Se oli aivan tavallinen kesälomakeskiviikko, jolloin teinini törmäsi mahdottomaan tehtävään.
Kyllä vaan ennen vanhaan olisi tällainen hoidettu ihan tuosta noin vaan! Toki ei tämän mahdottomuuden olisi pitänyt yllätyksenä tulla. Laiskan sutjakkaahan nykynuoriso on, näin luin somesta. Nämäkin kuumien kupeitteni hedelmät olivat pääasiassa lomailleet kesän. Vain pari viikkoa metsähommia, viisi mottia koivua haloiksi ja kuusi edelliskesäistä pinoiksi varastoon, nurmikonleikkuu kerran viikkoon, kuistin purkaminen, avustavat rakennustehtävät sekä jälkiraivaus. Lisäksi viikko lapsenvahtihommia jokaiselle. Jopa sille pienimmälle.
Asenne. Se olisi tämän tehtävän muuttanut mahdolliseksi.
Jälkikasvu oli edellisenä iltana tiedustellut voisimmeko mitenkään pitää ihan vaan löhöilypäivän. Mitä tämä tällainen!? Olimme koko päivän sahanneet, kantaneet ja pinonneet polttopuita, mutta talvi tulisi olemaan pitkä ja sähkönhinta korkealla. Ilmatieteenlaitos lupaili kuitenkin rankkoja ja laajoja sadealueita, joten pitkin hampain suostuimme lepopäivään.
Teinit tuhisivat aamulla huoneissaan, kun suuntasimme miehen kanssa välipäivän puuhailuille; minä metsään ja mies hiplaamaan hitsipilliä.
Suunnitelmani alkoi muotoutua lounasaikaan. Vaikka suuntasin kotiin hyvissä ajoin, verensokeri oli jo syöksykierteessä. Nälkä kiristi leukaperiä ja kihelmöi kämmenissä. Veitsi kiukkusi leikkuulautaa vasten. Miten ruokahommat olivat taas minun harteillani? Salaattiin silppuamani tomaatti alkoi muuttua murskaksi. Kunhan arki alkaisi, jaettaisiin keittiövuorot tasan kaikille viidelle, perkele. Minä mikään palvelija ole! Koneessakin puhtaat pyykit.
Mutta tätä tehtävää minun ei tarvinnut itse suorittaa, sillä minulla oli lapsia.
Your mission, should you choose to accept it… Perkele! Mitään vaihtoehtoja!
TEHTÄVÄ: levitä pyykki.
“Levitä pyykki!” huusin alakerrassa majailevalle esikoiselleni.
Ei vastausta, mutta tunsin jo teinin taktiikan.
“Tiedän että oot hereillä. Levitä pyykki.”
“En.”
“Levität.”
“Miks ei tytöt?”
“Siskos just imuroi.”
“No entäs se toinen?”
“Se levittää sen toisen koneellisen.”
“Siinä on kuitenkin vähemmän.”
Soitin miehen lounaalle. Sen hommat olivat edenneet huomattavasti sujuvammin, kaksi hitsitäppiä ennen kuin kylän miehet olivat kaartaneet pajalle tarinoimaan.
“Kunhan oot syönyt, levität sen pyykin.”
“En.”
“Se alkaa se pyykki haisemaan, jos sitä ei levitä.”
“Senkun alkaa, ei ole miun pyykkiä.”
No ei varmaan ole, kun teinin huone tyhjenee likapyykistä neljännesvuosittain ja puhtaiden vaatteiden puoliintumisaika kodinhoitohuoneesta vetää vertoja jo uraanille.
“Levität silti.”
“Miks aina minä?”
Mies vilkaisi minua ja antoi jatko-ohjeen.
“Sitten rimpsautat kunnolla ja laitat reunoihin ne pyykkipojat. Ei keskelle.”
Edellisellä viikolla pyykkipiika sai palautetta, kun uuden paitani rintamukseen oli kuivatettu pyykkipoikaruttu.
Lounaan jälkeen lapset katosivat keittiöstä. Pyykkikone vaikutti edelleen yksinäiseltä.
“Tule laita astias koneeseen ennen ku levität sen pyykin!”
“Miks minä?”
“Sinun astiat!”
Poika laahusti keittiöön ja siirsi lautasensa koneeseen. Turhauttavan hitaasti.
“Eikö vois kerralla tehdä kunnolla?”
“Ei.”
Lurjus löntysteli pyykkikoneen luo ja aukaisi luukun verkkaisesti.
“Ei täällä ole miun pyykkiä!”
Nassikalla oli selkeästi röntgenkatse, kun ei tarvinnut kurkatakaan koneeseen.
Keskityimme mieheni kanssa päiväkahviin. Pyykkikoneen luona ei ollut havaittavaa liikehdintää. Tenava oli jälleen haihtunut ilmaan.
“Nyt levitä se pyykki!”
Tunkkaisesta teinikammiosta kuului ei niin yllättävä vastaus.
“En. Ei ole minun.”
“No, on kuule ne muutkin levittäneet siun pyykkejä.”
“En levitä.”
“Voi olla, että en lähde hakemaan mopon osia.”
Motivointi moponosilla oli melko toimivaa, ja Posti oli mahdollistanut sen jo viikon.
“Ei kiinnosta.”
Nautiskelimme kahvista ja kahviseurasta, kun silmäkulmasta erotin häivähdyksen, hitaan liikkeen. Kuin kangastus, optinen harha, joka katoaisi kun siihen kohdentaisi katseen.
Ei, kyllä se oli totta.
Hontelot raajat siirtyivät mielenosoituksellisen hitaasti kohti pyykkihuoltopistettä. Jos poika olisi liikkunut yhtään hitaampaa, olisi mennyt jo pakin puolelle.
“Missä se kori on? Se on tuolla ulkona! Tämän takia minä en levitä pyykkiä, kun mitkään tavarat ei ole paikallaan, kun tytöt jättää ne minne sattuu!”
“Mutta eikös se oo siun ittes jäljillä, jos se on aina sie?”
“Heh heh.”
Kaadoin toiset kupit kahvia.
Ulko-ovi kolahti, pyykkikori napsahti lattialle. Syvään huokaisten poika alkoi tyhjentää märkää pyykkiä koriin.
Kolme vaatetta, selän ojennus ja huokaisu.
“Ei täällä ole miun pyykkejä!”
Kaksi myttyä, selän ojennus ja tuhahdus.
“Siis miten paljon tätä on?!”
Kolme kouraisua, selän ojennus ja voihkaisu.
“En mie voi näitä levittää kun kohta sataa vettä!”
Ei kai se nyt ongelma voinut olla, oli meillä pyykkiä joskus liki viikko vesisateessa kuivatettu.
“Ota sellanen pikkuteline ja laita ulos. Sitten voit siirtää sisälle, jos alkaa sataa.”
“Miks pitää laittaa ulos?”
“Kuivaa ulkona nopeempaa.”
“Ei oo todistettu.”
“Levitä nyt vaan se pyykki.”
“Muista rimpsauttaa!”
Jos Tom Cruisen juoksutyylin tunnistaa jo kaukaa, myös tällä actionsankarilla oli hyvinkin persoonallinen tapa laahustaa.
Maalattuani vähän kuistia ja paljon itseäni ja kaivettuani keskimmäiselle ikivanhan lehmänkallon raunioista, kiersin sisälle pyykinkuivauksen kautta. Siellä pyykit olivat nätisti pihalla, suurin osa telineellä. Oikaistukin ne selkeästi oli.
“Kulta! Ne pyykit kuivais paremmin, jos ne ei olis päällekkäin.”
