Moottoriurheiluharrastukseni on kokenut saman kohtalon kuin kaikki muutkin harrastukseni. Ei ehdi, ei kehtaa, ei riitä raha. Paremmalla puoliskollani kiinnostus loppui jo pari vuotta sitten, rahat jo sitäkin aiemmin. Kaukana ovat ne kesät, kun kahden päristimme Lappiin kursimaan kokoon tien päälle kymmenen kilometrin välein levinnyttä harrikkaa. Tai minä söin marjoja ja ihastelin poroja, mies rakensi ilmastointiteipistä ja limpparipullosta väliaikapatenttia.
Oma harrastamiseni on ollut pitkälti aktiivisen motoristiystäväpiirin (eli lähinnä Maken) varassa. Nyt piiri kasvoi dramaattisesti, kun ystävättäreni Katariina toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja hankki moottoripyöräkortin. Leidille ei pelkät ajolenkit riitä, vaan nyt piti sosialisoitua.
“Mie meen huomenna mopomiittiin”, ilmoitin ruokapöydässä perhekunnalle.
“Eikö siulla ole pelit?” kysyi mies.
“Äiti, älä ikinä sano, että menet mopomiittiin!” karjaisi lapsi.
“Totta kai sanon. Ja kyllä olisi, mutta tämä on nyt kauden viimeinen tapahtuma.”
Useampikin motoristikaveri oli koettanut houkutella minua motoristikahvilaan, mutta ikävästi oli kahvilapäivät sattuneet aina pelipäiville. Viestitin siis välittömästi kaikille, että nyt olisin lähdössä.
“Olisit lähdössä? Mites se oli kun ukkos sanoi, että sie pelaat kuutena päivänä viikossa. Sattuko nyt se seitsemäs ja hän lepäsi.”
“Panettelua. Kolmena pelaan ja kahtena käyn tarvittaessa.”
Torstai-iltana asetuin sitten moottoripyöräni satulaan ja käynnistin pyörän. Tai yritin. Mitään ei tapahtunut. Takavalo välähti, mutta muuten ajokkini oli täysin kuollut.
“Vittu.”
Ei kuulostanut siltä, että akku olisi kuukahtanut.
Oliko seisontatuki maassa? Ei. Sen opin kerrasta.
Olinko viimeksi sammuttanut kahvan namikasta virrat? En tällä kertaa.
Mitä vittua?! Tähänkö tämä kaatui? Oliko tämä universumin merkki, että sosialisoituminen oli minun kohdallani kohtalon uhmaamista?
Hetkinen…
Kun virrat käänsi päälle, käynnistäminen oli lasten leikkiä.
Tapasin Katariinan bussipysäkillä. Jatkoimme jouhevasti matkaa, sillä pms-oireinen prätkäni ei halunnut vaihtaa vapaalle. Tavallisesti tämä oire ilmeni vasta, kun kone lämpesi kunnolla. Vaikutti lupaavalta…
Maken olimme sopineet tapaavamme huoltsikalla. Kaukana parkkipaikan toisella laidalla prätkäparkki täyttyi kaksipyöräisistä. Ei sillä, että olisin uskaltautunut muutenkaan oikeitten motoristien sekaan, mutta motskarivin vieressä oli koiraparkin kyltti. En identifioitunut sen enempää prätkämimmiksi kuin koiraksi.
Odotellessamme Makea vilkaisin tankkiin. Eipähän pääsisi piruilemaan, että pyörästäni puuttui bensamittari. Tankki oli edellisestä kerrasta piripinnassa. Milloin lie tankkasin viimeksi?
“Et oo tainnut kauheasti ajella?” Katariina luki ajatuksiani. “Pyyhkäse ainakin tuo hämähäkinseitti tuosta kahvasta.”
Totta tosiaan kahdeksanjalkainen kaveri oli kutonut verkkonsa kahvan ja tankin väliin.
Kohteessa olin häkeltynyt. Porukkaa oli enemmän kuin olin kuvitellut ja toinen toistaan hienompia pyöriä. Osalla näin itseni ajamassa, suurimman osan halusin kiertää kaukaa, jotten joutuisi maksamaan vahingonkorvauksia.
Katariinan kanssa yritimme yhdistää ajokkeja omistajiinsa. Tuo nahkahousuinen ajoi varmasti sillä pitkänokkaisella harrikalla, se punainen Intruderi kuului selkeästi liivirouvalle ja parrakas herrasmies omisti sen hernekeiton vihreän museopelin. Tuollainen ajoasu selkeä GSX-R. Sivuvaunuun ei asettunut kylläkään sen eloisan rouvan puoliso, vaan luppakorvainen koira, jolla oli kypärä ja ajolasit. Oma suosikkini oli harrikka, jonka tankkien väli oli koristeltu kirjonnalla.
Toki ennen kuin pääsimme tutustumaan ajokkeihin kävimme ensin jokakertaisen keskustelun Maken kanssa.
“Minne sie jäit?”
“Ei ollu yhtä kova vessahätä ku siulla.”
“Ei se taida yli kahdeksaakymppiä kulkea?”
“Ei kasikympin alueella.”
“Ei tainnu mennä satkullakaan.”
*kansainvälisiä käsimerkkejä.*
Paluumatkalla letkaamme liittynyt kaveri näytti käyvänsä tankilla ja vilkutti hyvästiksi. Automaattisesti olin kurvaamassa perään, sillä jos jotain, pikkumoponi pikkutankki vaatii täydennystä säännöllisesti. Bensavaloa ei mopossani ole, joten kilometrien seuraaminen on seuraavaksi varmin tapa. Vähän niinkuin varmat päivät. Lähtöluku ei kummastakaan jää mieleen. Varatankilla pääsisi toki vähän pidemmälle, mutta hana oli ollut jumissa jo vuodesta 2020. Ei siis ollut suurta väliä oliko hana jumahtanut kiinni vai auki asentoon.
Noin kuusi kilometriä myöhemmin moottoripyöräni taintui. Kaasukahvan kääntely ei tuottanut tulosta ja vauhti hiipui. Ei vittu saatana. Ei se akku ollut vieläkään vaan bensa. Koukkasin tien sivuun ja yritin vääntää bensahanaa auki. Näyttäisipähän ohiajaville, että asia oli hallinnassa. Kumpaankohan suuntaan sitä pitäisi edes saada liikkumaan?
Kohta Make pyörähti viereen.
“Hajosko se nyt?”
“Bensa loppu.”
“Mitä?!”
Osoitin Makelle varatankin bensahanaa.
“Voitko kokeilla saatko sen auki?”
“MITÄ?!”
Viittomakielen taidoillani sain Maken tajuamaan toiveeni ja kapuamaan pyörältään alas. Toivo oli turha. Miekka kivessä, bensahana jumissa. Noinkohan kukaan teiden ritari sitä saisi liikkeelle. Laskin kilometrejä seuraavalle huoltsikalle. Ei kai tästä montaa kilometriä ollut, iltajumppa… Make ronklasi hanaa.
Ihme oli tapahtunut! Hana liikahti! Liikkui!
“Kai se nyt on…kokeile.”
Toinen ihme samalle illalle! Hana ei ollut jumahtanut varatankille ja nyt, kiitos Maken sormivoimien, minulla oli ainakin pari desilitraa elämän eliksiiriä käytettäväksi.
“Kiitos!”
Katariina odotti levikkeellä parin kilometrin päästä, mutta en pysähtynyt. Viittilöin suhaavani ensimmäiselle tankkauspisteelle. Kohta valokyltit valaisivat taivaani. Toki niitä oli tien molemmin puolin. Toisella puolella oli pieni ja söpö kylmäasema, toisella vilkkaasti liikennöity huoltopiste.
Jos on vaihtoehtoja, ei koskaan pitäisi valita paikkaa, jossa on yleisöä. Käännyin siis huoltoasemalle, jonka parkkipaikka oli täynnä autoja, räkimään kerääntynyttä nuorisoa ja pikaravintolasta päivällistä hakevia perheenisiä.
Nyt ei ollut aikaa välittää. Järki sanoi, että polttoainetta oli varmasti tankille asti, mutta sydän ja hermosto olivat toista mieltä. Suuntasin katokseen, jossa tankki jo loimotti. Olennaisen hahmottaminen on aina kuulunut vahvuuksiini, joten rekisteröin katoksen yläreunassa tekstin. 4,1 m. Olipas korkea!
Katariina ja Make pyörähtivät viereeni. Make raportoi polttoaineen hinnankehitystä ja minä yritin syöttää tunnuslukua automaattiin. Siihenkin löin kaksi lukua liikaa tärinöissäni.
“Mitä sie tankkaat siun pyörään?” Katariina kysyi Makelta. Nehän bondasivat bensakäryissä. Tai niin luulin.
Olin juuri tarttumassa pistooliin.
“Aikku! Mitä sie tankkaat siihen?”
“Bens…” Vilkaisin tankkia. “Vittu.”
Tankilla oli kaksi pistoolia, molemmat dieseliä. Katariina ja Make räkättivät hämmennykselleni. Pienet pisteet yhdistyivät päässäni. Diesel, kaksi diesel-pistoolia, korkea katos…
“Siellähän on rekka jonossa miun takana?”
Vilkaisin taakseni vain todetakseni olevani oikeassa. Toki se, että sekä Katariina että Make katosivat kuin pienet pierut Saharaan oli suora vastaus kysymykseeni.
Siinähän se iso Scania odotteli kohteliaasti vuoroaan sopivan turvavälin päässä. Yritin sohlata avainta virtalukkoon ja samalla potkin pyörääni edestä pois.
Yöllä heräsin kylmäävään ajatukseen, olinko keskeyttänyt tankkauksen vai oliko jossain nyt rekka, jonka polttoaineet olin sponssannut.
Mikäli rekkaforumeilla leviää video motoristista, joka tankkaa rekkatankilta dieseliä ja rullailee potkumopolla karkuun, kyseessä olen minä.
