Categories
Yleinen

Biker life

Moottoriurheiluharrastukseni on kokenut saman kohtalon kuin kaikki muutkin harrastukseni. Ei ehdi, ei kehtaa, ei riitä raha. Paremmalla puoliskollani kiinnostus loppui jo pari vuotta sitten, rahat jo sitäkin aiemmin. Kaukana ovat ne kesät, kun kahden päristimme Lappiin kursimaan kokoon tien päälle kymmenen kilometrin välein levinnyttä harrikkaa. Tai minä söin marjoja ja ihastelin poroja, mies rakensi ilmastointiteipistä ja limpparipullosta väliaikapatenttia.

Oma harrastamiseni on ollut pitkälti aktiivisen motoristiystäväpiirin (eli lähinnä Maken) varassa. Nyt piiri kasvoi dramaattisesti, kun ystävättäreni Katariina toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja hankki moottoripyöräkortin. Leidille ei pelkät ajolenkit riitä, vaan nyt piti sosialisoitua. 

“Mie meen huomenna mopomiittiin”, ilmoitin ruokapöydässä perhekunnalle. 

“Eikö siulla ole pelit?” kysyi mies.

“Äiti, älä ikinä sano, että menet mopomiittiin!” karjaisi lapsi.

“Totta kai sanon. Ja kyllä olisi, mutta tämä on nyt kauden viimeinen tapahtuma.”

Useampikin motoristikaveri oli koettanut houkutella minua motoristikahvilaan, mutta ikävästi oli kahvilapäivät sattuneet aina pelipäiville. Viestitin siis välittömästi kaikille, että nyt olisin lähdössä.

“Olisit lähdössä? Mites se oli kun ukkos sanoi, että sie pelaat kuutena päivänä viikossa. Sattuko nyt se seitsemäs ja hän lepäsi.”

“Panettelua. Kolmena pelaan ja kahtena käyn tarvittaessa.”

Torstai-iltana asetuin sitten moottoripyöräni satulaan ja käynnistin pyörän. Tai yritin. Mitään ei tapahtunut. Takavalo välähti, mutta muuten ajokkini oli täysin kuollut. 

“Vittu.” 

Ei kuulostanut siltä, että akku olisi kuukahtanut. 

Oliko seisontatuki maassa? Ei. Sen opin kerrasta.

Olinko viimeksi sammuttanut kahvan namikasta virrat? En tällä kertaa.

Mitä vittua?! Tähänkö tämä kaatui? Oliko tämä universumin merkki, että sosialisoituminen oli minun kohdallani kohtalon uhmaamista?

Hetkinen…

Kun virrat käänsi päälle, käynnistäminen oli lasten leikkiä. 

Tapasin Katariinan bussipysäkillä. Jatkoimme jouhevasti matkaa, sillä pms-oireinen prätkäni ei halunnut vaihtaa vapaalle. Tavallisesti tämä oire ilmeni vasta, kun kone lämpesi kunnolla. Vaikutti lupaavalta…

Maken olimme sopineet tapaavamme huoltsikalla. Kaukana parkkipaikan toisella laidalla prätkäparkki täyttyi kaksipyöräisistä. Ei sillä, että olisin uskaltautunut muutenkaan oikeitten motoristien sekaan, mutta motskarivin vieressä oli koiraparkin kyltti. En identifioitunut sen enempää prätkämimmiksi kuin koiraksi. 

Odotellessamme Makea vilkaisin tankkiin. Eipähän pääsisi piruilemaan, että pyörästäni puuttui bensamittari. Tankki oli edellisestä kerrasta piripinnassa. Milloin lie tankkasin viimeksi? 

“Et oo tainnut kauheasti ajella?” Katariina luki ajatuksiani. “Pyyhkäse ainakin tuo hämähäkinseitti tuosta kahvasta.” 

Totta tosiaan kahdeksanjalkainen kaveri oli kutonut verkkonsa kahvan ja tankin väliin.  

Kohteessa olin häkeltynyt. Porukkaa oli enemmän kuin olin kuvitellut ja toinen toistaan hienompia pyöriä. Osalla näin itseni ajamassa, suurimman osan halusin kiertää kaukaa, jotten joutuisi maksamaan vahingonkorvauksia. 

Katariinan kanssa yritimme yhdistää ajokkeja omistajiinsa. Tuo nahkahousuinen ajoi varmasti sillä pitkänokkaisella harrikalla, se punainen Intruderi kuului selkeästi liivirouvalle ja parrakas herrasmies omisti sen hernekeiton vihreän museopelin. Tuollainen ajoasu selkeä GSX-R. Sivuvaunuun ei asettunut kylläkään sen eloisan rouvan puoliso, vaan luppakorvainen koira, jolla oli kypärä ja ajolasit. Oma suosikkini oli harrikka, jonka tankkien väli oli koristeltu kirjonnalla. 

Toki ennen kuin pääsimme tutustumaan ajokkeihin kävimme ensin jokakertaisen keskustelun Maken kanssa.

“Minne sie jäit?”

“Ei ollu yhtä kova vessahätä ku siulla.”

“Ei se taida yli kahdeksaakymppiä kulkea?”

“Ei kasikympin alueella.”

“Ei tainnu mennä satkullakaan.”

*kansainvälisiä käsimerkkejä.*

Paluumatkalla letkaamme liittynyt kaveri näytti käyvänsä tankilla ja vilkutti hyvästiksi. Automaattisesti olin kurvaamassa perään, sillä jos jotain, pikkumoponi pikkutankki vaatii täydennystä säännöllisesti. Bensavaloa ei mopossani ole, joten kilometrien seuraaminen on seuraavaksi varmin tapa. Vähän niinkuin varmat päivät. Lähtöluku ei kummastakaan jää mieleen. Varatankilla pääsisi toki vähän pidemmälle, mutta hana oli ollut jumissa jo vuodesta 2020. Ei siis ollut suurta väliä oliko hana jumahtanut kiinni vai auki asentoon. 

Noin kuusi kilometriä myöhemmin moottoripyöräni taintui. Kaasukahvan kääntely ei tuottanut tulosta ja vauhti hiipui. Ei vittu saatana. Ei se akku ollut vieläkään vaan bensa. Koukkasin tien sivuun ja yritin vääntää bensahanaa auki. Näyttäisipähän ohiajaville, että asia oli hallinnassa. Kumpaankohan suuntaan sitä pitäisi edes saada liikkumaan? 

Kohta Make pyörähti viereen. 

“Hajosko se nyt?”

“Bensa loppu.”

“Mitä?!”

Osoitin Makelle varatankin bensahanaa.

“Voitko kokeilla saatko sen auki?”

“MITÄ?!”

Viittomakielen taidoillani sain Maken tajuamaan toiveeni ja kapuamaan pyörältään alas. Toivo oli turha. Miekka kivessä, bensahana jumissa. Noinkohan kukaan teiden ritari sitä saisi liikkeelle. Laskin kilometrejä seuraavalle huoltsikalle. Ei kai tästä montaa kilometriä ollut, iltajumppa… Make ronklasi hanaa. 

Ihme oli tapahtunut! Hana liikahti! Liikkui!

“Kai se nyt on…kokeile.”

Toinen ihme samalle illalle! Hana ei ollut jumahtanut varatankille ja nyt, kiitos Maken sormivoimien, minulla oli ainakin pari desilitraa elämän eliksiiriä käytettäväksi. 

“Kiitos!”

Katariina odotti levikkeellä parin kilometrin päästä, mutta en pysähtynyt. Viittilöin suhaavani ensimmäiselle tankkauspisteelle. Kohta valokyltit valaisivat taivaani. Toki niitä oli tien molemmin puolin. Toisella puolella oli pieni ja söpö kylmäasema, toisella vilkkaasti liikennöity huoltopiste. 

Jos on vaihtoehtoja, ei koskaan pitäisi valita paikkaa, jossa on yleisöä. Käännyin siis huoltoasemalle, jonka parkkipaikka oli täynnä autoja, räkimään kerääntynyttä nuorisoa ja pikaravintolasta päivällistä hakevia perheenisiä. 

Nyt ei ollut aikaa välittää. Järki sanoi, että polttoainetta oli varmasti tankille asti, mutta sydän ja hermosto olivat toista mieltä. Suuntasin katokseen, jossa tankki jo loimotti. Olennaisen hahmottaminen on aina kuulunut vahvuuksiini, joten rekisteröin katoksen yläreunassa tekstin. 4,1 m. Olipas korkea!

Katariina ja Make pyörähtivät viereeni. Make raportoi polttoaineen hinnankehitystä ja minä yritin syöttää tunnuslukua automaattiin. Siihenkin löin kaksi lukua liikaa tärinöissäni. 

“Mitä sie tankkaat siun pyörään?” Katariina kysyi Makelta. Nehän bondasivat bensakäryissä. Tai niin luulin.

Olin juuri tarttumassa pistooliin.

“Aikku! Mitä sie tankkaat siihen?”

“Bens…” Vilkaisin tankkia. “Vittu.”

Tankilla oli kaksi pistoolia, molemmat dieseliä. Katariina ja Make räkättivät hämmennykselleni. Pienet pisteet yhdistyivät päässäni. Diesel, kaksi diesel-pistoolia, korkea katos… 

“Siellähän on rekka jonossa miun takana?”

Vilkaisin taakseni vain todetakseni olevani oikeassa. Toki se, että sekä Katariina että Make katosivat kuin pienet pierut Saharaan oli suora vastaus kysymykseeni. 

Siinähän se iso Scania odotteli kohteliaasti vuoroaan sopivan turvavälin päässä. Yritin sohlata avainta virtalukkoon ja samalla potkin pyörääni edestä pois. 

Yöllä heräsin kylmäävään ajatukseen, olinko keskeyttänyt tankkauksen vai oliko jossain nyt rekka, jonka polttoaineet olin sponssannut. 

Mikäli rekkaforumeilla leviää video motoristista, joka tankkaa rekkatankilta dieseliä ja rullailee potkumopolla karkuun, kyseessä olen minä. 

Categories
Yleinen

Murehdin, märehdin ja murrun – siis tunnen koko kirjolla

Viime talvena pienimmäinen halusi pilkille. Kymmenen minuuttia neiti 5 vee jaksoi istua reiällä, nykytellä ja loistaa kilpaa kevätauringon kanssa. Sitten tuli tunneryöppy, joka kiiri yli Höytiäisen kutistuvien kevätjäiden: 

– Miks piti ees tulla? Ei täältä ikinä saa mitään! Ei aamulla, ei päivällä, ei illalla. Ei ikinä!! Sattuu niin saatanasti tää lumi ja jää!! Olispa hiekkaa, olis jo kesä! Onko jo ylihuomenna kesä? Minä oon kesänlapsi ja vapaapäivän lapsi!

Kesä tai talvi, vastaavia tunnekuohuja on riittänyt myös itselläni viimeisten vuosien aikana. Elämä on ollut melkoista myllerrystä. Isän kuolema, identiteettikriisi, avioero, uusi rakkaus ja elämäntapamuutos ovat ravistelleet runkoa ja säröttäneet sielua. Olen ollut samaan aikaan totaalisen rikki ja täydellisen onnellinen – eläpä siinä sitten.

Myllytystä on riittänyt töissäkin. Pahoinvoivia, ahdistuneita ja sinnikkyytensä menettäneitä nuoria on riittänyt, ja työ kuormittaa vuosi vuodelta enemmän. Kirsikkana kakun päällä ovat huonot käytöstavat. Olepa siinä yhtä aikaa opettaja, psykologi, lääkäri, sosiaalityöntekijä ja poliisi – koskaan et tiedä mikä rooli minäkin päivänä osuu kohdalle.

Jäi viime vuoden pyörityksestä ihan konkreettinenkin muisto, kun helmikuussa erään kinkkisen ja kiireisen työpäivän jälkeen suuntasin keramiikkakurssille rentoutumaan. Paitsi että en rentoutunut. Savi vittuili, halkeili, levisi reisille eikä taipunut tahtooni. Kun muut vieressä taikoivat kreikkalaista jumalaa muistuttavia kasvoruukkuja, joiden rinnalla Arabian aarteetkin olisivat kalvenneet, minä sain aikaiseksi möykyn, joka muistutti yön yli levännyttä trollin oksennusta. Tunsin kuinka tunnekuohu alkoi nousta vatsan pohjasta kurkkuun. Suututti, itketti ja raivostutti, teki mieli tallata muodoton möykky laattalattiaan ja huutaa perkelettä.

Tunnelataus yllätti minut totaalisesti. Luulisi että monessa liemessä keitetty keski-ikäinen olisi jo jotakin oppinut tunnesäätelystä, mutta niin vain läikkyi yli. Mietin hetken, taistelenko vai pakenenko. Päätin taistella ja moukaroida savea itku kurkussa sotkuisilla sormillani, vaikka käyrä otsassa kasvoi ja kotiin tullessa olin kuin takamukseen tuikattu terrieri. Kun viikkoja myöhemmin hain lasitetun trollivadin kotiin, lapset meinasivat tikahtua nauruun. 

– Teitkö tuon äiti varpaillasi?!

Siitä piti tulla kasvoruukku. Mutta on siinä ainakin yksi osa kasvoista.

Kun hullu lukuvuosi päättyi kesäkuun kevätjuhlaan, en harvinaista kyllä itkenyt – en edes puhetta pitäessäni. Päällimmäinen tunne oli jälleen ärsytys. Halusin vain pois kaikkien teinien ja vähääkään teiniä muistuttavien ulottumattomiin. Itkuhana aukesi vasta kolmelta iltapäivällä, kun eräs oma opiskelijani soitti. Hän tahtoi vain kiittää kaikesta, mitä olin hänen vuokseen tehnyt. Kun kuivasin kyyneleitä kämmenselkääni, ajattelin, että ehkä olen jotain tehnyt oikein niin kohtaamieni nuorten ja toivottavasti myös omien lasteni kanssa.

En ainakaan ole koskaan pelännyt näyttää tunteitani. Sehän on vain elämää ja eritteitä, kun itkee perjantain viimeisellä uraohjauksen tunnilla koskettavalle videolle tai juosten kustulla kahvitunnilla työkaverin murheille puoliksi syöty sokeripulla suussa. Oppilailtani kyselen joka aamu millä mielin olet tänään tien päälle lähtenyt. Vituttaa ja väsyttää on yleisin vastaus. Mitäpä siihen lisäämään, tunne se on vitutuskin. Yhtä hyväksyttävä kuin kaikki muutkin.

Omilta lapsiltani kyselen herkällä korvalla, mitä tuntemuksia ero, vuoroviikkoasuminen tai ikävä toisen vanhemman luo heissä herättää. Kerran kyselin ihan mielenkiinnosta, että kyselevätkö mummot miltä teistä tuntuu. Kuulemma eivät. 

– Mutta minä kysyin mummolta, että miltä tämä teidän ero siitä tuntuu! ilmoitti keskimmäinen.

Vau! Tunsin suurta ylpeyttä – tunnetaitoja voi todellakin opettaa. 

Tosin en tiedä onko lapsistani tullut liiankin suoria. Ainakin neiti 11 vee on yrittänyt vuoden ajan kouluttaa tunteiden tuskissa tirisevää äitiään.

 – Mitä sinä tuotakin eroa märehdit, menisit eteenpäin! Ihmiset tekee virheitä ja kuka sen sanoo, mikä on virhe ja mikä ei!

Seuraavan kerran esiteinin elämänviisaudet pomppivat silmille, kun kiinteistönvälittäjä kävi arvioimassa kotimme arvon. Kun myyntitykki käyntinsä jälkeen painoi oven perässään kiinni, yritin nieleskellä kyyneleitä omien ja siskoni lasten edessä. Koska siskon tyttö seurasi naamani väänteitä herkeämättä eikä tiennyt mitä tuleman piti, sain lopulta soperrettua itkunsekaisella äänellä, että tuntuu pahalta. Miten voin myydä kotini? Miten tässä kävi näin? Mihin olen matkalla?

Onneksi neiti 11 veellä oli topakka vastaus valmiina ja selkeä visio tulevasta: 

– Jos tämä myydään, niin sitten tästä tulee jonkun toisen perheen koti. Sinulla on sitten jossakin toinen koti ja mulla kaksi kotia! Niinhän se menee, neiti selosti itsevarmasti ja leikkasi samalla patonkia.

Kun erehdyin sanomaan, etten ole samanlainen halki, poikki ja pinoon -tyyppi kuin sinä rakas lapseni, alkoi uusi ryöppy astetta itsevarmemmalla äänensävyllä: 

– Olisit realisti! Siihenkin voi oppia, sen kun opettelet! Mitä tuota märiset!!

Ehkä vain olen märisijä. Kun oma mieleni prosessoi asioita, se aaltoilee ja pahasti. Viikko sitten tunsin kuinka ahdistus ja alakulo tekivät taas pesää sisimpääni. En osannut tarkalleen tulkita, mikä mustan mielentilan laukaisi, mutta halusin pysähtyä ja kuunnella itseäni. Niinpä määräsin itselleni lääkkeeksi luontoa, sillä halusin elää niin kuin opetan. Olenhan neuvonut lapsianikin, että kun elämä ahdistaa niin menkää metsään. Että saa uskoa Ukko ylijumalaan, astrologiaan tai Aku Ankkaan, mutta minä uskon itseeni ja Äiti Maahan. Sieltä löydän vastaukset.

Niinpä menin viikonloppuna metsään eikä aikaakaan kun vehreät maisemat avautuivat edessäni. Pian myös sielunmaisemani sai tummien sävyjen seuraksi valoa. Kaksi päivää, useita kosken- ja ojanylityksiä, kolme mustikkasankoa ja yhden ystävän viisaat sanat myöhemmin koin valaistuneeni. Tuntui kuin olisin tullut uskoon yhden viikonlopun aikana. Ymmärsin että isän kuolemasta ja avioerosta toipuminen vie vuosia ja minulla on oikeus tuntea kaikki tunteet, vaikka ympärillä olevat käskisivät lopettamaan murehtimisen, märehtimisen ja murenemisen, päästämään irti ja katsomaan tulevaan.

Minulla on oikeus kokea häpeää, surua, ikävää, katumusta, ahdistusta, alakuloa, syyllisyyttä, epävarmuutta, hämmennystä ja pelkoa – ihan koko helvetin kirjo tunteita kaikella kattauksella. Eikö sitä juuri asioiden käsittelyllä suuntaa katsetta tulevaan? Minun ei tarvitse teeskennellä sen valmiimpaa kuin olen – ei edes uuden onnen alttarilla.

Kun sunnuntaina olin saanut lapset nukkumaan ja istuin sohvalle mieli kirkastuneena, silmiini osui tv-tasolla komeileva trollin oksennus. Muistin helmikuisen illan mielenmaisemani ja mietiskelin, mikä tekijä mahtoi laukaista niinkin vahvan tunnereaktion. Jotakin se tunne minulle yritti kertoa, ehkä olin menettänyt hallinnan tunteeni? Ainakin tunne antoi minulle rohkeutta toimia ja viedä muotoilun kukkasen maaliin asti. En tiedä kumpi oli paskempi, teos vai tunne, mutta ainakin elän tunteella. Ja elän tunteesta. Tunnen, siis elän.

Seuraavan kerran kun ahdistaa, aion ryystän trollivadista skumppaa ja toivottaa tuutin täydeltä tunteita tervetulleiksi. Ahdistuksen ja alakulon, epävarmuuden ja haikeuden. Minun päässäni ei ole vikaa, jos märehdin. Vialliseksi se tulee, jos en märehdi.