Tiedättekö tunteen, kun mikään ei iske tai kiinnosta? Kun elämä toistaa itseään ja junnaa paikallaan. Kun mietit kuumeisesti, mistä voisit repiä adrenaalia ja saada jännitystä elämään. Stand up -keikka? Uusi työ? Miekkailuharrastus?
Toki olen muutaman adrenaliinipiikin kuukauden aikana kokenut. Tapaninpäivänä alkoi hammaskipu, jota kesti kolme viikkoa ennen kuin pääsin tulehtuneesta viisaudenhampaasta eroon. Noh, kärsimysnäytelmän keskellä tunsin ainakin eläväni.
Sydän löi tiheämmin myös uuden sisustuskyltin, kirjaston lainauskiellon ja tarjousjuustoston edessä. K-etukortilla hintaa juustolle jäi vain 4,99! Harmi vain, että kirjastoon oli kertynyt myöhästymissakkoa 26 euron edestä. Sillä olisin saanut jo useamman Oltermannin.
Ei ole paljon motivoinut salitreenikään. Vedän samat jalkakyykyt ja samat vatsanrutistukset treenistä toiseen vähän eri tempossa. Valmentaja ihmettelee joka kerta ääneen, miten olen taas turvonnut. Kai sitä vähemmästäkin, jos on munkkia mussuttanut! Vieressä puolta pienempi nainen nostaa penkistä yli 90 kiloa, itse saan hädin tuskin neljäkymmentä.
Viikot ilman lapsia lamaannuttavat. Heillä on yhtä hyvä isänsä luona vuoroviikoin, mutta joka toinen viikko hiljaisuus lyö kasvoille. Mitä minä teen näin isolla talolla, kun huoneet hönkivät tyhjyyttään? Mieleen hiipii ikäviä ajatuksia, suorastaan rumia. Kodinrikkoja! itsekäs ihminen! Huono nainen! Mikä oikeus sinulla enää on onneen?
Leijailen alakerrassa saamatta mitään konkreettista aikaan. Aikunkin onnistun suututtamaan, kun en saa kommentoitua hänen tekstiään. Keittiössä huomaan litisteleväni samaa banaanisörsseliä samoissa kattiloissa. Piristäisiköhän uusi kattila?
Yhtenä päivänä saan virtapiikin ja alan tehtailemaan jäätaidetta. Appelsiinilohkoja ja kuusenhavuja olen jo jäälyhdyissä testannut, nyt tungen banaaninkuoret kakkuvuokaan jäätymään. Joku tekee taidetta piripäissään, miksi ei mustalla mielellä ja mustalla banaanilla?
Töissä herään yhä uudelleen samaan päivään. Tunnilla jaan samoja ajanilmausmonisteita, samoja jyrsittyjä lyijykynän pätkiä ja jätteiden lajitteluohjeita. Käyn teinien kanssa samat vänkäämiset, samat inttämiset ja samat liirumlaarumit päivästä toiseen. Miksi vitussa ei voi tulla takki päällä ruokalaan? Miksi pitää opiskella jotain vitun ruotsia? Miksi ei voi vain vittu jäädä kotiin? Sama olisi nauhoittaa omat vastaukset, panna äänite kaikumaan koulun käytävään ja hävitä nurkan taakse piiloon.
Päivä ennen hampaanpoistoa ilmoitan omille opiskelijoilleni, etten huomenna ole töissä tai tavoitettavissa.
– Multa revitään hammas, kerron.
– Ootko veloissas? kysyy eräs poika.
Heitto on niin hauska, että piristyn kahdeksi tunniksi.
Muutama päivä tästä virkistyn jälleen yllättävässä tilanteessa – useamman tunnin ajaksi. Suuntaan seurakuntakodille lapseni rippikoulun vanhempainiltaan. Tarjolla on kahvia ja karjalanpiirakoita. Vatsani murahtaa, sillä olen elänyt päiviä vellillä irti revityn hampaan takia ja nälkä kytee suonissa. Varovasti puraisen piirakkaa ja ilahdun – pystyn kuin pystynkin jäytämään palasta oikealla puolella! Taivaallista, ehkä tämä on johdatusta! Käyn toisen piirakan. Ja kolmannen. Onni on pienestä kiinni.
Kohta huomaan istuvani hartauspiirissä ja veisaavani virttä. Jo ennen syntymääni näit minut, Jumala. Suojelit elämääni, sain kaiken lahjana… Alkaa itkettää. Pappi esittelee alttarille tuotua kastemekkoa ja albaa. Vasta äsken esikoiseni irvisteli kastemekossa, nyt se on jo minun kokoiseni ja survoo päälleen rippiasua. Itken vähän lisää. Siinä jumalantemppelissä istuessani minut täyttää outo rauha. Hetki suorastaan pysäyttää. Pitäisikö ruveta uskoon? Voiko sen vain päättää?
Kotona pitkä mies huolestuu, kun asetun pitkälleni sohvalle ja laitan kajareista virren soimaan.
– Tää on uusi virsi, en oo koskaan aikaisemmin kuullu. Lauloin siellä väärin, kun luin ensin, että virren nimi oli Taivaalliset kädet. Se olikin Tavalliset kädet! Eikö olis loogisempaa seurakunnassa laulaa taivaallisista käsistä?
Pitkä mies ei selvästikään oikein tiedä, miten hänen pitäisi reagoida uuteen musiikilliseen tulemiseeni.
Töissä kerroin tavallisesta mutta niin taivaallisesta illasta työtovereilleni.
– Pitäsköhän huolestua? Katri kohottelee kulmiaan.
Kotona ja töissä huomaan myös möläytteleväni ihmeellisiä asioita. Jos olen ennenkin ollut suorapuheinen, nyt tuntuu, että suodatin on lähtenyt kokonaan suun edestä. Pienin kyselee yksi ilta, joutuuko hän taivaaseen vai sinne mustaan hommaan.
– Kuka sulle on näistä puhunut? ihmetten.
– Sinä pääset ihan varmasti taivaaseen, mutta äiti saattaa joutua paikkaan pimeään, jatkan.
– MIKSI? lapsi kysyy ääni väristen.
– Et sinä nyt noin voi sanoa, pitkä mies sähähtää.
– Niin siis tottakai äiti pääsee paikkaan parempaan. Olenhan kasvissyöjä ja muutenkin ystävällinen ihminen. Olen myös alkanut laulaa virsiä.
Töissäkin pahoittelen möläytyksiäni.
– Tää on ihan kauheeta, sanon kaiken mitä sylki suuhun tuo. Suodatin lähti varmaan sen hampaan mukana! parkaisen työtovereilleni.
– Se oli kato se viimeinen viisaudenhammas mikä lähti! Jarkko huomauttaa.
Pitkä mieskin avautuu kotona.
– Siis kaikkihan ajattelee mielessään juttuja mitä milloinkin sanot. Siinä on vaan se ero, että ne ei lauo kaikkea ääneen.
Kun sunnuntai-iltana päivittelen mustaa mieltäni ja motivaation puutettani pitkälle miehelle ja lapsilleni, heiltä satelee oitis vinkkejä tylsyyden torjumiseen:
– Jos mie ajan sinnuu veitsen kanssa pari kiekkoa taloa ympäri niin saat vähän jännitystä elämään!
– Laita Instagramiin kuva perseestä niin katotaan, mitä mieltä ovat!!
– Entä jos nyt matkustat sinne Grönlantiin, minne olet aina halunnut. Ois vähän äksöniä kato siellä nyt!
– Kiskotuta toinen hammas pois!
– Eikö siinä ois jännitystä, jos me esimerkiks saatas se pikkuveli tai -sisko…..?
– Muuta viikoksi Maikin luo! Tulis halvaksikin. Paitsi ehkä joutusit maksamaan terapiasta sen jälkeen!
– Joo-o, siskon luo muuttaminen saattaisi olla helpompaa kuin synnyttäminen, tuumiskelen.
Parin päivän päästä keksin itse uuden keinon. Harjoittelen peilin edessä tekohymyä, jonka pidän kasvoillani niin kauan että tekee kipeää. Ainakin pitkää miestä ja lapsia naurattaa.
– Äiti sie näytät pelottavalta!
Lähden K-kauppaan tyttäreni kanssa ja harjoittelen pellehymyä lastatessani appelsiineja ja paahtoleipää ostoskärryyn. Ehkä se taas tästä ilo irtoaa, mietin leveä hymy naamallani. Yhtäkkiä pysähdyn kylmäkaapin eteen ja hymy muuttuu aidoksi. Kolme raejuustoa hintaan 2,50!