Kategoriat
Yleinen

Mitä on tämä hiljaisuus?

Jos ei ollut helppoa karanteeniaikana, ei ollut kivutonta palata normiarkeenkaan. Yksi kolmesta kersasta tihrusti keskiviikkoiltana itkua, sillä kouluun meno ahdisti. Toista ärsytti, kun toista ahdisti. Sanasotahan siitä syntyi. Pienin huusi Hiiiijjjjaa (hiljaa) ja mesosi ilmaa kuin italialainen.

Itselleni iski paniikki, sillä isoimman päiväkirjasta oli merkkaamatta kolmen viikon tehtävät. Voisiko lapsen panna sanomaan, että kissa söi vihkon?

Kello 23.30 istutin ukon pöydän ääreen ja ilmoitin, että illan lottoarvonta alkaa. Pläräsimme yhdessä Wilmaa, koulukirjoja ja muistilohkojamme ja arvoimme, mitä lapsemme on mahdollisesti tehnyt kaksi ja puoli viikkoa sitten maanantaina ympäristöopin tunnilla. Mitäs pannaan käsitöihin? Ainakin se maalasi sänkyä, latjasi halkoja ja rakensi kuljetuskärrin pikkusiskolleen. Viimeisen päivän kohdalle kirjoitin hiekkakakkujen leipominen 25 minuuttia. 

Kello 24 reikä reikä tajusin, että illan jokeririvi oli vielä arpomatta. Monelta ja missä kenenkin piti aamulla olla ja miten pitkillä turvaväleillä? Wilma auki uudelleen. Seuraavaksi muistin, että pienimmälle olisi varmaan syytä sulloa kurahousua ja varahanskaa hoitokassiin ja että niihin hynttyisiin olisi varmaan hyvä tussata nimikin. Tussia epätoivon vimmalla etsiessäni kehittelin päässäni erilaisia skenaarioita, millä tavoin hoitotädit yrittäisivät saada lastani ruotuun. Sehän on elänyt kahdeksan viikkoa kuin pellossa – ei suostu käyttämään sisällä housuja tai ruokalappua eikä ulkona hanskoja tai kenkiä. Ei suostu syömään syöttötuolissa vaan kulkee kananmuna kädessä mäihäten seinät mennessään. Ja huutaa tunnin naama punaisena ennen kuin nukahtaa päiväunille. Sitten välähti. Jumankekka – eipä ole enää minun ongelmani! Nukahdin virne naamallani.

Aamulla yksi kolmesta tuhersi edelleen itkua. Perheen hilda hulda huoleton nukkui sen sijaan autuaan unta, laskeutui yläkerrasta likaisessa t-paidassa ja liian tiukoissa leggareissa. Polvessa ammotti reikä. Käskin vaihtamaan pimakat housut toisiin, oltiin sentään siirtymässä ihmisten ilmoille. Mies halusi tietää, mitä tarkoittaa pimakka.

Leipiä voidellessa alkoi laulattaa. Olo oli kuin talven parsinavetassa lusineella lehmällä, joka kevään korvilla vapautuu löysästä hirrestään. Avasin aamun Tommi Läntisellä ja heilutin vähän pyllyä: Oon taas! Oon vaan! Kun mä olen villi taas ja vapaa… Mies ei arvostanut vaan jyrähti: – Oikeesti. Ei tätä. Ei jaksa.

Minä: – No etpä tietenkään. Mistäpä täällä saisi iloita. Voi Luoja.

Mies: – Kutsu ihan vain aviomieheksi näin perhepiirissä.

Minä: – Just. Mietipä sitä päivää, kun en ole enää laulamassa.

Mies: – No sitten en varmaan itekään ole täällä enää kuulemassa.

– Hih, teillä on vielä pitkä elämä edessä, hirnui keskikokoinen ja meinasi tukehtua muroihinsa.

Luoja että rakastin tuon penskan tilannetajua.

Siinä aamupalaa rouskuttaessamme avauduin miehelle, miten uudelta ja ihmeelliseltä ajatus keskeytyksettömästä työpäivästä tuntui. Samaan hengenvetoon lisäsin, ettei tätä autuutta kumminkaan kauan kestä. Menisi ehkä neljä päivää, niin sairastuvat hoidossa. Ukko päästi pitkän huokaisun: – Maalataanko saman tien punaisella maalilla piru ulkoseinään? 

– Mikä piru? Ai se äitin peltinen flamingo? kyseli isoin ja sai isänsä tyrskimään naurusta.

Selitin lapselleni, mitä pirun maalaaminen seinälle tarkoittaa, ja lisäsin että äidin rakkaudella hankkima sisustuselementti ei liity tähän asiaan millään tavalla. Että isi on vain tehnyt äidin pinkistä peltiflamingosta oman demoninsa. 

Hampaita pestessä laulatti edelleen, olihan kyseessä melkoinen juhlapäivä vallitsevista olosuhteista huolimatta. Jostain syystä suusta sukelsi ilmoille Ricky Martinin I’m a desperado, underneath your window… – Oliko muita suuria illuusioita itestäs? mies huuteli ennen kuin painoi ulko-oven kiinni.

– Ole hiljaa! Aina saa hävetä! huusi isoin ja meni isänsä vanavedessä pihalle.

Olipa ihanaa päästä noistakin päiväksi eroon.

Päiväkodin ovella oli vastassa vieraat hoitajat. Great. Pienin väänsi itkua ja tarttui kaksin käsin takkiini kiinni. Luikin äkkiä pois ja huomasin mennessäni, että kengät ja haalari huusivat edelleen lapseni nimeä. Hups. Keskikokoista kouluun taluttaessani toivoin, että voisin dumpata lapseni koulun portille näkemättä opettajia. Hävetti vieläkin se tunteenpurkaus. Nyt hävetti lisäksi, että oltiin myöhässä. Pieni käsi puristi kuitenkin niin lujasti omaani, että kohtasin urhoollisesti omat demonini.

Parkkipaikalle palatessani jäin istumaan autooni ja tuijotin ikkunasta ulos. Mietin, miksi itkua pitää hävetä? Alkoi hävettää se, että kehtasin hävetä sitä, että itkin. Puristin rattia ja päätin olla häpeämättä tästä eteenpäin. Kun tuntee syvästi, elää isosti.

Samassa muistin, että olin yksin. YKSIN. Mieli alkoi poukkoilla yhtäkkisen vapauden tunteen huumassa. Jossain mielen perukoilla soi Olli Lindholm. Pian lauloimme yhdessä vanhalle koslalleni Vie mut minne vaan, taivaanrannan taa… Torikahvioon? Liekö auki. Satamaan? Saisi noutokaljan. Entä jos vain tykittäisi suoraa tietä eteenpäin? Vaihtaisi mopon alle? Tai menisi takaisin sänkyyn? Virtuaalijoogaa? Niin paljon ideoita, etten saanut yhdestäkään kiinni.

Päätin mennä kotiin ja keittää aamun toiset kahvit. Siinä minä sitten seisoin oranssi kahvikuppi kädessäni isossa talossa kuunnellen ja katsellen hiljaisuutta, joka vyöryi niskaan. Kukaan ei tapellut kaukosäätimestä, kukaan ei tanssinut pöydällä tai piirrellyt glitteritussilla sarvijaakkoja seinille. Kukaan ei viuhahdellut ilman housuja, vaikka juuri nyt sille olisi ollut tilausta. Alkoi itkettää. Mutta yhtään ei hävettänyt. Katse lipui ympäri kotia. Tuossa tanssittiin yhdessä zumbaa, tuossa leivottiin sämpylöitä. Nyt lähdettäisiin puistoon keinumaan. Jostain vyöryi päähän Eino Leinon runo, jonka mieleni sanoitti uudestaan: Mikä on tää rauha mun ympärilläin, mitä on tämä hiljaisuus? Mitä keksivi pääni menoks tää suuri ja outo ja uus? 

Hetken päästä otin itseäni niskasta kiinni. Miksi piti ilonpäivänä ruveta hautajaisvärssyä lausumaan tai muutenkaan hempeilemään? Kukaan ei ollut kuollut. Tältäköhän tuntuu sitten, kun pesä on tyhjä? Ei, nyt ei ollut oikea aika matkustaa aikakoneellakaan. Nyt piti nauttia yksinolosta ja tilaisuudesta tehdä työnsä tehokkaasti. Menin työhuoneeseen ja istuin koneen taakse. Jos ihan vain hetkeksi nostaisi jalat pöydälle, siemailisi kahvia oikein hitaasti ja olisi läsnä vain itselleen. Ja tuijottaisi naapurin hailankansinistä taloa eikä maalailisi siihenkään seinälle yhtään pirua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.