Categories
keski-ikäiset Kriisit parisuhde perhe Yleinen

Ei ole miestä karvoihin katsominen

Unen tarve ja määrä vaihtelee eri elämänvaiheissa. Se on fakta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä aiemmin uni illalla tulee ja sitä aiemmin unet aamuyöllä loppuvat.

Vauvat nukkuvat käytännössä koko ajan (mutta pitävät silti vanhempiaan hereillä…), teineille herääminen ennen iltakuutta on liian aikaista. Pienten vauvojen äidit puolestaan pystyvät säilyttämään toimintakyvyn katkonaisillakin yöunilla, ja vaihdevuodet laittavat valvomaan aamuöisin, eikä luontaisista hormoneista ole mitään apua tässä vaiheessa. Ukki säikytteli posteljoonia (silloin, kun posti vielä aamuisin kulki), appiukko on metsätöissä heti kolmen jälkeen, ja kun könkkään puolinukuksissa aamulenkille kuuden aikaan, naapurin 80 v. rouva on jo palaamassa puolimaratoniltaan. 

Omassa suvussani iltaunisuus ja aamuvirkkuus on enemmän sääntö kuin poikkeus. Yhdeksän aikaan on turha soitella kenellekään, eipä oikeastaan enää kahdeksan jälkeen. Uni tulee heti, kun tyyny hipaisee poskea. Ja hereillä ollaan kukon pierun aikaan tai viimeistään viideltä. Ikääntyminen lisää lähinnä unen katkonaisuutta.

Veljeni on nuoresta iästään huolimatta sukumme täydellinen edustaja unenlahjojen suhteen. Sammuu kuin saunalyhty heti kahdeksan jälkeen ja kiskoo minut aamulenkille ennen puoli kuutta. Sillä välillä häntä ei saa hereille edes pommi tai palohälytin. Tai niin luulin.

Meidät oli kutsuttu äitini luo alkuillan päivälliselle. Veljeni perheineen oli tulossa myös, joten tilanne oli astetta virallisempi. Mieheni oli vaihtanut kaupunkivaatteet, vaikka useimmiten yhteisten tapaamistemme pukukoodi on ehjät kalsarit. Mieheni ylenpalttinen laittautuminen alkoi huolestuttaa, kun mies kyseli tyttäriltä ripsiväriä. 

“Anteeks mitä?”

“Siis kato, tässä miun kulmakarvassa kasvaa tällainen pitkä harmaa karva, mie sen värjäisin…”

“Nyppää se irti”, neuvoi tytär.

Itse olin lähinnä lamaantunut ajatuksesta, että mies huomasi harmaan karvansa. Oliko tämä persoonanmuutos merkki muistisairaudesta?! Ukkokultani vanheneminen konkretisoitui koko ajan enemmän. Työterveyslääkäri oli sekin määrännyt purkin, purnukan ja suihkeen. Dosetin hankkimisestakin mies oli maininnut.

Toki unettomuuteni, vatsan pyöristyminen, mielialan vaihtelut, korvien kutina ja nivelkivut olivat kaikki oireita esivaihdevuosista, joten en liiemmälti kehdannut kuittailla aiheesta. Kuumia aaltoja toivoin tammikuun pakkasille. Säästettäisiin sähkölaskussa.

“Niin ja sanoi se, että jonkun vuoden päästä pitää kuulolaite hankkia.”

Tuijotin vanhusta edessäni.

“Siis ei vielä, mutta edessä se on. Tässä korvassa on heikentynyt kuulo huomattavasti. “

Miksi olin ottanut itseäni vanhemman miehen? Tunteakseni itseni nuoreksi?

“Väitätkö, että huomaat miun kuorsauksen, muttet sitä, etten kuule, kun sängyssä juttelet? Että pitää nostaa pää tyynystä ja vapauttaa tämä kuulevampi korva.”

Totta puhuakseni olin ollut aavistuksen kärttyinen siitä, että tyynypuheet olivat kovin yksipuolisia, mutta olin korjannut tilanteen juttelemalla asioita, joihin en mieheni näkökulmaa kaivannut.

“Elä huoli, voimatasot on kuin nuorella miehellä. Fyssari epäili ensin vasenkätiseksi, kun sain vasurilla niin hyvät arvot.”

Fyysisessä työssä oli hyvätkin puolensa.

“Ja hämmästyi ihan, miten oon notkeampi kuin kolmekymppiset.”

Aloin epäillä fyssarin ammattitaitoa, sillä miehelläni oli rautakangen sulavat liikkeet. Tai sitten nykynuoriso oli kehnossa kunnossa.

Matkalla äidin patojen ääreen googlettelin tehokkainta silmänympärysvoidetta tummiin silmänalusiin ja uurteisiin. Lähtiessäni olin ihaillut nauravaisia silmiäni ja vienoa hymyäni, kunnes peili oli kertonut ken on maassa kaunehin. Tyttäreni kasvot ilmestyivät peiliin. Kaikki 24 vuotta välillämme muuttuivat rypyiksi, huokosiksi, sameaksi ihoksi ja roikkuviksi poskiksi.

Ymmärsin Lumikin äitipuolta. Koska en omaa lastani halunnut myrkyttää, kielsin häntä ikinä koskaan milloinkaan tulemaan enää viereeni, kun olin peilautumassa.

Ja tekisin kiusallani omenapiirakkaa, koska keskimmäiseni ei kypsennetystä omenasta välitä.

Ruokapöydässä veljeni alkoi kertoa uniongelmistaan. 

“Arvaatko miksi en saanut nukuttua toissayönä?”

“Työstressi vai valosaaste?”

“Ei.”

“Tihentynyt virtaamisen tarve?”

“Ei vielä…”

“Heräsit omaan kuorsaukseesi?” sanoin ja vilkaisin mieheeni, joka edellisenä iltana oli havahtunut nojatuolista oman kurkkunsa korahdukseen, John Wickin mesomisesta huolimatta.

“En tällä kertaa, mutta on niin päässyt joskus käymään.”

“Pieruun?”

“Ei. Suhutan kevyesti, ettei rouva huomaa.”

“Mutta kerran se heräsi omaan hajuunsa”, veljen vaimo kikatteli pöydässä. 

“Se oli kyllä kuoleman hajuinen pieru! Ois melkein pitänyt ottaa purkkiin. Mutta ei tällä kertaa.”

“Mie en kyllä nyt enää pysty arvaamaan.”

“Heräsin rapinaan. Arvaa mikä se oli?”

“Koira? Rouva? Orava ilmastoinnissa?”

“Se kuului, kun pidin pään tyynyssä, mutta kun nostin pään, se lakkasi.”

“Miulla on päinvastainen ongelma”, mieheni osoitti minua merkitsevästi.

Mieleeni tuli naapurin korviin asettuneet korvapunkit, joiden ei pitänyt tarttua ihmiseen. Mutta ei, vastaus olisi ollut liian tavanomainen. 

“Korvakarvat! Miun korvakarvat hinkkautui tyynyliinaan!”

Ja sillä hetkellä tajusin, että veljestänikin oli tullut vanha. Pikkuveljeni oli vanha. Sehän tarkoittaa sitä… Se tarkoittaa sitä, että minä olen vielä vanhempi!

PS. Mie muuten pystyn tähän…

Kokeilu omalla vastuulla. Emme vastaa tapaturmista.

Categories
juhlapyhät villi luonto Yleinen

Kun kyy Volvolla kyytiä sai

Elettiin alkukesää kesämökillä. Hörpin kaikessa rauhassa kahvia iltapäivän auringossa, kun pienin juoksi paljain jaloin mökkirannasta kohti terassia.

– Äiti tuolla on käälme! Se meni puun taakse piiloon!

– Sillä oli selässä tämmöstä, pieni jatkoi ja piirsi hengästyneenä siksakkia ilmaan.

– Hirveen kiva, tuumin ja lähdin tutkimusretkelle rantaan, mutten nähnyt lierosta jälkeäkään.

Vaikka ajatus kyystä hieman kauhistutti, unohdin pian koko asian. Eipä tuo meidän rauhaamme liiemmälti häirinnyt, enkä osannut olla huolissani. Aina olivat kyyt karkuun luikkineet, kun olin niihin marjametsässä törmännyt. Lakkasuollakin olivat olla möllöttäneet turvavälin päässä. Kissaakin olivat aina osanneet väistää.

Sitten tuli juhannus ja poika halusi lähteä kalaan. Hän viritteli virvelit valmiiksi, veti saappaat jalkaan ja kipaisi rantaan tutkailemaan talviteloillaan lojuvaa alumiinijollaa. Eipä aikaakaan, kun poika pinkaisi takaisin tupaan.

– Tuolla rannassa on käärme! Se meni veneen taakse piiloon!

– Hirveen kiva, sanoin ja virittelin kumpparit jalkaan.

Suuntasin rantaan päättäväisin askelin ja päätin, että nyt lähtee kaikki tiileskivet, heinikot, irtokannot ja muut lymypaikat helvettiin. Ajattelin aloittaa alassuin kellottavasta kumikanootista. Kun nostin kumista ihmettä, sen alta luikerteli vikkelästi pakoon iso ruskea kyy. Itse hyppäsin yhtä vikkelästi kaksi metriä taaksepäin.

– IIIKKK!!! Tuolla kanootin alla on käärme! Se meni jollan taakse piiloon! huusin ja juoksin sisälle.

Oli poikaystävän vuoro kiskaista kumpparit jalkaan ja lompsia rantaan. Katsoin ikkunasta, kun hän käänsi alumiinijollan oikein päin, ihmetteli jotakin ja asteli sitten pihan poikki tuvan ovelle.

– Nyt se kyy on tuolla veneessä, hän ilmoitti naureskellen.

– Mitä??!

– Niin tuolla se köllöttelee keskellä venettä.

Juoksimme lasten kanssa rantaan katsomaan. Kaikki paitsi mummo, joka jäi kuistille katselemaan keskikesän käärmeshowta aitiopaikalta. Ja toden totta – keskellä paatinpohjaa lekotteli sahalaitainen liero.

– Ei hele. Nyt ei kyllä enää samalla tontille mahduta. Siirretään se! tuumin.

– Mitä jos siirretään se palasina monttuun, poikaystävä ehdotti.

– Joo tappakaa se! poika huusi.

– EI VARMASTI TAPETA. Se siirretään elävänä uuteen osoitteeseen ja piste! Sikäli mikäli haluatte minun kanssa juhannusta juhlia! Käykää sanko tai joku saavi valmiiksi!

Vanhana kettutyttönä en ole koskaan ymmärtänyt miksi kyitä tai muita luontoon kuuluvia eläimiä pitäisi tappaa. MIKSI? Kyylläkin on oikeus elää. Kyy kuuluu luontoon siinä missä tervaleppä, talitiainen tai tupasvilla. Hyötyeläimenä pitää myyräkannan kurissa ja luonnon monimuotoisena. Ja kotiinsa on moni kuollut – harvemmin kyyn puremaan.

Yhtäkkiä liero lähti liikkeelle kohti veneen laitaa. Otin kepin ja yritin ohjata käärmettä kääntymään, mutta otus kiemurteli silmiemme edestä pienen pienestä reiästä istuimen alle piiloon.

– Ei hitto! Miten myö se tuolta saadaan ulos??!

Käänsimme veneen sivuttain, mutta kyy pysyi penkin alla. Seuraavaksi kumistelimme jollaa kepillä, mutta pian tajusimme, että jytke olisi vihonviimeinen keino saada matelija esiin.

– Ei kai tässä auta kuin päivystää, että se tulee ulos. Ei tuolla muuten kukaan koskaan vesille uskalla, jos laiva on lastattu kyyllä!

Jätimme paatin niille sijoilleen ja juoksin hakemaan kupin kahvia. Takaisin rantaan päästyäni istuin laiturin nokkaan ja aloin vahtia venettä silmä kovana kahvikuppi huulillani ja mietin miksi en ottanut kaljaa. Menisihän se juhannus näinkin! 

Keskikesän juhlintaa. Tarina ei kerro miksi veneessä on myös kirves.

Vartin kuluttua uskoin näkeväni liikettä ja huusin munamannea apuun. Poikaystävä käänsi paatin varovasti kyljelleen eikä aikaakaan kuin kyy alkoi varovasti kuikuilla minua veneen laitojen suojista. Otus oli selvästi leikkisä luonne, aloin tykästyä siihen!

Missä missä se liero on?

Piiloleikin jatkuessa keksimme kääntää veneen taas oikein päin. Ja niin luikero liukui nätisti paatinpohjalle!

– Nyt äkkiä sanko tähän! huusin.

Laskimme sankon veneen pohjalle ja yritimme kahteen pekkaan ohjata kyytä kepeillä astiaan. Ei onnistunut sitten millään! Luikero kiersi sankon kaukaa ja yritti luikerrella takaisin reikään.

– Mitä työ kepeillä sitä sohitte, kädellä vaan!!! huusi äitini kuistilta.

– Rouva on hyvä ja tulee nostamaan!!!! huusin takaisin.

Tiesin äitini lapsena kuljettaneen kyynpenikoita paitansa sisällä, joten en olisi yllättynyt ronskeista otteista.

Koska kyy ei suostunut yhteistyöhön vaan alkoi tulla levottomaksi, poikaystävä kävi varastosta lumilapion ja nosti lieron liukkain liikkein saaviin.

– Vau! Yhdellä iskulla! My hero!

Mikä sen nimi voisi olla?

Sieltäpä kyy katseli meitä saavin pohjalta kaikessa rauhassa ja vahingoittumattomana. Kaunis otus. Kävin kaivelemassa varastosta muovipleksin ja peitin saavin sillä.

– Kai se saa happea? kyselin huolestuneena yleisöltä.

Seuraavaksi kävin kottikärryt ja nostimme saavin kärryyn. Mikäs sen kätevämpi menopeli käärmekuljetukseen! Paitsi että pian selvisi, että kottikärryt olivat vihonviimeinen menopeli kyseiseen tarkoitukseen. Tärinä teki käärmeen hyvin levottomaksi ja se yritti nousta kuin kuningaskobra saavista ylös.

Paska idea.

– Eiköhän nosteta se Volvoon, poikaystävä ehdotti.

Näin sieluni silmin, miten liero sukeltaisi Volvoni penkin alle piiloon ja seuraavassa mutkassa kojelaudalle.

– Sullahan on isompi Volvo, mennään sillä! ehdotin viattomasti.

Pian pyllistelin farmarin takapenkillä ja pidin saavin kantta paikoillaan, kun operaatio kyyn kuljetus lähti liikkeelle. Kilometrin päässä pysäytimme joen varteen.

– Varmaan se kaipaa vettä, mutta onkohan tää liian lähellä mökkiä? pähkäilin paikkavalintaa.

Päätin että miljöö saisi kelvata. Menisimmepä länteen tai itään, joka paikassa tulisi asutusta vastaan eikä huvittanut pyllistellä perse pystyssä kilometritolkulla. Päätyisin vielä Jallun keskiaukeamalle.

– Perfekt! Hyvää loppuelämää! hihkaisin kun poikkis kumosi saavin ja kyy luikerteli joelle päin kasvillisuuden sekaan.

Siirto-operaatiosta ehti kulua pari viikkoa, kun poikaystävä raivasi rannasta vanhoja kantoja ja lankkuja. Eipä aikaakaan, kun rannasta kajahti huuto.

– Täällä on toinen kyy!

Hiivin rantaan ja näin mustan hännän pilkottavan lankun alta. Kyseessä oli selvästi eri yksilö, tämä oli musta ja vähän pienempi kuin edellinen.

Onneksi iskuvälineet odottivat valmiiksi varastossa, joten kipaisin hakemaan ne sillä välin, kun kaksilahkeinen piti rannassa vahtia.

Siirto saaviin sujui jo rutiinilla. Mutta tämä yksilö oli paitsi pienempi ja mustempi, myös ärhäkämpi ja häijympi. Se sihisi ja sähisi ja yritti tulla ylös saavista. Mikä häijyintä, se piti minua silmällä koko ajan. Mieheen kyy ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota, mutta kun minä liikuin, käärmeen pää liikkui liikkeeni mukana ja se tuijotti seuraavaa siirtoani silmä kovana. Liekö syynä vaatetus – olin pukeutunut pinkkiin paitaan. Mies oli mustissa.

– Kato, mie oon käärmeenlumooja!! hihkaisin ja liikuin vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle.

Number two.

Kun olin leikkinyt tarpeekseni, oli aika laskea pleksi saavin päälle ja antaa kyylle Volvo-kyytiä.

Ajattele millä ajat Volvo.

Liekö ollut kyyti niin varma ja vakaa, vai liekö käärmekaveri juorunnut Volvo-kyydin eduista, mutta tulisielu rauhoittui täysin koslan lähdettyä liikkeelle. Tällä kertaa ajoimme hitusen kauemmas joesta ja vapautimme luikeron metsään.

– Bye bye! Sinua ei tule ikävä!

Myöhemmin luin, että käärme pitäisi siirtää säkissä, jossa on heinää tai jotain muuta tuttua elementtiä. Jos sen siirtää avonaisessa sankossa tai astiassa, se stressaantuu liikaa. No, sanko tai säkki sai pitää ainakin henkensä.

Luin myös, että käärmeet pitäisi siirtää useiden kilometrien päähän. Toisaalta sitä paremmat elinmahdollisuudet kyyllä on, mitä lähempänä omaa elinpiiriä uusi osoite on.

No, jos osaavat takaisin, niin lienevät paikkansa meidän kesäparatiisissamme lunastaneet! Ensi kesää odotellessa.

***