Kategoriat
Yleinen

Siivoton juttu

Epämääräinen määrä Nokian kumppareita ja likaisia lenkkareita. Pesäpallomaila, vähän syöty lippis ja uimahousut. Magneetti ja kymmenen metriä narua, sulkapallosetti, talven kadoksissa ollut katuharja, lasitölkillinen sammalta ja kastelukannu. Kahvikuppi pöydällä ja toinen ikkunalla, oksasakset, naulaimen nauloja, ruuvimeisseli ja hesari. Ovessa roikkuu ruskettunut havukranssi joululta. Seinässä on pidetty tukkimiehen kirjanpitoa kirkkaan keltaisella. Sidontaliina, pyyhe ja snorkkeli. Ruusubegoniaa raateleva kissa.

Koira sisusti mieleisekseen.

Siinä ulkoportaiden ja kuistimme sisutus tällä hetkellä. Eteisen ovea en uskalla avata.

Kun on kolme lasta, mies, muutama kissa ja pari koiraa, voi varautua siihen, että elämää, eritteitä ja elämän jälkiä piisaa. Kesäloma ja lomat ylipäätään tarkoittavat sitä, että omaa ja vierasta porukkaa pyöri nurkissa ja pihoilla vielä tehokkaammin. Vaatteista ja ihosta irtoaa kuonaa, karvaa ja haituvaa, ulkoa kantautuu heinää ja hiekkaa ja tekevien lasten sormenjälkiä on ovissa ja karmeissa. Tavaratkin siirtyvät taianomaisesti jopa tontilta toiselle.

Ei kai tässä muuten, mutta yksi ensimmäisen maailman ongelmistani on se, etten voi rentoutua kahvikupillisen kanssa tai keskittyä kirjaan, jos pöytä on pyyhkimättä, takit väärissä nauloissa tai lihat kasvisten hyllyllä jääkaapissa. Nauttisin tavattomasti tahrattoman siististä ja tyylikkäästä kodista, jota voisi somessa esitellä. Tiedän, että kyseessä on usein a) kuvasta, jonka ulkopuolelle on rajattu normikaaos tai b) ihmisestä, joka viettää aikansa kodin ulkopuolella. Ikävä kyllä tiedän myös, että on olemassa c-vaihtoehto. Ihminen, jolla koti pysyy aisoissa ilman merkittäviä ponnistuksia. Olen sellaisen tavannut.

Kun lapset olivat pieniä, olisi tarvittu sisäkkö.

Minä en ikävä kyllä ole sellainen. Niin tiukan kontrollin säilyttäminen yksin tai yhdessäkään on minulle mahdotonta. Toimeliaat kakarani ja suurten linjojen mieheni eivät tunnu välittävän kaaoksesta. He pystyvät keskittymään puhelimen pläräilyyn, vaikka sohvatyynyt valuvat lattioille ja loikkivat surutta pelikasojen ja villakoirien päältä. Telepaattiset viestini siivouksen tarpeesta eivät saavuta kohdettaan ja kun lopulta saan piiskattua perheen puunaamaan peilejä ja pönttöjä, he eivät käytä oikeaa rättiä tai muista viemärin saumoja.

Perustelen siisteysnatsiuttani sillä, että olisi huomattavasti helpompaa ja vähemmän stressaavaa, jos aamulla tietäisi tasan tarkkaan missä on teinin vasemman jalan kenkä tai oma puhelin. Mutta on selkeästi miellyttävämpää olla nalkuttamatta ihan koko aikaa ja antaa lasten ja miehenkin toteuttaa itseään. Piirustusvälineitä on meillä joka huoneessa, koska milloinkaan ei voi tietää missä inspiraatio iskee. Uistimia roikkuu olohuoneen verhoista ja prätkän penkki odottaa nahkaa päälleen olohuoneen nurkassa.

“Kaikki kaveritkin saa pakkeloida sisällä! ”

Vaihtoehtoisen näkemyksen mukaan siivous- ja raivaamisaika on poissa minimaalisesta harrasteajasta. Kun tavarat ovat levällään, on helppo jatkaa projektia. Näin mieheni perustelee kauhistelemaani kaaosta. Hänellä on kyllä ilmiömäinen taito muistaa, mihin minkäkin avaimen ja ruuvin jätti. Ikävä kyllä tavaroita saattaa liikutella myös joku muu. Jos ei lapset, niin minä tai kissa.

Sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Eräänä päivänä tuskaillessani kodin sotkuisuutta ja tunkkaista tuoksua, kuopus vaiensi minut toteamalla ykskantaan: “Minusta täällä on kodikasta.” Hetkinen. Asuiko taloudessamme muitakin ajatustoimintaan kykeneviä yksilöitä? Oliko näillä omia käsityksiä ja mielipiteitä muun muassa siivouksesta ja siisteydestä? Mikä häiritsevintä, olisivatko nämä käsitykset samanarvoisia oman siisteysideologiani kanssa?

Asteittain ajatus kirkastui helpommin hyväksyttäväksi. Miksi tapella siivouksen kanssa, jos sotku ei ketään muuta tuntunut haittaavan? Ehkä olisi vaivattomampaa, jos itse muuttaisin omaa ajattelutapaani lähemmäs kanssaeläjieni ajatuksia. Opettelisin näkemään asiat toisesta näkökulmasta. Kun valitin siitä, että jalkani tarttuivat tahmaiseen lattiaan, kehotti pienokaiseni laittamaan sukat jalkaan. Ongelma ratkaistu! Kun etsin mittanauhaani, vastaus tuli napakasti, että luultavasti se on juuri siellä minne sen jätit. Punastuen totesin, että omat harrasteeni leviävät inspiraation iskiessä aivan samoin kuin muillakin.

En silti ollut luopumassa siivouspäivästä. En todellakaan. Arvelin vain lopettaa siivouspäivien välisen nalkutuksen. Samalla päähäni pälkähti myös kerettiläinen ajatus, että minun tapani siivota ei ehkä ollutkaan ainut ja oikea. Jos luottaisinkin siihen, että jokainen hoitaa omat hommansa ajallaan ja ihan omalla tyylillään… Päätös oli raskas, sillä sydämeni itkee verta aina, kun vessan pytyn pesuun käytetään kylppärin vessanpönttöön tarkoitettua rättiä! Joudun poistumaan kotoa mieheni siivotessa. Vaikka en tajua, miten siivousrättien värikoodi on muka liian monimutkainen, jos jätkä osaa sähköjohtoja vetää…

Tänä kesänä aion kuitenkin nauttia ruohomättäistä yläkerran portaikossa, nurkista ja sohvilta löytyvistä märistä pyyhemytyistä, kenkäkasasta rappusilla ja makaroneista lavuaarissa… Ne ovat elämisen merkkejä, jotka kertovat lasten olevan onnellisia, omatoimisia ja ravittuja. Koska astiakaappi näyttää mukavan tyhjältä ja siistiltä, en myöskään nalkuta teineille huoneisiin jemmatuista astiastoista. Paitsi, jos ruualle ei löydy yhtään lautasta. Sen sijaan aion jatkossakin motkottaa vanukaspurkista auton penkin alla, pyörästä kukkapenkistä tai muumioituneesta eväsbanaanista matkakassissa.

PS. Vaikka tämä päätös hyväksyä elämän jäljet kodissamme on parantanut perhe-elämäni laatua ja lisännyt kokonaisvaltaista hyvinvointia, kaipaan siivoamista ja aion ostaa itselleni työhönpaluulahjaksi uuden lattialuutun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.