Kun hallitus ilmoitti aukaisevansa koulut, pistin skumppapullon kylmään. Aamu, jolloin jälkeläiseni suuntaisivat kouluun ammattikasvattajien hoteisiin, tulisi olemaan juhlapäivä. Keskittyisin ilman häiriöitä sähköposteihin ja arviointeihin, joiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti suhteessa lukuvuoden häviäviin päiviin. Haaveilin palkinnoksi katsovani elokuvan, jossa saisi olla tekstitykset, päihteitä ja aikuisten välistä rakkautta. Ehkäpä jopa äänet päällä.
Keskiviikkoiltana kaksikolmasosaa perijöistä pärisi innoissaan. Kouluun! Miten ihanaa! Viimeinen kolmannes murisi seinän läpi, että vihasi koulua eikä varmasti IKINÄ, KOSKAAN mene kouluun. Itse makasin sohvalla lopen uupuneena ja ajattelin, että lapset ovat perineet itsepäisyytensä ja kovan äänensä isältään. Huusin metelin yli, että pakkaisivat valmiiksi kaikki kirjat, koneet ja käsityöt, ja nukahdin.
Heräsin siihen, että oli hiljaista. Lapset olivat mitä ilmeisimmin omissa huoneissaan ehkäpä jopa unten mailla. Unen tokkurassa hiljaisuus herkisti ja kyynelet nousivat silmiin. “Tiedätkö?” kuiskasin miehelleni. “Miulle tulee ikävä lapsia huomenna.” Mieheni ojensi kuumemittarin.
Kun aamulla vein lapset kouluun kaikkine kimpsuineen ja kampsuineen, huomasin häslääväni enemmän kuin koskaan. Aloitin aamun perussetillä: “Hampaat? Aamupala? Pitkähihainen? Takki! Ei crockseja! Siellä tuulee! Reppu? Onko kirjat siellä repussa? Koirat? Kanat? Puhelimet jää kotiin tai ette näe niitä ennen ensi viikkoa.” Automatkan jatkoin monologia: “Sanotte huomenta ja olette ystävällisiä sijaiselle. Ei mitään säätämistä tai pärinää. Pesette kädet. Tehkää mitä käsketään heti eikä kohta. Ei pärinää. Peskää kädet, kun menette sisälle, ulos, vessaan, luokkaan, syömään tai tulette niistä pois. Pitäkää turvavälit. Ei juosta. Ei tapella. Ei poistumista koulualueelta. Ette puhu tunnilla kavereille. Ei laulua, jos ei ole musiikintunti. EI näsäviisastelua. Ei tungeta mitään tuuletusluukkuihin. Ette välitä, jos joku kommentoi jotain teistä. Rakastan teitä ja hauskaa koulupäivää!”
Hiljainen talo odotti minua. Ei etäkoulua, ei tiktokia, ei tappelua teamsin, pedanetin tai lagaavan netin kanssa. Kiersin taloa kuunnellen ajatuksia, jotka yhtä levottomina kiersivät omaa kehäänsä. Ahdisti. Mitenkähän ne pärjäävät koulussa? Nauroin itselleni ja likaiselle sukalle kädessäni, joka kiersi taloa kanssani. Jättivät sentään muistoja itsestään. Vaikka kuinka yritin järkeillä asiat, sydäntä vihloi. Pahimmat skenaariot projisoituivat verkkokalvoille. Saisivat jonkin taudin tai sitten ne ärsyttäisivät sijaista ja saisivat neloset käyttäytymisestä koko sakki, ihan vaan sukunimen perusteella…
Yritin katsoa elokuvaa, mutta en kyennyt. Se oli juuri sellainen elokuva, jonka haluaisin katsoa keskimmäisen kanssa… Huhuilin tyhjään taloon tulisiko joku tuomaan kahvia äidille. Ei tullut. Sen sijaan esikoinen lähetti kuvan lammen rannalta. Toivoin, että kyseessä oli liikuntatunti tai linturetki eikä koulualueelta poistuminen luvatta.
Myönnän, että ärsyynnyn lievästi, kun keittiössä on kesken kemialliset kokeet, vessassa on meikattu sekä peili että lavuaari, sänkyyn on parturoitu nukke ja teinin vaatekaappi sijaitsee lattialla. Päättymätön tappelu aiheesta kuka on tai ei ole tehnyt mitä ja kenen vuoro ei ainakaan ole kiristää hermoja. Välirauhan ajan majan rakennus, ihmispyramidin kasaaminen tai kuistin maalaus aiheuttavat aivan liikaa ääntä, melua ja visuaalista virikettä keski-ikäisille aivoilleni.
Silloin hiipii mieleen se haave. Jos saisi olla yksin. Tehdä mitä haluaa. Siivouksen jäljetkin näkyisivät ainakin päivän. Mutta ensinnäkin yksinolo on utopiaa. Toiseksi se on fantasia, joka ei koskaan tule täyttämään sille asetettuja odotuksia. Vapautta ei ole. Jotain tulee aina puuttumaan. Lapset. Ne kasvavat kiusallaan ja karkaavat maailmaan. Vanhemman tehtävä lieneekin kasvattaa kersa lähtemään. Ja itsensä olemaan yksin. Visioimme säännöllisesti mieheni kanssa tulevaisuutta, jossa voimme tehdä mitä haluamme, milloin haluamme ajattelematta ketään muuta. Mutta ilmeisesti se ei mene niin.
Äitini 63 vee soittaa kolmen päivän välein ja näkee säännöllisesti painajaisia minun ja sisarusteni pärjäämisestä, valvoo aamuyöllä ja pohtii palellutinko minä pääni, saikohan veljeni hoitopaikan lapselleen tai muistiko siskoni vaihtaa autoon renkaat. Ajattelin, että sekopäinen se on. Mutta anopillakin käy välillä kuulemma kunnon päälle, kun pitää vahtia liki nelikymppisiä lapsia. Ja ne kun ei tottele enää ollenkaan!
En tajunnut lukea äitiyden sopimuspaperista pientä pränttiä: huoli jatkuu, vaikka lapset kasvavat aikuisiksi. Vaikka nelivitosena ajelisin Makkarallani pitkin Eurooppaa, vähintään kolmen päivän välein pitäisi tarkistaa, onko esikoinen varannut ajan hammaslääkärille, keskimmäinen syönyt d-vitamiinit ja ettei nuorin ole laittanut liian paljastavia kuvia someen.
Vapaapäiväni hiljaisuus kutistui lopulta kahteen ja puoleen tuntiin. Sain ekaluokkalaiselta tarkan, ja hieman kriittisenkin, kuvauksen koulun tartuntaa ehkäisevistä rajoituksista ja laskutoimituksen, kuinka monta kertaa kädet oli koulussa pesty ja miten opettaja oli käskenyt keskeyttämään piirtämisen “välittömästi”. Kysyin, että eikö ollut puhe, että tehdään sitä, mitä ope käskee. “Eiku piti piirtää ja mie sanoin, että piirrän Dipperiä, mutta se kuuli, että piirrän pippeliä!”
Muutamaa tuntia myöhemmin alakerrasta kantautuvat tappelun äänet paljastivat loppujenkin tulleen. Levollisuus valtasi mieleni. Whatsappasin, että äiti vois ottaa kahvin.
