Categories
Yleinen

Pikkukili ja seitsemän kääpiötä

– Myö lähetään ihan just.

– Joo joo.

– Etitkö nyt ne housut jalkaan, tämä on viides ja viimeinen kerta kun sanon. Muut on jo valmiita.

– Kohta.

Purin hampaita yhteen. Jos saisin jokaisesta joojoosta ja kohta-sanasta euron, olisin rikas.

Kun joojoo-penikka ja kaksi muuta istuivat autossa, huokaisin ja käänsin Volvon nokan anoppilan pihasta kohti Elämyspiha Pikkukiliä. Sisko oli tulossa samaan retkikohteeseen neljän mukulan kanssa ja olimme sopivasti samaan aikaan perillä – kerrankin aikataulumme piti kutinsa. Siskon nättiä naamaa vilkaistuani huomasin, etten ollut ainut, jolla kiristi.

– Että menee hermo, kun tuo yksi ei usko mitään, sisko sadatteli kuiskaten.

Ennen kuin ehdimme ostaa liput, esikoiseni näki kattohaikaran ja alkoi juosta siivekästä kohti.

– Hei tuolla on se harakka, joka toi meidätkin!

Luonto- ja lintuihmisenä olin hämmentynyt lapseni lajintunnistustaidoista tai pikemminkin taidottomuudesta. Ja oliko sikiämissaduissa taru totuutta ihmeellisempää? Siemenistähän keskusteltiin meidän perheessä varsin avoimesti. (kts. Koronavauvoja ja kuurupiiloa)

Harakka vai haikara?

Lampaansyöjät

Lipunoston jälkeen aloitimme kierroksen karitsoista, jotka määkivät hellyttävästi. Pian kävi ilmi, että eräät saivat määkivistä muita mielleyhtymiä.

– Nam. Tänään syödään lampaankäristystä, lapsilauman vanhin maiskutti.

– Kuka tahtoo voikukkaa? Kuka tahtoo jäätelöä? Kuka tahtoo pihviksi? lapset kyselivät villapäiltä.

– Mää, mää, lampaat vastasivat joka kerta.

– Hei tuolla on vihreitä pupuja! yksi huudahti ja pian seitsikko olikin jo kanien kimpussa.

Vihreitä? Minusta ne näyttivät ruskeilta. Vaan mikäpä minä olin sanomaan, olinhan joskus itsekin nähnyt pieniä vihreitä miehiä nuoruuden retkilläni.

– Tuo kani on kuollut! yksi huusi kauhuissaan.

– Ei ole kuollut, se nukkuu, vastasin ja kielsin syöttämästä pitkäkorville alueen paperikarttaa.

Siskon vajaa kaksivuotias työnsi sormensa pupun häkkiin ja toisteli:

– Kissssa, kisssa, kissssa.

– Se on pupu. Sano pupu, opastin ja jatkoin sanan toistamista.

– Kissssa, kuului vastaus.

Kun siirryimme silittelemään ylämaannautoja, kaksivuotias osoitti suurinta sonnia ja sanoi selvällä suomen kielellä:

– Pupu!

Maistuisiko pupulle voikukka?

Uljas musta

Suomenhevosen luo päästyämme halusin lisätä kierrokseemme hieman historian havinaa. Kerroin, että tuo hevonen se on taistellut sodassakin. Tai että ei siis juuri tuo yksilö, mutta tuo rotu.

– Se on varmasti ollut maailmansodassa ja sisällissodassakin, totesi vanhin tietäväisenä.

– Sillä on luoti mahassa! huusi tuleva ekaluokkalainen.

– Tuo ei ole kyllä luoti. Mistäs tiedätte, onko tuo hevonen tyttö vai poika? kysyin.

– Se on poika, koska sillä on iso kulli! hihkaisi komppanian vanhin.

– Sie kerjäsit tuota, sisko kommentoi ja katsoi minua syyttävästi.

– No ehkä, mutta tuota sanaa en todellakaan odottanut. Sanokaa mieluummin pippeli.

– Kulli, kulli!! kaikui lauman suusta.

Tässä kohtaa riisuin housuni ja jätin pelkän mekon ylleni, sillä tuli tukalan kuuma. Kun sain taisteltua housut jaloistani, huomasin, että oma kaksivuotiaani ei enää istunut rattaissa. Bongasin vintiön leikkipuistosta, jossa hän kiipesi parhaillaan kaikkein isoimpaan liukumäkeen. Vaikka spurttasin kuin Pöyhönen aikoinaan, ennätin ottamaan tyttärestäni kopin vasta liukumäen juurella.

Seuraavaksi röhkimme kilpaa villasikojen kanssa. Isoin heitti lippiksensä sikolätin ruokakaukaloon.

– Mikä järki tuossa oli? Nyt nappaat sen ja vähän sassiin, kun vielä kerkiät, jylisin ja mietin mielessäni, että ihan oikein, jos haisee pää paskalle.

Lähettyvillä hinkui aasi. Se oli kerta kaikkiaan valloittava ja kyhnytti itseään meitä vasten. Siskolla on fiksaatio aaseihin, joten yritin johdatella hänet lintutornin avulla kavioeläimen luota pois, jotta ei tarvitsisi koko päivää aasinhajussa kökkiä. Sisko lässytti vielä pitkään itsekseen pitkäkorvan luota poistuttuaan ja haisteli aasintuoksuisia sormiaan.

Taivas ja maa

Lintutornin juurella istutimme kaksivuotiaat rattaisiin. Sisko päätti lähteä isoimpien kanssa taivasta tavoittelemaan.

– Ylhäältä näkee kauas horosonttiin! mukulat intoilivat tornin juurella.

Ennen kiipeämistä sisko piti palopuheen, joka kaikui Pielisen toiselle puolelle. Näin kun vieras äiti lapsineen vapisi vieressä.

– Ja nyt joka ikinen korvat hörölle! Mennään PERÄKKÄIN. EI OHITELLA! Pidetään turvaväli. Jos joku ei tee niin kuin minä käsken, matka jatkuu alaspäin!!

Komppania seurasi siskoani yhtä kuuliaisesti kuin sokea opaskoiraansa. Maan vangiksi jääneet pikkutytöt seurasivat silmät kovana muun lauman kiipeämistä yläilmoihin. Pian seurasin vierestä, kun oma penikkani kapusi rattaista ja meni irrottamaan serkkuaan vöistä. Hän kuiski hiljaa taaperokieltään ja osoitteli sormellaan tornin suuntaan. Toinen nyökkäili. Salainen suunnitelma oli selvästi hiottu, mutta toteutus ontui, sillä vöiden klipsuttimet eivät irronneet toisistaan. Tyttö oli selvästi perinyt äitinsä tekniset taidot.

Osa kipusi torniin, osa jäi tornin juurelle ruikuttamaan.

Pikku Kana Kananen

Tornista laskeuduttuaan ipanat olivat janoissaan. Ei ihme, sillä oli läkähdyttävän kuuma.

– Mie unohin meidän juomat autoon, sisko tuumasi.

Jotenkin ei yllättänyt yhtään.

Matka jatkui kaakatuksen säestyksellä. Rotukanoja ja niiden munia tiiraillessamme yksi ipanoista pohdiskeli, syökö kana omia muniaan.

– Ei tietenkään. En minäkään syö teitä, muistutin.

Kumpi oli ensin, muna vai kukko?

– Täällä on ruukonkikin sulkia! toinen hihkaisi innoissaan riikinkukon häkin edessä.

Kanat saivat jäädä, kun komea vuohipukki kerjäsi vieressä huomiota. Sillä oli kaverinaan pässipoika, jolla oli päässään papanoita, sillä se kulki pukin perässä kaikkialle. Kirjaimellisesti. Ajattelin, että tässähän on luonteva tapa opettaa lapsille vähän suvaitsevaisuutta.

– Katsokaa, kaksi poikaa voivat rakastaa toisiaan ja sekin on täysin luonnollista, totesin.

– Niin on. Tuolla pässillä on aika isot! kommentoi ensimmäinen.

– Täällä haisee vuohenjuusto, toinen valitti.

– Tältä on amputoitu sarvet! Ja nyt se kakkaa! kolmas ilmoitti.

– Ei se ole kakkaa, ne on suklaarusinoita, sisko opasti.

Ja minä kun yritin tehdä tästä opetusretken.

Uinu uinu lemmikkini

Päätimme leikittää lapsia hetken leikkipuistossa, sillä penikoissa riitti virtaa. Sisko lähti hakemaan kylmälaukkuja autolta, minä jäin vahtimaan laumaa. Se kymmenminuuttinen tuntui ikuisuudelta, sillä ryhmä hajaantui varsin nopeasti. Yksi ennätti kontalleen kioskin pöydälle, toinen juoksi liikkuvan kiikun alle ja kolmas juoksi selvittämään, onko koira kotona. Kun sisko tuli takaisin, hän ilmoitti päätään raapien:

– Unohdin sitten tehdä ne eväsleivät.

Kuinka yllättävää. Onneksi eläväisten eväät ovat yhteisiä.

– Täällä on vammanen koira! keskeytti komppanian keskikokoisin koirahäkin luota.

– Ei se ole vammainen, se nukkuu jalat levällään, vastasin.

– Haluatko sinä ulos? Ei hätää, minä autan sinut pois, kuiski siskon holhokki viereisen häkin koiralle.

– Nyt kaikki tänne! Nyt pysytään yhdessä eikä kukaan haahuile omille teilleen! Eikä kukaan koske yhdenkään häkin salpaan tai tämä on viimeinen yhteinen reissu! huutelimme kilpaa siskon kanssa.

Pieni merenneito

Eväitä siirryimme syömään nuotiopaikalle, jonka vieressä oli uimaranta. Uikkareita ei tosin löytynyt kuin yhdeltä tenavalta, vaikka olin sanonut asiasta lähtiessä monta kertaa. Uhrasimme kaikilta kalsarit. Makkaratikut toivat oman jännityksensä peliin. Yksi viuhahti niin läheltä silmää ja toinen niin läheltä pyllynsilmää, että kielsimme niiden käytön heti alkuunsa. Kun itse yritin sohia makkaraa kepinnokkaan, pudotin vieressä grillaavan isukin kyrsän hiillokseen. Makkaroita käännellessä näin, kun toinen pikkutytöistä söi leipien päältä juustot ja toinen dippasi porkkanaa ketsuppiin.

– Äiti sun lapses on vaatteet päällä vedessä! kiiri pian korviini.

Siellähän se dippailija jo paineli lammessa kengät jalassa. Riisuin tenavan äkkiä paljaaksi, että pysyisi edes mekko kuivana. Kun hetkeä myöhemmin iskin kersoille kypsät kyrsät käteen, kotaan asteli kirjava kissa. Pienimmäinen pärisi riemusta ja lähti nakupellenä ajamaan kissaa takaa leikkipuistolle asti. Minä perässä. Miksi juuri se eläin, joka löytyy kotoakin, kiehtoi eniten?

Kun tulin kotaan takaisin, hävetti. Olimme vallanneet kolme penkkirivistöä, joilla lojui märkiä pyyhkeitä, puoliksi syötyjä leipiä ja hiekkaa valuvia lenkkareita. Eräs pappa yritti etsiä jostakin rakosta pyllynsä alle. Aloin noukkia rynttyitä ja rupesin siivoamaan. Lähtiessä huomasin siivonneeni niin tehokkaasti, että kassin päällä roikkui vieraiden lasten uikkareita kaksin kappalein.

Petteri Punakuono

Kun vallattomien vesseleiden vatsat olivat pullollaan, odotti viimeinen etappi sekalaisine sorkkaeläimineen.

– Hei täällä on niitä, jotka hyppää päälle, jos niitä ärsyttää! keskikokoinen huusi laamojen kohdalla.

Öööö. Opastin, että laaman sylki saattaa hypätä, mutta ei itse laama.

– Hei tuo lannastaa! huusi toinen.

Voi kuinka sananystävän sielua sykähdytti, kun lapset muodostivat uusia sanoja!

Hetken päästä todistin, kun sisko keikisteli ja otti itsestään selfietä laaman edessä. Samassa muistin, miksi äiti kutsui häntä yli-ikäiseksi pissikseksi.

Pienin nukahti lampaita laskiessaan rattaisiin. Toinen pieni kävi silittelemässä uinuvaa serkkuaan, meni sitten omiin rattaisiin täsmälleen samaan asentoon ja teeskenteli nukkuvaa. Kikatimme ääneen.

Poroaitauksen kohdalla yritimme bongata hirvieläintä tuloksetta. Samassa taivaalla jylisi hävittäjä. Siskon silmissä syttyi ja hän alkoi kertoa päätöntä tarinaa Petteri Punakuonosta, joka oli karannut aitauksestaan ja lensi pilvien seassa levittämässä joulun ilosanomaa keskellä kesää. Osa lapsista katseli taivaalle suu auki, toinen puolikas suuttui ja kääntyi kannoillaan.

Kun koko paikka oli kierretty, oli aika suunnata kioskille jätskin ostoon. Parkkipaikan ohi koukatessamme kuulimme, kun eräs lapsi huusi mummolleen:

– Mummo! Ei sitä auton ovee tarvii noin kovasti paukauttaa! TÄMÄ EI OLE LADA!

Ihhahhaa, ihhahhaa, serkku hirnahtaa.

Olemisen sietämätön keveys

Tirskahdellen siirryimme nuoleskelemaan tötteröitä. Kahvia nieleskellessäni kyselin lapsilta, mikä oli Pikkukilissä parasta.

– Elämä, vastasi esikoiseni mulkoillen.

– Tyhjentävä vastaus. Mikä eläin oli kivoin?

– Elä aina kysele. Nolottaa.

– Mikä siinä nolottaa? Uteliaisuus pitää kiinni elämän virrassa. No, sit lähetään. Pissittääkö ketä? Nälättääkö? Nukuttaako? Kakattaako? Pierettääkö?

– Minä sanoin, että elä kysele. Aina saa hävetä äitiään!!

Parkkipaikalla isoin sai lisää häpeämisen aihetta. En saanut kasaan retrorattaita sitten millään ilveellä, vaikka mistä kohti runkutin ja vaikka mies oli lähtiessä näyttänyt, miten homma toimii. Huusin poikaani apuun.

– En tule, niin huonosti olette palvelleet! jäpikkä huusi auton uumenista.

– Selevä. Tässä onkin sulle toimiva menopeli menomatkaksi! tokaisin ja tökkäsin rattaita.

Sekä poika että sisko säntäsivät apuun. Kun rattaat olivat onnellisesti takakontissa, lapsilla pyöri mielessä jo seuraavan päivän reissu.

– Huomenna mennään Kanarian saarille! julisti siskoni lauman vanhin.

Oma lapseni kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä:

– Oikeestiko äiti?? Mikset kertonu aikasemmin? Mennäänkö lentokoneella?

– No ei myö minnekään Kanarian saarille mennä vaan sinne Saarilan matkailutilalle. 

– Siis oikeestiko mennään Kanarialle? Pitääkö mennä ensin lentokentälle?

– Kuuntele. Myö ollaan menossa Saarilan matkailutilalle. Polvijärvelle. Noustaan bussiin mökkitien vierestä. Bussimatka Saarilaan.

– Vau, Kanarialle!!