Miulla on ihan kiva anoppi. Se sanoo suoraan mitä ajattelee eikä voi ymmärtää minkäänlaista haihattelua. Ei se aina kaikkia meidän ideoita ymmärrä, mutta on silti aina tukena ja turvana. Rehellisyyden nimissä olen hyvää tarkoittavat neuvot ehkä joskus ottanut kritiikkinä, ja jonkun kerran on sivistyneesti otallettukin. Anoppi on hyvin päättäväinen, sehän tekee just sen minkä haluaa ja just silleen miten haluaa. Anopin tapaturmahistoria vetää vertoja omalleni ja kokkauspuolellakin minulla on toivoa, jos anopin kehityskaarta katsoo. Joskus mietin, että valitsevatko miehet äitiään muistuttavan puolison…
Mieheni vanhemmat asuvat jo muutoinkin harvaan asutun muuttotappiokunnan haja-asutusaluella, jossa on todennäköisempää nähdä yksisarvinen hirvi kuin naapuri. Anopilla on kuitenkin ajokortti ja normaali eläkeläisen kalenteri, venäjän tunti, lukupiiri, lapsenlapsen jalkapalloharkat, marttakerho, kuoroharkat… joten eristys on supistanut sosiaalista elämää merkittävästi.
Tänä aamuna puhelimeeni oli ilmestynyt joukko ratkaisua vaativia tieto- ja viestintäteknologiaan liittyviä kysymyksiä, kuten “Mistä muualta tuohon pääsee kuin tuosta linkistä?” Päätin soittaa, koska esitiedoissa oli hieman tarkennettavaa. Laitoin puhelun kaiuttimeen, jotta vieressä istuva miehenikin voisi sosialisoitua, vaikka tarvetta ei kuulemma ollut. Juuri viime viikolla oli jutellut äitinsä kanssa. Tai sitä edellisenä. Ainakin helmikuussa!
Selvisi, että anoppi oli lukenut blogiamme lähettämästäni linkistä. Aikoi kuulemma kokeilla myöhemmin uudelleenkin. Vaihdettiin sitten pikainen reilu puolituntinen kuulumisia. Puhelun edetessä olin havaitsevinani anopissa lievää koronahöperyyttä.
Appiukon elämä ei kuulemma ole liiemmin muuttunut. Kortti-illat ovat jääneet, mutta muuten elämä jatkuu normaaliin tahtiin. Ukko herää aamuvarhaisella ja viettää sitten päivän metsässä ja sahaa pari palstaa, tekee kuusi kuutiota halkoja, harventaa jokusen hehtaarin ja kun päiväkahvin jälkeen alkaa ramaista, kapuaa kaivinkoneen koppiin ja kaivaa muutaman kilometrin ojaa. Illalla appiukko seuraa televisiosta ajankohtaisohjelmia eli torkkuu nojatuolissa, kunnes on aika käydä yöunille. Ei siitä hirveästi ole seuraa, mietti anoppi.
Tässä kohtaa vilkaisin vieressäni istuvaa miestä ja totesin anopille tietäväni mistä hän puhui.
Anopin viikon kohokohtana oli ollut ostosten toimittaminen kaupungissa asuvalle sukulaisrouvalle. Orapihlaja-aidan takana haravoinut naapuri oli kääntänyt selkänsä virkkamatta sanaakaan, vaikka hän oli kuinka huudellut ja huiskuttanut. Ei minkäänlaisia käytöstapoja! Eikö tuota voisi jutella ja edes tervehtiä, kun samoilla tiluksilla ollaan! Mieheni myhäili vieressä, että sellaisia ne kaupunkilaiset on. Sehän on ihan maalaisjuntin merkki, jos juttelee tai tervehtii tuntematonta. “Kyllä mie täällä kaikki tervehdin!” anoppi tiuskaisi. Mies pärskäisi kahvit housuilleen. Anoppi jatkoi sitten innostuneena, että olihan hän nähnyt ihmisiä kotonakin! Postinhakureissulla suoran päässä oli ollut mies! Ei näyttänyt tutulta, mutta onneksi oli ollut potkuri, oli onnistunut yhyttämään miehen Lutakkopolun risteyksessä. Mietin, miten kyseinen herrasmies oli mahtanut asian kokea, kun takavasemmalta porhaltaa potkurilla mummo helmat paukkuen.
Kun itse kohtasin anopin ensimmäisen kerran, tärisivät käteni sen verran, että minulle ei tarjottu toista kuppia kahvia.
Anoppi kertoi nähneensä myös pilkkimiehiä kiikaroidessaan sulassa uivia sorsia ja joutsenia. Sinne olivat ukot pilkkikiimoissaan kantaneet laudat sillaksi sulan yli ja kykkivät jäälautalla pilkkimässä. Kuvittelin mielessäni, kuinka anoppi oli tasapainoillut ballerinana miesten luo juttusille. Tai vanhana avantouimarina ties vaikka olisi uinutkin! Anopin äänessä oli kuitenkin kiukkuinen sävy, joten ehkä se olikin vain käynyt sättimässä pilkkijät…Jonkinlaisen kastautumisen uskoin sisältyvän tähän kertomukseen. Ei, anoppi ei ollut pudonnut avantoon eikä todistanut pilkkimiestenkään vajoamista järveen. Päinvastoin. Hän oli tyytynyt ainoastaan tunnistamaan miehet tutuiksi sankareiksi. “Suututti niin paljon sellanen typeryys, että lähdin pois, ettei tarttee soitella hätänumeroon. Voin sitten kertoa minne ne on uponneet!”
Puhelun päätteeksi anoppi halusi vielä välittää terveisiä Tinskulle. “Oliko se roiston näköinen hujoppi miun poika, josta se kirjotti? Että miten silleen voi kirjottaa? Vai oliko siulla joku muu silloin?” Kerroin, että ikävä kyllä hänen pojastaan oli kysymys. Anoppi tuumasi asiaa sekunnin. “No, kyllä mie itekin välillä säikähdän, jos en ole sitä vähään aikaan nähnyt.”