sille tielleen alkoi hiljalleen tuntumaan huolestuttavan mahdolliselta.

Pohdin ääneen, pitäisikö varmuuden vuoksi soittaa Kolille ja kysyä suksista. Olihan ne ikivanhat, mutta ajoivat silti asiansa. Oli miehen vuoro nauraa. Hän piti hyvin epätodennäköisenä, että säilyttävät edellisenä talvena sinne hylättyjä lasketteluvälineitä, jos ei ole koko sesongin aikana perään kyselty. Nielin tästä huolimatta ylpeyteni ajatellen, että ei se ota, jos ei annakaan ja näppäilin hetken valmistautumisen jälkeen Kolin vuokraamon numeron.

Puhelimeen vastasi oikein miellyttävä ja asiakaspalveluhenkinen henkilö, joka ensimmäisenä tiedusteli kadonneiden tuntomerkit. Tähän olin juuri valmistautunut etsimällä omista Google-kuvistani hakusanalla sukset ja löytänyt kuin löytänytkin otoksen, jossa näkyi suksien merkki. Luettelin merkin ja värit ja siltä varalta, etteivät ne vakuuttaisi, kuvailin vielä suksien muistuttavan jäniksen korvia. Luurin päästä kuuluikin yllättäen, että täältä kyllä löytyy aivan tuntomerkkejä vastaavat sukset ja luvattiin, että saan puhelimeeni hetken päästä kuvan, jotta voin vielä vahvistaa sukset omikseni. Tottahan ne olivat omat tutut pupun korvat ja seuraavalla kerralla löytyvät oikein nimellä varattuna Kolilta. Hyvää palvelua! Kolin reissu lienee lisättävä lomasuunnitelmiin.

Nyt kohteena oli kuitenkin lähempänä oleva, tuttu ja turvallinen Mustavaaran rinne. Olkoonkin, että maksettavaksi tuli nyt kahdet välineet. Mies halusi matkalla hakea kyytiin tavaraa Selkieltä, joten reissuun oli lähdetty hänen pakettiautollaan, jossa istuimme kuin sillit purkissa. Mies ilmoitti, ettei ole aiemmin ajanut Mustavaaralle tästä suunnasta ja pyysi laittamaan paikan navigaattoriin. Tein työtä käskettyä, vaikka tiesin, että piti ajaa suoraan, kunnes tulee käännös vasempaan laskettelukeskukselle.

Käännös vasempaan tuli, mutta tie tuntui yllättävän pitkältä. Mies kysyi, ollaanko varmasti oikealla reitillä. Nyökkäilin, että navigaattorin mukaan ollaan. Lopulta tulimme peilijäistä rinnettä risteykseen, joka haarautui talon pihaan ja suoraan jatkuva osuus oli aivan lumen peitossa. Oli todettava, että harhaan ajettiin.

Mies taiteili kunniakkaasti ja kärsivällisesti pakettiauton ahtaassa risteyksessä ympäri, ensimmäiset kirosanat tulivat auton jäädessä mäen alaosaan sutimaan paikoilleen. Viereinen mökki oli mahdollisesti Frozenin Elsan lomapaikka ja tielle takaisin vievä mäki pihan lailla jäinen. MacGyverini kaivoi muitta mutkitta takakontista sepeliä ja aloitti tien talvihoidon. Ehkä oli kuitenkin hyvä, että lähdettiin pakettiautolla. En ollut kovin huolissaan, ennen kuin minua pyydettiin avuksi työntämään autoa. Auto oli hyvin tukevasti jämähtänyt jontkaan.

Sitten tietä lähestyi toinen auto. Kenties Frozenin Elsa oli palaamassa mökilleen. Auto ajoi viereen ja ikkuna avautui: “Mustavaara? Laskettelukeskus?” Oli kerrottava ikävät uutiset ja auto ajoi Elsan pihaan oletettavasti karttaa tarkemmin tutkimaan. Kohta sama toistui ja autoja nakotti pihassa jo kaksi. Emme siis suinkaan olleet ainoat harhaan ajaneet, mikä lohdutti hieman, tosin olimme ainoat kotimaan edustajat. Eikös sitä voi ajatella ylpeyden aiheeksi? Kohta katselin tien pientareelta, kun kaksi muuta autoa jonottivat vuoroaan päästä pihasta pois, kun oma isäntä hinkkasi mäkeä sitkeästi edestakaisin. Hävetti niin, että kävin lopulta koputtamassa meidän auton ikkunaan ja pyysin peruuttamaan sen verran, että turistit pääsevät jatkamaan matkaansa. Ja helpostihan he maastureillaan mäen nyppylän selättivät.

Jälkimmäinen auto pysähtyi kohdalle ja kuski kysyi, tarvitaanko apua. Ei tietenkään tarvittu. Merimiehen geeneillä varustettu MacGyverini tokaisi, että soittaa kyllä tarvittaessa Aikun miehelle. Lopulta riittävällä peruutuksella hankittu vauhdinotto siivitti dieselin hajuisen rottelomme mäen nyppylälle. Juoksin sepelipussia kiikuttaen perässä ylös. Olipahan hankittuna ne punaiset posket ainakin vanhemmilla jo ennen varsinaisen talviurheilun aloitusta.

No olihan se matka siitä oikeasta risteyksestä Mustavaaran laskettelukeskukseen huomattavasti lyhyempi. Perillä totesimme, että emme olleet ainoita lasketteluidean saaneita. Parkkipaikka oli täysi ja välineitä sai jonottaa hiki hatussa (joka oli tuttu tunne aamusta saakka), mutta lopulta päästiin itse asiaan. Laskettelun opettelu sujui juniorilla onneksi varsin mallikkaasti, vaikka reissun aloitus ei kovin vakuuttava ollutkaan.

Itku voi tosin todistetusti tulla suhteellisen lyhyestäkin ilosta. Säästimme loppuun vielä kirsikaksi kakun päälle mäenlaskun rattikelkalla. Mies lähti mäkeen lapsen kanssa ja ajattelin ottaa lystin videolle. No, jostain syystä jarruttaminen ei onnistunut. Vauhti yltyi hurjaksi, ensin kyydistä putosi mies ja lopulta kelkka ajautui pienimmäinen kyydissä pusikkoon. Onneksi ei käynyt pahemmin, muistoksi jäi muutama naarmu ja erittäin sekava video.

Reissun kruunasi makkaranpaisto, jossa oma makkara jäi kylmäksi, ja hiilloksen hiipuessa kylmä ehti hiipiä myös luihin ja ytimiin. Enää ei ollut ainakaan hiki hatussa ja reissusta selvittyä oma koti tuntui taas parhaalta lomaparatiisilta. Siellä pääsi lämpimän saunan syleilyyn ja makkaravahinkokin korvattiin paistamalla juuri oikeanlainen makkara omassa takassa.

Oma koti kullan kallis, tosin pakko varmaan sattuneesta syystä vielä tänä talvena Kolille suunnata.

Pirre