Inhoan helteessä hikoilua. Kesäkuun kuumuus vaati veronsa, mutta ei ollut kyllä kivutonta pari vuotta sittenkään, kun odotin pienimmäistä. Olimme tulleet Aikun ja kahden muun ystävän kanssa Vattnafjöllifjällikullin (tai jonkun) juurelta Suomeen ja olin hieman uuvahtanut. Olin juossut maha pystyssä ja järkkäri kaulassa paitsi halki Islannin vesiputousten, vuonojen ja homobaarien, myös pitkin Oslon lentokenttää. Kun pääsin kotiin, supisteli aivan simona, vaikka laskettuun aikaan oli vielä seitsemän viikkoa.
Seksihelle ei juuri helpottanut oloa. Kun olin hikoillut pari päivää pätsikuumassa toimituksessa ja jatkanut juoksemista juttukeikoilla, neuvolan täti katsoi minua kädet puuskassa ja totesi, että olisi syytä rauhoittua. Kerrankin uskoin ja siirsin toimistoni kesämökin kuistille.
Rauhoittuminen oli tosin hieman kyseenalaista, sillä elimme myös sinä kesänä kunnon kommuunielämää mökillä lasteni ja vanhempieni kanssa. Välillä yhteiselo kävi hermoon. Jos raskaana ollessani yhtään ähkin ja puhisin äitini läsnä ollessa tai mietiskelin ääneen, että tämä tulokas se syntyy ennen aikojaan, äitini mylväisi:
– Ei se vielä mihinkään synny!
Yritin pitää turpani kiinni ja ähistä itsekseni, sillä kukaan ei ole niin viisas kuin äiti.
Lapseni käsittelivät tulevaa koitosta omalla tavallaan.
– Miten se oikein mahtuu tulemaan ulos? kuiski 5-vuotias isoveljelleen.
– En ymmärrä, vastasi 7-vuotias isoveli ja kääntyi sitten puoleeni.
– Mieti äiti, se vauva on tämän kokoinen (levitti käsiään) ja siun reikä on näin pieni! (piteli etusormea sentin päässä peukalosta).
Selitin että se reikä se on niin ihmeellinen, että se venyy ja paukkuu toisin kuin äidin hermot. Silloin kun hermoillani oli venymätön paikka ja halusin päästä kaiken maailman sormileikkejä karkuun, nousin mopon selkään ja ajelin pillurallia metsätiellä.
Eräs helteinen yö jäi lähtemättömästi mieleeni. Lasten mentyä nukkumaan kävin useita kertoja Höytiäisessä lillumassa pallomahani kanssa, että saisin edes hitusen nahkaani viilennettyä. Kun puoliltaöin tulin tupaan, isäni heräsi esiyöuniltaan ja ryhtyi keittämään kahvia. Höyryäminen alkoi välittömästi, kun hän sai kahvia kitusiinsa. Sen sata ideaa sinkoili ilmaan, ja seuraavaksi sain vastata Iltalehden kymmeneen kysymykseen. Sitten piirreltiinkin ruutupaperille resiinaradan prototyyppiä.
Kun pääsin yhden jälkeen vällyjen väliin, yritin epätoivoisesti saada unen päästä kiinni. Oli niin kuuma, että oksetti. Kaiken ähkimisen ja parin tunnin koiranunien jälkeen oli pakko nousta jaloittelemaan. Tuntui, etten saa happea. Kello näytti neljää.
Hiivin tuvan puolelle enkä osannut päättää menisinkö uimaan, ajaisinko mopolla vai siirtäisinkö patjan keittiöön ilmalämpöpumpun alle. Koska mopon pärinä ja patjan raahaaminen mitä luultavimmin herättäisi kanssaeläjät ja polskiessa saattaisi yllättää suonenveto, päätin mennä ulos keinuun unia jatkamaan. Äitini oli ilmeisesti kuullut vaivaiset askeleeni, sillä ulko-ovea raottaessani vanhempieni makuuhuoneesta kuului tuttu rääkäisy:
– Ei se vielä mihinkään synny!
Ärsytti niin paljon, että teki uhalla mieli ruveta ponnistamaan. Keinuun päästyäni kokeilin vartin ajan kaikkia mahdollisia nukkumisasentoja. Juuri kun löysin kutakuinkin siedettävän asennon, vauva vatsassani aktivoitui. Se moukaroi raajoillaan kylkiin ja otti vauhtia vatsani seinämistä kuin superpallo. Edes torkkumisesta ei tarvinnut haaveilla.
Kun vallaton vauvani viimein hellitti tahtiaan, vaivuin uneen. Kauaa en ehtinyt tästä ylellisyydestä nauttia, sillä havahduin omituiseen ääntelyyn, joka kuulosti vompatin voihkinan ja kiimaisen kilin kutsuhuudon sekoitukselta. Kun sain unenpöpperöstä raskaat luomeni auki, näin, että rakas kissani seisoi edessäni ja tuijotti suoraan silmiini mouruten kovalla volyymilla. Viirupöksy halusi selvästi, että seuraisin sitä.
Huokaisin, nousin kolmannella yrityksellä ylös keinusta ja vaapuin kohti ulko-ovea päästääkseni mirrin sisälle. Seurasin kun kissa viipotti olohuoneeseen ja kääntyi katsomaan, että varmasti katselin. Sitten se alkoi oksentaa kouristelevin liikkein vastasyömäänsä myyrää. Suolet, karvat ja kokonainen sulamaton pää levittäytyivät sulavasti vastapestylle matolle. Kello näytti viittä.
Kun kissa oli päättänyt teatraalisen näytöksensä, se kipitti helpottuneena ruokakupilleen. Minä kaivelin lusikkalaatikosta kertakäyttölusikan ja kaavin luonnottomassa asennossa hiiren suolistoa ja päätä pahvilautaselle. Nyt oli minun vuoroni yökkiä.
Palasin keinuun ja aloitin asennon etsimisen alusta. Kun vihdoin nukuin sikeästi, heräsin omituiseen ääntelyyn, joka kuulosti riivatun ruisrääkän ja messuavan ortodoksipapin risteytykseltä. Kun havahduin horroksestani, äänilähde sai tyttäreni ääriviivat. Hän seisoi edessäni kädet lanteilla ja karjui korvani juuressa:
– MISSÄ MINUN BARBIT ON?!?!!?!
Teki mieli kääntää kylkeä ja sulkea korvat tyynyllä, mutta tiesin, ettei tulisieluinen lapseni luovuttaisi ennen kuin Ken ja kumppanit löytäisivät tiensä aamupalapöytään. Kello kävi puolta seitsemää.
Kun sitten silmät ristissä ja pallomahaani pidellen aloin etsiä barbeja nelinkontin sängyn alta ja sohvan välistä, en voinut välttyä ähkimiseltä.
– Ei se vielä mihinkään synny! äitini karjaisi ja alkoi saman tien rykiä. Rykimisen lomassa hän hieroi polveaan ja alkoi ähkiä, miten se oli kipeytynyt lakan suppuja sihtaillessa. Esikoinen lappoi vieressä jugurttia naamaansa ja totesi verkkaiseen tyyliinsä:
– Pitäsköhän mummo jo laskee haudan leppoon, niin ei tarviis enää kitua. Kun on koko ajan ai ai selekä ja ai ai polovi.
Jäätävä aamun avaus.
– Ei se vielä mihinkään kuole! karjaisin ja iskin ensimmäisen löytämäni barbien hajareisin keskelle pöytää istumaan.
Seuraavaksi yöksi päätin siirtyä telttamajoitukseen, vuorata tyttäreni sängyn kaikilla mahdollisilla barbeilla ja babydolleilla, teljetä kissan saunamökkiin ja laittaa Peltorit korviin. Varmuuden vuoksi ajattelin parkkeerata mopon teltan oviaukon eteen keula menosuuntaan päin.
PS. Kyllä se syntyi ennen aikojaan, ei ne äititkään kaikkea tiedä.