“Et varmasti! Kaikki tunnistaa miut!” kirahti tämänkertaisen tarinani päähenkilö ja pääasiallinen muusani, kun kerroin inspiroituneeni blogin päivitykseen. Joten johdattaakseni epäilykset mahdollisimman laajalle joudut rakas lukija valitsemaan päähenkilön.
Kuka on tarinani Rouva X?
- Rakas kaverini
- Pikkusisareni
- Joukkuetoverini
Ja nyt voimme aloittaa…
Istuimme hifistelymallin Mersussa ja odotimme X:n miehen raappaavan auton tuulilasiin näkyvyyttä. Olimme lähdössä rentouttavalle kauppareissulle joulun alla. Eipä sillä, lahjat oli hankittu lahjattomille, hupireissu siis.
Etupenkillä X käänsi aurinkoläpän peilin esiin, otti katsekontaktin ja aloitti keskustelun.
“Luin blogista, että olit yrittänyt murtautua autoon. Mie tein saman. Tai mie pääsin jo autoon sisälle…”
Miten se oli päässyt autoon värillä avaimilla?
“Tyrkkäsin siis avaimet virtalukkoon ja väänsin, mutta se ei lähteny käyntiin. Ne avaimet jumaleisson juuttui kiinni siihen lukkoon. Ja sitten siinä alko vaan välkkyä “malfunction” näytössä.”
Voi apua. Virtalukko kuulosti kalliimmalta kuin oven lukitusjärjestelmä. Toki saatoin olla väärässäkin. Esimerkiksi pieni auton ikkuna on nimittäin useimmiten kalliimpi kuin isompi ikkuna, vaikka toisin voisi luulla.
“Siis olin ottanut epähuomiossa audin avaimet. Mie en tiiä, miks meillä on audin avaimet ylipäätään, kun eihän meillä oo audia. Eiku totta, joku peltoauto jossain navetan takana! Mutta ei kai se avaimia tartteis?”
Miten monet avaimet sillä oikein oli mukana? Olihan meilläkin toki naula täynnä avaimia erinäisiinkin kulkupeleihin, mutta usein se oikea avain oli jo valmiiksi taskussa.
“Ukko oli ite vienyt toisen auton, niin soitin sitten sille, että volkkari saattaa olla nyt epäkunnossa ja miten hitossa me mitenkään selvitään töihin ja hoitoon, että mitä pitäis tehdä…”
Aa, omaan autoon oli järjestänyt vikatilan. Ja ilmeisesti vielä omassa pihassa. Sinällään positiivista, että yleisöä ei ollut kuin oravista.
“Se käski googlettaa… No mie kaivoin laukusta ne volkkarin oikeet avaimet ja näytin ja heiluttelin siinä virtalukon edessä niitä, että jos se auto tajuaisi, että ihan miulla oli lupa sillä ajaa…”
Kyllä, se oli kerännyt kaikki avaimet naulasta ja naulan vierestä mukaansa. Loogista.
“Ja se toimi! Ihan niinku tiedoksi, jos siulle joskus käy silleen, että juuttuu avaimet reikään, niin heiluttelet vaan oikeita näkösällä”, X vilkaisi taustapeilistä minuun ennen kuin alkoi ohjeistaa miestään parkkeeraamisessa tavaratalon ruuhkaisella parkkipaikalla.
X:n mies kaartoi puolihuomaamattomasti elektroniikkaosastolle. Tyttöporukalla suuntasimme vaateosastolle, koska X on saamassa vauvaa ja kaipasi edestä avattavaa yöpaitaa, joka helpottaisi piltin ruokintaa tulevaisuudessa. Itselläni oli ainoastaan miehen lahja ostamatta ja sekään ei henkeään pidätellen lahjaa odotellut, joten antauduin silmäilemään vaaterekkejä. Shoppailu ei ole lempipuuhiani, mutta nyt oli oikeastaan tarvetta. Yöpukuni housut olivat ratkenneet persauksista ja avomallisissa byysissä oli aavistuksen vetoisaa viileähkössä asunnossamme. Kevyempi mekkomallinen yöasu oli ottanut pyykkikoneessa kontaktia ruuvin kanssa ja revennyt suikaleiksi.
Uudelle yöasulle oli siis tarvetta. Hipelsin ihanaa viininpunaista mekkoa. Materiaali oli pehmeää, pitsi kaunista. Mutta yöpukua ei meidän lämpötiloissa kannattanut valita estetiikan vaan lämmöneristyksen perusteella. Hepeniin ei kannattanut satsata ennen kesäkuuta. Jos silloinkaan.
Yritin silmäillä pitkiä lahkeita ja tunikoita, mutta punainen pitsi kutsui minua.
“Osta se ja laita vaan ukon nimi pakettiin”, rouva X tuumasi ja pyöritti vaaterekkejä edessään.
Alennuksessahan se oli, joten iskin kärriin. Ainakin tuntisin oloni seksikkääksi.
Rouva X valitsi rekistä harmaantuneen marjapuuron värisen, sairaalan yöpukua muistuttavan edestä avattavan kaavun ja huokasi.
“Et sitten näytä tuota Jaskalle”, X nyökkäsi pitsiunelmaani kohti ja laski sairaalakaavun sen viereen. “Ettei se tule kateelliseksi.”
Säänjumalat olivat suosiollisia ja lämpötila plussanpuolella, myös sisätiloissa, joten tarkennin pukeutua jouluyllätykseeni jo aatonaattona. Kierähdin mieheni syliin olettaakseni melko selvin aikein.
“Tää on siun joululahja.”
“Aatto on vasta huomenna”, mies tuumi ja yritti kurkistella Klondyken kullankaivajia olkapääni yli.
Aattona kuumuutta mittailtiinkin sitten keskiaikaisella elohopeamittarilla. Punaisen unelman puin, mutta kietouduin silti useampaankin vilttiin, täkkiin ja peitteeseen.
Tapaninpäivänä olo oli jo sen verran parempi, että pystyin teoreettisella tasolla keskustelemaan erotiikasta. Yritin selvittää, millaiset vetimet miestä himottaisivat ylipäätään. Pitsi vai nahka? Mekot vai housut? Punainen vai musta? Rimpsut ja kukat vai yksinkertainen alastomuus?
Vastaus oli ankea, muttei toisaalta lainkaan yllättävä.
“En mie siun vaatteita huomaa.”
“Anteeksi? Sie et huomaa minuu?”
“Huomaan siut, en vaatteita.”
“Jaa…”
Kolmen tunnin mykkäkoulun jälkeen mies tajusi yrittää pelastaa tilannetta ja kaappasi syliin.
“Kyllä mie siut huomaan, mutta vaikka siulla ois nyt mitä pornohepeneitä, ei tuo siun räkäinen habitus oikein kiihota…”
Napsautin huuleni tiukkaan mutruun ja toivoin lupottavien luomieni pysyvän sen verran ylhäällä, jotta jäätävä tuijotus tuhoaisi typeryyksiä suoltavan aivolohkon kultani kallosta. Ennen lobotomian onnistumista aivastus alkoi kutittaa nenänielua ja pärskäisin kivuliaasti kolme kertaa (omaan) kainalooni ja kerran miehen.
Suu auki ja vettä vuotavin silmin tuijotin miestäni, tuhahdin dramaattisesti räkää koristen ja poistuin.
Sota ei ollut ohi. Kylmän rauhallisesti taittelin punaisen unelmani vaatekaappiin ja kaivoin kulahtaneimman ja epäseksikkäimmän yöasuni esiin.
Ei, en sitä takamuksesta revennyttä, sillä se olisi saattanut jossain tilanteessa innostaakin.
Ehei… Aioin viettää välipäivät siinä kaavussa, jonka rinnuksilla oli maitotahroja nyt jo täysi-ikäisen esikoisen vauvavuodelta.