Categories
arki kaaos perhe teinit Yleinen

Kun on tilaa, saa mitä tilaa

Kuvituskuva arkistojen aarteista.

Lauantai lähestyy. Teinityttäreni on mielin kielin ja tyhjentää oma-aloitteisesti tiskikonetta. Mitähän se haluaa?

– Äitiiiiii, voisko Sanja, Emppu ja Tara tulla lauantaina yökylään?

– Kaikki kolme? Eikö yksi riittäisi?

– Ei! Me mennään ensin kaupungille ja tultas sit tänne yöksi, jooko pliide?? Lupaan siivota huoneen ja kärrätä halkoja!

– No joo, kyllä se mulle käy, onhan meillä iso talo. Pitää vielä muilta varmistaa, onko ok.

– Kolme kaveria??? isoveli ällistelee, kun esittelen tyttäreni suunnitelman.

Muutkin hieman kummastelevat kaveripaljoutta, mutta myöntyvät auliisti.

– No onhan täällä tilaa, pitkä mies tuumii.

– Joo, jotenkin pitäs hyödyntää tätä tilaa enemmän! Yläkertaanhan vois ottaa vaihtarin tai jonkun italialaisen Piccolon asumaan! Tai ruvetaan sijaisperheeksi, voisin ottaa töistä lomaa. Tai voitas majoittaa meille ruotsalainen ampumahiihtäjä! innostun.

– Se italialainen Wierer voidaan ottaa, pitkä mies heittää.

– Onks se joku ampumahiihtäjä?

– On.

– Onko hyvännäköinen?

– On.

– Joo no sitten ehdottomasti! Pitääkin googlettaa.

– Joo tehdään yläkertaan vielä minikeittiö, pitkä mies kommentoi.

– Eikö voitas ottaa pakolaisperhe? poika mietiskelee.

Aika hottis – meille!

Lauantaiaamuna pienin keksii, että hänkin haluaa kaverin yökylään. Laitan tekstarin siskolle, joka kuittaa samoin tein, että Saaga tulee yöksi.

Eipä aikaakaan, kun talo täyttyy teineistä ja pikkuneideistä.

– Mekin nukutaan sit patjoilla kun isommatkin nukkuu!! pikkutytöt vaativat.

– Tottakai tottakai. Pitää käydä mummolta pari patjaa.

Paitsi että toinen mummolta saaduista patjoista on kitukasvuinen vauvanpatja, mistä alkaa älämölö, ininä ja ulina.

– Se on liian pieni! omani ulisee.

– No ethän sinä siinä nuku! ulisen takaisin ja mittailen Saagaa patjalla.

– Oho, vähän on nafti, mutta pannaan pehmikettä jalkopäähän.

Kun pedit on levitelty, alkaa pikkuneitien iltahärdelli. Ja riitely. Toinen vie toisen kumisiilin ja toinen kostona glitteripallon. Draamaa saadaan aikaan myös mummolaan unohtuneista unileluista.

– Byääääää mie tarviin Heihein ja Norosen! En nuku ilman niitä byäää!

Huutoa ja riitelyä kestää aikansa ennen kuin tytöt päättävät mennä saunaan ja iskeä pärstäänsä kasvonaamiot. Eipä aikaakaan, kun meloniksi naamioituneet kääpiöt tanssahtelevat olkkariin ja ovat taas maailman parhaimmat kaverit.

– Tinsku sun pitää tulla meidän kanssa saunaan! Kerrottiin niin pelottavia tarinoita, ettei enää uskalleta sinne kahdestaan!

– Tottakai tottakai.

Kun istun saunasta jäähyllä, yläkerrasta alkaa kantautua elämän ääniä. Ryskettä, pauketta ja töminää. Taustalla erottuu hihittelyä ja poikani ääni, joka huutaa tukehtuvansa hajuveteen. Tuota pikaa teinitytöt juoksevat rymisten alas ja ilmoittavat menevänsä pulkkamäkeen. Puoli kymmeneltä illalla?

Seuraavaksi todistan kissashowta. Raitapöksy rääkyy, liikehtii levottomasti ja hyppii pöydille yrittäen ahmia kitusiinsa kaikkia kasvejani ja kuivakukkiani. Huokaisen – myös ystävämme närästys on tullut yökylään. Kun rapistelen närästyslääkepakkausta, kissa arvaa pelin juonen ja juoksee pöydän alle karkuun. Konttaan perässä ja työnnän mirrin kurkkuun palasen Pepcidiä.

Kun olen saanut pikkuneidit petiin ja torkahtanut itsekin poikittain liian pienelle patjalle, käyn puolilta öin tarkistamassa yläkerran tilanteen. Teinit rojottavat yhdessä kassassa siskonpedissä toistensa alla, päällä ja vieressä. Kotoisaa. Huoneessa tuoksuu tyttö: imelän äitelä sekoitus Hubbabubbaa, Pringlessiä ja Sweet Like Candyä.

Yhdeltä yöllä havahdun ja saan melkein paskahalvauksen. Joku on tullut alakerran vessaan eikä hissuttele yhtään. Pöntön kansi paukahtaa kiinni, vesi virtaa täydellä volyymilla ja ovi läsähtää kiinni. Seuraavaksi kaikuu askelten töminä portaista. Ei voi erehtyä: oma tyttäreni. Eikö sillä ole tilannetajua äänensäätelystä puhumattakaan?

Ennen kahta herään siihen, kun omassa parisängyssä on ahdasta. Pienin on änkenyt viereen.

– Hei nyt ei voi tulla äidin viereen, Saaga nukkuu nyt tuolla yksinään. Muistatko miten kävi viimeksi? Änkesitte tänne molemmat ja kukaan ei nukkunut, kuiskaan ja alan taluttaa neitiä omaan petiin.

Valahdan itse patjanrakoon pikkuneitien keskeen ja varmistan nukkumatin saapumisen. Vaivun itsekin uneen, kunnes puoli neljältä herään ryskeeseen. Joku juoksee yläkerrassa. Pian talossa raikuu pojan huuto:

– Ei täällä saa nukuttua!!

– Jumalauta ne valvoo vielä!! jupisen itsekseni.

Juoksen raivoissani kohti yläkertaa, kunnes portaiden puolivälissä hoksaan olevani alasti. En voi traumatisoida vieraita lapsia ilkosiltani, joten tyydyn karjumaan portaista:

– NYT PITÄÄ NUKKUA!!

Suuntaan omaan sänkyyni. Vartin päästä saan kolmannen paskahalvauksen, sillä siskontyttö seisoo makkarin ovella kuin manaaja vihreä mato kädessään.

– Pelottaa. Joku huusi.

Nousen sängystä, talutan tytön takaisin patjalle ja sulloudun jälleen patjanrakoon pikkutyttöjen väliin. Puolen tunnin kuluttua yritän hiipiä hiljaa omaan sänkyyn. Kun yritän pimeässä kivuta vuoteeseeni, horjahdan ja tipun rojahtaen sängystä alas. Pitkä mies säikähtää ja nousee istumaan.

– Pätkittäistä on uni ja vaikea nukkua, kun en tiedä minne aina milloinkin häviät ja missä olet, pitkä mies päivittelee.

Naurattaa niin, etten saa unta, ja nilkkaa jomottaa äkkipudotuksen seurauksena.

Kuudelta herään rääkymiseen. Ei saatana – kissan vuoro ottaa ilo irti yöstä. Karvapallo makuu ja mouruaa teatraalisesti. Ei auta kuin nousta sängystä, kipsiä keittiöön ja lappaa Latzia lautaselle ennen kuin koko talo herää, jos se nyt koskaan on nukkunutkaan.

Kun saan jälleen unen päästä kiinni, herään seitsemältä valoilmiöön, joka kajastaa keittiöstä suoraan silmään. Pian tokenen tokkurasta ja tunnistan valopallon kasvivaloksi. Kyllä, juurikin kasvivaloksi. Joku on ajastanut valon syttymään kello seitsemän aamulla maximoidakseen avokado Untamon kasvun.

Projekti Untamo ja sitruuna poikineen.

Tungen tyynyä silmäni peitoksi, sillä nyt ei ole energiaa raahautua keittiöön. Vaivun koiranuneen, kunnes kahdeksalta herään horroksestani outoon sävelmään. Kun tokenen, tunnistan melodian tuutulauluksi, jota siskontytön kaalimadon näköinen pehmolelu soittaa. Eipä siinä, aika nousta keittämään sumpit.

Siinä kahvia hörppiessäni mietiskelen, että onpa ihanaa kun on iso talo. Mahtuu sekaan Minnaa ja Mikkoa, kasvivaloa ja kaalimatoa, ulinaa ja Untamoa. Aika paljon elämää ja eritteitäkin.

Pitkä mies raahustaa keittiöön kahvintuoksun perässä ja hieroo silmiään:

– Aika vaiherikas yö oli. Vähän väsyttää.

Mutta myös naurattaa. Ensi viikolla saankin sitten itkeä, kun talo kumisee tyhjyyttään. Mutta se onkin sitten toinen tarina se.

Etsi kuvasta kaalimato.

Categories
Yleinen

Katoavan keskittymisen kannoilla

Eräänä elokuisena aamuna opettaja katselee stressaantuneena luokkaansa. Näyttöjen taakse piiloutuneita tulevaisuuden toivoja, joiden peukalot luistelevat kosketusnäytöllä ja sormet hakkaavat näppäimistöä. Muutama yrittää kohdistaa katsettaan satunnaisesti taululle, sylissä peli on täydessä vauhdissa.

Siellä se paasaa opettaja suu vaahdossa sanaluokista. Ei vaan nappaa. Käyttää käsittämättömiä sanoja.  Puhuisi suomea! Opettajan ääni muuttuu tasaiseksi taustameluksi. Pöydällä puhelin välkähtää. Nopea vilkaisu. Snäppi. Äkkiä kuva kirjan reunasta. Mut hei, Mirkkukin on jossain menossa. Kuva bussin ikkunasta. Joku hyppyyttää dinosaurusta Googlen etusivulla. Kaverit tuijottavat pikselidinoa ja kannustavat.

Ei opettajalla ole mitään mahdollisuuksia kilpailla kännykän tai addiktoivan pelin kanssa. Ei vaikka pukeutuisi välkkyviin jouluvaloihin ja päästäisi palkitsevia kilahduksia silloin tällöin. Peli on menetetty. Myönnä tappiosi!

Ei nuorilla riitä energiaa keskittyä joutavaan. Ei halua keskittyä turhaan. Ei voimia vaivautua tarpeettomien asioiden ymmärtämiseen.

Ketä kiinnostaa yhtälöt tai sanajärjestys? Maailmassa on paljon mielenkiintoisempia asioita, kuten maaginen laite, jonka lasisen näytön alla on kokonainen universumi. Laite, joka palkitsee dopamiiniryöpyin saamansa huomion ja kosketukset. Väline, joka auttaa unohtamaan stressaavan elämän.

Kyllä! Nykynuorten elämä on stressiä täynnä. Koulu, työt, vanhempien vaatimukset, parisuhderiidat, huonosti nukuttu yö, harrastukset tai harrastuksettomuus, ilmastonmuutos, tulevaisuus, houkuttelevat uramahdollisuudet, vaikeat valinnat… Samalla pitäisi nauttia nuoruudesta, elämän parhaasta ajasta. Olla luvan kanssa vastuuton, tehdä virheitä ja kokea. Ei sitä vanhana enää kehtaa eikä kykene. Tokkopa kovin moni keski-ikäinen hyypiö on valmis työpäivänsä päätteeksi hyppäämään vielä koulunpenkille. Nykynuoret sen tekevät. Töitä ja koulua kellon ympäri!

Joskus on vaan valittava taistelunsa ja tavoiteltava unelmansa. Priorisoitava ja laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Katsoako illalla uutta sarjaa Netflixistä vai kirjoittaa enkun ainetta? Kas siinäpä pulma! Kohtahan sinne pitää kuitenkin toinen aine kirjoittaa. 

Tunnilla istuu vieressä kaveri, jolle on kerrottava sarjan käänteistä tai pelitaktiikasta. Aivan käden ulottuvilla puhelin vilkuttaa tärkeää snäppiä seinästä tai jonkun nenästä. Pakkohan se on vilkaista, että pysyy kärryillä. Ei sitä houkutusta voi vanha ihminen ymmärtää! Miten hankala onkaan keskittyä kielen saloihin tai lukujonoihin, kun muutamalla pyyhkäisyllä esiin saa hassuja tanssivideoita, kavereiden naamakuvia ja uusiokäytettyjä meemejä!

Ja itse opiskelu, se ei ole helppoa. Yhtäkkiä pitäisi tajuta, miten joku tangentti toimii tai mitä hittoa synestesia tarkoittaa. Hyvähän se opettajan on niistä jankuttaa, jos kymmeniä vuosia on termit tuntenut. Nuorten ihmisten maailmaan ne eivät linkity mitenkään. 

Lisäksi koulu alkaa aivan liian aikaisin. Miten muka kukaan jaksaa ymmärtää atomien toimintaa heti aamusta? Kahdeksalta aamulla aivot nukkuvat vielä. Ruumis toimii autopilotilla, kuskia ei ole. Yö meni pelatessa, koulutöitä tehdessä, töistä stressatessa. Energiajuomalla yritetään herätellä aivosoluja. Kroppa alkaa pikkuhiljaa liikehtiä, aivot piristyvät lähettämään viestiä: TYLSÄÄ!!!  Pitäisi raapustaa joku kaava. Onko pakko, jos ei tahdo? Teen sitten illalla. Nyt on liian nälkä tehdä mitään.