Unen tarve ja määrä vaihtelee eri elämänvaiheissa. Se on fakta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä aiemmin uni illalla tulee ja sitä aiemmin unet aamuyöllä loppuvat.
Vauvat nukkuvat käytännössä koko ajan (mutta pitävät silti vanhempiaan hereillä…), teineille herääminen ennen iltakuutta on liian aikaista. Pienten vauvojen äidit puolestaan pystyvät säilyttämään toimintakyvyn katkonaisillakin yöunilla, ja vaihdevuodet laittavat valvomaan aamuöisin, eikä luontaisista hormoneista ole mitään apua tässä vaiheessa. Ukki säikytteli posteljoonia (silloin, kun posti vielä aamuisin kulki), appiukko on metsätöissä heti kolmen jälkeen, ja kun könkkään puolinukuksissa aamulenkille kuuden aikaan, naapurin 80 v. rouva on jo palaamassa puolimaratoniltaan.
Omassa suvussani iltaunisuus ja aamuvirkkuus on enemmän sääntö kuin poikkeus. Yhdeksän aikaan on turha soitella kenellekään, eipä oikeastaan enää kahdeksan jälkeen. Uni tulee heti, kun tyyny hipaisee poskea. Ja hereillä ollaan kukon pierun aikaan tai viimeistään viideltä. Ikääntyminen lisää lähinnä unen katkonaisuutta.
Veljeni on nuoresta iästään huolimatta sukumme täydellinen edustaja unenlahjojen suhteen. Sammuu kuin saunalyhty heti kahdeksan jälkeen ja kiskoo minut aamulenkille ennen puoli kuutta. Sillä välillä häntä ei saa hereille edes pommi tai palohälytin. Tai niin luulin.
Meidät oli kutsuttu äitini luo alkuillan päivälliselle. Veljeni perheineen oli tulossa myös, joten tilanne oli astetta virallisempi. Mieheni oli vaihtanut kaupunkivaatteet, vaikka useimmiten yhteisten tapaamistemme pukukoodi on ehjät kalsarit. Mieheni ylenpalttinen laittautuminen alkoi huolestuttaa, kun mies kyseli tyttäriltä ripsiväriä.
“Anteeks mitä?”
“Siis kato, tässä miun kulmakarvassa kasvaa tällainen pitkä harmaa karva, mie sen värjäisin…”
“Nyppää se irti”, neuvoi tytär.
Itse olin lähinnä lamaantunut ajatuksesta, että mies huomasi harmaan karvansa. Oliko tämä persoonanmuutos merkki muistisairaudesta?! Ukkokultani vanheneminen konkretisoitui koko ajan enemmän. Työterveyslääkäri oli sekin määrännyt purkin, purnukan ja suihkeen. Dosetin hankkimisestakin mies oli maininnut.
Toki unettomuuteni, vatsan pyöristyminen, mielialan vaihtelut, korvien kutina ja nivelkivut olivat kaikki oireita esivaihdevuosista, joten en liiemmälti kehdannut kuittailla aiheesta. Kuumia aaltoja toivoin tammikuun pakkasille. Säästettäisiin sähkölaskussa.
“Niin ja sanoi se, että jonkun vuoden päästä pitää kuulolaite hankkia.”
Tuijotin vanhusta edessäni.
“Siis ei vielä, mutta edessä se on. Tässä korvassa on heikentynyt kuulo huomattavasti. “
Miksi olin ottanut itseäni vanhemman miehen? Tunteakseni itseni nuoreksi?
“Väitätkö, että huomaat miun kuorsauksen, muttet sitä, etten kuule, kun sängyssä juttelet? Että pitää nostaa pää tyynystä ja vapauttaa tämä kuulevampi korva.”
Totta puhuakseni olin ollut aavistuksen kärttyinen siitä, että tyynypuheet olivat kovin yksipuolisia, mutta olin korjannut tilanteen juttelemalla asioita, joihin en mieheni näkökulmaa kaivannut.
“Elä huoli, voimatasot on kuin nuorella miehellä. Fyssari epäili ensin vasenkätiseksi, kun sain vasurilla niin hyvät arvot.”
Fyysisessä työssä oli hyvätkin puolensa.
“Ja hämmästyi ihan, miten oon notkeampi kuin kolmekymppiset.”
Aloin epäillä fyssarin ammattitaitoa, sillä miehelläni oli rautakangen sulavat liikkeet. Tai sitten nykynuoriso oli kehnossa kunnossa.
Matkalla äidin patojen ääreen googlettelin tehokkainta silmänympärysvoidetta tummiin silmänalusiin ja uurteisiin. Lähtiessäni olin ihaillut nauravaisia silmiäni ja vienoa hymyäni, kunnes peili oli kertonut ken on maassa kaunehin. Tyttäreni kasvot ilmestyivät peiliin. Kaikki 24 vuotta välillämme muuttuivat rypyiksi, huokosiksi, sameaksi ihoksi ja roikkuviksi poskiksi.
Ymmärsin Lumikin äitipuolta. Koska en omaa lastani halunnut myrkyttää, kielsin häntä ikinä koskaan milloinkaan tulemaan enää viereeni, kun olin peilautumassa.
Ja tekisin kiusallani omenapiirakkaa, koska keskimmäiseni ei kypsennetystä omenasta välitä.
Ruokapöydässä veljeni alkoi kertoa uniongelmistaan.
“Arvaatko miksi en saanut nukuttua toissayönä?”
“Työstressi vai valosaaste?”
“Ei.”
“Tihentynyt virtaamisen tarve?”
“Ei vielä…”
“Heräsit omaan kuorsaukseesi?” sanoin ja vilkaisin mieheeni, joka edellisenä iltana oli havahtunut nojatuolista oman kurkkunsa korahdukseen, John Wickin mesomisesta huolimatta.
“En tällä kertaa, mutta on niin päässyt joskus käymään.”
“Pieruun?”
“Ei. Suhutan kevyesti, ettei rouva huomaa.”
“Mutta kerran se heräsi omaan hajuunsa”, veljen vaimo kikatteli pöydässä.
“Se oli kyllä kuoleman hajuinen pieru! Ois melkein pitänyt ottaa purkkiin. Mutta ei tällä kertaa.”
“Mie en kyllä nyt enää pysty arvaamaan.”
“Heräsin rapinaan. Arvaa mikä se oli?”
“Koira? Rouva? Orava ilmastoinnissa?”
“Se kuului, kun pidin pään tyynyssä, mutta kun nostin pään, se lakkasi.”
“Miulla on päinvastainen ongelma”, mieheni osoitti minua merkitsevästi.
Mieleeni tuli naapurin korviin asettuneet korvapunkit, joiden ei pitänyt tarttua ihmiseen. Mutta ei, vastaus olisi ollut liian tavanomainen.
“Korvakarvat! Miun korvakarvat hinkkautui tyynyliinaan!”
Ja sillä hetkellä tajusin, että veljestänikin oli tullut vanha. Pikkuveljeni oli vanha. Sehän tarkoittaa sitä… Se tarkoittaa sitä, että minä olen vielä vanhempi!
PS. Mie muuten pystyn tähän…
Kokeilu omalla vastuulla. Emme vastaa tapaturmista.
