Kategoriat
Yleinen

Se oli viuhahdus

Kiertelen harva se viikko kirpputoreja, sillä tykkään tehdä löytöjä ja kierrättää. Laitan myös herkästi omat romuni kiertoon silloin, kun en enää niitä tarvitse. Lasten myötä kirppislöytöjen tekeminen on muuttunut jännittävämmäksi, sillä koskaan ei tiedä, millaisen aarteen ne löytävät jonkun koiranpaskaa tirisevän vanhan monon alta, tai mistä ja missä asussa kenties löydän itseni löytöretken päätteeksi.

Pienimmän kanssa kirppiskierrokset ovat tosin olleet halpaa lystiä, sillä maallisten löytöjen etsimisen sijaan olen joka kerta joutunut etsimään lastani. Tästä syystä jaksan enää harvoin pienintä second hand -ostoksille raahatakaan, sillä olen tullut vanhemmiten mukavuudenhaluiseksi. Muistissani on myös hyvin elävästi eräs tapaus, joka sattui viitisen vuotta sitten ja josta en välttämättä halua ottaa revanssia – varsinkaan nyt, kun nahkani on tullut vanhemmiten roikkuvuudenhaluiseksi.

Tämä tapaus sattui, kun lähdin silloisten vajaa kaksi- ja nelivuotiaiden penikoideni kanssa itsepalvelukirpputorille. Eipähän tarvinnut kotona kökkiä, ja oli mukava nähdä ihmisiäkin. Isoin löysi pian pikkuauton, jolla päräytteli menemään pitkin käytäviä, ja itse löysin eräästä kojusta ihanan värikkään polvipituisen mekon, jota oli ihan pakko sovittaa.

Kun olin bongannut sovituskopin, parkkeerasin ostoskärryn lähelle koppia ja istutin kaksivuotiaan kärryjen istuinosaan. Koska olin fiksu ja yritin olla aina askeleen edellä liikkeissäni (tai luulin olevani) en telakoinut kärryä kiinni koppiin niin että jälkikasvuni olisi ylettänyt riuhtaisemaan verhon edestäni kesken sovituksen. Kuka nyt haluaisi vilautella paljaita pakaroitaan kaikelle kansalle. Jätinkin ostoskärryt taktisesti muutaman metrin päähän kopista.

Seuraavaksi kaivelin laukustani paketillisen rusinoita ja iskin ne taaperon käteen. Niihin aikoihin kannoin aina mukanani rusinoita ja hapankorppuja, sillä niitä järsimällä lapset pysyivät hyvin hillitysti paikoillaan. (Pienimmällä tämäkään ei toimi, se ottaa rusinat ja juoksee niiden kanssa räkäisesti nauraen näköpiirini ulottumattomiin.)

Kun neiti kaksivee sitten istui kiltisti kärryssä herkkupalojaan napsien ja esikoinen leikki vieressä uusvanhalla autollaan, menin sovituskoppiin ja vedin verhon eteeni. Farkun nappeja avatessani vilkuilin vähän väliä verhon raosta ja varmistin, että lapsi istuu varmasti paikoillaan. Kun olin saanut riisuttua paidan päältäni, tyttö nakotti edelleen kiltisti istuimessaan. Siinä vaiheessa, kun olin päässyt eroon topistanikin, huomasin kauhukseni verhon raosta, että mukelo oli noussut istuimellaan seisomaan ja teki kyykkäysliikkeitä.

Minulla oli sekunnin sadasosa aikaa päättää, valitsenko aivotärähdyksen vai viuhahduksen. Kumpikaan ei kuulostanut hyvältä vaihtoehdolta, mutta valitsin jälkimmäisen. Syöksyin pelkissä rintsikoissa ja alkkareissa väkijoukon keskelle, riuhtaisin lapsen kärryistä ja juoksin takaisin sovituskopin suojaan. Koska en välittänyt nähdä muiden kansalaisten ilmeitä, vedin verhon liukkain liikkein kiinni ja istutin lapsen sovituskopin lattialle.

Koska mitään menetettävää ei enää ollut, päätin viedä leikin loppuun ja sovittaa mekkoa tuli mitä tuli. Se näytti kertakaikkisen viehkeältä henkarissa, miksipä se ei imartelisi minua? Viihdytin lastani erinäisin sormileikein samalla kun pujotin leninkiä niskaani ja katsoin hätäisesti peilistä, istuuko vuosisadan löytö päälleni.

Kun aloin kiemurrella hiellä ja tuskalla hieman liian pimakkaa asua pois päältäni, näin kauhukseni, kuinka tyttäreni sukelsi sovituskopin alaosasta viereiseen koppiin. Mekko roikkui kaulassani, kun yritin tarttua lastani pohkeista kiinni – tuloksetta. Pienet jalat hävisivät näköpiiristäni ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Kiskoin loput mekosta väkivalloin pääni yli, riuhtaisin oman puseroni koukusta ja vedin sen alta aikayksikön niskaani. Siinä sitten pikkuhoususillani oman koppini verhoon verhoutuen kuiskin viereiselle verholle, että näkyykö siellä pientä tyttöä. Verhoa raotti vaalea nainen, joka hymyillen nosti lapseni lattialta syliini. Luojan kiitos en yllättänyt naista yhtä vähissä vaatteissa kuin itseäni.

Kiittelin rouvaa kauniisti ja sukelsin jälleen oman koppini uumeniin rimpuileva lapsi sylissäni. Peilistä näin, että tukka oli sekaisin kuin sateen lakoama ohrapelto, ja että olin vetänyt paidan väärinpäin päälleni. Sillä hetkellä en jaksanut välittää, vaan hyppäsin housuihini, tempaisin molemmat lapseni kärryyn ja lähdin kohti kassaa. Mekon vein matkalla odottamaan seuraavaa löytöretkeilijää ja sadattelin mielessäni, että paskan yrittivät myydä. Jos se näyttikin hyvältä sen puisen ja luisevan henkarin päällä, minun päälläni se näytti pikemminkin puoliksi mutkalle puristetulta sinappituubilta. Olisi ollut kohtuullista, jos kaiken vatkautumisen jälkeen olisin lähtenyt kotiin aarre kainalossa sen sijaan että esittelin omia aarteitani kaikelle kansalle.